KolumnitWWE

Pari sanaa Breaking Groundista

Katselin tuossa eilen Breaking Groundia ja tulin siihen johtopäätökseen, että tässä piilee WWE:n tulevaisuus.

Mikään televisio-ohjelma ei voi elää ikuisesti samanlaisena, ei edes Monday Night Raw. Raw on pyörinyt telkkarissa kohta 23 vuotta, ja sen kivijalka on ollut alusta saakka sama – matseja, promoja ja segmenttejä.

Breaking Ground on niin raikas tuulahdus WWE:ssä, että se saa Raw’n vaikuttamaan todella tylsältä ja muoviselta ohjelmalta. Moderni, mielenkiintoinen Breaking Ground luo painijoista ja matseista tärkeitä kuin varkain.

Jopa Hype Brosin puolivälieräottelu Jason Jordania ja Chad Gablea vastaan tuntui elämää suuremmalta matsilta, koska painijat painottivat sitä, mitä ottelun voittaminen – ja toisaalta myös häviäminen – heille merkitsee. Toinen joukkue pääsi TakeOver-lähetykseen eli parrasvaloihin, kun taas toisen kohtalona oli jäädä sivuun. Matsi oli siis oikeasti merkittävä, vaikkei sitä näytetty edes WWE Networkilla!

Breaking Groundin ainoa ongelma on se, että tämäkin jännittävä ottelu menetti merkityksensä, sillä se oli painittu jo kuukausia sitten. Mielestäni paras ratkaisu olisikin se, että WWE:n tulevaisuus olisi Breaking Groundin ja Raw’n yhdistelmä. SmackDown! lopetettaisiin kokonaan, ja sen paikalle tulisi Breaking Ground, joka aina hypettäisi seuraavan maanantain Raw’ta. Toisena vaihtoehtona olisi eräänlainen hybridi, jossa Raw olisi osittain tosi-tv:tä.

Raw’n katsojaluvut laskevat jatkuvasti, ja ohjelma kärsii useista ongelmista. Yksi näistä ongelmista on se, etteivät katsojat osaa samaistua Raw’n hahmoihin. Harva tahtoo nähdä ”syrjityn” Roman Reignsin lyövän ”ilkeää” Sheamusta turpaan, mutta on luonnollista kiinnostua siitä, kykeneekö esimerkiksi Cal Bishop nousemaan NXT:hen traagisista vastoinkäymisistään huolimatta.

Breaking Groundin tarinat ovat aitoja. Se on tekijä, josta syntyy tunne. Muistatteko, mikä muu tarina oli niin ikään aito – ja kuinka ikimuistoinen se oli?

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Joulukalenteri 2015: Luukku 7

Next post

Joulukalenteri 2015: Luukku 8

6 Comments

  1. siis mitä
    08.12.15 at 20:23 — Vastaa

    ”Breaking Groundin tarinat ovat aitoja”

    Ota se pää perseestä pois.

    • Eetu Lehtinen
      08.12.15 at 22:55 — Vastaa

      ”Are you implying that reality TV is not exactly real?”
      – Daniel Bryan, 2015

      Tarinoita tietysti dramatisoidaan, mutta pohjimmiltaan ne ovat aitoja – toisin kuin esim. Raw’ssa.

      Devin Taylor ja Cal Bishop saivat oikeasti kenkää. Mitä feikkiä siinä on?

      • it's still real to me damnit
        09.12.15 at 05:43 — Vastaa

        Jos ohjelmasta on 20% vaikkapa ”totta” ja loput väritettyä legendaa, on omaan makuun liioiteltua puhua tarinoiden aitoudesta. Ovatko Total Divasinkin tarinat ”aitoja”?

        Toki tuo on olemattoman pieni kohta tarttua tekstissäsi, ja heitin kieli poskessa sen muutoinkin vain reaktion aikaansaamiseksi. Käytännössähän en allekirjoita tekstistä juuri mitään. Tosi-tv fadissa ollaan likimain vuosikymmen jälkijunassa, joka ei itsessään yllätä kun WWE’stä on kyse, mutta ei tämä muutoinkaan ole järkevä suunta tuotteelle.

        Allekirjoittaneelle kayfaben ylläpitäminen, tai ainakin firman sisällä suhtkoht yhtäläisen linjan pitäminen sen suhteen, on tärkeä homma, jonka takia en näe järkeä näissä ”puolittaisissa” ohjelmissa, joissa kisutellaan aidon elämän ja sen painimaailman välimaastossa. Tämä, osa WWE Networkin muusta ohjelmistosta ja etenkin some ovat tuottaneet enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä vaikka sitä näennäisesti mielenkiintoista sisältöä ja ”interaktiivisuutta” on saatu lisättyä, lässähtää se ydinhomma (lue: ne painiohjelmat) vääjäämättä. Kärjistetysti, maanantain painiohjelmassa herra A on valmis murhaamaan työtoverinsa kaiken kansan nähden silmääkään räpäyttämättä, show’n jälkeen hän postaa kuvan WWE-sertifioidulle twitter-tililleen B.A.Star tapahtumasta hymyilemässä make-a-wish mukuloiden ympäröimänä, ja seuraavana päivänä on Renee Youngin kanssa syömässä jäätelöä ja heittämässä läppää kuinka em. vihamiehen kanssa on tullut toilailtua matkustaessa. Eikä siinä mitään, onhan nämä varmasti fanaatikoille kiva lisä, kun muutenkin tulee luettua kaikenmaailman huhusivustoilta bäkkäritarinoita, mutta en jaksa uskoa että uudet katsojat innostuvat katsomaan sellaista tuotetta kovinkaan pitkään, joka käyttää runsaasti resurssejaan eri muodoissa muistuttaakseen että se ydin, se painiohjelma, ja etenkin sensisäiset juonikuviot ovat täyttä huuhaata. Se, että nämä pseudorealityt ym. luovat usein toista, joskus jopa kolmatta rinnakkaista narratiivia, on helvetin sekava ja huono asia. Nämä ohjelmat toimivat huomattavasti paljon paremmin aitojen urheilu/kamppailulajien kanssa, sillä niissä ei tarvitse kaivaa maata sen alkuperäisen pääshow’n alta pois sivutuotteiden hyväksi. Jo nykyisellään on ollut välillä hankalahkoa niellä joidenkin painijoiden uusia rooleja (esimerkiksi Bray Wyattin pitkään keräämät Husky Harris chantit vähän sivuaa tätä), niin mitenkäs sitten kun vaikkapa Cal Bishop on esiintynyt näissä ”THIS IS REAL” realitypätkissä ”aitona itsenään” pidemmänkin aikaa, ja sitten tulee Raa’assa uudenuutukaisen piispagimmickinsä kanssa ulos?

        Toki tämä oma vastahankaisuus on varmaankin vain sitä, että haluan pitää wrestlingini wrestlinginä. Se on jotain elämää suurempaa, elämää suuremmilla hahmoilla ja juonikuvioilla. Enemmän Godwinnseja, Dungeon of Doomia, Eugenea, Bray Wyattia. Vähemmän selityksiä siitä kuinka ex-am. jalkapalloilijoita ja All-State painijalahjakkuuksia koulutetaan esiintymään, ja kuinka ainoa asia jolla on väliä, on takahuoneiden herrojen mielipide. Painimaailman soisin pysyvän omassa melko sulkeutuneessa kuplassaan, sillä siellä se on vahvimmillaan. Yksi suurimmista koukuista painia katsoessa on aina ollut hahmoihin ja tarinoihin uskominen, joka muuttuu entistä hankalammaksi kun sitä tarjoava firma itse alkaa suoltaa enemmän tai vähemmän tahtomattaan rinnakkaisia narratiiveja. Kiinnostuksen kasvu ”tosielämän” puolella (haluan tämän mukavan, samaistuttavan tyypin menestyvän ja tienaavan paljon rahaa) korreloi joissain tapauksissa toki hyvin, mutta auttamatta tuhoaa sitä pohjaa niiltä korkealentoisemmilta kuvioilta. Mitä enemmän tätä hataran kayfaben ulkopuolista huttua tuutataan eetteriin, sitä heikommin ne ydinasiat toimivat. Teatteriesitykseenkin on helpompi uppoutua, kun se ei näytä ja mainosta väliajalla näyttelijöitään OOC, harjoittelemassa vuorosanojaan, pelkäämässä työpaikkansa puolesta jne.

        Tuntuu lähinnä siltä, että mitä enemmän tämänkaltaisille annetaan tilaa, sitä lähemmäs siirrytään ”puhdasta” feikkitappelua. Hahmot ovat toki sinällään monisyisempia ja rikkaampia, mutta samalla aikaa kun kaikki ovat realistisen ihmismäisiä, katoaa se yliluonnollinen, spektaakkelimainen viehätys.

        En tiedä mihin olen tämän kanssa menossa tai mistä lähdin, mutta nyt meen töihin.

        • Salomon Marttila
          11.12.15 at 16:29 — Vastaa

          Hei. Ota yhteyttä osoitteeseen info@smarkside.com, meillä on sinulle ehdotus.

          • Ämmä
            27.12.15 at 00:28

            Voidaan sopia treffit virallisempaan, ja ennenkaikkea itselle sopivampaan neuvottelutilaan. Hällä tai monttu, you name it.

            Terkkuja hämeenpuistosta!

  2. Eetu Lehtinen
    09.12.15 at 16:01 — Vastaa

    Hyvä, analyyttinen vastaus. Tokihan sitä saa eri mieltä olla.

    Tässä tapahtui kuitenkin väärinymmärrys, sillä en tarkoita sitä, että kaikkien hahmojen pitäisi olla realistisen ihmismäisiä ja arkisia. Rakastan itse ihan samanlaisia hahmoja kuin sinä – Dungeon of Doom, Bray Wyatt ja Godwinns, varsinkin pahiksina! – ja toivoisin, että niitä nähtäisiin lisää. Tässä se pseudo-realityn potentiaali nimenomaan piilee: voidaan tarvittaessa tehdä mm. mockumentary-tyylistä tai jotain muuta innovatiivista materiaalia juurikin esim. siitä Wyattista vaikkapa tähän tyyliin (https://www.youtube.com/watch?v=D5TnXM5HfnI). Nykyajan kauhuleffoista valtaosa on found footage -materiaalia, jota voitaisiin niin ikään soveltaa Wyattin ym. kohdalla.

    Salomon oikeastaan kiteytti ajatukseni täydellisesti Smarksiden Facebook-ryhmässä (Smarkside Wrestling Talk – liity ihmeessä, mikäli et vielä kuulu joukkoomme):

    ”WWE:n on pakostakin uudistettava ja mukautettava tarinankerrontaansa modernimmaksi. Teennäiset bäkkiskohtaamiset sun muut eivät yksinkertaisesti enää toimi, ja kaikkein vähiten juuri NXT:ssä, jonka edelleen toivoisin olevan kokeellisempi ympäristö. Viikottainen ohjelma voisi hyvin olla hybridi BG:n kanssa; jokainen jakso tarjoaisi pari keskeistä matsia, jotka buildattaisiin samaan tapaan realityn omaisesti.

    Selkeästi myös Breaking Ground on täynnä lavastettuja kohtauksia, mutta loppujen lopuksi viihdyttävyys on tärkein tekijä tässä kontekstissa. Kunhan aitouden tunne on läsnä – ajatusmalli, jota painissa tulisi yleensäkin soveltaa (kilpailuhenki, voiton merkitys, jne). Pseudo-realitya kayfabe-hämäyksellä. Siinä resepti.”

    Fakta on se, että Raw (niin kuin toisaalta televisio ylipäätään) menettää koko ajan katsojiaan. Lähestymme kohta jo 2020-lukua, ja ohjelma on silti kivijalaltaan ihan samanlainen kuin viime vuosituhannen puolella. Muutos on väistämätön, ja se tulee olemaan vallankumouksellinen – mutta onneksi meillä on WWE Network, josta voimme aina katsella vanhoja tapahtumia, kun taantumuksellisuus iskee. 😉

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.