U:n perilliset – Shoot stylen historia ja japanilaisen MMA:n synty

Showpaini oli pitkän historiansa aikana flirttaillut usein oikeiden kamppailulajien kanssa. Ilmiö on varmaan parhaiten tuttu Japanista, jossa laji on aina ollut lähempänä urheilua kuin teatteria. Showpainista kumpusi vuosien aikana kokonaan uusi painin tyylisuunta, realismia tavoitteleva shoot style, joka puolestaan toimi pohjana japanilaisen vapaaottelun synnylle.

Miten shoot style syntyi ja missä se menee nyt? Vastaus alkaa siitä henkilöstä, josta lähes kaikki puroresun historiaan liitännäiset kysymykset ovat lähtöisin.

---

“Paini on urheilun kuningaslaji”.

Tällä ajatusmaailmalla Antonio Inoki lähti rakentamaan uutta painiorganisaatiotaan New Japan Pro-Wrestlingiä (NJPW) vuonna 1972. Karl Gotchin ja Billy Robinsonin kaltaisten painivirtuoosien myötä New Japan lähti muokkaamaan tyyliään eräänlaiseksi proto-MMA-henkiseksi väännöksi. Tätä oman tyylin paremmuutta muihin kamppailulajeihin todisteltiin vuonna 1976 alkaneilla näytösotteluilla, joissa painisankari Inoki haastoi kulloin minkäkin lajin mestarin. Suurimpana huipennuksena (ja epäonnistumisena) nähtiin ottelu nyrkkeilyn kiistatonta mestaria, Muhammed Alia vastaan vuonna 1976. Inokin otellessa spektaakkeleita koulutettiin dojossa perinteistä catch-painia Gotchin ja Robinsonin johdolla. NJPW:n nuoriso sai perinteisen koulutuksen, jotta hekin voisivat joku päivä todistaa painijoiden olevan kamppailijoista voimakkaimpia.

Nousukausu jatkui noin kymmenen vuotta, kunnes vuonna 1983 NJPW romahti. Antonio Inoki oli kanavoinut firman saamat ennätystuotot omaan sivuprojektiinsa, Anton Hiseliin. Kyseinen brasilialainen bioteknologiafirma pyrki tekemään uudenlaista lannoitetta. Kunnon startupin tapaan rahoitusta tarvittiin ja sitä Inoki mielellään syyti Japanin lypsylehmästään. Harmillisesti Anton Hisel ei kukistanut Kekkilää vaan projekti päätyi tekemään isot rahalliset tappiot. Kun tieto Inokin sivubisneksistä levisi painijoiden keskuuteen oli käsillä kapina. Satoru Sayama (Tiger Mask), NJPW:n junioridivisioonan kirkkain tähti, oli hyvin käärmeissään ja yritti järjestää vallankaappausta. Samanaikaisesti Inoki ja hänen oikea kätensä Seiji Sakaguchi erosivat johtotehtävistään. Hisashi Shinma, yksi NJPW:n johtohahmoista ja kovan luokan bisnesmies itsekin, sai lopulta syyt niskoilleen koko Anton Hisel -katastrofista ja sai lähtöpassit. Samalla hän kuitenkin junaili Inokille pakoreitiksi uutta promootiota, johon Inoki ja tämän seuraajat voisivat paeta rauhassa ja jättää ryvettyneen NJPW:n taakseen. Harmillisesti New Japanin kaappauksesta ei tullut mitään, sillä promootion televisiointioikeudet omistanut TV Asahi totesi ettei homma toimi ilman Inokia. Sayama kumppaneineen lähti lätkimään Shinman uuteen promootioon. Hauskana kuriositeettina osa UWF:n rosterista lähti vallankaappauksen osana, mutta osa lähti aivan oikeasti olettaen Inokin tulevan perässä.

Biolannoitesotku oli selvitetty, UWF oli syntynyt ja Inoki ja Sakaguchi palasivat hiljaisesti takaisin johtotehtäviinsä seuraavan vuoden aikana. Kaiken lisäksi Riki Choshu, yksi NJPW:n suurimmista tähdistä Inokin ja Tatsumi Fujinamin ohella, seurasi koko hommaa sivusta ja totesi, ettei tästä tule mitään. Choshukin lähti New Japanista, otti mukanaan toisen suuren joukon painijoita ja siirtyi lopulta kilpailevaan All Japan Pro Wrestlingiin muutamaksi vuodeksi.

UWF – ensimmäinen yritys (1984-1985)

UWF (Universal Wrestling Federation) järjesti ensimmäisen tapahtumansa 11.4.1984. Tapahtuman julisteessa oli kovia vihjailua illan mahdollisesta tähtikatraasta. Hulk Hogan, Andre the Giant, Inoki, Tiger Mask ja Sakaguchi olivat kaikki mainittu julisteen kysymysmerkkiosiossa. Todellisuudessa yksikään heistä ei ollut paikalla.

UWF:n ensimmäinen kiertue tarjosi pääasiallisesti perinteistä painia, jossa kotimaan tähdet pieksivät amerikkalaisia. Promootion ykkösnimeksi nousi heti alussa nuori Akira Maeda. Maeda oli Billy Robinsonin opissa karaistunut nuori atleetti, jonka karisma ja painitaidot olivat nostaneet hänen Inokin seuraajaksi. Maeda halusi tarjota realistista painia ja koko promootion tyyli alkoi pikkuhiljaa muuttua. Liikkeitä otettiin vastaan rajummin ja epärealistiset köysitemppuilut loistivat poissaolollaan. Tämä loi UWF:lle pienen, mutta vannoutuneen fanikunnan.

Ensimmäiset tyylimuutoksen merkit olivat ilmassa toukokuussa, kun Yoshiaki Fujiwara ja Nobuhiko Takada ilmoittivat liittyvänsä promootioon. Fujiwara oli kokenut kehävelho, jonka painityyli oli erittäin teknistä ja realismin hakuista. Takada taas oli New Japanin dojon nuori lupaus, jonka Fujiwara oli ottanut oppipojakseen. Nämä kaksi toivat mukanaan suurta tyylimuutosta yhä lähemmäksi kamppailun realistisuutta, mutta suurin innovaattori saapui heidän jälkeensä.

Satoru Sayama oli jättänyt Tiger Mask -hahmonsa taakseen ja oli lähes täysin eläköitynyt painimaailmasta. Kamppailulaji-intoilijana tunnettu Sayama perusti Tokioon Tiger Gym -kamppailusalin, jossa hän halusi alkaa kehittämään uutta kamppailulajia. Sayama oli rikastunut Tiger Mask -buumilla ja suhteet UWF-omista Hisashi Shinmaan olivat hyvät. Shinma sai Sayaman palaamaan kehään UWF:n leivissä, tarjoten mahdollisuutta levittää oman kamppailulajinsa ilosanomaa. UWF:n ensimmäinen suuri tapahtuma järjestettiin heinäkuussa 1984. Sayama paini nimellä The Tiger, ymmärrettävästi lisenssisyistä. Sayama alkoi välittömästi myös levittämään painimaailmaan uutta sanomaa: me olemme aitoa kamaa, muut ovat pellejä.

Tätä eivät kaikki katsoneet hyvällä. Tiikerin puheet julkisuuteen olivat hyvin kärkkäitä, mutta kärkäs meininki jatkui myös verhon takana. Sayama halusi muuttaa tyyliä entistä enemmän räjähtävämmäksi ja potkupainoitteiseksi kamppailuksi. Tyylin lähtiessä entistä raskaampaan suuntaan, moni UWF:n alkuperäiseen painijajoukkoon kuulunut ottelija (kuten lucharesu-tyylin innovaattori Gran Hamada ja Japanin hardcore-painin kummisetä Rusher Kimura) lähtivät toisiin promootioihin pakoon. Maeda ja Sayama jakoivat vision mahdollisimman realistisesta painityylistä. Maeda kuitenkin oli sitä mieltä, että teknisempi lukko- ja heittopainotteisempi ottelutyyli sopisi paremmin kuin Sayaman potkunyrkkeilyä muistuttava lähestymistapa. Tärkeimpänä vastakkainasetteluna oli, että Sayama halusi otella oikeasti. Tämä ei uponnut kauhean hyvin muille painijoille, sillä Maedan poppoo halusi pitää lajin perinteisen luonteen yllä, mutta painien kuitenkin rajummin ja realistisemmin. Sayama nähtiin vain opportunistina, joka halusi käyttää promootiota omien kokeilujensa laboratoriona, lisäillen sääntöjä mille mielelle sattui. Säännöstö kuumensi tunteita paljon puolin ja toisin.

Tämä ideologioiden taisto alkoi äityä vuoden 1985 puolella raskaaksi ja päätyi lopulta kehään asti. Syyskuussa 1985 Akira Maeda ja The Tiger ottelivat ottelun, joka äityi erittäin nopeasti todelliseksi tappeluksi. Noin kaksikymmentä minuuttia kestäneessä ottelussa Maeda ja Tiger läiskivät ja potkivat toisiaan todella brutaalisti. Tuomarin oli lopulta astuttava väliin ja molemmat miehet diskattiin. Sayama otti tämän jälkeen välittömästi lopputilin ja Maeda asetettiin jäähylle. Samana päivänä UWF:n johto tavannut New Japanin johdon kanssa keskustellen potentiaalisesta yhteistyöstä, mikä saattoi olla yksi välien kiristäjä Maedan ja Sayaman välillä. UWF:llä oli syynsä, miksi he ylipäätään New Japanin kanssa tekisivät yhteistyötä.

Alunperin UWF:n oli tarkoitus näkyä isolla tv-kanavalla maanlaajuisesti. Valitettavasti isojen tähtien (UWF:llä ei ollut aluksi Sayamaa tai Choshua, kahta maan isointa NJPW:n ja AJPW:n ulkopuolista nimeä) puutteen myötä tv-diiliä ei toteutettu. Promootion porskuttaessa eteenpäin alkoivat puheet uudesta potentiaalisesta tv-sopimuksesta. Tätä ei kuitenkaan saatu realisoitua kuin vasta aivan UWF:n loppuvaiheessa. Tällöinkin se oli vain epäsäännöllinen osio makasiiniohjelmassa, joka näytti painia eri maista. TV Tokyo oli pieni kanavai eikä uutta yleisöä sen kautta löytynyt. Kaiken kukkuraksi UWF:n pääsponsorina toiminut yrityspomo murhattiin kostoksi junailemastaan petosvyyhdistä. Samainen petosvyyhti aiheutti myös UWF:lle sen pikkuruisen TV-diilin menetyksen.

Rahojen ollessa lopussa, päätähtien kadottua ja yleisön ollessa kadoksissa UWF pisti pillit pussiin 11.9.1985. Vain reilun vuoden kestänyt promootio oli saavuttanut pienen kulttimaineen, mutta ei ollut tarpeeksi tuottoisa. UWF:n johtoporras päätti yhtenä viimeisistä teoistaan saada uskolliset painijansa isojen firmojen palkkalistoille ja aloitti neuvottelut All Japanin ja New Japanin kanssa. All Japanin kanssa neuvottelut tyssäsivät alkuunsa. Riki Choshun invaasioporukka sekä UWF:stä aikaisemmin lähteneet painijat olivat täyttäneet AJPW:n rosterin. AJPW:n pomo Giant Baba olisi halunnut vain Maedan ja Takadan. Muut UWF:n painijat eivät olisi mahtuneet. Toiveet keskittyivätkin New Japanin suuntaan, mutta sekään ei ollut helppoa. Lopulta NJPW suostui käyttämään kasvattejaan eli Maedaa, Takadaa ,Fujiwaraa, Kazuo Yamazakia ja Osamu Kidoa osana isompia suunnitelmia.

UWF ja New Japan (1985-1988)

Joulukuussa 1985 Maeda ilmestyi NJPW:n kehään ja ilmoitti saapuneensa todistamaan UWF:n voiman. 

”Halusin tulla todistamaan, että viimeisellä puolellatoistavuodella on ollut merkitystä”

UWF:n painijat laitettiin heti seuraavan vuoden alussa suureen näytösturnaukseen, jonka voittaja pääsisi haastamaan itse ison kihon, Antonio Inokin. Voittajaksi nousi Yoshiaki Fujiwara, joka paikkasi loukkaantunutta Maedaa. Inoki kuitenkin päihitti Fujiwaran selkeästi, minkä jälkeen Maeda nostettiin Inokin seuraavaksi haastajaksi.

UWF-loikkareiden paluu johti New Japanin kultaisiin vuosiin. UWF:n ja New Japanin väliset taistelut keräsivät katsojia ruudun ääreen ja areenoiden lehtereille sankoin joukoin. Erityisesti osapuolten välisiä suuria eliminaatio-otteluita muistellaan edelleen 80-luvun NJPW:n kohokohtina. 

Maedan ja kumppaneiden läsnäolo ei kuitenkaan kaikille maistunut. Huhtikuussa 1986 käytiin legendaarinen ottelu Maedan ja Andre the Giantin välillä. Andre oli erittäin haluton painimaan sovitusti, johon hermostunut Maeda vastasi potkimalla lujempaa ja lujempaa. Inoki itse joutui kesken ottelun neuvottelemaan miesten kanssa, jotta fanit saisivat tyydyttävän lopputuloksen. Andrea ei kiinnostanut. Andre kuritti välillä Maedaa ja välillä vaan halusi saada matsin loppumaan. Legendojen mukaan Andrea kismitti Maedan ylimielisyys ja halusi opettaa nuoren tähden talon tavoille. Lopulta ottelu päättyi ratkaisemattomaan Maedan kävellessä pois paikalta. 

Vaikka UWF:n jäsenistö tuotti hyviä otteluita ja katsojaluvut olivat korkeat, miehistössä ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä menoon. Homma huipentui majatalon tiloissa Kumamoton kaupungissa, kun humaltuneet painijat purkivat aggressioita toisiinsa samalla romuttaen majapaikan julkiset tilat. Meno äityi pahemmaksi, kun Riki Choshu joukkoineen palasi New Japaniin. Maedaa ja Choshua aseteltiin kilpakumppaneiksi, mutta kaksikon välit huononivat viikko toisensa jälkeen.

Marraskuussa 1987 Maedalla meni lopullisesti hermo kesken ottelun ja hän potkaisi Choshua suoraan päähän. Potku tuli niin kovaa vauhtia, että Choshun silmäkuopan luusto murtui. Tämä ei tietenkään ollut osa ottelua. Maedan arvaamattomuus kostautui välittömästi ja hänet hyllytettiin. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata takaisin kehiin hyllytykseltään, jos hän kävisi Meksikossa painimassa. Maeda ei tähän suostunut ja ja hänet irtisanottiin helmikuussa 1988.

Newborn UWF – Toinen nousu (1988-1990)

Siinä missä alkuperäinen UWF kamppaili saadakseen näkyvyyttä, oli toinen UWF (virallisesti Newborn UWF) jo valmiiksi tunnettu. UWF:n tähdet olivat olleet keskeinen osa New Japanin ohjelmistoa ja täten heille oli muodostunut suuri kannattajakunta. Uuden promootion aloittaminen oli paljon helpompaa. Maedan irtisanomisen jälkeen muut UWF:n vakionimet seurasivat perässä. Maedan ilmoitus uudesta promootiosta sai fanit villiksi. Ensimmäisen tapahtuman liput myytiin nopeasti loppuun vaikka korttiin oli ilmoitettu vain kolme ottelua. Osasyynä voidaan pitää Weekly Pro-Wrestlingin kattavaa uutisointia koko promootion vaiheista. Seuraavassa kuussa Hokkaidossa pidetty tapahtuma sai sekin väen liikkeelle. Ympäri maata matkustaneet fanit ottivat omaa lomaa nähdäkseen tämän uuden superpromootion.

UWF oli poikkeuksellinen. Siinä missä NJPW ja AJPW kiersivät ympäri prefektuureja viikkokausia pitkillä kiertueillaan, UWF keskittyi yhteen tapahtumaan kuukaudessa. Painijat pysyivät huippukunnossa ja tarjosivat intensiivisempää toimintaa kuin virkaveljensä NJPW:ssä ja AJPW:ssä. Tapahtumapaikat vaihtelivat ja joka tapahtumaa varten luotiin uusia oheistuotteita. UWF panosti todella paljon myös tapahtumatuotantoon. Lasersäteet ja savukoneet uudistivat kaavoihin kangistuneen painimaailman presentaatiota.

Säännötkin oltiin saatu sovittua. Siinä missä ensimmäisen UWF:n säännöt vaihtelivat ottelusta ja tapahtumasta toiseen, oli nyt luotu kolme yksinkertaista sääntöä:

• Kaikki ottelut ovat yksilöotteluita yhteen ratkaisusuoritukseen.
• Voitto tapahtuu joko tyrmäyksellä tai luovutuksella. Selätyksiä ei ole.
• Painijoilla oli viisi pistettä, jotka vähenivät jokaisesta uloslaskusta. Lisäksi kolme köysipakoa vähensi pisteitä yhdellä. Pisteiden loppuessa häviö tulkitaan tekniseksi tyrmäykseksi.

UWF:n vuosi 1988 oli menestyksekäs, mutta 1989 olisi promootion kiistaton huippuvuosi. Vuoden alussa Yoshiaki Fujiwara lähti jälleen New Japanista ja saapui UWF:ään. Fujiwaralla oli tärkeä rooli New Japanissa nuoremman jäsenistön kouluttajana ja samaa tehtävää hän jatkoi myös UWF:ssä. Molemmissa inkarnaatioissa oli hyvä määrä oppilaita, joista muodostui itsestään isoja nimiä. Suurimmat nuoret tähdet piti kuitenkin poimia UWF:n ulkopuolelta. Fujiwaran oppipojat, Masakatsu Funaki ja Minoru Suzuki jäivät hetkeksi vielä New Japaniin. Maaliskuussa Suzuki aneli pääsyä pois sopimuksestaan ja hänet irtisanottiin, antaen hänelle mahdollisuuden seurata Fujiwaraa UWF:ään. Funaki oli puolestaan ulkomaankomennuksella, kun Fujiwara otti häneen yhteyttä. Lontoossa oleillut Funaki päätyi hyppäämään UWF:ään. 

UWF kasvatti toimintaansa huomattavasti ja vuoden 1989 loppupuolella UWF järjesti tapahtuman Tokyo Domessa. UWF oli vasta toinen painifirma joka järjesti tapahtuman nykyään legendaarisella areenalla. NJPW oli järjestänyt oman Dome-tapahtumansa noin puolta vuotta aiemmin. Yli 60 000 fania pakkautui katsomaan, kun Maeda, Takada ja kumppanit asettautuivat kamppailulajien eri ammattilaisia vastaan. Tapahtuma, nimeltään U-COSMOS, oli suurtuotanto. Se lähetettiin elokuvateattereihin ympäri maata ja myöhäisiltaan oli myös saatu tapahtuman televisiolähetys, tarjoten suurelle yleisölle uudenlaista kamppailuviihdettä. Promootiolla meni hyvin. Kaikesta kiitos kuului Megane Superille, isolle silmälasikauppaketjulle, jonka toimitusjohtaja oli suuri painifani. Kyseinen ketju antoi avokätisesti sponsorirahaa kasvavalle promootiolle.

On 11.29.89, UWF shocked the world with U-Cosmos, the first wrestling event to sell out the Tokyo Dome, drawing a legit 48k paid/$2.9 mil gate. A late injury to Funaki meant Maurice Smith, WKA kickboxing champ/future MMA icon would battle 21yr old Minoru Suzuki in a mixed match pic.twitter.com/nFTF2gGBKv

— Vintage Puroresu プロレス (@vintagepuro) August 25, 2021

Megane Super koitui lopulta myös UWF:n kohtaloksi. U-COSMOS oli jättimenestys, joka oli selkeä merkki Megane Superin johdolle: painibisneksessä on rahaa ja mahdollisuuksia hypätä mukaan takomaan kahisemaan. 

Megane Super perusti Super World of Sport -promootionsa ja alkoi välittömästi rellestämään ympäri Japania, poimien isoja nimiä eri promootioista. Osana Megane Superin suunnitelmaa oli luoda yhteistyö UWF:än kanssa, jotta heillä olisi varmasti kovimmat nimet tarjolla. UWF:n painijat eivät tästä pitäneet ja kaikki johdon tapaamiset SWS:n kanssa tuomittiin. Kaiken lisäksi Maeda väitti Megane Superin toimitusjohtajan kavaltaneen rahaa UWF:ltä. Tämän syytöksen myötä Maeda laitettiin hyllylle viideksi kuukaudeksi.

UWF:n toisen inkarnaation tarina huipentui erään tapahtuman lopussa. Painijat järjestivät pääottelun jälkeen tempauksen, johon oltiin kutsuttu kaikki loukkaantuneet painijat ja hyllytetty Maeda. Joukko ilmoitti pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi, viitaten vahvasti takahuoneessa velloneeseen draamaan. 

Tämä tempaus ei miellyttänyt johtoa ja firma antoi kaikille painijoille potkut. UWF sulki ovensa välittömästi välikohtauksen jälkeen.

Johtoportaan ja painijoiden kärhämät hajottivat promootion, mutta painijoiden veljeyteen voi aina luottaa. Näin ajatteli Akira Maeda, kun hän kutsui kotiinsa kaikki potkut saaneet toverinsa. Maedan suunnitelmana oli perustaa uusi promootio, joka olisi UWF:n kolmas ja täydellisin inkarnaatio. Päätähtenä toimisi edelleen toki Maeda itse. 

Takadan leirissä olleet Yoji Anjo ja Shigeo Miyato halusivat Takadan kärkeen ja olivat muutenkin eri mieltä Maedan kanssa uuden UWF:n suunnasta. Fujiwara ehdotti, että he lyöttäytyisivät yhteen ja olisivat osa Megane Superin suurempaa kokonaisuutta. Näistä erimielisyyksistä ei päästy sovintoon illan aikana, joten Maeda totesi suunnitelmien haudutuksen olevan paikallaan. Kukin painija poistui omille tahoilleen.

Toisistaan tietämättä, heillä kaikilla oli omat suunnitelmansa käynnissä.

Pakka leviää ja UWF:n perilliset syntyvät

Hyvin pian painijakokouksen jälkeen Maeda heräsi ihmeellisiin uutisiin. Fujiwara oli mennyt omine porukoineen Megane Superin pakeille ja silmälasifirma oli lupautunut rahoittamaan tätä uutta projektia. Mukana lähti kasa nuoria painijoita, kärjessä Funaki ja Suzuki. Hetki tämän jälkeen Takadan leiri ilmoitti perustaneensa uuden UWF:n. UWF International olisi painin perinteiden palauttaja ja UWF:n manttelinperijä. Maeda jäi yksin, tavoitteenaan kehittää painia lajina eteenpäin. Sokerina pohjalla Satoru Sayama oli pari vuotta aiemmin pistänyt pystyyn oman organisaationsa. U:n perilliset olivat syntyneet.

Shooto (1985-)

Satoru Sayama halusi luoda uudenlaisen kamppailulajin. Hän halusi kamppailulajinsa pohjautuvan edelleen painitektniikoihin. Kamppailulajin nimeksi valikoitui ”shooting”, joka muuntui ajan myötä Shootoksi. Shootossa käytetään pystyottelussa iskuja ja potkuja varsin kattavasti. Maassa tapahtuva vääntö pohjautuu painimaailmassa tunnettuihin vahvoihin ja toimiviin lukkoihin. Sayama ammensi ideoita eri lähteistä ja yhdisteli niitä uudeksi hybridilajiksi. Shootoa voidaankin pitää modernin vapaaottelun ensiaskelina.

Shooto porskutti eteenpäin ja levisi ympäri maailmaa. Myös Suomessa varhaiset vapaaottelun harrastajat ottivat Shooton omakseen. Sayama keikkui vuoteen 1996 Shooton johdon ylimmässä päässä, jonka jälkeen hän teki paluun painikehiin. Shooto jatkoi kasvamistaan ja kotimaassaan siitä muodostui varteenotettava pienpromootio vapaaottelun maailmassa. 

Shooto elää ja voi hyvin, tarjoillen nykyään peruslaadun vapaaottelua.

Pro Wrestling Fujiwara-gumi (PWFG) (1991-1996)

Yoshiaki Fujiwara oli NJPW:n ja UWF:n arvostettu kouluttaja. Maineensa avittamana hän päätti ottaa nuoret oppilaansa kanssaan uudelle matkalle ja perustaa Pro Wrestling Fujiwara-gumin. Fujiwara oli napannut Megane Superin oljenkorresta kiinni ja sai taatun rahoituksen projektilleen. Promootion kärjessä keikkuisi luonnollisesti Fujiwara itse, mutta hän antoi nuorille jatkuvasti mahdollisuuksia näyttää kykyjään isoissa otteluissa. Rahakkaan sponsorin avulla UWF:n vakituiset ulkomaiset painijat saatiin osaksi Fujiwaran jengiä.

Fujiwaran ollessa Megane Superin lipun alla Fujiwara-gumin edustajat esiintyivät vakituisesti myös SWS:n suurimmissa tapahtumissa. SWS:n kaksi viimeistä Dome-tapahtumaa sisälsivät Fujiwara-gumilta näytösottelun. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin hyvin kuin päällepäin vaikutti. PWFG oli hoidettu huonosti organisaationa eivätkä nuoret painijat halunneet tulla liitetyksi SWS:n kaltaiseen sekatyylin promootioon. Fujiwara-gumin lokakuussa 1992 itse järjestämä Tokyo Dome -tapahtuma oli taloudellinen pettymys. Kaiken hallinnollisen kaaoksen keskellä Fujiwaran tärkeimmät oppipojat Funaki ja Suzuki totesivat, että he voisivat itse luoda oman suuntansa ja tyylinsä. Täten tammikuussa 1993 lähes kaikki Fujiwara-gumin painijat irtisanoutuivat ja seurasivat nuoria tähtiä kohti uutta tuntematonta. Fujiwara jäi yksin sponsorirahoineen.

Megane Super vetäytyi sponsoridiilistä ja Fujiwaran täytyi kiireessä kouluttaa uudet kasvatit osaksi painisirkustaan. Samalla tyyli vaihtui UWF-tyylistä tavalliseen painiin, muuttaen promootion luonnetta merkittävästi. Fujiwara kuitenkin sai promootion pyörimään ja jatkamaan kasvuaan. Firmasta lähteneiden nuorien painijoiden tilalle löytyi uusia nimiä, joista Fujiwara kouli varmoja työjuhtia promootiolleen.

Harmillisesti homma tyssäsi vuonna 1995, kun eräs rahakas sponsori alkoi vaatia suuria irtisanomisia promootion jäsenistössä. Vuoden 1993 tapauksessa Fujiwaran tueksi jäänyt Yuki Ishikawa otti kaikki jäljelläolevat painijat (Fujiwaraa lukuunottamatta) ja erosi promootiosta. Tämä joukkio perusti myöhemmin BattleARTS-promootion. 

Fujiwara-gumi jäi pystyyn Fujiwaran omana pikkupromootiona sekä buukkaustoimistona.

Fighting Network Rings (RINGS) (1991-1999)

Maedan jäädessä yksin hän totesi maailman olevan hänelle avoin. Maeda perusti RINGSin vuosien mittaan kehittyneen kattavan tukiverkostonsa avulla. RINGSin tarkoituksena oli olla suuri kamppailulajiverkosto, jossa eri maiden paikalliset RINGS-organisaatiot lähettäisivät parhaimmat ottelijansa Japaniin ottelemaan lippulaivapromootioon. Alkuvaiheessa japanilaisia ottelijoita oli vain Maeda, mutta network-ajattelu johti Maedan hankkimaan ison liudan ulkomaisia yritykseensä. Kiitos itäblokin maiden ja hollantilaisten kickboxing-intoilun, saatiin Ringsiin kasa taitavia kamppailijoita. Maedan oli vielä iso tähti NJPW- ja UWF-vuosiensa ansiosta ja RINGS sai myös ison tv-sopparin satellittiikanava WOWOWin kanssa. Kanava näyttäisi kaikki isot RINGS-tapahtumat suorana.

RINGS keräsi alussa kiitettävästi suosiota, muttei räjähtänyt edeltäjänsä tasolle. Syynä tähän oli varmasti kilpailevat proomotiot muilta U-perimän organisaatioilta. Yleisö kuitenkin löysi promootion ja seurasi sitä innolla. Itse ottelut tarjoilivat varsin laadukasta painiviihdettä, kruununjalokivenään venäläisen Volk Hanin lukkoklinikat. Karismaattinen Maeda ja myöhemmin mukaan tullut Kiyoshi Tamura tarjosivat japanilaisille kotimaisia sankareita. Otteluissa oli myös suuri jännitysmomentti ja vielä tähän päivään asti kuulee väittelyitä mitkä olivat näytösotteluita ja missä oteltiin oikeasti.

RINGS käytti myös omanlaista säännöstöä korostaakseen olevansa shoot-painin seuraava evoluutioaskelma. Hanskoja ei saanut käyttää ja kasvoihin lyöminen oli kielletty. Maassa ei saanut tehdä iskuja. Ottelun osallistujille annettiin myös 15 pistettä, joita hupeni köysipaoista ja maahan joutumisesta. Häviö saattoi tulla luovutuksella, tyrmäyksellä tai kaikkien pisteiden loppumisellla.

RINGSin otteluiden lopputuloksista liikkuu ristiriitaisia huhuja. Yleinen käsitys on, että promootion alkuvaiheessa meininki oli sovittua ja myöhemmin ryhdyttiin aitoihin taisteluihin.

Syy muutokseen saattaa löytyä Maedan eläköitymisen jälkimainingeista. RINGSin taistelut jatkuivat pitkälle 90-luvun loppuun saakka, kunnes Maeda päätti ripustaa kengät naulaan. Vuonna 1999 suuressa eläköitymisottelussa Maeda kohtasi venäläisen painilegenda Aleksandr Karelinin. Samaan aikaan kortin alemmassa päässä käytiin otteluita King of Kings -säännöillä.

King of Kings -säännöt tuotiin RINGSiin vuonna 1999 vastaamaan nousussa olevan vapaaottelun aaltoja. Vuonna 1997 perustettu PRIDE saavutti suurta suosiota kamppailu-urheilun fanien parissa ja RINGS halusi päästä mukaan apajille. Tämän takia Maeda päätti siirtyä pois kehästä ja muuttaa promootionsa enemmän vapaaottelun suuntaan. Valitettavasti tämä ajoi RINGSin kohti loppuaan. Paljon suurempi PRIDE houkutteli niin ottelijoita kuin työntekijöitä leipiinsä pyörittämään maan suurinta taistelusirkusta. Vuonna 2002 tapahtui merkittävä isku, kun WOWOW hankki oikeudet lähettää UFC:tä Japanissa. Kahta promootiota ei tarvittu, joten WOWOW lopetti RINGSin kanssa tehdyn sopimuksen. Maeda ajoi firman alas ja siirtyi Big Mouth -painipromootion johtohahmoksi.

RINGS teki paluun muutaman vuoden päästä, mutta painipromootio se ei ollut. RINGS The Outsider oli konsepti, jossa amatööriottelijat ottivat toisistaan mittaa. Sen sijaan, että ottelijat olisivat puhtoisia urheilijoita, halusi Maeda kaiken maailman katupunkkarit ja alamaailman herrat ottelemaan keskenään. Outsider oli kulttihitti, joka johti RINGSin pienoiseen uudelleensyntymään.

Nykyään RINGS on vapaaottelupromootio, joka vetää pari sataa katsojaa per tapahtuma.

Union of Wrestling Forces International (UWFi) (1991-1996)

Nobuhiko Takada oli ehtinyt nousta UWF:n toisen inkarnaation aikana promootion toiseksi suureksi tähdeksi Maedan rinnalle. Supertähden ulkonäöllä varustettu Takada oli rakastettu hahmo niin fanien kuin nuorempien UWF-painijoiden keskuudessa. Takadan johtama joukkio oli kooltaan suurin Newborn UWF:n jälkeisestä kolmesta ryhmittymästä ja UWF:n henkeä pyrittiin pitämään vahvasti yllä. Takadan ryhmä sai kouluttajakseen Billy Robinsonin ja toinen legenda Lou Thesz tuotiin keulakuvaksi ylläpitämään uskottavuutta. 

”Me olemme sitä oikeaa painia, nuo muut eivät ole”

Tällä pohjalla Takada joukkioineen lähti valloittamaan painifanien sydäntä. Takadan haikaili Inokin vanhan NJPW:n perään, jossa painijoiden piti olla oikeasti kovia.

UWFi otti säännöt uuteen syyniin ja kehitti paljon RINGSiä muistuttavat säännöt. Ottelijoilla oli 15 pistettä, joita vähennettiin muun muassa tyrmäysyrityksistä, heitetyksi tulemisesta tai köysipaoista. Ottelut voitettiin tyrmäyksellä, luovutuksella tai pistepotin vähentämisellä. RINGSistä poiketen UWFissä nähtiin myös joukkueotteluita. Erona yksilösääntöihin joukkueet aloittivat 21 pisteellä. Uloslaskuja tai muita vastaavia ei ollut. Selätykset tuotiin sääntökirjaan promootion loppuvaiheessa, kun ulkopuolelta tulleita painijoita hyödynnettiin kasvavissa määrin.

UWFi ei perustamisensa jälkeen aikaillut tapahtumien kanssa, vaan heti ensimmäisellä kiertueella alettiin järjestämään isoja otteluita. Takada, Kazuo Yamazaki ja Anjo ottelivat Bob Backlundin, Gary Albrightin ja Billy Scottin kaltaisten painivirtuoosien kanssa tuoden esille omaa painityyliään. Kiertue huipentui Ryogokuun, jossa Takada kanavoi sisäistä Inokiaan otellen entistä maailmanmestaruusnyrkkeilijä Trevor Berbickiä vastaan. Takada voitti ja vuosi päättyi sankarin kruunaamiseen. Meininki jatkui samanlaisena vuoteen 1992, Takadan ottaessa tärkeitä voittoja.

Vuosi 1992 nosti UWFi:n profiilia melko laajalti. Syksyllä 1992 Takada sekä Thesz pitivät lehdistötilaisuuden, jossa he ilmoittivat esittelevänsä mestaruusvyön. Theszin vanha NWA-vyö toimitti mestaruuden virkaa ja vyö julistettiin ainoaksi oikeaksi painimestaruudeksi. Vyön ensimmäiseksi hallitsijaksi nousi kukas muukaan kuin Takada. Gary Albrightia vastaan käyty ottelu möi Ryogokun loppuun. Mestarina keikkunut Takada siirrettiin isoon feudiin, kun Koji Kitao saapui firmaan. Kitao oli entinen sumopainija, joka oli kyseenalaisissa merkeissä lempattu ulos urheilulajista.

Yokozunaksi korotettu ja huonosta käytöksestä sumosta lähtöpassit saanut Kitao oli huhujen mukaan siirtymässä amerikkalaisen jalkapallon maailmaan. Tämän sijaan mies lähti Yhdysvaltojen AWA:n riveihin kouluttautumaan painin saralla. Pikaisen koulutuksen jälkeen mies lähetettiin New Japanin dojoon, jossa hänet koulittiin valmiiksi kehään. New Japanin leivissä Kitao ehti olla vain muutaman kuukauden. Isona palkkauksena mainostettu Kitao ei oikein maistunut yleisölle ja takahuoneessa mies osoittautui täydeksi pommiksi. Kitao ei pitänyt korealaistaustaisesta supertähdestä Choshusta, vaan oli avoimen rasistinen tätä kohtaan. Lopputuloksena miehelle annettiin lähtöpassit heinäkuussa 1990.

Kitao siirtyi hetkeksi SWS:ään, jossa hänet laitettiin välittömästi firman suurimman tähden Genichiro Tenryun kaveriksi. Kitaon käytös kuitenkin kismitti takahuoneessa edelleen ja vuonna 1991 Kitao onnistui saamaan itsensä jälleen liriin. Ottelu John Tentaa vastaan Kobessa kääntyi hyvin nopeasti puhtaaksi shootiksi, kun Tenta (entinen sumopainija itsekin) alkoi antamaan hieman rajumpaa iskua. Kitao suuttui, kieltäytyi myymästä ja alkoi pistämään samalla mitalla. Tuomari sai myös osansa iskusta. Lopulta Kitao nappasi mikrofonin ja huusi yleisölle, että paini ei ole oikea urheilulaji – tämä on ennaltasovittua! Kitao sai lähtöpassit taas kerran.

Pienen tauon jälkeen Takada ja kumppanit rekrytoivat Kitaon vetonaulaksi kasvavalle promootiolleen. Kitao oli SWS:stä lähdön jälkeen alkanut harrastamaan eri kamppailulajeja ja muutti tyylinsä enemmän karatekan suuntaan. Takadalle tämä oli loistava tilaisuus näyttää painin mahtavuus. Kitao tuotiin loppuvuodesta 1992 ottelemaan Kazuo Yamazakia vastaan. Kitao voitti Takadan oppipojan ja otti pian yhteen Takadan kanssa ottelussa, joka jäisi historiaan.

UWFi:n ottelut olivat ennalta sovittuja, vaikka ne näyttivätkin hurjilta. Voittajat ja voittotapa oli selkeästi sovittu. Takadan ja Kitaon ottelun tuli päättyä tasapeliin, olihan Kitao kuitenkin ”iso tähti”. Takada kuitenkin näki mahdollisuuden järkyttää painimaailmaa ja lähti otteluun toisella ajatuksella. Ottelu päättyi Takadan voittoon, kun Takada tyrmäsi Kitaon potkulla suoraan päähän. Tämä temppu nosti Takadan välittömästi parrasvaloihin, kun fanit saivat nähdä Kitaon kaatuvan. Yllätyksenä ottelun jälkeen Kitao oli kuitenkin hyvin myötämielinen, kätellen Takadan ja kumartaen yleisölle kunniakkaasti.

Kitaosta oli tullut nöyrä. Kitao siirtyi tämän jälkeen takaisin Tenryun leipiin ja perusti myöhemmin oman dojonsa. Buko Dojon oppilaista muodostui Toryumonin (nyk. Dragon Gate) veteraaniosasto.

Vuosi 1993 oli UWFi:lle suuri vuosi. Takada voitti vuoden 1992 Tokyo Sportsin jakaman MVP-palkinnon ja promootio oli painimaailman suuri puheenaihe. Edellisvuoden kaltaisia suuria tempauksia ei nähty, mutta promootio kasvatti suosiotaan ja koulutti uusia ottelijoita. Kiyoshi Tamura, Kazushi Sakuraba, Masahito Kakihara ja Yoshihiro Takayama kukin näyttivät pilkahdusta Japanin kamppailu-urheilun tulevaisuudesta. Takada ja Yamazaki ottelivat pääottelussa, samalla kun Yoji Anjo oli keskikortin vakikasvo ulkomaalaistaustaisia ottelijoita vastaan. Takada jatkoi Inoki-kanavointiaan, otellen mestaruudestaan venäläistä Salman Hashimikovia vastaan, joka oli 80-luvulla ollut NJPW:n neuvostopainijoiden kärkitähtiä. Vuonna 1993 UWFi isännöi suurinta tapahtumaansa koskaan.

Lou Theszin lahjoittama vyö profiloitiin välittömästi painin ykkösmestaruudeksi, ainakin UWF:n johdon mielestä. Osana kampanjaa oli avoin haaste kaikille maailman painimestareille. Kuka tahansa oli tervetullut ottelemaan Takadan vyöstä. Vastauksia ei paljolti kuulunut, mutta yksi mies vastasi. 

Mies jota kutsutaan nimellä Vader. 

Vader oli ollut yksi Japanin suurimpia ulkomaispainijoita (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti), joten hänen palkkaamisensa oli iso sulka Takadan tallin hattuun. Vader oli ehtinyt lähteä Japanista ja siirtynyt WCW:hen. WCW:ssä pyörinyt Vader sai vihiä Japanissa olevasta isosta mahdollisuudesta ja solmi sopimuksen UWFi:n kanssa helmikuussa 1993. Nimi Big Van Vader oli NJPW:n omaisuutta, joten mies nimettiin Super Vaderiksi. Kolmessa ensimmäisessä ottelussaan Vader teki selvää keskikortin vakiokasvoista Sanosta, Yamazakista ja Nakanosta tyrmäten heistä jokaisen. Vaderin profiili oli korkealla, joten joulukuussa 1993 UWFi marssi stadionille.

Meiji Jingu Stadionilla järjestetty suurtapahtuma keräsi yli 46 000 katsojaa, vetonaulanaan odotettu mestaruusottelu Super Vaderin ja Nobuhiko Takadan välillä. UWFi oli onnistunut nappaamaan myös TV-paikan, joten ottelu olisi mahdollisimman monen nähtävillä. Alakortissa nähtiin UWFi:n vakiokasvot ottelemassa amerikkalaisia painijoita vastaan. Nämä ottelut eivät suuremmin poikenneet UWFi:n tavallisesta buukkauksesta, muutamaa odotettua voittoa lukuunottamatta. Kaikkien odotukset olivat pääottelussa. Neljätoistaminuuttinen näytös sai suuren yleisön mylvimään jokaisen iskun kohdalla ja tunnelma oli katossa. Ottelu ei ehkä ole shoottityylin tekninen mestariteos, mutta fiilikseltä aivan mahtava. Takada päihitti Vaderin ja oli voitokas. UWFi vaikutti pysäyttämättömältä.

1994 aloitettiin ryminällä. UWFin toimitusjohtaja Ken Suzuki ilmoitti, että UWFi haluaa järjestää painin maailmancupin. Suuressa lehdistötilaisuudessa Suzuki poseerasi kutsukirjeiden kanssa, jotka oli osoitettu Japanin suurimpien promootioiden mestareille. Panoksena olisi 100 miljoonan jenin (noin 768 000 euroa) potti. Kutsu lähti myös ulkomaille, jotta mukaan saataisiin mahdollisimman kattava kaarti painijoita. UWFi odotti vastauksia, mutta niitä ei kuulunut. Yksikään japanilainen promootio ei suostunut tähän suuruudenhulluun ajatukseen. Ainoastaan Super Vader saatiin mukaan, olihan hänellä vielä sopimusta jäljellä. Maailmanturnauksen muina niminä nähtiin muun muassa Bad News Allen ja Dan Severn, jotka eivät kumpikaan olleet toivotun merkittäviä nimiä. Vader dominoi jälleen kerran ja kohtasi finaalissa Takadan. Kaksikon kohtaaminen kääntyi tällä kertaa Vaderin suvereeniksi voitoksi ja mies kruunattiin välittömästi mestariksi. 

UWFillä oli kova yritys päästä ulkomaiden markkinoille. Yhdysvalloissa UWFi:a alettiin tarjoamaan maksulähetyksien muodossa. ”Shootfighting: It’s real” -PPV:t olivat valikoituja paloja UWFi:n tarjonnasta, jolla pyrittiin esittelemään kasvavaa urheilulajia. PPV ei aiheuttanut suurta suosioaaltoa ja kolmas PPV jäi viimeiseksi. Arvostelu ensimmäisestä löytyy täältä. Tunnetumpi yritys länsimarkkinoilla oli BUSHIDO -TV-sarja. 90-luvulla brittiläinen tv-tuottaja löysi UWFi:n nauhat ja alkoi välittömästi tuottamaan koostelähetyksiä myytäväksi maailmalle. Bushido yritti esittää lajia aitona urheiluna, pitäen sitä kamppailulajien huippuna. Bushidoa näytettiin eri kanavilla vuosia, jopa Suomessa saattoi nähdä Takadan matseja Eurosportin kautta. Jaksot kiersivät eri kanavilla vuosia kauan UWFin romahtamisen jälkeen, saavuttaen kulttimaineen muun muassa Venäjällä ja Israelissa.

Vuoden 1994 tempauksista historiaan jäi myös eräs toinen välikohtaus. Rickson Gracie perheineen oli onnistunut tuomaan brasilialaisen jujitsun taistelulajimaailman tietoisuuteen UFC-tapahtumilla. Rickson oli myös onnistunut Japanissa järjestettyjen Vale Tudo Japan -tapahtumien kautta saavuttamaan kulttimaineen lajipiireissä, dominoiden Japanin taistelijoita. UWFi haistoi isot rahat Gracien tuomisessa kehäänsä. Takada haastoi Graciet julkisesti, mutta Rickson tyrmäsi idean heti. Gracien perhettä eivät kiinnostaneet lavastetut ottelut. Rickson antoi kuitenkin vastahaasteen, että hän ottelisi ketä tahansa vastaan omilla säännöillään. Takadan kakkosmiehenä tunnettu Yoji Anjo näki tilaisuutensa tulleen. Keskikortissa pyörinyt Anjo oli hakenut mahdollisuutta nousta Takadan rinnalle ja brasilialaisen ihmetaistelijan hakkaaminen nostaisi hänet varmasti UWFi:n kärkinimeksi.

Joulukuussa 1994 Anjo ja kasa japanilaisia reporttereita matkasi Kaliforniaan, jossa Rickson majaili. Valetarinana oli antaa henkilökohtainen kutsu Ricksonille, mutta Anjo aavisti miehen kieltäytyvän. Ricksonin kieltäytyessä Anjo pyysi, että he ottelisivat tässä ja nyt. Rickson suostui, mutta varoitti:

”Jos ottelemme rahasta, lopetan heti kun pyydät minun lopettavan. Jos ottelemme kunniasta, hakkaan sinua niin kauan kuin jaksan”. 

Reportterit häädettiin dojosta ulos ja ottelu käytiin vain Ricksonin, Anjon ja dojon oppilaiden läsnäollessa. Ottelu loppui nopeasti ja lehdistön näkemä näky oli shokeeraava. Verinen Anjo istui tokkurassa dojon lattialla, samalla kun Rickson oppilaineen juhli onnistunutta kamppailuaan. Anjo nolasi itsensä ja palasi pari päivää myöhemmin pyytämään anteeksi Ricksonilta. Anjon ja Ricksonin kohtaaminen kylvi siemeniä parin vuoden päähän, kun Rickson saapui Japaniin jälleen kerran.

Gary Albrightin mestaruushaasto alkuvuodesta 1995 jäi yritykseksi, sillä Vader jatkoi dominoivia otteitaan. Promootiolla kuitenkin alkoi olemaan ongelmia katsojamäärien kanssa, sillä promootion itseään toistava buukkaus ei enää maistunut suurelle yleisölle yhtä hyvin kuin pari vuotta takaperin. Takadan onnistunut yritys voittaa mestaruus Vaderilta takaisin ei ollut odotettu vetonaula. Vain 8000 henkeä saapui lopulta paikalle. Kyseinen ottelu myös jäi Vaderin viimeiseksi eikä jatkosopimusta rahasyistä sovittu. Tempauksista tunnettu promootio oli taas pohtimassa seuraavaa suurta valloitustaan, jolla katsojat ja rahahanat saataisiin taas entiselle tasolle. Vastaus löytyisi Takadan vanhasta promootiosta.

New Japan veteli vuonna 1995 tasaisesti suuria yleisöjä tapahtumiinsa ja oli Japanin ykköspromootio. Takada kumppaneineen marssi New Japanin toimiston pakeille, ideanaan luoda kaikkien aikojen suurin painitarina. New Japan suostui tähän, mutta yhdellä ehdolla. Heillä olisi buukkausvalta. UWFi suostui ja lokakuussa 1995 Tokyo Domessa nähtiin NJPW vs UWFi -tapahtuma. Tapahtuma oli suuri menestys, mutta se oli suuri pettymys UWFille. NJPW voitti enemmistön otteluista, merkittävimpänä Keiji Muton ja Takadan välinen IWGP Heavyweight -mestaruusottelu. Muto pisti Takadan luovuttamaan, heittäen Takadan huolella vaaliman imagon romukoppaan.

Takadan jatkuva yläkortin dominanssi oli saanut muut UWFi-painijat hermostumaan. Kazuo Yamazakista oltiin leivottu suurta tähteä, mutta häntä ei koskaan laitettu isoon otteluun Takadaa vastaan. Yamazakille riitti ja hän lähti firmasta palaten NJPW:n riveihin. Yamazaki alkoi kouluttaa NJPW:n painijoita shoot stylen saralla, jotta he saisivat kaiken irti tulevasta UWFi-feudista. Yamazaki otteli myös vanhoja UWF-kavereitaan vastaan NJPW:n leivissä. Yamazaki paini vuoteen 2000 asti, jonka jälkeen hän eläköityi. Sittemmin mies on kouluttanut painijoita New Japanin dojossa. 

Nykyajan NJPW-faneille hän on tuttu selostamosta, jossa miehen kiiltävä päänahka ja Honma-imitaatio ovat ilahduttaneet katsojia vuosien ajan.

UWFi jatkoi taistoa NJPWtä vastaan. Promootiosota oli pienoinen piristysruiske UWFille, sillä tapahtumien katsojamäärät olivat nousussa. Aiempien vuosien tasolle ei päästy, syynä NJPW:n luoma kuva UWFi-painijoiden heikkoudesta. Vuonna 1996 promootiosotaa pistettiin isommalle vaihteelle, kun Takada ja Muto kohtasivat uusintaottelussa. Kaksikon heikommassa kohtaamisessa Muto laiskottelee ja häviää Takadalle. Takada vei IWGP Heavyweight-vyön ja oli nyt johtoasemassa. 

Valitettavasti mestaruuskausi ei ollut merkittävä, sillä Takadaa nähtiin kotipromootiossaan enemmän. Yksi puolustus Shiro Koshinakaa vastaan veti Budokanin täyteen, muttei ollut erikoinen ottelu. Takadan viimeiseksi jäänyt puolustus taasen oli merkittävä. Shinya Hashimotoa vastaan käyty ottelu NJPW:n huhtikuisessa Tokyo Dome -tapahtumassa nostetaan molempien miesten parhaimmaksi otteluksi. Perinteisen showpainin ja shoot stylen kohtaaminen sai yleisön varpailleen. Lopulta Hashimoton voima päihitti Takadan ja vyö palasi kotiin, oikeaan osoitteeseen.

UWFi lopetti NJPW:n kanssa työskentelyn ja palasi pohtimaan keinoja pitää itsensä kannattavana. NJPW-feudin yhteydessä tuotteessa alkoi tapahtua muutosta. Anjon, Takayaman ja Kenichi Yamamoton humoristinen ”Golden Cups” -kolmikko sai kulttimainetta ollen enemmän urheiluviihdetyylinen heel-poppoo. UWFi toi alakorttiinsa hieman viihteellisempää toimintaa, mutta säilytti kuitenkin pääotteluiden dramatiikan. Golden Cupsin jäsenistö toi uutta yleisöä, mutta ei merkittävissä määrin. UWFi palasi pian totuttuun malliin: me vastaan muut. Vastapuolelle asettui tällä kertaa Genichiro Tenryun WAR-promootio.

WAR (Wrestle Association R/Wrestle And Romance) syntyi SWS:n tuhkista. Megane Super leikkasi huonon taloustilanteen takia kuluja ja SWS sai sulkea ovensa. Massiivinen superpromootio pirstaloitui useisiin pikkupromootioihin, suurimpana Tenryun vetämä WAR. Uusi promootio oli onnistunut saamaan vankan kannattajakunnan ja luomaan itselleen aseman promootioiden välisten kamppailuiden taistelukenttänä. Tenryu oli aina valmis ottelemaan ketä tahansa vastaan, oli sitten kyseessä FMW:n Atsushi Onita tai NJPW:n Masahiro Chono. Tämä yhteistyölle avoimuus johdatteli UWFi:n Tenryun pakeille ja firmat aloittivat yhteistyön.

Vaikka yhteistyö kukoisti ja ottelut keräsivät huomiota, ei UWFi onnistunut saamaan suurta yleisöä enää puolelleen. NJPW-feudi oli vienyt uskottavuutta ja pienemmän profiilin WAR ei saanut suurta pöhinää aikaiseksi. Golden Cupsin toilailut olivat pieni valopilkku, mutta eivät tehneet promootiolle paljolti bisnestä. Suurimpana floppina nähtiin keskikesän Meiji Jingu -tapahtuma, joka ei enää saanut suurta yleisöä paikalle. Vain 10 000 henkeä vetänyt tapahtuma tarjosi Tenryun ja palaavan Satoru Sayaman (nimellä First Tiger Mask) kaltaisia suurnimiä, muttei otteluita joita ihmiset haluaisivat nähdä. Jotain tarvitsisi tehdä. WAR-yhteistyö alkoi olla loppusuoralla ja jatkosuunnitelmia oli tehtävä.

Kuukautta myöhemmin UWFi pisti kovat piippuun ja palasi Meiji Jinguun. NJPW:n Kensuke Sasaki ja Shinya Hashimoto sekä AJPW:n Toshiaki Kawada saapuivat kaikki ottelemaan näytösotteluihin, joiden ideana oli rakentaa potentiaalista yhteistyötä. Erityisesti AJPW:llä oli kiinnostusta käyttää UWFi:n ottelijoita omissa tapahtumissaan, jonka myötä Kawada tuotiin pienelle koekierrokselle Takayamaa vastaan. Pääottelussa nähtiin Tenryun ja Takadan odotettu kohtaaminen. 41 000 katsojaa saapui todistamaan tätä spektaakkelia. Suuri ottelu sai yleisön huomion, mutta tämä oli viimeinen yritys pelastaa promootio. Baba ei lämmennyt yhteistyölle ja WAR siirtyi muihin taisteluihin.

Promootion murtuessa menetettiin myös yksi nuoria lupauksia. Kiyoshi Tamura oli UWFi:n omia kasvatteja, jota Sakuraban ohella valmisteltiin seuraaviksi isoiksi tähdiksi. Kesäkuussa 1996 Tamura kuitenkin ilmoitti lopettaneensa UWFi:ssa ottelemisen ja siirtyi RINGSiin. Miehestä käytiin kovaa tarjouskilpailua, sillä myös Pancrase tahtoi nuoren lupauksen riveihinsä.

UWFi oli rahavaikeuksissa vuoden 1996 lopulla ja kaksi isoa stadiontapahtumaa olivat suuri rahareikä. Loppuvuoden kiertueen päätteeksi UWFi järjesti Korakuen Hall -tapahtuman, jonka ilmoitettiin olevan promootion viimeinen.

Jäljellä olevat painijat kaikki siirtyivät seuraavana vuonna perustettuun Kingdom -promootioon.

---

UWF:n toisesta inkarnaatiosta syntyneet promootiot kävivät kukin omanlaisensa koulunsa. Merkittävimpänä kuitenkin olivat Fujiwara-Gumin ja UWFi:n hajoamisesta seuranneet promootiot.

Pancrase (1993-)

Fujiwaran vehkeillessä perinteisten painikliseiden kanssa Masakatsu Funaki ja Minoru Suzuki olivat käärmeissään. Heille luvattu kunnon painimähinä oli ristiriidassa Fujiwaran tuottamaan painituotteeseen. Lisäksi johtoportaan huono johtamistapa aiheutti ristiriitoja nuorten ottelijoiden ja Fujiwaran välillä. Funaki sai vuonna 1992 tarpeekseen ja lähti lätkimään. Hetki tämän jälkeen myös Suzuki ja lähes kaikki Fujiwara-gumin painijat seurasivat Funakin jalanjäljissä liittyen toverinsa seuraan. Mukaan tarttui myös nuori amerikkalainen Ken Shamrock, josta muodostuisi varhaisen MMA:n suurimpia tähtiä. 

Funakin porukka sai huomiota heti. Joukkio piti lehdistölle julkisia harjoitustilaisukksia jo ennen uuden promootion virallista perustamista. Motivoitunut nuori porukka otti treenaamisen tosissaan ja inspiraatiota haettiin nyrkkeilijöiden ja muiden intensiivisten lajien urheilijoiden harvoittelutavoista. Nämä ”hybridipainijat” herättivät huomiota kehonmuutoksellaan, sillä näin tikissä olevia painijoita ei oltu nähty kovin paljoa.

Toukokuussa 1993 perustettu Pancrase oli heti kuumin puheenaihe koko skenessä. Syyskuun puolella järjestetty debyyttitapahtuma oli sekin legendaarinen. Tapahtuman otteluiden yhteenlaskettu kesto oli vain 13 minuuttia. Antiikin pankrationista inspiraatiota ammentanut promootio halusi tarjota aivan uudenlaista urheilua yleisölleen.

Oikeaa urheilua Pancrase tosiaan tarjosi. Otteluita ei buukattu tiettyyn lopputulokseen, vaan niiden annettiin tapahtua kuten luonnollisesti kuuluikin. Tarinoiden mukaan Fujiwara-gumin aikoina nuoret painijat olivat keskenään otelleet samanlaisia otteluita, mutta Pancrasessa ihan jokainen ottelu oli aito koitos. Joitakin otteluita toki workattiin, erityisesti alkuaikoina jotta saataisiin faneille jonkinlaista jännitystä. Kuitenkin lopputulokset jätettiin aina ottelijoiden oman etevyyden vastuulle. MMA-pioneeri Guy Mezgerin mukaan Pancrasessa nähtiin vain kourallinen selkeitä ”workkeja”. Ken Shamrock tosin on myöhemmin nostanut esille, että otteluiden buukkauksissa harrastettiin pientä suosimista. Japanilaiset ottelijat tiesivät vastustajastaan etukäteen, mutta ulkomaisille ottelijoille saatettiin kertoa vastustajasta vain viikko ennen ottelua.

Pancrase loi myös uuden säännöstön eikä noudattanut UWF-perinteitä. Kyynärpääiskut olivat kokonaan kielletty, samoin myös suljetut nyrkit suoraan päähän. Päähän kohdistuvat potkut sallittiin vain seistessä. Köysiin joutuessaan toiminta keskeytettiin ja painijat nostettiin ylös. Pisteytyksen suhteen Pancrasessa käytettiin viiden pisteen systeemiä. Jokaisella ottelijalla oli ottelun alussa viisi pistettä, joita menetettiin köysipaon yhteydessä. Jos ottelija joutuu tyrmäyslaskuun, muttei tule tyrmätyksi, menetti tästä myös pisteen. Häviö tapahtui joko pisteiden menettämisellä, luovutuksella tai tyrmäyksellä.

Pancrase oli hyvin kaukana showpainista, luoden uutta pohjaa vapaaottelun nousulle. Kansainväliset ottelijat olivat vahvasti läsnä. Pancrase tarjosi ison näyttämön tuleville MMA-legendoille kuten Bas Ruttenille ja Josh Barnettille. Pancrase ei käyttänyt painoluokkia, vaan kaikki ottelijat ottelivat samassa sarjassa. Funaki ja Suzuki olivat ykköstähdet, joiden välille rakennettiin mahdollisimman paljon jännitettä. Yhdessä välissä molemmilla oli jopa omat joukkueet, jotka ottelivat keskenään paremmuudesta.

Pancrasella oli vankka kannattajajoukko ja tapahtumia nähtiin maksulähetyksinä Japanissa. Kuukausittaiset tapahtumat saivat hyvin katsojia, mutta pesäeroa isompaan painifanikuntaan oltiin otettu. Painifaneilla oli kädet täynnä muiden promootioiden kanssa, kun taas Pancrasen faneja ei koreografioitu taistelu kiinnostanut. Pancrase loi uutta yleisöä ja samalla myös saavutti mainetta ulkomailla. Pancrasenauhat olivat UFC-fanien keskuudessa kuumaa kamaa.

Vuoteen 1998 mennessä oli Pancrasen tyyli kuitenkin alkoi menettää suosiotaan, sillä nykymuotoinen vapaaottelu alkoi saavuttaa enemmän suosiota. Pancrase alkoi tarjoamaan yleisölleen sekakortteja, jossa nähtiin niin pankration-säännöillä (Pancrasen omat säännöt) kuin vale tudo -säännöillä (vapaaottelu) käytyjä otteluita. Sekatyyli toimi, kunnes vuonna 1999 promootio siirtyi täysin vapaaottelusääntöihin. Vapaaottelubuumi oli kasvussa Japanissa ja Pancrase halusi apajille.

Pancrasen suurin tapahtuma koskaan nähtiin vuonna 2000. Colosseum 2000 järjestettiin Tokyo Domessa, minkä tarkoituksena oli tehdä Pancrasen tähdistä kamppailu-urheilun suurimpia nimiä. Mukana menossa olivat RINGS ja UFC Japan ja tapahtuman tavoitteena olikin luoda uusi kilpailija vallitsevalle PRIDE -promootiolle. Colosseum 2000:n suurin vetonaula oli Masakatsu Funakin ottelu Rickson Gracieta vastaan. Graciet olivat tähän mennessä voittamattomia, joten Funakin voitto olisi merkkitapaus. Kaikki muuttui vain pari viikkoa ennen Tokyo Domea.

PRIDE oli järjestänyt oman tapahtumansa muutamaa viikkoa aiemmin. Kyseisessä tapahtumassa nähtiin yhden illan turnaus, jonka aikana Takadan oppipoika Kazushi Sakuraba ja Ricksonin veli Royce Gracie päätyivät vastakkain.

Sakuraban ja Gracien kohtaaminen jäi historiaan. Puolitoistatuntinen eepos päättyi Gracien nurkkamiesten heittäessä pyyhkeen kehään, tehden Sakurabasta välittömän sankarin. Funakin paineet kasvoivat entisestään, samalla kun Ricksonin leiri vaati ettei heille sallittaisi kulmamiehen keskeytystä. Sääntömuutokset muutenkin asettivat tapahtuman vaakalaudalle, sillä Ricksonin leirin vaatimukset olivat johtaa Pancrasen vetäytymiseen koko tapahtumasta. Ehdot saatiin kuitenkin sovittua ja tapahtuma järjestettiin suunnitellusti.

Ison PPV-yleisön ja kooste-TV-lähetyksen edessä Funaki asettui taistoon. Valitettavasti Ricksonin legendaarinen taitavuus oli liikaa ja Funaki hävisi. Poistuessaan ottelun jälkeen Funaki tarttui mikrofoniin ja kiitti yleisöä kuluneista vuosista. Pancrasen kärkitaistelija eläköityi seuraavana päivänä kamppailu-urheilusta seitsemäksi vuodeksi.

Toinen Pancrasen perustajanimistä, Minoru Suzuki, jatkoi pitkälle 2000-luvun alkuun asti vapaaottelun maailmassa. Viimeisen ottelunsa vapaaottelukehissä Suzuki kävi dojokumppani Jushin Thunder Ligeria vastaan vuonna 2002, jonka jälkeen ammattilaishanskat menivät hiljaa naulaan. Vuonna 2003 kutsu kävi New Japaniin, joka halusi vapaaottelijoita ottelemaan painijoiden kanssa. Showpainitaustainen Suzuki oli täydellinen ottelija Inokin uuteen visioon. Suzuki perusti Pancrasen sisään PANCRASE MISSION -joukkueen, jonka ideana oli lähettää Pancrasen kouluttamia ottelijoita eri showpainipromootioihin ottelemaan. Suzukin taistoretket ovat oma tarinansa, mutta harharetkiä ne eivät olleet. Suzuki on uransa myöhemmässä vaiheessa yksi maailman arvostetuimpia painijoita ja vetonaula niin kotimaassaan kuin ulkomailla.

Masakatsu Funaki jäi Gracie-häviönsä jälkeen eläkkeelle. Eläkevuosinaan Funaki kokeili onneaan niin näyttelijänä kuin yleisenä viihdyttäjänä. Jäyhä taistelija ei ollut näyttelijänä kaikkein taitavin, joten suurin osa rooleista oli b-luokan tuotantoja. Näyttelykeikkojen vähetessä joutui Funaki tekemään perinteistä työtä työskennellen muun muassa rakennustyömailla. Paluu kehiin nähtiin vuonna 2007 vapaaottelun merkeissä, kun K-1 halusi uuden vuoden tapahtumaansa ison nostalgiapaukun. K-1 oli pystyottelupromootio, jossa Muay Thai-, karate- ja kickboxing-ottelijat ottivat toisistaan mittaa isoissa turnauksissa. UWF-taustaiset ottelijat Kazushi Sakuraba ja Masakatsu Funaki olivat kumpikin uransa huipulla olleet Japanin kovimpia ottelijoita. He eivät kuitenkaan koskaan olleet kohdanneet kehässä, joten nyt oli mahdollisuus. Vapaaottelubuumi oli vielä voimissaan, vaikka se oli ehtinyt jo hiipua PRIDEn romahduksen myötä. Sakuraban ja Funakin ottelu oli lyhyt koitos, mutta Funakille se tarjosi uran renessanssin. K-1 palkkasi Funakin hetkeksi DREAM-promootioonsa, jossa hän otteli kaksi ottelua. Sopimuksen loputtua mies löysi uuden tiensä painikehistä, kun hänen ystävänsä Suzuki ja Keiji Muto houkuttelivat Funakin All Japanin riveihin. Siellä Funaki pysyi vakiokasvona aina Wrestle-1:n perustamiseen asti, mihin hän seurasi ystäväänsä Mutoa. Wrestle-1:ssa pari vuotta pyörittyään Funakista tuli freelancer joka kierteli Japanin indyjä. Nykyisin Funaki edustaa NOAHin veteraaniosastoa.

BattlARTS (1996-2011)

Vuonna 1995 Fujiwara-gumin sponsorit vähensivät investointejaan ja promootio joutui järjestelemään painijasopimuksiaan. Tulotason pudotessa dramaattisesti Yuki Ishikawa ja muut Fujiwaran oppilaat erosivat promootiosta. Uudella porukalla pystyyn pistetty BattlARTS jatkaisi Fujiwaran aloittamalla tiellä. Siinä missä Pancrase halusi olla oikeaa urheilua, BattlARTS halusi tarjota showpainia shoot-kulmalla. Meininki olisi rajua, mutta painijoiden hahmot olisivat esillä ja otteluiden tulokset olisivat kuitenkin ennaltamääriteltyjä.

Ensitapahtuma vuonna 1996 alkoi Fujiwaran esiintymisellä. Fujiwara-gumista lähtö ei ollut johtunut miehestä itsestään, joten välit olivat molemmin puolin hyvät. Fujiwaran siunauksella alkanut promootio sai skeptisen vastaanoton. BattlARTSille oli tarjottu kaapeli-TV -diiliä. Tähtipainijoiden puute kuitenkin nosti kysymyksiä promootion jatkuvuuden ja kannattavuuden suhteen.

Epäilykset kuitenkin osoittautuivat turhiksi, sillä BattlARTS onnistui saamaan vankan fanikunnan. Ottelijoiden persoonallisuus ja otteluiden vauhti vetosi hyvin hardcore-yleisöön. BattlARTS teki myös paljon yhteistyötä muiden indy-promootioiden kanssa, tarjoten painijoitaan niin FMW:lle kuin Michinoku Prolle. Myös painijoiden lähettäminen PRIDE:n puolelle tuotti tulosta, sillä Alexander Otsuka teki itsestään hetkessä tähden PRIDE-esiintymisensä myötä. BattlARTSin tyyli oli stiffiä ja nopeaa eli siis sopiva sekoitus showpainia ja vapaaottelua kovimmille faneille.

BattlARTS jatkoi vakaasti eteenpäin, vaikkei se tehnyt suurta läpimurtoa. Valitettavasti vuonna 2001 ongelmat aiheuttivat hetkellisen tauon toiminnalle. Yhteistyökuviot olivat johtaneet BattlARTSin yhteistyöhön Shinya Hashimoton omistaman Zero-Onen kanssa. Zero-Onen yksilöturnaus Fire Festivalin otteluita oli tarkoitus pitää myös BattlARTSin tapahtumissa osana potentiaalista yhteistyötä. BattlARTS kuitenkin joutui kovaan paikkaan, sillä heillä oli yhteistyötä myös Antonio Inokin ja hänen Inoki Army -ryhmänsä kanssa. Ishikawa joutui keskelle Hashimoton ja Inokin valtataistoa. Inoki ei pitänyt Hashimotosta, joka oli ilman Inokin lupaa buukannut Inokin UFO-promootioon kuuluneita painijoita. Inoki tarjosi BattlARTSille vapaaotteluita kortille, jos he peruisivat Fire Festival -yhteistyön. Ishikawa taipui painostukseen ja julkisesti ilmoitti valinneensa Inokin leirin. Lopputuloksena jo julkistettu tapahtumakortti peruttiin täysin. Fanit suuttuivat päätöksestä eivätkä Ishikawan kommentit päätöksen oikeaoppisuudesta auttaneet laisinkaan. Inoki pesi kätensä koko tapauksesta, todeten homman aiheuttaneen turhaa vaivaa kaikille. NOAH-omistaja ja painilegenda Mitsuharu Misawa antoi myös kovaa kritiikkiä BattlARTSin kykenemättömyydestä pitää puoliaan. Tapaus johti BattlARTSin tapahtumien lipputulojen putoamiseen. Vähentyneet lipputulot ja ulkomaisten ottelijoiden kalliit sopimukset johtivat promootion väliaikaiseen sulkemiseen.

BattlARTS on mielenkiintoinen sivujuonne japanipainissa, sillä sen kehissä aloitti moni Japani-indyjen veteraani. Ikuto Hidaka, Minoru Tanaka, Mohammed Yone ja Minoru Fujita aloittivat kaikki uransa BattlARTSissa. Niin ja tietenkin Shoichi Funaki, joka työskenteli Michinoku Prossa osana yhteistyökuvioita. Promootiolla oli oma B-CLUB lukkopainisali, jossa innokkaat pääsivät harjoittelemaan oikeaa taistelua. Tätä kautta rekrytoitiin taitavia painijoita. Vuonna 2008 aloitettiin myös naisten kouluttaminen sekä solmittiin yhteistyödiili Zero1:n kanssa. BattlARTSin Ishikawa kiersi ympäri Japania vieraskouluttajana, toimien muun muassa WWE:n Asukan (tällöin Kana) mentorina.

Vuonna 2002 BattlARTS alkoi järjestää tapahtumia uudelleen, mutta paljon pienemmällä profiililla. Siinä missä tapahtumia pidettiin aiemmin tuhatpäisille yleisöille, uudelleenkäynnistymisen jälkeen katsomoihin saapui muutama sata henkeä. Loppua kohden tapahtumien yleisömäärä oli noin 120 katsojaa. Painijoiden henki eli kuitenkin vahvana. Esimerkiksi nuori Munenori Sawa oli valmis laittamaan itsensä likoon esitelläkseen BattlARTSia ympäri maailmaa. Kulttimainetta nauttinut Sawa oli 2000-luvun lopulla Japanin suurimpia indypainijoita.

Tarina päättyi lopulta vuonna 2011, kun promootio laittoi lapun luukulle. Viimeisten omien painijoiden eläköityessä ja rahojen loppuessa BattlARTS piti vielä yhden tapahtuman. Tapahtuma toimi samalla Munenori Sawan eläköitymistapahtumana, sillä hän rakasti BattlARTSia. Painieläköitymisten tapaan Sawa teki paluun muutama vuosi myöhemmin, mutta samaa vetovoimaa ei enää ollut. BattlARTSin loputtua Ishikawa pakkasi kamppeensa ja lähti kohti Kanadaa. BattlARTSissa otellut Anthony Carelli, tutummin Santino Marella, perusti oman paini- ja kamppailulajikoulunsa Battle Arts Academyn ja kutsui Ishikawan kouluttajaksi. Ishikawa toimi kouluttajana useamman vuoden, kunnes päätti palata Japaniin. Hetken kiertolaispainijan elämää elänyt Ishikawa pyörähti myös Saksan wXw:ssä. Ishikawa on nykyään freelancer ja kouluttaja eri indyissä.

Fu-Ten (2005-2015)

BattlARTSista ehti kimmota yksi sivupromootio. Daisuke Ikeda oli yksi BattlARTSin lupauksista, joka koulittiin Pancrasen perustamisen jälkeen Fujiwaran mallioppilaaksi. BattlARTSissa Ikeda oli kevyen sarjan kärkipainijoita, esitellen taitojaan myös muissa promootioissa. AJPW:ssä Ikeda ystävystyi Mitsuharu Misawan kanssa, joka lupaili Ikedalle paikkaa promootiossa vielä jokin päivä. Vuonna 2000 Ikeda lähti BattlARTSista ja liittyi All Japaniin. Ikeda ehti olla lyhyen aikaa All Japanissa, kunnes hän ja valtaosa firman painijoista siirtyivät NOAH:iin. NOAH:ssa Ikeda oli alakortin vakiokasvo, näyttäen taitojaan joukkueotteluissa sekä kevyen sarjan esityksissä.

Vuonna 2004 Ikeda päätti ryhtyä freelanceriksi ja teki paluun BattlARTSiin. Noahin ja BattlARTSin palloilun välillä Ikeda ehti luoda suhteita muihin promootioihin. Kontaktiverkoston avulla Ikeda näki mahdollisuuden perustaa oma yritys ja Fu-Ten sai alkunsa. Promootio ehti toimia kymmenen vuotta Ikedan omana pienenä sivuprojektina. Moni painijoista oli toisista indylafkoista olevia painijoita ja ottelut olivat lähinnä erilaisia näytösotteluita. Tyyli oli BattlARTSin hengessä raju, potkujen ollessa erittäin isossa asemassa. Aikanaan internetin ihmemaailmassa oli kova Fu-Ten -kultti, jonka mielestä kovinta japanipainia löytyi juuri tästä firmasta. Vuonna 2015 Ikeda päätti lopettaa Fu-Tenin ilman sen suurempaa syytä. Ikeda jatkaa edelleen tähän päivään asti japanin pienten indyjen kiertämistä.

Pro-Wrestling Wallaby

Saitaman Warabista kotoisin oleva Pro Wrestling Wallaby oli joshipromootio Ice Ribbonin ja Keita Yanon yhteistyön tulos. BattlARTSin kasvatti Yano alkoi vetämään enemmän gimmickmeininkiä ja saavutti pientä kulttimainetta Japanin indypiireissä. Ottelut olivat jonkinlainen sekoitus painia ja BattlARTSin tyyliä, mutta Yano buukkasi outoja vastustajia ja homma meni välillä oikeaksi shoottipieksennäksi. Jumppamattojen päällä painitut ottelut herättivät huomiota sen verran, että Yanoa alettiin buukkaamaan DDT:hen. Yano onnistui pilaamaan DDT-uransa nopeasti, kun jumppasalishowssa vastapuolella oli DDT:n ässä HARASHIMA. Yano alkoi shoottipotkimaan ja HARASHIMA pisti samalla mitalla takaisin, selkeästi ärtyneenä tapahtuneesta. Tämä ei uponnut DDT:lle lainkaan ja Yano menetti paikkansa promootiossa. Wallaby brändättiin pariin otteeseen uusiksi ilman suurempaa menestystä ja Yano on jäänyt perusindypainijaksi.

Kingdom (1997-1998)

UWFi:n romahdettua Takadan luotsaamat painijat palasivat takaisin yhteen ja yrittivät jälleen luoda uutta menestystarinaa. Kingdom lähtisi edistämään visiota entistä syvemmälle, sillä vuonna 1997 vapaaottelu oli tekemässä suurta nousua. Kingdom olisi ensimmäinen vapaaottelua ja showpainia yhdistelevä promootio. Otteluissa käytettäisiin vapaaotteluhanskoja sekä iskuja mountista. Ottelijoita oli painijoiden lisäksi haalittu muista kamppailulajeista, jotta vapaaottelun henki olisi vahvana.

Harmillisesti innovatiivinen idea ei poikinut toivottua tulosta. Ehdoton ykköstähti, Nobuhiko Takada oli kiireinen toisen projektin kera eikä häntä nähty ensimmäisen tapahtuman lyhyttä näytösottelua lukuun ottamatta lainkaan. Muut ottelijat olivat nuoria tai vähemmän suosittuja, jonka myötä fanit eivät jaksaneet suuremmin innostua. Kovimpana pettymyksenä painoi kuitenkin UWFi:n epäonnistumisen varjo sekä Takadan toisen projektin kasvu. Lopulta Kingdom päätti päästää painijansa vapaaksi alkuvuodesta 1998. Painijat levisivät ympäri Japanin painikenttää. Masahito Kakihara> ja Yoshihiro Takayama päätyivät All Japaniin, kun taas Kanemaru ja Yamamoto loikkasivat RINGSiin. Takada perusti oman Takada Dojonsa, jossa valmisteltiin vapaaottelijoita. Kingdomin nimi jäi elämään, sillä Kingdomin dojossa treenannut Hidetada Irie nimesi oman vapaaottelupromootionsa Kingdom Ehrgeiziksi. Kingdom Ehrgeiz jäi pieneksi promootioksi, joka vieläkin järjestää tapahtumia silloin tällöin.

PRIDE (1997-2007)

Takadan sivuprojekti muuttaisi koko kamppailu-urheilun kentän. Anjon nöyryytys Amerikassa jätti ison raon tehdä rahaa ja Takadalle tarjottiin ison rahan ottelua Rickson Gracieta vastaan. Suuruudenhullu Takada suostui ja Takada/Gracie-ottelun tähdittämä ensimmäinen Pride -tapahtuma järjestettiin lokakuussa 1997. Pride 1 oli suurmenestys ja tapahtumia alettiin järjestää tiuhempaan tahtiin.

Tyyli oli nyt suoraa vapaaottelua ja otteluita ei oltu järjestelty. Näin annettiin uskoa, sillä Priden otteluista moni on kyseenalaisessa maineessa. Erityisesti Takadan voitot olivat melkoisia yllätyksiä, sillä Takada ei ollut lainkaan hyvä otteluissaan. Tähtinimenä Takada kuitenkin sai yleisöä paikalle. Mark Colemanin ottelu Takadaa vastaan on yksi tunnetuimmista sopupeleistä vapaaottelun historiassa. Pride oli muutenkin järjestellyt otteluitaan, jotta japanilaisilla olisi etulyöntiasema. Ottelijat saattoivat tietää vastustajansa vain paria viikkoa ennen tapahtumaa, siinä missä japanilainen ottelija saattoi ehtiä treenaamaan pidempään. Jälleen kerran suosivaa ottelusuunnittelua, aivan kuten Pancrasessa aiemmin.

Pride porskutti eteenpäin ja sai suosiota TV-ohjelmansa ja räiskyvien tapahtumiensa myötä. Samaan aikaan pystyottelupromootio K-1 oli myös suosiossa, avittaen tulevaa kamppailulajibuumia. Vuosituhannen vaihteessa moni shoot style -promootio oli muuttunut suoraan vapaaottelupromootioiksi ja Priden emoyhtiö Dream Stage Entertainment oli napannut joukkoihinsa kärkinimiä kaikista pienemmistä promootioista. Samalla myös New Japan innostui vapaaottelusta ja alkoi lähettämään painijoitaan Prideen ottelemaan, vaihtelevin tuloksin. 

Pride oli 2000-luvun alussa kamppailumaailman keskipiste, jonne kaikki halusivat. Kamppailulajibuumin kohokohtana pidetään muun muassa vuoden 2002 Meiji Jingu -tapahtumaa, jossa K-1 ja PRIDE lyöttäytyi yhteen Shockwave -tapahtuman merkeissä. Jopa Bill Goldberg pyörähti kehässä tervehtimässä yleisöä. UWF:n perintöä kantavat painijat olivat keskiössä Priden menestystarinaa, suurimpana Kazushi Sakuraba.

UWFi:ssä debytoinut Sakuraba oli idolisoinut Tiger Maskia pienestä pojasta asti ja halusi painijaksi. Ajan myötä kuitenkin UWF oli ehtinyt uudistaa painimaailmaa ja Sakuraba halusi lähteä shoot-tyylin oppipolulle. Debyytti UWFi:n leivissä tapahtui vuonna 1993. Sakuraba oli pitkään nuori tähti, jonka nerokkuutta ei vielä päästy näkemään. Pienenä valopilkkuna oli vuoden 1995 Tokyo Dome -tapahtumassa nähty joukkueottelu, jossa Sakuraba ja Kanehara hävisivät nuorelle Yuji Nagatalle ja Tokimitsu Ishizawalle (Kendo Kashin). Sakuraba jatkoi UWFi:stä Kingdomiin, jossa vapaaotteluun tutustuminen alkoi. Kingdomin kampanjan osana oli osoittaa ottelijoidensa taidot vapaaottelun parissa. Tämä johti Anjon ja Kaneharan osallistumiseen UFC:n Ultimate Japan -turnaukseen. Kanehara loukkaantui treenaamisen yhteydessä, joten korvaajaksi laitettiin Sakuraba. Sakuraba oli kaukana raskaan sarjan ottelijasta ja oudossa paikassa raskassarjalaisille tarkoitetussa turnauksessa. Turnaus oli muutenkin pieni farssi, sillä alkuerässä voittanut Tank Abbott loukkasi kätensä ottelussa Anjoa vastaan. Loukkaantumisen lisäksi Sakuraban alkueräottelu lopetettiin kesken, kun tuomari John McCarty luuli Sakuraban vastustajan tulleen tyrmätyksi. Päätös pyörrettiin ja ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Turnauksen lohkojen ollessa sekaisin, päätti UFC:n johto pitää finaalin Sakuraban ja aiemman ottelun vastustajan välillä. Sakuraba vei voiton ja nousi sankariksi. Sakuraban kulttimaine kasvoi kasvamistaan, kunnes vuonna 2000 Royce Gracieta vastaan käyty taisto sementoi Sakuraban vapaaottelun ykkösnimeksi. Sakuraba otteli vuosia itseään isompiaan vastaan, luoden itselleen mainetta älykkäimpänä painijana (IQ Wrestler) koko lajissa. Sakuraba siirtyi vapaaottelusta takaisin painin pariin vuonna 2011 ja ottelee nykyisin Pro Wrestling NOAHissa.

Nobuhiko Takada eläköityi Kiyoshi Tamuraa vastaan vuonna 2002 ja eläköitymisseremoniaan saapuivat Priden kaikki UWF-taustaiset ottelijat. Kyynelehtivä Tamura saatteli sankarinsa takahuoneeseen ja Takada astui pois parrasvaloista… hetkeksi.

Karismaattinen Takada asetettiin Priden keulakuvan asemaan, toimien suurtapahtumien seremoniamestarina sekä selostamon asiantuntijana. Priden noustessa valtavirran suosioon, Takadasta tuli massiivinen supertähti. Painiuransa aikana Takada oli televisio-ohjelmista tuttu näky, mutta Priden myötä koko kansakunta tunsi hänet. Koko promootiolla meni lujaa. Tamura, Sakuraba ja muut painitaustaiset ottelijat pitivät kansallisylpeyttä yllä ja ulkomaiset tähtiottelijat loivat kansainvälistä huippuottelun tunnelmaa. Priden presentaatio, Lenne Hardtin rääkyvä kehäkuulutustyyli ja eeppinen orkestraalinen teemabiisi elävät tänä päivänä osana modernia japanilaista popkulttuuria. Takada sai vapaaottelun ohella toteuttaa toista sivuprojektiaan, jossa showpaini olisi pääosassa. 

Pride oli liian suuri kaatuakseen. Ja se kuitenkin kaatui.

Vuonna 2006 Priden televisiolähetysoikeudet omistanut FujiTV ilmoitti lopettavansa kaikki Dream Stage Entertainmentiin kytköksessä olevat tv-ohjelmat välittömästi. Tämä ilmoitus oli uskomaton, sillä DSE:llä ei ollut mitään käsitystä mistä asia johtuisi. Lähiviikkoina paikallinen sensaatiolehti julkaisi pitkän tarinan DSE:n yakuza-kytköksistä, jotka olivat johtaneet TV-sopimuksien katkeamiseen. DSE ei pysynyt sen jälkeen pitkään pystyssä, sillä pelkät maksulähetyksistä saatavat tulot eivät maksaneet laskuja. Ottelijat alkoivat vaihtaa leiriä K-1:n HERO’S -promootion puolelle, jolla oli tv-sopimukset ja näkyvyys kohdillaan. PRIDE yritti pelastaa tilannetta järjestämällä tapahtumia Yhdysvalloissa, mutta pitkässä juoksussa firmasta tulisi päästä eroon. Alkuvuodesta 2007 UFC:n emoyhtiö ilmoitti ostaneensa PRIDEn kokonaisuudessaan. Pride piti kuukausi tämän jälkeen viimeisen tapahtumansa, jonka jälkeen promootio meni hiljaiseksi. Taustalla oli yritys herättää PRIDE henkiin japanilaisella henkilöstöllä, mutta UFC ei saanut TV-sopimusta kasaan. Lopulta PRIDE suljettiin pysyvästi ja sen ottelijat siirrettiin osaksi UFC:tä.

Priden Japanin henkilöstö siirtyi K-1:n alaisuuteen, jossa he rupesivat tuottamaan DREAM-vapaaottelupromootiota. DREAM oli selkeä PRIDE-jatke, joka kaatui emoyhtiönsä talousvaikeuksiin. Pari vuotta myöhemmin sama ryhmä perusti RIZIN Fighting Federationin, joka tänäkin päivänä hallitsee Japanin vapaaotteluskeneä.

UFO (1998-2002)

Satoru Sayaman Shooto oli saanut omat kannuksensa ja porskutti eteenpäin. Sayama jättäytyi toiminnasta ja keskittyi omaan liiketoimintaansa hetkellisesti. Osana projektejaan Sayama järjesti Vale Tudo Japan -turnauksia, jotka nostivat vapaaottelun profiilia Japanissa vahvasti. Samalla luotiin elävä legenda vapaaottelun piiriin, sillä Rickson Gracie dominoi kahta ensimmäistä turnausta suvereenisti.

Antonio Inoki aisti nousevan urheilulajin ja alkoi vääntää omaa näkemystään kamppailun tulevaisuudesta. Osaksi suunnitelmiaan hän värväsi nuoren Naoya Ogawan, joka oli  edustanut Japania kunniakkaasti Barcelonan olympialaisissa. Promootio luotiin valmistelemaan Ogawa ammattilaisuraa varten. Kouluttajana toiminut Sayama saatiin suostuteltua kehään ottelemaan. Ennen varsinaista debyyttiä Ogawa tuotiin New Japaniin näytille, jossa hän ystävystyi firman tähtiin kuuluneen Shinya Hashimoton kanssa. 

Vuonna 1998 UFO:n ensimmäinen tapahtuma tarjosi sekavan kattauksen otteluita. Ottelut olivat sekoitus vapaaottelua ja showpainia, Kingdomin tyyliin. Ottelijat oli kerätty ympäri Japanin shoottiskeneä. Yleisöä ei saatu kauheasti paikalle, sillä konsepti tuntui melko ufolta. UFO jatkoi vuoteen 1999 sekatyylillään, tarjoten muun muassa NWA-mestaruusottelua osana pääkorttiaan. Promootio ei kuitenkaan suurempaa suosiota saanut, huolimatta Inokin kovista yrityksistä nolata NJPW. Ogawan kuuluisa shootti Hashimotoa vastaan oli yksi Inokin ideoista saada UFO:lle enemmän huomiota. Sayama lähti keväällä 1999 ja pian tämän jälkeen promootio laitettiin tauolle. Yritys herätellä promootio henkiin tapahtui vuonna 2002, kun Tokyo Domessa pidetty vapaaottelutapahtuma UFO Legend järjestettiin. Harmillisesti yleisöä tämä ei kiinnostanut ja UFO jäi historiaan. UFO kuitenkin onnistui tekemään Naoya Ogawasta ison nimen ja tuomaan muuan Kazunari Murakamin painimaailmaan.

HUSTLE (2004-2009)

PRIDE oli mainstreamsuosiossa vuonna 2003. PRIDEn menestys oli tuonut Dream Stage Entertainmentille rahaa ja mahdollisuuksia toteuttaa muita projekteja vapaaottelun ohella. Takada halusi palata showpainin maailmaan ja loi HUSTLE:n. HUSTLE:n keskiössä olisi Naoya Ogawa, Priden yksi isoimpia tähtiä ja showpainissakin kunnostautunut olympiamitalisti. DSE teki yhteistyösopimuksen Zero1:n kanssa, joka tarjosi showpainiosaamistaan ja painijoitaan osaksi HUSTLE-tuotantoa. Zero1-omistaja Shinya Hashimoto nostettiin toiseksi HUSTLE:n keulakuvaksi.

Idean taustat löytyivät vuoden 2002 Wrestle-1 -tapahtumasta. Bob Sapp oli kovassa nosteessa K-1:n puolella ja miehen painitausta innoitti K-1:n ja All Japan Pro Wrestlingin tuottamaan yhteistyössä Wrestle-1 -tapahtuman. Tapahtuma itsessään oli puhdasta showpainia, johon oli isketty annos Japani-MMA:n spektaakkelimaisuutta. PRIDE oli mukana tuotannossa tarjoten omia ottelijoitaan ja neuvotteluapuaan ulkomaisten ottelijoiden mukaan tuomiseen. Yksi tapahtumaa varten tuoduista ottelijoista oli Bill Goldberg. Goldberg oli WCW:n sulkeutumisen jälkeen vapaa agentti ja paini vain satunnaisesti. Japanista iskettiin rahaa pöytään ja Goldbergille tehtiin useamman ottelun käsittävä sopimus. Wrestle-1 ehdittiin järjestää kahdesti, kasvavalle yleisölle. Harmillisesti PRIDEn ja K-1:n yhteistyö päättyi kuin seinään, kun PRIDE ryösti K-1:n ottelijoita leiriinsä. Tämän lisäksi K-1:n perustaja Kazuyoshi Ishii pidätettiin veropetoksesta epäiltynä eikä uusi johto halunnut työskennellä painijoiden kanssa. Goldbergin sopimus jäi leijumaan, kunnes DSE tajusi sopimuksen olevan vielä voimassa. Painillakin voitaisiin tehdä rahaa.

DSE oli välittömästi haastamassa New Japania. HUSTLE ilmoitti järjestävänsä ensimmäisen tapahtumansa tammikuun 4. päivänä, joka oli perinteisesti New Japanin suurimmalle tapahtumalle varattu. HUSTLE aloitti myös heti amerikkalaistyylisen tarinan pahasta Takadasta, joka halusi nolata japanilaiset painijat amerikkalaisten painijoiden avulla. Kaiken lisäksi PRIDE:n edustajat esiintyivät lehdistötilaisuuksissa showpainia kritisoivina pukumiehinä, jotka intensiivinen Ogawa pistäisi ruotuun. Goldberg tuotiin Ogawan ensimmäiseksi vastustajaksi. PRIDE:n isossa uuden vuoden lähetyksessä nähtiin promo jossa Takada, Ogawa ja Hashimoto haastoivat toisiaan. Samalla DSE buukkasi ulkomaisia ottelijoitaan painimaan, vaikka osalla ottelijoista ei ollut lainkaan painikokemusta.

Ensimmäinen HUSTLE oli jonkinlainen menestys. Yleisöä saapui katsomaan tapahtumaa ja showpainin kunniaa puolustavat Ogawa ja Hashimoto saivat yleisön puolelleen. Japanityylille poikkeuksellisesti myös takahuonesegmenteissä promotettiin (ehkä tahattoman humoristisesti) WWE-tyyliin. Harmillisesti kehässä nähty toiminta (varsinkin pääottelussa) oli tylsää ja ensimmäinen tapahtuma loppui mähinään. Takada poistui McMahonin tapaan vihaisena ja huutavana, samalla kun Ogawa ja Hashimoto villitsivät yleisöä.

Amerikkalaistyylinen sekoilu kiihtyi seuraavassa tapahtumassa, kun Takadan alter-ego Generalissimo Takada teki ensiesiintymisensä. Ylinäyttelevä, karismaattinen Takada toi paikalle oman hirviöarmeijansa, jonka tehtävänä oli tuhota Japanin painiskene. Hustle-2 tarjosi hieman hahmovetoisempaa menoa ja pidempiä promoja. Tapahtuman käsikirjoitus oli vuotanut sensaatiolehdille ja ”skandaali” nosti firman profiilia. HUSTLE teki tästä tapauksesta kuvion tapahtumaansa, eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun HUSTLE hyödynsi oikean elämän tapahtumia tarinankerronnassaan. Esimerkiksi HG kohtasi tiukkapipoiset vanhempainyhdistyksen tantat, jotka vaativat siisteyttä TV-ohjelmiin.

Tapahtumien edetessä tarinat ja painijoiden hahmot alkoivat kehittyä entistä älyvapaampaan suuntaan. Hustle-4 alkoi olla aivan eri tuote mitä alussa oltiin visioitu. Värikkäät hahmot,  slapstickin täytteiset takahuonesegmentit ja vahva panostus painijoiden ja yleisön väliseen kanssakäymiseen. Hustle brändäsi itsensä kamppailuoopperaksi. Takada raahasi hahmokaartiin myös vanhoja kavereitaan kuten Anjon, joka oli Takadan armeijan amerikkalaistyylinen kersantti jenkkiaksentteineen.

Uusi pähkähullu suunta osoittautui menestykseksi, sillä yleisöä alkoi saapumaan areenoille kasvavissa määrin. Yhtenä keskeisenä osa-alueena oli painin ulkopuolisten julkkisten sisällyttäminen promootioon. Joulukuussa 2004 suosittu valokuvamalli Yinling debytoi osana Takadan monsteriarmeijaa tuoden paljon julkisuutta promootiolle. HUSTLE ponnisti vuoteen 2005 vauhdilla, kasvattaen yleisöään ja tarjoten vauhdikasta viihdettä. HUSTLE:n taustajoukoissa ollut Zero1 oli onnistunut luomaan hyvää mainetta painijoiden keskuudessa ja Japanin indyissä painineet ottelijat olivat alakortin vakiokasvoja – olihan DSE:llä rahaa millä mällätä. Vuonna 2005 HUSTLE kasvatti suosiotaan, kunnes marraskuussa 2005 järjestetty Hustlemania räjäytti jättipotin. Razor Ramon HG oli yksi suosituimpia koomikoita maassa ja hänet rekrytoitiin isoksi osaksi HUSTLE:n lippulaivatapahtumaa. HG, oikealta nimeltään Masaki Sumitani, oli suuri painifani ja oli otellut opiskelija-aikoinaan yliopistonsa painikerhon promootiossa (samaan aikaan kyseisessä promootiossa pyöri muuan Hiroshi Tanahashi). HG:n buukkauksen lisäksi HUSTLE buukkasi tunnetun näyttelijä Izumi Motoyan alakortin otteluun. Nämä kaksi vetoa saivat suurta huomiota medialta ja HUSTLE:n suosio alkoi raketoimaan.

HUSTLE oli vuonna 2005 Japanin tuottoisin promootio, syrjäyttäen New Japanin. HUSTLE ei jäänyt painipiirien sketsiksi, vaan murtautui myös valtavirtakulttuuriin. Takada, Ogawa ja Hashimoto esiintyivät tv-mainoksissa ja varieteeohjelmissa toistuvasti. HUSTLE:n nimikkoposeeraus oli peruskauraa leikkikentillä ja juottoloiden edessä. Vuosi 2006 tulisi olemaan entistä suurempi vuosi HUSTLE:lle. Tapahtumien koosteita lähetettiin televisiossa ja yhteistyöprojekteja tapahtui eri mediatalojen kanssa. Kesäkuussa 2006 HUSTLE:lla oli edessään sen seuraava suuri askel, kun hyväntekeväisyystapahtuma Hustle Aid lähetettäisiin suorana FujiTV:llä ja sen yhteistyökanavilla.

Valitettavasti HUSTLE oli Dream Stage Entertainmentin tytäryhtiö ja kesäkuussa 2006 myös HUSTLE sai kärsiä. Ohjelmien peruminen ja yakuzaskandaali perui kaikki suunnitelmat tv-lähetyksistä ja HUSTLE päätyi syöksykierteeseen. Emoyhtiön ollessa järjestelyvaiheessa Takada ja HUSTLE:n henkilöstö ostivat koko promootion itselleen, perustaen HUSTLE Entertainment -yhtiön.

Uuden ajan HUSTLE jatkoi samalla tavalla, nyt kenties jopa entistä villeimmillä juonikuvioilla. En pureudu näihin tarkemmin, mutta kirjoittajahuoneessa olivat selkeästi villit ajat käsillä. Yleisöä saatiin tuotua mukaan ja isot tähdet pysyivät vielä mukana menossa. Jopa Takada itse teki paluun painikehiin Esperanza -kyborgin roolissa, osana suurempaa juonikuviota. HUSTLE:lla oli kuitenkin jatkuvasti ongelmana kunnon TV-sopimuksen puute. Pieniä tv-ohjelmapaikkoja ja satunnaisia esiintymisiä saatiin, mutta merkittävät tv-lähetykset jäivät saavuttamatta. Rahaa vuotanut promootio joutui pienentämään tapahtumiensa skaalaa ja keskittymään käyttämään edullisempia painijoita. Uusien tähtien luominen jäi toissijaiseksi, kun vanhoja painilegendoja kärrättiin nostamaan kävijälukuja. HUSTLE onnistui kuitenkin viihdyttämään yleisöä, tuoden koomikkoja pyörimään painijoiden kanssa ja laittaen AJPW-legenda Toshiaki Kawadan laulamaan.

HUSTLE:n lopun ajat olivat käsillä, kun Takada päätti lähteä promootiosta. Takada sekä hänen karismaattiset promonsa olivat HUSTLE:n suurimpia jäljellä olevia vetonauloja. Takada kirjoitettiin ulos vuonna 2009 ja tilalle tuotiin King RIKI. King RIKIä esitti tunnettu b-näyttelijä Riki Takeuchi, mutta hahmo ei ollut kovinkaan vetoava Takadan mestarillisen diktaattorin jälkeen. Rahavaikeuksissa ollut HUSTLE ehti pyöriä vain parin tapahtuman ajan, jonka jälkeen promootio laitettiin tauolle. Yritys haettiin tämän jälkeen konkurssiin ja sopimuksen alla olevat painijat seurasivat TAJIRIa Smash-promootioon. SMASH tunnetaan erityisesti sen FCF-kytköksistä. Wataru Sakata yritti herättää firman vielä eloon, mutta uudelleenlämmittely ei kahta Korakuen Hallissa järjestettyä tapahtumaa pidemmälle edennyt.

TAJIRIn SMASH pyöri pari vuotta, jonka jälkeen päärahoittaja vetäytyi promootiosta kokonaan. Ulkomaisten painijoiden jatkuva käyttäminen tuli kalliiksi, joten SMASH suljettiin ja tilalle perustettiin pidemmän aikaa jatkunut Wrestling New Classic. WNC:n kaaduttua painijat levisivät eri promootioihin, merkittävimpänä Wrestle-1.

INOKI GENOME FEDERATION (2007-)

Pelifirma Yuke’s osti NJPW:n Inokilta vuonna 2006 ja perustaja itse siirtyi syrjään promootiostaan. Isona bisnesmiehenä hän ei jäänyt eläkkeelle, vaan pisti välittömästi pystyyn oman firmansa. Inoki Genome olisi jatko-osa hänen idealleen todistaa painin olevan vahvin urheilulaji. Vuoden 2007 järjestetty debyyttitapahtuma tarjosi showpainia eikä poikennut perinteisestä.

Ajan myötä Inoki alkoi kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja, tuoden vapaaottelua osaksi tapahtumiaan. Myös aiempien vuosien nimekkäät vapaaottelijat tekivät IGF:n riveissä showpainidebyyttinsä, Inokin tarjoillessa hieman erilaisempaa painituotetta. Muutaman vuoden päästä promootio alkoi tarjoilemaan kahta eri tuotetta. GENOME-tapahtumat olivat puhdasta showpainia, kun taas Inoki Genome Fightit tarjosivat vapaaottelua. Pian IGF loi taas uuden brändin, NEW:n. Kyseessä olisi uusi yritys tehdä puhdas showpainibrändi. Taustalla oli Inokin tyytymättömyys IGF:n muun johtoportaan kanssa ja tällä projektilla pyrittäisiin toteuttamaan molempien visiot erillään toisistaan. NEW ei kuitenkaan onnistunut tavoitteissaan ja IGF alkoi menettää asemaansa. Yritystä oli vielä vapaaottelun puolella ISM -tapahtumien muodossa, mutta nämäkään eivät olleet onnistumisia. Inoki lähti firmasta ja IGF lähti Shanghaihin kokeilemaan uutta markkina-aluetta. Tämä ei ollut menestys ja IGF hiipui hiljaisuuteen. Inoki jäi pyörittämään omia bisneksiään ja teki hieman yhteistyötä NOAHin kanssa. Nykyisellään ei ole tietoa mitä IGF tai Inokin tiimi tekevät.

Real Japan Pro Wrestling (2005-)

Alkuperäinen Tiger Mask Satoru Sayama palasi painikehiin vuonna 2003. Dragondoor-promootio oli internetfirma Livedoorin ja Toryumon X:n yhteistyöviritelmä, joka pyrki luomaan uuden sukupolven painijoille esiintymisalustan. Vetonaulana oli Dragon Gatesta potkut saanut Aagan Iisou -heelryhmä. Tiger Mask saatiin houkuteltua eläkkeeltä takaisin osaksi Dragondooria. Harmillisesti projekti kaatui omaan kunnianhimoonsa ja Tiikeri jäi parin esiintymisen jälkeen omilleen. Pikaisen pyörähdys Riki Choshun World Japanissa antoi Sayamalle idean perustaa oman promootionsa.

Real Japan syntyi Sayaman ideasta luoda oma UWF. Tyyli oli nyt vapaa, joten Sayama sai muokata ottelutyylin mieluisekseen. Samalla myös Real Japanissa saisivat Sayaman oppilaat mahdollisuuden näyttää taitojaan. Real Japan pyörii vieläkin tänä päivänä, tarjoillen parin kuukauden välein räväkkää ”strong style” painia fanaattiselle yleisölleen.

Big Mouth/Wrestle-1 Grand Prix (2005)

2000-luvun New Japan oli vuosikymmenen puolivälissä myrskyisässä vaiheessa. Inokismin aiheuttaman vapaaottelusekoilun myötä painijoita ja henkilöstöä lähti solkenaan. Ensimmäisenä lähti Shinya Hashimoto perustamaan omaa firmaansa (Zero1), vuotta myöhemmin Satoshi Kojima ja Keiji Muto lähtivät pelastamaan All Japania. Samana vuonna New Japan menetti buukkaajansa Riki Choshun ja yhden isoimmista tähdistään, Kensuke Sasakin. Choshun jälkeen buukkaajan pallille istutettiin New Japanin toimiston puolelta Fumihiko Uwai. Uwai oli aloittanut nuorena New Japanin leivissä, mutta pomppasi 1983 hetkellisesti rakentamaan alkuperäsitä UWF:ää. Vuotta myöhemmin mies tuli takaisin NJPW:n leipiin ja toimi erilaisissa luottamustehtävissä promootion sisällä. Choshun lähdettyä Uwai otti hoitaakseen buukkaajan pestin.

Seurauksena oli yksi katastrofaalisimpia aikakausia New Japanin historiassa. NJPW:n supertähti Hiroshi Tanahashi on kutsunut tätä aikaa ”pimeäksi aikakaudeksi”.

Uwaita ei kuitenkaan voida syyttää aikakauden ongelmista, sillä hänen allaan syntyi muun muassa Makai Club. Makai Club oli joukkona kunnianosoitus 80-luvun Machines Army -porukkaan, jossa naamioidut ”painikoneet” taistelivat New Japania vastaan. Tunnetuimpana näistä on Super Strong Machine. Makai Club oli menestys ja keräsi isoja katsojalukuja, kenties juuri tämän kasariviban kautta. Uwain aikakautta varjosti kuitenkin Inokin vapaaotteluinnostus, joka alkoi dominoimaan NJPW:n tapahtumia. Alunperin Uwailla oli halu palauttaa Strong Style New Japaniin, mutta Inokin mielestä se piti tehdä toisella tavalla. Uwai paloi loppuun ja lähti loppuvuodesta 2004 omille teilleen.

Tammikuussa 2005 Uwai ilmoitti perustaneensa uuden promootion, jonka tehtävä olisi palauttaa ”oikea strong style” takaisin painiin. Promootion keskipisteiksi muodostuisi kaksi New Japan -loikkaria: vapaaottelutaustalla varustettu Kazunari Murakami ja Uwain valittu lapsi Katsuyori Shibata. Murakami oli kunnostautunut alunperin vapaaottelun saralla ja hänet rekrytoitiin osaksi UFO:a. UFO:n kautta hän päätyi New Japaniin, jossa hänet nostettiin nopeasti yhdeksi keskikortin vakioheeleistä. Murakami oli hyvässä vauhdissa nousemassa yläkorttiin, ollen muun muassa Makai Clubin keskeisiä jäseniä. Vuonna 2004 miehen sopimus NJPW:n kanssa päättyi ja hän teki hetken hommia freelancerina. Katsuyori Shibata taasen on tuttu monelle legendaarisen NJPW -paluunsa myötä. Vuonna 2004 nuori Shibata kyllästyi New Japanin touhuun, sillä vapaaottelupainotteisuus ei ollut hänen mielestään sitä ”oikeaa strong stylea”. Shibata halusi olla sankareidensa Maedan ja Takadan tyyliin uskottava painija eikä hybridivapaaottelija, kuten Shinsuke Nakamura tähän aikaan oli. Shibata ei uusinut sopimustaan vuonna 2005 ja liittyi Uwain sekä Murakamin seuraan perustamaan Big Mouthia. Mukaan rekrytoitiin Akira Maeda puhuvaksi pääksi ja Masakatsu Funaki palkattiin valmentamaan painijoita. Strong Stylen ja U-tyylin uusi suunta oli löytynyt.

Uwailla oli suuri visio lähteä toteuttamaan K-1 -tyylistä suurturnausta, johon eri promootioiden kärkinimet ottaisivat osaa. WRESTLE-1 GRAND PRIX -niminen turnaus oli Big Mouthin ja K-1:n emoyhtiö FEG:n projekti toteuttaa suuri showpainiturnaus. K-1:n vastaava turnaus huipentui aina vuoden lopussa Tokyo Domessa ja oli kovassa huudossa Japanissa tähän aikaan. Emoyhtiö FEG oli erittäin innokas yhteistyöhön, tästä esimerkkinä AJPW:n kanssa järjestetyt WRESTLE-1 tapahtumat. WRESTLE-1 nimenä oli FEG:n omaisuutta, jonka se menettäisi muutaman vuoden myöhemmin konkurssinsa myötä.

FEG ja Big Mouth lähtivät järjestämään turnausta loppuvuodesta 2005 ja siihen osallistui New Japanin, All Japanin ja NOAH:n kärkinimiä. Suurimpana yhteistyökumppanina oli NOAH, jolle FEG lupasi kruununjalokivensä Bob Sappin buukkausta lähitulevaisuuteen. Ajatuksena oli laittaa Kenta Kobashi samaan kehään Sappin kanssa. Sapp kuitenkin joutui ongelmiin FEG:n kanssa ja irtisanoutui sopimuksestaan. Korvaajaksi Kobashi sai Akebonon.

Massiivisessa turnauksessa esiintyvät muun muassa Jun Akiyama, Great Muta, Akebono sekä tietenkin Katsuyori Shibata. Turnauksen ohella nähtiin myös Mil Mascaras ja Dory Funk Jr. näytösotteluissa, tarjoten painikansalle paljon viihdettä. Ensitapahtuma oli menestys ja illan kohokohtana oli Jun Akiyaman ja Katsuyori Shibatan intensiivinen turnausottelu. Toinen turnauspäivä nähtiin lokakuussa, joka menestyi myös hyvin. Turnaus oli menossa melkoiseen sirkussuuntaan, sillä Great Muta ja Bob Sapp olivat päässeet loppunelikkoon (Minoru Suzuki ja Jamal täydensivät nelikon). Otteluiden osalta ei suurta laatua nähty, mutta katsojat nauttivat ja sehän painissa on tärkeintä. Joulukuussa 2005 oli tarkoitus järjestää kolmas tapahtuma, mutta painimaailman tuulet tuhosivat nämä haaveet.

Kuten tämänkin historiikin aikana on tullut selväksi, painijoiden ego ja rahaongelmat ovat yleisiä syitä, miksi japanilaiset promootiot kaatuvat. WRESTLE-1 Grand Prix kaatui painimaailman yleiseen viimaan. Koska kyseessä oli usean promootion showcase-tapahtuma, oli se altis kaikille muutoksille mitä saattaisi tapahtua. Big Mouthin tapauksessa homma kaatui kahden yhteistyöpromootion omiin sisäisiin muutoksiin. All Japan menetti kaksi tärkeää johtohenkilöään King’s Road -promootiolle, jonka piti olla uusi retro-All Japan promootio. Nämä kaksi henkilöä olivat vastuussa ulkopuolisesta yhteistyöstä AJPW:ssä ja uudet henkilöt eivät vielä päässeet aloittamaan. New Japan taasen tuli Yuke’sin ostamaksi ja koko firman hallinto meni täysin uusiksi. Tässä tilanteessa ei tullut kuuloonkaan osallistua ulkopuolisen tahon megatapahtumiin. Ainoastaan NOAH:n kanssa pystyttiin tekemään päätöksiä ja päätös oli selvä. Turnausta lykättäisiin.

”Tällä hetkellä emme pysty tarjoamaan painituotetta teille olosuhteista riippuen. Emme ole perumassa, vaan lykkäämme tapahtumaa. Turnaus tullaan käymään loppuun tulevaisuudessa”

Kirjoitushetkellä huhtikuussa 2021 Wrestle-1 Grand Prix 2005 on edelleen käymättä loppuun.

Big Mouth Loud (2005-2006)

Big Mouth oli emoyritys, jonka turvin Uwai pyöritti eri projektejaan. Suurturnauksen lisäksi Uwai perusti Big Mouth Loud -promootion. Tämä olisi se projekti, joka palauttaisi ”oikean strong stylen” takaisin parrasvaloihin. Isolla hypellä perustettu promootio ratsasti ”Oikean Ammattipainin” ja ”Painin renessanssin” kaltaisilla hypelauseilla. Funaki hypetti, kuinka painijat treenaisivat itsensä vapaaottelukuntoon ja Maeda julisti painin uuden suunnan sanomaa.

Syyskuussa 2005 Big Mouth Loud piti Korakuenissa ensitapahtumansa ja yleisö sai rahan edestä mähinää. Kortti oli täytetty indyjen ja isojen promootion keskikortin kovilla ärjypainijoilla (Tomohiro Ishii oli paikalla), keskeisimpänä BattlARTSin vakiokaarti. Pääottelussa Shibata ja Murakami ottivat yhteen, Kazuo Yamazakin toimiessa erikoistuomarina. Menoa ja meininkiä oli myös pari kuukautta myöhemmin, kun BML piti toisen tapahtumansa. BattlARTSin tyypit olivat alakortissa, mutta mukaan oltiin tuotu myös TNA:sta AJ Styles ja Petey Williams tuomaan uuden sukupolven jenkkipainia yleisölle. Pääottelussa Shibata pääsi kohtaamaan Satoshi Kojiman. ”Oikean strong stylen” suuntaa tämä ei ihan ollut.

Helmikuussa 2006 Maeda ja Funaki lähtivät promootiosta. Molemmat ilmoittivat, että seuraavaksi he yrittäisivät oikeasti synnyttää UWF:n tyylin uudestaan. Taas. Ongelmaksi Maedalle ja Funakille muodostuivat ideologiset erot. Maedalla oli edelleen hampaankolossa UWF-tyylin keskeneräisyys ja hän halusi Big Mouth Loudin olevan Super UWF. Entistä realistisempi ja kovempi mitä yksikään U-perillinen olisi koskaan ollut. Uwai ei tätä kokenut mahdolliseksi ja tyyli pysytteli lähempänä perinteistä painia. Maedalle eivät myöskään maistuneet Uwain buukkaamat vanhat gimmickpainijat, sillä nämä olivat kaukana urheilutyylisestä presentaatiosta jonka perään Maeda haikaili.

Uwai päätyi myös kalistelemaan sapeleita New Japanin kanssa. Shibata ja Tanahashi oltiin buukattu otteluun, joka käytäisiin New Japanissa. Uwai otti tästä nokkiinsa, sillä häntä ei oltu konsultoitu lainkaan ja hänelle vain ilmoitettiin, että matsi tapahtuu nyt. Uwai aloitti hetkellisesti anti-NJPW-kampanjan ja vaati boikottia. Välit saatiin kuitenkin sovittua ja homma käännettiin kuvioksi.

Homma alkoi vuoden 2006 puolivälissä menemään päin prinkkalaa. Huhut huonosta taloustilanteesta alkoivat velloa. Rahaongelmista johtuen Shibata lähti firmasta elokuussa. Ei kulunut kuukauttakaan, kun Uwai itse katosi vähin äänin firmasta. Hetki tämän jälkeen pystyyn putkahti uusi Uwai Station -firma. Shibata esiintyi ensitapahtumassa, mutta miestä ei nähty enää sen jälkeen.

Murakami ja muut Big Mouthin painijat olivat ällistyneitä. Uwai oli tosissaan lähtenyt vähin äänin firmasta. Myöhemmässä haastattelussa paljastui, että Uwai oli ottanut firman varat käyttöönsä ja poistunut takaovesta, kuvainnollisesti. Painijoiden ja henkilökunnan palkat olivat jääneet maksamatta jo alkuaikoina, joita Maeda joutui paikkaamaan omasta pussistaan. Murakami ja muut olivat haastaneet Uwain oikeuteen maksamattomista palkoista, mutta Uwailta näitä ei saatu nyhdettyä pois. Selvisi, että Big Mouthilla ja Uwailla oli iso kasa verovelkoja, joita ei olla saatu selvitettyä.

Uwain petoksen jälkeen Big Mouth Loud liitettiin osaksi First on Stagea, Zero1:n emoyhtiötä ja tunnettua painituotantoyritystä. Promootio ei omia tapahtumia järjestänyt, vaan muodostui lähinnä Murakamin omaksi buukkaustoimistoksi.

U-File Camp/U-Style/Style-E/E-Next (2002-2013)

Kiyoshi Tamura perusti vuonna 2002 oman vapaaottelusalinsa U-Filen, jossa hän koulutti seuraavaa sukupolvea kamppailukehiin. Osana U-Filea oli myös vapaaottelutapahtumien järjestäminen. U-Filen suosion myötä yleisö alkoi kaipaamaan UWF:n perään, joten Tamura perusti U-Style -promootion. Kyseessä oli suora jatke UWFi:lle ja RINGS:lle. Promootio pyöri muutaman vuoden vetäen keskitasoisia katsojamääriä. Suurin vetonaula oli vuoden 2005 U-Style Axis -tapahtuma, jota saapui katsomaan noin 9000 henkeä. Dream Stage Entertainmentin tukemana tapahtumaan saatiin muun muassa Toshiaki Kawada ja Josh Barnett ottelemaan U-tyylin otteluissa. Tapahtuma ei kuitenkaan nostanut U-Styleä suurempaan sfääriin ja promootio suljettiin vuonna 2006.

Tamuran oppilaat olivat hakeutuneet kamppailukouluun osittain miehen painitaustan vuoksi ja intoa painimiseen löytyi. Nuoremmille painijoille suunniteltu Style-E aloitti toimintansa vuonna 2004. Promootio tarjosi perinteistä showpainia kamppailulajitwistillä. Promootion painijat olivat kaikki tuntemattomia nimiä, joten fanikunta jäi pieneksi. Promootiosta ponnisti kuitenkin muuan Masashi Takeda, joka on nykyään deathmatch-painijoiden keskuudessa iso nimi. Style-E lakkautettiin vuonna 2012, painijoiden eläköityessä tai ryhtyessä freelancereiksi. Toinen yritys pienempään painipromootioon alkoi seuraavana vuonna, kun E-Next perustettiin. E-Next ehti järjestää vain pari tapahtumaa, kunnes se lopetti toimintansa vuonna 2013.

Hard Hit (2008-)

Hard Hit aloitti toiminnan vuonna 2008 DDT:n alabrändinä. Shoottipainin perinteitä vaaliva brändi luotiin tarjoamaan sivutoimintaa DDT:n painijoille. Pari vuotta sivutapahtumina pyörinyt Hard Hit muuntui vuonna 2011 Pancrasessa aloittaneen Hikaru Saton omaksi projektiksi, joka buukkasi tapahtumia oman maun mukaan. Vuonna 2015 Sato teki Hard Hitistä itsenäisen promootion, joka edelleen järjestää tapahtumia. Vaikka promootio ei enää ole DDT:n alaisuudessa, on kahden promootion välillä yhteistyötä ja painijavaihtoa.

Inoki Bom-Ba-Ye

Inoki Bom-Ba-Ye -tapahtumat olivat vuosittaisia uuden vuoden erikoistapahtumia, jotka lähetettiin televisiossa. Showpainitapahtumina alkaneet spektaakkelit muuttuivat vuosien saatossa vapaaottelupainotteisiksi tapahtumiksi. Inoki sai kahtena viimeisenä vuotena K-1:n ja Priden ottelijat osaksi showtaan. Hyviä katsojalukuja vetäneet tapahtumat johtivat NJPW:n tyylimuutokseen kohti vapaaottelusekoilua, sillä Bob Sappin kaltaiset megatähdet toivat yleisön mukanaan. Inokin harmiksi Pride ja K-1 eivät enää suostuneet yhteistyöhön kasvavien katsojamäärien myötä. Vuoden 2003 Inoki Bom-Ba-Ye joutui kilpailemaan K-1:n ja PRIDE:n uuden vuoden supertapahtumien kanssa televisiokatsojista. Kolmanneksi jäänyt Inoki ei enää järjestänyt tapahtumia uutena vuotena, vaan keskittyi New Japanin tuottamiseen. K-1 ja PRIDE tekivät historiaa, K-1 etunenässä. Bob Sapp vastaan Akebono oli friikkisirkus, joka teki katsojaennätyksen. Uuden vuoden kamppailu-urheilutapahtumista tuli useiden vuosien perinne, joka jatkuu tähänkin päivään RIZINin ohella.

GLEAT (2021-)

Vuoden 2019 alussa Lidet Entertainment -viihdeyritys osti Pro Wrestling Noahin ja brändäsi sen kokonaan uudestaan. Riki Choshun omia tapahtumia tuottanut Lidet uudisti painifirmaa ja aloitti NOAHin nousun takaisin kultakaudelle. Vuonna 2020 DDT:n emoyhtiö CyberAgent osti firman Lidetiltä ja jatkoi samalla tiellä. Lidet jäi sponsoriksi NOAHille. Tarina ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä elokuussa 2020 Lidet ilmoitti perustavansa oman promootion.

GLEATin perustajajoukkiossa oli NOSAWA Rongain, Kaz Hayashin ja Kiyoshi Tamuran kaltaisia nimiä. Ennakkomateriaalin perusteella tavoitteena olisi tuoda UWF-tyyli 2020 -luvulle. Alkuvuodesta 2021 mukaan tuotiin BattlARTS -legenda Minoru Tanaka, jonka tehtävänä oli toimia U-tyylin asiantuntijana. Muita isoja nimiä ovat muun muassa #STRONGHEARTS, jonka jäsenistön on ilmoitettu kuuluvan kiinteäksi osaksi GLEAT:ia.

GLEAT on tähän mennessä pyörittänyt kokeellisia tapahtumia, missä on sekoiteltu niin UWF-sääntöjä kuin tavallista painia. Tämän hetken suunnitelmat vaikuttaisivat, että GLEAT tarjoaa molempia korteissaan. Varsinainen debyyttishow (eli huonosti konekäännetty RAISING AN ARMY -tapahtuma) nähtiin heinäkuussa 2021.

GLEATilla on kovia tekijöitä takanaan, kenties he kantavat U:n perinnön kohti huippua? Vai kaatuuko firma samalla tavalla kuin kaikki edeltäjänsä?

---

Artikkeli on alunperin julkaistu Kuninkaiden tie -blogissa huhtikuussa 2021.