Arvio: WWF WrestleMania VIII
Päivämäärä: 5.4.1992
Sijainti: Indianapolis, Indiana (Hoosier Dome)
Yleisömäärä: 62 167
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa historian kahdeksatta kertaa vuoden suurimman, kauneimman ja upeimman painitapahtuman WrestleManian pariin! Tällä kertaa WrestleMania järjestettiin (WWF:n ilmoituksen mukaan) yli 60 000 katsojan edessä Hoosier Domessa Indianapoliksessa, joten muutosta viime vuoden alle 20 000 katsojan areenaan Los Angelesissa oli aika merkittävästi. Toki pitää ottaa huomioon, että erinäisten arvioiden mukaan tässä WrestleManiassa oli maksavaa yleisöä vain noin 30 000, ja loput paikallaolijoista olivat vapaalippulaisia ja muuta täytettä. Myös tämän WrestleManian buyrate oli jälleen huonompi kuin edellisen (ja edellistä pidettiin vuosi sitten surkeana suorituksena). Tämä kaikki johtuu siitä, että showpainin suosion lasku yleisesti sen kuin vain jatkui Yhdysvalloissa, eikä uutta nostetta ollut näkyvissä. Mikä pahinta, nämä taloudelliset huolet olivat itse asiassa WWF:lle tämän WrestleManian aikaan pienempiä kuin monet muut huolet.
Alkuvuoden 1992 aikana WWF oli nimittäin ajautunut todelliseen mainstream-julkisuuskriisiin, joka alkoi tässä kohtaa oikeasti näyttää siltä, että WWF ei välttämättä selviäisi siitä. WrestleManiassa tai missään muussakaan WWF:n kanavassa ei tilanteesta toki puhuttu mitään, mutta todellisuudessa se oli näihin aikoihin katastrofaalinen. Viime vuodesta lähtien valloilla ollut steroidiskandaali oli räjähtänyt nyt täysin WWF:n käsiin, kun kaikille oli käynyt selväksi, että niin Vince McMahon kuin WWF:n suurin tähti Hulk Hogankin olivat vuonna 1991 kohun alussa valehdelleet suut ja korvat täyteen WWF:n steroiditilanteesta ja esimerkiksi siitä, kuinka Hogan oli käyttänyt KERRAN steroideja. Viikko toisensa perään uudet entiset WWF-tähdet tekivät lisää paljastuksia WWF:n kulissien takaisesta steroiditoiminnasta, Vince McMahon oli itse yrittänyt vain valehdella lisää asiasta televisiossa, ja lopulta WWF oli joutunut myöntämään, että heidän vuoden 1991 lopussa aloittamissaan steroiditestauksissa aluksi lähet puolet painijoista olivat jääneet kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä. Lähes kaikki amerikkalaiset mainstream-mediat olivat ottaneet WWF:n steroidikohun aiheekseen alkuvuodesta 1992. WWF oli tämän kaiken keskellä joutunut oikeasti pakottamaan painijansa lopettamaan kaiken kaman vetämisen, ja tässä show’ssa nähtiin oikeasti hämmästyttävän vähän millään tavalla lihaksiaan pumpanneita painijoita.
Eikä tässä todellakaan ollut kaikki. WWF:n suurin huoli itse asiassa melkeinpä oli se, että kolmea sen työntekijää syytettiin tällä hetkellä alaikäisten poikien (ns. kehäpoikien) seksuaalisesta häirinnästä ja seksuaalisesta ahdistelusta. Yksi näistä työntekijöistä oli Pat Pattersson. Tämä tapaus oli niin ikään saanut steroidien ohella todella paljon mainstream-median huomiota, WWF oli irtisanonut kaikki syytetyt työntekijät (tosin esimerkiksi Patterssonin kohdalla irtisanominen saattoi olla vain peitetempaus), ja myös tämä vyyhti vain paisui viikko viikolta pahemmaksi WWF:n kannalta. Valtavirtajulkisuus ei todellakaan ollut mairittelevaa WWF:lle alkuvuodesta 1992, ja myös muut amerikkalaiset promootiot olivat alkaneet saada osansa WWF:ään suunnatusta kurasta.
Painijapuolellakaan WWF:llä ei mennyt erityisen hyvin, koska useampikin WWF:n isoista nimistä suunnitteli jättävänsä promootion tämän ppv:n jälkeen. Mutta palataan niihin suunnitelmiin kyseisten painijoiden kohdalla. Show’n selostajina toimivat tutusti Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. USA:n kansallislaulun (ei siis America The Beautifulia tällä kertaa) lauloi country-laulaja Reba McEntire.
Singles Match
El Matador vs. Shawn Michaels
Ilta avattiin heel Shawn Michaelsin 1 on 1 -ppv-debyyttiottelulla. Kuten Royal Rumblen arviossa kirjoitin, Shawn Michaels oli siis tehnyt yhden painihistorian legendaarisimmista heel-turneista Brutus Beefcaken talk show’ssa Barber Shopissa kääntymällä joukkuepariaan Marty Jannettya vastaan ja potkaisemalla hänet läpi Barber Shopin ikkunasta. Jannetty katosi (backstage-syistä) tuon jälkeen pitkäksi aikaa ruudusta, ja totaalisen ylimielinen ja omahyväinen Michaels siirtyi muiden face-painijoiden kiusaamiseen. Yksi Michaelsin ensimmäisistä kohteista oli WWF-konkari ”El Matador” Tito Santana, joka halusi opettaa Michaelsille vähän käytöstapoja. Santanan ura alkoi olla tässä vaiheessa jo ehtoopuolella, mutta nuoren ja koppavan Michaelsin hän uskoi pystyvänsä vielä päihittämään. Michaelsilla oli kuitenkin apunaan Sensational Sherri, joka oli siis vaihtanut Ted DiBiasen manageroinnin Shawn Michaelsin managerointiin. Itse asiassa tämä vaihdos meni ilmeisesti niin, että DiBiase ja Michaels painivat alkuvuodesta 1992 hetken aikaa joukkueena, mutta sitten DiBiase siirtyi toisiin joukkuekuvioihin eikä enää tarvinnut Sherrin palveluksia. Sherri puolestaan tarvitsi uuden manageroitavan ja ryhtyi mielellään Michaelsin manageriksi. Juuri Michaelsin ja Sherrin yhteistyössä Michaelsista tehtiinkin sitten jokanaisen unelma, ”Sexy Boy”. Sherri Martel jopa lauloi Michaelsille sävelletyn Sexy Boy -entrance-kappaleen, joka kuultiin ensimmäisen kerran ppv:ssä tässä WrestleManiassa. Tämä alkuperäinen Sexy Boy -versio on kyllä aika rautaa.
Shawn Michaels oli todellakin ottanut heel-roolinsa jo parin kuukauden jälkeen pirun hyvin haltuun. Tässäkin ottelussa melkein viihdyttävintä antia oli katsella nimenomaan, kuinka Michaels pyrkii ärsyttämään faneja kaikilla mahdollisilla tavoilla ja onnistuu siinä vielä erinomaisen hyvin. Toki se ei ollut ainut viihdyttävä asia tässä ottelussa, koska kehässä oli kaksi taitavaa painia, jotka pystyivät keskenään koska tahansa hyvään otteluun. Ehkä tämän ottelun ongelma oli kuitenkin juuri se, että tämä tuntui enemmän sellaiselta ”koska tahansa” -ottelulta kuin WrestleMania-tason ottelulta. Kumpikaan ei tuntunut pistävän ihan parastaan, eikä ottelussa nähty mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä. Sen sijaan nähtiin kyllä takuuvarmaa hyvää painia, jossa oli sopivasti high flying -tyyliäkin mukana, mikä oli vielä vuonna 1992 WWF:ssä hyvin harvinaista. Aikaa ottelulla oli noin 10 minuuttia, ja siinä ajassa ei vielä mihinkään ihan ihmeisiin ylletä. Niinpä tämä ottelu oli loppujen lopuksi ”vain” hyvä. Ehdottomasti oikein kiva ja toimiva tapa WrestleManian avaamiseen, ja hoiti siinä mielessä roolinsa erittäin hyvin, mutta Michaelsilta ja Santanalta olisi voinut odottaa vielä enemmänkin.
* * *
Tässä välissä nähtiin sitten Legion of Doomin saapuminen areenalle ja haastattelu kehässä. Pelkkää LODin haastattelua en arviossa mainitsisi, mutta tämä oli monestakin syystä poikkeuksellinen tapaus. 1) Vielä viime ppv:n päättyessä Animal ja Hawk olivat olleet WWF:n joukkuemestarit, mutta nyt heillä ei ollut vöitä enää muknaan. 2) LODilla ei ollut ollenkaan ottelua WrestleManiassa, eikä kukaan odottanut heidän edes esiintyvän show’ssa. 3) LOD oli hävinnyt joukkuemestaruutensa pian Royal Rumblen jälkeen, ja monet olivat varmoja, että mestaruuksien häviäminen tarkoittaisi LODin lähtemistä kokonaan WWF:stä. Jo pidemmän aikaa oli huhuttu, että Animal ja Hawk eivät olisi tyytyväisiä asemaansa WWF:ssä ja että asiaan ei varsinaisesti auttanut heillekin asetettu kielto steroidien käyttämisestä. Niinpä Animalia ja Hawkia ei ollutkaan nähty WWF:n tapahtumista moneen viikkoon ennen WrestleManiaa, joten tätä voi pitää yllätyscomebackina. 4) Suurin syy tämän promon merkittävyyteen on kuitenkin se, että tämä oli LODin NWA-aikaisen managerin Paul Elleringin WWF-debyytti ja ensimmäinen kerta, kun Animal, Hawk ja Ellering esiintyivät yhdessä WWF:ssä. Harmi vain, että suurella yleisöllä ei ollut mitään hajua tässä tapahtumassa, kuka Ellering oli, ja siksi koko haastattelu (joka keskittyi Elleringiin) oli käytännössä turha. No, LOD oli kuitenkin tullut takaisin, ja nyt heillä oli vanha managerinsa mukanaan.
Singles Match
Jake Roberts vs. The Undertaker
The Undertaker oli vihdoin tehnyt face-turnin, jota WWF-fanit olivat odottaneet jo kauan. Taker oli ollut lähes debyytistään lähtien hämmästyttävän suosittu, ja viime aikoina hän oli alkanut kerätä niin kovia face-reaktioita, että WWF:llä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntää hänet faceksi. Turnille saatiin vieläpä luonnollinen ja erittäin kiinnostava juonikuvio, kun Undertaker kääntyi helmikuisessa Saturday Night’s Main Eventissä vanhaa ystäväänsä Jake Robertsia vastaan. Hävittyään Randy Savagelle SNME:ssä Roberts yritti ottelun jälkeen piestä Savagen terästuolilla backstagella, mutta Undertaker saapui paikalle pelastamaan Savagen ja estämään Robertsin hyökkäyksen. Tästä alkoi miesten välinen vihanpito, joka yltyi parissa viikossa hyvin brutaaliksi. Roberts muun muassa murskasi Undertakerin käden hauta-arkun väliin ja iski sen jälkeen DDT:n Paul Bearerille. Nyt oli vihdoin aika selvitellä välit singles-ottelussa, joka muuten jäisi joksikin aikaa Robertsin viimeiseksi WWF-otteluksi. Roberts oli ollut pidemmän aikaa tyytymätön asemaansa WWF:ssä (hän uskoi olevansa ME-tason nimi), ja niinpä hän päätti jättää WWF:n WrestleManian jälkeen. Lähtönsä Roberts hoiti ehkä karuimmalla mahdollisella tavalla: ilmoittamalla siitä Vincelle juuri ennen WrestleManian alkua.
Tässä ottelussa oli toimiva taustatarina, ja myös tunnelma oli kohdillaan, ja juuri nuo kaksi asiaa tietyllä tavalla pelastivat tämän ottelun. Etukäteen ajateltuna Undertakerin ja Jake Robertsin kohtaaminen kuulostaa sellaiselta matsilta, jossa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin – varsinkin kun Undertakerista oli tullut vähän vahingossa suuri yleisönsuosikki ja kun Jake Robertsista oli kuoriutunut yksi koko WWF:n parhaista heeleistä. Jotenkin tämä ottelu ei sitten kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Ehkä Robertsin ja Undertakerin tyylit eivät vain sopineet yhteen. Ehkä Undertaker oli edelleen liian vihreä. Ehkä ottelulle ei vain lähtökohtaisesti ollut annettu mahdollisuuksia mihinkään huippusuoritukseen, koska aikaakaan tällä ei ollut mitenkään liiaksi. Ehkä Vince vain halusi, että firmasta lähdössä oleva Roberts tuhottaisiin nopeasti. Oli miten oli, varsinaiset painilliset hienot suoritukset jäivät tässä matsissa aika vähiin, ja siksi koko hommasta jäi lähinnä sellainen ”ihan jees” tv-ottelutasoinen fiilis. Roberts teki kyllä hyvää työtä yrittäessään tuoda otteluun sopivaa psykologiaa ja hoitamalla erityisesti lopetuskamppailut (jotka olivatkin ottelun parasta antia) äärimmäisen hyvin. Tämmöisenään tämä oli silti vain ihan ok, mutta ei tämä onneksi mikään katastrofi sentään ollut.
* *
WWF Intercontinental Championship
Roddy Piper (c) vs. Bret Hart
No niin, tässä oli sitä jotain. Bret Hart oli siis hävinnyt tammikuussa IC-mestaruutensa The Mountielle juuri ennen Royal Rumblea järjestetyssä house show’ssa, kun hän oli noussut kehään lähes 40 asteen kuumeessa. Rumblessa Roddy Piper nousi puolustamaan ystäväänsä Hartia, haastoi Mountien IC-mestaruudesta ja voitti ottelun. Tuo oli ensimmäinen kerta Piperin WWF-uralla, kun hän piti hallussaan singles-mestaruutta. Pian Rumblen jälkeen Bret Hart kuitenkin palasi kuvioihin ja halusi tietenkin uusintaottelun mestaruudesta, jonka hän oli hävinnyt Mountielle epäreiluissa olosuhteissa. Piper toki suostui ystävänsä pyyntöön, mutta kahden seuraavan kuukauden aikana Hartin ja Piperin välit kiristyivät aika lailla. Juuri ennen ottelua nähdyssä yhteishaastattelussa miehet olivat jo käydä toistensa kurkkuihin kiinni. Tämä WrestleMania jäi myös Roddy Piperin viimeiseksi WWF-esiintymiseksi aika tarkalleen kahteen vuoteen. Piperin lähdöstä oli huhuttu jo alkuvuodesta 1992 lähtien: Piper oli näytellyt jo muutamissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, ja nyt hän päätti kokeilla onneaan kunnolla Hollywoodissa.
Huh! Sitten päästiin asiaan. Kun puhutaan legendaarisista IC-mestaruusotteluista, tämä Roddy Piperin ja Bret Hartin kohtaaminen on sellainen, joka (oman mutu-tuntumani mukaan) unohtuu aivan liian usein, mikä on paha virhe. Tässä jos jossain on nimittäin kyse aivan upeasta IC-mestaruusottelusta, jossa on ennen kaikkea aivan mahtava tarina! Bret Hart ja Roddy Piper, parhaat ystävykset, ovat vähitellen ajautuneet erimielisyyksiin, koska molemmat haluavat IC-mestaruuden, jonka Hart hävisi ensin huijauksella ja Piper voitti vähän vahingossa. Näin vuonna 2017 tämä ei ole mitenkään uudenlainen tai uniikki tarina, mutta vuonna 1992 tässä oli jotain todella jännittävää. Ja helvetti soikoon, miten hyvin Piper ja Hart kertoivat tuon tarinan ja ennen kaikkea hyödynsivät sitä tässä keskinäisessä ottelussaan. Jos vain tällä matsilla olisi ollut edes viisi minuuttia lisää aikaa, olisi puhuttu kevyesti MOTYC-kohtaamisesta, mutta nyt juuri tuo PIENI ajan puute aiheuttaa sen, että tämä ei nouse ihan siihen korkeimpaan kastiin. Ehdottomasti huippuluokan ottelu ja ennen kaikkea IC-mestaruusotteluista puhuttaessa klassikkomatsi, mutta silti jotain pientä olisin vielä tältä kaivannut, jotta olisi puhuttu yli neljän tähden ottelusta. Silti ei tätä voi kuin kehua: molemmilta nähtiin hienoja liikkeitä, molemmat kertoivat ottelussa loistavan tarinan, Bret Hart vuosi verta todella rankasti… Ai että, tätä on kyllä ilo katsoa.
* * * *
Kyllä, sitten oli vuorossa illan ”iso hetki”, kun LEX LUGER teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Kyllä vain, vielä kahta kuukautta aiemmin Luger oli puolustanut WCW World Heavyweight -mestaruutta WCW:n ppv:ssä, ja nyt hän oli hypännyt toiselle puolelle. Kyse ei kuitenkaan ollut ihan perinteisimmästä loikasta, koska Lugerin WCW-sopimus esti häntä edelleen osallistumista kilpailevan painishow’n tapahtumaan. Niinpä Vince McMahon palkkasi Lugerin oikeasti WBF:ään. Nyt saatatte kysyä, mikä on WBF. No, kyseessä oli Vince McMahonin vuonna 1991 perustama World Bodybuilding Federation, jolla Vince yritti syöstä maan hallitsevan kehonrakennuspromootion ykköspaikaltaan ja ottaa haltuunsa kehonrakennusskenen. Ikävä kyllä WBF oli tähän mennessä ollut aivan kamala taloudellinen katastrofi, mutta Vince ei vielä halunnut luovuttaa sen kanssa. Sen sijaan hän ajatteli, että palkkaamalla hurjassa tikissä olevan Lugerin WBF:ään hän voisi sekä tuoda lisäkatsojia WBF:lle että käyttää Lugeria tällaisin poikkeuskeinoin tapahtumissaan. Nyt WrestleManissa Bobby Heenan ja Gorilla Monsoon haastattelivat Lugeria ”satelliitin välityksellä” Atlantasta. Luger lähinnä promosi itseään, ja se siitä. Lopulta koko Lugerin WBF-ura meni aivan penkin alle, kun hän joutui vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen (joka muutti koko Lugerin uran). WBF:llä itsellään meni vielä huonommin: koko roska ajautui konkurssiin ja toi Vincelle vähintään melkein yhtä isot tappiot kuin muuan XFL toisi vuosia myöhemmin.
Eight Man Tag Team Match
Nasty Boys & The Mountie & Repo Man vs. Jim Duggan & Big Bossman & Virgil & Sgt. Slaughter
Tässä välissä olisi illan virallisen filler-ottelun aika. Osalla painijoista (kuten Virgilillä ja Repo Manilla sekä Bssmanilla ja Mountiella) oli toki taustalla omat erimielisyytensä, mutta mitään kantavaa feudia tässä ei ollut taustalla, vaan kahdeksan midcard-nimeä päätettiin vain änkeä samaan otteluun, jotta nämäkin herrat pääsisivät esiintymään WM:ssä. Ennemmin näin kuin että jokaisella olisi ollut omat ottelunsa – kuten tähän asti WrestleManioissa oli ollut tapana tunkea kortit aivan täyteen. Näistä painijoista Sgt. Slaughterilla tämä jäisi vuosiksi viimeiseksi ppv-otteluksi. Uransa ehtoopuolella oleva Slaughter eläköityi vuoden 1992 aikana ja siirtyi backstage-tehtäviin. Hauskaa, että vuosi sitten Slaughter oli ”firman ykkösheelinä” WM:n Main Eventissä, nyt yhdentekevänä facena filler-joukkueottelussa.
Olin etukäteen muistikuvieni avulla varautunut siihen, että tämä kahdeksan miehen hassuttelu olisi ollut ihan totaalista kuraa, mutta jouduin olemaan väärässä. Itse asiassa tämä oli ihan harmiton ja tällaisenaan tv-ottelutasoinen monien miehen vauhdikas rymistely. Koska osanottajia oli niin paljon, kenenkään kehässä olleen kehnomman painijan huonot puolet eivät päässeet esille turhan paljon. Sen sijaan kehässä olevien painijoiden tiivis vaihtelu ja muutenkin ottelun nopea rytmi takasivat sen, että tätä oli oikeasti ihan ok katsella. Toki Duggan oli oma surkea itsensä ja Slaughter yhtä tylsä kuin aina, mutta tykkäsin paljon enemmän tästä ratkaisusta kuin siitä, että nämä kaikki kahdeksan olisi yritetty tunkea joihinkin omiin otteluihinsa.
* *
WWF Championship
Ric Flair (c) vs. Randy Savage
Ei, ikävä kyllä tämä ei ollut illan viimeinen ottelu, vaikka niin olisi voinut toivoa. Ja kuten huomaatte, Ric Flair ja Hulk Hogan eivät todellakaan kohdanneet toisiaan WrestleManiassa. Ei, vaikka Hoganin ja Flairin 1 on 1 -ottelu ppv:ssä oli ollut (hieman kärjistettynä) jokaisen painifanin märkäuni koko 1980-luvun. Ja kun vihdoin Flair oli saapunut WWF:ään vuonna 1991, tuntui ilmiselvältä, että se oli tapahtunut vain yhdestä syystä: Jotta Flair ja Hogan voisivat kohdata toisensa WrestleManian Main Eventissä. Miksi näin ei sitten tapahtunut? Miksi WWF ei koskaan buukannut tuota legendaarista ottelua? Vuosikymmenten aikana asiaa on selitetty useilla eri syillä, ja yksi yleinen dirt sheet -selitys on se, että Hulk Hogan ei halunnut hävitä vuoden suurimmassa tapahtumassa Flairille ottelua, joka saattaisi jäädä hänen uransa viimeiseksi (tästä myöhemmin lisää). Flair puolestaan ei halunnut hävitä Hoganille. Niinpä koko ottelu peruttiin. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole varsinainen totuus, vaikka varmasti egoilla oli osuutensa asiaan. Dave Meltzer on nimittäin kirjoittanut, että alaa sisäpuolelta seuranneet tiesivät jo ”kuukausien ajan”, että Flair ja Hogan eivät kohtaisi toisiaan WM:ssä. Syy oli puhtaasti se, että Flairin ja Hoganin house show -ottelut eivät olleet vetäneet ollenkaan niin hyvin yleisöä kuin oli toivottu. Kun Flair ja Hogan alkoivat painia toisiaan vastaan house show’issa loka-marraskuussa, yleisömäärät olivat vielä kohdillaan. Pian ne kuitenkin laskivat selvästi, ja tuntui siltä, että Hogan-Flairissa ei sittenkään ollut sitä rahaa, jota kaikki olivat kuvitelleet siinä olevan. Niinpä suunnitelmat vaihdettiin.
Miten sitten Royal Rumblessa WWF-mestaruutensa voittanut Ric Flair päätyi puolustamaan vyötään Randy Savagea vastaan? Kaikki alkoi, kun pian Royal Rumblen jälkeen WWF:n presidentti Jack Tunney piti lehdistötilaisuuden, jossa ilmoitti Flairin ykköshaastajan WM:ään. Vaihtoehtoja oli viisi: Hulk Hogan, Randy Savage, Sid Justice, The Undertaker ja Roddy Piper. Tunney valitsi Hulk Hoganin, mutta pari viikkoa myöhemmin Hogan ilmoitti, ettei ottaisi ykköshaastajuuttaan vastaan. Syihin päästään myöhemmin tässä arviossa. Niinpä Tunney valitsi Hoganin korvaajaksi kakkosena listalla olleen, juuri tulikuumasta Jake Roberts -feudista voittajana selvinneen Randy Savagen. Savagen ja Flairin välille kehkeytyikin todella henkilökohtainen vihanpito, kun Flair ilmoitti heilastelleensa Savagen vaimon Miss Elizabethin kanssa vuosia sitten. Flair myös väitti, että hänellä olisi Elizabethista ”intiimejä kuvia”, jotka hän paljastaisi WrestleManiassa. Savage oli tietenkin aivan raivona tästä, ja nyt hän halusi paitsi voittaa WWF-mestaruuden Flairilta, myös puolustaa vaimonsa kunniaa. Flairin väitteet osoittautuivat toki lopulta tyhjiksi, ja kuvia ei koskaan paljastettu WrestleManiassa. Miss Elizabeth ei myöskään ollut (henkilökunnan ohjeistusten vuoksi) ottelun alussa miehensä ringisdellä, mutta saapui sinne kesken ottelun. Tämä olikin viimeinen kerta, kun Elizabeth nähtiin WWF:n ppv:ssä. Savagella ja Elizabethilla (tosielämän avioparilla) oli alkanut mennä näihin aikoihin avioliitossaan huonommin, ja Elizabeth jättäytyi WWF:stä pois pian WM:n jälkeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin elokuussa Savage ja Elizabeth erosivat, eikä Elizabeth palannut WWF:ään enää koskaan. Sen sijaan WCW:hen hän saapui vuonna 1996.
Huh, tämähän oli positiivinen yllätys! Muistin kyllä entuudestaan, että Savagen ja Flairin mestaruusottelu oli mahtava matsi, eikä tuon päättely nyt vaadi kovin kummoista neroutta. Silti muistikuvani etukäteen oli se, että tämä ei olisi ihan niin hyvä ottelu kuin olin toivonut. En tiedä, olinko nyt sitten jotenkin sopivassa mielentilassa, mutta tämän katselukerran perusteella voin ainakin sanoa, että tämä oli pirun kova ottelu. Loistavasti rakennettu ottelu, jossa molemmat pistivät parastaan ja jossa nähtiin upeita painisuorituksia. Ottelu oli myös oikeasti jännittävä, siinä oli hienoja near-falleja ja koko ottelun rakenne oli aivan täydellinen. Lisäksi Savage myi kaiken (kuten jalkansa telomisen) mahtavasti, ja Flair puolestaan bleidasi näyttävästi. Lopetuskin oli tavallaan ovela, vaikka samalla myös vähän pliisu. Yhtä kaikki, tämä oli aivan huippuluokan ottelu ja ehdottomasti yksi koko vuoden 1992 parhaista.
* * * * ½
Singles Match
Rick Martel vs. Tatanka
Kaikkien lähtijöiden vastapainona oli sentään yksi WrestleMania-debytoija. Chris Chavis -niminen Amerikan intiaani oli aiemmin pelannut amerikkalaista jalkapalloa ja tehnyt uraa kehonrakennuksessa, mutta vuonna 1990 hän oli debytoinut showpainin puolella. Kun Chavis oli viettänyt indyissä reilun vuoden, Vince McMahon iski silmänsä hänet. Chavis kävi useissa tryout-otteluissa ja sai lopulta paikan WWF:stä vuoden 1991 lopulla. Koska intiaanit olivat Vincen arvion mukaan aina kuumaa kamaa, Chavisille annettiin tietenkin intiaanigimmick, ja paininimekseen hän otti käyttöön Tatankan. Debyyttinsä Tatanka teki pian Royal Rumblen jälkeen, ja tähän mennessä hän oli voittamaton WWF:ssä. Nyt Tatanka sai vastaansa konkariheelin, ”The Model” Rick Martelin.
Äh, olipas turha ottelu. Se on harmi, koska Rick Martel ja Tatanka ovat molemmat ihan taitavia painijoita, ja erityisesti Martel olisi näihin aikoihin pystynyt vaikka mihin. Tatanka oli tämän ottelun aikaan toki vielä hyvin vihreä, mutta uskon silti, että Martel olisi pystynyt auttamaan hänet tässä matsissa hyviin suorituksiin. Tällä ottelulla olisikin ollut ehdottomasti mahdollisuuksia melkein samanlaiseen meininkiin kuin illan avanneella Santanan ja Michaelsin ottelulla. Nyt tuota mahdollisuutta ei haluttu kuitenkaan hyödyntää, vaan Martelin ja Tatankan ottelu lakaistiin pois päiväjärjestyksestä parissa minuutissa. Selostajatkin keskittyivät käytännössä koko ottelun ajan puhumaan vielä edellisestä matsista tämän ottelun sijaan. No, pitäähän nyt tähänkin WrestleManiaan mahtua tällainen alkuaikojen WrestleManioiden perinteinen turhakematsi.
* ½
WWF Tag Team Championship
Money Inc. (c) vs. Natural Disasters
Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut paljon sitten Royal Rumblen, jolloin mestareina oli vielä fanien rakastama Legion of Doom, jolta Jimmy Hartin manageroima ilkeä Natural Disasters -kaksikko yritti ryöstää vöitä. Pian Rumblen jälkeen WWF:ään oli kuitenkin syntynyt uusi joukkue, kun ”Million Dollar Man” Ted DiBiase ja veromies Irwin R. Schyster löysivät toisensa. DiBiase ja Schyster muodostivat joukkueen, jonka nimeksi tuli Money Inc., eivätkä he jääneet pitkäksi aikaa tyhjin käsin. DiBiase ja IRS nimittäin ostivat Jimmy Hartin manageripalvelukset itselleen, ja petturimainen Hart päätti myydä Natural Disasterseille myönnetyn mestaruusottelun Money Incille. Niinpä Money Inc. nousi täysin puskista joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi, ja he onnistuivat myös huijaamalla voittamaan joukkuemestaruudet Legion of Doomilta. Tästä eivät Earthquake ja Typhoon tietenkään pitäneet, koska Jimmy Hart oli pettänyt heidän luottamuksensa ja myynyt heidän mestaruusottelunsa toiselle joukkueelle. Niinpä Natural Disasters hyökkäsi Jimmy Hartin kimppuun ja kääntyi samalla faceiksi. Nyt Disasters-kaksikolla oli sitten mahdollisuus voittaa joukkuevyöt DiBiaselta ja IRS:ltä. DiBiase oli muuten siirtänyt Million Dollar Championship -mestaruusvyön hyllylle samalla, kun hänestä oli tullut joukkuemestari. Million Dollar -mestaruus nähtäisiin seuraavan kerran vasta vuosia myöhemmin.
WWF ilmeisesti päätti, että loistavan päämestaruusottelun jälkeen loppukortti voi olla mitä tahansa turhuutta, koska ketään ei kiinnosta kuitenkaan. Se on sääli, koska oikein buukattu joukkuemestaruusmatsi, jossa DiBiasen ja IRS:n todella kiinnostava uusi joukkue puolustaa mestaruuttaan, olisi ollut tässä kohtaa juuri kaipaamaani katsottavaa. Harmi vain, että WWF:n joukkuedivari oli näihin aikoihin todella ohut ja että Money Incin lähes ainut mahdollinen haastaja oli Natural Disasters. Natural Disastersin paskuudesta olen puolestaan näissä arvosteluissa kirjoittanut jo ihan tarpeeksi, joten en palaa siihen enää sen enempää. Yhtä kaikki, Earthquaken ja Typhoonin ansiosta tämä ottelu jäi varsin heikoksi, eikä asiaa auttanut millään tavalla se, että ottelun lopetus oli taas totaalisen kökkö. Sama turha lopetus nähtiin Royal Rumblen joukkuemestaruusottelussa, voisiko ppv-katsojille tarjota vähän parempaakin buukkausta?
* ½
Singles Match
Skinner vs. Owen Hart
Vielä Royal Rumblessa Owen Hart oli paininut joukkueena Jim Neidhartin kanssa, mutta Neidhart oli erotettu WWF:stä helmikuussa 1992 epäammattimaisen käytöksen vuoksi (eikä häntä nähtäisi WWF:ssä vuosiin), joten Owen oli joutunut siirtymään saman tien singles-uralle. Toistaiseksi nuoren Owenin singles-ura ei vielä ollut kovin merkittävä, mutta nyt hän sai mahdollisuuden alligaattorimies Skinnerin päihittämiseen. Mitään kummempaa feudia ei tällä ottelulla taustalla ollut.
Okei, kutsuin kahta edellistä ottelua turhiksi, mutta sitten tämä ottelu tuli näyttämään, millainen on todellinen turha WrestleMania-ottelu. Toki on hienoa, että Owen Hart sai WrestleMania-hetkensä, mutta olisikohan sen voinut hoitaa jotenkin paremmin, järkevämmin ja kiinnostavimmin? Potentiaalia kun olisi ihan mihin tahansa, niin on hieman sääli, että se päätetään tuhlata minuutin mittaiseen Skinner-squashiin. Ilmeisesti tämän ottelun ongelma oli se, että tämä WrestleMania VIII oli lähetyksenä puoli tuntia lyhyempi kuin pari edellistä WrestleManiaa, ja niinpä tästä show’sta loppui aika kesken. Sen takia tämä ottelu jäi pituudeltaan aivan tyngäksi ja ainakin Berzerkerin ottelu British Bulldogia vastaan jouduttiin jättämään väliin kokonaan.
½
Singles Match
Sid Justice vs. Hulk Hogan
Ja sitten. Illan Main Event. Tässä se nyt oli. Sid Justice vastaan Hulk Hogan. Miten tähän oli päädytty? Kaikki alkoi tietenkin Royal Rumblesta, jonka lopputaisteluissa kylvettiin ensimmäiset eripuran siemenet kahden fanien suosikin Hulk Hoganin ja Sid Justicen välille. Aluksi näytti kuitenkin siltä, että miehet pystyisivät sopimaan erimielisyytensä – kunnes tuli lehdistötilaisuus, jossa Jack Tunney julisti Hoganin Flairin ykköshaastajaksi. Justice ei voinut sietää sitä, että Hogan ohitti hänet ja raivostui lehdistötilaisuudessa täysin. Myöhemmin Justice kuitenkin pahoitteli käytöstään ja tarjoutui Hoganin joukkuepariksi SNME:n Main Eventiin, jossa Hoganin oli tarkoitus kohdata joukkueparinsa kanssa Undertakerin ja Flairin joukkue. Tuossa ottelussa nähtiin sitten Justicen lopullinen heel-turn, kun hän jätti Hoganin yksin taistelemaan Flairia ja Undertakeria vastaan ja poistui backstagelle nauraen. SNME:n jälkeen Justice esitteli uuden managerinsa Harvey Whipplemanin, joka oli aikaisemmin manageroinut lähinnä Warlordia. Nörttimäinen Whippleman ja korstomainen Justice muodostivatkin hetkessä todellisen tuhokaksikon: heeliksi kääntymisen jälkeen Justice tuntui menettäneen kaikki järjenrippeensä, ja täysin sekopäinen Justice alkoi terrorisoida WWF:n lähetyksiä tuhoamalla jobbereita viikko toisensa perään paiskaamalla heidät paareille ja rullaamalla heidät sitten paareilla suoraan päin teräsportaita tai muuta vastaavaa. Lisäksi Justice piti Brutus Beefcaken talk show’ssa Barber Shopissa sekopäisen promon, jossa hän oli käydä Hoganin hyvän ystävän Beefcaken kimppuun ja tuhosi sen jälkeen koko Barber Shopin lavasteet. Lopuksi Justice purskutti partavaahtoa naamalleen ja huusi raivoisasti Hoganin nimeä.
Justice oli luvannut tuhoavansa Hulk Hoganin tässä WrestleManiassa lopullisesti, ja monet pitivät sitä aivan mahdollisena. Tähän aikaan monet olivat nimittäin varmoja siitä, että Hulk Hogan eläköityisi painibisneksestä lopullisesti. Vince tai Hogan eivät olleet tätä WrestleManiaan mennessä myöntäneet, mutta WWF:kin oli kiusoitellut faneja viikkojen ajan sillä, että tämä hyvinkin saattaisi olla ”Hoganin viimeinen ottelu ikinä”. Hogan itse oli suunnitellut siirtyvänsä Piperin tavoin Hollywoodiin, mutta viime aikojen julkisuuskatastrofi oli muuttanut Hoganin suunnitelmia niin, että hän halusi lähinnä vetäytyä WM:n jälkeen julkisuudesta kokonaan. Kuten toki kaikki tiedämme, tämä ei jäänyt Hoganin viimeiseksi otteluksi ikinä, mutta viimeiseksi otteluksi vuoteen kylläkin. Hogan todellakin vetäytyi pois bisneksestä tämän WrestleManian jälkeen, eikä häntä nähty ennen seuraavaa WrestleManiaa. Tämä oli ensimmäinen osoitus siitä, että amerikkalainen showpainibisnes olisi valmis aikakauteen, jossa Hulk Hogania ei tarvittu enää valokeilaan. Nyt Hogan ottaisi valokeilansa kuitenkin vielä kerran tässä WrestleManian Main Eventissä, joka oli ihan oikeasti tähän aikaan äärimmäisen odotettu ottelu. (Mahdollisesti eläköityvä) Hogan oli kaikista julkisuusongelmistaan huolimatta lajin ykkösnimi, ja heel-Sid oli puolestaan pirun kuumaa kamaa. Ironista on toki se, että Hulk Hogan ei ollut ainut tämän ottelun osanottaja, joka jätti WWF:n pian tämän matsin jälkeen. WWF:llä oli suuria suunnitelmia Sidin varalle WM:n jälkeen, mutta sen sijaan Sid kärähti alkukeväästä kielletyistä aineista, ajautui pahoihin erimielisyyksiin WWF:n kanssa ja lähti firmasta jo ennen kuin kesä 1992 oli ohi. Se siitä siis.
Huh, tämä oli kyllä WrestleManian Main Eventiksi aivan totaalista paskaa. Monesti on väitelty siitä, mikä on WrestleMania-historian huonoin Main Event, mutta minun mielestäni koko keskustelu on aika turha, koska tämä Sidin ja Hoganin ottelu on aivan selvä voittaja. On oikeastaan hämmästyttävää verrata tätä ottelua vuoden takaisen WrestleManian Main Eventiin Hogan vs. Slaughteriin. Myöskään tuolta ottelulta tuskin kukaan odotti etukäteen minkäänlaista painillista ilotulitusta, mutta Hogan ja Slaughter päättivät kuitenkin tempaista työkengät jalkaan ja vetää niin hyvän ottelun kuin vain pystyivät. Ei se kamalan paljon ollut, mutta se oli silti ok ja samalla osoitus siitä, että molemmat kunnioittivat WrestleManian Main Eventiä. Nyt puolestaan… Noh, mitä tähän voi oikein sanoa. Hogan oli jo aivan valmiina lähtemään ”eläkkeelle”, eikä hän tehnyt tässä ottelussa oikeasti yhtään mitään. Kaikki ottelun kantaminen jäi siis Sid Justicen harteille, ja ikävä kyllä Sidillä ei ollut pienintäkään hajua minkäänlaisen ottelun kantamisesta, satti sitten WrestleManin Main Eventin hoitamisesta. Niinpä Sidin hallinta oli ihan totaalisen ankeaa ja tylsää, eikä siinä nähty kymmenen minuutin aikana kuin ihan pari nättiä power-liikettä. Powerbombinkin Sid onnistui lähes tulkoon botchaamaan. Oikeastaan ottelun pelastivat aivan totaaliselta paskuudelta juuri ne muutamat (ei botchatut) powerliikkeet, tunnelma ja lopun sekopäiset käänteet. Yleisö nimittäin jaksoi jostain syystä edelleen olla alusta loppuun Hoganin puolella, ja se kyllä auttoi jonkun verran. Harmi vain, että ottelun lopetuskin oli 1) buukattu totaalisen paskasti ja 2) vieläpä botchattu totaalisesti (tästä lisää spoilereissa ottelun perässä). Todellinen yllätys (joka nostaa myös ottelun fiilistä) nähtiin kuitenkin ottelun jälkeen, kun mystinen voodoo-mies, tässä WM:ssä ppv-debyyttinsä tehnyt Papa Shango ja Sid Justice pieksivät yhdessä Hogania… JOLLOIN ULTIMATE WARRIOR TEKEE COMEBACKINSA JA RYNTÄÄ HOGANIN AVUKSI. Tämä oli kyllä todellinen sekametelisoppa, huh huh.
*
Ensin on pakko sanoa Ultimate Warriorista: Unohdin tosiaan SummerSlamin arvion kohdalla kunnolla huomioida sen, että Ultimate Warrior lähti WWF:stä heti SummerSlamin ME:n jälkeen. Tuo oli todellinen shokki tuohon aikaan, koska monet odottivat, että WWF olisi nimenomaan alkanut tehdä Warriorista vihdoin uutta ME-tähteään ohi Hoganin, koska Hoganin aika alkoi olevan ohi. Warrior ja Vince McMahon ajautuivat kuitenkin juuri ennen SummerSlamia todella pahoihin sopimuserimielisyyksiin, ja egomaanikko Warrior uhkasi jättää SummerSlamissa esiintymisen kokonaan väliin. Vince pakotti Warriorin kuitenkin SummerSlamiin, mutta hyllytti hänet samalla kertaa, minkä takia Warrior lähti SummerSlamin ME:n jälkeen heti takahuoneisiin ja katosi kokonaan ruudusta. Warrior olisi halunnut irtisanoutua WWF:stä, mutta Vince ei suostunut tähän, koska Warriorilla oli sopimusta jäljellä syyskuuhun 1992. Hyllytys ja SummerSlam-lähtö olivat silti sen tyylisiä, että moni ei uskonut Warriorin palavan koskaan. Toisin kuitenkin kävi, kun vain pari viikkoa ennen WM:ää WWF alkoi neuvotella Warriorin kanssa uudestaan. Ilmeisesti WWF joutui paniikkiin firmasta lähtevien painijoiden määrän vuoksi, ja niinpä he päättivät tuoda Warriorin takaisin WWF:ään vuoden suurimmassa tapahtumassa Main Eventin päätteeksi. Comeback oli kyllä näyttävä, sitä ei voi kiistää.
Sitten Main Eventin lopetuksesta:
Vielä tänäkään päivänä, yli 20 vuotta tämän ottelun jälkeen, kukaan ei oikeastaan varmasti tiedä, mitä tuossa ME:n lopussa tapahtui ja mitä siinä olisi pitänyt tapahtua. Kokonaisuutenaan tilanne meni siis niin, että Hogan teki Justicelle legendaarisen Leg Dropinsa, josta kukaan ei ollut koskaan potkaissut ylös WWF:ssä. Hogan selätti Justicen… ja yhtäkkiä Justice potkaisi voimallisesti ylös juuri ennen kolmosta. Selostajat eivät reagoineet mitenkään, vaan jäivät sanattomiksi. Samalla Justicen manageri Harvey Whippleman nousi kehään, kävi Hoganin kimppuun ja aiheutti diskauksen. Tämä ei kuitenkaan yleisen näkemyksen mukaan ollut alkuperäinen suunniteltu lopetus, jonka voi päätellä juuri siitä, että Justicen ei ollut tosiaan tarkoitus potkaista ylös (vaan jonkun oli tarkoitus keskeyttää selätys) ja että selostajatkaan eivät osanneet reagoida Justicen selviytymiseen. Mikä sitten meni mönkään? Tapauksesta on vähintään kaksi eri versiota, joista ensimmäinen oli se, että koko ”botch” oli Justicen ja Whipplemanin juoni, jotta he saisivat Hoganin näyttämään huonolta. Whipplemanin oli siis alun perin tarkoitus katkaista selätys ja aiheuttaa diskaus, mutta Whippleman ”myöhästyi”, jotta Justice saattoi potkaista irti Hoganin Leg Dropista ja saada Hoganin näyttämään huonolta. Toinen versio on puolestaan se, että ottelun jälkeen kehään rynnännyt ja Hoganin kimppuun käynyt Papa Shango oli dramaattisesti myöhässä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Shangon olisi pitänyt juosta kehään katkaisemaan Hoganin selätystä, mutta koska Shango oli myöhässä, Justice ja Whippleman joutuivat improvisoimaan. Joitain muitakin versiota tapahtumista on. Yhtä kaikki, lopetus munittiin täysin ja se sai koko roskan näyttämään entistä huonommalta.
Voi kunpa vain tämä WrestleMania olisi voinut päättyä Savagen ja Flairin ottelun jälkeen. Jos show olisi loppunut tuossa kohtaa, tämä olisi ollut erinomainen tapahtuma. Hyvä opener, kaksi huippuottelua ja pari ihan ok:ta midcard-ottelua. Sen jälkeen Flair-Savagen jälkeen alkoi totaalinen paska, ja koko loppushow oli täyttä turhuutta ja pelkkää kuraa. Harmi näin, koska mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Tällaisenaan tämä on kahdesta huippuottelusta huolimatta vain Ok, mutta WrestleManioiden kirjoissa ei sentään huonoimpien Manioiden joukoissa, vaikka Main Event onkin Mania-historian surkein.
Wikipedia: WWF WrestleMania VIII
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.12.2017
No Comment