Arvio: WWE The Great American Bash 2007

Päivämäärä: 22.7.2007

Sijainti: San Jose, Kalifornia (HP Pavilion)

Yleisömäärä: 13 034

The Great American Bashilla oli varsinkin WWE:n aikakauden tapahtumana hyvin kyseenalainen maine. Jotenkin TGAB oli onnistunut useamman kerran olemaan hämmentävän huono tapahtuma. Esimerkiksi viime vuoden Bash oli ollut legendaarinen maksa-arvotapahtuma, jossa lähes koko kortti oli jouduttu vaihtamaan pari päivää ennen tapahtumaa, kun useilla painijoilla todettiin kohonneet maksa-arvot juuri ennen ppv:tä. Tänä vuonna ei ihan vastaavaa ollut tiedossa, mutta kyllä tämänkin The Great American Bashin korttiin mahtuu ainakin yksi yllättävä viime hetken muutos. Palataan siihen tuon ottelun kohdalla. Muuten tämä WWE:n historian neljäs Great American Bash oli varsin perinteinen vuoden 2007 WWE-ppv lähtöasetelmiltaan. Selostajina Raw’n Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler, SD:n Michael Cole ja John Bradshaw Layfield sekä ECW:n Joey Styles ja Tazz. Tämä tapahtuma jäi muuten myös yllättävän monelle painijalle heidän viimeiseksi esiintymisekseen WWE-ppv:ssä. Palataan näihinkin tapauskohtaisesti arvostelussa.

WWE United States Championship

MVP (c) vs. Matt Hardy

Vaikka Hardyn veljekset olivat kuuluneet eri brändeihin (Matt SD:n rosteriin ja Jeff Raw’n rosteriin), he olivat painineet koko alkuvuoden ajan joukkueena ja olleet myös useamman kuukauden ajan Raw’n joukkuemestareina. Suuri osa faneista siis varmastikin oletti, että kun One Night Standin jälkeen järjestettiin vuotuinen drafti, WWE vihdoin korjaisi typerän epäkohdan ja siirtäisi veljekset samaan brändiin. Toisin kuitenkin kävi: Matt pysyi SD:ssä ja Jeff Raw’ssa. Ja kun Hardyt pian draftin jälkeen droppasivat joukkuemestaruutensa Cadella ja Murdochille, näytti siltä, että WWE päätti nyt taas erottaa veljekset toisistaan ja siirtää heidät takaisin yksilöurilleen. Mattin kohdalla se tarkoitti sitä, että heinäkuun alussa hän sai SD:ssä mahdollisuuden painia US-mestari MVP:tä vastaan non title -ottelussa. Pitkän ottelun päätteeksi Matt onnistui yllättämään MVP:n ja selättämään hänet puhtaaksi, minkä ansiosta Mattille myönnettiin mestaruusottelu tähän ppv:hen. Parin seuraavan viikon ajan MVP uhosi, että GABissa ei todellakaan kävisi samoin. Hardy puolestaan keräsi lisää momentumia päihittämällä SD:n singles-otteluissa Chris Mastersin ja Kenny Dykstran.

Huh, olipa kova opener! Muistan että vuoden 2007 loppupuolella WWE:n synkään aikaan monet pitivät Matt Hardyn ja MVP:n välistä feudia yhtenä harvoista piristysruiskeista, ja pelkästään tämän ottelun perusteella on helppo ymmärtää, miksi näin on ollut. Hardyn ja MVP:n kemiat pelasivat tässä ottelussa niin hyvin yhteen, että vaikka matsissa tulikin välillä pieniä botcheja, nekään eivät oikeastaan haitanneet mitään, koska ottelun intensiteetti pysyi alusta loppuun niin kovana. Viimeisen minuutin lopputaistelut olivat aidosti niin jännittäviä, etten vähään aikaan ole vastaavaa ainakaan WWE:n matsissa nähnyt. Jotenkin tätä katsoessa vain tuli oikeasti sellainen olo, että nämä molemmat tekevät kaikkensa voittaakseen tämän mestaruuden. Oli myös ilahduttavaa nähdä Matt Hardya vaihteeksi taas singles-ottelussa, ja vaikutti siltä, että singles-matsiin pääseminen oli tehnyt Hardyllekin hyvää. Kokonaisuutena tämä oli suorastaan mainio opener, ja samalla tämä jätti myös vielä jotain odotettavaa tuleviin matseihin.

* * * ½

WWE Cruiserweight Championship

Chavo Guerrero (c) vs. Jimmy Wang Yang vs. Shannon Moore vs. Funaki vs. Jamie Noble vs. Hornswoggle

Tässä se nyt on. Viimeinen Cruiserweight-mestaruusottelu WWE:n ppv:ssä noin kymmeneen vuoteen. Surullista, mutta totta: WWE oli ajanut CW-divisioonan niin yhdentekevään tilaan, että tulevana syksynä se päätti, ettei mestaruutta kannattaisi pitää enää hengissä. Ja juuri tämä ottelu ja sen lopputulos oli monien mielestä ratkaiseva kuolinisku koko CW-mestaruudelle. Gregory Helms oli yrittänyt vuoden 2006 ajan pitää hienosti CW-mestaruutta vielä pinnalla, mutta kun hän hävisi vyönsä helmikuussa 2007, alkoi loppu olla lähellä – siitäkin huolimatta että vyö siirrettiin Chavo Guerrerolle, joka olisi voinut olla suorastaan erinomainen valinta CW-divisioonan näkyväksi mestariksi. Chavon mestaruuskausi oli kuitenkin jäänyt täysin unohdettavaksi, eikä vyöstä ollut käyty minkäänlaisia mainittavia feudeja. Tämäkin ottelu buukattiin ppv:hen täydeksi filleriksi ilman minkäänlaista pohjustusta. WWE vain ilmoitti, että kaikilla rosterin cruiserweighteillä oli mahdollisuus haastaa Chavo mestaruudesta tässä ppv:ssä, ja tämä oli lopputulos. Jos muuten ihmettelette, miksi Gregory Helms ei ollut tässä ottelussa mukana, hänellä oli todettu toukokuussa kaksi murtunutta niskanikamaa, mikä johti leikkaukseen ja puolentoista vuoden sairauslomaan.

Helmsin sijaan ottelussa olivat siis mukana Chavon vakituinen kiistakumppani Jimmy Wang Yang, SD:n rosterissa tyhjän päällä pyörinyt Shannon Moore, jobberistatuksella heiluva Funaki, kaiken momentuminsa Pitbull-joukkueparinsa potkujen jälkeen menettänyt Jamie Noble ja… Hornswoggle. Niin, alun perin Finlayn erikoisena apurina, leprechaun-hahmona vuonna 2006 WWE:ssä debytoinut Little Bastard oli nähty viimeksi ppv-ottelussa No Way Outissa. Tuon jälkeen hänen virallinen nimensä oli muutettu Hornswoggleksi, ja vähitellen kevään ja kesän aikana tämä erikoinen irlantilaisen mytologian kääpiöhahmo oli alkanut ilmaantua WWE:n kehän alta erinäisiin tilaisuuksiin myös ilman Finlayta. Hornswogglesta oli alkanut muodostua eräänlainen komediahahmo Smackdownin tapahtumissa – ja nyt juuri kun tämä ottelu oli alkamassa, Hornswoggle säntäsi yhtäkkiä kehän alta kehään, juoksi sen poikki ja piiloutui takaisin kehän alle. Kukaan ei olettanut, että Hornswoggle olisi mukana ottelussa, kunnes ottelun lopetuksen aikaan hän nousi takaisin kehään ja. Ja. Loppu on historiaa. En normaalisti halua näissä arvioissa spoilata otteluiden lopputuloksia, mutta nyt on tehtävä poikkeus, koska suurin osa todennäköisesti tietää, miten tässä ottelussa kävi. Kyllä, Hornswoggle voitti CW-mestaruuden selättämällä Jamie Noblen. Tämä jo itsessään käytännössä tuhosi CW-mestaruuden uskottavuuden, mutta vielä pahempaa oli se, että Hornswoggle ja Noble seuraavina viikkoina feudasivat CW-mestaruudesta, eikä Noble onnistunut voittamaan vyötä kääpiöltä. Noblen uskottavuus oli tuhottu täysin. Lopulta vyö riisuttiin Hornswogglelta ja siirrettiin samalla WWE:n historiaan, kun syksyllä 2007 Hornswogglella alkoi uusi juonikuvio, johon CW-mestaruus ei sopinut. Palataan siihen myöhemmin…

Ai niin, CW-divisioonan loppua kuvastaa hyvin myös se, että tämä oli viimeinen ppv-ottelu WWE:ssä peräti kolmelle ottelun osanottajista. Jimmy Wang Yang pysyi WWE:n rosterissa lähinnä alakortin jobberina vuoteen 2010 asti, mutta ppv-tasolla häntä ei nähty enää tämän tapahtuman jälkeen. Vuonna 2011 Wang Yang liittyi TNA:n rosteriin. Aika lailla saman tempun teki myös Shannon Moore, jonka sopimus WWE:n kanssa päättyi kesällä 2008 ja joka liittyi TNA:n riveihin legendaarisena vuonna 2010. Mooren ja Wang Yangin lisäksi viimeisen WWE-ppv-ottelunsa tässä tapahtumassa paini myös Funaki. Funaki oli ollut lähes kymmenen vuoden ajan WWE:n CW-divisioonan ikuinen jobberi, sympaattinen underdog ja #1 Announcer. Vaikka Funaki pysyi rosterissa vuoteen 2010 asti (ja vaihtoi uransa loppuvaiheella vielä nimensä Kung Fu Nakiksi), ppv:ssä häntä ei enää nähty painimassa. Sääli.

Vaikka ottelussa ei olisi ollut ”mukana” Hornswoggle ja vaikka ottelun lopetus ei olisi ollut mitä se oli, ei tämä siltikään olisi jäänyt millään mittapuulla muistiin CW-divisioonan loiston hetkenä. Karu totuus on se, että tässä matsissa kävi tosi selvästi ilmi koko CW-divisioonan intohimon puute. Se on helppo ymmärtää, koska WWE ei ollut pitkään aikaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta koko divisioonaan panostamiseen, joten paskalla kohtelulla ei voi odottaa painijoiden olevan superinnoissaan. Kaikki ottelun viisi oikeaa osanottajaa olivat tässä jotenkin väsyneen oloisia, ja vaikka erityisesti Wang Yang, Noble ja Chavo esittivätkin taas näyttäviä osaamisia ja hienoja high flying -liikkeitäkin (erityisesti Wang Yangin Moonsault oli sairaan näyttävä), ei tässä vain ollut mitään, mistä olisin ollut superinnoissani. Kokonaisuutena matsi oli kuitenkin hyvää perusspottailua ilman minkäänlaista päämäärää tai tarinankerrontaa, joten olisin voinut pitää tätä ihan hyvänä CW-fillerinä, mutta ottelun idioottimainen lopetus rokottaa tältä arvosanasta puolikkaan pois. Lopetuksesta taas en oikeastaan edes halua sanoa enempää. Horn… vitun… Swoggle.

* *

Singapore Cane On A Pole Match

The Sandman vs. Carlito

Yksi erikoisimmista siirroista kesän draftissa oli ollut se, kun ECW-originaaleihin kuulunut The Sandman päätettiin jostain syystä siirtää Raw’n puolelle. Ehkä WWE ajatteli, että tästä auktoriteetteja kunnioittamattomasta rähjäisestä duunarista saataisiin jonkinlaista piristystä Raw’n kuvioihin. Samalla kuitenkin WWE oli ilmeisesti päättänyt alkaa siistiä Sandmanin hahmoa tämän trademark-jutuista, koska esimerkiksi tässä sisääntulossa Sandman ei enää juonut ollenkaan olutta marssiessaan yleisön läpi kohti kehää. No, yhtä kaikki: Pian Raw-siirtonsa jälkeen Sandman oli iskenyt silmänsä Carlitoon, jonka koppava esiintyminen oli ilmeisesti ollut Sandmanille liikaa. Niinpä Sandman halusi antaa Carlitolle opetuksen, ja sen hän teki keskeyttämällä Carliton promon ja yrittämällä lyödä häntä kendokepillä. Seuraavan viikon Raw’hon buukattiin ottelu Carliton ja Sandmanin välille, mutta se päättyi diskaukseen, kun Sandman mojautti Carlitoa päähän kendokepillä. Parin seuraavan viikon ajan jatkui vastaavanlainen yhteenotto Carliton ja Sandmanin välillä, ja Carlito sai myös avukseen tähän kamppailuun William Regalin. PPV:hen päätettiin kuitenkin buukata Carliton ja Sandmanin välille ottelu, jossa kendokepin käyttö olisi sallittua – kunhan sen nappaisi yhdessä kulmauksessa roikkuvan paalun päästä. Tämä ottelu jäi – kuten arvata saattoi – Sandmanin viimeiseksi WWE-ppv-otteluksi. WWE-uransa lopulla Sandman oli vielä nousta Raw’n General Manageriksi, kun Raw’n uuden GM:n paikka ratkaistiin Battle Royal -ottelussa. Sandman hävisi kuitenkin tuon ottelun niukasti, minkä jälkeen hänelle ei buukattukaan enää mitään merkittävää kuviota. Syksyllä 2007 Sandman loukkasi nilkkansa, minkä jälkeen WWE irtisanoi hänet. Yksi kerrallaan ECW-originaalit olivat kadonneet WWE:n rosterista tämän vuoden aikana.

Blaah, tässä ottelussa ei ollut paljoa kerrottavaa. En millään pysty ymmärtämään, mitä WWE (tai Vince) kuvitteli saavansa aikaan siirtämällä Sandmanin ECW:stä Raw’hon, panemalla hänet painimaan normaaleja singles-otteluita ja luopumaan muutenkin suurimmasta osasta Sandman-trademarkeista (kuten oluen juonnista sisääntulon aikana). Fakta on se, että Sandman on tasan tarkkaan kiinnostava nimenomaan sen kaiken rosoisuuden, oluenjuonnin ja HC-mähinän ansiosta, ja jos hänet pannaan painimaan normaaleja singles-otteluita, kukaan ei halua nähdä niitä. Tässä ottelussa tilannetta oli jotenkin yritetty tasapainottaa idioottimaisella Singapore Cane On A Pole -stipulaatiolla, mutta käytännössä se tarkoitti vain sitä, että suuri osa ottelusta käytettiin epätoivoiseen kendokepin tavoitteluun. Carlito teki tässä ottelussa kyllä parhaansa ja yritti kantaa Sandmania siedettävään matsiin. Siedettävästi hän siinä onnistuikin, ja ottelun lopetus oli varsin näppärä, mutta muuten matsi oli täysin yhdentekevä.

* ½

WWE Women’s Championship

Candice Michelle (c) vs. Melina

Kyllä, Candice Michelle oli todellakin kaikkien hämmästykseksi onnistunut voittamaan WWE Women’s -mestaruuden Melinalta Vengeancessa, ja näin entinen Playboyn kansikuvatyttö oli noussut WWE:n naisten mestariksi. Michellen tarinasta oli siis selvästi buukattu WWE:ssä tällaista underdogin kasvutarinaa yllättäväksi mestariksi, ja vähitellen tuo tarina alkoikin toimia odotettua paremmin. Yleisö ei siihen tosin vielä kovin hyvin reagoinut: esimerkiksi tämän ottelun sisääntulossa Michelle ei käytännössä saanut minkäänlaista reaktiota. Nyt hänellä oli edessään uransa ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus, kun ex-mestari Melina halusi napata vyönsä takaisin.

Nyt on pakko antaa tunnustusta Candice Michellelle. On toki aivan päivänselvää, että Candicellä ei ollut koskaan kykyjä tai potentiaalia nousta miksikään vuoden parhaaksi naispainijaksi, ja sellaista kukaan tuskin häneltä on vaatinutkaan. Sen sijaan oli todella ilahduttavaa nähdä, miten paljon Candice oli tässä ottelussa kehittynyt verrattuna esimerkiksi viime ppv:n suoritukseen – puhumattakaan edeltävien vuosien otteluista. Candice oli selvästi päättänyt tehdä kaikkensa, että hän osoitti olevansa tämän mestaruusspotin arvoinen, ja lopputuloksena oli se, että Candice oli lyhyessä ajassa kehittynyt ihan todella paljon painijana. Tässä matsissa Candicelta nähtiin sellaisia liikkeitä, joita en olisi aiemmin koskaan osannut kuvitellakaan hänen tekevän. Tyylipuhdas korkea Crossbody oli vain yksi esimerkki, oleellisempaa on se, että kaikki perusliikkeetkin sujuivat Candicelta yllättävän mallikkaasti. Ja mikä tärkeintä, myös ottelun kuljetus Melinan kanssa sujui varsin kivuttomasti. Myös yleisö tuntui olevan yllättynyt, koska ottelun alussa kuullut ”Boring”-huutelut vaihtuivat matsin aikana innostuneeseen reagointiin. Toki matsissa oli edelleen paljon haparointia ja tietenkään Candice ei kuukaudessa kehity miksikään vuoden otteluita painivaksi nimeksi, mutta tämä kehitys oli ilahduttavaa katsottavaa. Tämä oli kokonaisuutena varsin ok ottelu ja paljon parempi kuin One Night Standin räpellys.

* *

WWE Intercontinental Championship

Umaga (c) vs. Jeff Hardy

Viime ppv:ssä nähty IC-mestaruusottelu oli päättynyt siihen, kun Umaga oli piessyt mestari Santino Marellan niin pahasti, että tuomari oli joutunut keskeyttämään ottelun ja diskaamaan Umagan. Pysäyttämätön samoalainen puskutraktori ei ollut siis vielä Vengeancessa noussut IC-mestariksi, mutta pian sen jälkeen Raw’ssa hän sai Marellaa vastaan revanssin, hillitsi tällä kertaa pahimman raivonsa ja nousi taas IC-mestariksi. Umagan uusi haastaja oli puolestaan ratkaistu ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, jossa Jeff Hardy oli voittanut William Regalin, Santino Marellan ja Shelton Benjaminin eliminointiottelussa. Sen kummempaa taustatarinaa ei tällä ottelulla ollut: Hardylla ja Umagalla oli toki oma historiansa, koska Hardy oli hävinnyt IC-mestaruutensa juuri Umagalle helmikuussa 2007. Nyt hänellä oli tilaisuus korjata vahinko voittamalla vyö takaisin.

Hardyn veljekset olivat ehdottomasti (tähän mennessä) tämän ppv:n piristävimmät tapaukset. Samoin kuin openerina toiminut US-mestaruusottelu oli todella ilahduttava yllätys, myös tämä ottelu oli paljon parempi kuin olin odottanut. Etukäteen Umagan ja Jeff Hardyn matsi kuulosti aika väsyneeltä paritukselta IC-mestaruusotteluksi, mutta niin vain Hardy ja Umaga onnistuivatkin tempomaan kasaan aidosti hyvän, viihdyttävän ja jopa jännittävän ottelun. Ei tämä minun silmissäni aivan yltänyt Matt Hardyn ja MVP:n välisen ottelun tasolle, koska jokin sellainen todella jännittävä meininki tästä jäi puuttumaan. Yhtä kaikki tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu, ja parasta tässä oli oikeastaan Jeff Hardyn myynti. Hardy myi Umagan Samoan Dropin, Sidewalk Slamin ja lopun liikkeet niin perhanan vaarallisen näköisesti, ettei Umaga ole varmaan kertaakaan näyttänyt yhtä hyvältä niitä tehdessään. Toki Hardy hoiti myös oman offensensa moitteettomasti. Kokonaisuutena hyvä ja ilahduttava IC-mestaruusottelu.

* * *

ECW World Championship

John Morrison (c) vs. CM Punk

Oi kyllä vain, tämä oli John Morrisonin ppv-debyytti. Vengeancessa oli nähty siis yllättävä käänne ECW:n mestaruuskuvioissa, kun Chris Benoit ei ilmestynyt paikalle ollenkaan ja Johnny Nitro otti hänen paikkansa matsissa CM Punkia vastaan. Monien yllätykseksi Nitro myös voitti ottelun ja ECW:n mestaruuden. Mestaruusvoitto tiesi kuitenkin Johnny Nitron uralle täysmuutosta, jollaista ei olisi osattu odottaa. Nimittäin pari viikkoa mestaruusvoiton jälkeen, tätä ppv:tä edeltävässä ECW:n jaksossa ilmoitettiin, että Nitrolla olisi suuri ilmoitus kaikille ECW:n faneille. Nitron mukaan Johnny Nitro ei esiintyisi enää koskaan ECW:ssä. Kun sitten oli suuren ilmoituksen aika, paikalle marssi Johnny Nitro, joka ei kuitenkaan näyttänyt entiseltään. Nitro oli nyt pukeutunut entistä överimpiin tyylikkäisiin vaatteisiin ja aurinkolaseihin – tarkoituksena oli, että look muistuttaisi pitkälti legendaarisen rock-tähden Jim Morrisonin ulkonäköä. Kehässä Nitro ilmoitti, että tästä eteenpäin hänet tunnettaisiin John Morrisonina. Uusi look ja uusi nimi näyttivät tekevän Morrisonista myös entistä itserakkaamman ja etäisen oloisen. Hän ei ollut enää MNM-tyyppinen nuori paparazzien kuvaama tähti vaan kaikkien muiden yläpuolella oleva jumalallinen tähti. Muistan, että tämän hahmon debyytin jälkeen moni ei ollut kovinkaan varma, olisiko tämä hahmonmuutos kovin onnistunut ja tekisikö se merkittävää eroa Nitron uralle. Niin vain John Morrisonista muotoutui kuitenkin Nitron tunnetuin hahmo, joka nosti hänen uransa WWE:ssä aivan uudelle tasolle. Nyt tässä ppv:ssä vuorossa oli John Morrisonin ppv-debyytti, kun hän joutuisi puolustamaan ensimmäisen kerran mestaruuttaan ppv:ssä. CM Punk oli ansainnut uuden mestaruusottelun Morrisonia vastaan päihittämällä Elijah Burken 2 out of 3 Falls -ottelussa.

Jos Hardyn veljesten ottelut olivat olleet tämän ppv:n ilahduttavimpia yllätyksiä (no, oikeastaan siihen kategoriaan kuuluu myös Candice Michellen mestaruusottelu), tämä matsi oli ehdottomasti show’n pahin pettymys. En oikeastaan edes ymmärrä, mistä tässä oli kyse. Miten voi olla, että John Morrison ja CM Punk eivät pystyneet tätä parempaan otteluun? Jo Vengeancessa nähty ottelu näiden kahden välillä oli mielestäni selvä pettymys, koska CM Punkin ja Johnny Nitron/John Morrisonin välisten otteluiden pitäisi mielestäni aivan ehdottomasti olla hyvin lähellä huippuottelun luokkaa. Nyt näillä kahdella ottelulla ei ole ollut mitään tekemistä huippuotteluiden kanssa, enkä oikein tajua, missä vika on. Toki tämä matsi oli kohtuullisen lyhyt, eikä aikakaan olisi riittänyt huippuotteluun. Myös matsin buukkaus oli hienoisen kökköä, mutta ei mitenkään erityisen huonoa. Jotenkin vain… En tiedä. Tuntui siltä, että CM Punk ja John Morrison eivät vain osanneet pelata yhteen. Näiltä kahdelta puuttui keskinäinen kemia, matseissa ei vain ollut sellaista jännitettä kuin pitäisi olla. Ja se on kyllä todella sääli, koska CM Punk oli ehdottomasti tähän aikaan yksi parhaimmista asioista WWE:ssä ja John Morrison oli kovaa vauhtia kehittymässä upeaksi hahmoksi. Mutta tämä matsi jätti hyvin kädenlämpöisen fiiliksen.

* * ½

Texas Bullrope Match

Randy Orton vs. Dusty Rhodes

Randy Orton jatkoi edelleen uudelleenherätettyä ”Legend Killer” -kuviotaan Raw’ssa, koska Shawn Michaels oli yhä loukkaantuneena kotonaan. Ennen tätä ottelua nähdyssä promossa Orton kyllä muistutti jälleen yleisöä, kuinka tänään itse asiassa oli Michaelsin syntymäpäivä ja kuinka Michaels todennäköisesti ei itse edes tajuaisi sitä, koska Orton oli tuhonnut hänen elämänsä potkaisemalla häntä Punt-potkullaan päähän. Sen enempää ei kuitenkaan Michaelsista, koska nyt Orton paini kaikista maailman ihmisistä Dusty Rhodesia vastaan. Tämä kuvio alkoi heinäkuun alussa Raw’ssa, kun alkuvuodesta WWE:n Hall of Fameen päässyt Dusty saapui Raw’n backstagelle nuoremman poikansa Cody Rhodesin kanssa. Codyn oli tarkoitus tehdä pian WWE-debyyttinsä, ja isä oli saapunut kannustamaan poikaansa. Tuolloin paikalle ilmestyi Orton, joka piti sekä Dustya että Codya säälittävänä, soitti heille aikansa suuta ja osoitti sitten kunnioituksen puutteensa läimäisemällä Dustya kasvoihin. Seuraavalla viikolla Dusty saapui WWE:n kehään vaatimaan anteeksipyyntöä Ortonilta. Tätä Orton ei kuitenkaan tarjonnut, vaan sen sijaan hän haastoi Dustyn singles-otteluun ppv:hen. Dusty ilmoitti, että hän oli jo eläköitynyt – mutta hän suostuisi painimaan Ortonia vastaan, jos saisi päättää ottelun stipulaation. Tämä kävi Ortonille, ja niinpä Dusty ilmoitti, että he kohtaisivat toisensa GABissa Dustyn nimikko-ottelussa Texas Bullrope Matchissa. Oli toki muutenkin sopivaa, että ottelu käytiin juuri GABissa, koska juuri Dusty Rhodesia pidettiin koko Great American Bashin luojana. Tämä feud ei kuitenkaan rajoittunut vain Ortonin ja Dustyn väliseksi vihanpidoksi, vaan Cody Rhodes sekaantui myös kuvioon puolustaakseen isänsä kunniaa. Ensinnäkin Cody ilmestyi kehään Ortonin ja Dustyn sananvaihdon jälkeen ja läimäisi Ortonia kasvoihin, mitä seurasi seuraavalla viikolla nähty Cody Rhodesin kehädebyytti, eli Codyn ja Ortonin välinen ottelu. Tuo matsi päättyi Ortonin voittoon, mutta ennen kuin Orton ehti iskeä Codylle Punt-potkuaan, Dusty juoksi paikalle ja ajoi Ortonin pois kehästä.

Tämä oli enemmänkin angle kuin ottelu, joten oikeastaan tämän arvioiminen matsina tuntuu vähän turhalta. Okei, kyllähän Rhodes ja Orton painivat peräti seitsemän minuuttia pitkän matsin, jossa nähtiin pari oikeaa painiliikettäkin, mutta kovin vähän tällä oli tekemistä painin kanssa, ainakaan minkäänlaisen hyvän tai kiinnostavan painin kanssa. On tavallaan sääli, koska vielä muutama vuosi sitten Dusty Rhodes olisi varmaan pystynyt painimaan brutaalin, kiinnostavan ja viihdyttävä Texas Bullrope -ottelun Randy Ortonin kanssa, mutta nyt aikaa oli vain kulunut liikaa ja Dusty oli vain liian vanha, että tällaiseen olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Toki myös tämä ottelu oli buukattu aika kökösti, ja koko loppupuolen Ortonin hallinta oli… No, ei se kovin kiinnostavaa ollut. En tiedä, mitä enempää tästä oikein voi sanoa. Ortonin heel-status toki nousi, mutta muuten tämän ottelun hyöty oli varsin vähäinen.

World Heavyweight Championship

The Great Khali (c) vs. Kane vs. Batista

Niin… Sitten se loukkaantuminen, josta mainitsin jo arvostelun alussa. Tuntuu siltä kuin Smackdownin päämestaruuskuviot olisivat olleet kirottuja koko vuoden 2007 ajan, koska nyt ne menivät jälleen kerran uusiksi. Juuri kun Edge – joka oli keväällä heitetty äkillisesti paikkaamaan loukkaantuneita Mr. Kennedyä ja Undertakeria WHW-kuvioissa – oli alkanut saavuttaa vakiintuneen aseman WWE:n uutena ykkösnimenä, tapahtui pahin mahdollinen. Vain puolitoista viikkoa ennen tätä ppv:tä Edgen rintalihas nimittäin repesi Smackdownissa nähdyssä anglessa, jossa World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajaksi nostettu Kane hyökkäsi kehässä Edgen kimppuun. Lihasrepeämä tarkoitti kuukausien mittaista sairauslomaa ja sitä, että Edgen oli pakko luopua mestaruudestaan. Ja että Smackdownin oli jälleen kerran muutettava kaikki suunnitelmansa päämestaruuden osalta. Niinpä tätä GABia edeltävässä Smackdownissa murtunut Edge marssi kehään, kertoi loukkantumisestaan ja ilmoitti luopuvansa mestaruudestaan. Tämän jälkeen GM Theodore Long ilmoitti, ettei hänellä olisi muuta mahdollisuutta kuin järjestää 20 miehen Battle Royal -ottelu vakantista mestaruudesta.

Ja kyllä vain. Oi kyllä. Voi veljet. Voi pojat. Tuossa Battle Royal -ottelussa nähtiin WWE:ltä sitten sellainen yllätysratkaisu, jollaista tuskin kukaan oli osannut pelätä edes pahimmissa painijaisissaan ja joka oli monelle WWE:n fanille viimeistään aivan liikaa. Raw’sta Smackdowniin kesän draftissa siirretty The Great Khali teki nimittäin odottamattoman tempun, eliminoi ottelussa viimeisenä Batistan ja Kanen… Ja nousi Smackdownin päämestariksi. Kyllä, Great Khali oli nyt World Heavyweight -mestari, eikä kukaan voinut asialle mitään. Muistan edelleen, kun juuri näihin aikoihin olin lopettanut WWE:n katsomisen hetkeksi ja törmäsin netissä kuvaan mestaruusvyötä pitävästä Khalista. Pidin koko asiaa huonona vitsinä, kunnes tajusin, että se oli totisinta totta. En keksinyt yhtään hyvää syytä sille, että näinkään epätoivoisessa tilanteessa mestariksi olisi kannattanut nostaa juuri Khali, mutta niin WWE oli tehnyt, ja nyt meidän täytyi elää sen päätöksen kanssa. Koska mitään aikaa minkään juonikuvion kehittelylle ei tätä ppv:tä varten ollut, Teddy Long ilmoitti Khalin voittaman Battle Royalin jälkeen, että Batista ja Kane painisivat saman Smackdownin Main Eventissä ykköshaastajuudesta. Tuo ottelu päättyi kuitenkin siihen, että Khali hyökkäsi molempien miesten kimppuun, ja niinpä ppv:hen buukattiin Triple Threat.

Kutsukaa minua sekopääksi kaikessa rauhassa, mutta minä annan tälle ottelulle saman arvosanan kuin CM Punkin ja John Morrisonin matsille. En olisi koskaan kuvitellut tämän olevan mahdollista, mutta niin se vain on. Morrisonin ja Punkin ottelu oli raju pettymys, joka alitti kaiken potentiaalin. Tämä kolmen monsterin jättimäinen mähinärymistely puolestaan ylitti kaikki odotukset ja oli niin hyvä ottelu kuin näiltä kolmelta voi vain toivoa. Missään nimessä tämä ei siis ollut erityisen hyvä eikä varsinkaan taidokas ottelu. Ei, taidon kanssa tällä ottelulla ei ollut mitään tekemistä. Sen sijaan tämä oli likipitäen täydellisesti buukattu järisyttävä rymistely, jossa onnistuttiin piilottamaan kaikkien kolmen heikkoudet niin hyvin kuin se oli vain mahdollista. Batista ja Kane olivat tietenkin ottelun ne hyvät painijat, joten oli luontevaa, että he saivat suuren osan matsista painia keskenään ja Khali sai aina välillä tulla mukaan pistämään vastustajansa pinoon. Erityisen kunnioitettava oli kyllä järisyttävä selostuspöytäspotti, jossa Batista ja Kane jyräsivät Khalin ECW:n selostuspöydästä läpi. Sekään ei ollut kaunis spotti. Päinvastoin, se oli ruma. Mutta juuri oikealla tavalla ruma. Koko ottelu oli oikealla tavalla ruma, ja siksi tätä oli hauska katsoa. Ilahduttavaa oli myös se, että selvästi kaikki kolme todella tässä yrittivät parhaansa. Ei tämäkään kaikki tästä siis missään tapauksessa tehnyt hyvää ottelua, mutta… Niin hyvä kuin oli näillä korteilla mahdollista.

* * ½

Ennen Main Eventiä nähtiin vielä lyhyt kehäsegmentti, kun King Booker saapui paikalle Queen Sharmellin kanssa. Ennen Bookerin sisääntuloa screeneillä oli nähty Triple H:n paluuta hypettävä video, ja ilmeisesti juuri tuo video oli Bookerille liikaa. Bookerin mukaan Triple H ei nimittäin missään nimessä ollut ”Kuninkaiden kuningas”, koska koko WWE:ssä oli vain yksi oikea kuningas ja se on King Booker. Booker lupasi tehdä tämän selväksi myös Triple H:lle, jos tämä joskus uskaltautuisi todella palaamaan WWE:hen. Tämän jälkeen Booker suuntasi vihansa yllättäen Jerry Lawleriin. Booker alkoi uhota selostuspöydän takana istuvalle Lawlerille, kuinka tämäkään ei ole oikea kuningas ja kuinka Lawlerin pitäisi tulla kehään luovuttamaan kruununsa Bookerille. Lawler nousi pystyyn, mutta kehään kävelyn sijaan hän nappasi mikrofonin ja sanoi Bookerille, että jos tämä haluaisi hänen kruununsa, Bookerin pitäisi tulla hakemaan se itse. Tämä loukkasi Bookeria suuresti, mutta hän ei kuitenkaan käynyt Lawlerin kimppuun, vaan solvasi tätä hetken aikaa kehässä ja poistui sitten paikalta Sharmellin kanssa. Varsin yhdentekevä angle, enkä ymmärrä, miksi siitä suurin osa käytettiin Bookerin ja Lawlerin kinasteluun, jos tarkoituksena oli buildata Bookerin ja Triple H:n tulevaa ottelua.

WWE Championship

John Cena (c) vs. Bobby Lashley

Sitten oli vuorossa illan Main Event, jota WWE oli etukäteen mainostanut Todella Isona Otteluna, ja iso ottelu tämä ehdottomasti oli. Tässä toisensa kohtaisivat singles-ottelussa WWE:n suurin tähti John Cena sekä kovimmassa nousussa oleva nuori tähti Bobby Lashley. Molemmat yleisönsuosikkeja – tai ainakin pyrkivät olemaan sitä. Molemmat Raw’ssa. Molemmat päämestaruuden perässä. Lashley oli ansainnut paikkansa ykköshaastajana voittamalla Raw’ssa järjestetyn Beat The Clock -haasteturnauksen, minkä jälkeen Cena ja Lashley olivat allekirjoittaneet sopimuksen tätä ottelua varten. PPV:tä edeltävinä viikkoina miesten välit olivat muuttuneet räjähdysherkiksi: molemmat tekivät selväksi, kuinka WWE-mestaruus oli heille tärkein asia elämässä ja miten he tekisivät kaikkensa tuon mestaruuden voittamiseksi. Vaikka molemmat kunnioittivat toisiaan, nyt ei ollut kyse kunnioituksesta. Nyt oli kyse siitä, että vihdoin katsojat saisivat selville, kumpi on kovempi: John Cena vai Bobby Lashley. Tämä oli ehdottomasti yksi isoimmista toistaiseksi näkemättömistä 1 on 1 -otteluparituksista tähän aikaan WWE:ssä. Bobby Lashley oli tässä vaiheesa uransa huipulla, kun pääsi haastamaan John Cenan, ja osa faneista varmasti uskoi siihen, että Lashley voittaisi mestaruuden Cenalta ja että WWE tekisi näin Lashleystä seuraavan jättitähden.

Niinpä onkin todella hämmentävää kirjoittaa heti perään tämä lause: Tämä ottelu jäi Bobby Lashleyn viimeiseksi ppv-otteluksi vuosiin. Kyllä vain, WWE:n surkean epäonninen vuosi jatkui edelleen tässä ppv:ssä, koska Bobby Lashley loukkaantui tämän ottelun aikana. Seurauksena oli se, että pari viikkoa myöhemmin WWE joutui kirjoittamaan hänet ulos kuvioista, kun paluunsa tehnyt Mr. Kennedy hyökkäsi Lashleyn kimppuun ja teloi hänen olkapäänsä teräsportaita vasten. Odotus oli, että Lashley toipuisi loukkaantumisestaan vuoden lopussa ja palaisi alkuvuodesta 2008. Tuota paluuta ei kuitenkaan koskaan nähty. Tammikuun lopussa Lashleyn nettisivuille ilmestyi yllättäen kirjoitus, jossa Lashley kertoi, että ”hänestä riippumattomista syistä hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä WWE:stä”. Kirjoituksessaan Lashley sanoi, että on ihmisiä, jotka vihaavat toisia ja yrittävät kaikin tavoin pilata toisten elämän – ja että juuri näin oli nyt käynyt. Ihmiset eivät meinanneet aluksi uskoa Lashleyn kirjoitusta todeksi, koska tilanne tuntui käsittämättömältä. Lashley oli ollut WWE:n isoimmin pushaama tähti, joka oli ensin nostettu ohituskaistalla ECW:n ykkösnimeksi ja Big Show’n päihittäjäksi, joka oli tämän jälkeen nostettu koko WrestleMania 23:n isoimman kuvion keskiöön Donald Trump vs. Mr. McMahon otteluun ja joka oli tämän jälkeen feudannut kuukausien ajan itsensä Vince McMahonin kanssa. Ei tälläista kohtelua saava painija niin vain lähde WWE:stä. Eihän? Mutta kyllä lähti. Helmikuun alussa WWE vahvisti, että Lashley oli todellakin poistunut WWE:stä, eikä Bobby Lashleytä nähty eikä häntä mainittu WWE:n tapahtumissa vuosikausiin. Yli vuoden ajan kestänyt Lashleyn megapush oli valunut hukkaan – ja yleisen näkemyksen mukaan syy oli buukkaajana toimineen Michael Hayesin. Dirt sheetit kertovat, että Hayes ei missään vaiheessa pitänyt Lashleystä ja että Hayes oli esittänyt Lashleystä useaan otteeseen rasistisia kommentteja. Hayesin mukaan Lashleyllä ei ollut sitä, mitä isolta supertähdeltä vaadittiin. Niinpä kun Lashley oli toipunut loukkaantumisestaan ja valmis palaamaan kehään, Hayes ilmoitti hänelle, ettei hänellä olisi mitään Lashleytä varten. Se riitti Lashleylle, ja hänen WWE-uransa oli ohi.

Vaihteleva taso kieltämättä tässä ppv:ssä, koska tämä ottelu kuului taas ehdottomasti siihen kategoriaan, joka ei lunastanut kaikkia odotuksia. John Cenan ja Bobby Lashleyn ottelu olisi oikein buukattuna ollut VITUN. ISO. OTTELU. Helposti koko vuoden isoin ottelu. Kaksi WWE:n suurinta nuorta tähteä, järisyttävässä nousussa oleva Bobby Lashley ja firman isoin nimi John Cena toisiaan vastaan ensimmäistä kertaa. Tämä olisi voinut olla se ottelu, jolla myydään SummerSlamia tai ihan mitä tahansa tolkuttomia määriä – vieläpä tänä aikana kun WWE kärsi ennennäkemättömästä loukkaantumisaallosta ja oli muutenkin aivan kamalan kriisin keskellä. Mutta ei, WWE päätti tuhlata tämän Dream Matchin mitäänsanomattoman väli-ppv:n Main Eventiksi ilman kunnon pohjustusta, ja se ikävä kyllä näkyi tässä ottelussa. Koska ottelulla ei ollut kunnon taustatarinaa, eivät Cena ja Lashley onnistuneet rakentamaan kunnollista tarinaa myöskään matsin aikana. Kovasti he kyllä yrittivät ja parhaansa tekivät ja saivat matsiin toki tietynlaisen ison ottelun tunnelman aikaiseksi. Täydellisestä tai edes erityisen hienosta suorituskesta ei voi silti puhua. Jotain tästä jäi vain puuttumaan, ja siksi kovasta lopputaistelusta ja näyttävästä lopetuksesta huolimatta tämä oli ”vain” hyvä ottelu. Enemmän olisi ollut varaa toivoa näiltä kahdelta.

* * *

No niin, eihän tämä nyt täysi katastrofi ollut. US- ja IC-mestaruusottelut olivat illan ilahduttavimmat tapaukset, minkä lisäksi myös Main Event oli hyvä ottelu. Lisäksi WHW-mestaruusmatsi oli paljon odottamaani parempi, samoin naisten mestaruusottelu. Tästä huolimatta karu totuus on toki se, että ei tässä ppv:ssä mitään ikimuistoista tai huipputasoista nähty ja että show’hun mahtui myös kamalia hetkiä, kuten CW-mestaruusmatsi, ja pari täysin turhaa ottelua. Lisäksi Punk vs. Morrison oli ankea pettymys, joten tämä ppv jatkaa WWE:n loppuvuoden 2007 linjaa olemalla Kehno kokonaisuus.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.4.2020

Lisää...

Arvio: WWE The Great American Bash 2007