Arvio: ECW Guilty as Charged 2001
Päivämäärä: 7.1.2001
Sijainti: New York, New York (Hammerstein Ballroom)
Yleisömäärä: 2 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tämä vuosi 2001 tulisi olemaan hyvin erilainen kuin aikaisemmat vuodet tähän mennessä tässä projektissa, koska ECW:n ja WCW:n pitkä taival painibisneksen parissa olisi tulossa loppuun. On hankala edes ymmärtää, miten suuri juttu se on normaalille katsojalle ollut, kun parissa kuukaudessa jenkkipainin toiseksi ja kolmanneksi suurin promootio lopettavat toimintansa ja ajautuvat WWF:n omistukseen – erityisesti, kun niistä toinen oli vain pari vuotta aikaisemmin koko painimaailman huipulla. Jos TNA ja ROH ajautuisivat nyt konkurssiin, se olisi valtaisa uutinen muttei siltikään samalla tasolla näiden pommien kanssa. No, ajat muuttuvat. Sen takia olen hyvin innoissani tämän projektin jatkosta, vaikka kahden promootion kohtalo onkin varsin karu.
Erityisesti minua tietenkin harmittaa ECW:n tarinan loppu, sillä tämä pieni ja piskuinen HC-painin promootio oli vuosien aikana tehnyt ihan uskomattomia venymisiä ja yltänyt sellaisiin saavutuksiin, joita kukaan ei siltä varmastikaan olisi voinut odottaa. Se oli selvinnyt niin monista huippupainijoiden menetyksistä ja muista ongelmista, ettei mitään järkeä. Sen lisäksi ECW oli monin paikoin tarjonnut aivan mahtavan viihdyttävää showpainia ja vetäissyt parina vuotena kasaan koko vuoden parhaan ppv:n. Ilman ECW:tä amerikkalainen showpaini olisi ollut niin paljon köyhempää. Mutta kyllähän me kaikki nämä asiat tiedämme, ja jos emme tiedä, niin saamme tietoon katsomalla ne dokumentit, joita tästäkin promootiosta on tehty.
Kun vuosi 2000 päättyi ja uusi vuosi 2001 alkoi, Paul Heyman viisaana miehenä tiesi lopun olevan lähellä. Toki Heyman oli viimeiseen asti toivonut ECW:n selviämistä, ja varmaan hän vieläkin elätteli toivetta siitä, että ehkä Guilty As Charged olisi se läpimurto-ppv, joka herättäisi jonkun suuren amerikkalaisen tv-kanavan kiinnostuksen ja jonka ansiosta he saisivat vielä uuden tv-sopimuksen ja uuden mahdollisuuden. Heyman ei kuitenkaan ollut tyhmä, joten hän tuskin oli laskenut ihan hirveästi tämän varaan. ECW:llä oli velkoja lähes 9 miljoonan dollarin edestä, ja firmalla oli maksamattomia palkkioita lähes jokaiselle työntekijälleen (RVD:lle 150 000$, Dreamerille 100 000$ ja Joey Stylesille sekä Rhinolle 50 000$ muutamia mainitakseni). Tv-sopimus TNN:n kanssa oli päättynyt marraskuussa, kun koko yhteistyön ajan paskasti ECW:tä kohdellut kanava lopetti sopimuksen ja teki uuden vastaavan WWF:n kanssa. ECW lähetti vielä parin kuukauden ajan perinteistä Hardcore TV -lähetystään alueellisilla pikkukanavilla. Viimeinen Hardcore TV lähetettiin uuden vuoden aattona. ECW:llä oli jäljellä enää kourallinen painijoita. Muut olivat lähteneet, koska promootiolla ei ollut mahdollisuuksia maksaa heille. En tiedä, olisiko minkään valtakunnan tv-sopimus pelastanut tätä firmaa enää vääjäämättömältä kohtaloltaan.
Nämä olivat siis lähtökohdat siihen, kun ECW järjesti viimeisen ppv-lähetyksensä 7. päivänä tammikuuta vuonna 2001. Tapahtumapaikkana oli legendaarinen Hammerstein Ballroom, jossa ECW oli edelleen aivan yhtä kova juttu kuin koska tahansa aiemminkin. Yleisö oli pähkinöinä show’n alussa. Samanlainen fiilis oli varmasti monilla esiintyjilläkin. Internet-huhujen mukaan Heyman ei ollut kertonut painijoilleen firman todellisesta tilanteesta, mutta kyllä tässä menossa oli silti semmoista jäähyväistunnelmaa alusta loppuun. Siitäkin huolimatta, että ppv:ssä useaan kertaan mainostettiin maaliskuista Living Dangerously -ppv:tä ja tulevia house show’ita. Suurin osa niistä jäi pitämättä, sillä viimeinen ECW House Show järjestettiin 13.1.2011. Tämä ppv oli se show, jossa Paul Heyman oli päättänyt saattaa kaikki tärkeät feudit päätökseen ja tarjota mahdollisimman hyvää viihdettä. Ja jos ECW jotenkin olisi tästä päässyt vielä uudestaan jaloilleen, olisi sillä ollut hieno pohja jatkaa toimintaansa.
Näillä eväillä itse show’n arvosteluun. Selostajana tässäkin ppv:ssä aina yhtä loistava Joey Styles ja paria viimeistä ottelua lukuun ottamatta hänen seuranaan Cyrus
Ppv alkoi tietenkin kaikista ECW-show’ista tutulla Joey Stylesin kehäpromottelulla, ja seuranaan hänellä oli Joel Gertner, kuten jokaisessa ppv:ssä viimeisen puolentoista vuoden ajan. Gertner heitti puheenvuorollaan vielä pari astetta härskimpää kommenttia kuin normaalisti, ja sehän newyorkilaiselle yleisölle kelpaa. Sitten Gertner esittelee ”tulevaisuuden joukkuemestarit” Joey Matthewsin ja Christian Yorkin, joilla ilmeisesti oli kunnia otella illan openerissa… Paitsi että ketä vastaan? Ilmeisesti Da Baldiesseja, koska Angel ja DeVito hyökkäsivät Matthewsin ja Yorkin kimppuun, ennen kuin nämä olivat ehtineet edes kehään. Jotain oli kuitenkin oudosti, sillä paikalla ei ollut tuomaria soittamassa kelloa ottelun alkamisen merkiksi, ja yhtäkkiä paikalle saapuivatkin Cyrus ja Jerry Lynn. Edellinen ppv oli päättynyt siihen, että Jerry Lynn oli hävinnyt päämestaruusottelun, ja show’n lopussa Cyrus oli ottanut Lynnin kiinni backstagella ja kertonut, että ECW oli taas kerran kusettanut Lynnia. Mestaruushäviöstään lähtien pettyneeltä vaikuttanut Lynn oli uskonut Cyruksen selitykset, kääntynyt kyyniseksi heeliksi ja liittoutunut Cyruksen kanssa. Ilmeisesti Matthewsin ja Yorkin vastustajina olivatkin jostain syystä Cyrus ja Lynn, sillä Lynnin tehtyä Cradle Piledriverin toiselle kavereista Cyrus selätti tämän, ja tuomari saapui laskemaan kolmeen. Todella kummallinen, sekava ja mielestäni myös erittäin turha avaus show’lle. Parasta tässä oli Lynnin promo ottelun jälkeen.
ECW Tag Team Championship
Danny Doring & Roadkill (c) vs. Hot Commodity (Money & Dinero)
Danny Doringilla ja Roadkillillä oli ollut suuria erimielisyyksiä Hot Commodityn kanssa aina siitä lähtien, kun Doring ja Roadkill tekivät face-turnin ja heidän managerinsa Elektra hylkäsi kaksikon hypätäkseen Hot Commodityn kelkkaan. Joukkueet olivat ottaneet yhteen ppv:ssäkin jo yhden kerran. Tilanne oli kärjistynyt entisestään sen jälkeen, kun Doring ja Roadkill olivat saavuttaneet pitkäaikaisen unelmansa ja voittaneet uransa ensimmäiset ECW:n joukkuemestaruudet pyörittyään firman joukkuedivisioonassa usean vuoden ajan. Hot Commodityn EZ Money ja Julio Dinero olivat vakaasti sitä mieltä, että Doring ja Roadkill eivät olleet ansainneet noita mestaruusvöitä ja että ne kuuluisivat ennemmin heidän vyötäisilleen. Siinäpä aihetta mestaruusottelulle kerrakseen.
En laske tuota äskeistä Matthews & York/Baldies/Cyrus & Lynn miksikään oikeaksi otteluksi, joten tämä oli silmissäni illan opener ja siinä roolissa erittäin toimiva. ECW pystyi loppuun asti pitämään joukkuedivisioonansa tason korkealla, mikä näkyy tässä ottelussa erinomaisesti. En vielä vähän aikaa sitten olisi ajatellut, että Doring ja Roadkill nousisivat lopulta firman joukkuemestareiksi, mutta niin vain he pärjäsivät asemassaan erittäin hyvin. Doring on se teknisempi kaveri ja Roadkill aina yhtä toimiva mörssäri. Kun heitä vastaan vielä laitettiin EZ Moneyn ja Julio Dineron kaltaiset kehätaiturit, lopputulos oli viihdyttävää ja vauhdikasta joukkuepainia, jota olisi katsonut vaikka kuinka pitkään. Tämän ottelun neljästä painijasta yksikään ei siirtynyt WWF:ään: Doring, Roadkill ja Dinero jäivät pyörimään indyihin ja heihin törmäisimme vielä. Money siirtyi vielä viime hetkillä WCW:hen ennen sen konkurssia.
* * *
Singles Match
Chris Hamrick vs. Nova
Kuten Massacre on 34th Streetissäkin, Hot Commodityn ottelu päättyi siihen, että post match -meiningissä koko kolmikko nousi kehään piestäkseen vastustajansa henkihieveriin. Tälläkään kertaa kolmikon suunnitelman toteutus ei kuitenkaan mennyt ihan kuin Strömsössä, sillä viime ppv:n tavoin myös nyt Nova saapui facejen pelastukseksi. Nova oli jatkuvasti muuttunut lookiltaan entistä enemmän bad ass -tyyliseksi ja vakavastiotettavaksi painijaksi, ja jos vain ECW olisi vielä jatkanut toimintaansa tämänkin ppv:n jälkeen, olisi hänestä voinut tulla ECW:ssä jotain isoa. Nyt hän ei koskaan urallaan saanut sitä pushia, jonka olisi noilla taidoillaan ansainnut.
Tämä ottelu itsessään ei noussut laadultaan millekään ällistyttävälle tasolle, mikä johtuu ensisijaisesti siitä, että ottelun loppu piti sotkea kaiken maailman Chris Chetti, Lou E. Dangerously ja Little Spike Dudley -sekaantumisilla. Se söi tosi paljon sitä meininkiä, jonka Hamrick ja ennen kaikkea Nova olivat ehtineet siihen mennessä rakentaa todelal nopeatempoisella high flying -painilla. Jos ottelun lopetus olisi ollut parempi, olisin antanut tälle arvosanaksi helposti kaksi ja puoli tähteä. Nyt tämä jää heikon loppufiiliksen takia kahteen tähteen. ECW:n kaatumisen jälkeen sekä Hamrick että Nova jäivät pyörimään indyihin mutta esiintyisivät myöhemmin vielä isommissakin promootioissa.
* *
’I Quit’ Match
C.W. Anderson vs. Tommy Dreamer
C.W. Andersonin ja Tommy Dreamerin feud oli alkanut siitä, kun Anderson oli ensin hyökännyt rajusti Dreamerin kimppuun ja sitten vaatinut promossaan, että Dreamer tekisi vielä kerran paluun painikehiin, jotta Anderson voisi käyttää häntä ponnahduslautana kohti Main Eventiä. Dreamer päätti suostua Andersonin vaatimukseen comebackista, mutta ponnahduslaudan rooliin hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa. Miehet ottivat yhteen ensimmäisen kerran intenssiivisessä mäiskinnässä Massacre on 34th Streetissä. Anderson voitti tuon ottelun, mutta feud ei ollut vielä ohi. Dreamer tahtoi revanssin, ja nyt hänellä oli mahdollisuus sen saamiseen. Panoksia lisäsi se, ettei kyseessä ollut mikä tahansa ottelu, vaan koitos, joka päättyisi vasta, kun toinen lausuisi ilmoille sanat ”I Quit”.
Edellisen ottelun kohdalla kritisoin vähän sitä, että vaikka meno olikin intenssiivistä hc-mäiskintää, paikoitellen vaikutti siltä, etteivät herrat oikein tienneet, mitä olivat tekemässä. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, sillä homma toimi selvästi paremmin, ja kenties ottelun rakennekin oli tarkemmin suunniteltu tätä suurta blow off -ottelua varten. Niinpä tällä kertaa en voi moittia ottelusta oikeastaan mitään muuta kuin pituutta. Tämä olisi ihan hyvin voinut kestää vielä ainakin 5 minuuttia lisää, niin oltaisiin luultavammin päästy jo huippuottelutasolle. Nyt tämä jää vielä juuri sen ratkaisevan hitusen verran neljän tähden arvosanoista, koska homma vaikutti siltä, että se olisi voinut hyvin jatkua vielä hieman pidempään. Eipä silti, tämä oli kaikella tapaa oikein malliesimerkki siitä, kuinka tällainen intenssiivinen HC-mäiskintä pitää feudin päätösottelussa hoitaa. Dreamer osoitti taas kerran loistavuutensa, ja Anderson olisi ollut valmista kauraa Main Eventiin, jos ECW:n toiminta olisi jatkunut. Nyt Anderson joutui tyytymään ECW:n jälkeen Dusty Rhodesin promootiossa painimiseen. Dreamer puolestaan oli yksi WWF:ään siirtyneistä painijoista.
* * * ½
ECW Tag Team Title Shot
FBI vs. Super Crazy & Kid Kash vs. Mikey Whipwreck & Yoshihiro Tajiri
Samoin kuin Doring & Roadkill vs. Hot Commodityssa ja Dreamer vs. Andersonissa, tässäkin oli kyse feudin saattamisesta päätökseen. Itse asiassa tässä oli taustalla niin monta feudia, että oli aikamoinen saavutus saattaa ne päätökseen yhdessä ottelussa. Pisin tarina oli tietenkin Tajirin ja Crazyn (ja Guidon) erimielisyyksillä, joka oli roihahtanut liekkeihin uudestaan sen jälkeen, kun Super Crazyn lyhyt yhteistyö Mikey Whipwreckin ja Yoshihiro Tajirin kanssa päättyi väärinkäsitykseen. Seurauksena oli huippuluokan yhteenotto MO34S:ssä Whipwreckin ja Tajirin sekä Crazyn ja tämän uuden kaverin Kid Kashin välillä. FBI liittyi tähän tarinaan siten, että kumpikaan näistä kahdesta muusta joukkueesta ei ollut tullut toimeen italiaanojen kanssa missään vaiheessa, ja niinpä kaksikon mestaruustappio joulukuun ppv:ssä lämmitti taatusti heidän mieltään. Nyt näillä kaikilla kolmella joukkueella oli mahdollisuus päästä takaisin mestaruusjahtiin. Ottelun voittaja haastaisi joukkuemestarit lähitulevaisuudessa… Tai siis, olisi haastanut.
Tämä ottelu oli oikeastaan ainut illan otteluista, joka oli millään tavalla pettymys, ja siltikin tämä oli tosi kovan luokan kohtaaminen. Odotukset vain olivat vielä korkeammalla kuin ottelun taso. Tällä kuusikolla oli nimittäin mielestäni mahdollisuus vetäistä vaikka ihan vuoden parhaimpiin kuuluva ottelu. Sellaista ei kuitenkaan syntynyt, minkä suurin syy oli taas liian vähäinen aika. Ottelu lähti käyntiin hienosti ja todella kovalla temmolla. Kaikki painijat väläyttivät mahtavia high flying -liikkeitä ja muita näyttäviä otteitaan. Muutamat botchit hieman latistivat menoa, mutta sellaista sattuu aina kun yritetään tarpeeksi kovaa. Sitten kuitenkin tapahtui ensimmäinen eliminointi, jossa ottelusta tippuivat melkeinpä sen kaksi parhaiten esiintynyttä painijaa. Vähäksi aikaa homman tempo laskikin harmillisen paljon, ja vaikka loppupuoli ottelussa olikin sitten taas aivan ykkösluokkaisen mahtavaa tykitystä, se ei silti kokonaan paikannut tietä heikompaa hetkeä. Loistava alku ja mahtava lopetus, mutta heikomman keskikohdan ja liian vähäisen ajan takia tässäkään ei ihan ylletty huipputasolle. ECW:n kuoleman jälkeen näistä 6 painijasta 2 (Guido & Tajiri) jatkoivat WWF:ään, 2 (Mamaluke, Crazy) siirtyivät indyihin, 1 (Kash) WCW:n kautta indyihin ja 1 (Whipwreck) eläköityi.
* * * ½
Ennen ME-kuvioita nähtiin vielä toinen ”ottelu”, joka ei ollut mikään oikea koitos. Diamondin ja Swingerin joukkueen oli tarkoitus otella Balls Mahoneyn ja Chilly Willyn kaksikkoa vastaan, mutta homma hajosi käsiin jo siinä vaiheessa, kun Swingerin ja Diamondin välille alkoi kehkeytyä erimielisyyksiä. Swinger ilmoitti, ettei ollut tyytyväinen siihen, että vain Diamond sai nauttia kaikista joukkueen uuden managerin Dawn Marien ”palveluista”. Niinpä hän kutsui paikalle Blue Boyn (Blue Meanie), joka luovutti ystävällisesti managerinsa Jasmin St. Clairen Swingerin käyttöön. Sitten kai alkoikin jonkinlainen joukkorymistely, ja kyllähän siellä catfighttikin nähtiin. Homma kuitenkin päättyi siihen, että Rhino saapui paikalle ja teurasti koko porukan. Erityistä kunniaa täytyy antaa St. Clairelle, joka otti vastaan h**vetin näyttävän keskiköydeltä tehdyn Piledriverin. Ns. ”ai s****na” -hetki. Rhinon buildaamisen takia ihan toimiva väliangle. Rhino promosi backstagella homman jälkeen, ettei tässä ollut kaikki tältä illalta. Jaahas.
ECW World Heavyweight Championship
Ladder Match
Steve Corino (c) vs. Justin Credible vs. The Sandman
ECW-mestaruuskuviotkin saivat lopullisen päätöksensä, kun nämä kolme viime kuukausina aktiivisesti mestaruudesta kamppailutta miestä ottaisivat yhteen kaiken päättävässä 3-Way Dancessa. Jotta hommaan saataisiin vielä lisäpanoksia, ottelun stipulaatioksi laitettiin Ladder Match. Justin Crediblehän oli ollut mestaruuskuvioissa koko viime vuoden, ja senkin jälkeen, kun hän oli mestaruutensa hävinnyt, oli hän koko ajan kärkkynyt uutta mahdollisuutta otella mestaruudesta. MO34S:ssä Credible oli hyvin lähellä voittaa vyön takaisin, mutta lopulta Steve Corino onnistui vielä säilyttämään vyönsä. Heti ottelun jälkeen Corinon pitkäaikainen vihamies Sandman hyökkäsi Corinon kimppuun ja otti ECW-mestaruusvyön itselleen. Corino ei ollut nähnyt mestaruusvyötään tuon joulukuisen ppv:n jälkeen mestarin asemastaan huolimatta, mutta nyt hän saisi sen takaisin haltuunsa, jos saisi poimittua vyön ensimmäisenä alas katosta. Ottelun lisäpanoksena oli se, että ottelun voittaja pääsisi nauttimaan Francinen seurasta läheisemmissä tunnelmissa, sillä mestarinkipeä manageri oli kyllästynyt siihen, kuinka Justin Credible oli jo kuukausien ajan ollut ilman vyötä.
ECW:n päämestaruuskuviot olivat jo jonkin aikaa olleet harmillisesti firman heikointa antia. Tälläkin kertaa ottelu jäi tasoltaan ”ihan kivaksi”, sillä ottelusta jäi kokonaisuudessaan vähän turhan sekava ja botchailtu fiilis, vaikka paikoitellen meno olikin oikein hyvää ja äijät ottivat taas kovaa bumppia. Erityisesti kunniaa on taas kerran annettava Sandmanille, joka jotenkin pistää kroppansa aivan täysillä likoon joka kerta, vaikka hän ei todellakaan mikään tyypillisin Ladder Match -otteluiden osanottaja olekaan. Tikkaatkin rupesivat pettämään loppupuolella, mutta kaiken sekavuuden jälkeen ottelu sai ihan toimivan lopetuksen. Kyllä minä voin rehellisesti sanoa viihtyneeni tätä HC-mätkintää katsellessa, mutta ei tämä silti ihan päämestaruusottelun toivotulle tasolle yltänyt. Näistä kolmesta sankarista Credible siirtyi WWF:ään, Sandman ECW:tä seuranneeseen XPW:hen ja Corino indyihin.
* * ½
ECW World Heavyweight Championship
??? (c) vs. Rhino
Yleensä en ole näissä arvosteluissa ottelijoiden nimiä peittänyt, vaikka niistä voisikin päätellä aikaisempien ottelijoiden voittajia. Tässä nyt kuitenkin teen poikkeuksen, kun kyse on heti äskeisen ottelun jälkeen nähdystä päämestaruusottelusta. Tämä sai siis alkunsa siitä, kun jo aikaisemmin illalla tuhoa kylvänyt Rhino keskeytti äskeisen ottelun voittajan mestaruusjuhlat jyräämällä tämän Gorella maahan. Rhino ilmoitti, että on kyllästynyt olemaan TV-mestarina firmassa, jolla ei ole edes tv-show’ta, ja että hän on ansainnut ottelun tuosta suurimmasta vyöstä. Mestarin ei tietenkään olisi ollut mikään pakko suostua otteluun, mutta Rhino uhkasi tappaa tälle läheisen henkilön. Kyllä, tappaa. Niinpä mestarille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suostua otteluun, joka olikin sitten varsin lyhyt pyristely. Nähtiinhän tässä pari nättiä liikettä, mutta tämäkin täyttää painiottelun tunnusmerkit lähinnä hädin tuskin. Rhinon kohtalo ECW:n kaatumisen jälkeen oli siirtyä WWF:ään.
½
Singles Match
Rob Van Dam vs. Jerry Lynn
Ja tämä oli se, mihin ECW:n historian viimeinen ppv päättyi. Pitkän aikaa oli kiusoiteltu sillä, että tässä show’ssa nähtäisiin joku ”suuri yllätys”, ja suurin osa faneista oli varmoja, että se olisi RVD:n paluu. Van Damhan oli ollut poissa kuvioista alkusyksystä lähtien, sillä ECW ei ollut pystynyt maksamaan hänelle enää palkkoja. Jerry Lynn kuitenkin ilmoitti show’n alussa nähdyssä promossaan, että Rob Van Dam ei painisi enää ikinä tässä promootiossa ja että suuri yllätys on se, että Jerry Lynn ei enää ikinä paini ECW:n show’ssa, ellei hänen ottelunsa ole Main Event. Niinpä yleisöä saatiin huudatettua kuin viimeistä päivää siinä vaiheessa, kun äskeisen mestaruusottelun voittaja esitti kenelle tahansa vielä yhden avoimen haasteen mestaruudesta, ja itse ”Mr. Pay Per View” saapui kuin saapuikin ottamaan tuon haasteen vastaan! Tuota ottelua ei kuitenkaan koskaan nähty, koska tuolla hetkellä Cyruksen manageroima Jerry Lynn hyökkäsi halpamaisesti takaapäin ikiaikaisen kilpakumppaninsa kimppuun, ja illan todellinen loppuhuipennus oli valmis alkamaan.
Mitäpä tästä voisi sanoa? Kyllähän te RVD vs. Lynnit tiedätte. Ne ovat aina h**vetin kovaa settiä, ja kun itse olen vielä ’Alertin suurin RVD-mark, nautin niistä aivan erityisen paljon. Silti minun on myönnettävä, että painillisesti tämä ei yltänyt aivan parhaiden Lynn-RVD:eiden tasolle, sillä tässä ensisijaisesti tyydyttiin toistamaan aikaisemmin nähtyjen otteluiden spotteja eikä innovoitu mitään uudestaan. Toisaalta, mikäpäs vanhojen otteluiden meininkiä toistellessa, jos se on niin hiton viihdyttävää. Muuten olisinkin saattanut tälle siis jopa hiukan heikomman arvosanan, mutta ottelussa aivan jumalattoman hienosti mukana ollut yleisö nosti tämä kuitenkin lopulta huippuottelutasolle. Ihan pelkästään yleisön takia elin tässä ottelussa täysillä mukana. Lisätunnelmaa loi vielä se, kun tiesi katsovansa viimeistä televisioitua ECW-ottelua. Ihan rehellisesti sanoen tuli haikea fiilis. Näistä sankareistahan molemmat jatkoivat WWF:ään, vaikkakin hyvin erilaisiin rooleihin.
* * * *
Mitäpä tästä nyt voisi sanoa? Tunnelma oli katossa, ja Paul Heyman onnistui päättämään hienosti jokaisen vähänkin tärkeän feudin tähän ppv:hen niin, että firman kaatuminen ei jättänyt mitään juonikuviota harmillisesti kesken. Toisaalta hän petasi hienon mahdollisuuden jatkolle, jos sellainen olisi vielä tullut. Erityisesti sitä RVD:n päämestaruusvoittoa jäin kaipaamaan, mutta siihen ei aika enää riittänyt. Ppv itsessään tarjosi huikean Main Eventin, kaksi muuta tosi kovaa ottelua ja hyvän openerin. Eikä niissä parissa muussakaan matsissa mitään moitittavaa ollut. Niinpä kokonaisuus oli oikein vahva paketti, mutta toisaalta paketti alkoi olla tässä lopussa jo sen verran pieni, ettei tällä materiaalilla enää ihan huipputasolle millään ylletty. Ehdottomasti Hyvä, mutta ei sen enempää. Tähän on hyvä ja samalla hyvin haikea päättää ECW:n taival.
Wikipedia: ECW Guilty as Charged 2001
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 12.8.2012
No Comment