Arvio: NWA The Great American Bash 1988

Päivämäärä: 10.7.1988

Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)

Yleisömäärä: 13 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

No niin, sitten Jim Crockett Promotionsin tarjonnan pariin. Vuorossa oli heinäkuinen The Great American Bash – ja ensimmäinen kerta, kun The Great American Bash järjestettiin ppv-lähetyksenä. Great American Bashilla oli silti jo useamman vuoden historia – ensimmäisen kerran se järjestettiin vuonna 1985 ihan tavallisena live-tapahtumana, josta joitakin osioita näytettiin myöhemmin JCP:n tv-lähetyksissä. Jim Crockett kaavaili jo tuolloin GABista JCP:n toista päätapahtumaa, ja Crockett oli kerännyt rahaa toisen ison tapahtuman järjestämiseen sen jälkeen, kun Vince McMahon oli joutunut luopumaan surullisenkuuluisan ”Black Saturdayn” kohdalla hankkimistaan tv-lähetyspaikoista. Vuosina 1986 ja 1987 Great American Bash järjestettiin varsin poikkeuksellisella tavalla – tuolloin JCP nimittäin järjesti GABin nimeä kantaneen laajan live-tapahtumien kiertueen, joissa muun muassa nähtiin historian ensimmäiset WarGames-ottelut. Great American Bashista muotoutui tuolloin siis koko JCP:n kesän kattanut tapahtumakokonaisuus. Nyt vuonna 1988 Great American Bash sai kuitenkin jälleen uuden muodon, kun tapahtuma tiivistettiin yhteen live-show’hun, joka tarjottiin ympäri maata ppv-lähetyksenä.

Tämä GAB oli siis historian ensimmäinen ppv:nä lähetetty Great American Bash, mutta samalla tämä oli viimeinen Jim Crockett Promotionsinin järjestämä ppv. Kuten jo Bunkhouse Stampeden arviossa vihjasin, vuodesta 1988 muotutui JCP:n kohtalon vuosi. Jo parin vuoden ajan JCP oli paininut suurien rahaongelmien kanssa ja silti yrittänyt samalla laajentua kunnolla WWF:n haastavaksi koko USA:n kattavaksi promootioksi. Suurin ero WWF:n ja JCP:n välillä oli jo vuosien ajan ollut se, että WWF onnistui 1980-luvun puolivälissä ensimmäisenä amerikkalaisena promootiona murtamaan ”alueellisten promootioiden” aikakauden ja nousemaan suosituimmaksi showpainipromootioksi koko USA:n alueella. Vaikka WWF:n ydinalue oli edelleen koillisrannikkolla, se ulotti suosionsa aina länsirannikolle saakka. JCP oli vuosien ajan yrittänyt samaa, mutta edelleen JCP:n ydinsuosio oli Georgian osavaltion alueella kaakossa, eikä promootio ollut saavuttanut toivomaansa jättisuosiota monilla muilla alueilla.

Suosiota tavoitellessa JCP oli muun muassa ostanut isolla rahalla USA:n keskiosia hallinneen UWF:n, mutta ostosta saadut hyödyt olivat jääneet harmillisen pieniksi. Samalla JCP oli vuoden 1987 aikana alkanut laajentaa isojen tapahtumiensa järjestämispaikkoja Georgian alueen ulkopuolelle, mistä oli koitunut kahdenlaisia ongelmia. Georgian alueella sijainneet JCP:n ydinfanit olivat hyvin pettyneitä siihen, että JCP ei enää järjestänyt isoimpia tapahtumiaan (esim. Starrcade 1987) vanhalla kotiseudullaan, ja toisaalta JCP:n uusissa tavoittelemilla alueilla järjestetyissä show’issa oli usein paljon vähemmän yleisöä kuin JCP oli toivonut. USA:n kiertäminen oli myös hyvin kallista, ja lisäksi JCP pyöritti Georgian alueen lisäksi toista hallintokeskusta entisellä UWF:n ydinalueella. Rahaa meni myös kallisiin yksityislentokonelentoihin, limusiinivuokriin ja muihin erikoisuuksiin, jotka Jim Crockettin tai joidenkin hänen painijoidensa mielestä olivat välttämättömyyksiä. JCP oli myös tehnyt aivan liian kalliitta sopimuksia joidenkin painijoiden kanssa, etteivät he lähtisi WWF:ään, joka oli onnistunut viime aikoina kaappaamaan ison joukon lahjakkaita painijoita.

Oma ongelmansa JCP:llä oli myös buukkauksen kanssa. Näissäkin arvioissani kritisoimasta ”Dusty finish” -buukkauksesta oli alkanut tulla JCP:n tavaramerkki huonolla tavalla. Yleisö oli jo etukäteen varautunut usein siihen, että heidän toivomansa face ei kuitenkaan voittaisi tärkeässä ottelussa mestaruutta, vaikka se siltä ensin vaikuttaisi, koska ottelun lopputulos käännettäisiin jälkeenpäin jollain älyttömällä verukkeella. JCP ei myöskään ollut koskaan toipunut siitä, että sen ja ehkä koko painimaailman uudeksi ykköstähdeksi nousussa ollut Magnum T.A. joutui lopettamaan uransa vuonna 1986 traagisen onnettomuuden jälkeen.

JCP yritti silti viimeiseen asti. Se oli onnistunut haastamaan WWF:n viimeksi WrestleMania IV:n aikaan, kun JCP:n järjestämä uusi Clash of the Champions -tv-show varasti merkittävän osan WM:n katsojista. JCP oli järjestänyt myöhemmin kevään ja kesän aikana kaksi Clash of the Champions -tapahtumaa lisää, ja niistä muotutui JCP:lle samanlainen tavaramerkkitapahtuma kuin WWF:lle Saturday Night’s Main Eventistä. Ja vaikka JCP:llä oli suuria ongelmia rahojensa kanssa, se onnistui silti järjestämään tämän ison tapahtuman Baltimore, Marylandissa ja kasaamaan vieläpä varsin kovan kortin tapahtumalle. Silti GABin aika oli jo vahvasti lopun ajan alkua JCP:lle. Rahaa ei ollut, monet faneista olivat pettyneitä tuotteeseen ja tavoite WWF:n kaltaisesta maanlaajuisesta suosiosta vaikutti osoittautuvan liian vaikeaksi. Tämä olisi siis viimeinen JCP:n tapahtuma, mutta ei suinkaan kokonaan tämän tarinan loppu. Palataan tähän kaikkeen Starrcaden arviossa aikanaan. Sitä ennen kuitenkin itse Great American Bash, jota selostivat Tony Schiavone ja Jim Ross. Bob Caudle toimi tällä kertaa backstage-haastattelijana.

NWA Tag Team Championship

Arn Anderson & Tully Blanchard (c) vs. Nikita Koloff & Sting

Ensimmäinen huomio: Nikita Koloff oli kasvattanut hiukset! Tähän asti koko uransa kaljuna paininut Koloff oli viimeisen puolen vuoden aikana siis kasvattanut itselleen hiukset, enkä ollut sen takia aluksi tunnistaa häntä ollenkaan. No mutta se siitä, sitten itse otteluun. Kuten olettaa sopii, Four Horsemanin tehokaksikko Arn Anderson ja Tully Blanchard olivat hallinneet koko vuoden 1988 ajan NWA:n joukkuemestaruuskuvioita. Anderson ja Blanchard olivat feudanneet alkuvuoden ajan Four Horsemanista eronneen Lex Lugerin ja tämän uuden ystävän Barry Windhamin kanssa. Kahden nuoren lupaavan tähden muodostama joukkue oli jopa onnistunut voittamaan joukkuemestaruudet konkarikaksikolta maaliskuussa. Lopulta Lugerin ja Windhamin mestaruuskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun huhtikuussa Windham kääntyi Lugeria vastaan, aiheutti joukkueelleen mestaruustappion ja liittyi Four Horsemenin uudeksi jäseneksi. Anderson ja Blanchard voittivat vyöt siis tuolloin takaisin, minkä jälkeen he olivat puolustaneet mestaruuksiaan Four Horsemenia vastaan taistelleen ydinporukan jäseniä vastaan. Nyt Andersonia ja Blanchardia vastaan nousivat Nikita Koloff ja Sting. Koloff oli ollut yksi Horsemenin päävastustajista jo puolitoista vuotta, nuori Sting oli puolestaan noussut näihin kuvioihin keväällä 1988, kun hän oli historian ensimmäisessä Clash of the Championsissa päässyt haastamaan Ric Flairin päämestaruudesta ja paininut Flairin kanssa legendaarisen 45-minuuttisen ottelun, joka päättyi tasapeliin.

Taas kerran on vaikeaa arvostella ottelua ilman, että kerron sen lopputulosta. Tyydyn siis toteamaan, että JCP on viime aikoina selvästi rakastunut tähän tiettyyn otteluiden ratkaisuun, ja vähitellen se alkaa tuntua varsin puuduttavalta. Aluksi se oli ihan kivaa vaihtelua, koska tällä tavalla ottelut eivät pääty ainakaan mainstream-promootioissa käytännössä ikinä enää nykyisin. Hommasta menee kuitenkin hohto siinä vaiheessa, kun typerän lopetuksen takia ottelut jatkuvasti päättyvät ihan kesken. Tästäkin ottelusta jäi nyt sellainen fiilis, että hienon kamppailun jälkeen hommalle ei lopulta saatu oikeastaan mitään lopetusta, joten koko ottelukin tuntui vähän turhalta. Se on harmi, koska Koloff, Sting, Anderson ja Blanchard pistivät pystyyn erittäin viihdyttävän ja painilliselta anniltaan hienon painikamppailun, jossa koko nelikko näytti parasta osaamistaan. Oli myös virkistävää katsottavaa, kun ottelun rakenne ei ollut se kaikkein perinteisin joukkueottelun etenemisen tyyli, vaan facet pitivät ottelua todella pitkään hallussaan ja ensimmäisen ”hot tagin” saikin heel-joukkue. Kaikin puolin hieno ottelu, joka olisi voinut olla paremmalla lopetuksella jopa huippuluokkaa.

* * * ½

NWA United States Tag Team Championship

The Fantastics (c) vs. The Midnight Express

Vuoden 1988 yksi kuumimmista alakortin feudeista JCP:ssä oli ollut Midnight Expressin ja vuonna 1988 JCP:hen saapuneen Fantastics-joukkueen välinen kamppailu NWA US Tag Team -mestaruuksista. Fantasticsin muodostivat Bobby Fulton ja Tommy Rogers, joista jälkimmäinen saattaa olla tuttu vuosina 1997-1998 ECW:tä katsoneille – Rogers paini tuolloin ECW:ssä konkarimaisen tekniikkapainijan roolissa. Tässä vaiheessa Rogers oli kuitenkin vielä uransa alkuvaiheissa. Hän oli tehnyt debyyttinsä vuonna 1980 – pari vuotta myöhemmin kuin joukkueparinsa Fulton. Molemmat olivat ensin painineet omillaan alueellisissa promootioissa, kunnes vuonna 1984 he saapuivat samoihin aikoihin Mid-South Wrestlingiin, jossa heidät pistettiin joukkueeksi ja jossa heille annettiin Fantastics-nimi. Juuri MSW:ssä vuonna 1984 Fantastics feudasi ensimmäisen kerran Midnight Expressin kanssa, ja joukkueiden feud jatkui pari vuotta myöhemmin myös WCCW:ssä Teksasissa. Kun Midnight Express siirtyi kokonaan JCP:hen, Fantastics jatkoi alueellisissa promootioissa pyörimistä, kunnes vuonna 1988 he saapuivat myös JCP:hen ja aloittivat tutun feudinsa Midnight Expressin kanssa. Keväällä 1988 Fantastics voitti US Tag Team -mestaruudet Midnight Expressiltä. Tässä ottelussa erikoisstipulaatio oli se, että Midnight Expressin manageri Jim Cornette oli lukittu ottelun ajan pakkopaidassa kehän yläpuolella roikkuvaan teräshäkkiin.

No nyt! Tässä oli sellaista todellista 1980-luvun cruiserweight-painin meininkiä. Määrite ”1980-luvun CW-paini” tarkoittaa siis light- tai middleweight-kokoisten painijoiden vauhdikasta painia, jossa nähdään paljon lennokkaita liikkeitä ja jotain top rope -juttujakin. Ollaan siis vielä aika kaukana varsinaisesta cruiserweight-painin kultakaudesta ja älyttömistä spotfesteistä, mutta aikakauden normaali tila huomioon ottaen tämä Midnight Expressin ja Fantasticsin ottelu oli jo aikamoista menoa. Molemmilta joukkueilta nähtiin pari oikeasti todella näyttävää liikettä, ja muuten ottelu vilisi muun muassa Dropkickejä, Headscissorseja ja Sunset Flipejä. Oli muuten todella kiva nähdä vihdoin Midnight Expressiltä kunnon ottelu: Starrcadessa tähän saakka joukkue oli joutunut aina johonkin kummallisiin sekoiluihin, mutta nyt Lane ja Eaton saivat vihdoin näyttää, kuinka hyvin osaavat painia. Aikaakin tällä ottelulla oli todella reippaasti, mutta silti joku tästä jäi puuttumaan, minkä vuoksi tämä ei nouse yli hienon ottelun huippuluokkaan. Ehkä se oli se, että tässä ei ollut sellaista erityisen ottelun tunnelmaa, ja loppupuolella homma tuntui vähän turhalta pitkittämiseltä. Yhtä kaikki: hieno ja vauhdikas joukkueottelu.

* * * ½

Tower of Doom Match

Ivan Koloff, The Russian Assassin, Al Perez, Mike Rotunda & Kevin Sullivan vs. Jimmy Garvin, Ron Garvin, Steve Williams & The Road Warriors

Okei, sitten oli vuorossa kevyesti illan erikoisin feud ja erikoisin ottelu. Oikeastaan koko homma pitää aloittaa kertomalla, kuinka 1970-luvun alussa uransa aloittanut ja lähes koko uransa erikoista demonista gimmickiä vetänyt Kevin Sullivan oli tehnyt paluunsa JCP:hen vuoden 1987 lopussa. Sullivanhan oli aikoinaan paininut historian ensimmäisessä Starrcadessa mutta keskittynyt sitten omiin kuvioihinsa Floridassa. Vuoden 1987 lopussa Sullivan kuitenkin saapui JCP:hen ja muodosti Varsity Club -nimisen stablen, johon hän rekrytoi kaksi hiljattain JCP:ssä debytoinutta nuorukaista: Rick Steinerin ja Mike Rotundan. Samaan aikaan Sullivan iski silmänsä Jimmy Garvinin kauniiseen vaimoon Precioukseen. Sullivan alkoi vaania Preciousta ja kevään aikana väittää, että hänellä ja Preciouksella oli salainen suhde. Garvin sai Varsity Clubia vastaan käymässä feudissaan avukseen veljensä Ron Garvinin. Kevään aikana Sullivanin manageroima Rotunda oli voittanut NWA Television-mestaruuden ja puolustanut sitä sittemmin Garvineita vastaan. Tämä feud oli siis tämän ottelun ydintarina – muut osanottajat olivat lähinnä lisäyksiä, jotta JCP voisi järjestää tämän sekopäisen ottelun. Ilmeisesti Steve Williamsilla ja WCCW:stä JCP:hen vuoden 1988 saapuneella Al Perezillä oli jonkinlaista feudia. Heel-joukkueen kahden viimeisen osanottajan piti olla Warlord ja Barbarian, mutta he loikkasivat WWF:ään vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa, joten heidät korvattiin Ivan Koloffilla ja tämän uudella venäläisellä joukkueparilla: maskipäisellä Russian Assassinilla. Face-joukkueen kaksi viimeistä jäsentä olivat Animal ja Hawk, jotka olivat feudanneet Warlordin ja Barbarianin kanssa näiden promootiosta lähtemiseen saakka.

Viime aikoina Sullivanin pakkomielle Precioukseen ja Preciouksen ahdistelu oli kuitenkin mennyt niin pitkälle, ettei kukaan enää tiennyt, mitä Precious ajatteli tästä kaikesta. Niinpä tähän ppv:hen buukattiin Sullivanin ideoima Tower of Doom Match. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kehän päälle laskettiin kolme erikokoista häkkiä. Alimpana oli normaalikokoinen Steel Cage, jossa oli kuitenkin katto. Sen päällä oli pienempi häkki, jonka lattia oli siis samalla alimmaisen häkin katto. Ja tuon keskimmäisen häkin päällä oli vielä pienempi häkki, jonka lattia niin ikään oli keskimmäisen häkin katto. Ylimmästä häkistä pääsisi keskimmäiseen lattian olevan luukun kautta ja samoin keskimmäisestä häkistä alimpaan lattiassa olevan luukun kautta. Ottelu alkaisi niin, että molemmista joukkueista yksi painija kiipeäisi tikapuiden avulla rakennelman huipulle ja astuisi ovesta sisään ylimpään häkkiin. Aina kahden minuutin välein häkkien ovet aukeaisivat, ja kaksi uutta painijaa pääsisivät rakennelmaan. Ottelun voittaja olisi se joukkue, jonka kaikki jäsenet olisivat päässeet rakennelman läpi alimpaan häkkiin ja siellä olevasta ovesta vielä pihalle. Lisätwistin otteluun toi kuitenkin se, että alimmassa häkissä joukkueita odotti nimenomaan Precious, jolla olisi avain alimman häkin ulko-oveen. Olisiko Precious miehensä puolella, vai kääntyisikö hän sittenkin Sullivanin puolelle?

Olipa todella, todella hämmentävä ottelu. Olen tietenkin nähnyt vuoden 1996 Uncensoredin legendaarisen Alliance To End Hulkamania vs. Hogan & Savage -ottelun – joka on mielestäni huonoin koko tämän projektini aikana näkemä ottelu. Todennäköisesti siis koko amerikkalaisen showpainin ppv-historian huonoin ottelu. Tämä ottelu puolestaan on osasyyllinen siihen, että tuo ottelu ikinä nähtiin. Tämä oli nimittäin (käsittääkseni) historian ensimmäinen kerta, kun showpainissa nähtiin niin sanottu Triple Cage Match, jossa siis kolme erikokoista häkkiä oli pinottu päällekkäin (isoin alla, pienin yllä). Tässä tapauksessa ottelua kutsuttiin Tower of Domm Matchiksi, ja näitä otteluita ei ole historian aikana nähty kovin montaa juuri sen vuoksi, että niitä on todella vaikea seurataa ja että niiden viihdyttävyysarvo on hyvin kyseenalainen. Tämä oli kuitenkin ehkäpä paras niistä harvoista näkemistäni Triple Cage Matcheista, vaikka ottelun stipulaatiot olivatkin aikakausi huomioon ottaen hämmästyttävän sekavat (vuonna 1996 oli toki päästy sitten aivan toiselle ulottavuudelle tässä sekavuudessa). Ilahduttavinta tässä oli se, että ottelussa nähtiin mukavasti oikeaa painia ja että tuo painirymistely oli ottelussa pääosassa kaiken muun pelleilyn sijaan. Niinpä tästä kuoriutui lopulta ihan mukava – vaikkakin kevyesti sekava – välipalaottelu kaiken muun vakavan painin keskellä. Ihan kiva, mutta ei välttämättä tarvitse ottaa uusiksi.

* * ½

NWA United States Heavyweight Championship

Barry Windham (c) vs. Dusty Rhodes

Kuten jo openerin taustatarinassa kerroin, nuori ja lupaava Barry Windham oli keväällä 1988 järkyttänyt kaikki kääntymällä Lex Lugeria vastaan ja liittymällä Four Horsemenin uudeksi neljänneksi jäseneksi. Heeliksi käännyttyään Windham alkoi pitää oikeassa kädessään mustaa nahkahanskaa ja käyttää finisherinään isänsä Blackjack Mulliganin kuuluisaksi tekemää Iron Claw -liikettä. Pian heeliksi kääntymisensä jälkeen Windham nousi uudeksi NWA US Heavyweight -mestariksi, kun vakatoidusta mestaruudesta järjestettiin turnaus. Turnauksen finaalissa Windham päihitti Nikita Koloffin. Miksi mestaruus oli sitten vakatoitu? No, se puolestaan johtui siitä, että mestaruutta alkuvuodesta kantanut Dusty Rhodes oli keväällä hyökäynnyt tapahtumassa JCP:n omistajan Jim Crockettin kimppuun. Rhodes hyllytettiin, ja mestaruus vakatoitiin. Rhodes ei kuitenkaan kadonnut JCP:stä, vaan sen sijaan hän alkoi esiintyä tapahtumissa maskipäisenä Midnight Rider -nimisenä painijana. Kaikki tajusivat, että kyseessä on Rhodes, mutta Rhodes ei suostunut myöntämään sitä. Rhodes osallistui myös US-mestaruusturnaukseen Riderina, mutta hävisi välierissä nimenomaan Windhamille. Lopulta Rhodesin hyllytys päättyi, ja hän sai palata tapahtumiin omana itsenään. Nopeasti ”paluunsa” jälkeen Rhodes haastoi Windhamin mestaruusotteluun, koska hän ei ollut missään vaiheessa virallisesti hävinnyt mestaruutta. Samalla Rhodes, Windhamin ”isoveli”, oli todella pettynyt siihen, että Windham oli liittynyt Four Horsemeniin, ja hän halusi kostaa tämän Windhamille.

Tämä nuoren ja nousevan sekä vanhan ja kokeneen brawlerin keskinäinen mättö lähti käyntiin todella vahvasti, ja ensimmäisen reilun viiden minuutin ajan viihdyin tätä katsellessa hemmetin hyvin. Helkkari, pitkästä aikaa kunnon brawlausrymistelyä, joka ei ole pelkkää nyrkeillä toisen lyömistä ja kulmissa könyämistä. Molemmilta nähtiin oikeasti näyttäviä liikkeitä, ja erityisesti Windham otti rajua bumppia lentämällä pari kertaa karun näköisesti kehän ulkopuolella. Myös ottelun tarina toimi hyvin: heel-Windham yritti päihittää face-Rhodesin, vaikka kokemus ei vielä aivan riitäkään. Olin jo varma, että tästä voisi tulla vähintään hyvin lähelle huippuluokkaa pääsevä ottelu. Sitten ottelu alkoi kuitenkin ikävästi junnaamaan vähän paikallaan, minkä jälkeen koko ottelun momentum tapettiin minuutteja kestäneellä Windhamin Iron Claw -setillä, jonka aikana ei todellakaan tapahtunut yhtään mitään. Ehkä vielä asteen verran puuduttavampaa ja typerämpää katsottavaa kuin Headlock- tai Bearhug-sessiot. Olisin tämän voinut kuitenkin antaa vielä anteeksi, jos lopussa olisi nähty hurja loppurymistely, koska jossain huippuotteluissakin on pieni suvantovaihe. Tässä ei kuitenkaan päästy ollenkaan enää intensiiviseen rymistelyyn takaisin, vaan sen sijaan katsojille tarjottiin ref bump, turha heel-turn ja – noh – ainakin yllättävä lopetus. Loistavan alkuosion takia ottelu on silti mielestäni hyvä, vaikka loppupuoli jätti paljon toivomisen varaa.

* * *

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Lex Luger

Jos joku asia JCP:ssä pysyi loppuun asti ennallaan, se oli Ric Flairin asema firman kiistattomana ykköstähtenä. Four Horsemenin pääjehu piti siis edelleen hallussaan NWA World Heavyweight -mestaruutta ja puolusti tällä kertaa sitä Lex Lugeria vastaan. Kuten Bunkhouse Stampeden arvostelussa jo kerroin, Lugerin aika Four Horsemenin jäsenenä oli jäänyt hyvin lyhyeksi, kun hän kääntyi vuoden 1987 lopussa J. J. Dillonia, Arn Andersonia ja Tully Blanchardia vastaan ja erosi porukasta. Samalla Lugerista tuli uusi yleisön rakastama babyface, mutta kuukausien aikana Luger oli joutunut useaan otteeseen Four Horsemenin rajujen hyökkäysten kohteeksi. Toisaalta Luger oli saanut apua monilta henkilöiltä – jopa lyhyen paluunsa tehneeltä Ole Andersonilta, joka Lugerin tavoin kantoi kaunaa entisillä stable-kavereilleen. Nyt nuorella Lugerilla oli kuitenkin elämänsä tilaisuus voittaa NWA:n päämestaruus Ric Flairilta.

No voi hevon helvetti, minkälaisen lopetuksen JCP oli taas onnistunut pieraisemaan huippuottelulleen. Usein buukkausdissauksessa keskitytään aina 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun WCW:hen tai vaihtoehtoisesti TNA:han lähes koko historiansa ajalta. Sen sijaan tämä 1980-luvun JCP (ja ehkä WCW?) unohtuvat aivan liian usein, vaikka aihetta muistamiselle olisi. Ei voi taaskaan kuin pudistella päätään käsittämättömän hämmästyksen keskellä, kun helkkarin kova Main Event päätetään lopettaa täysin idioottimaisella ”haista paska” -tyylillä. Pahinta näissä 1980-luvun JCP:n lopetuksissa vielä on se, että useat niistä ovat täysin vanhanaikaisia, täysin idioottimaisia ideoita, joita eivät enää edes 1980-luvunkaan fanit pitäneet millään tavalla järkevinä. No, jos lopetus pystytään unohtamaan hetkeksi, niin ottelu oli muuten loistokamaa. Olisi noussut melkeinpä millä tahansa muulla lopetuksella huippuotteluksi, mutta nyt jää idiotismin vuoksi puolikkaan päähän siitä. Ottelun tähti oli toki Ric Flair, mutta täytyy nostaa hattua myös nuorelle Lex Lugerille, joka todellakin teki kaikkensa saadakseen Flairin kanssa aikaan loistavan ottelun. Toki Luger vähän unohti myydä jalkansa vammoja lopussa (vaikka välissä myynti oli jo oikein esimerkillistä), mutta se annettakoon juuri ja juuri anteeksi. Muuten homma oli niin sulavaa ja hienoa painia, että tällaista suuren luokan Main Eventiä oli ilo katsoa. Yleisökin oli täysin Lugerin puolella, ja tunnelma oli mahtava. Harmi, että sekin sitten pilattiin lopetuksella. Hienoa työtä silti Flairilta ja myös Lugerilta.

* * * ½

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Viisi ottelua: kolme ***½-tasoista, yksi *** ja yksi **½. Vielä kun buukkaus saataisiin kuntoon, JCP:llä olisi mahdollisuuksia mihin tahansa. Nytkään aikaa ei käytetty mihinkään turhiin otteluihin vaan oikeasti koviin koitoksiin. Sen ansiosta kokonaisuus oli Hyvä, vaikka typerät buukkausratkaisut vähän söivät fiilistä.

Wikipedia: The Great American Bash 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 27.1.2017.