Kolumnit

Paraneeko pojasta polvi?

Vanha sanonta kuuluu, ettei menestykseen ole oikotietä. Wrestlingin ihmeellisessä maailmassa sanonnat eivät aina pidä paikkaansa. Paha ei mahdollisesti saa palkkaansa, ruoho ei ole välttämättä vihreämpää aidan toisella puolella eikä aika aina paranna haavoja. Mutta onko totta, että pojasta polvi paranee? Siihen pureudun nyt tässä kirjoituksessani.

Vuosikymmenien aikana maailmaan on syntynyt menestyksekkäitä painijasukuja, senhän tietävät kaikki. Esimerkiksi Guerreron, Hartin, Von Erichin, Anoa’in ja McMahonin suvut yhdistää eräänlaiseen painimaailman aatelistoon. Sitten on pienempiä sukuja, joissa ei ole ollut kovin montaa merkittävää jäsentä, mutta suvun merkittävimmän jäsenen tiimoilta sukulaisuussuhdetta tuodaan ilmi. Pieneltä nepotismiltahan ei voida koskaan välttyä, se on selvä. Mutta kuinka tämä sitten on käytännössä onnistunut? Onko toisella sukupolvella mahdollisuuksia olla isäänsä parempia?

Esimerkkejä löytyy molempiin suuntiin, eivätkä syyt ole välttämättä ihan yksiselitteisiä. Esimerkiksi Randy Orton on menestyneempi kuin isänsä “Cowboy Bob”, kun taas Curtis Axel ja Ted DiBiase Jr. jäivät selvästi isiensä jalkoihin. Aikoinaan monet povasivat nuoremman Tedin nousevan isäänsä korkeammalle – vanhempi Ted kun ei koskaan maailmanmestaruutta vyötäisillään kantanut. Toisin kävi. Ted Jr. oli ulkonäöllisesti valmis paketti, mutta hän ei vain yltänyt missään vaiheessa lähellekään isänsä karismaa ja läsnäoloa.

Ted DiBiasesta ei voi puhua puhumatta hänen entisestä joukkuetoveristaan Cody Rhodesista. Cody oli aikoinaan todella harmaa ja väritön, mutta sitten jokin osui kohdalleen, ja tätä nykyä Cody onkin yksi suosikkiesiintyjistäni. Kaiketi Rhodesin suvussa vain kulkee tietty hahmossa eläminen, sillä kameroiden edessä Cody näyttää juuri siltä hahmolta miltä kuuluukin – oli kyseessä sitten toisesta ulottuvuudesta saapunut kosminen superkriminaali, viiksistään ylpeä mies tai henkisesti rikkonainen entinen nätti poika.

 

cody

Cody Rhodesin hahmo on läpikäynyt monenlaisia muutoksia. Kuva tapahtumasta Extreme Rules 2011.

 

Siinä missä Tedin ja Codyn urien alkua pitkälti siivitti tuttu sukunimi, Rotundan suvun nuoremmat edustajat ovat valinneet toisen näkökulman. Bo Dallasta ja Bray Wyattia ei ole (ainakaan minun käsittääkseni) presentoitu veljeksinä, eikä edes sitä ole noteerattu, että heidän isänsä sattuu olemaan muuan Irwin R. Schyster. Bray on toisaalta hieman sen näköinen, ettei häntä välttämättä olisi palkattu firmaan, ellei hänellä olisi ollut kuuluisaa isää, sillä ikävä juttu wrestling-maailmassa on se, että ulkonäkö on monesti tärkeä tekijä. Mutta tällä kertaa nimen perusteella palkkaaminen kannatti. Vaikka ensimmäinen kokeilu päärosterin puolella meni vähän pieleen, toisella kertaa tärppäsi. Bray Wyatt on myös sellainen hahmo, jonka illuusio ei mene missään välissä kameroiden edessä rikki. Hahmo on mielenkiintoinen, herättää puhetta ja on uskottava. Vaikka pääsisi sukulaisuussuhteilla firmaan, on oltava valmis tekemään itse töitä menetyksensä eteen.

Joskus onnistutaan, joskus ei. Uskon kuitenkin, että jos on bisneksessä mukana lapsesta asti, mukaan tarttuu väkisinkin jotain maagista, jos vain sen haluaa ottaa vastaan. Tärkeintä onnistumisessa ei kuitenkaan ole sukutausta tai aiemmat meriitit vaan motivaatio olla paras ja kehittyä jatkuvasti. Varmaan ainoa nimi WWE:ssä, joka on huipulle päässyt ja siellä pitkään pysynyt ilman hyvää sukutaustaa tai aiempia meriittejä muissa firmoissa, on John Cena. Cenan kaltaisia tähtiä WWE kaipaa, mutta tähtien luonti tyhjästä on hankalaa. Onneksi tosiaan on näitä lahjakkaita sukuja, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana. Kenellä on halua, motivaatiota ja kykyjä nousta sukuaan paremmaksi? Kuka tahtoo luoda oman perintönsä bisneksessä? Toisen sukupolven painijoita verrataan aina vanhempiinsa, jos sukutausta tuodaan esille. Tätä pitäisi pyrkiä häivyttämään. Antaa painijoiden olla yksilöitä!

Lisää...
Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Eräänlainen viihteen sekatyömies. Kainuulainen. WWE:n parissa vuodesta 2005. Hyvä tarina merkitsee enemmän kuin hyvä ottelu.

Previous post

Arvio: Power Struggle 2015

Next post

Arvio: WWF Survivor Series 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.