StarBuck vs. Stark Adder 15 vuotta – Katsauksessa klassikkosarja, joka huipensi suomipainin vuodet 2004–06

Siitä on nyt viisitoista vuotta. Lokakuun ensimmäinen päivä 2005 jäi showpainin historiaan ainakin kahdesta syystä.

Ensimmäinen syy nähtiin New Yorkissa, kun historiaa tekivät keskenään Samoa Joe ja Kenta Kobashi. Japanin suurimman soturin ja jenkki-indyjen kuninkaan kohtaaminen on helposti nähtävissä, ja sen taustoja ja seurauksia on dokumentoitu laajasti.

Toinen syy sen sijaan uhkaa unohtua suurelta tietoisuudelta. Tuona iltana Pro Wrestling Finlandia, Valhalla Pro Wrestlingin seuraaja ja Fight Club Finlandin edeltäjä, järjesti tapahtuman, jonka pääottelussa kohtasivat Stark Adder ja StarBuck. Oli tarkoitus kruunata uusi Suomen-mestari.

Tutustukaamme ensin ottelun taustoihin.

Aikojen alkuhämärä

Edellinen mestaruuskausi päättyi, kun suosittu mestari AMON lopetti uransa. Hän oli vasta historian toinen showpainin Suomen-mestari. AMONin nimi oli lyhenne jonka merkitystä ei koskaan selitetty. Hän oli vahvasti kylmän black metallin tuoksuinen karpaasi, uhkaavasta ulkomuodostaan huolimatta kuitenkin pääasiassa hyviksenä toiminut hahmo. AMON oli viimeisessä esiintymisessään säilyttänyt tittelinsä PWF:n vuoden suurimman tapahtuman, MayDay 2:n pääottelussa, joka oli Last Man Standing -säännöin käyty brutaali taistelu.

Ensimmäinen Suomen-mestari puolestaan oli ”Backyard Bully” McMurphy. Hän oli gimmickiltään suomenruotsalainen, pelkurimainen pahis. Aivan kuten ruotsalaisuus ja ruotsinkielisyys riittävät tänäkin päivänä herättämään painiyleisön vihat, myös vuonna 2004 tämä oli tarpeeksi. McMurphy nousi mestariksi sen vuoden elokuussa voittamalla ensimmäisen mestaruusturnauksen tapahtumassa, joka kulki ytimekkäästi nimellä Mestaruusturnaus. Finaaleissa hänen tiellään oli puhtoinen ja kunniaa puolustava Stark Adder, joka oli voittanut alkuottelunsa rehellisellä pelillä, urheiluhengessä. Valitettavasti Adder joutui huomaamaan saman kuin moni muu Stark: kunniallisuus ei aina voita. Bully McMurphy oli ottelussa alakynnessä, mutta hänellä olikin apulaisena veljensä Crome McMurphy, jonka ansiosta, kusetuksella, arvokas mestaruus päätyi Ahvenanmaalle. Mestaruudestaan McMurphy onnistui pitämään kiinni selkärangattomin elein aina tammikuuhun 2005 asti, kunnes AMONin voimaa ei käynyt enää kieltäminen.

MayDay 2 lienee edelleen maamme historian pisin showpainitapahtuma reippaasti neljän tuntia ylittäneellä kestollaan. Tapahtuman jälkeen tuntui kuin siellä ei olisi välitetty juurikaan aikarajoista, vaan kaikille esiintyjille olisi annettu juuri sen verran minuutteja kun he kokivat tarpeelliseksi. Mutta tämä ei 18-vuotiasta allekirjoittanutta tuolloin haitannut! MayDay 2 oli myös ehdottomasti suomalaisen indypainin historian suurin tapahtuma. En siis laske mukaan Valhalla Pro Wrestlingin kahta tapahtumaa – Culture Shock ja Baltic Brawl – joiden naiivi kunnianhimoisuus koituivat ikävän nopeasti ensimmäisen promootiomme tuhoksi. Ainakin jo vuonna 2003 opittiin, ettei showpainia todellakaan helposti juurruteta suomalaisiin pelkästään sillä, että WWE pyöri televisiossa ja veti Hartwall-areenan täyteen 2002.

PWF:n tapahtumat pidettiin yleensä Järvenpäässä paikallisella liikuntahallilla. MayDay 2 sen sijaan oli järjestetty Helsingin urheilutalolla jonka majesteetillisuus vetää vertoja Töölön kisahallille. Kortin painijoista suuri osa oli suomalaisia ja ulkomaan vahvistukset tuntuivat tarkemmin harkituilta. Tapahtuma houkutteli paikalle suuren yleisön ja tunnelma oli korkealla koko illan. MayDay 2 tuntui Suomen WrestleManialta ja kirjoitti historiaa jo pelkästään sillä että se tapahtui.

 

Huomaatte varmaan, että viljelen sanaa ”historia” pahemmin kuin maanantai-illan Michael Cole. Mutta kun puhutaan suomalaisen showpainin ensimmäisistä vuosista, kaiken oli helppo olla historiallista, koska melkein kaikki mikä tapahtui, tapahtui ensimmäistä kertaa.

Yhtä kaikki, AMON lopetti uransa PWF:ssä. Hän tosin teki lyhyen paluun 2006 sekä jatkoi kehätoimintaa eräiden entisten PWF-painijoiden sekä uusien tulokkaiden kanssa SOB-Wrestling -nimen alla. Tämä ryhmä paini tiettävästi pari tapahtumaa baareissa ilman kehää jonkinlaisen maton päällä, enkä laske tätä promootioksi. AMONin jälkeen kesällä 2005 julistettiin uusi mestaruusturnaus, jonka alkuerät ja semifinaalit käytiin syyskuussa. Finalisteiksi selvisivät StarBuck ja toistamiseen Stark Adder.

Käännekohta

Niin sitä mentiin. 1. lokakuuta 2005 Järvenpäässä järjestettiin Finlandia Fall Brawl, tapahtuma joka aloitti yhden suomipainin parhaimpia traditioita: nimen osittaisen kopioinnin amerikkalaisilta suurpromootioilta. Tapahtumasta kokonaisuutena minulla on valitettavasti huono muistikuva, mutta mielessäni ilta oli kuitenkin viihdyttävää, perushyvää suomipainia. Yleisöä oli paikalla mahdollisesti noin 70 henkeä. Pienimuotoinen kuvausryhmä saattoi olla paikalla, mutta mitään virallista videomateriaalia ei tietääkseni ole koskaan julkaistu.

Esikortissa Ville ”TUHO” Torvinen voitti The Saintin, joka tunnetaan nykyään paremmin nimellä Johnny McMetal. Eddie Anarchy, henkisenä tukenaan Mei, promotti tulevaan ketjuotteluun liittyen. Paria kuukautta aiemmin debytoinut Valentine promotti ja otteli Suomi-Poikaa vastaan häviten diskauksella. Vallu sai myös keltaisen kortin ottelun aikana ja valitti tästä (PWF oli vastikään ottanut säännöissä käyttöön järjestelmän, jossa diskausta edelsi kaksi varoitusta). The Mighty Perkules (nykyään Mahtava Perkules) debytoi Ibo Teniä (nykyinen Juhana “King Kong” Karhula) vastaan – ottelu päättyi 10 minuutin tasapeliin. Perkuleella oli Ibo camel clutchissa, eikä Ibo todennäköisesti olisi tuosta päässyt irti, mutta kerrankos sitä debytantille sattuu seuraavan liikkeen valinnassa huonoa pelisilmää. Väliajalla Crome McMurphy esitti komediasegmentin, jossa hän sekä soitti viulua että lauloi epävireistä laulua eräistä senhetkisistä feudeista. Keskikortin päätti Eddie Anarchyn ja Bully McMurphyn ketjuottelu, jonka toteutus ei kuitenkaan aivan vastannut odotuksia. McMurphy voitti.

Pääottelun aika koitti. Sen oli sovittu käytävän paras kolmesta -säännöin. Maria Gren, tuolloin 24- tai 25-vuotias PWF:n promoottori, toi mestaruusvyön kehään. Survivorin Eye of the Tiger ja Manowarin Warriors of the World United soivat. Stark Adder sai kehään tullessaan illan suurimmat suosionosoitukset.

Molemmat painijat ovat muuttuneet tuosta ajasta hämmästyttävän vähän. Viisitoista vuotta on kulunut ja pieniä viilauksia on tapahtunut, mutta gimmickit ja persoonat ovat samoja kuin tuolloin. StarBuck on yhä tosiretroseksuaali siinä missä Adder on yhä metallisoturi. Joku voisi sanoa, että he edustavat ajattomia arvoja.

Muistikuvani tästä käänteentekevästä ottelusta ovat osin hämärän peitossa. Ottelu oli pitkä, yli puolituntinen. Se alkoi tunnustelujaksolla, joka mitä todennäköisimmin oli pääasiassa StarBuckin hallintaa. Välillä Adder pääsi vauhtiin ja sai itse niskalenkin vastustajasta. StarBuck oli kuitenkin kokeneempi, vahvempi ja varmempi liikkeissään. Mutta! Adder sai kuin saikin vastustajansa yllätettyä victory rollilla ja sai ensimmäisen ratkaisusuorituksen. Tämä lienee tapahtunut 15 minuutin kohdalla.

Tässä kohtaa StarBuck on herännyt, suuttunut ja lopulta saanut tasoituksen oletettavasti 25 minuutin kohdalla, springboard suplexilla. Sen jälkeen molemmat painijat ovat vimmatusti hakeneet lopetusta, pajatso on tyhjennetty, jokainen isketty liike on tuntunut tuhoisalta ja uskottavalta finisherilta, ja allekirjoittaneelta on loppunut ääni kurkusta. Lopulta, noin 35 minuutin taistelun jälkeen, on koittanut sama pettymys kuin reilua vuotta aiemmin edellisen mestaruusturnauksen finaalissa: StarBuck selättää Adderin sunset flipin vastaliikkeen seurauksena. Pukki sai vyönsä – miehen ensimmäinen Suomen-mestaruuskausi on alkanut.

Mikä teki tästä ottelusta niin ihmeellisen?

Kun minä ajattelen klassista puhtaan, erinomaisen ja pitkän showpainiottelun arkkityyppiä, ajattelen vuotta 1988 ja NWA:n ensimmäisen Clash of the Champions -tapahtuman pääottelua Sting vastaan Ric Flair. Innokas yleisö, erinomaiset hahmot, toimiva kemia, perinteisistä painiliikkeistä elävä, hyvällä tavalla loputtomalta tuntuva painiottelu joka tuntuu elävän kliimaksissa.

Suomenmaalla oli kyllä nähty kansainvälisestikin tasokkaita otteluja, mutta näissä kaikki osallistujat olivat olleet ulkomaalaisia, tai StarBuckin tapauksessa tavallaan puoliksi ulkomaalaista tekoa. Suomalaiset painijat olivat vielä lapsenkengissä. Hahmoja oli, sekä painin perusteet jollain tavalla hallussa, mutta kukaan ei edes yrittänyt painia pitkää, tekniseen osaamiseen pohjaavaa ottelua. StarBuck ei ollut saanut koulutustaan Suomessa kun hän otteli mahtavan old school -koitoksen Steve Corinoa vastaan MayDay 2:ssa. AMON ja Pit Dog eivät vetäneet teknistä painiklassikkoa, kun kamppailivat mestaruudesta saman tapahtuman upeassa pääottelussa. En millään tavalla tarkoita, että vähättelisin kenenkään muun saavutuksia. Mutta…

Stark Adder oli ensimmäinen Suomesta ponnistanut, Suomessa koulutettu, Suomessa otellut yksilö, joka oli osallisena todellisessa showpainin klassikkomatsissa. Adder todisti, että Suomessa voidaan otella kovimman tason otteluja, että showpaini kuuluu Suomeen ja että showpaini voi olla Suomessa korkeimman kulttuurin taidelaji. Ei pelkkää viihdeurheilua tai humpuukikamppailua, vaan tunteiden ja psykologian näytös, jossa katsoja viedään puoleksi tunniksi vuoristorata-ajelulle huutamaan, hurraamaan ja myötäelämään ottelijoiden kertoman tarinan puolesta.

Ottelijat, jotka ovat siinä metrin päässä, jotka tunnet, jotka kuulevat ja vastaavat kun huudat heille. Ottelijat, jotka saavat sinut uskomaan. Talvisota X on tästä toinen hyvä esimerkki. Yli kymmenen vuotta Finlandia Fall Brawlin jälkeen tuossa tapahtumassa yleisön rakastama King Kong Karhula haastoi vihatun Valentinen Suomen-mestaruudesta. Se ottelu teki kaikista katsojista sulaa vahaa ja kaivoi kaikki toivon, ilon ja pelon tunteet pintaan, ja raastoi mieltä aina loppuratkaisuun asti. Suomalaista painiosaamista parhaimmillaan.

Tuona lokakuisena lauantaina, viisitoista vuotta sitten, Stark Adder teki tämän kaiken yhdenvertaisesti StarBuckin kanssa. Ei ole liioiteltua sanoa, että StarBuck on Suomen Hulk Hogan, ja näin voidaan ajatella myös huonossa mielessä. Mutta juuri StarBuck on se, joka nosti Adderin ja Valentinen maan ykkösnimiksi. Hän nosti Pasi ”Salama” Suomista, josta olisi voinut tulla kotimainen kärkinimi. Hän nosti Mikko Maestroa, Heimo Ukonselkää ja monia muita. Olkoonkin, että jokainen näistä suomipainijoista nosti myös itse itsensä. Mutta ilman StarBuckin rautaista otetta suomipainin historia olisi aivan toisennäköinen. Siitä puhumattakaan, että ilman StarBuckia suomipainia ei olisi. StarBuck oli alusta alkaen mukana luomassa kulttuuria, joka ei ollut kukoistanut Suomessa yli puoleen vuosisataan.

Kuusi päivää Finlandia Fall Brawlin jälkeen kirjoitin ottelusta muun muassa näin:

”Paha enää mennä sanomaan ettei koskaan enää nähdä mitään Flair/Steamboat-vääntöjä kun meillä on Starba/Adder.”

Jälkipyykkinaru… suoraan päähän

Adder oli nyt osoittanut olevansa mestaruuden arvoinen. Hänen ainoa puutteensa oli se, että StarBuck oli parempi. Adder sai kyllä ansaitun revanssinsa, ja joulukuussa 2005 he ottelivat Tampereen turmio -tapahtumassa, joka oli samalla ensimmäinen Tampereella järjestetty showpainitapahtuma. Tuolloin StarBuck säilytti mestaruutensa piledriverilla. Silminnäkijähavaintojen mukaan tuo ottelu olisi ollut hyvin samanlainen kuin lokakuussa nähty.

Ilahduttavasti StarBuck ja Adder ottelivat päivää myöhemmin, 10. joulukuuta, ottelusarjan kolmannen osan. Tämä käytiin Snow Plow 2 Special -tapahtumassa, joka oli periaatteessa Talvisodan edeltäjä. Tuon tapahtuman ottelu käytiin normaalein säännöin, mutta kuten hyvään tarinankerrontaan kuuluu, he eivät vetäneet samaa ottelua kuin lokakuussa. Kun osanottajat olivat jo todistaneet osaavansa maailmanluokan painia, nyt painettiin menemään.

Toinen revanssi oli nopeampi, räjähtävämpi ja brutaalimpi kuin Finlandia Fall Brawlin koitos. Muistan elävästi, että tämä oli ensimmäisiä kertoja kun choppien murhaavuus tuntui omissa sisuskaluissani asti. Muistan sen tunteen, kun StarBuck lensi mattoon Adderin chopin voimasta, saaden minut uskomaan sankarini voittomahdollisuuksiin. Ottelu oli oli 32 minuuttia ja 20 sekuntia täysiveristä kamppailua siitä, kuka on Suomen paras. Kaiken tajunnanräjäyttävän mähinätaiston lopuksi Adder tuli selätetyksi, kun erehtyi hyppäämään yläkäydeltä pää edellä superkickiin. Toiset aikalaismerkinnät tosin puhuvat Adderin kaatuneen taas piledriveriin. Yhtä kaikki, Adderin jo neljäs mestaruusottelu päättyi neljänteen tappioon. Tuntui olevan selvää, ettei hän voittaisi mestaruutta, ainakaan StarBuckilta. Joku muu nousisi uudeksi, uskottavaksi haastajaksi.

Vaan näin ei lopulta käynyt. Vuoden 2006 saapuessa Adder joutui kevään tapahtumissa ansaitsemaan uuden haastajuuden. 11. maaliskuuta pidetyssä March Madness -tapahtumassa hän voitti Bully McMurphyn ja Suomi-Pojan kolminottelussa, ja viimeisen revanssin näyttämö oli valmis MayDay 3:a varten. Vaan nähtiinpä sitä ennen kunnon turpakäräjät huhtikuun April Assault -tapahtumassa, jossa Adder ja StarBuck yhdistivät voimansa Bully McMurphya ja pahaksi kääntynyttä Suomi-Poikaa vastaan street fightissa. Taistelua käytiin koko liikuntahallin laidasta laitaan. Ottelu päättyi eräänlaiseen katarsikseen, kun Adder pisti McMurphyn luovuttamaan Constrictorilla. Alkuperäisen mestaruusturnauksen vääryys oli nyt hyvitetty.

Lopullinen kohtaaminen

Lopulta se koitti: Helsingin sydämessä järjestetty MayDay 3, 26. toukokuuta 2006. Adderin viimeinen mahdollisuus. 30 minuuttia, Iron Man -säännöt. Itse olin jo ennakkoon valmis kannustamaan Adderia viimeiseen asti. Kannatushenkiset dual-chantit olivat viimeisen vuoden aikana ottaneet paikkansa painin valtavirrassa, kiitos Chris Jerichon ja John Cena. Tämä tuntui myös Suomessa asti. Sain huomata että StarBuckillakin oli innokkaita kannattajia. Ja niin siinä kävi, että kovaääninen kannatus jatkui koko ottelun läpi. Koska kaksi aiempaa näkemääni koitosta olivat tehneet niin suuren vaikutuksen, tämä oli minulle jo melkein meta-tason tapahtuma, tahtojen taistelu, alkukantaisten voimien yhteenotto. Sitä ei voinut enää vain seurata silmä kovana ja reagoida näkemäänsä, vaan tässä urheilujuhlassa koin velvollisuudekseni kannustaa suosikkini voittoon. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä ottelun lopputuloksen kannalta. Tämä oli showpainin taikaa.

StarBuck ja Adder ovat yhdessä muistelleet tätä ottelua ja sen tunnelmaa tämän vuoden aikana SLAM Wrestlingin videolla:

Smarksiden taannoisessa muisteloartikkelissa veteraanifani ja aikoinaan toiminnassa mukana ollut Joonas ”Borga” Holm puolestaan kommentoi näin:

26.5.2006 jotkut muistavat ehkä yhtenä kotimaisen musiikin suurena päivänä, kun Lordi esiintyi sadalle tuhannelle ihmiselle Kauppatorilla Euroviisu-voittonsa jälkeen. Mutta itse muistan sen PWF Mayday III -tapahtumasta Helsingin Gloriassa, johon olin Kauppatorilla alkuillasta jakamassa mainoksia. Suomalaisten hurmio näkyi hienosti Lordin voitonjuhlissa, mutta vasta myöhään Glorian illassa näin ehkä upeimman hetken kaikin puolin suomipainin historiassa, kun Stark Adder vihdoinkin päihitti arkkivihollisensa StarBuckin erittäin rankassa 30 minuutin Iron Man -ottelussa. Adder oli pitkään jahdannut vyötä ja ottanut StarBuckin kanssa muutaman upean matsin ennen tätä. Verta oli vuodatettu ja oksennuksetkin lentänyt kehän laidalle rankan matsin jälkeen. Ja tämä feudin päättävä viimeinen matsi ei ollut siis pelkästään upea matsi (yksi parhaista!), vaan ennen kaikkea upea TARINA, joka sai ansaitsemansa päätöksen. Ja siitähän tässä meidän kaikkien rakastamassa lajissa on kyse, tarinoista ja tunteista. Lisäksi kyseinen ilta on jäänyt mieleen yleisönsä takia. Tuolloin oli painia nähty Suomessa vajaat muutama vuosi ja tähänastisen matkansa upeimman yleisön sai koko Suomen showpainiväki kokea Gloriassa. Yleisö oli villein, kovaäänisin ja mahtavin painiyleisö suomipainin historiassa tuona iltana ja rehellisesti sanottuna en ole sen jälkeen samanlaista AITOA HURMOSTA tuntenut ikinä painin parissa! Ehkä se Suomen jääkiekkomaajoukkueen MM-kulta vuonna 2011 pääsi samoihin lukemiin, mutta jos puhutaan kotimaisen showpainin historiasta ja huippukohdista, niin tuona iltana toukokuussa vuonna 2006 kun kongi pamahti n. 10 kertaa ottelun päätteeksi, niin fiilis oli semmoinen mitä ei moni ole ennen kokenut eikä varmasti tule enää uudelleen kokemaan!

Entinen tuomari, manageri ja StarBuckin selostaja-aisapari Robert Holmström puolestaan kirjoitti blogissaan:

No mökki oli joka tapauksessa täynnä (tai ainakin suht. lähellä) ja tunnelma aivan uskomaton. Olen kussut elämästäni menemään tuhansia tunteja telkkarin edessä ja seurannut painia melkein jokaisesta maailmankolkasta enkä ole KOSKAAN, siis KOSKAAN kuullut sellaisia yleisöreaktioita mitä viimeiset kaksi matsia sai.

Holmströmin mukaan ottelun ratkaisusuoritukset olivat:

1-0 StarBuck selätys (kyynärpää naamaan Adderin ponnistaessa köysistä)
1-1 Adder selätys (Oklahoma roll)
2-1 StarBuck selätys (piledriver)
3-1 StarBuck selätys (Adder vielä pihalla piledriverista)
3-2 Adder selätys (springboard bulldog)
3-3 Adder selätys (crucifix pin)
3-4 Adder luovutus (constrictor ottelun aivan viime sekunneilla)

Näin Suomen-mestaruus vaihtoi omistajaa ja tarina oli tullut tiensä päähän. StarBuck oli uhannut lopettaa PWF:ssä jos häviäisi, ja hän piti sanansa. Pro Wrestling Finlandia piti tosin enää yhden tapahtuman loppukesästä ennen ovien sulkeutumista. Hiljaiseloa seurasi kuitenkin Fight Club Finlandin (nykyinen FCF Wrestling) perustaminen ja vielä samana vuonna järjestetty ensimmäinen Talvisota, tuolloin nimellä Winter War 2006. Adder piti mestaruutta vuoden päivät, kunnes hävisi sen Erik Isaksenille 27.5.2007 Scandinavian Stampede -tapahtumassa. Isaksen ei tietenkään olisi voittanut tätä ottelua rehellisesti, joten hän turvautui pelkurimaisen norjalaisen tavoin kusetukseen. Mestaruuden arvoperusta oli kuitenkin tässä vaiheessa valettu kiveen.

Loppusanat

MayDay 3:n kohtaaminen ei toki ollut Adderin ja StarBuckin viimeinen. Osapuolet selvittelivät keskinäistä paremmuuttaan seuraavan kerran 2008. Suomipainin maisema oli jo muuttunut radikaalisti, ja tämä ottelu päättyi 10 minuutin aikarajaan. Myös muita koitoksia on järjestetty, mutta nämä ovat tapahtuneet muun muassa Snacky-pikaruokaketjun ravintolan pihalla tai eestiläisellä moottoripyöräfestivaalilla. Näitä ei voitane pitää korkean profiilin kohtaamisina. Alkuperäisen ottelusarjan merkitys on kuitenkin kiistaton.

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa 1. lokakuuta 2005 käydyn ottelun merkityksestä jo sen ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi. Lokakuun ensimmäinen päivä on aina minulle eräänlainen muistopäivä, niin käänteentekevältä tuo ottelu ja tapahtumat sen ympärillä tuntuivat. Olkoon tämä kirjoitus sekä tribuutti että ylistyslaulu heille, jotka juurruttivat elävän showpainin tähän maahan, nostivat sen ansaitsemalleen tasolle, ja yhä jatkavat uraansa painin saralla.

Kiitos StarBuck. Kiitos Stark Adder. Kiitos kaikesta.