Arvio: TNA Bound for Glory 2007
Päivämäärä: 14.10.2007
Sijainti: Duluth, Georgia (Arena at Gwinnett Center)
Yleisömäärä: 4 000
Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!
Vuonna 2005 ensimmäisen kerran järjestetystä Bound For Glorysta oli nyt kolmessa vuodessa ehtinyt jo muodostua uskottavasti ”TNA:n WrestleMania”, vuoden suurin tapahtuma. Tällä kertaa TNA matkusti Atlantaan, Georgiaan järjestämään vuoden päätapahtumansa, ja tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun TNA järjesti show’n WCW:n entisellä kotiseudulla. Yleisöä areenalla oli Wikipedia-tietojen mukaan 4000, mikä on aika lailla saman verran kuin viime vuoden BFG:ssä mutta toki yli neljä kertaa enemmän kuin Impact Zonelle mahtui. Varsin hyvä tilanne siis TNA:n kannalta. Selostajina päätapahtumassa ketkäpä muutkaan kuin Mike Tenay ja Don West. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Crystal.
TNA World Tag Team Title Shot
Ultimate X Match
Triple X vs. LAX
Vuoden suurimpaan show’hun kuului tietenkin se, että TNA:n oli päästävä järjestämään tapahtumassa mahdollisimman monta nimikko-otteluaan. Näin ollen heti openerissa tarjoiltiin kahden joukkueen välinen Ultimate X -ottelu, jossa oli tällä kertaa panoksena joukkuemestaruuden ykköshaastajuus. Vastakkain asettuivat kaksi TNA:n konkarijoukkuetta, jotka molemmat olivat urallaan kantaneet useaan kertaan joukkuemestaruuksia. Kesällä paluunsa tehnyttä Triple X:ää tällä kertaa edustivat Senshi ja Elix Skipper, ja heitä vastassa olivat kesällä face-turnin tehneet LAX:n Homicide ja Hernandez. Mitään sen suurempaa feudia joukkueiden välillä ei ollut: molemmat vain tavoittelivat mahdollisuutta nousta takaisin TNA:n joukkuemestaruuskuvioiden huipulle.
Huh, eipä tästä mitään pahaa voi sanoa. Tämä oli spottailumatsina aivan erinomainen opener illalle. Juuri sellainen opener kuin vuoden suurimmalla TNA-tapahtumalla kuului ollakin. Ennen kaikkea tämä oli täydellinen opener siksi, että kerrankin tämä ei ollut ”liian hyvä” ottelu. Tätä on tavallaan vaikea selittää, mutta juuri TNA:ssa tämä oli yleinen ongelma. Yleensä heti show’n opener oli niin saatananmoista tykittelyä, että mikään muu ei enää pystynyt vastaamaan sille myöhemmin illalla. Ja siis… Olihan tämäkin saatananmoista tykittelyä. Samalla tämä oli kuitenkin ”vain” 10-minuuttinen ottelu ja jätti ensisijaisesti odottamaan illan tulevia otteluita eikä jättänyt sellaista fiilistä, että tämä ottelu tarjosi jo kaiken, mitä koko ilta saattaisi tarjota. Tässä mielessä tämä siis onnistui openerina täydellisesti, mutta sen lisäksi tämä oli kuitenkin aivan pirun kovaa spottailua ja tykittelyä. Koko nelikko loisti ottelussa hienosti, kaikki näyttivät parasta osaamistaan ja lopputuloksena oli hieno ottelu. Ei tässä toki nähty mitään ainutlaatuista tai todella yllättävää spottia tai mitään muutakaan hämmentävän erikoista, mikä olisi nostanut tämän huipputasolle, mutta ei tämän tarvinnutkaan. Tällaisena tämä oli roolissaan ensiluokkainen.
* * * ½
16 Man Fight For The Right Match
Participants: Jimmy Rave, Lance Hoy, Havok, Shark Boy, Petey Williams, Kaz, Alex Shelley, Chris Sabin, Sonjay Dutt, Kip James, BG James, James Storm, Eric Young, Robert Roode, Chris Harris, Junior Fatu
Oi kyllä vain. Openerin jälkeen päästiin sitten oikein syvään päätyyn LOLTNA-psykooseissa, koska vuorossa oli legendaarisen FIGHT FOR THE RIGHT -TURNAUKSEN AVAUSOTTELU! Ensimmäisen kerran Fight For The Right -turnaus oli käyty edellisenä vuonna, mutta tuolloin koko sekoilu oli ymmärretty pitää tv:ssä. Nyt tämä avausottelu haluttiin tuoda kuitenkin Bound For The Gloryyn, koska miksipä vittu ei. Aloitetaan siis selitys helpoimmasta päästä: Fight For The Right -turnauksen idea oli se, että koko turnauksen voittajasta tulisi TNA:n päämestaruuden ykköshaastaja. Ok. Mutta sitten itse turnaukseen… Koko sekoilu siis aloitettiin tällä 16 miehen ottelulla, joka oli – kyllä vain – REVERSE BATTLE ROYAL! 16 miestä aloitti siis ottelun kehän ulkopuolella, ja kaikki yrittivät päästä kehään. Kahdeksan nopeimmin kehään päässyttä pääsisi seuraavaan vaiheeseen (ja eteenpäin turnauksessa), muut kahdeksan tippuisivat turnauksesta pois. Tämän jälkeen ottelu kehässä kuitenkin jatkuisi… NORMAALINA BATTLE ROYAL -OTTELUNA! Aina siihen asti, kunnes jäljellä olisi enää kaksi painijaa, jolloin ottelun voittaja ratkaistaisiin Singles-ottelulla. Mitä sitten ottelun voittaja sai tästä? Voittiko hän saman tien ykköshaastajuuden. Ei suinkaan. Sen sijaan kahdeksan viimeisen kohdalla painijoiden eliminointijärjestys ratkaisi sen, kenet he kohtaisivat tulevina viikkoina turnauksen normaaleissa singles-otteluissa. Eli: koko homman voittanut painija kohtaisi turnauksen ensimmäisellä kierroksella kahdeksanneksi jääneen painijan, eli ensimmäisenä Battle Royal -vaiheessa eliminoidun. Toiseksi jäänyt painija kohtaisi seitsemänneksi jääneen ja niin edelleen. Jos ette ymmärrä, ei se mitään. Ei tässä mitään järkeä olekaan. Erityisesti järkeä ei ole siis siinä, että tässä ppv:ssä käytiin tällainen massiivinen sekoiluottelu, jossa oikeastaan sijoituksella ei ollut mitään väliä, kunhan pääsit Reverse Battle Royal -vaiheesta eteenpäin, koska sen jälkeen olit joka tapauksessa mukana tulevien viikkojen turnauksessa. Aaaaaaaaargh.
Osanottajista ei ole oikeastaan muuta erityistä sanottavaa, mutta TNA-ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki Junior Fatu, eli Rikishi! Konkaripainija Rikishi oli siis saanut potkut WWE:stä kesällä 2004, minkä jälkeen hän oli keskittynyt painimaan epäsäännöllisesti indyissä, eikä miestä ollut nähty missään merkittävissä tapahtumissa yli kolmeen vuoteen. Niinpä TNA onnistui yllättämään kaikki kunnolla, kun syyskuussa 2007 Impactiin saapui Junior Fatuksi ilmoitettu mies, joka toden totta oli Rikishi. Nyt Junior Fatu pääsi tavoittelemaan TNA:n päämestaruuden ykköshaastajuutta tässä turnauksessa. Ikävä kyllä tämä ppv jäi myös Junior Fatun lyhyen TNA-uran ainoaksi ppv-esiintymiseksi, koska lokakuun lopussa Fatu yllättäen sai potkut TNA:sta, koska hän ja TNA eivät päässeet yksimielisyyteen Junior Fatun palkankorotustoiveesta. Rikishiä oli ihan hauska nähdä tässä tapahtumassa, ja käsittääkseni monet olivat sitä mieltä, että hän oli yllättävän hyvässä iskussa lyhyellä TNA-urallaan. Sääli siis, että siitä ei sen enempää päässyt nauttimaan.
Tämän ottelun suurin ongelma oli, että tässä ei oikeastaan ollut mitään järkeä. Miksi tämä ottelu edes käytiin? Kayfaben kannalta vain tämän ottelun kaikkein typerimmällä osuudella, eli Reverse Battle Royalilla oli merkitystä, koska siinä karsittiin ne kahdeksan painijaa, jotka eivät pääse edes ollenkaan tulevien viikkojen aikana käytävään varsinaiseen ykköshaastajuusturnaukseen. Sen jälkeen nähtiin ihan hyvää ja toimivaa Battle Royal -painia, mutta sillä ei oikeasti ollut mitään väliä, koska loppuottelun ajan panoksena oli vain se, mihin järjestykseen painijat sijoittuvat ykköshaastajuusturnauksen kaaviossa. Aluksi luulin, että tämä ppv käytiin ppv:ssä sen takia, että myös tämän koko sekoilun voittaja hyötyisi jotain, mutta… Ei. Ei hyötynyt. En siis ymmärtänyt yhtään, miksi tämä ottelu käytiin ja varsinkin miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Siksi koko matsi menetti pitkälti kiinnostavuutensa ja viihdyttävyytensä, vaikka itse asiassa tämä toimi kehässä yllättävänkin hyvin. Olisin mielelläni antanut tälle puolikkaan enemmän, jos koko matsissa olisi ollut järkeä. Nyt tämä oli semmoinen sekoilukokonaisuus, että tämä jätti vain ihan ok:n fiiliksen. No, ainakin saatiin TNA:n kaikki oleelliset nimet vuoden suurimpaan ppv:hen, vaikkeivät muihin otteluihin mahtuneetkaan.
* *
TNA World Tag Team Championship
Team Pacman (c) vs. AJ Styles & Tomko
LOLTNA-meininki jatkuu, kun TNA:n joukkuemestaruuksia puolustetaan ottelussa, jossa mestarijoukkueelle nimensä antanut mies ei itse paini ollenkaan ottelussa. NFL-tähti Adam ”Pacman” Jonesin palkkaaminen TNA:han piti olla TNA:n näkökulmasta suoranainen lottovoitto, joka toisi TNA:lle valtavasti mainstream-julkisuutta ja uusia katsojia. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että palkkausta seurannut julkisuus jäi hyvin lyhyeksi ja että uusia katsojia tällä tempulla ei oikeastaan saavutettu ollenkaan. Tästä huolimatta Jones buukattiin joukkueeseen TNA-konkari Ron ”The Truth” Killingsin kanssa, ja ”kehädebyytissään” Jones sitten voitti Killingsin kanssa TNA:n joukkuemestaruudet Kurt Anglelta ja Stingiltä. Jones ei tosin tehnyt koko ottelussa käytännössä mitään – kuten ei tehnyt myöskään kahdessa Impactissa käydyssä ottelussaan. Jonesin TNA-uran viimeiseksi otteluksi jäikin sitten Impactissa käyty matsi Triple X:ää vastaan, vaikka alun perin hänen piti puolustaa Bound For Gloryssa joukkuemestaruuksia Killingsin kanssa AJ Stylesin ja Tomkon joukkuetta vastaan. Styles ja Tomko olivat nousseet ykköshaastajiksi voittamalla No Surrenderissa käydyn kymmenen joukkueen Gauntlet-ottelun. Ennen BFG:tä kuitenkin kävi ilmi, että Jonesin ammattiurheilijan sopimus estää häntä enää osallistumasta painiotteluihin (vaikkei hän niissä mitään tehnytkään), ja niinpä Jones jättäytyi tässä ottelussa joukkueensa manageriksi.
Sen sijaan Killingsin joukkueparina tässä ottelussa debytoi Rasheed Lucius ”Consequences” Creed, joka oli parikymppinen uransa vuonna 2005 aloittanut indie-painija (oikealta nimeltään Austin Watson), jota lähes tuskin kukaan ei tuntenut ennen tätä ppv:tä. TNA oli kuitenkin palkannut hänet syksyllä 2007, koska hän oli lupaavan oloinen kehässä, ja nyt hänet heitettiin täysin ilman minkäänlaista selitystä Ron Killingsin joukkuepariksi tähän Team Pacmaniin. Katsojana en ymmärtänyt yhtään, mistä tällainen Rocky-elokuvien Apollo Creediä ulkoiselta olemukseltaan ja vaatetukseltaan matkiva nuori mies tuli tähän otteluun ja miksi se oli ihan ok, että hän yhtäkkiä otti Jonesin paikan matsissa. Mutta miten vain. Rasheed Lucius Creedistä kyllä kuultaisiin tulevina vuosina vielä paljon lisää näissä arvosteluissa, vaikka hänen ja Killingsin joukkueesta tai Team Pacmanista ei tämän ppv:n jälkeen mitään enää tullutkaan. Jonesin ja TNA:n sopimus päättyi vähin äänin Bound For Gloryn jälkeen, ja myös Ron Killings pyysi pian tämän ppv:n jälkeen vapautusta sopimuksestaan. Näin ollen Bound For Glory jäi viimeiseksi TNA-ppv:ksi myös R-Truthille.
Jos edellisen ottelun suurin ongelma oli se, että siinä ei ollut mitään järkeä, niin tämän ottelun suurin ongelma oli vain typerä buukkaus. Kuka oli Rasheed Lucius ”Consquences” Creed? Mistä hän saapui yhtäkkiä paikkaamaan Pacman Jonesia tähän otteluun? Miksi Creed ei ollut edes Killingsin ja Jonesin mukana backstage-haastettelussa tai sisääntulossa? Miksi Creed vain saapui otteluun ja miksi yleisön olisi pitänyt välittää hänestä? Creed ei kuitenkaan ollut pahin typeryys, vaan vielä pahempi oli ottelun lopetus. Miksi helvetissä tuomari Earl Hebner muka häiriintyisi Jonesilta kehään lentäneistä seteleistä niin pahasti, ettei tajuaisi laskea selätystä? Se vain vaikuttaa kaikin puolin täysin idioottimaiselta ja saa koko TNA:n touhun näyttämään epäammattimaiselta. Ei näin. Jos kuitenkin näistä typeryyksistä pääsee yli, itse ottelu oli painillisesti itse asiassa yllättävän viihdyttävä. AJ Styles teki tietenkin taas pirun kovaa työtä saadakseen aikaan hyvän ottelun, mutta helvetin kovaa ahkeroinut Styles ei kuitenkaan ollut ottelun ainut tähti. Tomko hoiti erinomaisesti intensiivisen brawlerin roolin, Killings oli ottelun konkari ja väläytti pari oikeasti nättiä liikettä – ja Creed teki selvästi tässä ottelussa kaikkensa osoittaakseen, että häntä kannattaa buukata jatkossakin. Tässä kieltämättä Creed onnistui, koska kehäotteiltaan hän jäi ottelussa mieleen. Harmi vain, että ottelun buukkaus oli tosiaan niin typerää, että tämä ei nouse ihan hyvää paremmaksi.
* * ½
TNA X Division Championship
Jay Lethal (c) vs. Christopher Daniels
Niinhän siinä oli tosiaan käynyt, että ”Black Machismo” yllätti kaikki ja ennen kaikkea Kurt Anglen voittamalla No Surrenderissa Anglen puhtaasti ja nousemalla näin TNA X Division -mestariksi. Tämä oli nyt toinen kerta tänä vuonna, kun Lethal oli voittanut X-Divarin mestaruuden, ja tällä kertaa hän ei hävinnyt mestaruuttaan yhtä nopeasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin mestaruuskausi kesti alle viikon. Nyt Lethalilla oli edessään uransa ensimmäinen ppv-mestaruuspuolustus, kun hänen haastajakseen nousi moninkertainen X-Divisioonan mestari Christopher Daniels. Triple X:n Daniels oli tietenkin todella katkera siitä, että Lethal oli nyt X-Divisioonan mestari, koska Daniels itse oli muutama kuukausi aiemmin voittanut X-Divisioonan ykköshaastajuuden mutta ei päässyt koskaan haastamaan mestaria tuosta vyöstä, koska mestaruusvyö oli Kurt Anglen ja Samoa Joen feudin pelinappula. Siinä välissä Daniels hävisikin sitten ppv:ssä puhtaasti Lethalille, minkä jälkeen komissaari Jim Cornette päätti, että Lethal onkin ansainnut mestaruusottelun ennemmin kuin Daniels. Nyt Danielsilla oli kuitenkin mahdollisuus osoittaa, että mestaruus kuuluu nimenomaan hänelle.
Ei tämä ottelu olisi tarvinnut kuin vajaan viisi minuuttia lisää aikaa, jolloin matsi olisi voinut alkaa rauhallisemmin ja olisimme saaneet nauttia tästä upeasta painiottelusta vielä pidempään. Samalla ottelun rakenne olisi toiminut vielä täydellisemmin, kun yleisölle olisi ollut tarjolla myös kunnon alkuvaiheen rakenteluosuus eikä ottelussa olisi siirrytty suoraan balls deep all out -sekoiluvaiheeseen. Toki tällaisenakin alusta loppuun total nonstop action -tykittelynä tämä oli saatananmoisen viihdyttävä X-Divarin mestaruusottelu, mutta samalla tämä oli kuitenkin osoitus siitä, miksi juuri tällaiset X-Divarin ottelut eivät ole vielä huippuotteluita, vaikka näissä nähdäänkin mielettömiä painiliikkeitä ja alusta loppuun hurjaa painia. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämänkaltaiset ottelut tarvitsisivat juuri hieman enemmän aikaa ja ennen kaikkea enemmän rauhaa, jolloin nämä voisivat olla huippuluokan painiotteluita. Nyt näissä tapahtuu niin paljon niin lyhyessä ajassa, että aina jotain jää puuttumaan. Silti tällaisenaankin tämä oli siis ehdottomasti hieno mestaruusottelu.
* * * ½
2 out of 3 Tables Match
Steiner Brothers vs. Team 3D
Jo keväällä alkanut Steinerin veljesten ja Team 3D:n feud ei ollut siis suinkaan ohi, vaikka niin olisi voinut jo luulla. Steinerit vain pitivät yhden ppv:n väliä, ja nyt nämä kaksi legendajoukkuetta ottaisivat jälleen yhteen. Mitään kovin merkittävää tai uutta ei näiden joukkueiden välillä ollut sitten viime ppv:n käynyt. Joukkueet vihasivat toisiaan ja halusivat osoittaa, että ovat toista parempia. Siinäpä se. 3D veti edelleen kusipään roolia, ja Steinerit olivat suuria yleisönsuosikkeja. Niin ja tämä ottelu käytiin 2 out 3 Tables -otteluna, eli voittaja olisi se joukkue, joka saisi ensin laitettua toisen vastustajajoukkueen jäsenen pöydästä läpi kahdesti.
Suurimmassa osassa arvosteluissa tämä ottelu on haukuttu pystyyn, mutta minä haluan olla eri mieltä ja todeta, että tämähän oli yllättävän hyvä ottelu! En pitänyt erityisemmin siitä, että Motor City Machine Guns piti sekoittaa ottelun lopetukseen, mutta toisaalta jos se tarkoittaa tulevaisuudessa isompaa näkyvyyttä ja pushia MCMG:lle, niin ehkä se nyt tällä kertaa sallitaan. Ja onneksi Shelley ja Sabin eivät ottaneet liian suurta roolia ottelussa. Mutta siis, muuten tämä oli hämmästyttävän viihdyttävää rymistelyä ja varmasti aika lailla niin hyvä ottelu kuin näiden joukkueiden on vain mahdollista painia. Siis tietenkään kukaan täysjärkinen ei odottanut 3D:ltä ja Steinereilta mitään vuosisadan tekniikkaottelua tai kummoisempaa spottailua, mutta tämä oli kaikin puolin toimivaa brawlausta, enkä oikeastaan tajua, mikä tässä niin pahasti oli muka vialla. Alkuvaiheen yleisössä tappelu toimi, jokainen pöytäspotti oli toteutettu hienosti ja… Niin. Ihan hyvä matsi, en olisi näin toimivaa kokonaisuutta näiltä joukkueilta odottanut.
* * ½
TNA Knockout Championship
10 Woman Gauntlet Match
Participants: Ms. Brooks, Jackie Moore, Shelly Martinez, Awesome Kong, ODB, Angel Williams, Christy Hemme, Gail Kim, Talia Madison, Roxxi Laveaux
Kyllä vain, sitten oli vuorossa TNA:n oman naisten mestaruuden debyytti. Pitkän buildaamisen, odottamisen ja Christy Hemmen nöyryyttämisen jälkeen TNA oli todellakin päättänyt perustaa oman naistendivisioonansa, ja Mike Tenay yritti selostamossa kuumoisesti uskotella, että TNA oli ”odottanut sopivaa hetkeä” tämän aloittamiseen. Ok, miten vaan. Minusta näytti vielä pari kuukautta sitten siltä, että firmaa ei vain kiinnostanut paskaakaan. Mutta nyt TNA halusi osoittaa olevansa WWE:tä parempi myös naisten painissa, ja niinpä he olivat palkanneet viisi uuta naispainijaa rosteriinsa, jotta he saivat tämän 10 naisen Gauntlet-ottelun aikaiseksi. Ms. Brooks, Jackie Moore, Christy Hemme, Gail Kim ja tässä ottelussa ppv-kehädebyyttinsä tehnyt ”Voodoo Queen” Roxxi Laveaux olivat tuttuja aiemmista ppv:eistä, muut viisi olivat uusia nimiä.
Shelly Martinez tunnettiin paremmin WWE:n puolelta Arielina, eli Kevin Thornin managerina, mutta hän oli saanut potkut loppukeväästä ja syksyllä TNA oli päättänyt palkata tämän jo vuonna 2000 debytoineen naisen. Kiinnostavin debytoija on kuitenkin Awesome Kong, oikealta nimeltään Kia Stevens. Kong oli muihin naispainijoihin verrattuna jättiläismäinen mörssäri, ja juuri koollaan yhdistettynä painitaitoihin Kong oli tehnyt vakuuttavaa jälkeä vuosien ajan niin Japanissa kuin SHIMMER-promootiossakin. Ei ole siis yllätys, että myös TNA kiinnostui tästä todella poikkeuksellisesta ja lahjakkaasta dominoivasta monsterista ja toi hänet firmaan syksyllä 2007. Toistaiseksi Kong oli ollut pysäyttämätön TNA:ssa. ODB on varmasti myös nimi, jonka moni TNA-fani tunnistaa. Vuonna 2001 uransa aloittanut Jessica Kresa oli pyrkinyt painiuralle ensin WWF:n Tough Enough -kilpailussa, jossa hän oli selvinnyt 25. parhaan joukkoon, mutta tippunut sitten. Sen jälkeen Kresa kehitti itselleen nopeasti junttimaisen ja rääväsuisen ODB (One Dirty Bitch) -hahmon, jolla hän alkoi painia indyissä ja piipahti nopeasti myös TNA:ssa. Vuonna 2006 WWE palkkasi ODB:n, joka tekikin vakuuttavaa jälkeä farmiliiga OVW:ssä. WWE:ssä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että ulkonäöltään ei-perinteisten kauneisihanteiden mukainen ODB ei sopinut päärosteriin, ja Triple H rohkaisi häntä siirtymään TNA:han. Tämä oli ODB:n debyytti TNA:ssa sen jälkeen, kun hän oli tehnyt sopimuksen firman kanssa. Angel Williams ja Talia Madison ovat painifaneille varmastikin tutumpia nimillä Angelina Love ja Velvet Sky. Beautiful People ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa vielä syntynyt, vaan molemmat painivat varsin geneerisen diivan hahmolla tässä ppv:ssä. Vuonna 2000 painiuransa aloittanut Williams oli paininut WWE:n farmiliigoissa vuosien 2004-2007 ajan, mutta keväällä 2007 hänet oli irtisanottu, minkä jälkeen hän oli pistäytynyt Meksikossa ja saapui nyt TNA:han. Talia Madison oli puolestaan debytoinut vuonna 2004, paininut indyfirmoissa ja pyrkinyt myös vuonna 2007 WWE:n Diva Searchiin mutta jäänyt kärkikahdeksikon ulkopuolelle. TNA:n rosteriin pääsy oli hänen uransa isoin näytön paikka.
Tämä hoiti tehtävänsä yllättävän hyvin ja oli oikeastaan selvästi viihdyttävämpi kuin suurin osa tämän vuoden aikana nähdyistä naisten otteluista. Asiaa toki auttoi se, että ottelua oli kantamassa Gail Kimin kaltainen erinomainen painija ja Awesome Kongin kaltainen tuhokone. Mietin jopa, että olisin antanut tälle vielä puolikkaan enemmänkin, koska tämä kuitenkin toimi varsin hyvin alusta loppuun asti, mutta lopulta on kuitenkin todettava, että tämä matsi pikakelattiin sellaisella vauhdilla eteenpäin, että ei tässä niin paljon kuitenkaan nautittavaa jäänyt. Siitä huolimatta pitää sanoa, että tämä oli hoidettu hyvin. Lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä oli yllättävän hyvää menoa, en tiennyt, että toinen osanottajista pystyisi tuollaisiin liikkeisiin. Lisäksi ottelun aikana nähty Kongin tuhomeininki oli kyllä sellaista, että vastaavaa ei ole naisten divisioonassa nähty.
* *
Special Enforcer: Matt Morgan
Christian Cage vs. Samoa Joe
Kuten arvata saattoi, Christian Cagen ja Samoa Joen vihanpito ei suinkaan päättynyt No Surrenderiin. Tuo ottelu jäi kesken, kun vihan sokaisema Joe alkoi mäiskiä Christian Cagea niin brutaalisti, että tuomari joutui diskaamaan Joen. Näin ollen miesten välistä paremmuutta ei ollut edelleenkään ratkaistu, ja nyt sitä olisi aika ottaa selvää. Cage oli viime aikoina keskittynyt korostamaan, että häntä ei ollut koko hänen TNA-uransa aikana selätetty tai pantu luovuttamaan kertaakaan. Joe toki tykkäsi vastata tähän muistuttamalla noin 18 kuukauden mittaisesta voittoputkestaan. Koska Joen ja Cagen ottelut olivat aikaisemmin riistäytyneet käsistä ja koska Cagella oli turvana oma koaliaationsa, komissaari Jim Cornette päätti nimittää oman henkivartijansa Matt Morganin tämän ottelun special enforceriksi varmistamaan, että ottelu saataisiin käytyä alusta loppuun asti rehellisesti.
Jos tässä tapahtumassa oli yksi ottelu, jonka piti onnistua olemaan huippuluokan ottelu, se oli tämä Christian Cagen ja Samoa Joen kohtaaminen. Ja onneksi tämä onnistui tässä juuri niin hyvin kuin saatoin toivoakin. Ennen ottelun alkua huolestutti hieman, koska koko tapahtumaa oli jäljellä enää tunnin verran ja jäljellä pitäisi olla vielä kolme isoa ottelua. Ainoa toiveeni oli, että tämän matsin ajasta ei ruvettaisi tinkimään, ja onneksi niin ei tehty. Christian ja Joe saivat painia yli 15 minuuttia juuri niin intensiivistä painia kuin näiltä kahdelta vain saattoi toivoa. Toki tämä ottelu olisi voinut nousta vielä jollekin toisenlaiselle historialliselle tasolle, jos aikaa olisikin ollut 25 minuuttia ja matsin alkupuolta olisi saatu rakennella vielä enemmän rauhassa. Nyt piti kuitenkin siirtyä aika nopeasti tiukkaan tykittelyyn, mutta ei se tässä kohtaa kyllä haitannut. Christian ja Joe ovat ehdottomasti TNA:n rosterin parhaimmistoa, ja yhdessä heidän kemiansa pelaavat pirun hyvin yhteen. Alkuvuonna nähty mestaruusottelu oli erinomainen ottelu näiltä kahdelta, ja tämä on täsmälleen samalla tasolla.
* * * *
Monster’s Ball Match
Raven vs. Black Reign vs. Rhino vs. Abyss
Viime ppv oli päättynyt dramaattisesti, kun Abyss oli mestaruusottelutappionsa jälkeen jäänyt seisomaan kehään, jolloin hänen entinen managerinsa James Mitchell ilmestyi screenille ja alkoi nauraa demonisesti luvatessaan, että Abyss joutuisi maksamaan siitä, että kääntyi Mitchelliä vastaan. Samalla kehään ilmestyi reikä, ja mystinen KOURA kiskoi Abyssin kehän sisuksiin samalla, kun savu täytti kehän. Olisi siis voinut luulla, että nyt Bound For Gloryssa olisi nähty tähän käänteeseen liittyvä ottelu – mutta ei. PPV:n jälkeisessä Impactissa nimittäin paljastui, että mystinen koura kuului JUDAS MESIAS -nimiselle sadistisille painijalle, joka oli James Mitchellin biologinen poika ja joka nyt kostaisi Mitchellin puolesta tämän adoptoidulle pojalle Abyssille. Brutaalia. Alkuperäinen tarkoitus oli varmastikin, että tässä ppv:ssä nähtäisiin Abyssin ja Judas Mesiaksen kohtaaminen, mutta Judas Mesias (eli meksikolainen painija nimeltään Ricky Banderas) loukkaantui pari viikkoa ennen Bound For Glorya Meksikossa painiessaan – ja suunnitelmia jouduttiin lykkäämään. Sen sijaan Mitchell kääntyi kahden TNA:n vanhan kunnon paholaisen Ravenin ja Black Reignin puoleen, ja kun he hyökkäsivät Abyssin kimppuun, tietenkin ikuiden oikeuden puolustaja Rhino saapui auttamaan Abyssia. Ja koska edessä oli Bound For Glory, sopi täydellisesti TNA:n suunnitelmiin, että vanha kunnon Monster’s Ball -ottelu kaivettiin taas naftaliinista näitä neljää HC-friikkiä varten.
Perhana. En etukäteen odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, koska ajattelin, että Monster’s Ball on niin kulahtanut ottelumuoto ja että varsinkin Abyssin tämänhetkisen juonikuvion kannalta tämä ottelu tuntui täysin idioottimaiselta. Tavallaan nuo molemmat väitteet ovatkin täysin totta, mutta loppujen lopuksi ne eivät haitanneet tätä ottelua ollenkaan. Ymmärrän, että tämä ottelu ei varmastikaan miellytä kaikkia, koska eihän tällä varsinaisen painin kanssa ole paljoakaan tekemistä. Itse olen kuitenkin aina ollut tällaisen sekopäisen HC-roskapainin ystävä, kun se on toteutettu hyvin, ja tämä oli toteutettu hyvin. Kaikki neljä olivat valmiita ottamaan vastaa hurjaa bumppia (tai no ehkä kaikki kolme, Black Reign aika lailla luisti kaikista merkittäviastä spoteista), ja se todella näkyi. Erityinen hatunnosto pitää antaa Ravenille, jonka en uskonut pystyvän enää minkäänlaiseen järkevään rymistelyyn, mutta niin vain jumalauta Raven jälleen kerran päätti vielä panna kroppansa peliin ja otti pari niin hurjaa bumppia, että pahaa teki katsoa. Muutenkin ottelu oli juuri täydellisen pituinen, eikä ottelu ehtinyt käydä tylsäksi missään vaiheessa. Niin hyvä ottelu kuin vain saattoi olla.
* * *
TNA World Heavyweight Championship
Kurt Angle (c) vs. Sting
No Surrender oli ollut murheellinen ppv Kurt Anglelle, koska hän oli menettänyt sekä TNA World Tag Team -mestaruudet että TNA X Division -mestaruuden. Tärkeimmän, eli TNA World Heavyweight -mestaruuden, Angle onnistui kuitenkin säilyttämään, mutta nyt hän joutui puolustamaan sitä. Vastaan asettui mies, jonka kanssa Angle oli moneen otteeseen ollut TNA-urallaan tekemisissä mutta jota hän ei ollut koskaan elämänsä aikana kohdannut. Tuo mies oli tietenkin Sting. Heti vuosi sitten Anglen TNA-debyytin aikaan Anglen ja Stingin tiet kohtasivat: Angle toimi nimittäin special enforcerina Stingin ja Jeff Jarrettin välisessä mestaruusottelussa. Tuon jälkeen Angle ja Sting olivat tehneet yhteistyötä muun muassa Lethal Lockdown -ottelussa Christian Cagen porukkaa vastaan, ja Sacrificessa molemmat miehet olivat haastaneet Cagen NWA World Heavyweight -mestaruudesta kolminottelussa. Tuolloin Angle oli laittanut Cagen luovuttamaan samalla kun Sting selätti Cagen, ja ottelun sekavan lopetuksen takia mestaruus vakatoitiin. Kesän ja syksyn aikana Anglen asenne oli sitten muuttunut sankarillisesta urheilutähdestä ylimieliseksi mulkeroksi, mutta siitä huolimatta hän päätyi yhdistämään voimansa Stingin kanssa, kun hän voitti molemmat TNA:n joukkuemestaruudet ja Sting voitti oikeuden pitää tuota mestaruutta hallussaan Anglen kanssa. Nyt jo vihamiehiksi ajautuneen kaksikon yhteistyö ei kuitenkaan toiminut, ja Angle kääntyi No Surrenderissa Stingiä vastaan sen jälkeen, kun Karen Angle väitti Stingin lyöneen häntä ottelun aikana (mikä ei pitänyt paikkaansa). Angle halusi nyt kostaa vaimonsa puolesta, ja lopulta vihanpito meni niin rajuksi, että Angle läimäytti suorassa lähetyksessä Stingin poikaa naamaan. Tämä oli liikaa jopa Kurtin vaimolle Karenille, joka oli nyt jälleen raivona miehelleen siitä, että tämä oli vienyt vihanpidon liian pitkälle.
Mitäpä tähän nyt pitäisi oikein sanoa? Jollain sairaalla tavalla minä nautin tämän ottelun osittain täysin typerästä buukkaamisesta. Onhan siinä nyt jotain ihanan symbolista, että Atlantassa WCW:n vanhoilla kotiseuduilla järjestetyn ensimmäisen TNA-ppv:n Main Event on buukkaukseltaan hetkittäin samanlaista sekoilua kuin WCW:n Main Eventit. Ja mikä parasta: mukana ovat nimenomaan sekoilemassa vieläpä kaksi WCW:n suurta nimeä Sting ja Kevin Nash. Ero WCW-aikaiseen sekoiluun oli kuitenkin ainakin omasta mielestäni se, että tuo sekoilu ei vienyt liikaa valokeilaa itse asialta, eli painilta. Ja toki vielä isompi ero verrattuna WCW:hen oli se, että tässä paini oli oikeasti HYVÄÄ. Sitä saattoi hyvin harvoin sanoa varsinkaan loppuaikana WCW:n Main Eventeistä. Mutta tässä Kurt Angle ja Sting todellakin pistivät parastaan, ja erityisesti Angle oli päättänyt selvästi tehdä jälleen kaikkensa, jotta aikaiseksi saataisiin kova ottelu. Ja kyllä myös Sting osuutensa hoiti todella kunniakkaasti. Ensimmäinen reilu kymmenen minuuttia olikin kovaa painia ilman mitään sekoilua, ja sittenkin kun myös sekoilua tuli mukaan, saatiin nauttia myös hienoista painiliikkeistä, kuten Kurt Anglen aivan käsittämättömästä 450 Splashista. Ei jumalauta mikä hetki, jätti todellakin suun auki. Lopulta jollain symbolisella tavalla tämä olikin lopulta sitten juuri sellainen WCW-tyylinen entertainment brawl, jollaisia WCW:n itsensä olisi pitänyt pystyä myös tuottamaan. Ei tämä toki huippuottelu ollut, mutta pidin tästä.
* * * ½
Niin vain TNA pystyi varsin hyvään suoritukseen omassa WrestleManiassaan. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista TNA-ppv:eistä ja itse asiassa myös menee lähelle top vitosta ihan vuoden parhaitakin mietittäessä. Hyvä ppv, jossa oli yksi huippuluokan ottelu, hieno Main Event, pari muuta mainiota ottelua, naisten mestaruuden onnistunut avaus… Tästä on hyvä jatkaa.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.6.2020
No Comment