2007ArkistoROHTapahtumat

Arvio: ROH Man Up 2007

Päivämäärä: 15.9.2007 (lähetetty 30.11.2007)

Sijainti: Chicago Ridge, Illinois (Frontier Fieldhouse)

Yleisömäärä: 1 200


Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, koska vuorossa on enää kolme viimeistä ppv:tä: yksi WWE:ltä, yksi TNA:lta ja yksi ROHilta. Ensimmäisenä vuorossa on Ring of Honorin ppv Man Up, joka oli nimetty tämän ppv:n Main Eventissä painineen Briscoe Brothers -kaksikon tunnushuudon mukaisesti. ROHilla meni tässä vuoden 2007 lopulla aika hyvin. Vaikka firma oli menettänyt muutamia tähtiään (viimeisimpänä Matt Sydal oli loikannut WWE:hen), oli se toisaalta saanut tuotua myös uusia kiinnostavia nimiä rosteriinsa. Pari heistä nähdään tämänkin ppv:n loppuhuipennuksessa, mutta palataan siihen sitten. Faneja firmalla riitti, ja kokonaisuudessaan tilanne oli oikein hyvä, vaikka toki ROH ei millään tavalla haastaja ollut WWE:lle tai oikeastaan edes TNA:lle. Tämä ppv järjestettiin Chicagossa, ja se oli käyty oikeasti syyskuussa 2007, mutta koska ROHin ppv:t lähetettiin edelleen pari kuukautta myöhässä, ppv:nä tämä nähtiin vasta 30. marraskuuta 2007.

Four Way Match

Naomichi Marufuji vs. Nigel McGuinness vs. Claudio Castagnoli vs. Chris Hero

Illan avasi aikamoinen opener, koska tähän otteluun oli laitettu yhteen neljä ROHin tämän hetken todennäköisesti kuuminta yläkortin nimeä päämestaruusottelun ulkopuolelta. Ottelun osanottajista Naomichi Marufuji oli jatkanut tasaisen varmaa tuloksen tekemistä ja vakuuttavia otteitaan ROHissa ilman sen kummempia isoja feudeja. Nigel McGuinness oli edellisessä ppv:ssä hävinnyt katkerasti ykköshaastajuusottelussa Bryan Danielsonille, minkä takia hän oli nyt hetkellisesti tippunut mestaruuskuvioiden ulkopuolelle, mutta McGuinness janosi edelleen kuumeisesti ROHin päämestaruutta, jota hän ei ollut koskaan pitänyt hallussaan. Claudio Castagnolilla oli menossa tulinen feud Larry Sweeneyn johtaman Sweet & Sour Inc. -stablen kanssa sen jälkeen, kun viime ppv:ssä Matt Sydal kääntyi Castagnolia vastaan, liittyi Sweeneyn porukkaan ja auttoi muun muassa Castagnolin entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä Chris Heroa pieksemään Castagnolin pahanpäiväisesti. Sydalia ei siis tässä ppv:ssä enää nähty, koska hän oli alkusyksystä tehnyt sopimuksen WWE:n kanssa ja loikannut isoon liigaan. Sen sijaan Sweeneyn porukkaa tässä ottelussa edusti vihdoin ensimmäisen ppv-matsinsa painiva Chris Hero, jonka kanssa Castagnoli oli siis aikaisemmin paininut ROHin ykkösjoukkueessa Kings of Wrestlingissä, kunnes tuo joukkue oli hajonnut vuoden 2006 lopussa. Isokokoinen Hero oli aloittanut uransa jo vuonna 1998, paininut muutaman vuoden pienissä indyissä, kunnes hänestä tuli merkittävä nimi CHIKARAssa, PWG:ssä ja ennen kaikkea CZW:ssä. Viimeisimmästä Hero siirtyi myös osaksi ROHin rosteria, kun ROHissa alkoi ROH vs. CZW -välinen kuvio. Sen jälkeen ylimielinen Hero jäi vakituisesti osaksi ROHin rosteria, ja viimeisen vuoden ajan hän oli hengaillut lipevän managerinsa Larry Sweeneyn kanssa ja koonnut Sweeneyn kanssa isoa stablea, johon olivat liittyneet Tank Toland, Bobby Dempsey ja Sara Del Ray.

Huh, olipa jumalattoman tiukkaa rymistelyä alusta loppuun, mutta juuri tälläisestähän ROH on tunnettu. Oikeastaan ottelun ainut suuri heikkous oli se, että koko ajan tässä oli vähän sellainen tunne, että jokin todella erityinen tunne tai merkityksellisyyden fiilis tästä puuttui. Tämä oli ”vain” neljän loistavan painijan välinen kamppailu, joka oli täynnä mahtavia liikkeitä, ja vaikka mukana olivat toisiaan vihaavat Chris Hero ja Claudio Castagnoli, silti ottelussa ei vain välittynyt sellaista suurta tarinaa kuin olisi toivonut. Mutta koska olen suuri spot-festien ystävä ja koska tässä oli neljä eri tavalla hemmetin taidokasta painijaa toisiaan vastaan näyttämässä kaikki parhaat liikkeensä, eihän tästä balls in all out -meiningistä voinut muuta kuin nauttia täysillä. Nigel McGuinness oli ehdottomasti ottelun suurin tähti, ja on mielestäni hieman sääli, ettei häntä vielä tässäkään vaiheessa nostettu päämestaruuskuvioihin. Nautin tässä ottelussa myös siitä, että koko 20-minuuttinen ei ollut täyttä sekoilua, vaan ensimmäisen kymmenen minuutin ajan mentiin kuitenkin hieman rauhallisemmin ja noudatettiin sitä kaavaa, että kehässä oli samaan aikaan vain kaksi painijaa. Loppua kohti tästä sitten päästettiin irti, mutta niin sen toki kuului mennäkin. Loistava avaus illalle.

* * * *

Singles Match

Matt Cross vs. Rocky Romero

Seuraavat kolme ottelua olivat sitten suuri huipennus lähes koko vuoden ajan ROHissa käynnissä olleelle The Resilience vs. No Remorse Corps -feudille. Viime ppv:ssä tämä stablesota oli saanut yllättävän käänteen, kun kertaalleen ROHista lähtenyt The Resilience -stablen johtaja Austin Aries teki paluunsa ja saapui auttamaan Matt Crossia ja Erick Stevensiä taistelemaan Roderick Strongin johtamaa No Remorse Corps -stablea vastaan. Samoin kuin Claudio Castagnolin ja Chris Heron välisessä vihanpidossa, myös tämän taustalla oli rikottu ystävyys, koska Strong ja Aries olivat entisiä ystäviä, joukkuepareja ja joukkuemestareita. Nyt he johtivat kahta vastakkaista stablea, jotka olivat koko vuoden ajan yrittäneet tehdä selvää toisistaan. Tässä ppv:ssä lopullinen paremmuus päätettiin ratkaista stablejen välisellä ’Best of 3’ -ottelusarjalla. Käytännössä se tarkoitti siis sitä, että tässä nähtäisiin peräkkäin kolme Resiliencen ja No Remorse Corpsin välistä ottelua, joista jokaisessa ottelussa yksi kummankin stablen jäsen edustaisi porukkaansa. Kumpi onnistuisi voittamaan kolmesta ottelusta kaksi, olisi lopullisesti parempi.

En tiedä, onko järkeä arvostella näitä erillisinä otteluina, mutta erillisiä otteluita nämä kuitenkin ovat kellonsoitosta kellonsoittoon, joten arvioidaan nyt näin. Oleellisempaa näissä on silti kokonaisuus kuin yksittäisten otteluiden taso. Esimerkiksi tämä Romeron ja Crossin ottelu oli varsin erinomainen roolissaan, koska tämän ei ollut tarkoituskaan olla mikään hurjan intensiivinen mähinä, jossa nähdään sekopäistä spottailu, vaan tämän oli tarkoitus olla vain pohjustus kolmen ottelun sarjalle. Roolinsa tämä ottelu ajoi erittäin hyvin: Crossin high flying -liikkeet olivat näyttäviä ja Romeron potkut tappavia. Sen erityisempää tästä ottelusta on vaikea sanoa. Itsenäisenä matsina ihan kiva, muttei mitään sen erityisempää.

* * ½

Singles Match

Austin Aries vs. Davey Richards

Ensimmäisen matsin jälkeen kehään nousi No Remorse Corps -porukan johtaja Roderick Strong, jolloin Austin Aries pomppasi saman tien myös kehään, koska hän oletti pääsevänsä painimaan ykkösvihamiestään vastaan. Viime hetkellä Strong vaihtoikin paikkaa Davey Richardsin kanssa, ja näin ollen Ariesin ja Strongin kohtaaminen jäi vielä toiselle kertaa. Ja juuri kun pääsin sanomasta, ettei näitä voi liikaa arvostella yksittäisinä otteluina, niin tämä oli kyllä yksittäisenä matsinakin perhanan intensiivinen setti. Samalla tämä oli osoitus siitä, että oikean vastustajan kanssa Aries saa aivan kevyesti huikeita otteluita aikaan – ja että jos näillä kahdella olisi vain ollut aikaa vielä vähän enemmän, olisi tarjolla voinut olla huippuottelu. Tällaisenakin tämä oli ihan erinomainen matsi ja hoiti paikkansa täydellisesti tässä kohtaa tässä ottelusarjassa. Eipä tästä enempää voi oikeastaan sanoa, loistava kokonaisuus.

* * * ½

Singles Match

Erick Stevens vs. Roderick Strong

En ollut hirveän innoissani tämän ottelun lopetuksesta – varsinkin kun katsoo, miten nämä kaikki kolme ottelua päättyivät. Olisi voinut toivoa, että ROH olisi antanut tässä isoimman spotin nimenomaan nousussa olevalle nuorelle nimelle, mutta nyt lopulta suurimman kunnian näistä otteluista keräsivät ne nimet, jotka olivat valmiiksi jo tuttuja ja isoja. No, jos ottelun harmillista lopputulosta ei oteta huomioon, niin muutenhan tämä oli todella kovaa kamaa. Erick Stevens on ehdottomasti taitava ja monipuolinen isokokoinen ukko, joka pystyi tekemään kehässä melkeinpä mitä vain. Roderick Strong puolestaan on pirun taitava painija ihan kaikilla mittareilla, ja Stevensin kaltaisen nuoren ja motivoituneen kaverin kanssa hän saa kehässä aikaan vaikka mitä. Lopputuloksena olikin pirun intensiivinen ja hieno ottelu. Ei ihan huipputasolle nouse, koska mitään varsinaisesti ainutlaatuista tässä ei ollut, mutta pirun kova matsi.

* * * ½

Tässä välissä nähtiin poikkeuksellisen pitkä hypevideo Deliriouksen ja Adam Pearcen johtaman The Hangman Three -stablen (Pearce, BJ Whitmer, Shane Hagadorn, Brent Albright) välisestä feudista. Poikkeuksellisen pitkä se oli erityisesti sen takia, että tässä ppv:ssä ei nähty mitään muuta tähän feudiin viittaavaa: ei promoa tai matsia. Ilmeisesti ROH halusi vain pitää yleisön mielissä, että myös nämä nimet olivat osa ROHin rosteria, vaikka he eivät tässä tapahtumassa painineetkaan.

ROH World Championship

Takeshi Morishima (c) vs. Bryan Danielson

Seuraavaksi oli sitten vuorossa ROHin maailmenmestaruusottelu, joka ei tällä(kään) kertaa ollut ppv:n Main Event. Järkälemäinen Takeshi Morishima oli pitänyt ROHin päämestaruutta hallussaan pitkään ja toistaiseksi tuhonnut jokaisen vastaansa tulleen haastajan. Nyt edessä oli kuitenkin vastustaja, jollaista hän ei ollut aiemmin kohdannut. Viime huhtikuussa loukkaantumisensa jälkeisen paluun tehnyt Bryan Danielson oli itse ROHin entinen maailmanmestari, joka janosi mahdollisuutta nousta takaisin ROHin mestariksi. Edellisessä ppv:ssä Danielson oli päihittänyt Nigel McGuinnessin MOTY-tasoisessa ykköshaastajuusottelussa, minkä jälkeen hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa Morishiman päihittämiseen. Samalla tosin heel/face-jakauma oli vähän hämärtynyt päämestaruuskuvioissa. Mörssäri-Morishima oli selvästi heel, mutta toisaalta myös Danielson oli vetänyt päivänselvää heelin roolia viime kuukausien ajan. Tässä Morishima-feudissa Danielsonista tuli kuitenkin selvästi face viimeistään sen jälkeen, kun Morishima teloi Danielsonin vasemman silmän niin pahasti, että Danielsonilta meni siitä käytännössä näkö ja hän joutui ottamaan silmänsä suojaksi lapun, joka hänellä oli tässäkin ottelussa kasvoillaan. Näkövammasta huolimatta Danielson oli nyt valmis haastamaan Morishiman ja nousemaan taas firman ykkösnimeksi.

Saattaa olla, että monien mielestä jopa hieman yliarvostelen tämän ottelun, koska tämä ei ollut samanlaista loputonta painillista ilotulitustykittelyä kuin mitä suurin osa ROH:n isoista otteluista on. Minusta tämä oli kuitenkin siinä mielessä juuri virkistävä poikkeus perinteiseen kaanoniin. Danielsonin ja Morishiman ottelu oli aidosti todella väkivaltainen ottelu, jonka yläpuolella roikkui ilmassa alusta lähtien pelko Danielsonin silmästä. Mitä Morishima tekisi ottelussa Danielsonille, jonka toinen silmä oli pahasti vammautunut? Tätä jännitettä rakennettiin ottelussa alusta lähtien hienosti, ja lopulta koko matsi huipentui tuon jännitteen purkautumiseen. Täydellisesti toteutettu ottelun buukkaus, ja kun tässä ottaa huomioon sen, että Danielson on yksi koko painihistorian parhaista painijoista ja Morishima loistava brawleri, eihän tässä ollut muuta mahdollisuutta kuin että nämä kaksi painivat huippuottelun. Alle 15-minuuttisena koitoksena ei mikään MOTYC, mutta ei tämän sellainen ollut oikeastaan tarkoitus ollakaan.

* * * *

ROH Tag Team Championship
Ladder War

Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico

Ja sitten illan Main Event, joka huipensi kenties ROHin koko vuoden kuumimman feudin. Briscoe Brothersit ja Kevin Steel & El Generico olivat käyneet äärimmäisen väkivaltaista, henkilökohtaista ja brutaalia taistelua ROHin joukkuemestaruuksista lähes koko vuoden 2007 ajan, ja ennen tätä ottelua joukkueet olivat kodanneet toisensa lähes kaikissa mahdollisissa kuviteltavissa olevissa otteluissa, jollaisia ROHin historiassa oli käyty. Nyt jäljellä oli kuitenkin vielä yksi, vihoviimeinen ottelumuoto, jota ROHissa ei ollut ennen nähty. Tämä oli historian ensimmäinen ”Ladder War”, jonka voittaisi yksinkertaisesti se joukkue, joka saisi katosta roikkuvat vyöt ensin napattua alas tikkaiden avulla. Kaikki olisi sallittua. Tämä olisi vihoviimeinen ottelu näiden joukkueiden välillä.

On muutamia Ladder-otteluita, jotka ovat jäänet ainakin omassa mielessäni historialliseen poikkeuksellisen innovatiivisena ja käsittämättömän kovatasoisena koitoksena, ja tämä Steenericon ja Briscoe Brothersien välinen ottelu on ehdottomasti yksi niistä. Tämä menee mielestäni aivan kiistatta samaan sarjaan Dudley Boyzien, Hardy Boyzien ja Edgen & Christianin sekopäisimpien tikapuuotteluiden kanssa, ja paikoitellen tämä oli jopa innovatiivisempi kuin moni noista otteluista. Jumalauta mitä spotteja tässä nähtiin tikkaiden päälle, ja sitten kun mikään muu ei enää riittänyt, lopulta kehään tuotiin käsittämättömän kokoiset rakennustyömaatikkaat, joiden päällä nähtiin sitten mielettömän hurja lopputaistelu. Tämä ottelu oli buukattu likipitäen täydellisesti, ja kaikki neljä olivat selvästi varautuneet antamaan tälle matsille aivan kaikkensa. On turha ruveta luettelemaan edes tässä ottelussa nähtyjä spotteja, koska niitä oli niin paljon, ja niin moni niistä oli niin mielettömiä. Package Piledriver tikkaista läpi, Jay Driller tikkaista läpi… Ei jumalaiste. Tämä oli aivan heittämällä yksi vuoden parhaista otteluista, mutta aivan täydellistä arvosanaa tämä ei silti saa, koska painipuristina olisin kaivannut silti tähän vähän enemmän rauhallista rakentelua – ja lisäksi ottelun lopetus ei ainakaan minusta tuntunut niin katarttiselta kuin oli ehkä toivottu. Eipä silti, aivan mahtava ottelu.

* * * * ½


Show’n huipennus ei kuitenkaan ollut äskeinen ottelu, vaan sen jälkeen Briscoen veljekset jäivät vielä kehään, kunnes yhtäkkiä yleisöstä kuului kamala kirkuna. Kukaan ei tiennyt, mistä oli kyse, kunnes turva-aidan yli kehäalueelle pomppasivat JIMMY JACOBS ja TYLER BLACK. Jacobs ja Black nousivat kehään ja asettuivat uhkaavasti Briscoe Brothersia vastaan, jolloin samaan aikaan toiselta puolelta kehäalueelle nousivat Necro Butcher ja Lacey. Sekopäinen Butcher oli käärinyt nyrkkinsä ympärillä piikkilankaa, ja sen avulla hän hyökkäsi saman tien molempien Briscoe-veljesten kimppuun. Tästä seurasi todella brutaali selkäsauna, jonka huipennukseksi tämä uusi Age of the Fall -niminen stable köytti Jay Briscoen jalastaan kiinni katosta roikkuvaan mestaruusvyön pidikkeeseen ja nosti Briscoen sitten roikkumaan ilmaan ylösalaisin niin, että hänen otsastaan valui verta norona kanveesiin. Todella karu näky.

Tämä The Age of the Fallin debyytti on yksi omia suosikkihetkiäni ROHin historiasta, ja muistan edelleen, minkälaiset kylmät väreet tämä segmentti aiheutti, kun katsoin tätä, vaikken ollut ketään tämän debytoivan porukan jäsenistä nähnyt aiemmin. Stablen johtaja Jimmy Jacobs oli siis monien ylistämä indy-painija, joka oli aloittanut uransa 1990-luvun lopussa, paininut indyissä ja ollut osa ROHin rosteria lähes firman alusta lähtien. ROHissa Jacobs oli esiintynyt managerinsa Laceyn kanssa ja paininut useita klassikko-otteluita. Parasta Jacobsissa ei kuitenkaan ollut edes hänen painitaitonsa, vaan hänen tarinankerrontataitonsa ja mahtava roolinsa. Nytkin Jacobs nousi kehään kokovalkoisessa takissa, sauva kädessään, ja kaikille oli heti päivänselvää, että häntä kannati pelätä. Ennen tätä esiintymistä Jacobs oli ollut useamman kuukauden poissa ROHin tapahtumista, mutta muun maussa ROHin sivuilla oli vihjattu jostain mystisestä ”Project 161”:stä, joka alkaisi Man Up -tapahtumassa, ja monet arvasivat sen viittavan Jacobsiin. Necro Butcher oli puolestaan näihin aikoihin yksi amerikkalaisen indy-skenen sekopäisimmistä painijoista, joka tunnettiin todella brutaaleista Hardcore-otteluistaan, joita hän paini erityisesti deathmatch-promootiossa CZW:ssä. 1990-luvun lopulla uransa aloittanut Butcher oli esiintynyt ROHissa lyhyesti vuonna 2006, mutta tämä oli hänen paluunsa firmaan. Porukan neljäs jäsen Tyler Black oli sitten vuonna 2005 debytoinut nuori ja lupaava painija, joka oli toistaiseksi tehnyt lähinnä satunnaisia esiintymisiä mm. ROHin sisarlafkassa FIP:ssä ja PWG:ssä. Tämä oli hänen ensimmäinen ROH-esiintymisensä. Monet pitivät häntä kuitenkin yhtenä koko indy-skenen lupaavimmista tähdistä, jolta voisi odottaa mitä tahansa. Nyt noin 15 vuotta myöhemmin voisi sanoa, että eivät he kovin väärässä olleet. Jos joku ei siis tiedä, Tyler Black tunnetaan nykyisin nimellä Seth Rollins.


Mitäpä tähän sanoa? Yksi ****½-ottelu, kaksi ****-ottelua ja yksi loistava Best of 3 -ottelusarja kahden stablen välillä. Sanon, että paljon enempää ei ppv:ltä voi vaatia, mutta vähän voisi silti. Minun silmissäni tämä ei edes upeasta The Age of the Fallin debyytistä huolimatta nouse Loistavaksi ppv:ksi, koska se olisi melkeinpä edellyttänyt jopa aivan täydellistä menoa alusta loppuun tai sitten yhtä *****-ottelua. Nyt yhtään sellaista ei ollut, niin hiuksenhienosti tämä jää ”vain” Hienoksi ppv:ksi, mutta eiköhän tämä silti vuoden paras tapahtuma kiistatta ole.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.7.2020

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Survivor Series 2007

Next post

Arvio: TNA Turning Point 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.