2006ArkistoTNA

Arvio: TNA Final Resolution 2006

Päivämäärä: 15.1.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Vuoden ensimmäinen TNA-ppv oli viime vuoden tapaan nimeltään Final Resolution. Selostajina oli viime vuoden tapaan Don West ja Mike Tenay, ja backstage-haastattelijana myös viime vuoden tapahtumista tuttu Shane Douglas. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut: tämän ppv:n päätähtenä nähtäisiin posteriakin tähdittävä Sting, jota ei ollut nähty TNA:ssa joulukuun 2004 jälkeen.

Six Man Tag Team Match

Alex Shelley & Austin Aries & Roderick Strong vs. Matt Bentley & Sonjay Dutt & Chris Sabin

Vielä joulukuisessa Turning Pointissa Austin Aries otteli facena Matt Bentleyn kanssa Ariesin ja Strongin muodostamaa heel-kaksikoa vastaan. Sen jälkeen Aries oli kuitenkin kääntynyt myös heeliksi ja liittynyt Shelleyn jengiin. Samalla tästä nuoresta kolmikosta oli tullut varsin merkittävä tekijä TNA:n X-Divisioonassa, ja jopa itse X-Divarin pioneeri Jerry Lynn oli joutunut antamaan näille kolmelle tunnustusta sen jälkeen, kun he olivat onnistuneet päihittämään Impactissa AJ Stylesin, Christopher Danielsin ja Chris Sabinin joukkueen. Oikeastaan juuri tuon ottelun takia ppv:hen buukattiin tämä ottelu. Jerry Lynn oli vaatinut, että kolmikko saisi näytönpaikan myös ppv-tasolla, ja niinpä he kohtasivat voitokkaasta ottelusta tutun Sabinin lisäksi Sonjay Duttin ja Matt Bentleyn. Sabin oli muuten värjännyt hiuksensa varsin hassunnäköisiksi.

Olipa hyvä opener ja erittäin lähellä, ettei kyseessä ollut peräti hieno kamppailu! Jos vain lopetus olisi ollut vähän säväyttävämpi eikä laiskimmalla mahdollisella tavalla buukattu momentumintappaja, olisi tämä saanut minulta vielä puolikkaan enemmän, mutta nyt jäädään niukasti hyvän puolelle. Siitä huolimatta kyseessä oli tosiaan illalle erinomainen aloitus, joka sai myös yleisön hienosti mukaansa. Shelleyn, Strongin ja Ariesin kolmikko on kuin suoranainen paininörttien märkä päiväuni, ja kieltämättä tuo kolmikko pelasi yhteen aivan pirun hyvin tässä ottelussa. Vastustajista sen sijaan varsinkaan Dutt ja Bentley eivät olleet mitenkään päräyttävän erityisellä meiningillä mukana, vaikka hyvään perussuoritukseen he toki kykenivät. Ja onneksi kyseessä on sen verran taidokkaita kavereita, että hyvä perussuorituskin tarkoittaa näyttävää ja nopeatempoista X-Divarimeininkiä. Kokonaisuudessaan siis hyvä avaus illalle. Todisti taas TNA:n rosterin monipuolisuutta.

* * * 

Tag Team Match

Diamonds In The Rough vs. The James Gang

Niin se vain oli, että 3 (ja 4) Live Kru oli vihdoin historiaa. Lopullinen käänne oli nähty Turning Pointissa (hehe), kun Konnan oli kesken ottelun kääntynyt uutta joukkuapariaan Kip Jamesia vastaan ja iskenyt tätä terästuolilla. Konnanin ja Kipin välillä oli ollut rajua kränää koko vuoden ajan, mutta hetken ajan oli jo näyttänyt siltä, että nämä kaksi tulisivat sittenkin toimeen. Se oli ikävä kyllä vain bluffia. Konnan osoitti siis todellisen luonteensa ja teki heel-turnin tuossa ottelussa telomalla ensin Kipin ja pieksemällä sen jälkeen myös Kipiä puolustelleen BG Jamesin, joka oli ollut Konnanin joukkuekaveri noin kaksi vuotta. Pian TP:n turpasaunan jälkeen Konnan liittoutui Apolon ja uuden TNA-kasvon Homiciden kanssa ja alkoi kutsua uutta porukkaansa Latin America Xchangeksi (LAX). 3 Live Kru’n porukasta ainoastaan Ron Killings oli jäänyt välimaastoon: hän ei voinut suvaita Konnanin tekoja ja tämän uutta LAX-porukkaa, mutta hän ei myöskään halunnut liittoutua James-kaksikon kanssa. BG ja Kip olivat vihdoin löytäneet kaikkien toivoman yhteisen sävelen, ja he muodostivat James Gang -nimisen kaksikon. Sota Konnanin porukan kanssa oli kuitenkin vasta alkamaisillaan: pari viikkoa ennen ppv:tä Impactissa Konnan ja LAX pieksivät BG:n isän Bob Armstrongin kehässä tiedottomaan tilaan. Tässä ppv:ssä James Gang ei kuitenkaan päässyt kohtaamaan vielä LAX:ää, vaan ensimmäisessä yhteisessä ottelussaan noin kuuteen vuoteen he kohtasivat midcardin vakiojobberit David Youngin ja Elix Skipperin.

Hmm, tämähän oli jopa ihan ok BG Jamesin ja Kip Jamesin joukkueotteluksi – varsinkin kun vastapuolellakaan ei ollut mitenkään timanttisen terävä joukkue. On suorastaan harmi, kuinka hieman reilussa vuodessa Elix Skipper on muuttunut firman kuumimman joukkueen toisesta osapuolesta täysin yhdentekeväksi alakortin nyhvääjäksi, joka vetää keskinkertaisia otteluita TNA:n ykkösjobberin rinnalla. Skipper oli joka tapauksessa tämän ottelun kiistaton tähti, eikä myöskään Yong ollut toivoton. BG ja Kip olivat sitten omia itsejään, minkä takia tästä ottelusta ei yksinkertaisesti pystynyt tulemaan tv-ottelutasoista koitosta kummempaa. Tarvittaisiin jo oikeasti todella kovatasoinen painivirtuoosi, että BG:n ja Kipin tylsästä, kankeasta ja itseääntoistavasta painista saataisiin irti mitään kummempaa kuin ”ihan kiva”. Oli tämä silti kaikesta huolimatta edistysaskel edellisten kuukausien Team Canada -räpistelyyn. Pitänee siis olla tyytyväinen.

* * 

Singles Match

Hiroshi Tanahashi vs. AJ Styles

Viime vuoden lopussa nähdyn X-Divisioonan mestaruusottelun jälkeen AJ Styles oli hetkeksi tipahtanut kaikkien merkittävien TNA-kuvioiden ulkopuolelle. Se oli aika historiallista, koska Styles oli ollut viime vuosien ajan koko TNA:n merkittävin nimi (ja siksi hänet oli jo kolmantena vuotena peräkkäin palkittu tämän vuoden alussa Mr. TNA -plakaatilla). Ppv:n ulkopuolelle Stylesiä ei silti missään nimessä voitu jättää, joten niinpä hän sai kunnian otella NJPW:stä saapunutta vierailevaa Hiroshi Tanahashia vastaan. TNA:lla ja NJPW:llä oli näinä vuosina yhteistyökuvioviritelmiä, ja Tanahashin vierailu oli samanlainen maistiainen tuosta yhteistyöstä kuin Jushin Ligerin vierailu Bound For Gloryssa. Tanahashi oli tähän aikaan yksi NJPW:n kovimmista nousevista nuorista nimistä, joka kantoi vyötäisillään IWGP U-30 Openweight -mestaruutta. Stylesin kuvioista täytyy sanoa vielä se, että aivan ilman juonikuviota hän ei tähänkään ppv:hen saapunut. TNA:ssa hiljattain debytoinut vanha kunnon Shannon Moore oli nimittäin ottanut Stylesin silmätikukseen, ja ppv:tä edeltävässä Impactissa hän oli varastanut Stylesiltä tämän Mr. TNA -plakaatin.

Ottelikohan AJ Styles vuoden 2005 aikana yhtään näin heikkoa ottelua kuin tämä? En ainakaan muista. Tuon ensimmäisen lauseen kirjoittaminen tuntuu varsin hullunkuriselta, koska tämä ottelu ei todellakaan ollut kehno. Ei, tämä oli varsin pätevä ja suorastaan oppikirjamainen tekniikkaottelu parilla ihan kivalla high flying -liikkeellä. Kokonaisarvosanaltaan tämä päätyy hyvän puolelle – mutta ei kuitenkaan yhtään sen enempää. Ehkä Tanahashin ja Stylesin kemiat eivät sitten ihan pelanneet yhteen, tai ehkä Tanahashi ei vain ollut Yhdysvaltojen-vierailulleen parhaassa iskussaan. Oppikirjamaisuus nimittäin näkyi ottelussa niin vahvasti, että mitään kovin yllättävää, sensaatiomaista tai edes ikimuistoista ottelussa ei nähty. Ei, tarjolla oli vain hyvää, teknisesti puhdasta ja kaikin puolin taitavaa painia. Se ei kuitenkaan herättänyt kummempia tunteita tai onnistunut muutenkaan olemaan mitään, mitä voisi tapahtuman jälkeen hekumoida. Juuri siksi se myös oli Stylesin heikoin ppv-ottelu pitkiin aikoihin: AJ:ltä kun on totuttu näkemään jatkuvia showstealer-otteluita. No, nyt on tyytyminen hyvään kamppailuun, jonka lopetuskin oli harmillisen heikko, koska siihen sotkettiin aivan turhaan Shannon Moore Mr. TNA -kylttinsä kanssa.

* * * 

No DQ Match

Sean Waltman vs. Raven

Tämä oli vihdoin ratkaiseva ottelu Ravenin ja Larry Zbyszkon välisen vihanpidon osalta. Kuten olen edellisten ppv:eiden raporteissa selittänyt, Raven on ajautunut rajuun feudiin TNA:n mestaruuskomitean puheenjohtajan Larry Zbyszkon kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Ravenin mielestä Zbyszko kusetti häneltä NWA World Heavyweight -mestaruuden. Asiaa ei parantanut se, että Zbyszko ei päästänyt Ravenia Bound For Gloryssa mestaruusotteluun. Niinpä Larry ja Raven ovat olleet toistensa kimpussa BFG:stä lähtien, ja käytännössä se on näkynyt niin, että Zbyszko on tuonut joka kuukausi Ravenille uuden vastustajan tämän menneisyydestä. Nyt oli vihdoin viimeisen ottelun aika, koska tässä oli selvät panokset. Jos Raven voittaisi, hän saisi kauan vaatimansa mestaruusottelun. Jos Raven häviäisi, hän joutuisi lähtemään TNA:sta. Zbyszkon valinta Ravenin ratkaisevaksi vastustajaksi oli varsin yllättävä: kehään nimittäin saapui Sean Waltman, jota ei ollut nähty TNA:ssa sen jälkeen, kun hän oli no-showannut merkittävän ottelun syksyn alun ppv:ssä.

Muistatteko vielä viime vuoden toukokuussa nähdyn Hard Justicen, jossa Raven ja Sean Waltman ottelivat korvaavana filler-otteluna tapahtumaan buukatun Hardcore Matchin? Kukaan ei odottanut siltä yhtään mitään, ja lopputuloksena oli koko tapahtuman paras ottelu sekä yksi vuoden parhaista HC-mäiskinnöistä. Todellinen yllätys, täydellinen nappisuoritus kyseiseltä kahdelta. Niinpä Ravenilla ja comebackin tekevällä Waltmanilla ei ollut ihan helpoin mahdollinen lähtökohta vetää uusintaottelua, joka pystyisi vielä jollain tavalla vastaamaan edellisen kamppailun tarjontaan. Eivätkä he siihen myöskään pystyneet. Hattua pitää silti nostaa erityisesti Waltmanille, joka selvästi tahtoi osoittaa TNA:n pomoille, että hölmöilyt on hölmöilty ja että hän on valmis taas tekemään töitä sekä ottamaan bumppia. Waltman lenteli upeasti kehästä ulos ja otti rajuja spotteja vastaan (kuten ostoskärryissä istuen sisääntulorampilta alas lentäminen). Kokonaisuutena tämä ei siis missään tapauksessa ollut huono, mutta ei tämä vain enää pystynyt yltämään sen edellisen megayllätyksen tasolle. Niinpä tämä olisi muutenkin jäänyt kovasta työstä huolimatta ”vain” hyväksi otteluksi, mutta joudun rokottamaan vielä ylimääräisen puolikkaan pois, koska ottelun viimeiset minuutit kaikkine idioottimaisine Larry Zbyszko -tuomarointeineen ja ”vähän niin kuin swerve” -lopetuksineen olivat täyttä paskaa.

* * ½

Singles Match

Bobby Roode vs. Ron Killings

AJ Stylesin tavoin myös Team Canada kuului tällä hetkellä siihen porukkaan, jolla ei ollut oikeastaan mitään järkevää tekemistä. Niinpä muu Team Canada -porukka otteli tapahtuman pre show’ssa, ja Bobby Roode pääsi kohtaamaan Ron Killingsin varsin puhtaassa filler-kohtaamisessa. Ottelun motiviina toimi se, että tämä sama kaksikko oli kohdannut ppv:tä edeltävässä Impactissa ja että tuossa kohtaamisessa Killings oli onnistunut selättämään Rooden kahdesti minuutin aikana yllättämällä tämän kahdella erilaisella roll upilla. Roode ei voinut sietää tällaista nöyryytystä, ja nyt hän halusi kostaa Killingsille. Todellinen tarina ottelun taustalla oli kuitenkin se, että Killingsin entinen 3LK-kaveri Konnan yritti yhä liehitellä Killingsiä ja saada tätä liittymään puolelleen sodassa James Gangia vastaan. Tähän mennessä Killings ei ollut suostunut, vaikka Konnan oli tarjonnut, että LAX voisi saapua hänen ringsidelleen tähän otteluun.

Tämä oli kaikin puolin perus tv-ottelu, jonka roolia ppv:n kortissa en ihan ymmärtänyt. Harmi sinänsä, koska Killings ja Roode ovat molemmat lahjakkaita TNA:n omia nimiä, jotka pystyisivät piristämään ppv:eitäkin oikein tasokkailla otteluilla. Jostain syystä tämä kaksikon keskinäinen ottelu ei vain lähtenyt liikkeelle missään vaiheessa. Ehkä syynä oli kehno buukkaus, ehkä kemian puute tai ehkä vain se, että kaikki ottelussa henki liian vahvasti filler-fiilistä. Minulla ei ollut mitään syytä kiinnostua ottelusta, ja samaa mieltä tuntui olevan yleisökin. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että Roode ja Killings vetivät ottelun itsekin semmoisella curtain jerk -tyylisellä autopilot-moodilla ilman, että olisivat edes yrittäneet säväyttää yleisöä jollain yllättävällä menolla. Niinpä lopputuloksena oli painijoiden peruslahjakkuuden ansiosta ihan kiva perusottelu, jollaisia nähdään kuitenkin tv-lähetyksissä säännöllisesti.

* * 

Singles Match

Abyss vs. Rhino

Rhinon uran suunta oli ollut TNA:ssa viime kuukausina laskeva. Ensinnäkin häntä vaivasivat henkilökohtaiset ongelmat perheensä ja alkoholinkäyttönsä kanssa. Sen slisäksi kovista yrityksistä huolimatta Rhino ei ollut onnistunut nousemaan takaisin NWA World Heavyweight -mestariksi, ja se oli hyvin pitkälti Jeff Jarrettin apureiden Team Canadan syytä. Niinpä Rhino kantoi suurta kaunaa Team Canadaa kohtaan ja oli viime viikkojen aikana yrittänyt tuhota heidät täysin. Rhino oli kuitenkin joutunut uuden haasteen eteen, kun Team Canadan pomo oli onnistunut neuvottelemaan diilin James Mitchellin kanssa. Sen seurauksena Team Canada ja Abyss alkoivat tehdä yhteistyötä, ja hyökätessään Team Canadan kimppuun Rhino joutui Abyssin pieksemäksi. Niinpä Rhinon oli nyt selviteltävä välinsä Abyssin kanssa, jotta hän pääsisi kostamaan Team Canadalle.

Parin pettymyksen jälkeen tämä oli vaihteeksi positiivinen yllätys. Etukäteen Rhinon ja Abyssin ottelu kuulosti varsin turhalta kortintäytteeltä ja väkisin keksityltä tekemiseltä näille kahdelle, mutta sen sijaan kaksi brawleria päättivätkin ottaa tilanteesta hyödyn irti ja tarjoilivat oikeasti viihdyttävän sekä intenssiivisen mäiskinnän. Ei tämä nyt mikään timanttinen superottelu ollut, mutta kaikin puolin hyvää painia. Rhino oli taas paljon paremmassa iskussa kuin väkinäisen Jarrett-feudin aikana: jotenkin mies tuntui taas vapautuneemmalta, ja liikkuminen kehässä oli oikeasti aggressiivisen näköistä. Abyss jatkoi puolestaan Sabu-feudin aikana nähtyjä hyviä otteita, ja yhdessä nämä kaksi saivat aikaan tähän kohtaan oikein toimivan kohtaamisen. Ei mitään historiallista, ei mitään tajunnanräjäyttävää. Ei sellaista tältä odotettukaan. Yksinkertaisesti hyvä painiottelu, jota tällaisten isompien korstojen välillä näkee aivan liian harvoin.

* * * 

NWA Tag Team Championship

America’s Most Wanted (c) vs. Team 3D

TNA:n kahden kuumimman joukkueen America’s Most Wantedin ja Team 3D:n välinen biiffi oli yhä pahasti kesken. Turning Pointissa Team 3D sai kyllä ensimmäisen hyvityksen, kun he pieksivät Chris Harrisin ja James Stormin omalla kentällään Tables Matchissa. Jostain syystä tuo ottelu ei kuitenkaan ollut joukkuemestaruuskamppailu, joten 3D:ltä turpaan ottaneet Harris ja Storm olivat yhä NWA Tag Team -mestareita. Se taas ei sopinut 3D:lle, koska he janosivat nimenomaan noita mestaruusvöitä: 3D oli jo kantanut uransa aikana ECW:n, WWF:n ja WCW:n joukkuemestaruuksia, joten NWA:n joukkuemestaruus olisi viimeinen täydennys ”joukkuemestaruuksien Grand Slamiin”, jota kukaan joukkue ei ollut tähän mennessä onnistunut saavuttamaan.

Voi TNA ja idioottimaisten lopetusten buukkaus. Tämän mestaruusottelun ratkaisusta tuli pelottavan elävästi mieleen TNA:n tähän mennessä onnettomimmat ajat vuodelta 2004, jolloin nähtiin buukkauksen osalta aivan kamalaa kuraa. Tuolloin aivan liian moni mestaruusottelu päättyi juuri samankaltaiseen idiotismiin kuin tämä ottelu, mikä vei todella paljon pois otteluiden ja koko juonikuvioiden viihdyttävyydestä. Saman voi sanoa myös nyt. Turning Pointissa nähdyn heikon Tables Matchin jälkeen en odottanut näiltä kahdelta paljon, mutta tämä oli laadullisesti muuten taas oikein positiivinen yllätys ja oikeastaan hyvä joukkueottelu, mutta sitten taas buukkauksella saatiin tapettua kaikki hyvä fiilikseni. Mikä parasta, onneton lopetus tuhosi oikeastaan kaiken kiinnostukseni koko AMW vs. 3D -feudia kohtaan, eikä minua henkilökohtaisesti pahemmin kiinnosta enää tämän jälkeen, miten tai milloin tämä sähläys päättyy. Harmi, koska oikeanlaisessa ottelussa nämä joukkueet voisivat hyvänä päivänä onnistua oikein mainiosti, kuten tämä ottelu osoitti ennen loppusähläyksiään.

* * ½

TNA X Division Championship

Samoa Joe (c) vs. Christopher Daniels

Tämä henkilökohtainen, raju ja ennen kaikkea verinen feud alkoi marraskuussa nähdystä Genesis-ppv:stä, jossa Samoa Joe teki täysin anteeksiantamattoman teon käymällä ottelunsa jälkeen joukkueparinsa Christopher Danielsin kimppuun ja pieksämällä tämän niin säälimättömän brutaalisti, ettei X-Divisioonassa ollut nähty ikinä vastaavaa. Pieksennän jälkeen Danielsin kasvot olivat aivan veressä, ja Joe pyyhki tuota verta omaan pyyhkeeseensä, jota hän kantoi aina mukanaan. Daniels kiidätettiin paikalta pois ambulanssilla, ja seuraavan kerran hänet nähtiin vasta kuukautta myöhemmin Turning Pointissa. Tuossa ppv:ssä Joe voitti X-Divisioonan mestaruuden AJ Stylesiltä, ja Daniels saapui paikalle ottelun jälkeen pelastamaan entisen vihamiehensä AJ Stylesin vastaavalta Joen beatdownilta. Daniels ja Joe ottivat Turning Pointissa rajusti yhteen, mutta keskinäistä paremmuutta nämä kaksi toisiaan täydestä sydämestä vihaavaa painijaa eivät saaneet selvitettyä. Final Resolutioniin buukattiin hyvin nopeasti heidän välinen X-Divarin mestaruusottelunsa, ja molemmat miehet olivat sataprosenttisen varmoja siitä, että he voittaisivat ottelun. Ennen ppv:tä järjestetyssä Impactissa nähtiin myös historiallinen heti, kun Samoa Joe puhui mikrofoniin ensimmäistä kertaa TNA-urallaan. Joe lupasi tuoda viime aikoina kantamansa verisen pyyhkeen sijaan mukanaan puhtaan valkoisen pyyhkeen, jotta hän voisi kostuttaa sen Danielsin tuoreella verellä.

Olihan tämä ehdottomasti illan paras ottelu, mutta se nyt oli aivan vähimmäisvaatimus X-Divisioonan mestaruusottelulta, kun katsoo tapahtuman kokonaisantia. Ja silti täytyy sanoa, että myös tämä tuotti pienen pettymyksen, koska huipputasolle ei tässäkään ottelussa päästy. Kovin kaukana se ei missään tapauksessa ollut, koska Joe ja Daniels vetivät aivan ehdottomasti yhden intenssiivimmistä otteluista X-Divisioonan historiassa ja kertoivat samalla erittäin toimivan tarinan. Ongelma vain oli se, että olisin kaivannut vielä vähän enemmän sitä X-Divisioonan painia. Vähän enemmän huikeita liikkeitä ja vähän enemmän ainutlaatuista meininkiä. Ennen kaikkea olisin kaivannut vielä vähän enemmän jotain ottelun loppuun, koska nyt ottelun lopetus (joka oli sinänsä kyllä varsin ovela ja paljon parempi kuin suurin osa muista tässä tapahtumassa) tehtiin niin puhtaasti storylinen ehdolla, että itse painillinen taistelu jäi lopulta puuttumatta kokonaan. Lopetus kerää kyllä pisteet vaikuttavuudesta, mutta ikävä kyllä se jätti samalla sen olon, että tästä jäi nyt puuttumaan jotain. Luultavasti se oli tarkoituskin, koska tämä ottelu haisi siltä, että se oli vasta pohjustus blow off -kohtaamiselle. Hieno koitos aivan ehdottomasti silti.

* * * ½ 

Tag Team Match

Jeff Jarrett & Monty Brown vs. Christian Cage & Sting

Tämä oli sitten se ottelu, jota oli hypetetty koko illan ajan. Suuren ja mahtavan Stingin paluu TNA:han. Vihdoin. Osittain tuntui jopa, että tätä olisi mainostettu Stingin TNA-debyyttinä, vaikka Sting kyllä vieraili muutamaan otteeseen TNA:ssa vuosina 2003 ja 2004. Myös tuolloin hän otti yhteen nimenomaan Jeff Jarrettin kanssa, ja nyt tuo sama feudi heräsi jälleen. Kaikki alkoi tietenkin Turning Pointin lopusta, jolloin Jeff Jarrettin mestaruuspuolustusjuhlat keskeytti kehän pimeneminen. Kun valot olivat palanneet, kehään oli ilmestynyt pitkä nahkatakki ja musta baseball-maila. Sting todella oli tulossa takaisin. Kuluneen kuukauden ajan Jarrett on sitten joutunut kohtaamaan kaikki mahdolliset Stingin mind gamesit, mutta pahinta tässä on se, ettei hänen ainoa haasteensa ole Sting. Samaan aikaan Jarrettia nimittäin piinaa virallisen ykköshaastajuuden itselleen haalinut, kovassa nosteessa oleva Christian Cage. Cagen kimpussa taas on Monty Brown, jonka mielestä Cage on varastanut hänen ME-paikkansa. Niinpä yhteinen viha Cagea ja Stingiä kohtaan on taas yhdistänyt Brownin ja Jarrettin, jotka eivät välissä enää tulleet toimeen ollenkaan. Nyt he kohtaavat yhteistuumin Christianin ja vihdoin virallisen näyttäytymisensä tekevän Stingin. Jarrett yritti vielä ennen ottelua luoda eripuraa Christianin ja Stingin välille promoamalla, ettei näiden kahden kannata luottaa toisiinsa, koska oikeasti he molemmat haluavat Jarrettin mestaruuden.

Jos joku illan otteluista oli aika lailla juuri sellainen kuin saattoi odottaa, niin se kunnia kuuluu tälle ottelulla. Odotin, että tämä ottelu olisi mukavaa entertainment brawlausta, ja sitä tämä aika tarkalleen oli. Pelkäsin tosin myös, että turha ylibuukkaus ja tarpeettomat sekaantumiset pilaisivat jonkun verran ottelun flow’ta, mutta oikeastaan sekaantumisia oli yllättävän vähän, ja vain lyhyt Team Canadan pyrähdys paikalle oli täysin turha. Onneksi se ei kestänyt kauaa. Gail Kimin sekaantuminen ei sen sijaan edes haitannut, koska apronilta Christianille vedetty Hurracanrana oli pirun nätti. Muuten tämä ottelu olikin sitten yllättävän mukava suoritus TNA:n Main Eventiksi. Ei tämä millään tavalla ollut ainutlaatuista, järisyttävää tai huikeaa painia, mutta kaikki toimi ilman suurempia ongelmia ja erityisesti Christian sekä Monty vetivät keskenään oikein viihdyttävää painia. Ottelun kaava mukaili kohta kohdalta joukkuepainin peruskurssin oppikirjan ensimmäiseltä sivulta löytyvää kaavaa. Pitää myös mainita, että Sting oli oikeasti hyvässä kunnossa, mikä oli mukava yllätys. Juuri ja juuri hyvän arvosanan puolelle tämä ottelu kääntyy ennen kaikkea tunnelmansa ansiosta: yleisö oli kamppailussa hienosti mukana.

* * * 


Joudun toteamaan, että tämä ppv jäi Kehnon puolelle. Olisi tämä voinut olla paljon huonompikin, mistä hyvä osoitus on se, että tässä ei nähty yhtään alle kahden tähden ottelua. Toisaalta yli kolmen tähden otteluita nähtiin vain yksi ja huippuotteluita ei yhtään. Kaikki tuntui vähän keskinkertaiselta, ja koko tapahtumasta huokui aikamoinen väli-ppv:n tuntu. Toki Stingin paluu sekoitti sitten tuota fiilistä, mutta silti sekin paluu oli vain joukkueottelussa – juuri kuten väli-ppv:ssä kai kuuluu ollakin. Ei tämä siis täysin epäonnistunut tapahtuma ollut, mutta minulle kokonaisuus jätti täysin yhdentekevän fiiliksen. Siksi siis Kehno.

Wikipedia: TNA Final Resolution 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.8.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE New Year's Revolution 2006

Next post

Arvio: WWE Royal Rumble 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.