Arvio: WWE Judgment Day 2004
Päivämäärä: 16.5.2004
Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Staples Center)
Yleisömäärä: 18 722
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Judgment Day oli Smackdownin ensimmäinen ppv WrestleManian jälkeen. Backlashin kohdalla käsitelty brand split oli ravistellut myös sinistä brändiä. Ravistelua oli aiheuttanut myös se, että WM:n jälkeen SD menetti kaksi isoa Main Eventeriään, kun Lesnar lähti WWE:stä ja Angle joutui jäämään määrämättömäksi ajaksi sivuun painikehistä loukkaantumisensa takia. Niinpä Anglesta oli tullut SD:n uusi General Manager, mutta siitä lisää myöhemmin. Anglen ja Lesnarin sivuun jäämisen lisäksi myös Big Show oli kadonnut ruudusta kuukausiksi. Siitäkin lisää myöhemmin. Nyt JD:n kimppuun, selostajinamme Michael Cole ja Tazz.
Tag Team Match
Rob Van Dam & Rey Mysterio vs. Dudley Boyz
RVD ja Dudleyn veljekset kuuluivat niihin merkittäviin painijoihin, jotka oli draftattu Raw’sta Smackdowniin. Dudleyt jatkoivat painimista yhdessä entisellään, mutta RVD:n yhteistyö hänen joukkueparinsa Booker T:n kanssa päättyi, vaikka myös Booker siirtyi Smackdowniin. Booker nimittäin kääntyi joukkuepariaan vastaan ja teki samalla heel-turnin. Kun Booker oli tarjoillut RVD:lle rajun beatdownin, tilanteella saapui mehustelemaan Smackdownin entinen GM Paul Heyman. Heyman sattui olemaan paikalla kyseisenä iltana, ja hän käytti tilaisuutensa hyväksi kertomalla Van Damille kehässä, kuinka RVD aiheutti häpeää koko ECW:n muistolle nykyisellä toiminallaan ja säälittävillä painiotteillaan. Pian paikalle saapuivat Dudleyn veljekset, ja Heyman alkoi haukkua myös heitä sanomalla, että Dudleyt olivat nykyisin vain onneton varjo menneestä meiningistään. Heymanin sanat osuivat niin arkaan paikkaan, että heti SD-siirrostaan lähtien heel-turnilla kiusoitelleet Dudleyt päättivät osoittaa olevansa edelleen WWE:n tuhovoimaisin joukkue, ja niinpä he pieksivät Van Damin saman tien kehässä. Näin Dudleyt oli saatu käännettyä virallisesti heeleiksi, ja RVD:llä oli täysi syy kantaa kaunaa veljeskaksikolle. Van Dam ei jäänyt taistelussa yksin, vaan hän sai avukseen Rey Mysterion, ja viikkoja kestäneiden yhteenottojen jälkeen ppv:hen buukattiin tämä joukkueottelu.
Noniin, pitkästä aikaa kunnon joukkuepainia Smackdownissa ja yleisesti WWE:ssä! Toistaiseksi tämän vuoden puolella ei ole taidettu nähdä WWE:n ppv:issä yhtään joukkueottelua, joka olisi säväyttänyt jotenkin mainittavasti. Joukkuedivareiden tilanne oli ollut jo hyvän aikaa laskusuhdanteinen, ja tuo laskusuhdanne ei ihan hetkeen olisi päättymässä. Tilannetta ei helpottanut se, että jostain syystä nämäkään joukkueet eivät olleet SD:n joukkuemestaruusdivarissa edes mukana. Sen sijaan RVD, Mysterio ja Dudleyt vetivät muuten vain kokonaisuutena oikein mainiosti toimivan ja vieläpä yllättävän pitkän joukkueottelun, joka ei puuduttanut hetkeäkään edes heelien pitkän hallintavaiheen aikana. Vaikka Dudleyiden dominointia olikin kiva katsella, silti ottelun tähtiä olivat kiistatta Mysterio ja RVD, joista Mysterio esitteli taas käsittämättömiä high flying -liikkeitä ja RVD täräytti perhanan näyttäviä potkuja. Van Dam tuntui olevan Mysterion kanssa työskennellessään paremmassa iskussa kuin pitkiin aikoihin. Yksi ottelun hienoimmista hetkistä oli, kun RVD katapulttasi Mysterion yläköydelle, josta Mysterio tempaisi Hurracanranan Bubba Raylle. Tämä oli oppikirjamaisen hieno joukkuekamppailu, lisää näitä.
* * * ½
No niin, kuten mainitsin heti aluksi, Kurt Anglesta oli todellakin tullut Smackdownin uusi General Manager. Kaikki alkoi siitä, kun Paul Heyman joutui draftatuksi Raw’hon, ja Heyman ilmoitti saman tien jättävänsä tehtävänsä WWE:ssä kokonaan (kayfabe). Näin ollen SD joutui hankkimaan uuden GM:n, ja seuraavassa Smackdownissa paljastui, että tuo uusi GM oli Kurt Angle. Syy Anglen siirtämiseen GM-tehtäviin oli se, että Angle oli kaikkien viime vuosien aikana kokemien loukkaantumistensa takia niin paskassa kunnossa, että hän tarvitsisi kuukausien tauon painimisesta. Anglea ei kuitenkaan haluttu pitää kokonaan pois tv:stä, joten hänestä tehtiin uusi GM. Anglen siirtyminen GM:ksi selitettiin yksinkertaisesti sillä, että Vince McMahon piti häntä pätevänä ja nimitti hänet Heymanin tehtävän jatkajaksi. Kehästä poissa pysymiselle annettiin storyline-selitys joitain viikkoja myöhemmin. Kaikki alkoi siitä, kun Big Show otteli Eddie Guerreroa vastaan non title -ottelun ja Show oli luvannut lähteä Smackdownista pysyvästi, jos hän häviäisi tuon ottelun. Show hävisi ottelunsa, ja joutui jättämään SD:n. En oikeastaan tiedä syytä Show’n ruudusta poistamiseen. Ehkä Show vain tarvitsi taukoa. Joka tapauksessa Show raivostui totaalisesti, kun hän luuli Torrie Wilsonin nauravan hänen tappiolleen. Tilanne päättyi siihen, että Show oli heittämässä Torrien korkealta parvekkeelta alas Chokeslamilla, mutta Kurt Angle esti tämän viime hetkellä. Niinpä Show laski Torrien alas ja heitti parvekkeelta sen sijaan Kurt Anglen. Show’ta ei nähty sen koommin, ja Kurt Angle palasi kahden viikon päästä pyörätuolissa ilmoittaen, että hänen painiuransa oli ohi. Show’n sijaan hän syytti kohtalostaan ennen kaikkea yleisöä ja Torrie Wilsonia. Samalla Angle toi WWE:hen uuden apulaisensa, Anglen pyörätuolia työntävän Luther Reignsin.
Tämä pitkä pohjustus tarvittiin selittämään sitä, miksi Kurt Angle saapui sisääntulorampille todella kummallisen korokerakennelman päällä. Luther Reigns työnsi tuon rakennelman kehän viereen, jonka jälkeen Angle alkoi puhua. Promonsa aikana Angle muun muassa haukkui kaikki losangelesilaiset ja ennen kaikkea Eddie Guerreron. Angle oli varma, että Eddie häviäisi mestaruutensa tänä iltana. Ennen kaikkea Angle kuitenkin haukkui Torrie Wilsonin, jonka hän käski saapumaan paikalle. Angle ilmoitti jälleen kerran, että oli Torrien vika, että Anglen painiura oli ohi. Niinpä Angle aikoi tehdä kaikkensa, jotta myös Torrien ura tulisi päätökseen. Torrielle oli jo buukattu tälle illalle ottelu Dawn Marieta vastaan, ja nyt Angle lisäsi siihen panoksen siitä, että hävitessään Torrie joutuisi lähtemään WWE:stä.
Singles Match
Torrie Wilson vs. Dawn Marie
Oikeastaan tämän ottelun syyt tuli käsiteltyä jo edellä. Torrien ja Dawnin välillä ei ilmeisesti ollut yhtään mitään mainittavaa feudia, mutta jostain syystä nämä kaksi oli buukattu ottelemaan toisiaan vastaan ppv:ssä. Kai WWE:llä oli sitten niin upeat muistot näiden kahden iki-ihanasta Al Wilson -feudista vuosilta 2002 ja 2003. Koko tuo feudihan oli pahinta wrestlecrapia ikinä, ja feudin aikana nähdyt ottelut olivat järkyttävää kuraa. Onneksi tuota feudia ei tämän ottelun aikana mainittu, mutta silti jostain syystä nämä kaksi piti päästää vielä kerran ottelemaan toisiaan vastaan. Jos Torrie häviäisi, hänet siis erotettaisiin WWE:stä.
Jos tästä ottelusta jäi jotain käteen, niin Dawn Marien housut. Ne nimittäin jäivät ihan konkreettisesti Torrien käsiin, kun hän vetäisi lopussa Marien Roll Uppiin, ja Marien kummallisenmalliset housut repeytyivät niin, että takamuksen peittävä palanen valahti alas. Toki Mariella oli allaan aina niin klassiset stringimalliset alushousut, mutta nekin olivat niin ihonväriset, että ainakin yleisön miespuolisten katsojien mielenkiinto heräsi poikkeuksellisen paljon heti, kun Marien housut lähtivät osittain päältä. Mutta joo, se Dawn Marien housuista. Muuten tämä oli täysin yhdentekevä ja heikko naisten ottelu, joka ei kuitenkaan ollut ihan niin kamala tapaus kuin näiden kahden ottelu reilun vuoden takaa Royal Rumble 2003:stä. Jonkinlaista kehitystä on ehkä siis tapahtunut, mutta en silti ikinä päästäisi näitä kahta ottelemaan ppv-ottelua omassa firmassani. Vaisua ja turhaa menoa.
*
Singles Match
Scotty 2 Hotty vs. Mordecai
Mordecai! Ah, vihdoin Mordecain debyytti! Pian WrestleManian jälkeen Smackdownin lähetyksissä oli alkanut pyöriä kummallisia videopätkiä, jossa kokonaan valkoiseen asuun pukeutunut valkopartainen ja valkohiuksinen mies puhui siitä, kuinka koko maailma oli täyttynyt synnistä. Mystistä isokokoista symbolisauvaa (näkyy tuossa kuvassa Mordecain rinnassa) kantava mies paljastui olevan nimeltään Mordecai, ja hän julisti, että Jumala oli nimittänyt hänet poistamaan tuon kaiken synnin maailmasta ja eritoten WWE:stä. Mordecai oli siis tiivistettynä sanottuna omaa uskonnollista kulttiaan johtava todella mystinen hahmo, joka tahtoi ilmeisesti puhdistaa koko WWE:n rosterin, sillä se oli hänen käsityksensä mukaan täynnä syntiä. Kuten selityksestä käy ilmi, kyseessä oli eräänlainen käänteinen versio Undertakerista, ja yllättäen Mordecaille oltiinkin dirt sheettien mukaan suunnittelemassa feudia Undertakerin kanssa. Sitä ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tapahtua, koska Mordecain WWE-run kesti vain pari kuukautta, jonka päätteeksi gimmick todettiin typeräksi, ja hahmoa esittänyt Kevin Fertig kutsuttiin takaisin OVW:hen. Mutta siitäkin lisää myöhemmin. Mordecai nimittäin teki tässä vasta kehädebyyttinsä. Vastaan asettui entinen joukkuemestari Scotty 2 Hotty, joka oli tippunut nopeasti WM:n jälkeen jobberin rooliin, kun hänen joukkueparinsa Rikishi oli lähtenyt WWE:stä.
Mordecain lyhyt aika WWE:ssä oli ehtinyt juuri päättyä, kun aloin katsoa WWE:tä vuonna 2004, joten tämä oli ensitapaamiseni hänen kanssaan. Muistan kyllä puheet Mordecaista ja siitä, kuinka hänen ja Undertakerin välille suunniteltiin todellista feudia. No, sitä feudia ei koskaan nähty, koska Mordecai ehti viihtyä firmassa vain pari kuukautta. Myöhemmin toki Kevin Fertig teki vielä paluun toisella hieman paremmin onnistuneella friikkigimmickillä, mutta siitä aikanaan. Jollain sairaalla tavalla tämä täysin älytön Mordecain hahmo viihdytti minua suuresti ainakin tässä debyytissä, ja Mordecai veti roolinsa hyvin. Lisäksi kaverilla oli pirun vakuuttava finisher (Crucifix Powerbomb) ja huikea sisääntulomusiikki. Kun tähän vielä lisätään se, että Scotty hoiti oman jobbausroolinsa kunniakkaasti ja sai yleisönkin mukaan tähän hommaan, niin kasassa oli ihan kiva squash. Painillinen anti jäi tuttuun squash-tyyliin aika olemattomaksi tässä parin minuutin rykäisyssä, joten yli yhden tähden pääsystä on turha haaveilla.
*
WWE Tag Team Championship
Rico & Charlie Haas (c) vs. Hardcore Holly & Billy Gunn
Sekä Raw’n että Smackdownin joukkuedivarit olivat menneet draftissa aika lailla uusiksi. Draft oli ollut erityisen paha pala Charlie Haasille, sillä hänen ystävänsä ja pitkäaikainen joukkueparinsa Shelton Benjamin oli draftattu Raw’hon. WGTT:n hajottua Haas pyöri jonkun aikaa SD:n rosterissa päämäärättömästi, kunnes hänet buukattiin otteluun Raw’sta siirtynyttä Ricoa vastaan. SD:ssä Rico oli alkanut vetää aikaisempaa voimakkaampaa ”iloinen homo” -gimmickiä, ja hän oli hankkinut managerikseen myös hieman sekopäisen Miss Jackien. Haas oli tuon ottelun aikaan vielä heel, eikä hän voinut sietää Ricon homostelumeininkiä, ja miesten keskinäinen ottelu päättyikin siihen, kun Haas poistui paikalta. Seuraavalle viikolle Haasille oli luvattu joukkuemestaruusottelu Scotty 2 Hottya ja Rikishiä vastaan yllätysparin kanssa. Juuri ennen ottelua paljastui, että tuo yllätyspari oli Rico. Haas ei voinut sietää tilannetta, mutta silti hän ja Rico voittivat mestaruudet tuossa ottelussa Rikishiltä ja Scottylta. Pian tuon tappion jälkeen Rikishi lähti WWE:stä. Seuraavien viikkojen aikana uudet mestarit yrittivät oppia tulemaan toimeen keskenään, ja Haas kääntyi vähitellen faceksi, vaikkei hän edelleenkään iloinnut millään tavalla Ricon kanssa työskentelystä. Vastaansa tämä erikoinen kaksikko sai kaksi SD-konkaria Hardcore Hollyn ja Billy Gunnin, jotka olivat alkaneet kevään jälkeen painia yhdessä. Hassuna knoppitietona mainittakoon, että Rico ja Haas käyttivät sisääntulomusiikkinaan Billyn ja Chuckin kuuluisaa ”You Look So Good to Me” -themeä. Billyn historiaa Ricon kanssa (tai koko vanhaa gimmickiä) ei mainittu mitenkään ottelun aikana.
Tämä ottelu onnistui jopa yllättämään positiivisesti. Täytyy sanoa, että hiukan harmitti katsoa, mitkä joukkueet saapuivat ottelemaan joukkuemestaruuksista, kun samassa show’ssa RVD & Mysterio ja Dudleyt vetivät hienon joukkuekamppailun ilman mitään panoksia. No, ehkä RVD & Mysterio ja Dudleyt olivat sitten tässä vaiheessa joukkuemestaruusdivisioonan yläpuolella. Heti alkuun on siis todettava, että ei tämä Rico & Haas vs. Holly & Gunn missään tapauksessa noussut läheskään samalle tasolle kuin tuo opener, mutta kokonaisuutena tämä oli oikein kiva joukkuekamppailu ja selvästi parempi kuin esimerkiksi WrestleManiassa käyty SD:n joukkuemestaruusottelu. Ricon ja Haasin joukkueesta voi olla montaa mieltä, mutta minusta se on ihan hauskaa, harmitonta ja toimivaa buukkausta. Otteluissakin kaksikko pelaa hyvin yhteen, kun Haas voi hoitaa oikeasti viihdyttävän painimisen ja Rico saa keskittyä omaan rooliinsa. Tosin kyllä Ricokin tässä ihan pari nättiä liikettä tarjoili, mikä olikin yksi positiivisista yllätyksistä. Hollyn ja Gunnin joukkue oli muuten vähintään yhtä outoa buukkausta, ja minulle tuosta kaksikosta tulee aina vain mieleen Diarylandin puolelle diaryita kirjoittaneen Intiaanin yhdessä diaryssa vuosien ajan WWE:n tagdivaria hallinnut Gunns ’n’ Hollys -kaksikko. Se diaryista. Kokonaisuutena tämä oli ihan menevä ja juuri sopivan pitkä joukkuemestaruusottelu. Ei tällä nyt ihan kuuhun mennä, mutta tilanne voisi olla paljon huonompikin.
* * ½
WWE Cruiserweight Championship
One Arm Tied Behind My Back Match
Jacqueline (c) vs. Chavo Guerrero
WrestleManian jälkeen WWE oli päättänyt unohtaa CW-divisioonan vakavan ja samaan aikaan viihdyttävän buukkamisen ja siirtyä älyttömään pelleilyyn, koska tietenkin sitä katsojat haluavat. Huhtikuun lopussa Chavo Guerrero esitti kehässä avoimen mestaruusotteluhaasteen kenelle tahansa CW-painijalle, jota hän ei ollut vielä päihittänyt, koska Chavon laskujen mukaan hän oli WM:n jälkeen käytännössä nöyryyttänyt koko SD:n cruiserweight-divisioonan. Näin ollen Chavo oli varma, ettei kukaan enää voisi päihittää häntä, mutta toisin kävin. Haasteen otti vastaan nimittäin Jacqueline, ja tuo mestaruusottelu päättyi siihen, että Chavon ja Chavon isän (joka oli ruvennut käyttämään nimeä Chavo Classic) sössimisen takia Jacqueline onnistui varastamaan voiton ja mestaruuden. Chavot olivat tietenkin aivan nöyryytettynä tästä, eikä asiaa parantanut se, että seuraavalla viikolla Jacqueline kohtasi vanhemman Chavon ottelussa, jonka päätteeksi Jacqueline kiskaisi Chavo Classicilta housut kinttuihin. Klassikkokamaa. Nyt Chavo Jr. sai vihdoin uusintaottelunsa, mutta lisästipulaationa hän oli luvannut sitoa toisen kätensä selkänsä taakse osoittaakseen, että hän päihittäisi Jacquelinen todellisuudessa mennen, tullen ja palatessa.
Jo kolmas yhden tähden ottelu samassa ppv:ssä, mikä ei ole kovin hyvä asia Judgment Dayn kokonaisarvosanaa pohdittaessa. On toki myönnettävä, että yksikään näistä yhden tähden otteluista ei ole ollut perinteisellä tavalla p**ka ottelu, vaan niillä kaikilla on ollut heikkouteen oma syynsä, mutta tässä tapauksessa se ei lämmitä mieltä kovin paljoa. Kaikkein eniten v***ttaa juuri tämän ottelun onnettoman heikko arvosana, koska WWE on päättänyt jälleen kerran kusta CW-divisioonansa päälle. Sen sijaan, että meille tarjoiltaisiin taidokkaita cruiserweight-kamppailuja, saamme nauttia jostain Chavon ja Jacquelinen pelleilyottelusta. Chavo kyllä teki parhaansa tässä ottelussa saadakseen siitä jotenkin järkevän, mutta nyt se ei riittänyt hirveän pitkälle. WWE:n mielestä ilmeisesti tämä on sitten parempaa viihdettä kuin vaikkapa NWO:ssa nähty Mysterio vs. Chavo. Minua tämä ei voisi kiinnostaa vähempää. Ilman Chavon hyvää työtä tämä olisi ollut aivan täyttä kuraa.
*
WWE United States Championship
John Cena (c) vs. Réne Dupree
Nuoren Réne Dupreen ura oli lähtenyt nousuun sen jälkeen, kun hänet oli draftattu Smackdowniin. Ranskalainen Dupree käyttäytyi vielä törkeämmin ja iljettävämmin kuin La Resistancen kanssa Raw’ssa, ja hyvin nopeasti hän oli hankkinut koko rosterin ja yleisön vihat puolelleen haukkumalla USA:ta ja ylistämällä omaa kotimaatansa Ranskaa. Dupree oli myös alkanut tuoda mukanaan areenalle pienen puudelin Fifin, minkä oli ilmeisesti tarkoitus korostaa Dupreen ranskalaisuutta. Samaan aikaan John Cena oli nousemassa kovaa vauhtia yhdeksi Smackdownin suurimmista faceista, ja yleisö oli tällä hetkellä aivan myyty tälle uudelle räppäävälle US-mestarille. Dupree ei kuitenkaan ollut innoissaan Cenasta, sillä hänen ja Cenan välille oli alkanut kehittyä erimielisyyksiä hyvin nopeasti Dupreen SD-siirron jälkeen. Dupree ei pitänyt ollenkaan Cenasta, eikä hän varsinkaan pitänyt siitä, että Cena tunki nokkansa Dupreen asioihin. Dupree oli aloittanut SD:ssä oman talk show -segmenttinsä Café du Renen, jonka debyytissä Dupree yritti ahdistella Torrie Wilsonia, kunnes Cena saapui pelastamaan Torrien. Seuraavalla viikolla Dupree buukattiin otteluun Wilsonia vastaan, mutta Cena pelasti taas naisen hädässä. Lopulta GM Angle buukkasi Dupreen mestaruusotteluun JD:hen antaakseen tälle mahdollisuuden nousta historian ensimmäiseksi ranskalaiseksi US-mestariksi.
Tätä Cenan face-uran nousukautta on hauska seurata, koska tässä vaiheessa yleisö oli vielä täysin rakastunut Cenaan – vaikka bongasinkin jo yhden ”Cena Sucks” -kyltin yleisöstä! Kokonaisuudessaan yleisö oli kuitenkin aivan täysin Cenan puolella, kun tämä kävi koppaavaa ranskalaisnuorukaista vastaan tässä ottelussa. Osittain juuri tunnelman takia tätä ottelua oli ilo seurata, mutta silti suurimmat pisteet pitää antaa Cenalle ja Dupreelle, jotka yrittivät aivan täysillä saada tästä mahdollisimman hyvän ottelun. Tämä oli sekä Dupreelle että Cenalle sitä selkeää kehittymisen aikaa, ja molemmilla oli vielä push päällä, joten ei ihme, että kumpikin pisti kaikkensa likoon tässä ottelussa. Olin aina sitä mieltä, että Dupree oli La Resistancen porukasta lahjakkain, ja hän olisi ehdottomasti ansainnut paremman kohtalon WWE-uralleen kuin minkä lopulta sai. Tässä ottelussa Dupree esitti loistavaa seläntyöstämiskykyään ja monipuolista liikearsenaaliaan. Cena väläytti muun muassa ottamalla rajun bumpin loikkaamalla kehästä ulos Crossbodylla ilman, että kukaan oli ottamassa vastaan. Yhteenvetona voi siis sanoa, että ottelu oli hyvä US-mestaruuskamppailu mutta muun muassa kaksikon vihreyden vuoksi ei silti mitään ainutlaatuista.
* * *
Singles Match
Booker T vs. The Undertaker
Heti kun Booker T oli saanut tiedon siirrostaan Smackdowniin, hän teki selväksi, ettei ollut tilanteeseen millään tavalla tyytyväinen. Raw’ssa facen roolia vetänyt Booker alkoi vihjailla heel-turnista heti SD-debyytissään tehdessään selväksi, että hän ei arvostanut SD:n menoa ollenkaan ja että hän piti SD:tä kakkosshow’na, jonka ykköstähdeksi hän aikoisi nousta kertaheitolla. Seuraavaksi Booker T kääntyikin joukkuekaveriaan Rob Van Damia vastaan, ja heel-turn alkoi olla valmis. Booker jatkoi seuraavilla viikoilla SD-ranttia, kunnes yhdessä promossaan hän sanoi olevansa parempi kuin yksikään Smackdownin painija. Parempi kuin RVD, parempi kuin mestari Eddie Guerrero ja parempi kuin WM:ssä comebackinsa tehnyt The Undertaker. Tuolloin Undertakerin musiikki alkoi soida, ja UT saapui paikalle managerinsa Paul Bearerin kanssa. Taker säikäytti yliluonnollisilla kyvyillään Bookerin pois kehästä ja areenalta, mutta homma ei jäänyt tähän. UT jatkoi Dead Man -ajoiltaan tuttujen mind gamesiensa pelaamista Bookerin kanssa, ja Booker ei voinut sietää tilannetta. Niinpä hän hankkiutui voodoo-tohtorin luokse, ja hänen ohjeistuksillaan Booker sai luotua oman voodoo-amuletin, joka sisälsi muun muassa multaa nimettömältä haudalta. Vihdoin JD:ssä oli aika päästää nämä miehet kohtaamaan toisensa. Ilmeisesti UT ei ollut vielä paluunsa jälkeen kovin aktiivinen osa SD:n rosteria, koska tätä ottelua mainostettiin Takerin ”harvinaisena esiintymisenä”.
Olipa harmillisen laimea semi-ME tälle ppv:lle. Ehkä Booker T ja Undertaker eivät vain ”klikanneet” kunnolla ikinä tai ehkä tämän ottelun buukkaaminen ei ollut muutenkaan paras ratkaisu, mutta joka tapauksessa tästä jäi kokonaisuutena yllättävän vaisu fiilis. Heti ensimmäisestä minuutista lähtien minulla oli ottelua katsoessa sellainen olo, että millään ottelun aikana tapahtuvalla ei ole ratkaisevasti tai käytännössä ollenkaan väliä, koska kaikki odottavat kuitenkin vain sitä hetkeä, kun Undertaker pamauttaa Tombstone Piledriveriä. Tuota fiilistä ei yritetty laimentaa mitenkään järkevällä ottelun tarinankerronnalla tai vastaavalla, vaan koko ottelun rakenne oli todella peruskaavamainen ja ei yhtään millään tavalla yllättävä, mikä vain vahvisti tunnetta siitä, että vain ne loppuhetket merkitsevät. Booker muun muassa työsti Undertakerin jalkaa ja heitti välillä voodoo-jauhot UT:n silmille, mutta lopulta näilläkään seikoilla ei ollut mitään väliä. Tässä ottelussa ei vain ollut mitään, mikä olisi tuntunut jotenkin merkittävältä – paitsi loppuratkaisut. Sinänsä aika harmi, koska Booker ja UT vetivät kyllä toimivan ja ihan mukavan entertainment-brawlin, mutta ei tässä vain ollut sitä jotain.
* * ½
WWE Championship
Eddie Guerrero (c) vs. John Bradshaw Layfield
Kuten tuli todettua heti arvostelun aluksi, SD:n Main Event -kenttä oli kokenut aikamoisen loven Lesnarin, Anglen ja Big Show’n poistumisten takia. Tilannetta oli paikattava jollain ratkaisulla, ja se ratkaisu oli… John Bradshaw Layfield. Koko WWE-uransa erinäisiä punaniska-gimmickejä vetäneenä ja suurimman osan urastaan Faarooqin kanssa APA-joukkueena painineen Bradshaw’n ura koki täyskäännöksen, kun WM:n jälkeisessä Smackdownissa Paul Heyman erotti Faarooqin sen jälkeen, kun APA oli hävinnyt taas yhden ottelun. Alun perin Heymanin oli tarkoitus erottaa myös Bradshaw, mutta Heyman paljasti, että todellisuudessa Bradshaw oli vuosien ajan tehnyt bisnestä erinomaisena Wall Streetillä huippuliikemiehenä ja että hän näki Bradshaw’ssa paljon potentiaalia. Bradshaw ei lähtenyt pitkäaikaisen joukkueparinsa Faarooqin perään vaan käski tämän poistua paikalta. Seuraavalla viikolla mies viimeisteli heel-turninsa ja gimmick-muutoksensa saapumalla kehään kalliissa puvussa ja cowboy-hatussa ilmoittaekseen, että tästä lähin hänet tunnettaisiin John Bradshaw Layfieldinä. Miljönäärisijoittajan roolia saman tien aivan erinomaisesti vetänyt Layfield nousi myös saman tien kuin varkain SD:n ME-kuvioihin, sillä hän onnistui manipuloinnilla ja huijaamalla voittamaan Kurt Anglen julistaman Great American Awardin, jonka voittajasta tulisi ykköshaastaja Eddie Guerrerolle. Noustuaan ykköshaastajaksi JBL alkoi promota siitä, kuinka hän inhosi laittomia meksikolaissiirtolaisia ja kuinka Eddie pitäisi lähettää takaisin kotimaahansa. Feudi liikkui hyvin pitkälti tällä JBL:n meksikovihan ympärillä, mutta se muuttui koko ajan myös henkilökohtaisemmaksi, kun Layfield aiheutti eräässä house show’ssa sydänkohtauksen Eddien äidille. JBL ei osoittanut mitään sympatiaa tätä vanhaa naista kohtaan vaan mehusteli tilanteella seuraavien viikkojen Smackdowneissa. Eddie janosi nyt kostoa.
2000-luvun WWE:n ppv-historiassa on kolme ottelua, jotka ovat jääneet historian kirjoihin poikkeuksellisen silmittömästä verenvuodatuksesta. Toki PG-eran alkuun asti WWE:ssä nähtiin monia rajuja bleidauksia, ja toiset painijat tulivat tunnetuiksi ahkerampina bleidaajina kuin toiset. Olen itse sitä mieltä, että bleidaamisen pitäisi edelleen olla sallittua, koska useimmissa tapauksissa se toi todella merkittävän lisän ottelun tarinaan, tunnelmaan ja muutenkin juuri sopivan brutaaliin meininkiin. Tietenkään joka otteluun veri ei kuulu, mutta harvoissa ja valituissa tilanteissa sitä vain käytettiinkin. On kuitenkin pari kertaa, kun homma meni yli. Kahdesta niistä kerroista voi kiittää Vince McMahonia: Vengeancessa 2003 Zach Gowenia vastaan ja saman vuoden Survivor Seriesissä Undertakeria vastaan. Kolmas kerta, no siitä voidaan kiittää Eddie Guerreroa tässä ottelussa. Kuva puhukoon puolestaan. Paljon muuta sanottavaa minulla (tai useimmilla muillakaan arvostelijoilla) ei tästä ottelusta ole. Eddie antoi verenvuodatuksen lisäksi muutenkin kaikkensa tässä ottelussa, ja tuolla työmäärällä hän sekä sai nostettua tämän ottelun laadun hyväksi että osoitti kuuluvansa kiistatta WWE:n ME-kalustoon. JBL oli vasta ottamassa haltuun rooliaan ME-heelinä, mutta kehitystä oli jo tässä selvästi huomattavissa. Ottelu oli kaikessa poikkeuksellisuudessaan hyvä ja tunteikas ottelu, mutta muun muassa tylsän loppuratkaisunsa takia tämä ei ole päämestaruusotteluna millään tavalla merkittävä.
* * *
Heittämällä tämän vuoden selkein väli-ppv tähän mennessä. Toki uusiakin kuvioita (merkittävimpänä JBL:n nousu kohti ME:tä) nähtiin tässä, mutta suurin osa tuntui silti WM:n jälkeiseltä hölläilyltä ja odottelulta. Esim. UT/Booker huusi niin pahasti väli-ppv:n feudia kuin joku vain saattoi. Loppujen lopuksi tästä jäi hyvin vähän käteen, ja hieman yllättäen opener jäi illan parhaaksi otteluksi. Muuten tarjonta oli aika vaisua, mistä kertoo jo se, että show’ssa oli kolme *-ottelua. Lesnarin, Anglen ja Show’n menetykset olivat kuitenkin kovia, joten on ymmärrettävää, että SD:llä kestää aikansa toipua. Tämä oli kuitenkin kiistatta Kehno ppv.
Wikipedia: WWE Judgment Day 2004
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.6.2014
No Comment