Arvio: M.U.S.C.L.E. ja Pro Wrestling

M.U.S.C.L.E. (1985)

Tämä Bandain pykäämä peli on ilmeisesti pahamaineinen: osittain syystä, osittain syyttä. Aivan ensinnä on sanottava, että peli on totisesti helvetin ruma. Hahmot ovat isopäisiä, vaikeasti ihmisiksi (tai muiksi humanoideiksi) hahmotettavia, ja areena yleisöineen on melko karskin näköistä katseltavaa.

Peli on toisaalta jo niin vanha, että pelin liika kritisointi grafiikkojen puolesta olisi yhtä kuin vanhuksen haukkuminen ryppyiseksi. Samaa voisi sanoa mekaniikoista; tähän aikaan olivat tappelupelit ylipäätään lapsenkengissään.

Peli on siis mekaniikoiltaan hyvin simppeli; areenalla on aina kaksi oliota hakkaamassa toisiaan. Yhdestä napista hyppää ja toisesta lyö, ja hypyn aikana on mahdollista potkaista. Jonkinlaisia heittoja on näillä näppäimillä mahdollista saada aikaiseksi, mutta peli on niin kaoottinen, etten oikein päässyt kärryille kaikesta. Peli on siis yksinkertaisuudestaan huolimatta sekava.

Sopan sekoitamiseksi kehän reunalla hilluu Meat-niminen poika, joka heittää kehään välkkyvän pallon, jonka poimimalla saa erikoisvoimia. Esimerkiksi Natsi-painija pystyy pallon saatuaan ampumaan taistelukaasua. En paljoa painista tiedä, mutta uskoakseni taistelukaasut ovat kiellettyjä. Nelikätiset, siniset painijatkaan eivät liene yleisiä. Tätä kaikkea kakofoniaa säestää iloinen pimputus, joka vie touhua entistä kauemmas painitunnelmasta.

Sisällöltään peli on varsin köykäinen. On joko yksinpeli tietokonetta vastaan tai kaksinpeli ihmispelaajaa vastaan. Matseissa on kaksi erää, joiden jälkeen valitaan uusi peli. Siinä kaikki. Hahmoja on jokunen, ja ne ovat aivan helvetin hämmentäviä ja eroavat toisistaan vain erikoistaidoiltaan. Ottelut ovat tag team -matseja, joten hahmon voi yllättävän helpolla vaihtaa kesken matsin.

Vaikka peliä pelatessa oli ihan hauskaa, hupi tuskin kestää kovinkaan kauaa. Loppujen lopuksi käy hieman sääliksi niitä, jotka ovat tähän aikanaan kunnolla rahaa pulittaneet.

Pro Wrestling (1986)

Tämä peli oli vuoden verran uudempi ja ihan jopa Nintendon väsäämä. Yleisanniltaan peli on paljon vakuuttavampi; painijat näyttävät painijoilta ja meno on kenties jopa oikeaa lajia muistuttavaa. Musiikki on peliin sopivampaa ja fiilistä nostattavampaa ja grafiikat selkeästi paremmat.

Tässä pelissä toisesta napista irtosi täysin lussu ja vaikeasti hallittava lyönti, toisesta taas varsin käyttökelpoinen potku. Kun vastustaja kaatui maahan, lyöntinapista pystyi nostamaan vihun takaisin jaloilleen. Potkunapista saattoi yrittää puolestaan selätystä. Myös juokseminen, juoksusta iskeminen, kehätolpalta hyppääminen ja kehästä ulos heittäminen olivat mahdollisia.

Pelin liikerepertuaari oli siis selkeästi monipuolisempi. Tässäkin tosin meni hieman sormi suuhun aika ajoin, kun ei aina oikein tajunnut mitä tuli tehtyä ja mitä pitäisi tehdä. Opittuihin kikkoihin tukeutuminen toi mukavan hallinnantunnun, ja tietokonevastustajia tuli nöyryyteltyä pienen takeltelun jälkeen. Toimivin kikka oli potkaista ja odottaa, että vähä-älyinen ja oppimiskyvytön vastustaja nousisi ja kävelisi uutta potkua kohti.

Painijoita oli taas muutama, ja he olivat myös tässäkin pelissä outoja ilmestyksiä. Mukana oli mm. pulsuhymyn omaava ”korealainen” Kin Corn Karn, moraaliton liskomies Amazon ja blondi tummaihoinen Giant Panther. Hahmojen liikkeissä oli eroja, mutta erojen radikaaliudesta ei ole oikein kovaa uskoa.

Pelimoodeina oli aiemman pelin tavoin yksinpeli konetta ja kaksinpeli ihmisvastustajaa vastaan. Halpamaiset tekniikat ovat selkeästi mahdollisia tässä pelissä, sillä pyyhin terveellisesti spämmäämällä ihmisvastustajallani lattiaa 3–0-tuloksin.

Kokonaisuudessaan tämä peli on ihan kelvollinen tekele, josta kyllä saa iloa irti. Ei käy silti kieltäminen, etteikö ajan hammas olisi tätäkin nakertanut, mutta pelillä oli silti edelleen viehätysvoimaa. Huomattavaa on myös, että peli on ”A Winner is You!” -fraasin synnyinsija.