Arvio: TNA Final Resolution 2005
Päivämäärä: 16.1.2005
Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)
Yleisömäärä: 875
Katso tapahtuma ImpactPlus -palvelussa!
Vuoden 2005 ensimmäisen TNA:n ppv oli nimeltään Final Resolution. Tällä kertaa TNA oli saanut ppv:lleen jo ihan kohtuulliselta näyttävän posterin, kahden ensimmäisen kolmetuntisen ppv:n posterit olivat olleet aika kamalaa kuraa. Selostajinamme TNA:n ppv-vuoden avaavassa tapahtumassa ketkäpäs muut kuin Mike Tenay ja Don West.
Six Man Tag Team Match
Matt Bentley & Kazarian & Christopher Daniels vs. 3 Live Kru
Ppv:n avanneella kuuden miehen joukkueottelulla ei ollut taustallaan mitään kummempaa tarinaa. 3LK oli tippunut joukkuemestaruuskuvioista pois sen jälkeen, kun he olivat hävinneet vyöt takaisin Team Canadalle. Nyt he etsivät uutta buustia uralleen. Sama tavoite oli myös heidän heel-vastustajillaan. Matt Bentleyn ja Kazarianin joukkue oli ollut jumissa keskikortissa jo pidemmän aikaa, ja Christopher Daniels ei ollut löytänyt uralleen suuntaa vielä sen jälkeen, kun hän hävisi Prime Timen kanssa ratkaisevan ottelun America’s Most Wantedille Turning Pointissa. Tuon Triple X vs. AMW -ottelun stipulaatiohan oli se, että hävinneen joukkueen oli pakko hajota, joten nyt Daniels yritti päästä vauhtiin uudella singles-urallaan.
Ron Killings on aivan ehdottomasti se syy, jonka takia jaksan katsoa 3LK:n meininkiä. Muuten 3 Live Kru on käymässä kuukausi toisensa perään ärsyttävämmäksi, turhemmaksi ja tylsemmäksi, mutta Killings pitää hommaa jotenkin kasassa parantamalla jatkuvasti otteitaan ja esittämällä oikeasti monia hemmetin tyylikkäitä liikkeitä. Tässäkin ottelussa Killings oli liekeissä, ja hän jäi peräti paremmin mieleen kuin X-Divarin tähdet Bentley, Kazarian ja Daniels. Toki tuo mieleenjääminen johtuu myös siitä, että Killingsiä ja koko 3LK:tä buukattiin näyttämään monin verroin vahvemmalta verrattuna X-Divarilaisiin, mikä taas on suoraan sanottuna p****estä ja mikä myös laski ottelun tasoa. Bentley, Kazarian ja Daniels olisivat taatusti pystyneet pistämään pystyyn jopa Jamesia tai Konnania vastaan varsin toimivan spottailusession, mutta heille ei oikeastaan missään vaiheessa annettu siihen kunnon mahdollisuutta. Onneksi heeleillä oli edes omat vahvat hetkensä, jolloin he sitten täräyttivätkin muutaman todella nätin liikkeen. Kun nuo hetket yhdistää Killingsin erinomaiseen työskentelyyn, saadaan aikaan ihan mukava opener. Ei mitenkään erikoinen tai tajunnanräjäyttävä, mutta ihan mukava kuitekin.
* * ½
Singles Match
Prime Time vs. Sonjay Dutt
Myös illan toisessa ottelussa nähtiin entisen Triple X:n painija, kun Danielsin joukkuepari Prime Time kokeili siipiään singles-tasolla. Vastaansa Prime Time sai Sonjay Duttin, joka oli viime kuukausina pyörinyt TNA:n X-Divarissa varsin päämäärättömästi. TNA alkoi jo tässä vaiheessa olla sen ongelman edessä, että heillä oli aivan liikaa huippulahjakkaita X-Divarin painijoita ilman, että heille olisi mitään järkevä käyttöä. Tilanne pahenisi vain tulevina kuukausina, mutta siitä lisää. Tässäkään ppv:ssä ei nähdä muun muassa Alex Shelleytä tai Hector Garzaa. Mutta nyt siis vastakkain olivat Dutt ja Prime Time. Mitään taustatarinaa ei ottelulla ollut, mutta selostajat lupailivat ottelun aikana, että voittaja luultavasti nousisi ykköshaastajaksi X-Divarin mestaruudelle. Saa nähdä.
Tämän TNA hallitsee, ja niin heidän pitääkin. Kaksi taitavaa X-Divarin painijaa ottelemassa toisiaan periaatteessa merkityksettömän ottelun, jonka merkitys syntyy siitä, että molemmat pistävät kroppansa täysillä likoon ja yrittävät parhaansa. Voin rehellisesti sanoa, etten tiedä nykypäivän TNA:sta käytännössä enää mitään, mutta viimeksi kun tuon promootion toimintaa katsoin aktiivisemmin, juuri tämänkaltaisen toiminnan puuttuminen oli yksi suurimmista heikkouksista. TNA:n ainut selvä tavaramerkki on alusta asti kuitenkin ollut X-Divisioona, ja sitä pitäisi pystyä silloin hyödyntämään. Jos ei muuten, niin sitten buukkaamalla yhden taidokkaan filler-ottelun ppv:hen. En väitä, että tämä on paras tapa X-Divarin hyödyntämiseen, mutta paremman puutteessa tämäkin on todella hyvää viihdettä. Prime Time ja Dutt vetivät nimittäin hemmetin hyvän ja viihdyttävän 10-minuuttisen taistelun. Mitään ennennäkemätöntä tai yllättävää tässä ei sinänsä ollut, mutta ei sitä tarvittukaan. Liveyleisö oli aivan mehuissaan, ja itsellekin jäi hyvä fiilis, kun katsojia hemmoteltiin ylimääräisellä hyvällä painiottelulla. Toisinaan se on näin simppeliä. Hatunnosto Duttille muutamasta todella korkeasta high flying -liikkeestä ja Prime Timelle tyylikkäästä käden loukkaamisen myymisestä.
* * *
Singles Match
Kid Kash vs. Dustin Rhodes
Dustin Rhodes oli vieraillut TNA:ssa ensimmäisen kerran helmikuussa 2004, jolloin hän oli saanut saman tien päämestaruusottelun Jeff Jarrettia vastaan. Tuolloin visiitti jäi vain parin viikon mittaiseksi, eikä Dusty Rhodesin poikaa nähty ennen kuin aivan vuoden 2004 lopussa, vaikka Dusty oli näihin aikoihin TNA:n pääbuukkaaja. Dustinille ei kai yksinkertaisesti ollut, mitään käyttöä, joten hän lähti kiertämään Japania. Joka tapauksessa nyt Dustin oli tehnyt paluun, ja storylinen mukaan syy oli se, että hän halusi uuden mahdollisuuden nousta NWA World Heavyweight -mestariksi. Tällä kertaa Dustin ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta noin vain, vaikka hänen isänsä oli (kayfabessa) TNA:n Director of Authority. Lisäongelmia Dustinille aiheutti Kid Kash, jolla oli ollut ikuisuuksia kestänyt on-off-feud Dustyn kanssa. Nyt kun poika saapui TNA:han, Kash otti hänet uudeksi silmätikukseen. Kash ilmoitti, että hän ei ikinä kunnioittaisi Rhodesin sukua, vaikka häntä kuinka yritettäisiin pakottaa. Kash aikoi myös varmistaa, ettei Dustin ikinä pääsisi enää ottelemaan päämestaruudesta. Lopulta homma eteni tietenkin käsirysyyn, ja niinpä Kashin ja Dustinin välille buukattiin ppv-ottelu.
Ennakko-odotuksiin nähden tämä oli jopa hämmästyttävän toimiva ottelu. Ei missään tapauksessa mikään mestariteos tai erityisen hyvä ottelu, mutta ihan kiva midcardin koitos kuitenkin. Vaikka Kashin TNA-hahmo puuduttaakin pahasti, eikä mies ole saanut pitkään aikaan mitään merkittävää aikaa, on silti myönnettävä, että jokaisessa ottelussaan Kash pistää edelleen parastaan. Onneksi niin, koska Kash on todella lahjakas kaveri, ja hän tuo omalla tyylillään aina sopivan lisän koitokseen. Etukäteen ajattelin, että Dustin Rhodesin kaltaista keski-ikäistä konkaria vastaan Kashin tyyli ei sovi ollenkaan, mutta Kash osoitti jälleen minun olevan väärässä. Asiaan tosin vaikutti huomattavasti se, että ottelussa oli selvä rakenne: Rhodesin jalan telominen oli kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva idea, ja paljon paremmaksi sen teki vielä se, että Kashilla oli tosi innovatiivisia ja näyttäviä keinoja Rhodesin jalan telomiseen. Dustinkin hoiti jalkansa myymisen hienosti melkein loppuun asti, mutta lopussa sitten myynti tietenkin unohtui. Joka tapauksessa myös Dustin saa suorituksestaan ihan puhtaat paperit. Tämä meno näytti jo selvästi paremmalta kuin se lyhyt visiitti vuonna 2004. Silti en ole ollenkaan varma siitä, että TNA muka tarvitsisi Dustin Rhodesia juuri nyt.
* * ½
Singles Match
Raven vs. Erik Watts
Promoottorilegenda ”Cowboy” Bill Wattsin painitaidoton poika Erik jatkaa edelleen seikkailujaan TNA:ssa. Watts on mielestäni yksi TNA:n rosterin onnettomimmista tapauksista, minkä voi todeta vaikkapa lukemalla vuoden 2004 Awards-viestin. Viime vuoden lopussa Watts sekaantui Ravenin ja TNA:han saapuneen Diamond Dallas Pagen feudiin – tai itse asiassa DDP:n ja Ravenin mielestä koko feudisa oli kyse Wattsista. Katsojille ei kuitenkaan vaivauduttu kertomaan, mitä tämä tarkoitti käytännössä. Turning Pointiin tullessa Watts oli face ja DDP:n puolella taistelussa Ravenia vastaan, mutta tuon ottelun aikana Watts teki heel-turnin ja kääntyi DDP:tä vastaan. DDP voitti silti ottelun ja pieksi sekä Ravenin että Wattsin. Seuraavilla viikoilla Watts alkoi hengailla Ravenin kanssa, samalla kun DDP syytti Ravenia siitä, että tämä oli valheillaan kääntänyt Wattsin puolelleen. Ilmeisesti koko feudissa oli jollain hämärällä tavalla kyse Wattsin vaimosta, ja ilmeisesti Raven oli saanut lopulta Wattsin uskomaan, että Wattsin pitkäaikaisella ystävällä DDP:llä oli niin sanotusti vispilänkauppaa Wattsin vaimon kanssa, vaikka alun perin Watts oli pitänyt Ravenia syyllisenä vaimonsa vokotteluun. Jostain selittämättömästä syystä Watts oli siis uskonut Ravenin valheita ja kääntynyt DDP:tä vastaan, mutta tammikuun alussa hän sattui paikalle, kun Raven itse tunnusti DDP:lle huijanneensa Wattsia koko ajan. Niinpä Watts hyökkäsi Ravenin kimppuun ja pyysi DDP:ltä anteeksi hölmöilyjään. Faceksi takaisin kääntynyt Watts janosi kostoa, joten hänen ja Ravenin välille buukattiin ppv-ottelu. Michael Cole voisi sanoa tästä storylinestä, että vintage-TNA.
Minkä ihmeen takia Erik Watts on yhä TNA:n rosterissa? Tai jos häntä on pakko jonkun sopparin takia pitää rosterissa, niin älkää nyt Herra Jumala sentään ainakaan buukatko häntä yhteenkään merkittävään ppv-otteluun enää ikinä. Tämä ei ole sinänsä edes mikään vihaviesti Wattsia kohtaan, koska tässäkin ottelussa Watts ihan oikeasti yritti parhaansa. Nousi jopa yläköydelle ja ylitti jotain aivan älytöntä Missile Dropkickiä seisten selkä kehään päin. Sitten oli pari jopa ihan nättiä liikettä, mutta ikävä kyllä kasa paskaa ja tietenkin vielä botchattu lopetus. Ongelma on se, että tällä kaverilla ei ikävä kyllä ole vain kykyä vetää puhtaasti mitään pidempää ottelua tai kertoa minkäänlaista tarinaa. Tässäkin ottelussa Watts vaihteli tyyliään ihan lennosta teknisen painin, power-mörssäröinnin ja jonkun ihme high flying -kikkailun välillä ilman yhdenkään ajatuksen uhraamista tai kehäpsykologista miettimistä. Ei se paini toimi niin, Erik, että opettelet vähän erilaisia liikkeitä, ja yrität niitä sitten parhaasi mukaan toteuttaa. Onneksi vastapuolena oli Raven, joten lopputuloksena oli ihan ok ottelu. Raven hoiti tarinan kerronnan esimerkillisesti, myi Wattsin liikkeet nätisti ja väläytti omaakin osaamista. Siispä kaikesta Watts-kritiikistä huolimatta pidin tätä ihan katsottavana kohtaamisena. Mikä hupaisinta, Watts lähti TNA:sta melkein heti tämän ottelun jälkeen.
* *
Special Referee: Roddy Piper
Scott Hall vs. Jeff Hardy
Jeff Hardy oli viettänyt suurimman osan TNA-urastaan tähän mennessä NWA World Heavyweight -mestaruuskuvioissa, mutta nyt hän oli tippunut painimaan Jeff Jarrettin (ex-)apuria vastaan ppv:n midcardissa. Vielä joulukuussa Hardy, AJ Styles ja Randy Savage (joka oli muuten häipynyt TNA:sta, siitä lisää myöhemmin) ottelivat Jarrettia ja tämän kavereita Nashia ja Hallia vastaan. TNA:n historian ensimmäisessä kolmen tunnin ppv:ssä Hardy puolestaan otteli Jarrettia vastaan mestaruusottelussa, ja tuossa kamppailussa juuri Scott Hall oli se henkilö, joka esti Hardyn jo varmalta näyttäneen mestaruusvoiton. Ilmeisesti Hardy oli tuosta lähtien kantanut kaunaa Hallille, ja nyt miesten oli aika selvittää erimielisyytensä. Hallilla oli omat erimielisyytensä tällä hetkellä myös Jarrettin kanssa, ja oikeastaan koko Hallin, Nashin ja Jarrettin ”Kings of Wrestling” -liittouma oli hajoamispisteessä, mutta tähän otteluun Hall saapui vielä Kings of Wrestling -tyylin Elvis-asussa. Ottelun erikoistuomariksi saapui ei enempää eikä vähempää kuin Roddy Piper. Hänen ystävänsä Director of Authority Dusty Rhodes oli määrännyt Piperin ottelun tuomariksi, koska Rhodes epäili, että tässä kamppailussa saatettaisiin nähdä paljon likaisia temppuja.
Tämä oli aivan kirkkaasti tapahtuman turhin ja huonoin ottelu. Jo etukäteen pelotti, mitä Hallin ja Hardyn ottelulta voi oikein odottaa, mutta tämä suoritus onnistui vielä alittamaan nuo pelonsekaiset odotuksenikin. Oikeastaan koko ottelusta ei ole paljon mitään sanottavaa, koska suurin osa ottelusta meni egobuustailuun tai muuten vain turhaan säätämiseen. Lisäksi ottelu oli buukattu aivan paskasti, ja Piperin lisäys ei ainakaan tehnyt ottelusta yhtään kiinnostavampaa. Vaikka kuinka Hallista tykkäänkin, niin tämä hänen TNA-touhunsa katselu on lähinnä surullista. Nytkään Hall ei koko ottelun aikana tehnyt yhtään mitään järkevää. Vaikka Hardykaan ei ollut missään elämänsä iskussa, hän sen sijaan yritti tehdä edes jotain ja väläytti pari kivaa high flying -liikettä. Lähinnä Hardyn yrittämisen ansiosta tämä ottelu saa edes yhden tähden. Muuten tässä ei ollut mitään mainittavaa. En olisi pahastunut, jos koko roska olisi jätetty ppv:stä pois ja hoidettu vaikka Impactin puolella. Ottelun jälkeen kehään ryntäsi Abyss, jota ei ollut nähty TNA:ssa joulukuun alun jälkeen ja jonka oli dirt sheeteissä huhuiltu jo siirtyvän WWE:n puolelle. Nyt Abyss oli kuitenkin takaisin TNA:ssa, ja heti paluussaan hän tuhosi Jeff Hardyn rajusti.
*
NWA World Heavyweight Title Shot
Monty Brown vs. Kevin Nash vs. Diamond Dallas Page
No niin, sitten päästiin TNA:n päämestaruusvyökuvioiden äärelle. Kolmetuntisten ppv:eiden alkamisen jälkeen TNA oli tosiaan tuonut kasan konkareita ja ”legendoja” rosteriinsa: Scott Hall, Kevin Nash, Diamond Dallas Page, Johnny B. Badd, Dustin Rhodes… Ykköshankinta oli kuitenkin ollut shokkidebyytin Victory Roadissa tehnyt Randy Savage. Joulukuun Turning Pointissa Savage selätti Jarrettin 6-Man Tag Team Matchissa, ja vaikutti olevan selvää, että Savage kohtaisi Jarrettin päämestaruusottelussa tässä ppv:ssä. Se myös oli TNA:n tarkoitus, mutta ikävä kyllä TNA:lla oli alusta lähtien ollut ongelmia Savagen egon kanssa. Ilmeisesti Savage ja TNA eivät päässeet yksimielisyyteen Jarrett vs. Savagen päätöksestä (huhut väittävät, että Savage olisi voittanut tammikuun ottelun mutta hävinnyt vyön takaisin helmikuussa), joten Savage päätti ottaa kamppeensa ja häipyä. Tammikuussa hän loukkasi selkänsä ja helmikuussa ilmoitti virallisesti lähteneensä TNA:sta ”terveysongelmien takia”. Miestä ei siis nähty TNA:ssa enää koskaan, joten hänen viimeiseksi esiintymisekseen jäi päämestarin selättäminen joulukuun ppv:ssä. Kiitti, Randy.
Kun TNA:n pari kuukkautta kestäneet päämestaruuskuviosuunnitelmat vedettiin tällä tavalla viemäristä alas, piti heidän repäistä perseestään joku vaihtoehtosuunnitelma tammikuun Final Resolutioniin. Tuo suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä eliminointisäännöillä käytävä Triple Threat -ottelu. Dusty Rhodes buukkasi TNA:n kolmen Main Eventterin välille ykköshaastajuusottelun, jonka voittaja kohtaisi illan lopuksi Jeff Jarrettin. Jännitettä tähän kuvioon aiheutti lähinnä se, että Rhodes buukkasi otteluun myös Jarrettin kaverin Kevin Nashin. Aluksi näytti siltä, että Nash ja Jarrett olisivat ns. samalla sivulla ja että Nash hoitaisi tässä ottelussa Jarrettin likaisen työn, jotta Jarrettin ei oikeasti tarvitsisi puolustaa vyötään ppv:ssä ollenkaan. Nashin ja Jarrettin välille alkoi kuitenkin muodostua viikkojen aikana kinaa, ja ratkaiseva hetki oli se, kun erään joukkotappelun aikana Jarrett täräytti vahingossa Scott Hallia terästuolilla päähän. Tuon jälkeen Hall ja Nash sanoutuivat irti yhteistyöstä Jarrettin kanssa ja ilmoittivat pärjäävänsä omillaan. Jarrett yritti saada Nashia vielä kääntymään takaisin puolelleen, mutta tulokset olivat olleet varsin laihoja. Vaikka Hall ja Nash eivät siis olleet enää Jarrettin puolella, ei kukaan silti luottanut heihin yhtään enempää. Nash yritti suostutella DDP:tä ennen ottelua yhteistyöhön kanssaan, mutta DDP sanoi tietävänsä kokemuksesta, ettei Nashiin kannata luottaa. Ottelun villikortti oli TNA:n tulevaisuuden tähti Monty Brown, joka oli ollut viime kuukausien aikana kovassa nosteessa ja jopa haastanut Jeff Jarrettin tasaväkisessä ottelussa iMPACTissa.
Aika mitäänsanomattomaksi jäi päämestaruuden ykköshaastajuusottelu, mikä ei ole kovin hyvä tilanne – varsinkaan jos tuo ykköshaastajuusottelu on tungettava ppv:hen asti. Miksi muuten Hardyn oli oteltava Hallia vastaan surkeassa ottelussa? Miksi hän ei voinut olla mukana tässä ykköshaastajuusottelussa tekemästä tästä edes astetta kiinnostavamman? Juuri tämä oli TNA:n tämän vaiheen suurin ongelma päämestaruuskuvioissa: panokset laitettiin joidenkin Savagen ja kumppaneiden varaan, ja sitten he lähtivät tai eivät muuten vain kiinostaneet ketään, joten yhtäkkiä päämestaruuden ympärillä ei ollut yhtään järkevää kuviota tai mitään muutakaan kiinnostavaa. Tämä ottelu tuntui alusta loppuun pelkältä tv-ottelukoitokselta, missä ei ollut mitään kamalan pahasti pielessä muttei myöskään mitään, minkä takia muistaisin ottelun enää seuraavana päivänä. No, se täytyy myöntää, että ottelun lopetus oli kieltämättä aika näyttävä. Muuten tämä oli täynnä sellaista peruspainia, mitä ei toivoisi firman ME-kuvioilta.
* *
NWA Tag Team Championship
Team Canada (c) vs. America’s Most Wanted
Joulukuun Turning Point oli huipentunut America’s Most Wantedin ja Triple X:n huikean joukkuesodan päättävään Six Sides of Steel Matchiin. Jos vielä jollekin oli jäänyt epäselväksi, AMW oli voittanut tuon ottelun ja aiheuttanut Triple X:n hajoamisen. Samassa tapahtumassa Team Canada oli voittanut joukkuemestaruudet takaisin itselleen. Niinpä TP:n jälkeen oli luontevaa, että huikeassa nosteessa oleva AMW lähti vihdoin haastamaan Team Canadaa heidän hallitsemistaan joukkuemestaruuksista. Seuraavien viikkojen aikana nähtiin monia rajuja yhteenottoja Canadan ja AMW:n välillä, ja monet niistä olivat päättyneet Team Canadan voittoon, koska Team Canadalla oli miesylivoima puolellaan. Viisinkertaiset joukkuemestarit Harris ja Storm olivat silti varmoja, että kokemuksensa avulla he voittaisivat joukkuevyöt Team Canadan räkänokilta. Tulevia vuosi ajatellen tämä ottelu oli mielenkiintoinen myös siksi, että vastakkain asettuivat yhden toisen legendaarisen joukkueen aikanaan muodostavat Bobby Roode ja James Storm.
Jos vain tästä ottelusta olisi otettu muutama turha ylibuukattu sekaantuminen pois, olisi TNA:lla ollut käsissään neljän tähden joukkuemestaruusottelu ja vuoden ensimmäinen huippuluokan ottelu. Osasin odottaa toki etukäteen, että AMW ja Team Canada pelaavat joukkuemestaruusottelussa hyvin yhteen, mutta en silti uskaltanut toivoa, että nämä joukkueet tempaisisivat noin 20 minuuttia kestävän hurjan joukkuepaini-iloittelun, joka ei millään mittareilla tarkasteltuna häviä merkittävästi TNA:n parhaillekaan joukkueotteluille. Ikävä kyllä sitten ottelun loppua suunnitellessa TNA:n buukkaajat olivat innostuneet hieman liikaa, ja Johnny Devinen piti sekaantua otteluun useita kertoja ja Scott D’Amoren heilua ärsyttävästi ja lopetukseenkin piti saada typerä käänne. Jos näitä seikkoja olisi hieman rajoitettu ja painin olisi annettu puhua enemmän puolestaan, hehkutukseni olisi vielä vuolaampaa. Alku oli hienoa facejen näyttävää hallintaa, minkä jälkeen nähtiin tyylipuhdas heel-dominointi, mitä sitten lopulta seurasi oikeasti perkeleellisen jännittävä lopputaistelu. Huikeita spottejakaan ei säästelty, joten tämä oli kaikin puolin ensiluokkaista joukkuepainia. Lisää tätä, kiitos.
* * * ½
TNA X Division Championship
Ultimate X Match
Petey Williams (c) vs. Chris Sabin vs. AJ Styles
X-Divarissaan TNA päätti pistää kaikki munat samaan koriin heti vuoden ensimmäisessä ppv:ssä huikealla Ultimate X -kohtaamisella. Petey Williams oli pitänyt X-Divarin mestaruusvyötä hallussaan kesän lopuilta lähtien, mikä oli pidempään kuin kukaan muu TNA:n historiassa. Viime kuukausien aikana hänen kaksi pahinta haastajaansa olivat olleet AJ Styles ja Chris Sabin, joista Styles oli haastanut Wiliamsin Victory Roadissa ja Sabin kuukautta myöhemmin Turning Pointissa. Molemmat ottelut olivat päättyneet Williamsin niukkaan voittoon, mutta molemmissa otteluissa oma osuutensa oli ollut Williamsin managerille Scott D’Amorella. Niinpä sekä Stylesillä että Sabilla oli yhä hieman asioita hampaankolossaan mestaruusotteluista, joten TNA:n Director of Authority Dusty Rhodes päätyi määräämään, että Final Resolutionissa Williams puolustaisi mestaruuttaan TNA:n X-Divisioonan nimikko-ottelussa Ultimate X:ssä sekä Sabinia että Stylesiä vastaan.
Huh huh, mitäpä tähän voi oikein sanoa. TNA päätti aloittaa vuotensa täräyttämällä heti alkuun yhden tähänastisen historiansa kovimmista X-Divisioonan mestaruusotteluista. Ainakin tämä menee heittämällä Top 5:een ja kevyesti myös Top 3:een. Eikä nyt ihan oikeasti tule mieleen yhtään X-Divarin mestaruusotteluspottailua, joka tämän selvästi laadullaan päihittäisi. Tämä oli 20 minuuttia silkkaa mahtavuutta ainakin tälläiselle minun kaltaiselle katsojalle, joka tykkää ammattimaisesta, näyttävästä ja hienosti ajoitetusta spottailusta melkeinpä enemmän kuin mistään muusta. Tämä ottelu nyt vain oli yksinkertaisesti malliesimerkki siitä, mitä X-Divisioona voi todella parhaimmillaan olla. Voisin luetella kaikki ottelun aikana nähdyt huikeat spotit ja bumpit, mutta siinä menisi niin tuhottomasti aikaa, että sen sijaan kehotan kaikkia vain katsomaan tämän ottelun. Hatunnosto ihan kaikille kolmelle, mutta erityisen isoa hattua Stylesille, joka j******ta otti sellaista bumppia ja varmaan lähes tulkoon paskoi kätensäkin ottelussa, että eipä mitään järkeä. Tietenkin sellainen tietty kehäpsykologian puute estää tätä nousemasta ihan täydelliseksi otteluksi, mutta omassa luokassaan tämä on kyllä aivan huikea suoritus.
* * * * ½
Tässä vaiheessa voitaneen mainita, että koko illan ajan olimme saaneet nauttia joistain hassunhauskoista backstage-angleista, joissa Trinity, Traci ja kauan odotetun (…) TNA-comebackinsa tehnyt Johnny Fairplay kamppailivat toisiaan vastaan typerissä tehtävissä siitä, kenestä tulisi Dustyn uusi assistentti. Tämän oli ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen TNA:n väännös Selviytyjistä (koska Fairplay), mutta siinä promootio kyllä epäonnistui todella surkeasti. Lopulta Traci ja Trinity pieksivät Fairplayn (haha), ja Dusty määräsi, että näiden kahden pitäisi muodostaa joukkueet, jotka ottelisivat toisiaan vastaan. Voittajajoukkueen johtajasta tulisi Dustyn uusi assistentti. Dusty ei sanonut, milloin tuo ottelu käytäisiin… Toivottavasti ei ainakaan seuraavassa ppv:ssä. Huoh. Tämä oli täyttä kuraa, mutta vei onneksi aika vähän aikaa.
Huom! Seuraava ottelu spoilaa ykköshaastajuusottelun voittajan.
NWA World Heavyweight Championship
Jeff Jarrett (c) vs. Monty Brown
Mitäpä tämän ottelun taustatarinoista sanomaan enempää? Jarrett oli yhä TNA:n päämestari, ja nyt hän kohtasi ykköshaastajuusottelun voittajan. Monty Brownia pidettiin tässä vaiheessa TNA:n lupaavimpana omana tähtenä, eikä syyttä suotta. Olen itsekin ylistänyt Brownia viime kuukausien arvosteluissa paljon, koska tässä oli tosiaan erittäin lupaava tähti. Monien mielestä Brown oli jo tässä vaiheessa uraansa valmis päämestariksi, mutta siitä olin itse kyllä hieman eri mieltä. Nyt Brown sai kuitenkin kauan vaatimansa 1 vs. 1 -päämestaruusottelun ppv:ssä.
Yksi TNA:n tavaramerkki oli ylibuukatut päämestaruusottelut. Ei samalla tavalla täysin idioottimaisesti ja epäloogisesti kuin WCW:ssä mutta ihan vain tylsän rasittavasti. Toisinaan se ylibuukkaus voisi vielä esimerkiksi tällaisessa Brown vs. Jarrettissa toimia, mutta kun sitä joutuu katselemaan jatkuvasti samoissa otteluissa ja erityisesti yhden saman painijan (vink vink) otteluissa, niin jossain vaiheessa alkaa vähän tylsistyttää. Joka tapauksessa kaikesta lopun superylibuukkauksesta huolimatta tämä oli varsin kelvollinen Jarrettin kauden päämestaruusottelu, ja siitä saa kiittää paljon Brownia. Oli todella virkistävää nähdä Jarrett puolustamassa vyötä jotain nuorta, lahjakasta ja nousevaa painijaa sen sijaan, että hänen vastassa olisi taas joku ikäloppu has been. Sitä paitsi Brown näytti tässä ottelussa oikeasti hyvältä, joten kyllä TNA:lla oli hetkittäin jotain järkeä näiden mestaruuskuvioidenkin hoitamisessa. IWC:n mukaan tosin lopetus tuhosi Brownin uskottavuuden, ja jotkut ovat väittäneet lopetusta yhdeksi TNA:n historian pahimmista buukkausmokista. En suostu näitä väitteitä allekirjoittamaan, koska se moka ei tapahtunut missään yksittäisessä ottelussa vaan seuraavien kuukausien aikana kokonaisuutena. Ottelussa oli muutamia oikein nättejä hetkiä, ja esimerkiksi yleisön keskellä tappeleminen ja selostuspöytäbumppi oli hoidettu paljon tavallista paremmin. Paljon lisäpisteitä ottelu myös saa siitä, että kymmenistä ref bumpeista ja kaikkien mahdollisten aseitten käyttämisestä huolimatta ottelussa ei nähty yhtään sekaantumista. Harvinaista. Kokonaisuutena tämä oli siis jopa ihan jees ME, toki aika kaukana siitä, mitä ME:ltä periaatteessa pitäisi voida toivoa.
* * ½
Oli tämä kokonaisuutena selvästi vahvempi vuoden aloitus kuin WWE:llä. Yksi MOTYC-ottelu, yksi hieno joukkuemestaruuskamppailu ja muutama muukin oikein mainiosti toimiva koitos. Silti olisin toivonut jotain vähän enemmän ja ennen kaikkea paremmin sekä mielenkiintoisemmin hoidetut päämestaruuskuviot, jotta tämä olisi noussut erityisen toimivaksi ppv:ksi. Silti kirkkaasti Ok:n puolella, eikä edes älyttömän kaukana Hyvästä. Varsin mallikas alku TNA:lta vuodelle 2005.
Wikipedia: TNA Final Resolution 2005
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.1.2015
No Comment