2007ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Hard Justice 2007

Päivämäärä: 12.8.2007

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


TNA:n vuosi oli edennyt elokuuhun, mutta mitään sinänsä kovin merkittävää mainittavaa tällä hetkellä ei firman tilanteessa ollut. Kaikki eteni aika tasaisesti: TNA:lle tuntui olevan mahdotonta nousta sille seuraavalle tasolle, jossa se pääsisi tosissaan haastamaan WWE:tä katsojalukukamppailussa tai jossa se pääsisi menestymään taloudellisesti erityisesti hyvin. TNA:n merkittävin idea näkyvyytensä parantamiseen oli se, että näihin aikoihin yhtiö neuvotteli Spike TV -kanavan Impactin laajentamisesta kaksituntiseksi ohjelmaksi (tällä hetkellä se oli siis yksituntinen). Tuo suunnitelma tapahtuikin sitten lokakuussa 2007. Mitään merkittävää muutosta tämäkään ei TNA:n tilanteeseen toki tuonut, mutta palataan siihen taas tulevissa arvioissa.

Selotajina Tenay ja West. Haastattelijoina Jeremy Borash, viimeisiä kertojaan TNA:n ppv:ssä esiintyvä Leticia sekä debyyttinsä TNA:n ppv:ssä tekevä uusi haastattelija Crystal.

Three Way Tag Team Match

Jay Lethal & Sonjay Dutt vs. Motor City Machine Guns vs. Triple X

TNA:n X-Divisioona oli taas löytänyt aikamoisia tykkejä parituksia parin viime kuukauden aikana. TNA:n alkuvuosien joukkuedivarin kulmakivi Triple X oli tehnyt paluunsa viime ppv:ssä, kun Elix Skipper oli saapunut taas TNA:han ja yhdistänyt yllättäen voimansa Christopher Danielsin ja Senshin kanssa. Samalla Daniels oli voittanut X-Divisioonan mestaruuden ykköshaastajuuden, mutta sitä hän ei ollut vielä päässyt lunastamaan, koska X-Divarin mestaruus oli kiinni nyt toisessa kuviossa. Samaisessa Victory Roadissa ppv-debyyttinsä oli tehnyt Alex Shelleyn ja Chris Sabinin uusi ja nouseva joukkue Motor City Machine Guns. Nyt MCMG oli alkanut irtautua omilleen Kevin Nashin johtajuudesta: tässä ppv:ssä Nash ei enää ollut Machine Gunsien ringsidellä. Myös ottelun kolmannen joukkueen taustalla oli Kevin Nash. Kevään aikana Nash oli auttanut sekä ”Black Machismo” Jay Lethalia ja ”The Guru” Sonjay Duttia kehittämään itselleen aivan uudet hahmot. Vaikka Duttilla ja Lethalilla oli ollut myös keskinäisiä erimielisyyksiä, nyt he olivat löytäneet taas yhteisen sävelen ja painivat tässä joukkueena. Sinänsä näiden kolmen joukkueen välillä ei ollut mitään suurta vihanpitoa, vaan kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kaikki kolme joukkuetta halusivat osoittaa nyt olevansa tämänhetkisen X-Divisioonan kuumin porukka.

Monien mielestä vsrmasti nyt yliarvioin tämän ottelun, mutta minun mielestäni tämä oli kirkkaasti tämän vuoden paras X-Divisioonan ottelu. Ei tämäkään toki tarjonnut mitään sellaista, mitä ei olisi X-Divisioonan viisivuotisen historian aikana jo nähty, mutta kokonaisuudessaan tämä oli niin täydellinen spotfest kuin voi vain olla. Juuri tällaisia otteluita varten X-Divisioona oli aikanaan luotu ja juuri tällaisten otteluiden takia TNA:n X-Divisioona pesi WWE:n CW-divisioonalla lattiaa. Tämä toimii vieläpä hyvänä kontrastina juuri GABissa nähtyyn kädenlämpöiseen kuuden miehen CW-spottailuun, kun TNA onnistui sitten tarjoamaan tällaisen all in -sekopäisen 15-minuuttisen upean matsin, joka ei kuitenkaan ollut pelkkää spottia spotin perään. Ottelun aloitusvaihe oli toki railakasta meininkiä, mutta sen jälkeen nähtiin useamman minuutin rauhallisempi osuus, joka toimi täydellisesti pohjustaakseen sitten loppuvaiheen tykittelyä, joka olikin sitten aivan upeaa menoa. En tiedä, ketä tässä edes erityisesti pitäisi kehua, koska kaikki tekivät niin loistavaa työtä. Dutt lenteli taas perhanan kauniisti, Lethal myi liikkeitä upeasti, MCMG hoiti inhottavan heel-joukkueen roolin täydellisesti ja Senshi sekä Daniels toimivat ottelun todellisina konkareina. Esimerkiksi Senshin Warrior’s Way pompulla Duttin rinnan päältä oli hämmentävän upea spotti. Ei voi mitään, huippuluokan spottailu. Nämä kolme joukkuetta olivat aika lailla parasta, mitä X-Divarilla oli näihin aikoihin tarjottavanaan. Monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä oli enemmän kliseinen ja tylsä X-Divisioonan matsi. Itse en tätä näkemystä tajua.

* * * *

Singles Match

Raven vs. Kaz

Kuten Victory Roadin arvostelussa jo kirjoitin, Kaz oli tehnyt kesän aikana odotetun face-turnin ja hylännyt Ravenin johtaman angstisen, goottihenkisen Serotonin-porukan. Vuoden 2006 syksyllä TNA:ssa debytoinut Ravenin johtama Serotonin oli nopeasti ajautunut yhdentekeväksi porukaksi, jonka jäsenet Martyr (Matt Bentley) ja Havok (Johnny Devine) olivat toimineet lähinnä jobbereina. Samalla myös porukan johtaja Raven oli kadonnut aika pitkälti ruudusta, käynyt vain välillä rankaisemassa Serotonin-porukkaansa huonosta menestyksestä ja pysytellyt muuten varjoissa. Tämä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Raven oli alkanut ajautua niin huonoon kuntoon, ettei häntä kannattanut enää pitää missään painikuvioissa mukana. TNA:llakaan ei tuntunut olevan minkäänlaista kiinnostusta tämän uuden ”Raven’s Flock” -kopion pushaamiseksi, joten ei ihme, että porukan lupaavin nimi Kazarian päätettiin nyt kesällä 2007 kääntää Serotoninia vastaan. Se johti tietenkin siihen, että Raven halusi kostaa Kazille tämän petturuuden, ja edessä oli miesten kohtaaminen ppv:ssä. Ravenin ringsidella olivat Serotonin-jäsenet Havok ja Martyr. Matt Bentleylle tämä jäi uran viimeiseksi TNA-ppv-esiintymiseksi, koska pian Hard Justicen jälkeen hänen sopimuksensa umpeutui ja sitä ei uusittu. Se on suuri sääli, koska Bentley oli yhteen aikaan TNA:n X-Divisioonan lupaavimpia nimiä, josta olisi voinut olla melkein mihin vain. Lopulta noita lupauksia ei lunastettu, ja Bentley eläköityi suurimmaksi osaksi painitoiminnasta kokonaan lähdettyään TNA:sta.

Vähän yhdentekeväksi jäi tämä ottelu, mikä johtunee siitä, että Raven ei herran vuonna 2007 enää kovin kummoisiin otteluihin yksinkertaisesti kykene. Siksi puolet tästäkin ottelusta käytettiin siihen, että Kaz kamppaili muiden Serotoninin jäsenten kanssa – ja tekikin sen varsin hyvin. Sprinboard Hurracanrana Havokille apronilta ulos kehästä oli aivan pirun näyttävä liike. Muutenkin Kaz liikkui tässä ottelussa hienosti, myi Ravenin liikkeet hyvin ja sai Ravenin jopa näyttämään varsin hyvältä. Lopulta ottelu oli kuitenkin niin lyhyt ja rakenteeltaan niin katkonainen, että ei tästä ihan kamalan paljon saanut irti. Ihan kiva väliottelu oikealla voittajalla. Kazilla olisi ollut TNA:ssa potentiaalia niin paljon enempään kuin mihin hänen lopulta annettiin päästä.

* *

Bar Room Brawl Match

James Storm vs. Rhino

Kuten arvata saattaa, James Stormin ja Rhinon feud oli muuttunut vain henkilökohtaisemmaksi sitten Victory Roadin. Tuossa ppv:ssä nähdyn matsin jälkeen James Storm nöyryytti Rhinoa julmasti sitomalla hänet kehäköysiin ja kaatamalla alkoholiongelmista kärsineen Rhinon kurkusta alas olutta tynnyristä. Seuraavina viikkoina Rhino oli promonnut jälleen siitä, miten alkoholi oli pilannut kertalleen hänen elämänsä ja lähes tulkoon vienyt häneltä perheen ja kuinka hän ei enää ikinä haluaisi vastaavan tapahtuvan uudestaan. Storm puolestaan ilmoitti, että alkoholi ei ole tehnyt hänelle koskaan mitään pahaa ja että hän aikoo osoittaa sen myös Rhinolle. Miesten välille Hard Justiceen buukattiinkin Stormin toiveesta Bar Room Brawl -ottelu, eli normaali HC-matsi, johon oli tuotu kehään ja kehänlaidalle kaikenlaista baarihenkistä rekvisiittaa, kuten olutta ja viinaa.

Tämä on jälleen ottelu, jonka buukkauksessa Vince Russolla on pakko olla päärooli. En usko, että kukaan muu saisi idean buukata storylinen, jossa alkoholisti painii heeliä vastaan Bar Room Brawl -stipuloidussa ottelussa ja päätyy ryyppäämään ottelun aikana. Koska suuri osa painifaneista on juntteja, aluksi porukka tietenkin hurrasi sille, kun Rhino korkkasi oluen ja alkoi kumota sitä ottelun aikana kurkusta alas, kunnes sitten vähitellen porukka tajusi, että eihän tämä olekaan hyvä asia, kun Rhino jatkoi juomistaan. No niin, no hyvä asia tässä on kuitenkin se, että Rhinon ”humalassa oleminen” ja alkoholin vaikutus eivät kovin paljon vaikuttaneet itse otteluun (oikeastaan niiden vaikutus ottelun lopetuksen tarinaan oli juuri sopiva ja kieltämättä yllättävän toimiva), ja suurimmaksi osaksi matsissa pystyttiin keskittymään vain väkivaltaiseen brawlaukseen. Sellaisena tämä oli oikein hyvää mähinää, vaikka mitään kovin uniikkia tai yllättävää tässä ei tarjoiltukaan. Mauttomuudestaan huolimatta tämä oli hyvä ottelu, jossa molemmat painijat hoitivat roolinsa moitteettomasti.

* * *

Tag Team Match

Voodoo Kin Mafia vs. LAX

TNA oli ilmeisesti vihdoin ja viimein päättänyt ainakin hetkellisesti Voodoo Kin Mafian ja Christy Hemmen välisen juonikuvion, koska Hemmeä ja tämän porukkaa ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan. Se ei ikävä kyllä silti tarkoittanut sitä, että olisimme saaneet myös VKM-vapaan ppv:n, ei tokikaan. Sen sijaan Voodoo Kin Mafia sai tällä kertaa vastaansa LAX:n, joka saapui paikalle ilman Konnania. Kyllä vain. Olin unohtanut kirjoittaa Slammiversaryn arvostelussa, että tuo ppv tarkoitti yhtä merkittävän aikakauden päätöstä, koska tuo show oli noin kymmeneen vuoteen viimeinen TNA:n ppv, jossa Konnan esiintyi. Konnanilla oli ollut tietynlaisia ongelmia TNA:n johdon kanssa jo pidemmän aikaa (mm. siitä, miten Konnanin mukaan etnisiä vähemmistöjä kohdeltiin huonommin amerikkalaisessa painibisneksessä), ja lopulta tilanne oli päättynyt siihen, että Konnan jätti TNA:n ja meni parantamaan pitkään vaivanneen munuaisongelmansa munuaissiirto-operaatioon. Tämä tarkoitti sitä, että Homicide ja Hernandez jäivät ilman manageriaan, ja kaksikko olikin ollut Konnanin lähdön jälkeen aika lailla tyhjän päällä. Nyt kuitenkin ihan viime aikoina LAX:ltä oli nähty orastavaa face-turnia, kun he olivat saapuneet auttamaan Steiner Brothersia (myös faceja, palataan tähän myöhemmin) taistelussaan Team 3D:tä vastaan (kyllä, 3D oli nyt heel-joukkue). Samalla Team 3D:n avuksi oli puolestaan lyöttäytynyt Voodoo Kin Mafia, joista oli nyt myös kuoriutumassa heel-kaksikko pitkän face-ajanjakson jälkeen. Käytännössä siis TNA oli yhdellä kertaa kääntämässä LAX:n ja Steinerit faceksi ja VKM:n sekä 3D:n puolestaan heeleiksi. Tilanne TNA:n joukkuedivisioonassa oli hyvin hämmentävä, ja minun oli ainakin hyvin vaikea pysyä siinä perässä.

Blah, olipa ärsyttävä ottelu useastakin syystä. Ensinnäkin: Minulla ei ollut mitään hajua, miksi tämä ottelu käytiin. Miksi VKM ja LAX halusivat painia toisiaan vastaan? Asiaa ei selitetty ennen ottelua, eikä sen aikana. Toinen ärsyttävä seikka oli se, että tässä ottelussa heel/face-jakaumaa oli täysin mahdotonta ymmärtää. Kuukausien ajan VKM oli ollut (kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti) sovinistinen FACE-joukkue kamppailussa heel Christy Hemmen painijoita vastaan, mutta nyt kun he asettuivat aiemmin päivänselvänä heel-joukkueena pidettyä LAX:ää vastaan, he käyttäytyivätkin ottelussa täysin heelmäisesti ja saivat myös yleisön heitä vastaan (”Same old shit”, chanttasi yleisö BG Jamesille). LAX puolestaan ennen ottelua kävi aukomassa päätään Hector Guerrerolle, jonka kanssa heillä oli ollut pitkä Slammiversaryyn huipentunut vihanpito. Heel-käytöstä, eikö vain? Kyllä, mutta ottelussa LAX olikin yhtäkkiä face – ja mitä käsittämättömintä, ottelun lopussa Hector Guerrero saapui AUTTAMAAN LAX:ää. Siis mitä? Miten helvetissä tämä tapahtui? Aaaasaaargh. Kaiken lisäksi ottelun lopetuksessa nähtiin maailman idioottamaisin Dusty finish. En jaksa. Onneksi Homicide oli mukana tässä ottelussa, teki parhaansa ja sai pelastettua tämän totaaliselta paskuudelta. Huono ottelu tämä silti aivan ehdottomasti oli. Huoh.

*

Ultimate Humiliation Match

Robert Roode vs. Eric Young

Ei, Robert Rooden ja Eric Youngin välinen feud ei ollut edelleenkään ohi. Kyllä, Robert Roode janosi edelleen kostoa Eric Youngilta, joka oli onnistunut välttämään potkut, päässyt irti Rooden nöyryyttävästä sopimuksesta, voittanut Rooden Slammiversaryssa ja saavuttanut yleisön suursuosion. Niinpä Roode halusi tarjota Youngille ”ultimaattisen nöyryytyksen” kostoksi siitä kaikesta paskasta, mitä hän oli tämän typeryksen takia joutunut kokemaan. Samalla Rooden ja hänen managerinsa, ”Chief Executive Offenderin” Ms. Brooksin välit olivat jatkuvasti huonontuneet, koska Roode syytti kaikista ongelmistaan nyt Brooksia. Pari viikkoa ennen tätä ppv:tä tilanne kuitenkin parani Rooden näkökulmasta, kun hän onnistui pieksemään Youngin ja valuttamaan sen jälkeen Youngin päälle tervaa ja höyheniä. Nyt sitten Roode ja Young kohtasivat ”Ultimate Humiliation” -ottelussa, jonka panoksena oli, että… voittaja saa kaataa häviäjän päälle tervaa ja höyheniä. Siis tehdä saman teon kuin mitä Roode oli tehnyt jo kaksi viikkoa sitten? Ok, boomer.

Vaikka pidin viime ppv:ssä nähdystä Mixed Tag Team Matchista (ja yhtä lailla pidin kyllä tästäkin ottelusta), tämän feudin ehdottomasti suurin ongelma oli se, että tätä ei tajuttu päättää Slammiversaryyn. Siellä yleisölle tarjottiin hieno huipennus, joka olisi jättänyt kaikki tyytyväiseksi, mutta niin vain jostain käsittämättömästä syystä tätä koko vuoden ajan käynnissä ollutta kuviota piti jatkaa edelleen, ja nyt Eric Young ja Robert Roode kohtasivat toisensa uudestaan ppv:ssä. Kuten jo totesin, tämäkin oli siis ihan hyvä ja viihdyttävä ottelu, mutta kokonaisuutena tästä ei vain jäänyt enää samanlainen fiilis kuin miesten Slammiversary-ottelusta. Tätä katsoessa tuntui siltä, että kaiken saman oli jo kertaalleen nähnyt ja että siksi tämä ei tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Nyt kaipaisivat Roode ja Young molemmat kipeästi uutta suuntaa uralleen, mutta matsin jälkeiset mähinät antoivat ymmärtää, että tämä feud jatkuisi edelleen.

* * ½

Singles Match

Chris Harris vs. Black Reign

Victory Roadissa Chris Harris paini Christian Cagea vastaan tasaväkisessä ottelussa, kunnes kaikkien yllätykseksi Dustin Rhodes ilmestyi sisääntulorampille. Selostajat olettivat ensin, että Rhodes oli saapunut TNA:han kannustamaan Harrisia, koska TNA:n alkuaikoina Rhodes oli ”ollut läheisissä väleissä America’s Most Wantedin kanssa”. Tämä on aikamoista totuuden venyttämistä ja todella heikko selitys Rhodesin ja Harrisin aikaisemmalla historialle, koska Rhodes oli ollut muutaman kuukauden ajan TNA:ssa vuosina 2004-2005, ja tuona aikana hänen yhteinen historiansa AMW:n kanssa rajoittuu lähinnä siihen, että hän feudasi osittain samojen tyyppien kanssa kuin AMW ja paini yhden 6-Man Tag Team Matchin AMW:n kanssa Impactissa. Ja kukaan ei tätä yhteistä historiaa todellakaan enää muistanut. Mutta miten vain. Nyt sitten olikin shokeeraavaa, kun kesken Harrisin ja Cagen matsin Rhodes nousikin kehään ja löi käsiraudoilla Harrisia selkään niin, että Cage onnistui voittamaan ottelun.

PPV:n jälkeen Impactissa sekopäisen oloinen Dustin Rhodes sitten selitti Mike Tenaylle synkässä haastattelussa, miten hän oli päättänyt hyökätä Harrisin kimppuun, koska Harris oli varastanut HÄNEN PAIKKANSA Slammiversaryn King of the Mountain -ottelussa. Siis… Mitä? Miten Slammiversaryn King of the Mountain -ottelun paikka olisi voinut olla tarkoitettu Rhodesille, kun hän ei edes kuulunut TNA:n rosteriin? En edes yritä ymmärtää. Ei kannatakaan. Sen sijaan kannattaa keskittyä siihen, että Rhodes lupasi esitellä Hard Justicessa uuden entistä synkemmän alter-egonsa Black Reignin, joka tekee lopullisesti selvää Chris Harrisista. Ja nyt tähän otteluun Rhodes sitten saapui uudenlaisessa mustavalkoisessa asussa, mustassa peruukissa ja mustavalkoisessa kasvomaalauksessa. Black Reign oli saanut alkunsa. Rhodesista pitää vielä sanoa, että häntä oli viimeksi nähty ppv:ssä WrestleMania 22:ssa ennen Booker T:n ja Boogeymanin välistä ottelua. Pari kuukautta tuon tapahtuman jälkeen Goldust oli saanut potkut WWE:stä no-show’n takia, minkä jälkeen Rhodes oli vieraillut lyhyesti Japanissa, kunnes nyt hän palasi taas TNA:han.

Vähän samoin kuin Great American Bashin Orton vs. Rhodes, tämäkin Rhodes-suvun ottelu oli enemmänkin angle kuin oikea ottelu, ja siksi tätä on hieman turha arvostella. Sinänsä kyllä nostan tästä suorituksesta taas hattua Harrisille, koska hän vuoti tässä kunnolla verta, otti kunnolla iskuja vastaan Rhodesilta ja myi kaikki iskut hienosti. Black Reign sen sijaan näytti kyllä varsin huonokuntoiselta. Dustin Rhodes ei todellakaan ollut näinä TNA-vuosinaan erityisen hyvässä kunnossa – päinvastoin. Reigns liikkui hitaasti, näytti liian isokokoiselta ja… No, olin tavallaan ihan tyytyväinen, ettei tässä tarvinnut katsoa kunnon ottelua Reignin ja Harrisin välillä, koska en usko, että Dustin Rhodesista vain olisi näinä vuosina ollut kiinnostavaan singles-otteluun. Ja siksi juuri on sääli, että Harris oli nyt haudattu johonkin yhdentekevään feudiin Reignin kanssa ja että tässäkin matsissa hänet saatiin lopulta näyttämään todella heikolta.

*

Tag Team Match

Steiner Brothers vs. Team 3D

Voi veljet. Nyt oli todellakin koittanut se hetki, kun Steiner Brothers painisi vuosikausien tauon jälkeen joukkueena ppv:ssä. Tämän ”unelmaottelun” 3D:n ja Steinereiden välillä oli tarkoitus toteutua jo Slammiversaryssa, mutta pari viikkoa ennen Slammiversarya Scott Steinerin Puerto Ricossa järjestetyssä house show’ssa Apolo onnistui potkaisemaan Steineria henkitorveen niin, että Steiner loukkaantui vakavasti ja joutui leikkaukseen. Viime kuun Victory Roadissa Steiner teki kuitenkin yllätyspaluun hyökkäämällä kesken Main Eventin Rick Steinerin kanssa Team 3D:n kimppuun ja aiheuttamalla heille joukkuemestaruustappion ottelussa Samoa Joeta ja Kurt Anglea vastaan. Jälleen kerran kuvailun perusteella voisi luulla, että tässä feudissa Steinerit olivat siis heelejä ja 3D faceja, mutta niin ei suinkaan ollut, koska TNA:n joukkuedivarissa olivat meneillään hullut vuodet. Ilmeisesti se, että 3D oli parin viime kuukauden ajan paininut enemmän face-joukkueita vastaan, oli jonkinlaista osviittaa siitä, että TNA oli kyllästynyt 3D:n ikuiseen face-asemaan ja päättänyt tehdä Brother Raysta ja Brother Devonista ylimielisiä kusipäitä. Ratkaiseva käänne Rayn ja Devonin asenteessa nähtiin nimenomaan Victory Roadin jälkeen, kun mestaruustappiosta suivaantuneet Ray ja Devon alkoivat haistatella kaikille, häiriköidä ympäri TNA:ta ja korostaa omaa erinomaisuuttaan. Ja koska heille oli buukattu Hard Justiceen Grudge-ottelu Steinereita vastaan, tilanne tarkoitti sitä, että nyt Steinerit olivatkin faceja. Selvä homma.

Nostan hattua kyllä Scott Steinerille, joka pystyi nousemaan kehään tätä ottelua varten ja tekemään matsissa vieläpä sekä Top-Rope Belly to Belly Suplexin että vanhan kunnon Top-Rope Frankensteinerin. Aika kankeaa toki Steinerin liikkuminen muuten oli, mutta parhaansa hän selvästi tässä ottelussa teki, jotta lopputuloksena olisi kohtuullinen ottelu. Ja aika lailla juuri kohtuullisen ottelun Steinerit ja 3D saivatkin toisistaan irti, enempää en näistä lähtökohdista uskaltanut edes toivoa. En ihan tarkalleen ymmärrä, miksi 3D piti kääntää ennen tätä ottelua heeliksi ja Steinerit faceksi. Väittäisin, että asetelma olisi tässä(kin) matsissa toiminut paremmin, mutta jostain syystä TNA:ssa oli nyt menossa hurja joukkuedivisioonan täyskännös. Kokonaisuutena tämä oli siis ensimmäkseen ihan viihdyttävää brawlausta, jossa kaikki neljä miestä selvästi yrittivät parhaansa, mutta näistä lähtökohdista se nyt ei tarkoita enempää kuin ihan ok -tasoista ottelua.

* *

Voi luoja… Kyllä vain. En haluaisi kirjoittaa tästä, mutta pakkohan se on. Tästä alkoi nimittäin mahtava parin kuukauden ajanjakso, kun NFL-pelaaja Adam ”Pacman” Jones oli ilonamme TNA:ssa. Jones oli siis amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, ja koska hänet oli tuotu TNA:han, oli hän tietenkin tunnettu ennen kaikkea kontroversiaalina hahmona. Vuonna 2007 Pacman Jones oli ollut isoimpien amerikkalaisten medioiden otsikoissa Las Vegasissa sattuneen ammuskeluvälikohtauksen vuoksi, ja ilmeisesti TNA oli ajatellut, että juuri tämänkaltainen julkisuus se on hyvää julkisuutta, joten oli täysin luontevaa tuoda ”Pacman” Jones firmaan, saada sillä iso hype TNA:lle ja… Saada lisää katsojia? Paitsi, että niitä Jones ei missään vaiheessa TNA:lle tuonut. Ja vaikka kiistanalaisen NFL-pelaajan palkkaaminen oli tuonutkin TNA:lle huomiota valtavirtamediassa, ei tuo huomio ollut erityisen myönteistä vaan lähinnä hämmästelyä siitä, miten typerä idea tämä oli. Hypevideoissa Pacman Jones itse kertoi, kuinka oli aina haaveillut painijan urasta ja kuinka nyt hänellä oli mahdollisuus toteuttaa haavensa. Ok. Koko tämän tapahtuman ajan Mike Tenay ja Don West olivat hehkuttaneet Pacman Jonesin saapumista areenalle kuin Jeesuksen seuraavaa tulemista. Katsojille oli tehty selväksi, että Pacman Jones oli MAAILMANTÄHTI. Siis PALJON SUUREMPI TÄHTI kuin yksikään TNA:n painijoista, koska Pacman Jonesia varten paikalle oli tuotu erikoisjoukko poliiseja, joita ei paikalla ole normaalisti. Hieno tapa saada kaikki omat painijat näyttämään idiooteilta, kun joku NFL-pelaaja on heitä kaikkia niin paljon merkittävämpi.

NFL-pelaajaksi Jones oli hyvin pienikokoinen (178 senttiä, 84 kiloa), mutta niin vain hän saapui entouragensa kanssa lopulta TNA:n kehään, kun Mike Tenay kuulutti hänet tervetulleeksi. Jonesilla oli tietenkin oma entrance-musiikki ja entrance-video, koska kyllähän TNA:n tällaiseen kannattaa käyttää rahaa. Kun Jones sitten seisoi kehässä, kukaan yleisössä ei ollut millään tavalla kiinnostunut hänestä. En oikeastaan muista mitää Tenayn ja Jonesin keskustelusta kehässä. Jones kertoi haluavansa osoittaa olevansa joukkuepelaaja. Öööh. Sitten alkoi soida Ron Killingsin sisääntulomusiikki. Kyllä, sen saman Ron Killingsin, joka oli ollut viimeisen vuoden suurimmaksi osaksi poissa TNA:sta, kunnes oli Slammiversaryssa tehnyt yllättäen paluunsa täysin epäloogisesti heelinä. Sen jälkeen Killingsiä ei taas ollut nähty, kunnes nyt hän saapui kehään ja oli raivoissaan siitä, että hänen sijaansa kaiken huomion kerää nyt TNA:ssa joku NFL-pelaaja. Ymmärrän hyvin sinua, Ron. Killings yritti käydä Jonesin kimppuun, mutta tällöin paikalla olevat poliisit ryntäsivät kehään ja puuttuivat tilanteeseen. Se siitä. PAITSI ETTÄ! Hieman myöhemmin illalla saimme sitten nähdä järisyttävän backstage-anglen, jossa kävi ilmi, että joku mystinen hahmo oli hyökännyt Pacman Jonesin kimppuun niin pahasti, että hänet piti kiidättää paikalta pois ambulanssilla. Jäämme odottamaan draaman kehitystä.

Doomsday Chamber of Blood Match

Christian Cage & AJ Styles & Tomko vs. Abyss & Andrew Martin & Sting

Ai että. Vielä ennen illan Main Eventiä oli tarjolla taas illan annos Abyssia ja Stingiä ja verta. Tässä Abyssin ja Stingin ikuisessa feudissa Christian Cagen johtaman porukan kanssa ei sinänsä ollut tapahtunut mitään uutta, Abyss ja Sting halusivat edelleen kostaa Christianin porukalle, koska kostamisesta ei vielä ollut saatu tarpeeksi. Ja tällä kertaa myös Cage itse oli mukana kamppailussa Stingiä ja Abyssia vastaan. Se toki tarkoitti sitä, että Sting ja Abyss tarvitsivat uuden liittolaisen – ja tuoksi uudeksi liittolaiseksi paljastui ANDREW MARTIN! Kyllä vain, vielä vuoden alussa WWE:ssä paininut ja helmikuussa ”Welness Policyn” rikkomisen jälkeen potkut saanut Test teki kesällä 2007 TNA-debyyttinsä ja liittoutui heti debyytissään Stingin ja Abyssin kanssa. ”The Punisher” Andrew Martin -nimellä nyt painineen Testin TNA-kehädebyytti buukattiin tähän Hard Justicen otteluun – ja samalla se jäi myös hänen uransa viimeiseksi TNA-otteluksi. Ilmeisesti ratkaiseva syy Andrew Martinin lyhyeksi jääneeseen TNA-uraan oli se, että Martin oli niin pahasti roidatun näköinen tähän aikaan urallaan, että TNA ei halunnut ottaa riskiä ja joutua kielteisen julkisuuden keskiöön, jos käy ilmi, että Martin nauttii edelleen kiellettyjä aineita. No, Andrew Martinin elämä ei ikävä kyllä tämän lyhyen TNA-uran jälkeen kääntynyt parempaan suuntaan, vaan sen sijaan hän ilmoitti saman vuoden joulukuussa eläköityvänsä painikehistä. Vuoden 2009 alussa Andrew Martin löydettiin kotoaan kuolleena yliannostukseen. Ruumiinavauksessa todettiin, että Martin oli kärsinyt samasta päävammasta kuin Chris Benoit. Tämä matsi jäi siis Andrew Martinin elämän viimeiseksi ppv-otteluksi. Itse olin aikoinaan suuri Test-mark, ja Testin WWECW-uran alkuvaiheet olivat kovaa katsottavaa. On surullista, että lopulta Martinin elämä päättyi näin.

Tästä ottelusta pitää vielä mainita se, että ottelun stipulaatio oli jälleen ehtaa Vince Russoa. Doomsday Chamber of Blood -ottelu tarkoitti käytännössä sitä, että kehä oli ympäröity häkillä, jonka päällä oli piikkilankaa. Ottelu oli tarkoitus käydä normaalisti häkin sisällä, ja ottelu ratkeaisi ensimmäiseen ratkaisusuoritukseen, mutta vastustaja oli mahdollista selättää tai panna luovuttamaan vasta siinä vaiheessa, kun tämä vuosi verta. Lisäksi otteluun oli määrätty lisästipulaatio siitä, että ottelun ratkaisevan suorituksen tekijä saisi päämestaruusottelun seuraavassa ppv:ssä.

En voi sille mitään, mutta ensimmäisenä on pakko kiinnittää huomiota siihen, miten kummalliselta Andrew Martin näytti tässä. Jonkinlainen todella kummallinen muutos Testissä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt WWE:stä ja tullut TNA:han, ja kovin hyvältä tuo muutos ei näyttänyt. No, jos ei keskitytä muuten Andrew Martinin ulkonäköön, vaan itse otteluun, niin tämä oli… ihan hyvä. Jostain syystä en nyt lämmennyt tällekään ottelulla ollenkaan samalla tavalla kuin olin toivonut. En tiedä, oliko tässä kohtaa jo sitten kyse siitäkin, että koko show’n laskeva innostuskäyrä oli johtanut siihen, että katsoin tätä turhan negatiivisin lasein, mutta tämä ei vain puhutellut ollenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi aikaisemmat Abyssin ottelut tämän kuvion aikana. Tässä oli lähinnä samoja bumppeja kuin oli jo aikaisemmin nähty, minkä lisäksi matsissa nähtiin lopulta varsin vähän kunnon painia, kun osa ajasta meni ensin siihen, että Sting ei päässyt kehään, ja sitten siihen, kun Christian Cage täysin idioottimaisesti ja ottelun koko idean vastaisesti karkasti kehästä. Blaah. Abyss teki taas toki kovan työn ottamalla pari kovaa bumppia ja bleidaamalla hurjasti. Samoin Tomko ja AJ Styles tekivät ehdottomasti osansa ottamalla rajut bumpit lasinsirujen päälle. Ihan siis viihdyttävää HC-rymistelyä, mutta tuntui vähän vanhan toistolta jo.

* * ½

TNA World Heavyweight Championship
IWGP Heavyweight Championship
TNA X Division Championship
TNA World Tag Team Championship

Kurt Angle (c) (c) vs. Samoa Joe (c) (c)

Illan Main Event oli sitten ottelu, jossa oli pelissä kirjaimellisesti KAIKKI mestaruudet, joita TNA:sta vain löytyi. Kurt Angle saapui tähän otteluun TNA World Heavyweight -mestarina ja IWGP Heavyweight -mestarina. Samoa Joe puolestaan saapui otteluun TNA X Division -mestarina ja molempien TNA World Tag Team -mestaruusvöiden haltijana. Ja tämän illan jälkeen jompikumpi heistä poistuisi paikalta kaikkien mestaruusvöiden kanssa. Kurt Angle ja Samoa Joe olivat olleet toistensa kimpussa Anglen debyytistä lähtien, ja nyt tämä vihanpito oli huipentunut tähän otteluun, joten ei kai tässä muuta tarvita? Paaaaaaaaaaaaaaaaaaitsi että tietenkin tarvitaan, koska tämä on jumalauta TNA ja ei täällä näin heppoisin syin rakennella ppv:n Main Event -otteluita! Victory Roadin jälkeen Kurt Anglen hahmonkehitykseen oli nimittäin saatu jälleen uutta kunnon twistiä, kun Angle oli marssittanut TNA:han paikalle vaimonsa Karen Anglen – paitsi että Karen ei enää halunnut olla hänen vaimonsa! Karen nimittäin ilmoitti keskellä TNA:n kehää saaneensa tarpeeksi siitä, miten Kurt päivästä toiseen jauhaa omasta erinomaisuudestaan, mestaruuksistaan ja ennen kaikkea olympiamitaleistaan. Ja niinpä Karen ilmoitti Kurtille, että hän jättää tämän. Avioliitto on ohi. Kurt järkyttyi tietenkin täysin tästä käänteestä, mutta Samoa Joe sen sijaan vain nautti tilanteesta ja ilmoitti kutsuvansa Karen Anglen tähän otteluun kunniavieraaksi eturiviin seuraamaan matsia. Mikä pahinta, tämän show’n alussa kävi ilmi, että Karen Angle oli löytänyt jo uuden miehen ja että hän aikoisi saapua tuon uuden miehen kanssa katsomoon ottelun ajaksi. Pitkin tätä show’ta Kurt oli yrittänyt selvittää, kuka tuo uusi mies oli – vaikka samalla hän ei edes halunnut uskoa, että Karen olisi voinut oikeasti löytää uuden miehen. Ennen ottelua koko show’ssa ei ollut puhuttu sanallakaan Anglen ja Joen välisestä vihanpidosta, mutta Kurtin ja Karenin välisestä ihmissuhdedraamasta oli jauhettu vaikka kuinka paljon. Näissä merkeissä siirryimme sitten illan tärkeimpään otteluun, jonka voittaja todellakin saisi kaikki TNA:n mestaruusvyöt. Pakko rakastaa tätä firmaa.

Tästä ottelun lopetuksesta voi tietenkin olla montaa mieltä, ja jos tämä olisi ollut historian ensimmäinen Joe vs. Angle, olisin raivoissani, että ottelu päättyi tällä tavalla. Nyt kuitenkin tämä oli vuoden sisään NELJÄS ppv-tason Angle vs. Joe, joten mielestäni oli jo ihan oikeus ja kohtuus, että tällä kertaa lopetuksen ei tarvinnutkaan olla puhdas painintäyteisen kamppailun hurja päätös vaan että lopetukseen saatiin sekoittaa kunnon sports entertainment -sekoilua. Ehkä sitten sisäinen Vince Russoni heräsi henkiin tässä kohtaa, mutta minä pidin ottelun lopetuksesta – varsinkin kun Kurt Angle osasi hoitaa mahtavan painin lisäksi tällaiset swerve-lopetukset myös aivan perhanan hienosti. Angle loisti jälleen kerran sekä näyttelijäntaidoillaan että painitaidoillaan. Toisaalta taas… Ymmärrän kyllä, miksi ihmiset olivat varsinkin vuonna 2007 tämän ottelun lopetuksesta aivan raivoissaan. Kaikki olivat vihdoin odottaneet sitä hetkeä, kun Samoa Joe voittaisi Kurt Anglelta puhtaasti mestaruuden ja nousisi ensimmäistä kertaa TNA:n päämestariksi. Tämän viimeistään piti olla se hetki, kun Joesta tehtiin firman isoin tähti. Ja sitten… No, sitten tulikin sports entertainment -sekoilua á la Russo. Olen silti sitä mieltä, että ennen lopetusta Angle ja Joe painivat jälleen kerran pirun intensiivisen ottelun. Olin varma, etten enää jaksaisi kovin paljon innostua tästä, mutta niin vain olin väärässä. Mutta ehkä tämä nyt jo jossain määrin alkoi kuitenkin toistaa itseään sen verran pahasti, että tämä jäi heikoimmaksi ppv:ssä nähdyksi Angle vs. Joeksi. Silti oikein mainio matsi, ja suhtaudun tosiaan lopetukseen paljon lempeämmin kuin muut arvostelijat.

* * * ½


Olihan tämä ppv aikamoista sekoilua. Opener oli loistava ottelu, ja Main Event oli sekopäisestä lopetuksestaan huolimatta mainio matsi. Siinä välissä nähtiin kuitenkin enimmäkseen kummallista sekoilua, pettymyksiä aiheuttaneita otteluita ja muuta LOLTNA-menoa. Totaalista paskaa oli kuitenkin toisaalta aika vähän tarjolla, joten kyllä tämä Kehnon puolelle jää. Ei voi sanoa, että TNA:llakaan erityisen vahvasti meni. Osa arvostelijoista on pitänyt tätä Hard Justicea jopa koko vuoden 2007 huonoimpana ppv:nä tähän mennessä, enkä tavallaan ihmettele sitäkään näkemystä – varsinkin jos suhtautuu Main Eventiin ja openeriin paljon minua kriittisemmin.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.4.2020

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE The Great American Bash 2007

Next post

Arvio: WWE SummerSlam 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.