Arvio: ROH Driven 2007
Päivämäärä: 23.6.2007 (lähetetty 21.9.2007)
Sijainti: Chicago Ridge, Illinois (Frontier Fieldouse)
Historian toinen Ring of Honorin järjestämä ppv Chicagossa, ja se oli nauhoitettu kesäkuun lopussa. Koska ROHin alkuvuosien käytäntö oli kuitenkin se, että ppv:t esitettiin useamman kuukauden jäljessä nauhoitusajasta, tämä ppv esitettiin vasta syyskuun lopussa. Nyt 2020-luvulla tällainen tyyli tuntuu todella antiikkiselta, mutta muistan kyllä vuonna 2007:kin hämmästelleeni, että miksi helvetissä ROH lähettää monta kuukautta myöhässä tapahtumia ja miten ihmeessä esimerkiksi mestaruudenvaihdosten pitäisi tuntua enää ppv:ssä miltään, jos kaikki tietäisivät jo kolmen kuukauden takaisen tiedon perusteella, mitä tulee tapahtumaan. No aika sitten opettikin meille, että ROHilla olisi kaikenlaisia muitakin ongelmia aikataulujensa järkevänä pitämisen kanssa, mutta palataan näihin ongelmiin aikanaan. Lisäksi ROHilla oli näinä ppv-vaiheensa alkuaikoina hassu käytäntö, että yhdessä ppv:ssä saatettiinkin esittää otteluita useammasta tapahtumasta. Esimerkiksi tämän Driven-ppv:n Main Event ei ollutkaan Chicagossa järjestetystä tapahtumasta, vaan jo aiemmin Philadelphiassa käydystä tapahtumasta. ROH päätti yhdistää nämä tapahtumat niin, että lopputuloksena oli Chicagossa käyty ppv, jonka Main Event oli kuitenkin painittu Philadelphiassa. Katsojille tätä ei mitenkään kummemmin selitetty, jossain kohtaa vain ruutuun tuli teksti, että nyt siirrymme Philadelphiaan.
Selostajina Dave Prazak ja Lenny Leonard. Backstage-haastattelijoita ei ollut, mutta Rebecca Bayless hypetti yhdessä kohtaa yleisössä ROHin tulevia tapahtumia.
Six Man Tag Team Match
Delirious & The Resilience vs. No Remorse Corps
Edelisessä ppv:ssä Delirious kohtasi arkkivihollisensa, No Remorse Corpsin johtajan Roderick Strongin, ja tuon ottelun jälkeen Strong pahoinpiteli sekopäisen Deliriouksen jyräämällä hänet julmasti Backbreakerilla turva-aidan päälle, minkä jälkeen Erick Stevens saapui pelastamaan Deliriouksen pahemmalta selkäsaunalta. Deliriouksen johtaman face-porukan ja Strongin johtaman No Remorse Corpsin feud ei ollut siis suinkaan päättynyt Respect Is Earnediin, vaan nyt sitä jatkettiin kuuden miehen joukkueottelulla. Deliriouksen puolella ppv-otteludebyyttinsä tässä tekivät Erick Stevens ja Matt Cross, jotka muodostivat näihin aikoihin kaksihenkisen The Resilience -porukan, jonka oli alun perin perustanut Austin Aries, ennen kuin hän oli lähtenyt TNA:han. Siitä myöhemmin lisää. Erick Stevens oli isokokoinen irokeesipäinen ROH-mörssäri, joka oli aloittanut uransa vuonna 2003 ja paininut tähän mennessä ensisijaisesti ROHin sisarlafkassa Full Impact Prossa. Keväällä 2007 Stevens oli kuitenkin saapunut ROHiin ja liittynyt Resilienceen, minkä jälkeen hän oli käyttänytkin koko ROH-uransa Strongin porukkaa vastaan taistelemalla. Matt Cross puolestaan lienee tuttu monille suomipainin faneillekin vierailustaan Suomessa. 2000-luvun alussa uransa aloittanut Cross tunnettiin myös nimellä M-Dogg 20, ja hän oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa keräämällä nimeään itselleen pienemmissä indypromootioissa ja erityisesti CZW:ssä. Vuoden 2006 lopulla Cross debytoi ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän yhdisti voimansa Austin Ariesin kanssa muodostaakseen The Resiliencen. No Remorse Corpsin puolelta Roderick Strong ja Rocky Romero olivatkin painineet jo viime ppv:ssä, mutta nyt kehään pääsi myös Davey Richards. Richards oli debytoinut vuonna 2004 ja kiinnittänyt painifanien kiinnostuksen nopeasti debyyttinsä jälkeen. Aluksi Richards paini PWG:ssä, mutta vuonna 2006 hän alkoi painia myös ROHin tapahtumissa, ja vuoden 2007 alkupuolella hän muodosti Strongin ja Romeron kanssa väkivaltaisen heel-porukan No Remorse Corpsin.
Kovaa tykittelyä heti openerissa, niinhän se kuuluu ROHissa olla. En oikein tiedä, mitä tästä voi edes sanoa, koska tämä oli ensiminuutista loppuun asti semmoista all in, balls out, balls to the walls -menoa ettei paremmasta väliä. Samalla tämä ei kuitenkaan syystä taikka toisesta jättänyt sellaista huippuottelun fiilistä, vaikka useamman kerran tätä katsoessa haukoinkin henkeäni ja viihdyin todella paljon tätä katsoessa. Ehkä ero verrattuna esimerkiksi TNA:n Hard Justicen openeriin oli se, että HJ:n openerissa oli kuitenkin alkupuolella se muutaman minuutin rauhallisempi vaihe, joka toi otteluun pituutta, rauhallisuutta ja syvyyttä. Nyt tämä oli ihan alusta loppuun asti ultimaattista sekoilua ja intensiivistä mäiskintää, ja sellaisena tämä oli toki upea ottelu ja perhanan viihdyttävä opener, mutta neljän tähden matsiksi tämä ei nouse. Eikä jokaisen ottelun tarvitsekaan. Ottelun tähtiä olivat ehdottomasti NRC:n kolmikko ja ennen kaikkea face-puolen Matt Cross, joka veti sellaisia ilmiömäisi high flying -liikkeitä, ettei yksinkertaisesti mitään järkeä. Cross oli aivan upea tässä, mutta toki kaikki tekivät loistavaa työtä.
Ottelun jälkeen nähtiin sitten kunnon päräyttävä käänne, kun The Resiliencen perustanut ja alkuvuodesta ROHin jättänyt AUSTIN ARIES loikkasi turvakaiteen yli kehäalueelle ja hyökkäsi NRC:n kimppuun. Selostajat yrittivät selittää, miten Aries ei saisi olla täällä, koska ”hän on toisen firman palveluksessa” (eli TNA:ssa – oikeastihan Ariesin ja TNA:n taival oli päättynyt jo keväällä), mutta Aries vähät tästä välitti, vaan nappasi käteensä mikin ja otti taskustaan paperin. Aries ilmoitti, että hänellä oli kädessään paperi, joka ”antaisi hänelle painivapauden”. Aries pyysi, että fanit heittäisivät kehään kynän, ja kun Aries sai sellaisen käsiinsä, hän pani nimensä kädessä olevaan paperiin – eli teki sopimuksen ROHin kanssa. Yleisö hurrasi valtoimenaan, kun Aries ilmoitti palanneensa ROHiin ja olevansa ylpeä, että saa olla taas firmassa, joka kunnioittaa faneja, painijoita ja tätä bisnestä. ”Fuck TNA”- chanttasi yleisö ja ”We are wrestling”, julisti Aries. Aikamoinen paluu, ja yleisö söi täysin Ariesin kädestä, mutta onhan se kaveri pirun karismaattinen, vaikka mulkku onkin.
* * * ½
Singles Match
Matt Sydal vs. Claudio Castagnoli
Voihan ROH, kun näistä heel/face-jakaumista ei monestikaan firmassa ota mitään selvää. Viime ppv:ssähän Matt Sydal ja Claudio Castagnoli painivat Briscoe Brothersia vastaan joukkuemestaruuksista, ja silloin he olivat heel-joukkueen roolissa. Tuon matsin jälkeen Matt Sydal ja Claudio Castagnoli olivat ajautuneet erimielisyyksiin, ja Sydal oli syyttänyt Castagnolia joukkueen tappiosta, joten oletin, että tämä tarkoitti Castagnolin face-turnia. Jotenkin kummallisesti tässä ottelussa nyt asetelma tuntuikin olevan se, että molemmat olivat oikeastaan faceja, ja tuo mielikuva vain vahvistui ottelun jälkeisissä post match -käänteissä Sydal ”teki heel-turnin” – vaikka oli vähän niin kuin koko ajan ollut heel? Ei tässä mitään järkeä ole, eikä kai kuulu ollakaan. Selvää oli kuitenkin se, että Sydal ja Castagnoli kohtasivat nyt 1 on 1 -ottelussa, koska Sydal halusi osoittaa olevansa parempi kuin Castagnoli.
Edellisen ottelun tavoin myös tämä oli alusta loppuun kovaa menoa, ja tässä nähtiin varmaan yhdessä ottelussa siistimpiä spotteja kuin kaikissa WWE:n tämän vuoden otteluissa yhteensä. Lisäksi tässä oli toisiaan vastaan kaksi loistavaa painijaa, joten lähtökohtaisestihan tämän pitäisi olla ihan täydellinen ottelu… Mutta. Tässä ehkä tullaan juuri siihen, että pelkät siistit spotit ja loistavat painijat eivät vielä tee loistavaa ottelua. Älkää käsittäkö väärin: tämä oli ehdottomasti viihdyttävä ottelu, ja viihdyin kyllä alusta loppuun tätä katsoessa. Tämä oli hyvä matsi. Mutta vain hyvä. Tässä ei ollut mitään suurempaa tunnetta, ei oikein selvää rakennetta, ei selvää tarinaa. Tämä oli vain hienoja liikkeitä toisensa perään, mutta mihinkään sen suurempaan tämä ei yltänyt. Ei ehkä halunnutkaan, koska pituutta oli loppujen lopuksi noin kahdeksan minuuttia, ja post match -meiningeissä kävi selväksi, että tämä oli oikeastaan vain pohjustusta isommalle storylinelle. Yhtä kaikki: hyvä ottelu, mutta ei muuta. Olen tosin tämän mielipiteeni kanssa ilmeisesti aika yksin, koska muissa arvioissa tätä matsia oli kehuttu maasta taivaaseen. En ihan ymmärrä, miksi.
Ottelun jälkeen paikalle sitten marssi raivostuttavan ylimielisen managerin Larry Sweeneyn johtama Sweet & Sour Inc, eli Chris Hero, Tank Toland ja Bobby Dempsey. Sweeney saapui kehään pilkkaamaan Castagnolia, joka aikaisemmin paini Chris Heron kanssa joukkueena. Tämän jälkeen Sweeney tarjosi paikkaa Sweet & Sour Incissä Sydalille, mutta Castagnoli keskeytti hänet ja pyysi Sydalia olemaan allekirjoittamatta sopimusta. Castagnolin mukaan Sweeney oli pilannut koko tämän hienon lajin, ja niinpä hän repi Sweeneyn tarjoaman sopimuksen, minkä jälkeen hän kävi koko Sweet & Sour Incin kimppuun. Tämä sujui hyvin siihen asti, kunnes Sydal hyökkäsi takaapäin Castagnolin kimppuun ja auttoi Chris Heroa pieksemään Castagnolin. Anglen päätteeksi Sydal paiskasi kättä Sweeneyn kanssa.
* * *
Singles Match
BJ Whitmer vs. Naomichi Marufuji
Jaa, tässäkään ottelussa en oikeastaan osaa sanoa, miksi BJ Whitmer oli nyt heel, jos hän oli viime ppv:ssä face. Ehkä Whitmer oli oikeastaan viime ppv:nkin aikaan heel, mutta hän vain joutui vetämään facemaista roolia, kun kohtasi Takeshi Morishiman. Tai sitten Whitmer oli tässä välissä vain tehnyt heel-turnin. No, nyt hän sitten kohtasi Pro Wrestling NOAH -promootion tähden Naomichi Marufujin, joka paini edellisessäkin ROHin ppv:ssä. Mitään sen suurempaa feudia ei näiden kahden painijan välillä ollut, joten voisi jopa sanoa, että tämä oli aika lailla tyylipuhdas filler-ottelu. Se ei toki ole automaattisesti huono asia.
Tässä ottelussa oli aika lailla sama ”ongelma” kuin edellisessäkin. Molemmat painijat ovat taitavia ja osaavat hienoja liikkeitä ja heillä oli kymmenisen minuuttia aikaa näyttää se. Lopputuloksena oli ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä ottelu, mutta ei kuitenkaan sellainen, mistä olisi jäänyt mitään erityistä mieleen. Suurin ongelma tässä oli järkevän rakenteen ja tarinan puuttuminen. Kumpi oli siis face, kumpi heel? Kumpaa piti kannattaa? Mikä pointti ottelulla oli? Kumpikaan ei oikeastaan missään vaiheessa päässyt edes merkittävästi hallitsemaan ottelua, ja matsi oli vain tasaisesti molempien liikkeiden esittelyä. No, kyllä tämä tämmöisenään siis oli ehdottomasti hyvää, hauskaa ja viihdyttävää katsottavaa, ja erityisesti Marufuji on aivan saatanan taitava painija. Whitmer ei itseäni oikein koskaan jostain syystä sen kummemmin sytyttänyt. Näistä lähtökohdista saatiin siis aikaiseksi hyvä ottelu, mutta tajunnanräjäyttävää fiilistä tämä ei missään vaiheessa aiheuttanut.
* * *
Singles Match
Pelle Primeau vs. Brent Albright
Seuraavaksi oli vuorossa sitten kahden painijan ppv-debyytti. Ensimmäisenä kehään saapui pienikokoinen Pelle Primeau, joka oli ROHin oman painikoulun kasvatti, joka oli debytoinut firmassa vuonna 2005. Tähän mennessä (ja, noh, oikeastaan koko uransa) Primeau oli kuitenkin jäänyt aika lailla sympaattisen underdogin ja jobberin rooliin, eikä hän urallaan koskaan mitään kovin merkittävää saavuttanut. Vastaansa Primeau sen sijaan aikamoisen korston, eli Brent Albrightin. Albright oli aloittanut painiuransa vuonna 1998, paininut indyissä ja Japanissa ja siirtynyt WWE:hen jo vuonna 2004. Siellä hän oli pitkän aikaa paininut OVW:ssä ja noussut OVW:n ykköstähdeksi, kunnes vuonna 2006 hänet nostettiin päärosteriin nimellä Gunner Scott. Jostain syystä Albrightin pääroster-ura jäi kuitenkin vain parin kuukauden pituiseksi. Ilmeisesti WWE ei nähnyt hänessä sittenkään potentiaalia. Lyhyen päärosterivisiitin jälkeen Albright palautettiin OVW:hen, ja syksyllä 2006 hänen sopimuksensa WWE:n kanssa päättyi. Hyvin nopeasti tämän jälkeen Albright paini ensimmäisen ottelunsa ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän liittyi aktiivipainijaksi ROHiin. ROHissa Albright olikin nopeasti ottanut mörssärimäisen korston roolin, ja hän oli jopa toiminut ”palkkateloittajana” eli telonut painijoita toisten painijoiden tilauksesta. Tähän mennessä Albright oli siis kylvänyt tuhoa ympäri ROHin rosteria, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssäkin.
Mitäpä tästä sanomaan, tämä oli tyylipuhdas squash. Brent Albright on kyllä perhanan vakuuttavan näköinen mörssäri, joka osaa helkkarin näyttäviä liikkeitä. On hämmästyttävää, ettei WWE todella nähnyt Albrightin kaltaisella korstolla käyttöä rosterissaan. Ehkä Albrightin epäonni oli se, että hän oli ”liian ajoissa”. Kymmenisen vuotta myöhemmin Albright olisi ollut aivan Main Event -kamaa jopa WWE:ssä ja saattanut parhaimmillaan nousta jopa päämestariksi. Nyt hän oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan, ja lopputulos oli se, että hän oli ROHissa. No, se ei toki ole ROHin kannalta huono asia, koska täällä hän pääsee näyttämään osaamistaan vielä ihan toisella tavalla. Tässä ottelussa osaamista hän pääsi näyttämään lähinnä riepottelemalla Primeaulle pitkin kehää. Primeau myi kaikki Albrightin liikkeet häkellyttävän hyvin, pakko kunnioittaa nuorta kaveria. Eli siis hyvä squash, mutta eipä sen kummempaa.
*
ROH Tag Team Championship
Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico
ROHin joukkuedivisioonan ylivoimainen ykköskuvio oli vuoden 2007 ajan ollut Briscoen veljesten sekä ROHiin vuoden 2007 alussa saapuneiden Kevin Steenin ja El Genericon muodostaman joukkueen välillä. Viime ppv:ssä Briscoet puolustivat mestaruuksiaan onnistuneesti Matt Sydalia ja Claudio Castagnolia vastaan, mutta tuonkin ottelun jälkeen Steen ja Generico ryntäsivät paikalle, mikä johti rajuun joukkotappeluun ympäri areenaa. Kuukausien ajan Steen ja Generico olivat tehneet siis kaikkensa, jotta he voittaisivat mestaruusvyöt Briscoeilta, mutta toistaiseksi Jay ja Mark Briscoe olivat saaneet pidettyä mestaruudesta kiinni. Nyt nämä joukkueet kohtasivat ensimmäisen kerran ppv:ssä. Steenin ja Genericon joukkue oli siis tässä kuviossa selvästi heel-roolissa, mutta oikeastaan El Generico oli hyvin facemainen ja käytökseltään jopa vastustajia kunnioittava, mutta hänen ylimielinen ja väkivaltainen joukkueparinsa Kevin Steen oli johdattanut myös joukkueparinsa ikävään asemaan. Tämä teki Steenin ja Genericon keskenäisestä dynamiikasta ja koko joukkueesta hyvin kiinnostavan.
Tämä oli ppv-debyyttiottelu sekä Steenille että Genericolle. Kevin Steen oli aloittanut uransa vuonna 2000 ja El Generico pari vuotta myöhemmin vuonna 2002. Isoa kokoaan ja painijalle epätyypillistä ruumiinrakennetta hyödyntänyt Steen oli paininut uransa ensimmäisinä vuosina muun muassa CZW:ssä, PWG:ssä ja IWS-promootiossa Kanadassa ja kylvänyt kaikissa promootioissa tuhoa. El Generico, oikealta nimeltään Rami Sebei, oli heti uransa alusta lähtien esittänyt meksikolaista geneeristä luchadorea, vaikka oli oikeasti siis kanadalainen painija. Myös hän aloitti uransa IWS:ssä, josta hän jatkoi PWG:hen ja CHIKARAan. Sekä Generico että Steen olivat painineet ensimmäisen kerran ROHissa jo vuonna 2005 ja otelleet muutamissa promootion tapahtumissa, mutta rosterin aktiivijäseniksi he eivät tuolloin vielä liittyneet. Generico ja Steen olivat painineet yhdessä satunnaisia kertoja niin IWS:ssä, CHIKARAssa kuin PWG:ssäkin, mutta todellisen yhteisen uransa ja kulttimaineensa joukkueena rakentamisen he aloittivat nimenomaan sen jälkeen, kun painivat ensimmäisen kerran yhdessä ROHissa helmikuussa 2007. Heti debyytissään Steen ja Generico haastoivat Briscoet mestaruuksista, mutta epäonnistuivat tavoitteessaan nousta mestareiksi. Nyt heillä oli uusi mahdollisuus.
No niin, olihan tämä ihan saatanallista tykitystä. ROHille on kyllä näiltä ajoilta annettava kaikki kunnia siitä, että joukkuedivisioona oli aivan upeassa iskussa ja rosterissa oli useita mahtavia joukkueita. Steenerico kuuluu ehdottomasti omiin all time -suosikkijoukkueisiini, ja heidän taistelunsa Briscoe Brotherseja vastaan ovat häkellyttävän taidokasta katsottavaa. Toki tässä ottelussa oli osittain ihan se sama ”ROH-vika” kuin suurimmassa osassa muitakin otteluita, että matsi oli alusta loppuun aika järisyttävää tykittelyä, mutta tässä oli kuitenkin alkupuolella myös se rauhallisempi rakenteluvaihe, josta sitten kasvettiin kohti lopun huimaa meininkiä. Arvosanaltaan tämä on hyvin rajatapaus siinä, nouseeko tämä silmissäni huippuotteluiden joukkoon, mutta annan tälle lopulta kuitenkin juuri ja juuri neljä tähteä, koska 15 minuutin joukkueottelussa harvoin – jos koskaan – on saatu aikaiseksi yhtä häkellyttävän vaikuttavaa mähinää kuin tässä matsissa. Huippuottelu, muttei siis MOTYC-tasoa.
* * * *
ROH World Championship
Takeshi Morishima (c) vs. Jimmy Rave
NOAHista Yhdysvaltoihin vakituiseksi kasvoksi saapunut ROHin maailmanmestari Takeshi Morishima oli jatkanut ylivoimaista dominanssiaan ROHissa myös Respect Is Earned -tapahtuman jälkeen. Nyt hän sai haastajakseen ROHissa pitkään painineen Jimmy Raven. Vuonna 1999 uransa aloittanut Rave oli ollut ROHin vakionimi vuodesta 2003 alkaen ja kuulunut muun muassa ROHia dominoineeseen The Embassy -stableen. Viime aikoina Rave oli kuitenkin jäänyt firmassa midcardiin ja hieman tyhjän päälle, mutta nyt yllättäen hänellä oli annettu mahdollisuus haastaa ylivoimainen mestari ROHin päämestaruudesta. Ennen ottelua nähtiin Raven videopromo, jossa Rave lupasi tehdä kaikkensa saadakseen Morishiman luovuttamaan. Todellisuudessa tässä vaiheessa ROHissa oli kaiketi jo tiedossa, että Rave oli jättämäisillään firman ja siirtymässä painimaan TNA:han. Tämä jäi siis Raven viimeiseksi ROH-ppv-esiintymiseksi tällä erää.
Tämä matsi kaiketi tunnetaan termillä ”perseraiskaus”. Jimmy Rave oli siis päättänyt lähteä TNA:han, ja ROH sitten näytti hänelle ovea tällaisella squashmaisella mestaruusottelulla. Se on sääli, koska Morishima ja Rave olisivat varmasti voineet painia myös oikeasti kovan ottelun, mutta nyt siihen ei annettu mahdollisuutta, koska oleellisempaa oli vain nöyryyttää Ravea ennen TNA:han siirtymistä (mikä oli toki vähän höhlää silleinkin, että Raven TNA-ppv-debyytti oli jo ehtinyt tapahtua ennen kuin tämä tapahtuma esitettiin ppv:nä). Kunniaa pitää antaa silti Ravelle siitä, että hän hoiti tämän matsin kunniakkaasti, myi Morishiman liikkeet hyvin ja sai mestarin näyttämään taas pirun hyvältä. Eipä tässä sen kummempaa, ihan viihtyisä mestaruusottelu-squashrymistely. Seuraavassa tapahtumassa sitten vihdoin oikea mestaruusottelu ROHin päämestaruudesta?
* ½
ROH World Title Shot
Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson
Ei, edellinen ottelu ei todellakaan ollut tämän ppv:n Main Event, vaan illan päättävä ottelu oli Nigel McGuinnessin ja Bryan Danielsonin välinen ykköshaastajuusottelu. Tätä ottelua ei siis oikeasti käyty samaisessa Chicagon tapahtumassa kuin muut ppv:ssä esitetyt ottelut, vaan matsi oli painittu jo aiemmin Philadelphiassa järjestetyssä tapahtumassa. Kuten edellisen arvostelun Main Eventin kohdalla kirjoitin, Bryan Danielson ja Nigel McGuinness olivat olleet yli vuoden ajan yksi ROHin kuumimmista feudipareista, ja he olivat otelleet yhdessä useita legendaarisia otteluita Danielsonin maailmanmestaruuskauden aikana. Kenties legendaarisin ottelu oli se, jossa yhdistettiin ROH World -mestaruus ja ROH Pure -mestaruus. Viime vuoden lopussa Danielson kuitenkin hävisi mestaruutensa ja jäi sen jälkeen kuukausiksi pois parantelemaan vammojaan. Keväällä Danielson teki paluunsa, ja nyt hän halusi nousta takaisin maailmanmestariksi. Ikävä kyllä McGuinnessilla oli täsmälleen sama suunnitelma, ja nyt he kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka voittaja pääsisi haastamaan Takeshi Morishiman ROH World -mestaruudesta.
Huh huh. En tiedä, mitä sanoa. Olen katsonut Drivenin aikoinaan silloin 13 vuotta sitten, kun tämä show lähetettiin, mutta jostain syystä minulla ei ollut muistikuvaa tästä Danielsonin ja McGuinnessin välisestä Main Eventistä. Ehkä se johtui siitä, että tämä matsii menee mielessäni sekaisin joidenkin muiden näkemieni McGuinnessin ja Danielsonin välisten otteluiden kanssa. Ehkä se johtuu siitä, etten vain tuolloin 13 vuotta sitten osannut vielä arvostaa tätä ottelua tarpeeksi. Mene ja tiedä. Tämä ottelu oli nimittäin aika lailla täydellinen. Tämä oli ihan saatanallisen upea ottelu, jota ihailin alusta loppuun aivan täysillä ja joka… No, en tiedä edes mitä sanoa. Tämä oli aivan perkeleellisen upea ottelu.
Täydellinen alkuvaiheen rauhallinen rakentelu, jossa molemmat hakivat lukkoja ja osoittivat teknistä osaamistaan. Sen jälkeen pirun intensiivinen ja väkivaltainen tappelu kehän ulkopuolella, jossa nähtiin pari tosi rajun näköistä bumppia. Ei silti mitään selaista överiksi vedettyä sekopäistä bumppailua mitä nykyisin tuntuu näkevän jatkuvasti. Kaikki pidettiin sopivasti mittasuhteessa, kaikilla bumpeilla (ainakin lähes kaikilla) oli tarkoituksensa ja kaikki tuntui merkitykselliseltä. Tämän vaiheen jälkeen siirryttiin kehään, jossa Danielson aloitti McGuinnessin selän työstämisen upeasti. McGuinness myi tätä selkävammaansa sitten aina ottelun loppuun asti likipitäen täydellisesti, ja selkävammaa käytettiin hyväksi useissa spoteissa. Kun tästä selän työstämisestä päästiin eteenpäin, alkoi sitten todella pitkä ja aivan mieletön lopputaistelu, joka sekään ei ollut mitään usein ROHille tyypillistä sekopäistä non-sellausta ja loputonta spottitykittelyä, vaan McGuinness ja Danielson olivat harkinneet jokaisen spotin täydellisesti ja kaikki tuntui olevan viimeisen päälle mietittyä… Ai jumalauta. Tämä matsi on mitä todennäköisemmin vuoden 2007 paras ottelu – ja samalla ensimmäinen viiden tähden ottelu tässä projektissani yli kahteen vuoteen.
* * * * *
Olin jo ennen Main Eventiä sitä mieltä, että tämä ei ollut ROHin ppv:ksi lopulta niin erikoinen, ja olin taipumassa antamaan tälle enemmän Ok:n kuin Hyvän arvosanan. Mallikas tapahtumahan tämä toki oli jo ennen Main Eventiä: mainio opener, pari hyvää ottelua, pari toimivaa squashia ja yksi huippuluokan joukkueottelu. Silti ****-ottelukaan ei vetänyt vertoja esimerkiksi edellisen ROHin ppv:n huippuotteluille ja jätti toivomaan lisää. Samoin jätti koko tapahtuma… Ennen kuin sitten täydellinen Main Event lunasti kaikki odotukset. Ai saatana mikä ottelu. Olen vieläkin fiiliksissä. Main Eventinsä ansiosta tämä nousee Hienoksi ja vuoden parhaaksi ppv:ksi.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.5.2020
No Comment