1992ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF SummerSlam 1992

Päivämäärä: 29.8.1992 (lähetetty 31.8.1992)

Sijainti: Lontoo, Englanti (Wembley Stadium)

Yleisömäärä: 80 355

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vihdoin PITKÄN tauon jälkeen takaisin WWF:n pariin. Edellinen WWF:n ppv oli siis huhtikuun alussa järjestetty WrestleMania VIII, ja nyt vasta elokuun lopussa WWF palasi takaisin ppv-tarjontaan. Ei tämä toki yhtään sen pidempi tauko ollut kuin vaikka viime vuonnakaan, mutta sellaiselta se alkoi vähitellen tuntua, koska WCW:llä oli tässä välissä ollut peräti kolme ppv:tä. Ei siis ihme, että jo ensi vuonna myös WWF lisäisi yhden ppv:n WrestleManian ja SummerSlamin väliin ppv-kalenteriinsa. Mutta nyt historian viidennen SummerSlamin pariin.

Siinä missä WCW kamppaili isojen omistaja- ja muiden muutosten keskellä, oli WWF:ssä meno tietyllä tavalla ainakin tasaisempaa. Omistajussuhteet, buukkaustiimit tai muut eivät olleet muuttuneet, ja itse asiassa myös median suurin kiinnostus steroidi- ja ahdistelukriisienkin kohdalla oli jo laantunut. Steroiditapauksessa toki oikeuskäsittelyt olivat vielä edessä, syytökset seksuaalisesta ahdistelusta puolestaan paljon monimutkaisempia, koska tapaukset soviteltiin osittain oikeuden ulkopuolella. Yksi ahdistelusta syytetyistä (eli Pat Patterson) oli myös saanut työnsä takaisin, koska häntä kohtaan ei ollut tarpeeksi merkittäviä näyttöjä. Yhtä kaikki WWF siis nautti siitä, että kaikkein pahin kriisivaihe näytti olevan ohi, vaikka erityisen hyvin sillä ei mennyt edelleenkään. Katsojaluvut, house show -kävijämäärät ja ppv:eiden ostoluvut näyttivät edelleen ikävästi alaspäin, vaikka olivatkin moninkertaisia WCW:hen verrattuna. Asiaa ei auttanut se, että koko painibisneksen ykkösnimi, suurjulkkis Hulk Hogan oli todellakin pistänyt saappaat naulaan ja jättänyt WWF:n taakseen. WWF oli silti edelleen koko maan kirkkaasti parhaiten toimeentuleva promootio, mutta koko bisneksellä vain meni Amerikassa 1990-luvun alussa todella huonosti. Monet vanhat tähdet olivat lähteneet, eikä uusia ollut onnistuttu luomaan. Toisin oli esimerkiksi Japanissa, jossa erityisesti AJPW käytännössä painoi rahaa tapahtumillaan. Myös Euroopassa kiinnostus painiin oli tällä hetkellä aivan toista luokkaa.

Niinpä WWF teki kesällä 1992 todellisen bisnesvedon ja päätti vaihtaa SummerSlam 1992:n tapahtumapaikkaa suunnitellusta aivan toisaalle. PPV:tä ei järjestettäisi ollenkaan Yhdysvalloissa eikä myöskään Kanadassa… vaan Isossa-Britanniassa, Lontoossa, Wembley Stadionilla. Se oli ensimmäinen kerta, kun amerikkalainen painipromootio järjestäisi ppv-tapahtuman Lontoossa, ja tapaus nousikin Britanniassa todelliseksi uutisaiheeksi. Tapahtumaan myytiin yli 80 000 lippua, ja WWF keräsi show’hunsa sellaisen yleisön, jota se ei olisi näihin aikoihin pystynyt ikimaailmassa haalimaan Yhdysvalloissa. Käytännössä tapahtumaa ei siis aikaerosyistä lähetetty livenä USA:ssa, vaan se tuli muutaman tunnin viiveellä nauhoitettuna. Liveyleisö oli siis kunnossa, mutta ppv:n buyrate huolestutti WWF:ää, koska tämä oli ensimmäinen ppv, jota Hulk Hogan ei tähdittänyt. Ikävä kyllä buyrate ei antanut kovin lupaavaa kuvaa pärjäämisestä ilman Hogania: buyrate oli merkittävästi huonompi viime vuoden SummerSlam, joten WWF:n olisi keksittävä jotain – varsinkin koska Vince McMahon oli kahden viime vuoden aikana käyttänyt järkyttävän määrän rahaa kehonrakennuspromootioonsa World Bodybuilding Federationiin, jolla hän kuvitteli tekevänsä suuren summan rahaa mutta päätyi häviämään rahansa. WBF:n toiminta lopetettiin kesällä 1992.

Näillä tunnelmilla siis historialliseen SummerSlamiin, jonka selostajina toimivat Vince McMahon ja Bobby Heenan. Kyllä vain, Vince oli jostain perkeleen syystä syrjäyttänyt Gorilla Monsoonin. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund, Sean Mooney ja tietenkin Britannian oma Lord Alfred Hayes.

Tag Team Match

Money Inc. vs. Legion of Doom

Tämän ottelun piti alun perin olla WWF Tag Team -mestaruusottelu, mutta jostain syystä WWF muutti mielensä ja jobbautti joukkuemestaruudet pois Money Inciltä vähän ennen tapahtumaa. Itse ottelu pidettiin kuitenkin kortissa, koska Money Inc. ja Legion of Doom olivat olleet toistensa kimpussa suuren osan kesästä. LOD oli tosiaan tehnyt paluunsa pienen tauon jälkeen WrestleManiassa yhdessä vanhan managerinsa Paul Elleringin kanssa. Kun Ellering ei tuonut WWF-buukkaajien mielestä LODiin tarpeeksi uutta kiinnostusta, päättivät he tuoda kuvioihin mukaan lapsen kokoisen vatsastajapuhujan nuken ”Roccon”, jota väitettiin heidän lapsuuden rakkaaksi lelukseen tai jotain vastaavaa. Kayfabessa kaikki alkoi siitä, kun LOD piti videopromon siitä, kuinka olivat menettämässä kiinnostuksensa koko lajiin. No, Rocco-nukke osoittautui ihan kamalaksi flopiksi, jota yleisö vihasi, mutta sitä pidettiin silti LODin mukana. Muuten LODin promo kiinnostuksen katoamisesta olisi voinut olla shoottia, koska LODin motivaatio WWF:ssä painimiseen alkoi oikeasti olla aivan nollissa näihin aikoihin. Asiaa ei auttanut se, että heille alun perin luvattu SummerSlamin mestaruusottelu muutettiin tavalliseksi joukkueotteluksi. Niinpä pian SummerSlamin jälkeen Animal ja Hawk saivatkin tarpeekseen ja jättivät WWF:n. Itse asiassa Hawk lähti ensin ja jätti Animalin WWF:ään painimaan Crushin kanssa ”uutena Legion of Doomina”. Samalla Hawk yritti muodostaa Kensuke Sasakin kanssa Japanissa Road Warriors -joukkuetta. Animal jätti kuitenkin WWF:n myös syksyn aikana, ja hetken aikaa pitkäaikaiset ystävät ja joukkueparit tappelivat toistensa kanssa Road Warrior -nimen käytöstä. Lopulta miehet kuitenkin sopivat riitansa, mutta kestäisi tovi, ennen kuin heitä nähtäisiin näissä arvioissa yhdessä. Tähän otteluun LOD kuitenkin saapui vielä yhdessä näyttävästi moottoripyörillä.

Tässä ottelussa (verrattuna The Great American Bashin otteluihin) tiivistyy monella tavalla se, mitä Bill Watts ei enää vain tajunnut 1990-luvun painista. On varmasti totta, että painiteknillisesti suurin osa TGABin otteluista oli parempia kuin tämä, ainakin vähän parempia. Ongelma oli kuitenkin se, että suurin osa noista otteluista ei ollut MILLÄÄN TAVALLA kiinnostavia. Yleisö ei välittänyt niistä, niissä ei ollut mitään tunnelmaa. Tässä ottelussa sen sijaan oli (jopa idioottimaisesta nukesta huolimatta) loistava tunnelma, vaikka painillinen anti ei ollutkaan niin teknisesti ensiluokkaista kuin ehkä TGABin otteluissa. Oli tässä tosin paljon myös hyvää painia: DiBiase hoiti oman osuutensa hienosti, IRS toimitti hyvin ja erityisesti Animal oli hämmästyttävän hyvässä iskussa. Tämä oli juuri sopivan mittainen, yleisö oli mahtavasti mukana ja kokonaisuus oli kaikin puolin mallikas. Hyvä opener illalle.

* * * 

Singles Match

Nailz vs. Virgil

Viime kuukausina WWF:ään oli saapunut muutamia uusia hahmoja, koska aikamoinen määrä vanhoja oli lähtenyt pois. Yksi heistä oli Nailz – entinen linnakundi. Nailz saapui WWF:ään varsin poikkeuksellisella tavalla, kun toukokuussa alettiin näyttää hänen videopromojaan vankilasta. Nailz oli siis tuolloin vielä vankilassa (tämä kaikki tietenkin kayfabea), jossa hänen omien sanojensa mukaan Big Bossman oli vanginvartijana työskennellessään pahoinpidellyt häntä. Niinpä Nailz oli janonnut kostoa vuosien ajan, ja kun hänet vapautettiin vankilasta, Nailz lupasi saapuvansa kostamaan Bossmanille. Näin myös kävi, kun Nailz hyökkäsi Bossmanin kimppuun kesken tämän ottelun ja pieksi hänet brutaalisti pampulla. Bossman joutui jäämään tämän jälkeen sairaslomalle (oikeasti tauolle), ja Nailz katsoi saaneensa kostonsa. Bossmanin läheinen ystävä Virgil halusi kuitenkin kostaa Nailzille Bossmanin kohtalon, ja niinpä SummerSlamiin buukattiin ottelu näiden miesten välille. Oikeasti Nailz oli Kevin Kelly -niminen painija (ei SE Kevin Kelly), joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä AWA:ssa jobberina.

Tämän ottelun viihdyttävyyttä olisi parantanut huomattavasti se, jos Nailzilla olisi ollut edes jonkinlaista alkukantaista käsitystä painimisesta. Koska näin ei ollut, lopputulos oli lähinnä kuraa. Virgil toki yritti parhaansa, mutta eipä tällaisessa parin minuutin squashissa tehdä kummoisia asioita, kun vastustajana on täysi paskasäkki. Säälipuolikas Virgilille kovasta yrittämisestä, mutta muuta nähtävää tässä ei ole. Eteenpäin.

½ 

Singles Match

Rick Martel vs. Shawn Michaels

WWF oli kokeillut tällä kertaa jotain tosi poikkeuksellista ja buukannut tyylipuhtaan heel vs. heel -feudin. Kahden ylimielisen nuorukaisen Rick Martelin ja Shawn Michaelsin feudi alkoi ilmeisesti siitä, kun Michaels sekaantui Martelin ja Bret Hartin väliseen IC-mestaruusotteluun. Michaels jahtasi itsekin IC-mestaruutta ja oli ajautunut vihamielisyyksiin Hartin kanssa, ja niinpä hän hyökkäsi Hartin kimppuun kesken ottelun. Tämä johti Martelin diskaukseen, mestaruusmahdollisuuden menettämiseen ja Martelin raivostumiseen. Martel kosti Michaelsin tempun aiheuttamalla Michaelsille tappion myöhemmin, ja niinpä miesten välillä alkoi kuohua. Tilanne kärjistyi entisestään, kun itseään paljon Michaelsia parempinäköisenä pitävä Martel alkoi flirttailla Michaelsin tyttöystävän/managerin Sensational Sherrin kanssa ja kun Sherri näytti vieläpä pitävän Martelin lähestymisyrityksistä. Lopulta oli selvää, että näiden miesten oli kohdattava toisensa SummerSlamissa, vaikka kumpikaan ei ollut millään tavalla yleisönsuosikki. Sherri pysytteli edelleen Michaelsin rinnalla, mutta hänen vaatimuksestaan otteluun oli kuitenkin lisätty lisästipulaatio: kumpikaan ei saisi lyödä toista kasvoihin, koska kummankaan kauniit kasvot eivät saisi mennä pilalle.

Tässä on sitten varsin poikkeuksellinen ottelu arvioitavaksi. Tämä oli samaan aikaan sekä ilahduttava ottelu että paha pettymys painillisen antinsa vuoksi. Ilahduttava siinä mielessä, että niin kauan kun ottelu kesti, se oli pirun hienoa meininkiä: kaksi nuorta ja taitavaa high flying -tyylistä taituria toisiaan vastassa esittelemässä parasta osaamistaan! Pettymys johtuu kuitenkin juuri siitä, että tuo anti kesti aivan liian vähän. Ottelu oli ohi noin seitsemässä minuutissa, ja siitäkin lopetus käytettiin painiin liittymättömään säätöön. Toisaalta taas tällä kertaa painiin liittymätön säätö oli pirun hyvää kamaa: Sherrin, Martelin ja Michaelsin välinen kuvio oli oikeasti hauska, ja Sherrin feikkipyörtyminen ensimmäisten kasvook kohdistuneiden lyöntien jälkeen johti varsin poikkeukselliseen ja hauskaan lopetukseen. Harmi vain että se samalla jätti täysin kesken erittäin lupaavalta vaikuttaneen ottelun. Yhteenvetona siis ottelulla olisi ollut painillisilta ansioiltaan mahdollisuuksia vaikka neljään tähteen, mutta homman katkaiseminen täysin kesken jätti painillisen fiiliksen noin kahteen tähteen. Lisäpuolikkaan ottelu saa kuitenkin hauskasta kuviostaan ja post match -meiningeistään.

* * ½ 

WWF Tag Team Championship

Natural Disasters (c) vs. Beverly Brothers

Kiinnostaisi kyllä tietää, millä logiikalla WWF oli päättänyt viime hetkellä vaihtaa niin, että Money Incin ja LODin ottelu ei ollutkaan joukkuemestaruuksista ja että tämä oli. Ehkä idea oli sitten se, että LOD vs. Money Inc oli muutenkin jo tarpeeksi iso ottelu, kun tässä ei taas ollut oikeastaan mitään muutta mestaruuksien ohella. Earthquake ja Typhoon olivat siis vihdoin ja viimein nousseet joukkuemestareiksi voittamalla mestaruudet house show’ssa Money Inciltä. Heidän haastajikseen olivat nousseet Beau & Blake Beverly varmaan lähinnä siksi, että WWF:n kapeassa joukkuedivarissa ei ollut paljon muita heel-haastajia (no, Nasty Boys olisi kyllä ollut, mutta jostain syystä heidän uransa jatkoi syöksykierrettään alaspäin). Niinpä tässä sitä nyt oltiin, ja mestaruusottelu oli edessä.

Hämmästyttävää kyllä, mutta tykkäsin tästä oikeasti suurin piirtein yhtä paljon kuin suuresta osasta The Great American Bashin joukkueotteluista. Tämä osoittaa jälleen sen, mikä Bill Wattsin WCW:ssä oli vikana: liian kuiva buukkaus sai tehtyä hyvistäkin painijoista tylsiä. Tässä matsissa puolestaan kaksi hyvin keskinkertaista joukkuetta osoitti, että loistavalla tunnelmalla, hyvällä buukkauksella ja kovalla yrityksellä on mahdollista saada aikaan kehnoistakin lähtökohdista ihan hyvä lopputulos. En olisi koskaan uskonut tykkääväni Disastersien ottelusta edes näin paljon, mutta niin vain tällä kertaa Disastersit liikkuivat yllättävän hyvin ja pelasivat hämmästyttävän nätisti yhteen Beverlysien kanssa. Ei tämä siis missään tapauksessa mikään historiankirjoihin jäävä ottelu ole, mutta kaikin puolin perusasioiltaan toimiva näppärä välimatsi, ja se on aika paljon näiltä neljältä.

* * ½ 

Singles Match

Repo Man vs. Crush

Crush! Crushin paluu! Kuten näitä arvosteluita lukeneet muistavat, Crush (oikealta nimeltään Brian Adams) debytoi WWF:ssä vuonna 1990 Demolition-joukkueen uutena jäsenenä. Crush saapui korvaamaan Demolitionin alkuperäistä jäsentä Axia, joka oli lähdössä WWF:stä. Demolitionin suosio oli kuitenkin menossa kovaa vauhtia alaspäin, ja niinpä keväällä 1991 myös Crushin ja Smashin versio Demolitionista lopetettiin. Crushin sopimus irtisanottiin, ja hän palasi lännessä sijaitsevaan Pacific Northwest Promotioniin painimaan. Smash puolestaan vaihtoi gimmickiään täysin, ja hänestä tuli, kuten aikaisemmin kerrottua, Repo Man. Tuskin kukaan olisi keväällä 1991 odottanut, että reilua vuotta myöhemmin miehet painisivat toisiaan vastaan, mutta niin vain oli. WWF palkkasi Crushin siis keväällä 1992 takaisin, ja vaikka hän sai pitää vanhan nimensä, gimmick oli muutettu täysin. Crush oli nyt hyväntuulinen, kirkkaisiin trikoisiin pukeutuva havaijilainen ”Kona Crush”, joka käytti gimmickinään Cranium Crunch -nimistä päälukkoa. Comebackinsa Crush teki toukokuussa 1992, ja sen jälkeen hän oli lähinnä tuhonnut jobbereita. Nyt vastassa oli Crushin vanha joukkuekaveri Repo Man, vaikka miesten entistä menneisyyttä ei tässä kuviossa mitenkään mainittukaan.

Illan toinen ”squash” oli selvästi pari astetta parempi kuin Nailzin ottelu, mutta toisaalta tämä oli jo oikeastaan ennemmin oikea ottelu kuin squash. Matsi kesti lähes kuusi minuuttia, ja molemmat osapuolet pääsivät hallitsemaan ottelua merkittävässä määrin, vaikka lopulta toinen näyttikin ylivoimaisesti vahvemmalta. Repo Manin WWF-ura alkoi olla vähitellen loppusuoralla, ja se näkyi myös siinä, että Barry Darsowia (Repo Manin oikea nimi siis) ei kiinnostanut ihan kauheasti tulla jobbaamaan entiselle joukkuekaverilleen. Crush sen sijaan yritti parhaansa ja esittelikin tässä matsissa pari aika nättiä power-liikettä. Repo Manin kokemuksen ja Crushin parin nätin liikkeen ansiosta tämä oli ihan siedettävä ottelu muttei yhtään sen enempää.

* ½ 

WWF Championship

Randy Savage (c) vs. Ultimate Warrior

Vuorossa oli illan kahdesta Main Event -ottelusta ensimmäinen, monille ainakin Yhdysvalloissa myös se selvästi odotetuin. Randy Savage oli siis voittanut WWF-mestaruuden Ric Flairilta WrestleManiassa ja oli pitänyt sitä siitä lähtien. Savage oli jatkanut Flairin kanssa feudaamista vielä oikeastaan koko kesän, mutta jostain syystä Flair ei silti paininut tässä ppv:ssä uusintaottelussa. Itse asiassa Flair ei paininut koko tapahtumassa ollenkaan, vaikka oli kyllä paikalla (ja tässäkin matsissa merkittävässä roolissa), mikä on ihan käsittämätöntä, koska Flair oli ylivoimaisesti WWF:n tärkein painija tässä vaiheessa. Flairin sijaan Savage kuitenkin kohtasi toisen yleisönsuosikin Ultimate Warriorin. Warrior oli todellakin tehnyt monien hämmästykseksi paluunsa WrestleManiassa, minkä jälkeen hän oli aloittanut feudin voodoo-tohtori Papa Shangon kanssa. Tuo feudi piti sisällään paljon voodoota ja helvetinmoisen määrän wrestlecrapia, mutta harmittavasti se saatiin kuitenkin päätökseen jo ennen tätä ppv:tä. Niinpä Warrior, josta olisi voinut toisessa maailmassa voinut tulla se uusi Hulk Hogan nyt kun Hogan oli poissa, nostettiin Savagen ykköshaastajaksi. Luvassa olisi ollut ystävällismielinen mestaruusottelu, ELLEIVÄT Ric Flair ja Mr. Perfect olisi alkaneet hämmentää soppaa. Flair ja Perfect nimittäin kiusoittelivat viikkojen ajan ennen ppv:tä, että joko Savage tai Warrior oli tehnyt Perfectin kanssa sopimuksen manageripalveluista ja että Perfect auttaisi tuon miehen voittoon tässä ottelussa. Kukaan ei tiennyt, kumpi oli myynyt itsensä paholaiselle saadakseen mestaruuden.

Kuten kuvasta näkyy, erityisesti Ultimate Warriorin olemus oli tähän SummerSlamiin tultaessa muuttunut radikaalisti. Koska WWF kamppaili edelleen steroidikriisin keskellä, oli WWF lopulta joutunut pakottamaan myös Warrioria lopettamaan aineiden vetämisen. Sen seurauksena Warrior oli kuihtunut silminnähden, ja niinpä hän ei paininut enää ilman paitaa, vaan eräänlaisessa haalarissa, johon oli maalattu lihasviivat. Aika surullista. Savage oli siirtynyt paidassa painimiseen (samoista syistä) jo paljon aiemmin. Tämä jäi myös lopulta Warriorin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä lähes neljään vuoteen – ennen kuin Warrior tekisi vielä yhden viimeisen paluunsa. WWF:llä oli SummerSlamiin tultaessa vielä paljon suunnitelmia Warriorille (niistä post match -kommenteissa), mutta suunnitelmat osoittautuivat mahdottomiksi, ja vaikeasta suhteesta pitkään kärsineiden Warriorin ja WWF:n tiet erosivat. Ehkä ihan hyvä niin. Lopullinen syy oli se, että Warrior jäi kiinni kasvuhormoneiden tilaamisesta loppusyksystä 1992.

Näiden miesten edellisestä ppv-ottelusta oli kulunut aikaa puolitoista vuotta, ja aika harva varmaan ajatteli näkevänsä sen jälkeen enää ppv:tä, jota näiden kahden ottelu tähdittäisi. Tässä sitä kuitenkin oltiin, eikä lopputulos ollut ollenkaan huono. Erityisesti tässä pitää nostaa hattua nimenomaan Warriorille ja Savagelle, jotka pistivät oikeasti kaikkensa peliin tässä ja yrittivät vetää pitkän, viihdyttävän entertainment brawl -tyyppisen mäiskinnän. Molemmat vieläpä onnistuivat roolissaan oikein mainiosti, ja Savage sai kannateltua Warrioria sen verran hyvin, että Warrior näytti alusta loppuun hyvältä. Matsi olisikin toiminut kaikkein parhaiten juuri Savagen ja Warriorin välisenä 1 on 1 -otteluna ilman mitään lisäsäätöjä, ja sellaisenaan sekä puhtaalla lopetuksella tämä olisi ollut neljän tähden ottelu. Ei tässä sitä samaa ainutlaatuisuuden tunnelmaa ja muuta erinomaista meininkiä ollut kuin WrestleMania VII:n ottelussa, mutta kokonaisuus oli silti vahva ja paini oli viihdyttävää, joten 1 on 1 -otteluna tämä olisi ollut huippumatsi. Ikävä kyllä tämän ottelun juonikuvioon oli pitänyt sitten sotkea Ric Flair ja Mr. Perfect niin vahvasti, että tuo kaksikko saapui sekoilemaan myös ringsidelle ottelun viimeisen kolmanneksen ajan. Sitten nähtiin lähinnä vaivaannuttavia sekaantumisia, kun yleisön olisi mukamas pitänyt uskoa, että joko Savage tai Warrior olisivat oikeasti palkanneet Mr. Perfectin puolelleen – missä ei ollut missään vaiheessa mitään järkeä. ”Sokkikäänteenä” tietenkin paljastui, että Perfect (ja Flair) ei ollut kummankaan puolella, vaan koko kuvio oli kaksikon järjestämää kusetusta. Tämä kaikki muu Flairin ja Perfectin sekaantuminen olisi vielä jotenkuten mennyt muuten viihdyttävän ottelun sivussa, mutta ikävä kyllä tuo sekaantuminen piti sotkea myös lopetukseen, joka olikin sitten aikamoista paskaa. Tämän vuoksi ottelu ei siis yllä huippuarvosanoihin, kiitos buukkauksesta WWF.

* * * ½ 

Lopetuksesta vielä:

Ottelu päättyi siis lopulta siihen, kun Flairin ja Perfectin useiden sekaantuvien sekaantumisten päätteeksi Warrior voitti ottelun count outilla (vaikkei olisi halunnut), mutta Savage säilytti mestaruuden. Savage ja Warrior halasivat ottelun jälkeen, ja yleisö oli tyytyväinen… Kaiketi. Dirt sheetien mukaan alkuperäinen suunnitelma ottelulle oli se, että Warrior olisi oikeasti kääntynyt heeliksi ja voittanut mestaruuden. Viime hetkellä Warrior kuitenkin perui koko suunnitelman, koska ei halunnut kääntyä heeliksi. Niinpä koko ottelun buukkaus muutettiin, ja tässä oli lopputulos.


Singles Match

Kamala vs. The Undertaker

Ihanaa, Undertakerin feudit painitaidottomia jättiläisiä vastaan olivat valmiita alkamaan! Ensimmäisenä vuorossa oli Ugandan jättiläinen Kamala, joka teki kesällä 1992 paluunsa WWF:ään vuosien tauon jälkeen. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Kamala on nähty kerran aiemmin näissäkin arvioissa: vuoden 1985 AWA:n SuperClashissa. Pian tuon jälkeen Kamala siirtyi hetkeksi WWF:ään, mutta lähti sieltä vuonna 1986. Sen jälkeen Kamalaa ei ollut WWF:ssä nähty, kunnes nyt hän oli tullu takaisin tutun ohjastajansa Kim Cheen kanssa. Jostain syystä myös Harvey Whippleman liittyi Kamalan manageriksi. Ja niin vain Kamala, Kim Chee ja Whippleman yhdessä yrittivät tuhota The Undertakerin. Toistaiseksi he eivät olleet siinä kovin menestyksekkäitä, mutta ehkä SummerSlamissa ugandalainen jätti vihdoin tuhoaisi kuolleen miehen?

Jos jotain WWF ei vuonna 1992 olisi tarvinnut, se oli Kamala. Mutta koska WWF ei turhaan tällaisista asioista välittänyt, juuri Kamalan me saimme. Kamalan feudaamassa The Undertakeria vastaan. Koska miksipä ei. En oikeastaan osaa edes sanoa mitään järkevää tästä ottelusta, joten jätän tämän aika lailla tähän. Kukaan tuskin odotti, että Kamalan ja Undertakerin ottelu olisi millään tavalla painitaidon mestariteos, ja sitä se ei todellakaan ollut. Onneksi Undertaker oli niin jumalattoman overi, että edes yleisö oli hyvin messissä. Olisin voinut vielä katsoa tätä sormieni välistä ja antaa tälle yhden tähden harmittomana monsterirymistelynä, mutta kaiken huipuksi ottelun lopetuskin oli vielä täyttä kuraa, niin ei tämä kyllä ollut oikeastaan millään tavalla mitattuna mistään kotoisin. Hyvä tunnelma pelastaa tämän puhtaalta DUDilta.

½ 

Kerroin WrestleManian arviossa, että Roddy Piper olisi jättänyt WWF:n yli kahdeksi vuodeksi tuon ppv:n jälkeen. Nyt on kuitenkin korjattava itseäni sen verran, että Piper kyllä jätti WWF:n WrestleMania VIII:n jälkeen, mutta palasi yhdeksi illaksi esiintymään tässä SummerSlamissa soittaessaan säkkipillejä skotlantilaisen orkesterin kanssa. Mitään muuta Piper ei tehnyt, eikä häntä tämän jälkeen tosiaan nähty WWF:ssä ennen vuotta 1994. Syy tälle erikoiselle yhden illan paluulle oli dirt sheetien mukaan ainoastaan Piperin työlupiin liittyvää byrokratiaa, ei mitään sen kummempaa. No, saimmepa nähdä ”skotlantilaisen” Piperin soittamassa säkkipillejä Lontoossa.

WWF Intercontinental Championship

Bret Hart (c) vs. British Bulldog

Ja sitten illan Main Event, joka tuskin olisi ollut Main Event, ellei tapahtumaa olisi järjestetty Wembley Stadiumilla British Bulldogin 80 000 maanmiehen edessä. Tavallaan ottelun oikea tähti oli Bret Hart, joka oli noussut WrestleManiassa IC-mestariksi ja josta oli vuoden 1992 aikana vähitellen muodostumassa oikea supertähti. WWF itse ei ehkä vielä uskaltanut tai halunnut ajatella Hartia tulevana ykkösnimenään, mutta kovaa vauhtia siihen suuntaan oltiin menossa, mikä oli aika erilainen suunta, jossa WWF oli Hulk Hoganin johdolla ollut vuosikaudet. Yleisö kuitenkin (normaalisti) rakasti Hartia, ja hyvä niin. Tällä kertaa asetelmat olivat kuitenkin päinvastaiset, kun Hart kävi puolustamaan mestaruuttaan British Bulldogia vastaan. Ottelun rakentelu aloitettiin hyvissä ajoin, kun Hart haastoi Bulldogin painimaan IC-mestaruudesta kotimaassaan järjestetyssä SummerSlamissa. Bulldog tietenkin suostui tähän, ja vähitellen kahden yleisönsuosikin välillä alkoi olla kunnon jännitetettä. Tuota jännitettä lisäsi huomattavasti se, kun kesän kuluessa WWF toi juonikuvioissa ensimmäistä kertaa esille sen, että Hart ja Bulldog olivat lankomiehiä: Hartin sisko Diana oli naimisissa Bulldogin kanssa. Kyseessä oli siis eräänlainen perhedraama, jossa kaikki olivat kuitenkin samalla puolella, vaikka Hart ja Bulldog olivatkin tähän otteluun tultaessa aika tiukasti toistensa kimpussa. Katsomossa istunutta Diana Hart Smithiä haastateltiin ennen ottelua, ja hän sanoi, ettei voisi olla kummankaan puolella tässä ottelussa. Yleisön sankari sen sijaan oli päivänselvästi Bulldog.

Ei tämä ottelu ihan sellainen klassikko ole kuin olen vuosien aikana (ehkä sitten ihan vain WWE:n hehkutuksen vuoksi) kuvitellut, mutta kyllä tämä silti nousee MOTYC-otteluiden joukkoon ja heittämällä vuoden parhaimpien otteluiden listalle. Olen vain ymmärtänyt, että tämä olisi jopa Bret Hartin otteluista puhuttaessa yksi parhaista, ja ihan niin korkealle tämä ei nouse. Ehkä sitten British Bulldogilla ei lopulta ollut kykyjä ihan maagisiin otteluihin, koska tässäkin matsissa ehdottomasti Hart oli tähti, vaikka myös Bulldog teki loistavaa työtä. Vaikka siis aloitin tämän kirjoituksen nyt vähän negatiivisesti, on sanottava, että kokonaisuutena nämä sukulaismiehet tempaisivat ihan pirun kovan teknisen ottelun, jolla oli täydelliset pari viimeistä minuuttia ja huikea lopetus. Kaikkein parasta ottelussa oli kuitenkin aivan mielettömän upea Wembley-stadionin tunnelma, ja juuri tuo poikkeuksellisen huikea tunnelma nostaa tämän MOTYC-tasolle, muuten tämä olisi ollut ”vain” neljän tähden huippuottelu. Ja lopetus on toki klassikko. Harmillista kyllä, tämä ottelu jäi lopulta myös British Bulldogin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä noin kahteen vuoteen. Bulldog jäi Ultimate Warriorin tavoin loppuvuodesta 1992 kiinni kasvuhormoneiden tilaamisesta, ja hänet irtisanottiin WWF:stä. Bulldogia kyllä nähtäisiin näissä arvioissa myös tulevaisuudessa.

* * * * ½


Vähän kahtiajakoiset fiilikset tämä jätti. Tapahtuman tunnelma oli brittiyleisön ansiosta aivan mahtava, mutta ikävä kyllä yleisö palkittiin vain yhdellä huippuottelulla. Päämestaruusmatsi oli toki hieno, mutta siinäkin oli buukkaukselliset ongelmansa. Opener oli hyvä, mutta sekin sitä lähinnä tunnelmansa takia. Martel vs. Michaelsissa oli paljon potentiaalia, josta iso osa heitettiin hukkaan. Sitten korttiin mahtuu myös kolme turhaa ottelua. Poikkeuksellisen tunnelmansa ansiosta tämä on Ok, mutta ei tällä kovin korkealle vuoden parhaiden tapahtumien listauksessa silti pääse. Omalla tavallaan silti historiallinen tapahtuma, joka kannattaa ehdottomasti katsoa.

Wikipedia: WWF SummerSlam 1992

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.1.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW The Great American Bash 1992

Next post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1992

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.