2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Unforgiven 2004

Päivämäärä: 12.9.2004

Sijainti: Portland, Oregon (Rose Garden)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Sitten alkaa pienehkö WWE-putki. TNA jäi tosiaan viimeisen viikottais-ppv:nsä jälkeen pienelle ppv-tauolle valmistautuakseen kunnolla historiansa ensimmäiseen kolmetuntiseen sunnuntai-ppv:hen. Tuo rauhassa valmisteltu Victory Road koittaisi marraskuussa, mutta sitä ennen tarjolla olisi kolme WWE:n ppv:tä. Täytyy heti alkuun sanoa, että tuntuu tosi oudolta, kun yhtäkkiä ei olekaan joka kuukaudelta katsottavana vähintään neljä TNA:n ppv:tä. Aikamoinen urakka tuo jokaisen TNA:n viikottais-ppv:n läpikahlaaminen oli, mutta halusin silti tehdä sen. Ja nyt se on tehty. Ja nyt on vuorossa syksyn ensimmäinen WWE-ppv, uusi alku SummerSlamin jälkeen. Unforgiven oli vuoden 2003 tapaan myös vuonna 2004 Raw’n yksinoikeudella järjestämä ppv. Selostajinamme JR ja King. Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että Kanen kauniit kasvonpiirteet komistivat myös viime vuoden Unforgivenin posteria.

Tag Team Match

Evolution vs. William Regal & Chris Benoit

Viimeinen kuukausi ei ollut erityisen helppo Chris Benoit’lle. Vielä SummerSlamiin tullessa Benoit oli World Heavyweight -mestari. Hän paini kesän suurimman tapahtuman Main Eventissä – ja hävisi mestaruutensa Randy Ortonille. Tipahdus Main Eventistä midcardiin tapahtui olemattoman lyhyessä ajassa, sillä jo parin viikon päästä Benoit oli tippunut kokonaan pois päämestaruuskuvioista ja siirretty junnaamaan takaisin midcard-kuvioihin – siis täsmälleen sinne, mistä hänet suurelle hypetyksellä nostettiin Main Eventiin ”kaikkien näiden vuosien jälkeen” WrestleManiassa. Oikeasti, WWE? Ansaitsiko Benoit teidän mielestänne tämän? Ilmeisesti kyllä. Toki on totta, että Benoit oli nimenomaan sellainen huippulahjakas painija, jota Raw’n keskikortin kuviot kaipasivat, mutta kyllä tämä silti aika karu kohtalo oli. No, ottelun taustatarina liittyy juurikin Benoit’n ja Regalin kaunoihin Evolutionin kanssa. Ei tarvinne erikseen selittää, mistä Benoit’n ja Evolutionin vihanpito oli alkanut. Regalin tapauksessa puolestaan kaikki alkoi Eugenesta, jonka kouluttajaksi Regal oli alkukeväästä määrätty. Aluksi Regal ei voinut sietää Eugenea ollenkaan, mutta vähitellen hän kiintyi koulutettavaansa tosissaan ja kääntyi samalla faceksi. Viime kuukausina Regal oli taistellut täysillä Eugenen vierellä Evolutionia vastaan. Juuri ennen Unforgiveniä Evolution oli kuitenkin onnistunut vihdoin tavoitteessaan: he olivat piesseet Eugenen niin pahasti, ettei Eugene pystyisi nousemaan painikehään välttämättä enää koskaan. Niinpä Regal yhdisti voimansa vanhan ystävänsä ja toisen Evolutionia vihaavan miehen kanssa ja kävi Flairia sekä Batistaa vastaan.

Tämä oli ehdottomasti hyvä opener illalle, mutta ei yhtään sen enempää – ei vaikka tuntui siltä, että WWE yrittikin saada tästä aikaiseksi jotenkin vielä tavallista isomman ottelun antamalla tälle aikaa noin 15 minuuttia. Viitisentoista minuuttia openerille, jossa ei ole sinänsä edes mitään kovin suurta backstorya taustalla? Tämäkö on tapanne hyvittää Benoitille sitä, että tiputitte äijän kuukaudessa päämestarin roolista ppv-openerissa painijaksi – paitsi, että Benoithan paini openerissa myös päämestarina ollessaan… Huoh. Ottelusta täytyy sanoa sen verran, että se ei voi olla huono, jos tarjolla on Regal-Flair ja Benoit-Flair -tyylisiä ottelupareja. Myös Batista oli selvästi parempi kuin parissa viimeisimmässä ppv:ssä – ja oikeastaan juuri tästä syksystä alkoikin Batistan räjähdysmäinen sekä odottamaton nousu kohti ME:tä. Muun muassa Regalin ja Batistan lopputaistelu oli yllättävän uskottavaa, tasaväkistä ja näyttävän näköistä. Ottelun suurin ongelma oli se, ettei se tarjonnut yhtään mitään yllättävää. Koko ottelun rakenteen ensimmäisestä minuutista aina lopetukseen saakka saattoi arvata etukäteen, eikä painiotteissakaan ollut mitään hämmästytävää. Hyvää painia siis, muttei mitään tajunnanräjäyttävää. Niinpä tämä harvinaisen pitkä opener jää tälle kolmen tähden tasolle.

* * * 

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Victoria

Trish Stratus oli ollut Women’s-mestari jo hyvän tovin, mihin tosin vaikuttaa sekin, että hän oli kesällä jonkun aikaa loukkaantuneena. Victoriahan voitti Women’s-mestaruuden ykköshaastajuuden jo Vengeancessa, mutta ilmeisesti hän ei ollut päässyt koskaan käyttämään tuota mahdollisuuttaan Trishin loukkaantumisen takia. Samaan aikaan oli käynnistynyt onnettoman p**ka Diva Search, mikä oli vienyt huomion naisten kuvioista, eikä Trishiltä ollut riistetty vyötä painikyvyttömyydestä huolimatta. Joka tapauksessa nyt Trish oli vihdoin taas iskussa, ja ennestään hyvin tuttu vihollinen Victoria pääsi haastamaan hänet vihdoin Women’s-mestaruudesta. Trishin ringsidellä oli Tyson Tomko, jonka ”Problem Solver” -palvelukset Stratus oli ominut Christianin loukkaantumisen aikana. Nyt Christian oli palannut (kohta lisää tästä), ja hän oli Stratukselle hyvin katkera siitä, että tämä oli vienyt Tomkon häneltä.

Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että tämä on nähty noin miljoona kertaa siitä lähtien, kun Victoria teki kaksi vuotta sitten WWE-debyyttinsä ja asettui heti debyyttifeudissaan Stratusta vastaan. Sen jälkeen Trish ja Victoria ovat kohdanneet toisensa kerta toisensa jälkeen, mutta kukaan ei voi väittää, että yksikään kohtaaminen olisi ollut jotenkin huono tai tylsä. Totuushan on aivan ehdottomasti, että Stratus ja Victoria olivat tämän aikakauden naisten divarin kiistatta kirkkaimpia tähtiä, joten on luonnollista, että heitä buukataan säännöllisesti toisiaan vastaan. Silti hieman alkaa muodostua ongelmaksi se, että jokainen ottelu muistuttaa toistaan niin paljon, että uuden tai yllättävän materiaalin osuus on käytännössä nolla. No, kaikesta nillittämisestä huolimatta on todettava loppuun, että olihan tämä ehdottomasti tämän vuoden parhaita ppv-tason naisten otteluita tähän mennessä. Erityinen hatunnosto sille, että aikaa oli lähemmäs 10 minuuttia. Tällaisia buukkausratkaisuja lisää, WWE.

* * ½

Singles Match

Tyson Tomko vs. Mystery Woman

Edellisen ottelun jälkeen Tomko ja Stratus yrittivät piestä yhdessä Victorian, kun varsin erikoiselta näyttävä ”mysteerinainen” juoksi katsomosta kehään ja pelasti Victorian täräyttämällä Tomkon kanveesiin DDT:llä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä mysteerinainen oli pelastanut Victorian: parin viime viikon aikana Victoria oli voittanut pari ottelua Trishiä vastaan nimenomaan tämän naisen avustuksella. Kaikille (smark-)faneille tuntui olevan tässä vaiheessa jo täysin selvää, että mysteerinainen ei ollut sen enempää mysteeri kuin nainenkaan, sillä katsomosta kuului kova Stevie-chant tämän ”naisen” juostessa pois paikalta epätoivoisesti peruukkiaan pidellen ja kasvojaan peitellen. Kyllä vain, mysteerinainen oli siis oikeasti Stevie Richards, joka oli aikoinaan tehnyt Victorian kanssa yhteistyötä pitkän aikaa ja yritti ilmeisesti tällä tempullaan päästä taas Victorian suosioon. Tyson Tomkoa tämä pukeutumispelleily ei olisi voinut kiinnostaa vähempää, ja niinpä hän tahtoi tehdä siitä lopun. Tomko käski Richardsin saapua kehään ja kohdata hänet rehellisessä ottelussa – ja näin myös tapahtui. Yksi ppv:n kohokohdista oli JR:n kommentti koko tähän kuvioon: “This mystery woman is the worst kept secret around”, johon King vastasi ”“Oh JR just go along with it.”

Sitten illan todellinen erikoisuus. Siis mitä helvettiä WWE? Ehkä en halua edes tiedää. Ei, korjataan. En todellakaan halua tietää. Ainut kysymykseni on, miksi tämä kuvion loppuhuipennus piti nähdä ppv:ssä ja miksi tätä ei vain voitu säästää Raw’hon, jossa tällainen järjettömyys menisi ihan hyvin ohi vielä olankohautuksella. Ppv-tasolla tilanne on vähän eri: siellä tämmöistä turhuutta ei mielellään näkisi. Silti en henno antaa tälle täysin paskaa arvosanaa, koska Richards teki parhaansa jopa tällaisessa paskabuukkauksessa ja sai täysin käsittämättömästi yleisön puolelleen tässä ottelussa. Erityisen hieno hetki oli tämän lähestulkoon squashin määritelmään uppoavan ottelun loppupuolella nähty lyhyt Richardsin pyristely, jossa Richards muun muassa tarjosi yhden vuoden hienommoista Dropkickeista kulmauksessa olevaa Tomkoa päin. Erityisen kunnioitettavan tuosta suorituksesta teki sen, että Richardsilla oli vain sukat jalassaan. Sen sijaan millään tavalla kiinnostavaa katsottavaa ei ollut Tomkon tylsä hallinta tai erityisesti se alun osuus, jossa Tomko riisui Richardsilta lähes kaikki vaatteet pois. WWE:n buukkaajat, mikä teitä vaivaa? No, lopetus oli myös aika tyylikäs, joten tämmöinen squash tämä nyt sitten oli.

*

WWE Intercontinental Championship
Ladder Match

Chris Jericho vs. Christian

IC-mestaruuskuvioissa oli taas tapahtunut SummerSlamin jälkeen yllättävä käänne. IC-mestari Edge nimittäin loukkasi elokuussa nivusensa, mikä tarkoitti vähintään puolentoista kuukauden taukoa painikehistä. Vasta keväällä kehiin palanneelle Edgelle tuo vamma tuli pahimpaan mahdolliseen saumaan, sillä SummerSlamin jälkeen hänelle oli alettu rakennella uran totaalisesti muuttavaa käänneetä, eli heel-turnia. Yleisö ei ollut ottanut iloista ja pahuutta vastaan kliseisesti taistelevaa Edgeä ollenkaan toivotulla tavalla vastaan, ja SummerSlamissa hän sai jopa kotiyleisöltään buuaukset. Niinpä Edgestä alettiin rakennelle SS:n jälkeen pelkurimaista ja huijaavaa IC-mestaria, joka yritti parhaansa mukaan vältellä ykköshaastajaansa Chris Jerichoa, joka oli onnistunut voitamaan Batistan puhtaasti Raw’ssa. Edgen ja Jerichon kohtaaminen kuitenkin lykkääntyi loukkaantumisen takia, mutta sen sijaan eräs sekä Edgelle että Jericholle hyvin läheinen painija teki pian Slamin jälkeen paluunsa. Alkukesällä loukkaantunut Christian oli nimittäin nyt taas kunnossa, ja hän hyökkäsi halpamaisesti Jerichon kimppuun juuri, kun Edge oli saapunut sisääntulorampille ja ilmoittanut kehässä seisovalle Jericholle ettei pystyisi puolustamaan mestaruuttaan. Edge tyytyi katsomaan hämmentyneenä rampilla, kun hänen veljensä Christian pieksi Jerichon rajusti. Christianin ja Jerichon verinen feud oli jäänyt keväällä kesken loukkaantumisen takia, ja nyt se olisi saatettava päätökseen. Koska Edge ei pystyisi puolustamaan mestaruuttaan, Eric Bischoff vakatoi vyön ja buukkasi IC-mestaruusottelun juurikin Christianin ja Jerichon välille. Bischoff olisi halunnut lisätä jännitystä tekemällä ottelusta Steel Cage Matchin, mutta Christian ei suostunut siihen, koska hän oli loukkaantunut häkkiottelussa. Niinpä Jericho ehdotti Ladder Matchia, joka kelpasi kaikille.

No niin, saatiinhan tälle Jerichon ja Christianin feudille lopulta kunniakas päätös ppv-tasollakin. Tämä oli nyt aikalailla juuri sitä, mitä Jerichon ja Christianin noin 20-minuuttiselta feud ending -ottelulta sopi odottaa, vaikka rehellisyyden nimissä on todettavakin, että molemmilta on uran aikana nähty parempiakin Ladder-otteluita. Ihan MOTYC-tasolle tämä ei tosiaan noussut, ja ehkä suurin syy siihen oli se, että tässä ei nähty mitään järisyttävän innovatiivisia tikaskikkailuja. Myös se vaikutti vähän, että loppuratkaisut eivät olleet sykähdyttävän jännittäviä. Näistä pienistä nitpick-huomioista huolimatta on kuitenkin siis nyt muistettava, että kyseessä oli aivan kiistatta huippuluokan ottelu. Oli todella rajuja bumppeja heti alusta asti, oli hemmetin nättiä liikkumista sekä kehässä että kehän ulkopuolella ja oli piru soikoon sitä tikapuiden käyttämistä mitä moninaisemmin keinoin. Erityinen hatunnosto pitää antaa molemmille parista todella korkeasta kanveesiin tippumisesta sekä tietenkin Jerichon aina yhtä näyttävästä Walls of Jerichosta tikkaiden päällä. Tiivistyksenä siis huippuluokan painiviihdettä.

* * * *

No DQ Match

Shawn Michaels vs. Kane

Shawn Michaels oli ollut poissa painikehistä kolme kuukautta. Ennen tätä iltaa hänet oli nähty viimeksi Bad Bloodin jälkeisessä Raw’ssa, jossa Michaels ja Triple H olivat nousseet samaan aikaan kehään – mutteivät painiakseen vaan päättäkseen sotansa virallisesti JR:n johdolla. Juuri kun miehet olivat tuossa Raw’ssa sopimassa lopullisesta sodan päättämisestä, Kane ryntäsi kehään, pieksi Michaelsin brutaalisti ja asetteli lopulta terästuolin tämän kaulan ympärille ja loikkasi sitten kehäköydeltä tuon tuolin päälle. HBK kiidätettiin hengityskoneessa verta yskivänä pois paikalta. Oikeasti Michaels otti ilmeisesti taukoa parannellakseen vammojaan. Kane selitti pari viikkoa myöhemmin hyökkäyksen johtuneen siitä, että hänen mukaansa Michaels oli syypää siihen, että Kane oli hävinnyt mestaruusottelunsa Bad Bloodissa. Noiden kesäkuun tapahtumien jälkeen Kanen elämässä oli tapahtunut paljon. Kane oli saattanut Litan raskaaksi pakkokeinoin, ja SummerSlamissa hän oli piessyt Litan poikaystävän Matt Hardyn ansaitakseen oikeuden mennä naimisiin Litan kanssa. Niinpä SS:n jälkeen Litalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin saapua Raw’ssa järjestettyyn hääseremoniaan, jossa heidät vihittiin virallisesti hääpariksi. Matt Hardy yritti pelastaa tilanteen vielä kerran keskeyttämällä tilaisuuden juuri, kun Kane oli sanomassa ”Tahdon”. Hardy ei kuitenkaan päässyt pakenemaan Litan kanssa, vaan Kane sai heidät kiinni ja iski Hardyn sisääntulorampilta alas Chokeslamilla. Hardya ei ollut nähty tuon jälkeen. Niinpä Lita ei voinut kuin sopeutua uuteen elämäänsä Mrs. Kanena. Hän päätti kuitenkin aiheuttaa mahdollisimman paljon tuskaa uudelle aviomiehelleen. Pariskunnan yksi häälahja oli vapaavalintainen ottelu Kanelle Unforgivenissä: Lita teki päätöksen miehensä puolesta ja ilmoitti, että Kane kohtaisi UG:ssä Shawn Michaelsin, joka tekisi show’ssa comebackinsa.

Olipa yllättävä ottelu! Yllättävä siis siinä mielessä, kuinka viihdyttävä kokonaisuus tämä oli. Koko vuoden ajan Kanen ottelut olivat tähän saakka olleet joko hienoisia pettymyksiä tai muuten vain epäonnistuneita kokonaisuuksia. Hardya vastaan käydyissä otteluissa olisi kyllä ollut paljon potentiaalia, mutta ne jäivät ikävästi kesken. Sen sijaan esim. Edge-ottelu floppasi pahasti, joten pelkäsin, että tämmöinen aika tyhjästä tempaistu kohtaaminen edes Shawn Michaelsia vastaan ei kantaisi kovin pitkälle. No DQ -stipulaatio lisäsi hieman toivoa, mutta loppujen lopuksi tästä kuoriutui erittäin viihdyttävä, pitkä ja ennen kaikkea jännittävä ottelu, eikä stipulaatiolla edes ollut kovin suurta roolia tuossa. Tämä ei nimittäin ollut millään tavalla perinteinen HC-ottelu, vaan aseita ja muita vastaavia apukeinoja käytettiin aika vähän, mutta juuri sopivissa hetkissä niin, että jokainen tuolinisku ja pöydän rikkominen tuntui merkittävältä. Lisäksi täytyy nostaa taas kerran hattua Shawn Michaelsille, joka teki heti comeback-ottelussaan perkeleellisen hyvää työtä, loi ottelulle huikean tarinan ja esitti kaikki parhaat puolensa niin, että tästä vain yksinkertaisesti syntyi hämmästyttävän hieno koitos. Illan mukavin yllätys.

* * * ½ 

World Tag Team Championship

La Resistance (c) vs. Rhyno & Tajiri

La Resistance oli pitänyt World Tag Team -mestaruuksia koko kesän ajan, eikä loppua heidän joukkuedivarin dominoinnilleen näkynyt, koska yksikään Raw’n joukkuedivarin kaksikoista (joita ei käytännössä edes ollut La Resistancen lisäksi – ainakaan vakavasti otettavia sellaisia) ei ollut kyennyt antamaan kunnon haastetta ranskankanadalaiselle kaksikolle. Nyt kuitenkin muutos saattoi vihdoin olla edessä: Rhyno ja Tajiri olivat nimittäin löytäneet toisensa pari kuukautta sitten Vengeancessa ja alkaneet siitä lähtien tehdä yhteistyötä. Vähitellen kaksikosta oli muodostunut uskottava joukkue, ja kun Rhyno oli muutama viikko sitten päihittänyt Sylvain Grenierin singles-ottelussa, oli Rhynon ja Tajirin joukkue ansainnut itselleen joukkuemestaruusottelun.

Raw’n joukkuedivisiona on jähmettynyt tietyllä tavalla aika ikävästi paikalleen. Vaikka olenkin kertonut tykkääväni La Resistancesta, on myönnettävä, ettei Conwayn ja Grenierin kaksikko ole viime aikoina ollut erityisen kiinnostava. Eikä heille ainakaan ole saatu luotua mitään järisyttävän kiinnostavia kuvioita. Vengeancessa kaksikko otteli Flairia ja Eugenea vastaan, Bad Bloodissa Benoitia ja Edgeä vastaan. Kumpaakaan ei voi sanoa todelliseksi joukkuemestaruusfeudiksi, minkä vuoksi molemmat kohtaamiset ovat myös tuntuneet vähän laimeilta. Niinpä nyt oli virkistävää nähdä kaksi ihan oikeaa midcardin joukkuetta painimassa toisiaan vastaan joukkuemestaruuksista ilman mitään muita syitä. Erityisen virkistävää oli katsella Tajirin ja Rhynon liikkumista: molemmat haastajat olivat hyvässä iskussa, ja heidän ansiostaan tästä kuoriutui ihan mukava joukkuemestaruusottelu. Ongelmaksi koituivat lähinnä pienet haparoinnit ja se, ettei tässä kuitenkaan nähty mitään kovin järisyttävää. Sen takia tämä ei nouse ”ihan mukavaa” paremmaksi.

* * ½ 

World Heavyweight Championship

Randy Orton (c) vs. Triple H

Tämä ottelu oli kiistattomasti Unforgivenin suurin tarina. Randy Orton oli todellakin voittanut SummerSlamissa World Heavyweight -mestaruuden ja noussut 24-vuotiaana WWE:n historian nuorimmaksi päämestariksi (Vincen terveiset: ime paskaa Brock Lesnar). SS:n jälkeisessä Raw’ssa Orton puolusti vyötään uusintaottelussa Chris Benoitia vastaan, minkä jälkeen Evolution saapui vihdoin onnittelemaan Ortonia. Evolutionia ei ollut nähty Ortonin rinnalla sen enempää ’Slamissa kuin Raw’ssakaan, mutta nyt koko porukka oli Triple H:n johdolla onnittelemassa Evolutionin uutta ykkösnimeä… Vai oliko sittenkään? Ei. Kun Batista oli nostanut Ortonin hartioilleen, Triple H:n hymy hyytyi, ja hänen peukalonsa kääntyivät nyt jo legendaarisesti osoittamaan alaspäin. Samalla Batista jysäytti Ortonin kanveesiin, ja koko Evolution pieksi Ortonin veriseksi mössöksi. Show päättyi, kun Triple H ilmoitti, ettei Orton olisi ikinä päässyt mihinkään ilman Evolutionia. Kyse oli siis tietenkin siitä, että HHH ei voinut sietää sitä, että joku muu hänen porukastaan nousisi hänen ohitse. Niinpä Orton oli virallisesti erotettu Evolutionista, ja samalla Randyn face-turn oli valmis. Seuraavalla viikolla HHH vaati Ortonia ojentamaan päämestaruuden hänelle, mutta sen sijaan Orton päätti sylkeä Tripsun kasvoille. Tästä raivostunut HHH vaati Bischoffilta mestaruusottelun Ortonia vastaan Unforgiveniin, ja hän myös sai sen. Vielä ennen UG:tä Orton onnistui aiheuttamaan lisää verisuonen katkeamisia HHH:lle auttamalla Eugenen voittoon Triple H:ta vastaan käydyssä 1 on 1 -ottelussa.

Tämän ottelun suurin ongelma oli lopputulos ja se, että WWE:llä (lue: Triple H:lla) oli pakottava tarve saada ottelu päättymään siten, miten se päättyi. Samalla ei kuitenkaan haluttu ”tuhota kenenkään uskottavuutta”, joten lopputuloksena oli kuin suoraan TNA:n viime vuosien oppikirjoista vedetty sekaantumisrumba, jossa viimeisen reilun viiden minuutin aikana puhdas paini loisti poissaolollaan ja sen sijaan nähtiin tolkuton määrä raivostuttavia sekaantumisia ja muita typeriä käänteitä. On toki siitä huolimatta myönnettävä, että lopussa nähty terästuolin isku oli yksi rajuimmista terästuolilla lyönneistä, jonka olen painissa nähnyt. Siitä propsit erityisesti iskun vastaanottajalle. Muutenkin minua raivostuttaa tämän ottelun lopputulos todella paljon. Väittelin jo aikanaan Whatin kanssa ottelun lopputuloksesta, kun What arvosteli tämän tapahtuman ja piti lopputulosta hyvänä. Minusta tämä oli yksi WWE:n typerimmistä buukkauspäätöksistä koko 2000-luvulla, sillä tällä oli sellaisia seurauksia, joita kukaan ei varmasti edes tajunnut tämän ottelun aikana. Mutta se on kokonaan toinen tarina. Ottelu itsessään oli periaatteessa oikein mainio: siinä oli toimiva rakenne, siinä oli upea tunnelma ja siinä nähtiin molemmilta näyttäviä liikkeitä. Ei tämä silti huippuotteluksi olisi hyvälläkään lopetuksella noussut, koska sellainen todellinen erikoisuus, ainutlaatuisuus ja poikkeuksellinen paini jäivät puuttumaan, mutta olisi tämä silti puolikkaan enemmän saanut paremmalla lopetuksella.

* * *


Main Eventin huonosta lopetuksesta huolimatta tämähän oli yllättävän kiva välippv! Yksi huippuottelu, yksi hieno semi-ME ja pari muutakin oikein hyvää kohtaamista. Tämän lisäksi vielä pari ihan kivaa väliottelua ja oikeastaan vain yksi huono ottelu, joka sekin oli enemmän angle kuin ottelu. Kokonaisuutena siis oikein kelpo paketti. Toisaalta mitään tajunnanräjäyttävää tai erityisen ikimuistettavaa ei nähty, joten ei tämä nouse Ok:ta paremmaksi. Pitää vielä nostaa hattua Raw’lle siitä, miten hyvin se on taistellut tärkeimpien painijoidensa loukkaantumisia vastaan. Tämän show’n aikana sairastuvalla olivat mm. Shelton Benjamin (kesäkuusta lähtien), Matt Hardy, Edge ja Eugene. Lisäksi esim. Christian ja Shawn Michaels olivat olleet viime kuukausina paljon poissa. Ei ole helppo rakennelle hienoja show’ita, jos monet parhaista painijoista ovat poissa.

Wikipedia: WWE Unforgiven 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.9.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Weekly PPV #110

Next post

Arvio: WWE No Mercy 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.