Arvio: WWE Royal Rumble 2006
Päivämäärä: 29.1.2006
Sijainti: Miami, Florida (American Airlines Arena)
Yleisömäärä: 16 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Kuten tuttuihin perinteisiin kuului, WWE:n vuoden jännittävin aika Road to WrestleMania saisi jälleen alkusysäyksensä tammikuun lopussa järjestetyssä Royal Rumble -tapahtumassa. Molempien brändien painijat yhteen kokoava tapahtuma järjestettiin tänä vuonna Miamissa, ja posterin tavoin myös sisääntuloalue oli koristeltu Antiikin Rooman gladiaattorityyliin. Raw’n selostajina tällä kertaa Joey Styles ja Jerry Lawler (Coach oli jätetty sivuun), SD:ssä puolestaan tutut Cole ja Tazz. Rumble-ottelun selostivat Cole ja King. Backstage-haastattelijoina Josh Matthews ja Todd Grisham.
WWE Cruiserweight Championship
Cruiserweight Open Invitational Match
Kid Kash (c) vs. Funaki vs. Jamie Noble vs. Nunzio vs. Paul London vs. Gregory Helms
Tämänkertainen Rumble avattiin hyvin poikkeuksellisella ottelulla. Joulukuussa Cruiserweight-mestaruuden voittanut Kid Kash joutui nimittäin puolustamaan vyötään viittä entistä CW-mestaria vastaan. Ottelun idea oli siis se, että Kash oli asettanut avoimen haasteen kaikille entisille Cruiserweight-mestareille, että he saisivat haastaa hänet mestaruudesta yhdessä ja samaisessa ottelussa. Tuo ottelu käytäisiin Royal Rumblessa, ja ensimmäisen selätyksen saaneesta tulisi mestari. Kashilla oli ollut viime viikkojen aikana erityisesti kärhämää Funakin kanssa, mutta tämä ylimielinen CW-mestari ei tullut mainittavin hyvin toimeen kenenkään kanssa. Ottelun osanottajista mielenkiintoisimpia nimiä olivat Jamie Noble ja Gregory Helms. Noble sen takia, että tämä oli hänen ppv-paluuottelunsa WWE:ssä. Noble oli joutunut lähtemään WWE:stä vuoden 2004 aikana, ja vuonna 2005 hän siirtyi painimaan Ring of Honoriin, jossa hän paini James Gibson -nimellä ja vakuutti kaikki painikriitikot otteillaan. Gibsonista tuli hetkeksi jopa ROHin päämestari. Noble kuitenkin pääsi vuoden lopussa uuteen sopimukseen WWE:n kanssa ja teki paluunsa firmaan aivan vuoden päätteeksi. Gregory Helmsin erikoisuus puolestaan perustui siihen, että Helms oli oikeasti Raw’n painija, mutta nyt hän osalistui otteluun SD:n mestaruudesta. Se oli mahdollista siksi, että ottelu oli avoin KAIKILLE entisille CW-mestareille: myös Raw’n puolella painineelle Helmsille.
Ihan mukava avaus illalle, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Tässä ottelussa oli taas läsnä se sama ongelma, mikä on vaivanut WWE:n CW-otteluita jo pidemmän aikaa: vaikka kehä on (lähes) täynnä erittäin lahjakkaita cruiserweightejä (Funaki tässä tapauksessa poikkeus), homma ei vain jostain syystä lähde käyntiin täysillä. Jos TNA:ssa samaan kehään olisi isketty Kid Kash, Paul London, Jamie Noble, Nunzio ja Gregory Helms ja aikaa olisi annettu edes se 10 minuuttia, käsissä olisi ollut pirun viihdyttävä spottailu. Vähintään se olisi saanut arvosanakseen ***, luultavasti enemmän. Nyt tämä ottelu ei yllä edes siihen hyvään arvosanaan, vaikka paljon hyviä aineksia oli ja vaikka kukaan painija ei esittänyt mitenkään erityisen huonoa suoritusta. Ongelma on vain se, että näinä aikoina WWE pyrki rajoittamaan ja säätelemään niin paljon CW-spottailua, että kaikki luontevuus tuntui katoavan. Tämäkin ottelu oli liian pätkivää, ja yksittäisten hienojen spottien (joista erityismaininta muun muassa mielettömän Dropsaultin sekä kehästä ulos vedetyn Shooting Star Pressin väläyttäneelle Londonille) vastapainoksi nähtiin liikaa jahkailua – erityisesti ottelun alkupuolella. Joka tapauksessa kyseessä oli ihan mukava ottelu, mutta paljon parempaankin olisi ollut aineksia.
* * ½
Special Referee: Trish Stratus
Mickie James vs. Ashley
Mickie Jamesin kiinnostus Trishiä kohtaan oli saanut viikko toisensa perään enemmän sairaita piirteitä. New Year’s Revolutionin jälkeen James oli alkanut käydä mustasukkaiseksi Ashleylle, joka oli ollut Stratuksen ystävä jo ennen kuin James itse oli edes ilmaantunut kuvioihin mukaan. Jamesin mielestä Ashley vei kaiken Trishin huomion, ja niinpä pari viikkoa ennen Rumblea James kävi Ashleyn kimppuun kesken ottelun, jossa heidän piti olla samassa joukkueessa Trishin kanssa. Stratusta Jamesin käytös ärsytti joka viikko enemmän, eikä Trish tahtonut olla enää missään tekemisissä Mickien kanssa. Kolmiodraama johti kuitenkin siihen, että Rumbleen määrättiin ottelu Ashleyn ja raivoisan Mickien välille, ja Trish pistettiin tuomaroimaan tätä soppaa. Juuri ennen ottelua Mickie ilmoitti Trishille backstagella, että hänen on pitänyt jo pitkään kertoa Trishille rakastavansa tätä.
Tämä ottelu yllätti jopa positiivisesti olemalla varsin ok naisten ottelu. Suuri kiitos siitä pitää antaa Mickie Jamesille, joka teki jälleen aivan pirusti töitä. Mickie sekä väläytti näyttäviä liikkeitä että myi kaikki Ashleyn otteet mahdollisimman hyvin. Kun tähän vielä lisätään, että kerrankin Special Referee -lisäys oli oikeasti ihan mielenkiintoinen ja että Mickie osasi esittää tätä sekopäistä Trish-fanaatikkoa ottelun aikana upeasti, oli kasassa varsin ok naisten ottelu. Se on aika paljon enemmän kuin odotin etukäteen tällaiselta filleriltä, jonka toinen osapuoli ei ole varsinaisesti tunnettu suurista painitaidoistaan. Ashleylle pitää kuitenkin antaa kehua siitä, että hän tosissaan yritti parhaansa, vaikka loppua kohti Ashleyn offense menikin sitten lähinnä potkuiksi ja nyrkeillä lyömiseksi. Juuri osittain vajaavaisen painillisen annin takia tämä ei sentään nouse samalle tasolle kuin erityisen hyvät naisten ottelu, mutta kohtuullisen puhtaat paperit tämä kohtaaminen saa silti minulta.
* *
Singles Match
JBL vs. The Boogeyman
Mysteerinen, kammottava (ja ääliömäinen) Boogeyman oli sekoittanut Smackdownin pakkaa jo parin kuukauden ajan, mutta vuodenvaihteeseen saakka hän ei ollut varsinaisesti ottanut ketään yksittäistä painijaa kohtaakseen. Sen sijaan Boogeyman oli vain keskittynyt tasapuolisesti kaikkien pelotteluun, ällöön toimintaansa ja matojen syömiseen. Tähän saatiin kuitenkin muutos vuoden 2006 alussa, kun tuntemattomaksi jääneestä syystä Boogeyman otti kohteekseen nimenomaan JBL:n ja tämän managerin Jillian Hallin. Vuoden ensimmäisessä SD:ssä nähdyn JBL vs. Matt Hardy -ottelun jälkeen Boogeyman ilmestyi JBL:n limusiiniin, kävi Jillianin päälle ja tunki matoja tämän paidan sisään. Seuraavalla viikolla homma ylitti kaikki hyvän maun (no pun intended) rajat, kun Boogeyman ahdisti Jillianin kehässä nurkkaukseen ja söi tämän kasvoissa olleen jättiläismäisen luomen (joka oli ollut ns. osa Jillianin hahmoa, koska se oli jonkun buukkaajan mielestä hauska idea). Tämä tietenkin raivostutti JBL:n aivan täysin, mutta hän jäi silti parina seuraavanakin viikkona alakynteen, kun Boogeyman ilmaantui odottamattomista paikoista ja kävi Bradshaw’n kimppuun. Nyt oli vihdoin aika selvittää välit oikeassa ottelussa.
Tämän ottelun buukkaus ja lopputulos aiheutti vuonna 2006 ainakin itselleni aikamoisen yllätyksen, enkä voi väittää, että se näin 10 vuotta myöhemminkään tuntuisi erityisen hyvältä. No, buukkauksensa ansiosta tämä ottelu oli siis tosiaan aika tyylipuhdas squash, eikä tämän painillisesta annista ole siksi paljoa sanottavaa. Ei sitä luultavasti olisi ollut paljon enempää, vaikka ottelu olisi kestänyt 20 minuuttia, mikä tuo taas meidät pohtimaan kysymystä siitä, kannattaako tällaisia otteluita todella buukata Royal Rumbleen. Ehkä vielä johonkin väli-ppv:hen, mutta… No, ilmeisesti WWE:n mielestä tässä vaiheessa tarvittiin ylimääräistä välipalaottelua. Boogeyman oli ottelussa ehkä vielä juuri ja juuri nimellisesti hauska, joten annetaan sille (ja ihan näyttävälle lopetukselle) sentään puolikas, koska ei tämä ihan järisyttävän kamalia sydämentykytyksiä onnistunut aiheuttamaan.
½
WrestleMania 22 Title Shot
30 Man Royal Rumble Match
Participants: Triple H, Rey Mysterio, Simon Dean, Psicosis, Ric Flair, Big Show, Jonathan Coachman, Lashley, Kane, Sylvan, Carlito, Chris Benoit, Booker T, Joey Mercury, Tatanka, Johnny Nitro, Trevor Murdoch, Eugene, Animal, Rob Van Dam, Orlando Jordan, Chavo Guerrero, Matt Hardy, Super Crazy, Shawn Michaels, Chris Masters, Viscera, Shelton Benjamin, Goldust, Randy Orton
Kyllä vain, RR ei ollut tällä kertaa edes illan viimeinen ottelu. Muistan, kuinka kamalan valituksen tämä ratkaisu aiheutti IWC:ssä vuonna 2006. Tässä jotain mainintoja ottelun poikkeuksellisista nimistä. Ennen ottelun alkua kehään ryntäsi ppv-debyyttinsä tekevä miescheerleader-porukka Spirit Squad, joka pelleili hetken kehässä ja lähti sitten pois paikalta. Rey Mysterio oli etukäteispromoissa luvannut voittavansa ottelun ja omistavansa voiton Eddie Guerrerolle. Tämä oli alkua (aivan liian pitkään kestäneelle ja aivan liian kamalaksi kehittyneelle) Eddien hyödyntämiselle juonikuvioissa. Tämä oli Simon Deanin, Sylvanin, Animalin ja Orlando Jordanin viimeinen ppv-ottelu WWE:ssä. Sylvan oli siis entinen Sylvain Grenier, joka oli viime syksynä ottanut käyttöön miesmalli-gimmickin. Animal teki pian tämän ottelun jälkeen heel-turnin ennen lähtöään WWE:stä. Tuore US-mestari Booker T oli yhä loukkaantunut, vaikka osallistui otteluun pikaisesti. Booker loukkaantui pian Armageddonin jälkeen, mikä aiheutti ongelmia Benoit’n ja Bookerin ’Best of 7’ -sarjaan. GM Teddy Long antoi kuitenkin Bookerin valita itselleen korvaajan sarjan viimeisiin otteluihin, ja Randy Orton paikkasi Bookeria lopuissa kohtaamisissa. Lopulta Orton voitti sarjan viimeisen ottelun ja samalla US-mestaruuden Bookerille. 1990-luvulla WWF:ssä paininut intiaanipainija Tatanka teki tässä yllätyscomebackin. Tatanka jäi tämän jälkeen pysyvästi osaksi WWE:n rosteria. Eugene oli myös ollut tovin poissa ruudusta, mutta teki – taas – paluunsa. Rob Van Dam oli ollut sen sijaan loukkaantumisen takia painikehistä poissa yli vuoden, mutta nyt hän vihdoin teki paluunsa, jota oli mainostettu Rumbleen jo viikkojen ajan. Chavo Guerrero oli (ymmärrettävästi) luopunut Eddien menehtymisen jälkeen Kerwin White -gimmickistään. Shawn Michaelsin feud Vince McMahonin kanssa jatkui: Vince oli luvannut tehdä kaikkensa estääkseen HBK:n voiton. Goldust oli illan viimeinen yllätyspaluun tekijä. Goldustin paluu tosin jäi one night stand -luonteiseksi – samoin kuin Taboo Tuesdayn aikaan.
Tämän vuoden Rumble sortui pahasti Rumble-otteluiden perisyntiin, eli keskivaiheen jämähtämiseen. Vielä 15 ensimmäisen painijan ajan homma toimi varsin sulavasti: alkuosan ajan ottelun flow oli varsin mallikas ja kehässä nähtiin ihan mielenkiintoisia yhteenottoja. Myös eliminointeja nähtiin juuri toivottavan nopealla tahdilla, ja moni kehässä käyneistä painijoistakin oli kiinnostavia. Sitten eliminoinnit loppuivat seinään, ja yhtäkkiä kehä oli jo aivan täynnä painijoita. Vaikka moni kehään saapuneista painijoista oli vieläpä kiinnostavia, eivät he päässeet näyttämään mitään osaamisestaan tuollaisessa ympäristössä. Koko ottelusta tuli pelkkää ryhmähalailua. Jopa RVD:n huikea comeback onnistuttiin osittain pilaamaan, kun RVD ei päässyt täpötäydessä kehässä tekemään oikein mitään. No, loppua kohti touhu sitten taas muuttui kiinnostavammaksi, kun suurimmasta osasta painijoita päästiin pois. Yksi mieleenpainuneimmista hetkistä oli Visceran suorittama Matt Hardyn persraiskaus. Se oikeastaan kertookin kaiken oleellisen tämän Rumblen toisesta ongelmasta: koko ottelun aikana ei oikeastaan nähty yhtään sellaista viime vuosilta tuttua nerokasta Rumble-buukkauskikkaa. Rakastan Rumbleja juuri siksi, että niissä voi sattua ihan mitä tahansa kummallista, mutta tämä oli… vain painia. Oli tässä paljon hyvääkin (suurin osa painijoista oli oikeasti taidokkaita ja mielenkiintoisia), ja erityisesti alkupuoliskon sekä loppuvaiheiden ansiosta tämä saa kaltaiseltani Rumble-fanilta ***½-arvosanan, muta en millään voi allekirjoittaa väitettä siitä, että tämä kuuluisi historian parhaimpiin Rumble-otteluihin.
* * * ½
WWE Championship
Edge (c) vs. John Cena
WWE:n vuosi 2006 oli lähtenyt räjähtävästi käyntiin, kun Edge teki täysin odottamattoman tempun, lunasti Money In The Bank -salkkunsa New Year’s Revolutionissa ja voitti WWE-mestaruuden John Cenalta. Seuraavat viikot Raw’ssa olivatkin sitten todella villiä menoa, ja samalla Raw teki ratingseisa ennätyksiä. Rated R Superstariksi itsensä nimittänyt tuore mestari nimittäin järjesti NYRin jälkeisessä Raw’ssa ”live sex celebrationin” kumppaninsa Litan kanssa. Vaikka tuo historiallinen angle päättyi Cenan sekaantumiseen ja FU:hun Litalle, oli Edge silti onistunut omasta mielestään osoittamaan pelkillä ratingseilla olevansa paljon Cenaa parempi mestari. Seuraavalla viikolla villi meno jatkui, kun Edge joutui puolustamaan mestaruuttaan toista vihamiestään Ric Flairia vastaan ensimmäisessä TLC Matchissa moneen vuoteen. Kukaan tuskin odotti Edgen ja Flairin TLC-ottelulta mitään, mutta sen sijaan tämä kaksikko täräytti yhden koko vuoden parhaista tv-otteluista. Edgen säilytettyä mestaruutensa oli selvää, että Rated R Superstar joutuisi puolustamaan vyötään Cenaa vastaan Royal Rumblessa. Edge oli useita kertoja luvannut promoissaan, ettei hän jäisi vain välimestariksi.
Kun elämme vuotta 2015, alkaa John Cenan vihaaminen olla jo niin vanha ilmiö, ettei kukaan jaksa ottaa viimeisiä jäljelle jääneitä Cena-hatereita edes tosissaan. Vuonna 2006 tilanne oli kuitenkin aivan toinen. Cena-viha oli huipussaan, ja oikeastaan aika pitkälti pelkästään tämän ottelun avulla pystytään selittämään kaikki syyt tuohon ilmiöön. Monesti viime vuosien aikana on puhuttu siitä, että koko Cenan ”Five moves of doom” on typerä läppä, joka ei ole pitänyt vuosiin paikkaansa. Nykypäivänä Cenan liikearsenaali onkin aivan kiistatta erittäin monipuolinen ja viihdyttävä, mutta tässä pahimpana Cenan ylisyöttämisen aikana Cenan ei oikeasti tarvinnut käyttää mitään muuta kuin viittä tappavaa liikettä. Tajusin sen oikeasti vasta katsoessa tätä ottelua: paria nopeaa väläytystä lukuun ottamatta Cena ei suorittanut mitään offensea koko ottelun aikana, kunnes koitti loppumeiningit ja legendaarinen Five moves of doom koko komeudessaan. Voiko WWE oikeasti syyttää faneja siitä, että he alkoivat vihata tällaista pelleä? Enkä edes jaksa aloittaa siitä, miten koko tämän ottelun buukkaus (against all odds) ja naurettava lopetus kertovat oikeasti kaiken tarpeellisen siitä, miksen itsekään voinut sietää Cenaa tässä vaiheessa. Tuoreeltaan vuonna 2006 tämä ottelu oli lopputuloksensa ansiosta pahinta mahdollista myrkkyä, joka sai minut melkein lopettamaan painin katsomisen hetkeksi. Ottelusta pitää antaa suuri hatunnosto Edgelle, joka yritti parhaansa, väläytti hienoja liikkeitä ja rakensi hyvän tarinan, mutta loppujen lopuksi sillä millään ei ollut väliä, koska lolcenawins. Sen takia myöskään ottelu ei hienosta Edgen painillisesta annista huolimatta ole missään tapauksessa enempää kuin juuri ja juuri kolmen tähden arvoinen.
* * *
World Heavyweight Championship
Kurt Angle (c) vs. Mark Henry
Raw’n lisäksi myös Smackdownin mestaruuskuviot olivat heittäneet täysin häränpyllyä, kuten kuvasta näkyy. Kaikki alkoi siitä, kun Mark Henry teki vuoden 2005 viimeisessä Smackdownissa kauan odotetun (…) comebackinsa aiheuttamalla Batistalle ja Rey Mysteriolle tappion joukkuemestaruusottelussa MNM:ää vastaan. Melina ilmoitti, että Henry oli uusin lisäys hänen johtamaan stableensa. Henry aloitti saman tien feudin World Heavyweight -mestarin Batistan kanssa – mutta se päättyi lyhyeen. Tammikuun alussa Batista ja Henry ottelivat toisiaan vastaan house show’ssa, ja jo aikaisemmista vammoista kärsinyt Batista loukkaantui ottelussa niin pahasti, että lääkärit määräsivät hänet leikkaukseen ja vähintään puolen vuoden sairaslomalle. Batistan oli siis luovuttava paikastaan päämestarina ja SD:n ykkösnimenä, mikä oli iso kolaus siniselle brändille.
Seuraavassa SD:ssä Batista sitten kävi pitämässä tunteikkaan puheen, jossa hän luopui vyöstään ja ilmoitti palaavansa aikanaan. Samassa show’ssa järjestettiin vakantista mestaruudesta Battle Royal – ja tuon ottelun yllätysosanottajaksi ilmaantui Raw’n Kurt Angle. Myöhemmin kävi selville, että Anglen sopimus Raw’n kanssa oli (kas kummaa) loppunut juuri sopivasti vuoden alussa, ja nyt hän oli vapaa agentti. Hetken jo näytti siltä, että Henry olisi tuhonnut ottelussa kaikki ja noussut mestariksi, mutta viime hetkellä Angle onnistui eliminoimaan Henryn, joten Anglesta tuli uusi World Heavyweight -mestari. Seuraavalla viikolla Angle teki virallisen face-turninsa pieksemällä heel-managerinsa Daivarin ja pitämällä puhtaan face-promon. Daivarin hylkääminen kävi kuitenkin Anglelle kalliiksi, sillä seuraavassa SD:ssä katkera ex-manageri ilmoitti ostaneensa Melinalta Henryn managerointioikeudet, joten nyt Daivari oli uusi Mark Henryn manageri. Samassa show’ssa Henry voitti ykköshaastajuuden päihittämällä Rey Mysterion, joten Angle joutui puolustamaan vyötään Rumblessa Henrya vastaan. Mikä pahinta: ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Henry potkaisi niin voimakkaasti irti Anglen Ankle Lockista, että näytti käytännössä mahdottomalta, että Angle voisi voittaa Henryn ainakaan ykkösliikkeellään.
Tapahtuman viimeiseksi otteluksi oli säästetty sitten oikeastaan kaikkein ennalta-arvattavin ja kaikkein mitäänsanomattomin koitos. Muistan hyvin myös sen, kuinka paljon järkytystä tämä matsijärjestys aiheutti. Vaikka Kurt Angle onkin huikea painimestari, ei hänkään saa tämän ottelun lähtökohdista aikaan mitään maininnan arvoista. Oikeastaan koko ottelua voi kuvailla lähinnä turhaksi. Ei se ollut surkea tai kammottava. Ei oikeastaan edes huono. Se oli vain turha – ja samalla tietenkin myös kehno. Henrystä ei ollut ottelussa yhtään mihinkään. En ole ikinä tykännyt Mark Henrystä, mutta voin silti myöntää, että hyvinä päivinään tämä rumilus on pystynyt oikeiden painijoiden kanssa sentään ihan siedettäviin suorituksiin. Nyt oli kuitekin menossa ilmeisesti Henryn uran se vaihe, kun hänestä ei ihan oikeasti ollut yhtään mihinkään. Eikä ottelun kömpelö buukkaus ja painillisen kamppailun jättäminen lähes nolliin varsinaisesti helpottanut asiaa. Angle yritti teloa Henryä, ja Henry no-sellasi kaiken. Sitten Henry yritti pari liikettä, mutta Angle pakeni. Sitten tuli lopputaistelu. Se siitä. Ei ehkä ihan Rumblen Main Eventin arvoinen koitos? Anglen Henrylle tekemä Angle Slam oli oikeastaan ainot valonpilkahdus tässä turhuudessa. Ottelun jälkeen saatiin sitten selitys sille, miksi tämä oli illan viimeinen ottelu: Armageddonin jälkeen ruudusta kadonnut Undertaker ajoi paikalle hevosvankkureilla, ampui sormistaan salamoita ja romahdutti koko kehän (hauska knoppitieto: Jon Moxley alias Dean Ambrose oli tänä iltana yksi Undertakerin druideista). Samalla Undertaker ilmoitti eleillään, että hän aikoo nousta seuraavaksi WHW-mestariksi.
* ½
Jos illan avausottelun lopputulosta ei oteta huomioon, minulla ei ole paljon mitään hyvää sanottavaa tästä ppv:stä. Esimerkiksi What oli omassa arviossaan jostain syystä paljon suopeampi tälle Rumblelle, mutta minusta tämä oli yksi pahimmista flopeista koko kunniakkaan tapahtuman historiassa. Erityisesti tuoreeltaan vuonna 2006 tämä tuntui aivan kaoottiselta katastrofilta: Rumble-ottelu keskellä tapahtumaa, illan päättävänä otteluna puhtaasti kehno Angle vs. Henry, innolla odotettu WWE-mestaruusottelu päättynyt järkyttävästi… Tuntui melkein painajaiselta. Toki nyt näin lähes 10 vuotta myöhemmin on objektiivisesti arvioituna todettava, että esimerkiksi Rumble-ottelu ei ollut täyttä paskaa vaan heikkouksistaan huolimatta varsin viihdyttävä kokonaisuus. Myös Edge-Cena oli hyvä ottelu, vaikkakin suuri pettymys. Tapahtuma myös alkoi oikein mukavasti. Muutamien valonpilkahdusten ansiosta tämä oli siis sentään Kehno, muttei yhtään enempää. Fiilis verrattuna NYRin jättämään olotilaan oli käytännössä täysin päinvastainen.
Wikipedia: WWE Royal Rumble 2006
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.9.2015
No Comment