2000ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 2000

Päivämäärä: 17.12.2000

Sijainti: Washington, D.C (MCI Center)

Yleisömäärä: 6 596

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Ihan niin kuin tuo tagline (Unedited! Unpredictable! Unreal!) olisi ollut jollakin aiemmallakin WCW-ppv:llä käyttöön. Itse asiassa en yhtään yllättäisi, vaikka näin olisikin. Mutta tähän sitä tosiaan on tultu. Starrcade oli tähän asti ollut pisimmän historian omaava painitapahtuma, sillä ensimmäinen Starrcade järjestettiin kaksi vuotta ennen ensimmäistä WrestleManiaa. Siitä lähtien se oli ollut ensin Jim Crockett -promootioiden ja World Championship Wrestlingin perustamisesta lähtien WCW:n vuoden suurin tapahtuma. Vaikka viime vuosina tapahtuman laatu oli ollutkin vähän mitä sattuu, oli tapahtumalla aina oma merkittävyyden tuntu historiansa ansiosta. Nyt se kuitenkin tulisi päätökseen, sillä tämä tapahtuma jäi historian viimeiseksi Starrcadeksi, ellei WWE vielä joskus innostu käyttämään tämän tapahtuman nimeä. Itse epäilen sitä suuresti. Selostajina tässä viimeisessä Starrcadessa parin kuukauden Stevie Ray -aikakauden jälkeen taas vanha kauhukolmikko Schiavone-Hudson-Madden.

WCW Cruiserweight Title Shot
Ladder Match

3 Count vs. Jamie Knoble & Evan Karagias vs. Jung Dragons

Jos WCW:stä pitää nostaa esille yksi asia, jossa se oli kehittynyt tässä viimeisen vuoden aikana, se oli epäilemättä CW-divisioona. Kaukanahan se oli edelleen vuosien 1996-1998 loistosta, mutta paljon on tapahtunut viime Starrcaden jälkeen. Siellähän Evan Karagias puolusti mestaruuttaan entistä tyttöystäväänsä Madusaa vastaan surkeassa ottelussa, ja Madusan legendaarinen mestaruuspuolustus Jim Rossia parodioivaa Oklaholma-hahmoa vastaan oli vasta tulossa. Siihen nähden tämä divarin tilanne kuulostaa taivaalliselta. Suurimmaksi osaksi CW-divari oli ollut useamman kuukauden näiden kuuden kaverin niskoilla, joten oli luontevaa, että heille tarjottiin mahdollisuus ykköshaastajuuteen, vaikka ottelumuoto olikin tosi outo. Kyseessä oli periaatteessa joukkueiden välinen Ladder Match, mutta silti ykköshaastajuuden voittaisi vain se, joka kiskaisee sopimuksen alas. Joukkuekaveri ei saisi mitään. Hieno aivopieru taas WCW:ltä. MIA:sta lähtenyt ja nimensä takaisin Chavo Guerrero Jr:ksi muuttanut nykyinen CW-mestari oli katsomassa ottelua color commentatorin roolissa.

Huolimatta WCW:n yrityksestä tappaa ottelun viihdyttävyys mahdollisimman tehokkaasti idioottimaisella stipulaatiolla, ottelu onnistu olemaan silti erittäin viihdyttävä ja melkeinpä vuoden paras WCW:n ppv-ottelu. Alussa homma tuntui vähän typerältä, kun joukkueet yrittivät vetää jotain perus joukkueottelua ja säntäilivät kummallisesti tikkaidne luokse, mutta tikkaiden tullessa kehään homma muuttui erinomaiseksi. Tikkaat nimittäin tarkoittivat spottailua, ja sen nämä kuusi taisivat aivan erinomaisesti. Tunnustusta täytyy antaa tällä kertaa jopa Shannon Moorelle ja Evan Karagiasille, jotka olivat kehittyneet spottailussa huomattavan paljon ja saivat nyt liikkeet jo paljon paremmin ja näyttävämmin kohdilleen. Kokonaisuutena todella vahvaa settiä, jota olisi katsonut vaikka 10 minuuttia enemmänkin. Huikeita liikkeitä toinen toisensa perään. Tällainen CW-paini on todellakin minun mieleeni. Alun heikkouden ja parin pienen vaisun hetken takia tämäkään ei yllä huippuottelutasolle, mutta on tämä silti kovatasoinen kamppailu vuoden 2000 WCW-standardeilla. Samalla tämä oli show’n pisin ottelu.

* * * ½ 

Singles Match

Lance Storm vs. The Cat

Ja näin oli Lance Stormkin tullut US-mestaruuskuvioista alas aina pohjalle asti. Pohjalta löytyi pahamaineinen Cat-feudnurkkaus, joka ei ollut tiennyt yhenkään painijan uralle hyvää. Niin vain kuitenkin Storm joutui kohtaamaan Catin, joka oli ottanut tehtäväkseen Yhdysvaltojen puolustamisen tätä ilkeämielistä Pro Canadian -gimmickillä varustettua Stormia vastaan. Ei siis mitään uutta. Yleisön mielenkiintoa yritettiin pitää yllä kiusoittelemalla Team Canadaan syksyn aina liittyneen Jim Dugganin mahdollisella face-turnilla. Se kertookin jo aika paljon tämän feudin tasosta. Duggan ei ollut Team Canadan mukana ottelun alkaessa.

Kovastihan se Storm yritti, ja siitä on miehelle suuri tunnustus annettava, mutta kun vastassa on Ernest Miller, ei kovin paljoa ole tehtävissä. Cat keskittyi taas kaikkeen erittäin olennaiseen kuten kenkiensä vaihtamiseen, Ms. Jonesin kanssa tanssimiseen ja yleiseen egobuustailuun. Kaiken tämän keskellä Storm yritti pitää yllä illuusiota siitä, että meneillä oli oikea painiottelu. Storm väläyttikin pari näyttävää liikettä ja hoiti heelin roolinsa aivan erinomaisesti. Homma oli kuitenkin pilattu lopullisesti viimeistään siinä vaiheessa, kun Jim Duggan saapui hoitamaan ottelun loppuratkaisun kotiin sekaantumisellaan. Ei jatkoon eikä edes tv-ottelutasolle.

* ½ 

WCW Hardcore Championship

Crowbar (c) vs. Terry Funk

WCW oli päättänyt juhlistaa historiallista Starrcadea kaivamalla esiin Terry Funkin haamun… Ei vaan hetkinen. Kyllä se sittenkin on ihan oikea Funk! Enpä olisi uskonut. Luulisi, että Funksterilla ei olisi ollut vuoden 2000 lopussa enää mitään mielenkiintoa tai edes kuntoa WCW:ssä painimiseen, mutta niin hän vain oli taas paikalla kadottuaan kuvioista alkukeväällä. Luonnollinen tapa paluuseen oli tietenkin se, että Funk nousi suoraan HC-mestaruuden ykköshaastajaksi, vaikka ilmeisesti samaan aikaan Nitrossa oli järkätty jotain ykköshaastajuusturnaustakin, mutta mitäpä sitä sellaisista välittämään. Kun vielä Crowbar oli ilmoittanut jossain tv-lähetyksessä pitävänsä Funkia idolinaan, oli ottelulla taustaa enemmän kuin Millennium Finalin otteluilla yhteensä. Tiesittekö muuten, että Crowbarinkin tämä naistenmies-gimmick oli pohjimmiltaan joku idioottimainen ”70’s Guy” -hahmo? Mikä tätä WCW:n buukkausporukkaa oikein vaivaa?

Noniin, onhan se vain niin, että Funk on Funk. Jotenkin kummassa mies onnistui repäisemään taas kerran kasaan oikein viihdyttävän HC-ottelun, vaikka en olisi millään uskonut etukäteen. Toki tässä auttoi paljon se, että Crowbar on vastustajana sielä helpoiten kannettavammasta päästä, joten nämä kaksi pystyivät yhdessä sitten värkkäilemään oikein onnistuneen HC-ottelun. Tästä tuli oikeastaan mieleen ne WWF:n vuoden 1999 ensimmäiset HC-mestaruusottelut, jossa oli vielä uutuuden tuntua ja semmoista roskapainiin sopivalla tavalla kuuluvaa yllättävyyttä. Alku oli ehkä hiukan sekava, mutta viinin (ja Funkin) tapaan ottelu parani vanhetessaan, ja loppu olikin jo sitten tosi kovaa settiä. Hoiti osuutensa ehdottoman kunniakkaasti.

* * ½

Tag Team Match

Big Vito & Reno vs. KroniK

Big Vito ja Reno olivat olleet kuukausitolkulla toistensa kurkuissa kiinni vailla mitään sen tarkempaa annettua selitystä. Ainut mitä katsojille kerrottiin oli se, että näillä kahdella oli jotain mystistä menneisyyttä yhdessä. Lopulta salaisuus paljastui: Vito ja Reno olivat todellisuudessa veljeksiä, joiden välit olivat menneet pilalle kauan aikaa sitten! Only in WCW… or Salatut elämät. Lopulta veri oli kuitenkin vettä sakeampaa, koska samaan aikaan palkkionmetsäjät Brian Adams ja Bryan Clark olivat saaneet tehtäväkseen pistää sekä Vito että Reno nippuun. Ensin he hyökkäsivät Viton kimppuun, jolloin Reno saapui yllättäen veljensä avuksi. Seuraavaksi KroniK pieksi Renon, jolloin Big Vito palautti palveluksen. Samaan aikaan WCW-debyyttinsä teki Viton ja Renon salaperäinen sisko, ja kolmikko kävi yhdessä yhdessä KroniKia vastaan. KroniKin lisäksi perhestablen kimpussa oli myös Natural Born Thrillers, jonka Reno oli hylännyt face-turninsa seurauksena. Vielä tämän ottelunkin aikaan oli epäselvää, kuka oli palkannut KroniKin pieksemään Viton ja Renon, mutta juuri ennen ottelun alkua Brian Adams sanoi mikkiin puhuessaan Mariella, että KroniK tahtoo tältä maksun heti ottelun jälkeen… Oliko veljesten sisko siis lopulta kaiken takana?

Hmm, otteluhan olihan aika lailla juuri sellaista kuin voi odottaa, jos vastakkain pistetään neljä keskinkertaista brawlaajaa. Adams ja Clark tuntuivat kuitenkin yrittävän taas parhaansa (Vitosta ja Renosta sitä eroa ei edes huomaa), joten olen aika varma, että tämä olisi voinut epäonnistua pahemminkin. Nyt tämä oli lähinnä sellainen mitäänsanomattoman tylsä ja katsottava ottelu, jonka suurin ongelma oli WCW:lle uskollisesti idioottimainen lopetus.

* ½ 

Ambulance Match

Bam Bam Bigelow vs. Mike Awesome

Mistä tunnistaa Vince Russon buukkaaman ppv:n? Vähintään puolet otteluista käydään No DQ -säännöillä. Tämä oli illan viides ottelu ja kolmas, jossa diskauksia ei tunnettu. Vähän alkoi tässä vaiheessa maistua jo puulta, erityisesti kun tiedossa oli vielä pari vastaavaa vielä lisää. Mutta niin, näiden kahden ison miehen rymistely nähtiin Starrcadessa, koska Bigelow oli jo ennen Mayhemia käynyt rajusti ”That 70’s Guy” Awesomen kimppuun ja yrittänyt tehdä lopun tämän urasta. Lähellä se oli ollutkin, koska Mayhemissa Bigelow oli piessyt Awesomen backstagella niin pahasti, että heidän suunniteltu ottelu jouduttiin perumaan. Lopulta Awesome kuitenkin palasi, ja nyt hän oli vihaisempi kuin koskaan. Niinpä Starrcadeen buukattiin miesten välille Ambulance Match, jonka voittaisi se, joka saisi vastustajansa ensin ambulanssin sisälle.

ECW:ssä vuonna 1998 Mike Awesomen ja Bam Bam Bigelowin ottelu olisi ollut uskomattoman kovaa kamaa. Ehkä sitten elin omalla tavallani vieläkin tuossa huumassa, koska odotin tältä ottelulta paljon. Kyseessä oli kuitenkin kaksi bisneksen parhaisiin isoihin miehiin lukeutunutta painijaa, jonka molempien urat muuan promootio nimeltään World Championship Wrestling oli kuitenkin pilannut. Ehkä minun olisi siis pitänyt tietää jo etukäteen se, mikä kävi selväksi parin ensimmäisen minuutin aikana: tämä oli kaikella tapaa perus hc-mäiskintää jopa yllättävänkin tylsillä kohdilla varustettuna. Ei mitään suurta tai ihmeellistä tai mitään, mikä erottaisi tämän sellaisesta keskinkertaisten brawlaajien ottelusta. Ei edes yhtään top rope -loikkaa, johon tiedän molempien kykenevän. Nojoo, lopetus oli hieno. Siitä plussaa. Muuten harmillisen laimea.

* ½ 

WCW United States Heavyweight Championship

General Rection (c) vs. The Franchise

General Rectionin ja Lance Stormin pitkä ja hikinen feud oli päättynyt lopulta onnellisesti, kun vyö jäi General Hugh G. Rectionin käsiin. Muuten Rectionin johtamalla Misfits In Actionilla ei mennytkään sitten kauhean hyvin, kun viimeisimpänä kolauksena MIA oli menettänyt Lt. Loconsa alias Chavo Guerrero Jr:n. Nyt porukasta oli jäljellä Rectionin lisäksi enää Corporal Cajun ja Sgt. A-Wall. Samalla ongelmia aiheutti The Franchise, joka oli vakaasti sitä mieltä, että hän ansaitsi United States Heavyweight -vyön paljon ennemmin kuin General Rection. (E)rektiokenraali ja Toimilupa olivatkin ottaneet useasti yhteen jo WCW:n tv-lähetyksissä, ja Rection oli myös onnistunut aiheuttamaan sen, ettei Franchisen naisystävä Torrie Wilson ollut ppv:n aikaan esiintymiskunnossa. Franchisella oli siis kaksi syytä käydä Rectionin kimppuun…

…Ja silti ottelu oli todella laiskaa paskaa. Tämä oli oikein mallisuoritus siitä, kuinka saadaan aikaan painiottelu, jossa ei teknisesti periaatteessa ole mitään kauheaa vikaa (ei siis botcheja tai vastaavia), mutta joka on vain h**vetin tylsää katsottavaa. Vähän niin kuin Rybackin ottelut mutta toisella tavalla vain. Minua ei esimerkiksi kiinnosta katsoa kolmen minuuti Bear Hug -sessiota Rectionin ja Franchisen välillä. Kyllä se vain on myönnettävä, että ECW:stä lähtemisen jälkeen Shane Douglasin ura on ollut aikamoista alamäkeä, ja stoppia ei ole vielä vähään aikaan näkyvissä. Rectionkaan ei ollut millään tavalla kykenevä kantamaan Douglasia edes etäisesti kiinnostavaan otteluun, mutta mitä voi odottaakaan mieheltä, joka kykenee Lance Stormin kanssa parhaimmillaan välttävään otteluun. Tämä ottelu oli tiiviisti sanottuna Huono. Ei täysi p**ka mutta ihan tarpeeksi huono.

*

Street Fight Bunkhouse Brawl Match

Jeff Jarrett & Harris Boys vs. Filthy Animals

Jeff Jarrett oli tippunut parissa kuukaudessa päämestaruuskuvioista ja Stingin (joka ei muuten esiintynyt koko Starrcadessa) kanssa feudaamisesta Harris Brothersien kanssa taggailuun. Otan osaa, Jeff. Erityisesti sen takia, että minun henkilökohtaiseeni mielipiteeni mukaan tämä vuosi oli ollut Jarrettille todella kova: hän oli ollut selvästi mielenkiintoisimpia ja erityisesti kehittyneimpiä kavereita koko WCW:ssä. Harva WCW:n nykyrosterista pystyy repimään edes kahden tähden ottelua irti Bagwellista, mutta Jeff pystyi siihenkin. Niinpä oli sääli, että hänet piti pistää yhteen täysien paskasäkkien kanssa. Onneksi vastassa oli sentään kaksi taidokasta kaveria (Rey ja Kidman) ja yksi siedettävä (Konnan), joten odotukset olivat ihan korkealla. Feudista en tiedä oikeastaan mitään, mutta jotain rajua kränäähän näillä joukkueilla ihan varmasti oli. Ensin ottelun piti olla vain Street Fight, mutta Jarrettin vaatimuksesta siitä tehtiin myös Bunkhouse Brawl, mikä tuntui mielestäni täysin idioottimaiselta, koska molemmat olivat vain eri nimiä No DQ -ottelulle…

…Kunnes näin kehän, joka oli kerrankin oikeasti varustettu otteluiden gimmick-nimeen sopivilla aseilla. Oli yhtäältä kaiken maailman street fight -kalustoa ja toisaalta sitten taas country-tyyppistä välineistöä, kuten keskelle kehää kasattu pystybaari. Ottelun viihdyttävyys ei toki pelkällä kalustuksella parane, mutta onneksi ottelu oli aika lailla juuri niin toimiva kuin sopi odottaakin. Alun rymistely ja muun muassa edellä mainitun pystybaarin päreiksi pistäminen oli tosi hauskaa katsottavaa. Sitten alkoi ottelun luonteeseen todella huonosti sopiva normaali joukkueottelu, jossa noudatettiin vaihtosääntöjä ja muuta kuraa, mutta onneksi Filthy Animalsien painitaitoiset kaverit pelastivat tämänkin. Loppu oli sitten taas tuttua mäiskintää. Ei tässä sinänsä painillisesti mitään erikoista tai mainittavan suuren hypen arvoista ollut, mutta kyllä tämä kaikella tapaa toimi omassa roolissaan kivasti. HC-mäiskinnät olivat tämän kortin selvä vahvuus.

* * ½ 

Tämän ottelun jälkeen Tony Schiavone päästi suustaan sellaisen lauseen, että minulta meinasi mennä mikäikinäsuussanisilloinolikaan väärään kurkkuun. ”Fans, we’ve came a long way from times when Harley Race and Ric Flair battled at this same event”… Totta, Tony. Mutta ei ikävä kyllä siinä merkityksessä, jossa sinä tämän varmaankin tarkoitit. Hyvä esimerkki tästä ”pitkästä tiestä” on seuraavaan otteluun liittyvä sivukäänne. WCW oli kesän jälkeen kieltänyt mainitsemasta Scott Hallia millään tavalla lähetyksissä, mikä oli jo itsessään aivan idioottimainen sääntö. Vielä idioottimaisemmaksi siitä teki sen, ettei Kevin Nashilla ollut mitään aikeita noudattaa sitä. Niinpä Nash oli aiheuttanut WCW:n porukalle rutkasti ongelmia promoamalla backstagehaastatteluissa Hallista. Lopputuloksena oli kuulema jumalattoman huonosti editoituja haastatteluja, joista Hall-maininnat oli yritetty saada pois. En itse ole noita saanut käsiini enkä ehkä edes halua.

WCW Tag Team Championship

The Perfect Event (c) vs. The Insiders

Ja milläpäs muulla tämäkään ottelu olisi alkanut kuin mikki kädessä olevalla Kevin Nashilla, joka lausuu taikasanat: ”Hey, Yo”. Hienosti pidetty painijat kurissa, WCW. No, ehkä Nashilla on sitten oikeus tehdä mitä tahansa, koska hän on vain niin hiton kova jätkä. Samoin oli myös Diamond Dallas Page, ja yleisö söikin näiden kahden WCW-legendan käsistä. Katsojat tarjosivat silmittömät popit, kun Insiders (joka oli siis DDP:n ja Nashin joukkueen ovela nimi) saapui areenalle. He olivat voittaneet joukkuemestaruudet jo Mayhemissa, mutta koska he olivat selättäneet Palumbo & Stasiak -kaksikosta juuri sen, joka ei ollut virallisesti kehävuorossa, joutui toimitusjohtaja Ric Flair palauttamaan mestaruusvyöt takaisin Palumbolle ja Stasiakille. Samalla Flair kuitenkin, comissioner Mike Sandersin kauhuksi, buukkasi Starrcadeen uusintaottelun näistä vöistä. Vielä ennen ottelun alkamista Flair saapui ilmoittamaan ringsidellä olleelle Sandersille, että jos tämä astuu kehään jalallaankaan, Perfect Event diskataan ja vyöt luovutetaan Insiderseille.

Mayhemin ottelu oli tasoltaan positiivinen yllätys, mutta tältä osasin sitten jo odottaakin sellaista ihan kivaa menoa. Ehkä salaisena toiveena oli se, että Starrcaden kunniaksi nämä joukkueet olisivat pystyneet vielä parempaankin, mutta siihen nämä neljä eivät kuitenkaan yltäneet. Tunnelma oli kyllä kohdillaan, ja ottelu oli muutenkin ihan kivaa katsottavaa. Välillä olinkin jo antamassa ottelulle **½-arvosanaa, mutta sitten lopun harmilliset sekaantumishässäkät ja yllättävän kankea lopetus latistivat fiiliksen, ja lopulta tämä jäi kuitenkin sille tv-ottelutasolle. Ei silti huono suoritus tämäkään.

* * 

No Holds Barred Match

Lex Luger vs. Goldberg

Nyt v***u WCW oikeasti. Tämä nähtiin jo kerran Mayhemissa. Sekin oli liikaa. Ei enää uudestaan! Ei! En tahdo. No, ettepä te olisi minua varmaan kuunnellut, vaikka olisin sanonut tämän noin 12 vuotta sitten. Tarina tämän jatko-ottelun takana oli se, että Lugerin mukaan hänet olisi pitänyt julistaa Mayhemin ottelun voittajaksi, ja Goldberg olisi pitänyt potkia pihalle WCW:stä (joka siis koittaisi Goldielle jos häviäisi yhdenkään ottelun ennen kuin 171 ottelun voittoputki olisi uudestaan täynnä). Goldberg nimittäin jyräsi Spearillaan ottelun tuomarin maahan Mayhemissa, mikä oli Lugerin mukaan diskauksen arvoinen teko. Todellisuudessa tuo tuomarin tuhoaminen johtui kuitenkin siitä, että Luger oli tempaissut tuomarin viime hetkellä eteensä Goldbergin viritellessä Speariaan, joten selitys ei kelvannut Ric Flairille. Sen sijaan Starrcadeen buukattiin ”There Must Be A Winner” -tyyppinen No Holds Barred Match. Lisäksi otteluun oli sekoitettu WCW:n Powerplantin trainer Sgt. Buddy Lee Parker alias Dwayne Bryce, jota Luger oli männäviikkojen aikana kiusatakseen pelatakseen mind gameseja Goldbergin kanssa. Tietenkin Bryce sekaantui sitten myös itse otteluun.

Tämä ottelu oli huono. Ihan samalla tavalla kuin se Mayheminkin ottelu. En oikeasti edes muista, mitä tässä tapahtui. Ilmeisesti olen vihdoin ja viimein saanut ohjelmoitua aivoni niin, että se unohtaa kaikkein paskimmat painiotteet heti niiden näkemisen jälkeen. Tätähän sietäisi jo melkein juhlia. No, olihan tässä taas Goldbergiltä varmaan pari nättiä power-liikettä, koska olen ottelulle kuitenkin antanut puoli tähteä. Jospa ei tämän jälkeen enää ikinä tätä kaksikkoa. Tai Lugeria yleensäkään. Jooko? Toisaalta olen toivonut Lugerin savustamista vuodesta ’96 lähtien, joten kyseessä taitaa olla toivoton urakka.

½ 

WCW World Heavyweight Championship

Scott Steiner (c) vs. Sid Vicious

Niin. Tämä oli vihoviimeisen Starrcaden Main Event. Tämä. Scott Steiner vastaan Sid Vicious. Mitä tähän pitäisi nyt sanoa? No, aloitetaan taustatarinasta. Scott Steiner oli vihdoin ja viimein voittanut päämestaruuden Booker T:ltä (jota ei myöskään tässä ppv:ssä nähty) Mayhemissa, ja voittonsa jälkeen Steiner oli varma, ettei WCW:stä löytyisi ketään, joka voisi päihittää hänet. Toimitusjohtaja Ric Flair oli kuitenkin toista mieltä, sillä hän saapui ilmoittamaan Nitrossa, että Steiner kohtaisi Starrcadessa merkittävyydeltään jättiläismäisen suuren painijan. Jonkun aikaa koko WCW:n jäljellä oleva katsojakunta (joka oli sanalla sanoen hulppea: tämän Starrcaden buyrate oli 0.11) spekuloi sillä, olisiko WCW todella onnistunut kaappaamaan vielä itselleen jonkun suuren supertähden kuten vahoihin hyviin aikoihin. Lopulta Flairin salainen supertähti paljastui ja sehän oli… Sid. Sid, joka oli hallinnut WCW:n päämestaruuskuvioita alkuvuoden, kunnes Russon ja Bischoffin totaalisen rebootin seurauksena hänen hallussaan ollut WCW WHW-vyö vietiin häneltä pois, ja vain paria viikkoa myöhemmin hän oli kadonnut kokonaan WCW:stä ilman mitään selityksiä. No, minä en häntä ollut kaipaillut, mutta Sid teki kuitenkin paluunsa. Tätä ottelua buildattiin alkuperäisen sekopääjn (Sid) ja uuden vajaamielen (Steiner) kohtaamisena.

Sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta kun eihän näistä kummastakaan ole millään tavalla kantamaan toista johonkin mainittavaan otteluun. Tiedän kyllä, että olen kehunut Steinerin otteita viime kuukausien aikana, mutta totuus on se, että ne otteet tarvitsevat toimiakseen vähintäänkin jonkun Jarrettin tapaisen vastustajan. Sidin kaltaisen paskasäkin kanssa… Ei. Elättelin aluksi toivoa siitä, että tämä ylittäisi odotukseni, mutta eihän siinä niin käynyt. Loppupuolen katsoinkin lähinnä siinä mielentilassa, että toivoin lopun (siis ottelun, ei sentään omani) koittavan minä hetkenä hyvänsä. Steinerille vähän pisteitä yrityksestä ja sekopäisyydestä, Midajahille ringsidellä pyörimisestä ja Sidille vaikkapa siitä, että oli sillä taas aika nätit kiharat. Otteluna huono ja VUODEN SUURIMMAN PPV:N PÄÄOTTELUNA ELI TOISIN SANOEN WCW:N VUODEN SUURIMPANA OTTELUNA katastrofaalinen. Tämä firma on yhtä hyvä kuin kuollut (ihana anglismi).


Starrcadella oli kieltämättä hetkensä. Opener oli vuoden paras WCW-ottelu, HC-mestaruusottelu yllätti positiivisesti, kuuden miehen joukkueottelu hoiti roolinsa oikein hyvin eikä joukkuemestaruusottelussakaan ollut valittamista. Karu totuus on kuitenkin se, että vuoden suurimman tapahtuman kohdalla ei ihan riitä, että minulla on hyvää sanottavaa alle puolista otteluista, eikä sen pitäisi oikeastaan riittää yhtään minkään tapahtuman kohdalla. Missä oli Booker T, joka oli tarjonnut koko vuoden parasta ME-menoa? Missä oli Sting, jonka uskon edelleenkin toimivan oikeiden vastustajien kanssa? Miksi Kidman ja Mysterio eivät pääse välillä ottelemaan 1 on 1 -otteluita? Miksi vaikkapa Sean O’Hairen tapaisten uusien nimien sijaan US-mestaruuskuvioissa pyörii yhä Rectionin ja Franchisen tapaisia turhuuksia? Miksi Lance Stormia ei pistetä kunnon vastustajia vastaan? Vaikkapa Chavoa? Kyllä minä tiedän WCW, että teillä on p**ka rosteri ja onneton rahatilanne (62 miljoonaa dollaria menetetty yhden vuoden aikana on aikamoinen saavutus), mutta kun ettehän te edes v***u yritä käyttää nykyrosteria hyödyksi! Miksi Goldberg otteli toisen kerran peräkkäin Lugeria vastaan? Ja miksi h****tissä vuoden suurimman tapahtuman ME oli joku kämäinen Steiner-Vicious, jota pohjustettiin ehkä kaksi viikkoa? Miksi tämä ei edes tuntunut tavallista suuremmalta tapahtumalta? Missä suuret pyrot? Juhlahumu? AMERICA THE v***n BEAUTIFUL? Äh, pää hajoaa tähän kauheuteen. Ja pahinta tässä on se, ettei tämä ollut edes huonoimpien ppv:eiden joukossa, koska tässä oli myös joitain hyviä hetkiä! Onneksi tämä on kohta ohi. WCW:n kuolema on malliesimerkki eutanasiasta. Surkea.

Wikipedia: WCW Starrcade 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.7.2012

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Armageddon 2000

Next post

Arvio: ECW Guilty as Charged 2001

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.