Arvio: ECW Living Dangerously 1999

Päivämäärä: 31.3.1999

Sijainti: Asbury Park, New Jersey (Asbury Park Convention Hall)

Yleisömäärä: 3 900

Living Dangerously nähtiin ensimmäistä kertaa edeltävänä vuotena, jolloin se oli vuoden ensimmäinen ECW-ppv. Vuonna ’99 ECW:n ppv-vuosi oli aloitettu jo tammikuisella Guilty As Chargedilla, mutta Living Dangerously oli vanhallaan paikallaan maaliskuun ppv:nä. Ensimmäinen LD muistetaan lähinnä Bam Bam Bigelowin ja Tazin huikeasta kehänläpimenospotista, ehkä nyt olisi tarjolla muutakin 😉 Selostajan edelleenkin Joey Styles ilman turhanpäiväisiä apureita.

Singles Match

Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri

ECW oli ehkä menettänyt vuosien saatossa kasan taidokkaita light heavyweight -painijoita WCW:hen (viimeisimpänä Whipwreck) ja pari ehkä WWF:äänkin, mutta silti he vain löysivät uutta talenttia vanhan tilalle. Crazyn ja Tajirin yhteenotot ECW:ssä muuttuivat yhdeksi suurista klassikoista. He olivat otelleet toisiaan vastaan jo Guilty As Chargedissa ja kohdanneet sen jälkeen toisensa useaan otteeseen niin, että otteluvoitot jakautuivat hyvin tasaisesti. Tämän oli tarkoitus olla ”Rubber Match”, joka lopultakin ratkaisisi sen, kumpi näistä kahdesta on parempi.

Tämä ottelu lähti käyntiin aivan huikealla tahdilla, ja minä olin mukana kuin hullu puuron syönnissä. Darien oli tuolla klisee-topicissaan listannut kliseisiin myös sen, kun kaksi tasaväkistä painijaa vaihtaa lukkoja ja muita vastaavia liikkeitä ja lopulta päätyy staredowniin yleisön taputtaessa. Se kieltämättä on tietynlainen klisee, mutta ei mielestäni millään tavalla häiritsevä, ainakaan silloin kun se on toteutettu niin hiton hienosti kuin tämän ottelun alussa. Tämänkin jälkeen meno vain parani, ja molemmat miehistä tarjosivat parastaa. Tajiri jakeli stiffejä potkujaan ja Crazy high flying -liikkeitään, mutta toisaalta myös Tajirikin lenteli ottelun aikana näyttävästi. Hienoa lhw-menoa, kunnes ottelu yhtäkkiä päättyi aivan ennenaikaisesti ja vieläpä aikamoisen kökösti ilman mitään kunnon lopputaistelua. Jos ottelu olisi ollut vähintään 5 minuuttia pidempi ja päättynyt kunnon lopputaisteluun, olisi tämä ollut GASC:n ottelua parempi. Nyt loppu jätti sen verran valjun fiiliksen, ettei tämä yllä ihan siihen GASC:n otteluun. Silti ehdottomasti hieno kamppailu ja huippuavaus show’lle.

* * * ½

Singles Match

Steve Corino vs. Balls Mahoney

Steve Corino! Tämä ottelu oli siis tämän myöhemmin indylegenda-asemaan nousevan ja eniten Suomi-painiin vaikuttaneen ulkomaalaisen painijan ”King of Old Schoolin” ECW ppv-debyytti. Corino oli tässä todella nuoren näköinen, ja nuorena arroganttina hän olikin aloittanut uransa ECW:ssä promoten siitä, kuinka hän ei tarvitse menestyäkseen mitään ECW:n halpamaisia hardcore-kikkoja. Corinolle ei ollut alun perin buukattu ottelua ppv:hen, mutta openerin jälkeen hän saapui kehään esittämään avoimen haasteen kenelle tahansa ECW:n rosterista. Tuohon haasteeseen tarttui Hardcore Chair Swinging Freaksin toinen osapuoli Balls Mahoney, joka päätti antaa pienen opetuksen ECW-tavoista Corinolle.

Tämän ottelun arvosanassa pitää huomioida, etten paljon parempaa tämänpituiselle kamppailulle viitsi antaa. Tämä siis tosiaan jätti minulle aikalailla niin hyvän vaikutelman, kuin mitä tämänpituinen ottelu pystyy jättämään. Corino oli roolissaan aivan loistava, ja yleisökin alkoi ottelun aikana syttymään aika kovien buuausten tarjotaan. Corino hoiti homman niin hyvin kotiin eleilleen ja toimillaan kehässä, että ei voi mitään. Huippukohta oli, kun Corino kiusoitteli terästuolin käyttämisellä, mutta tuolilla lyömisen sijaan hän kävikin istumaan sille ja lukitsi sitten Mahoneylle Chin Lockin. Balls taas hoiti oman roolinsa juuri niin kuin piti. Lopetuskin oli varsin hyvä.

* *

Singles Match

Antifaz del Norte vs. Little Guido

Antifaz del Norte oli siis meksikolainen luchadore-painija, joka oli tekemässä ECW:ssä ilmeisesti jonkin sortin pikavisiittiä, sillä ei hänestä mitään vakiokasvoa ECW:hen syntynyt. Ennemminkin hän loi uransa CMLL:ssä. Nyt hänet oli kuitenkin tuotu painimaan tähän ppv:hen Little Guidoa vastaan. Little Guidonkaan päämurheena ei taatusti ollut Antifazin voittaminen, sillä viikkoa ennen tätä ppv:tä olivat Guidon ja Tracy Smothersin pitkäaikaiset erimielisyydet päätyneet siihen, että kaksikon muodostama FBI oli lopulta hajonnut, kun ottelun päätteeksi Smothers oli motannut Guidon kanveesiin.

Minusta oli kivaa nähdä jotain aivan uusia naamoja painimassa ECW-ppv:ssä. Tämähän ei tietenkään kelvannut sisäsiittoiselle ECW-fanilaumalle, joka suhtautui Antifaziin alusta asti hyvin nihkeästi ja tarjosi varsin vaimeat popit sittenkin, kun tämä säväytti muutamalla todella nätillä spotilla. Kokonaisuutena ottelu oli minusta varsin hyvää menoa, ja vaikka miesten painityylit olivat varsin erilaiset, jotenkin ne tässä tasapainottivat ottelua enemmänkin kuin, että tilanne olisi jotenkin häirinnyt. Tämä oli kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka osan fiiliksestä saattaa pilata nihkeä yleisö. Oikealla reaktiolla tästä olisi voinut jäädä vieläkin parempi fiilis kuin ihan mukava. Ottelun jälkeen nähtiin sitten Smothersin ja Guidon välienselvittelyjä.

* * ½

ECW Television Championship

Rob Van Dam (c) vs. Jerry Lynn

Ah, en voi olla rakastamatta tätä ECW-ajan ”face”-RVD:tä. Periaatteessa RVD oli kai enemmänkin heel, jos ei sitä erittäin epämääräistä tweener-käsitettä halua käyttää, mutta yleisö oli täysin hänen puolellaan. Sen lisäksi, että Van Dam oli elämänsä kunnossa ja aivan huippulahjakas, tiesi tämä omahyväinen TV- ja joukkuemestari sen varsin hyvin ja toi sen esille kaikissa promoissaan ja kehäesiintymisissään. Loistavaa karismaattista esiintymistä RVD:ltä. Nyt hän kuitenkin joutui puolustamaan TV-mestaruuttaan Jerry Lynniä vastaan. Lynn, joka oli hiljattain palannut sairastuvalta ei taatusti tahtonut tyytyä enää painimaan ECW:n alakortin otteluita, ja TV-mestaruuden voittaminen lähes vuoden vyötä pitäneeltä RVD:ltä olisi paras tilaisuus päästä suuriin kuvioihin.

Tämä ottelu oli huippulaatua. En toisaalta odottanutkaan mitään muuta. Sen lisäksi, että rakastan tätä ECW-ajan face-RVD:tä, rakastan myös Van Damin TV-mestaruuskautta. Vielä vuonna ’98 ei ppv:issä nähty yhtään kunnon huipputason TV-mestaruusottelua, mutta nyt niitä oli kahdessa vuoden ’99 ppv:ssä tarjottu jo yhteensä kaksi. Jos Lance Stormin ja RVD:n ottelu tammikuussa oli huippukamaa, oli tämä vielä hiukan parempaa. Aivan mahtavaa taidonnäytöstä molemmilta miehiltä, ja yleisökin syttyi ottelun aikana Lynnille, johon se vielä alussa suhtautui varsin nihkeästi. Ottelussa oli sopivasti high flyingia, hardcorea ja myös tekniikkapainia. Tarinankerrontaakin oli tuotu mukaan, eikä myyntiäkään ollut unohdettu. Paljon paremmaksi tästä ei varmaan pysty laittamaan, ja olisin ehkä antanut tälle vielä pykälän korkeamman arvosanan, mutta ottelun lopetus jäi harmittamaan, sillä se oli bookattu ihan turhaan niin sekavaksi ja jätti hiukan valjun maun suuhun. Toisaalta tämän ansiosta luvassa on ilmeisesti jatkoa pian!

* * * *

Singles Match

Mustafa vs. New Jack

Tämä oli midcardin iso ottelu, tai niin ainakin meidät oli tarkoitus saada uskomaan. Minähän uskoin tietenkin. Mustafa ja New Jack olivat vielä pari vuotta aikaisemmin muodostaneet yhden ECW:n legendaarisimmista joukkueista The Gangstasin. Miehet voittivat useamman kerran ECW Tag Team -mestaruudetkin. Sitten kuitenkin Mustafa lähti ECW:stä, ja New Jack jäi yksin riehumaan hc-otteluihinsa. Storylinellisesti tuo lähtö kai liittyi jotenkin Dudley Boyzeihin. Dudley Boyzit liittyivät myös Mustafan paluuseen. Dudleythän eivät olleet koskaan tulleet toimeen New Jackin kanssa, mutta viime aikoina he olivat erityisesti yrittäneet teloa New Jackin, sillä joku tuntematon taho oli luvannut maksaa hommasta Dudleyille. Tämä taho pysyi tuntemattomana niin kauan, kunnes Mustafa teki ECW-paluunsa. Ensin näytti siltä, että hän oli tullut pelastamaan vanhan joukkuekaverinsa Dudleyiden kynsistä, mutta lopulta karu totuus paljastui. Katkera Mustafa olikin ollut se henkilö, joka oli palkannut Dudleyt hoitelemaan New Jackin pois päiväjärjestyksestä. Nyt näiden kahden oli aika selvittää 1 vs. 1 -ottelussa, kumpi on ”The Real Gangsta”.

Kiinnostavat juonikuviot voivat pelastaa jonkun verran ottelun laadusta. Minusta tämä kuvio, vaikkei mitenkään kauhean uniikki ollutkaan, oli kaikessa yksinkertaisudessaan tosi toimiva ja hyvä. Onneksi niin, koska itse ottelu oli aika vaisu. Vielä vuoden ’98 show’ita katsoessa New Jackin roskapainimätöt olivat ihan kivoja ja parhaimmillaankin oikein viihdyttävää hc-mäiskintää, mutta nyt homma alkoi olla jo aika pahasti itseään toistavaa. New Jackin ottelut alkoivat minunkin silmissäni ajautua pahasti sinne heikon roskapainin puolelle. Jos tätä vertaa edellisvuoden Bam Bam Bigelow vs. New Jack -otteluun, suurin ero on se, että tästä puuttuu ainutlaatuisuus, innovatiivisuus ja brutaali huumori. Kaikki tässä nähty oli nähty aikaisemmin, ja niin ei pitäisi olla näin ison kokoluokan ottelussa. Käytettävistä apuvälineistäkään eivät Mustafa tai New Jack saaneet mitään uutta ja hauskaa rakenneltua. Ehkä New Jackia oli tässä vaiheessa alkanut homma jo vähän kyllästyttää. Silti täytyy sanoa, että tässä oli omat hetkensä, jolloin sytyin otteluun, ja olihan se ottelun huippukohta edelleenkin näyttävä, vaikkei mitenkään uusi temppu. Se, miten ottelu tuon jälkeen päättyi, oli aika vaisua. Onneksi storylinen tuoma hyvä fiilis pelasti noin puolikkaalla arvosanaa.

* *

Tag Team Match

Dudley Boyz vs. Spike Dudley & Nova

En ole itse asiassa varma, pitäisikö tätä tuoda otteluna ollenkaan mukaan, koska koko tämä homma oli enemmänkin anglea kuin kunnollista painia, mutta kyllä tässä kuultiin alkukellonsoitto ja kruunattiin voittajakin, joten kelvatkoon otteluksi. Dudleyt tulivat siis kehään riehumaan edellisen ottelun jälkimainingeissa, ja koska heille ei taaskaan ollut buukattu ottelua ppv:hen (kertooko tämä jo jotain siitä, kuinka loppuunkäytetty joukkue Dudleyt alkoivat olla ECW:ssä?), jättivät he avoimen haasteen. Tähän vastasivat muiden Dudleyiden kanssa loputonta feudiaan jatkava velipuoli Spike Dudley ja Nova.

Sytyin tälle ottelulla, kun huomasin Novan kävelevän kehään. Harmi vain, että tämä ei sitten tosiaan ollutkaan kunnon ottelu, vaan enemmänkin anglemaista HC-rymistelyä. Sellaisenaan se oli tosin ihan toimivaa toimintaa, ja erityisesti Nova hoiti kyllä oman roolinsa tässä hienosti. Myös loppupuolella nähty Sid oli edelleenkin ihan vakuuttavan oloinen (tietenkin oikeinbuukattuna), ja kriittinen ECW-yleisö tarjosi taas tälle järkäleelle yhdet illan isoimmista popeista. En tiedä, kuinka järkevää tälle on ylipäätänsä antaa arvosanaa, mutta kun yritän viimeiseen asti aina vältellä N/A:n antamista, niin annan tälle sitten arvosanan siitä, minkä fiiliksen tämä epämääräinen rymistely suurin piirtein otteluna minulle jätti. Toisaalta eipä tämä anglenakaan hirveän erityinen tai arvosana-asteikolla paljon kummoisempi ollut.

* ½

Tag Team Match

Lance Storm & Justin Credible vs. Shane Douglas & Tommy Dreamer

Tämä oli taas juonikuvio, josta tykkäsin kovasti. Shane Douglas oli siis hävinnyt noin 14 kuukauden ajan hallussaan pitämänsä ECW World Heavyweight -mestaruusvyön tammikuussa Tazille. uon tappion murtamana Douglas saapui ECW-show’ssa kehään kertomaan aikovansa lähteä bisneksestä ja luovuttaa ”Franchise”-tittelinsä eteenpäin kannettavaksi. Heti samassa tilanteessa paikalle saapuivatkin ensin Justin Credible ja sitten Lance Storm vaatimaan, että Douglas kruunaa hänestä uuden ”Franchisen”. Douglas ei kuitenkaan suostunut tähän, sillä hän sanoi olevansa vakuuttunut Crediblen ja Stormin otteista, muttei niin paljon kuin uuden ”Franchisen”… Tommy Dreamerin (!) kyvystä hallita kehää. Tämä raivostutti Crediblen ja Stormin, jotka yrittivät piestä Douglasin, kunnes Dreamer saapui pelastamaan taidokkaasti faceksi käännetyn Shanen. Crediblen ja Stormin hyökkäyksen takia Douglas päätti olla vielä ripustamatta buutseja naulakkoon, ja hän palasi tässä ottelussa Dreamerin kanssa kostamaan tälle ylimieliselle kaksikolle. Stormin kulmauksessa ollut Beulahiksi itseään väittävä nainen ei siis suinkaan ollut Dreamerin naisystävä Beulah McGillicutty, vaan aikaisemmin Tammy Lynn Bytchinä tunnettu naikkonen.

Tykkäsin tästä storylinestä, johon kuului muun muassa Douglasin toimiva face-turn (vaikkei Douglas koskaan omimmillaan facena ollutkaan) ja ennen kaikkea Impact Playersien synty. Lisäksi tykkäsin myös tästä ottelusta, joka oli juuri semmoinen kuin ME-tason iso joukkueottelu kuuluu ollakin. Tähän oli yhdistetty sopivasti hienoa tunnelmaa ja myös aika näyttävää kehätoimintaa. Kehuista huolimatta täytyy todeta, ettei tämä mikään klassikkopuolen ottelu, mutta harvemmin tämäntyyppiset joukkueottelut sitä ovatkaan. Silti ehdottomasti hyvä ottelu, jota katsoessa viihtyi ja joka ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä katsoessa, kuin mitä tämä oli.

* * *

ECW World Title Unification Match
Falls Count Anywhere

Sabu (c) vs. Taz (c)

Sabu ja Taz eivät ikinä ole olleet sydänystäviä, ja miesten feud kuuluukin yhteen ECW:n legendaarisimpien joukkoon. Viimeeksi feud päätettiin Barely Legalissa, mutta se sai uuden alun edellisen vuoden lopuilla, kun sekä Sabu että Taz yrittivät tavoitella inhoamansa miehen Shane Douglasin ECW World Heavyweight -vyötä. Alun perin Sabun piti haastaa Douglas mestaruudesta Guilty As Chargedissa, mutta Tazin murrettua Sabun niskan ja jobattua samalla kehittämänsä ECW FTW Heavyweight -vyönsä tälle, nappasi Taz Sabun paikan mestaruusottelussa. GASCissa Taz sitten päätti Douglasin mestaruuskauden, mutta Sabu ei suinkaan ollut luopunut haaveestaan nousta ECW:n päämestariksi. Niinpä päädyttiin tähän otteluun, jossa yhdistettiin virallinen ECW World Heavyweight ja alun perin Tazin luoma ja nyt siis Sabun hallussapitämä epävirallinen ECW FTW -mestaruus yhdeksi kiistattomaksi mestaruudeksi.

Sabun ja Tazin intenssiivinen hardcore-tyylinen mättö voi tuskin koskaan olla huonoa, eikä se sellaista tässäkään tapaukessa ollut. Homma lähti käyntiin heti vauhdilla, eikä tahti missään vaiheessa hidastanut eikä touhu muuttunut tylsäksi. Sabunkin kaikki spotit sujuivat ilman mitään botchailuja ja olivat yllättävänkin näyttäviä. Taz taas hoiti oman puolensa tyylikkäästi alusta loppuun. Ei tämäkään ottelu historian kirjoihin minään erityisenä klassikkona jää, mutta kyllä tässä oli ehdottomasti kaikki vaadittavat ominaisuudet, joita toimiva ja erittäin viihdyttävä ECW-päämestaruusottelu vaati. Pari rajumpaakin bumppia saatiin mukaan, ja lopetus oli oikeasti aika vaikuttava. Tästä jäi todella se fiilis, että tämä oli taistelu viimeiseen hengenvetoon asti.

* * * ½

Mietin nyt taas tämän show’n jälkeen kovasti, etten yliarvostelisi tätä kokonaisuutena, kun tuntuu, että muuten on tämä vuosi ’99 alkanut vaisulla tarjonnalla. Niinpä tämmöiset paremmat show’t sitten saattavat jäädä mieleen parempana kuin mitä ne ehkä todellisuudessa olivatkaan. Silti en voi estää sitä, että tämä ppv kokonaisuutena jätti minulle hyvän maun suuhun. Tämä tarjosi kaikkea, mitä tarvitsi. Opener oli hienoa light heavyweight -painia. Main Event oli todella onnistunut tapa päättää päämestaruusfeud. ME:tä edeltävä joukkueottelu oli hyvä ME-tason joukkueottelu, ja sokerina pohjalla oli tietenkin vuoden tähän mennessä paras ottelu, eli Rob Van Damin ja Jerry Lynnin TV-mestaruuskamppailu. Toki täytyy muistaa, että show’ssa oli omat heikot kohtansa, ja sen takia tämä ei hienon GASC:n tasolle yllä. Toisaalta esimerkiksi Corinon ja Mahoneynkaan **-ottelu ei ollut heikko, vaan toimi täydellisesti juuri omassa roolissaan. Kokonaisuutena Living Dangerously oli mielestäni Hyvä. Senkin takia tästä jäi niin hyvä fiilis, että monista painijamenetyksistä huolimatta ECW ei ollut nyt vaipunut koomailemaan N2R ’98 -tyyliin vaan tarjosi parasta, mitä sillä oli antaa. Oikea asenne.

Wikipedia: ECW Living Dangerously 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.5.2011

Lisää...

Arvio: ECW Living Dangerously 1999