Arvio: NWA Bunkhouse Stampede 1988

Päivämäärä: 24.1.1988

Sijainti: Uniondale, New York (Nassau Coliseum)

Yleisömäärä: 6 000

Vuosi 1988 tietäisi useita merkittäviä muutoksia amerikkalaisen painimaailman tilanteeseen. Käsitellään niitä pitkin vuotta, mutta heti tämä vuoden alku on hyvä osoitus siitä, mitä olisi luvassa. Tämä oli nimittäin ensimmäinen vuosi, jolloin Jim Crockett Promotionsinin ppv-tarjonta ei rajoittuisi vain kiitospäivänä nähtävään Starrcadeen. Itse asiassa tämän vuoden kiitospäivänä ei nähtäisi ollenkaan Starrcadea, eikä tämän vuoden Starrcaden järjestäjä olisi enää JCP, mutta palataan näihin paljon myöhemmin.

Nyt oli nimittäin luvassa tammikuussa 1988 järjestetty JCP:n uusi ppv Bunkhouse Stampede. Uudesta tapahtumasta ei sinänsä ollut kyse, koska JCP oli myös kahtena aikaisempana vuotena järjestänyt Bunkhouse Stampede -nimisen turnauksen. Missään netissä ei oikeastaan osata selittää sen tarkemmin, minkälaisesta turnauksesta oli kyse, mutta ilmeisesti siinä oteltiin useita Battle Royal -otteluita, joissa parhaiten menestyneet painijat kohtaisivat lopulta yhdessä viimeisessä Battle Royal -ottelussa. Tuon ottelun voittaja voittaisi koko turnauksen. Bunkhouse Stampede -turnauksen ottelut käytiin myös No DQ ja No Count Outs -säännöillä, ja otteluissa painijat olivat pukeutuneet painiasujen sijaan katutappelutyylisiin vaatteisiin. Kahtena edellisenä vuotena turnauksen oli voittanut Dusty Rhodes. Nyt turnauksen edeltävät ottelut oli käyty, ja tässä tapahtumassa käytäisiin turnauksen finaali.

Ppv-tason Bunkhouse Stampede oli jälleen Jim Crockettin uusi yritys kamppailussa WWF:ää vastaan. Sen lisäksi että tapahtuma lähetettiin ppv:nä, se järjestettiin WWF:n kotiseudulla New Yorkissa. Itse asiassa tapahtumapaikkana toimi Nassau Veterans Memorial Coliseum, jossa oli järjestetty myös osa WrestleMania 2:sta. JCP yritti siis tosissaan ärsyttää WWF:ää ja nousta jopa sen ohi. WWF oli kuitenkin vastannut tähänkin Jim Crockettin yritykseen tylyllä tempulla. Sen jälkeen kun Vince McMahon oli päättänyt järjestetää oman ppv:nsä samana päivänä Starrcaden kanssa, hän oli luvannut, ettei toistaisi enää samaa tempausta. Vince myös piti lupauksensa Bunkhouse Stampeden kohdalla – mutta vain osittain. Vince ei nimittäin buukannut samalla päivämäärälle omaa ppv:tään, vaan oman ylimääräisen tv-show’nsa: historian ensimmäisen Royal Rumble -tapahtuman. Tuo ”Special TV-show”-nimikkeellä mainostettu tapahtuma söi odotetusti osan Bunkhouse Stampeden ostoluvuista, ja Jim Crockett hävisi jälleen tappelussa Vincen kanssa. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että vuoden 1988 Royal Rumblea ei tosiaan tässä projektissani arvostella, koska se ei ollut ppv tai sitä vastaava lähetys vaan ylimääräinen tv-show – vähän kuin Saturday Night’s Main Eventit, joita en myöskään arvostele.

Vaikka Bunkhouse Stampeden järjestelyt eivät olleet siis sujuneet aivan Jim Crockettin toiveiden mukaisesti, tapahtuma näki päivänvalonsa sovitusti 24. tammikuuta 1988. Jim Crockett jäi myös juonimaan vastaiskua Vincen tempuille, ja keksi myös sellaisen, mutta palataan siihen WrestleMania IV:n kohdalla. Bunkhouse Stampeden selostajina toimivat Bob Caudle ja Jim Ross. Tony Schiavone oli alennettu kehäkuuluttajaksi.

NWA Television Championship

Nikita Koloff (c) vs. Bobby Eaton

Yleisönsuosikki Nikita Koloff oli pitänyt NWA Television -mestaruutta hallussaan viime syksystä lähtien. Starrcadessa hän oli yhdistänyt NWA TV-mestaruuteen myös UWF Television -mestaruuden. Nyt hän puolusti mestaruuttaan Midnight Express -joukkueen toista osapuolta Bobby Eatonia vastaan. Tämä oli United States Tag Team -mestaruutta yhdessä Stan Lanen kanssa pitävälle Eatonille poikkeuksellinen mahdollisuus päästä käsiksi singles-mestaruuteen. Mitään kummempaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut.

Tämä oli monella tapaa niin karrikatyyrinen 1980-luvun keskikortin mestaruusottelu kuin ikinä vain voi olla – sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että ottelua rakennettiin rauhassa, se eteni koko ajan eteenpäin ja siinä pidettiin jännitystä yllä tasaisesti. Ottelua ei rakennettu minkäänlaisella spotti-iloittelulla vaan rauhallisella mutta perusvarman taitavalla painilla: esimerkiksi Eatonin Jumping Armbreakerit olivat oikeasti tyylikkään näköisiä. Samoin Eatonin yksittäinen Missile Dropkick sopi juuri siihen kohtaan ottelussa erinomaisesti, ja puolivälissä nähty tappelu kehän ulkopuolella oli sopiva hetkellinen muutos ottelun tunnelmaan. Ottelu oli siis rakennettu varsin huolellisesti. Samalla tämä kaikki liittyy kuitenkin myös siihen huonoon puoleen: ottelua oli pitkitetty aivan liian paljon, kun ottaa huomioon, kuinka vähän tässä oikeasti tapahtui. Noiden yksittäisten mieleenjääneiden hetkien vastapainona oli aivan liian paljon ja aivan liian pitkiä resthold-sessioita: välillä painijat makoilivat matossa pari minuuttia ilman, että mitään oikeastaan tapahtui. Jos 1980-lukulainen yleisökin oli sitä mieltä, että tämä oli hetkittäin tylsä, niin silloin tämä kyllä oli sitä. Ajoittaisesta tylsyydestäänkin huolimatta ottelu jätti kuitenkin tai dokkaiden otteidensa ansiosta ihan kivan fiiliksen, ja olisi voinut jättää vieläkin paremman, jos ottelun lopetus ei olisi ollut taas niin antiklimaattinen. Ihan hyvä ottelu silti.

* * ½ 

NWA Western States Heritage Championship

Barry Windham (c) vs. Larry Zbyszko

Mainitsin jo Starrcaden arvostelussa, että Barry Windham oli hallitseva NWA Western States Heritage -mestari ja että tuo mestaruus oli varsin yhdentekevä. Sitä se todellakin oli: googlettelin huvikseni tämän hyvin lyhytikäiseksi jääneen mestaruuden historiaa, eikä oikeastaan missään osata kertoa, miksi vuonna 1987 tällainen mestaruus oli keksitty NWA:ssa ja miksi sen nimi viittasi läntisten osavaltioiden alkuperään: sen enempää mestaruutta kantanut painija kuin mestaruudesta käytyjen otteluiden tapahtumapaikatkaan eivät olleet vain läntisistä osavaltioista. Tämä siis vain oli yksi uusi mestaruus muutenkin JCP:n liian suureen mestaruusrepertuaariin. Monissa listauksissa tätä vyötä pidetäänkin yhtenä painihistorian turhimmista mestaruuksista. Tässä tapahtumassa Jim Ross ja Bob Caudle tekivät kuitenkin kaikkensa myydäkseen mestaruuden merkitystä. Jostain syystä Larry Zbyszko oli kuulema kuukausien ajan halunnut juuri tuota vyötä (esim. TV- tai US-mestaruuksien sijaan) todella paljon, ja nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa se Windhamilta, joka oli ollut tähän mennessä ainut mestaruutta hallussaan pitänyt painija. Tämä oli muuten viimeinen kerta, kun Zbyszkon manageri Baby Doll esiintyisi JCP:n tapahtumassa. Pian Bunkhouse Stampeden jälkeen Baby Doll sai potkut, koska hänen aviomiehensä Sam Houston oli siirtynyt WWF:n palkkalistoille.

Vaikka tämän ottelun panoksena olleen mestaruuden merkitys olikin niin lähellä nollaa kuin jollain mestaruudella voi olla, itse ottelu oli hämmästyttävän viihdyttävää menoa. Tai ei ”hämmästyttävä” varmaan tässä tapauksessa ole edes oikea sana, koska vastakkain oli kaksi taidokasta painijaa, joten ei pitäisi olla kovinkaan suuri hämmästys, että he pystyvät ottelemaan korkeatasoisen ottelun. Ehkä hämmästyttävintä tässä oli se, että JCP buukkasi peräkkäin kaksi tällaista alakortin mestaruusottelua, jotka molemmat olivat lähes 20-minuuttisia ja molemmat noudattelivat pitkälti samaa kaavaa. Tässä kuitenkin tapahtui paljon enemmän asioita, paljon näyttävämpiä asioita ja paljon viihdyttävimpiä asioita, minkä takia tämä oli selvästi parempi ottelu kuin opener. Tässä ei ollut turhia resthold-sessioita tai tylsiä odotteluita, ja lisäksi ottelun lopetuskin oli varsin toimiva. Yhteenvetona todettakoon siis, että varsin hieno ottelu varsin turhasta mestaruudesta. Tämä muuten jäi viimeiseksi kerraksi, kun Western States Heritage -mestaruus nähtiin JCP:n ppv:ssä. Vuoden 1988 muissa ppv:eissä mestaruutta ei enää nähty, ja vuoden 1989 alussa se katosi promootiosta samalla, kun tuolloinen mestari jätti promootion.

* * * ½

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Hawk

Four Horsemen oli hetkeksi aikaa tässä vuoden 1988 alussa ajautunut erikoiseen ongelmaan: stablessa oli manageri J. J. Dillonin ohella vain kolme painijaa. Tästä lisää seuraavan ottelun kohdalla. Nyt kuitenkin Four Horsemenin johtaja Ric Flair joutui puolustamaan jälleen haltuunsa saamaa NWA World Heavyweight -mestaruutta, ja hänen haastajakseen oli noussut yksi Four Horsemenin vakiovastustajista, eli Road Warriors -joukkueen toinen osapuoli Hawk. Tälläkään ottelulla ei ollut sen kummempaa taustatarinaa, vaan Hawk oli varsin selvä välivastustaja Flairille tässä väli-ppv:ksi luokiteltavassa tapahtumassa.

Huomaa selvästi, että nyt ei ole kyse mistään Starrcaden kaltaisesta suurtapahtumasta vaan tämän aikakauden mittapuulla väli-ppv:stä. Ensinnäkin sen huomaa siitä, että mitään järisyttävän suuria otteluita ei ole tähän tapahtumaan buukattu: Hawk oli niin selvä välihaastaja Flairille kuin vain saattoi olla. Toiseksi sen kuitenkin huomaa siitä, että otteluiden lopetukset olivat tällaisia typerän tylsiä väli-ppv:n ratkaisuita. Tämäkin ottelu oli lopetukseen saakka hämmästyttävän kovaa ja viihdyttävää painia (vaikka kukaan yleisössäkään ei tuntunut uskovan Hawkin mahdollisuuksiin), kunnes sitten oikean lopetuksen sijaan ottelu päätettiin typerän tylsällä tavalla. Tuo tylsä lopetus kieltämättä söi jonkun verran ottelun fiiliksestä pois, mutta Hawk ja Flair pistivät siitä huolimattakin pystyyn sellaisen 1980-lukulaisen intenssiivisen mäiskinnän, että ei tätä ottelua voi kuin kehua. Hawk esitti upeita power-liikkeitä paiskomalla Flairia ympäri kehää ja ringside-aluetta. Flair väläytti kaikki parhaimmat heel-kikat, myi Hawkin iskut upeasti ja hallitsi itse sitten ottelua omissa osuuksissaan täydellisesti telomalla Hawkin jalkoja niin hyvin kuin kukaan vain osaa. Ottelulla oli loistava tarina, se eteni upeasti, ja lisäksi ottelussa tapahtui koko ajan. Tässä ei todellakaan ollut sellaisia samanlaisia tylsiä hetkiä kuin esimerkiksi openerissa. Loppupuolella Flair jopa bleidasi, ja ottelu otti muutenkin sopivia HC-vivahteita. Ai että, nautin siis tästä ottelusta hyvin paljon siitäkin huolimatta, että buukkaajat yrittivät pilata nautintoni huonolla lopetuksella. Hienoa työtä Flairilta ja Hawkilta. Upea osoitus siitä, että välimestaruuspuolustuksestakin voi saada aikaan hienon ottelun.

* * * ½

8-Man Bunkhouse Stampede Final Steel Cage Match

Osallistujat: Dusty Rhodes, Tully Blanchard, Ivan Koloff, The Warlord, Arn Anderson, Lex Luger, The Barbarian, Animal

Kyllä, tässä lyhyessä alle 2-tuntisessa ppv:ssä oli vain neljä ottelua, joten nyt oli jo illan Main Eventin aika. Bunkhouse Stampede -turnauksen aikaisemmista Battle Royaleista parhaiten olivat selviytyneet Tully Blanchard, Ivan Koloff, The Warlord, Arn Anderson, Lex Luger, The Barbarian ja Animal. Heidän lisäkseen Dusty Rhodes hankki paikan tähän otteluun vuoden alussa järjestetyssä Wild Card Bunkhouse Stampede -ottelussa. Nyt oli siis aika ratkaista, kuka voittaisi turnauksen. Panoksena oli puoli miljoonaa dollaria ja jättimäinen saapas, joka oli turnauksen virallinen pokaali. Kovat olivat siis panokset, ja niin oli syytäkin. Tämä Bunkhouse Stampede -turnauksen finaali käytiin nimittäin TERÄSHÄKIN SISÄLLÄ. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista – paitsi että ottelu käytiin silti Battle Royal -säännöillä! Ottelusta pystyi siis eliminoimaan painijoita vain heittämällä heidät ulos kehästä, eli… ööö… joko koko häkin yli tai vaihtoehtoisesti häkin ovesta.

Manageri Paul Jonesin porukkaa tässä ottelussa edustivat Ivan Koloff, The Barbarian ja ppv-debyyttinsä tässä tekevä The Warlord. Warlord oli Terry Szopinski -niminen mies, joka oli Animalin suosituksen ja Dusty Rhodesin kiinnostuksen ansiosta tehnyt painidebyyttinsä loppuvuodesta 1986. Aluksi Warlord oli pyörinyt ympäri USA:ta ja Japanissakin harjoittelemassa, mutta vuoden 1987 lopussa hän saapui JCP:hen ja nousi vakionimeksi promootiossa. Four Horsemenia tässä ottelussa puolestaan edustivat vain Arn Anderson ja Tully Blanchard. Lex Luger oli raivostunut J. J. Dillonille siitä, että tämä oli aiheuttanut Starrcadessa Lugerin tappion US Heavyweight -mestaruusottelussa. Niinpä Luger joulukuussa hyökkäsi Dillonin kimppuun, lähti Four Horsemenista ja kääntyi faceksi. Toistaiseksi Four Horsemen ei ollut löytänyt ketään Lugerin tilalle.

Koko Bunkhouse Stampede -turnaus tuntuu minun silmissäni täysin käsittämättömältä, koska konseptia ei oikeastaan selitetty missään vaiheessa tätä tapahtumaa ja koska myöskään netissä tätä ei ole missään selitetty erityisen hyvin. Pitääkö tästä tehdä se päätelmä, ettei kellään muullakaan – luultavasti JCP:llä itselläänkään – ollut hajua siitää, mikä tämä turnaus oikeastaan oli? No, joka tapauksessa nyt nämä kahdeksan äijää oli sitten pistetty painimaan toisiaan vastaan TERÄSHÄKISSÄ BATTLE ROYAL -SÄÄNNÖILLÄ, joka on jumalauta jotain niin typerää, ettei varmaan edes Vince Russo pahimmissa 1990-luvun huuruissan olisi keksinyt sellaista. Näistä lähtökohdista on oikeastaan pieni ihme, että itse ottelu oli ihan ok-tason viihdettä. Koko kahdeksikko pisti kroppansa likoon, otti hyvää bumppia, lenteli ympäri kehää ja vuoti verta. Harmi vain, että homma alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään, ottelu jämähti paikalleen ja lopulta koko matsin lopetus oli varsin tylsä. Loppua kohden ottelu muuttui siis kehnommaksi, minkä takia tämä on vain ihan hyvä, mutta on sekin aikamoinen saavutus teräshäkissä käydyltä over the top rope -ottelulta…

* * ½

Kokonaisarvio Bunkhouse Stampedesta: Olihan tämä aikamoinen välitapahtuma. Vaikka tässä ei nähty yhtään huonoa ottelua ja vaikka kaksi otteluista oli oikeastaan oikein hyviä, tässä ei ollut mitään sellaista, minkä takia tämä tapahtuma olisi jäänyt mieleen viittä minuuttia pidemmäksi. Juuri ja juuri Ok tapahtuma silti.

Wikipedia: JCP Bunkhouse Stampede 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.1.2017.