1994ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Slamboree 1994

Päivämäärä: 22.5.1994

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Philadelphia Civic Center)

Yleisömäärä: 4 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tämän ppv:n ulkopuolisista asioista WCW:n tilasta ei ollut hirveästi sanottavaa. Mikään ei ollut muuttunut isossa kuvassa ratkaisevasti sitten Spring Stampeden, joten mennään suoraan asiaan. WCW järjesti ensimmäisen Slamboree-nimisen ppv:n edellisenä vuonna, ja nyt hyväksi koettu ”A Legend’s Reunion”-konsepti sai jatkoa. Slamboreesta päätettiin siis tehdä vuotuinen tapahtuma, johon kasa vanhoja NWA/AWA/WCCW-aikaisia legendoja kokoontui yhteen. Lisäksi tapahtuman osaksi vakiinnutettiin WCW:n Hall of Fame, johon myös tänään lisättiin kuusi uutta nimeä. Viime vuoden tapaan show alkoi paikalla olevien legendojen esittelyllä. Tällä kertaa paikalla olivat Ole Anderson, The Assassin, Penny Banner, Red Bastien, Tully Blanchard, The Crusher, Don Curtis, Vern Gagne, Hard Boiled Haggerty, Larry Hennig, Killer Kowalski, Ernie Ladd, Wahoo McDaniel, Angelo Mosca, Harley Race, Ray Stevens, Lou Thesz, Johnny Weaver, Mr. Wrestling II ja Tommy Young. Tämä PPV muuten järjestettiin Philadelphiassa, josta oli kovaa vauhtia muodostumassa muuan ECW:n kotikaupunki, ja yleisössä olikin selvästi paljon ECW-faneja, jotka pitivät koko illan tunnelmaa yllä omilla chanteillaan.

Selostajina toimivat suurimman osan illasta Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Legendaarinen Gordon Solie palasi selostamoon yhden ottelun ajaksi selostamaan illan aikana nähdyn ”legendojen ottelun”. Lisäksi Heenan korvattiin Jesse Venturalla jostain syystä kahdessa ottelussa. Osaselostuksen lisäksi Ventura hoiti tässä tapahtumassa myös haastattelijan hommia Gene Okerlundin kanssa.

WCW United States Heavyweight Championship

Steve Austin (c) vs. Johnny B. Badd

Kuten olen jo näissä arvioissa toistellut, Johnny B. Badd oli ollut viime aikoina kovassa nosteessa. Viime ppv:ssä hän kohtasi Diamond Dallas Pagen ja julisti jo ennen ottelua, että hänen seuraava tavoitteensa olisi US Heavyweight -mestaruus, jos hän onnistuisi voittamaan DDP:n. No, DDP jäi Baddille kakkoseksi ja Badd toden totta lähti tavoittelemaan uransa ensimmäistä mestaruutta. Nuori US-mestari Steve Austin ei tietenkään halunnut luopua mestaruudesta helpolla. Sen syvällisempää tarinaa ei tämän ottelun taustalla ollut, mutta ei ehkä tarvinnutkaan. Nyt Badd sai siis Slamboreessa elämänsä mahdollisuuden nousta US Heavyweight -mestariksi.

Äh, tämä ottelu ei oikein toiminut missään vaiheessa sillä tavalla kuin olisi voinut toivoa. Kehässä oli kuitenkin lahjakas Steve Austin ja koko ajan kehittyvä, yleisön rakastama Johnny B. Badd. Aikaakin oli paljon (yli 15 minuuttia), ja tästä selvästi yritettiin rakentaa isoa ottelua. Ehkä ongelma olikin juuri se, että tästä yritettiin rakentaa liian isoa ja liian pitkää ottelua. Ehkä näillä kahdella ei vain vielä tässä vaiheessa ollut edellytyksiä painia keskenään mitään SUURTA US-mestaruusottelua. Ehkä heidän kemiansa eivät myös vain toimineet keskenään. Oli miten oli, Austin ja Badd kyllä selvästi yrittivät parhaansa ja tekivät kovasti töitä, mutta matsi oli parhaimmillaankin vain hyvä. Suuren osan ajasta se oli ”ihan hyvä”. Sellaista ihan mukavaa painia, jonka katsominen ei ole millään tavalla tuskaisaa, mutta jota katsoessa koko ajan odottaisi vähän enemmän. On vaikea yksilöidä, mitä se ”enemmän” olisi. Yleisesti enemmän kaikkea, parempaa menoa, lähinnä. Harmillinen lievä pettymys illan alkuun.

* * ½

Tässä välissä nähtiin lyhyt mutta hyvin kammottava video, jossa Dusty Rhodes lähetti terveisiä Hollywoodista. Dusty oli tietenkin pahoillaan, ettei voinut olla paikalla tänään Slamboreessa, mutta Dustyn puheista kävi selväksi, että hän olisi todellakin tulossa takaisin. Omien sanojensa mukaan Dusty ei nimittäin ollut suinkaan eläkkeellä. Päinvastoin: hän oli ELÄMÄNSÄ KUNNOSSA. Apua.

Singles Match

Tully Blanchard vs. Terry Funk

Sitten oli vuorossa ”legendojen ottelu”. Viime vuoden Slamboreessa oli nähty kolme legendojen ottelua, nyt määrää oli tiputettu yhteen. Ehkä hyvä niin, koska tässä ainakin laatu korvasi määrän. Tully Blanchardin ja Terry Funkin ottelu oli OIKEASTI kiinnostava: tässä nimittäin kaksi todella kovaa konkaria tekivät paluunsa WCW-kehään. Kuten vuoden 1993 arvioissa useaan kertaan kirjoitin, Tully Blanchardin piti alun perin palata WCW:hen vuoden 1993 Slamboreessa ja muodostaa Ric Flairin, Arn Andersonin ja Ole Andersonin kanssa alkuperäinen Four Horsemen uudestaan. Lopulta WCW:n ja Blanchardin neuvottelut kariutuivat palkkakiistoihin, ja Tully ilmoitti WCW:lle, ettei olisi käytettävissä. Blanchardin tilalle uuteen Four Horsemeniin nostettiin Paul Roma, ja loppu onkin sitten surullista historiaa. Nyt kuitenkin Blanchard ja WCW olivat saaneet sovittua erimielisyytensä, ja Blanchard todella saapui tekemään yhden illan esiintymisen WCW:hen. Samoin WCW-paluunsa teki Terry Funk, jota ei ollut firmassa nähty sitten 1980-luvun lopun. Viime aikoina Funk oli paininut erityisesti ECW:ssä. Niinpä Funk olikin todella kovassa suosiossa täällä Philadelphiassa ECW-fanien edessä.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä matsi ollut painiotteluna nyt mitenkään erityisen ikimuistoinen tai ylistyssanoja ansaitseva (jotkut arvostelijat ovat ilmeisesti toista mieltä). Sen sijaan tässä ottelussa oli jotain ihan muuta, mikä teki tästä pirun viihdyttävää katsottavaa. Ensinnäkin: yleisö oli aivan liekeissä. Philadelphian yleisön omakseen ottama Terry Funk saapui paikalle, keräsi ppv-historian ensimmäiset ECW-chantit ja alkoi piestä Blanchardia hardcore-tyylillä. Toinen suuri asia ottelussa olikin juuri Blanchardin ja Funkin välinen kemia. Nämä miehet osasivat esittää, miltä näyttää, kun kaksi miestä vihaa toisiaan. Ja tuon tunteen he onnistuivat välittämään täydellisesti otteluun. Oli toki myös hienoa, miten stiffi ja tavallaan ”HC-tyylinen” ottelu tämä oli, vaikka ei tässä mitään hurjia bumppeja tai verenvuodattamista nähtykään. Tämä oli vain todella intensiivinen tappelu, josta molemmat näyttivät nauttivan selvästi. Ja niin nautti yleisökin. Kiva välipalaottelu, joka ei painilliselta ansioltaan ollut paljon mitään, mutta muista syistä oli ehdottomasti ihan hyvä ottelu. Olisi voinut olla enemmänkin, ellei ottelun lopetus olisi ollut niin kökkö.

* * ½ 

Singles Match

Larry Zbyszko vs. Lord Steven Regal

Sitten oli vuorossa aika yllättävä ottelu. Kuukausikaupalla TV-mestaruutta hallussaan pitänyt Lord Steven Regal kohtasi ppv:ssä kaikista maailman painijoista LARRY ZBYSZKON. Zbyszko oli eläköitynyt painikehistä kesällä 1992 ja siirtynyt sen jälkeen WCW:n ohjelmien selostajaksi. Keväällä 1994 ylimielinen aristrokraatti-Regal oli kuitenkin ottanut konkari-Zbyszkon silmätikukseen ja alkanut pilkata tätä. Lopulta Zbyszko oli saanut tästä tarpeekseen ja päättänyt palata painikehiin. Ja nyt oli sitten Zbyszkon aika kohdata Regal ja päästä antamaan ylimieliselle ”nuorukaiselle” opetus painimisesta. Regalin TV-mestaruus ei ollut panoksena ottelussa (koska SPOILERS Zbyszko oli oikeasti voittanut sen Regalilta jo käydyissä TV-nauhoituksissa, joita ei ollut vielä esitetty tv:ssä).

No nyt oltiin todellakin wanhan liiton wrestlingin äärellä. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa: Zbyszko ja Regal olivat molemmat aivan päteviä painijoita. Vaikka miesten painityylistä ei sitä huomannutkaan, Regal ja Zbyszko olivat toki urallaan aivan eri vaiheessa. Zbyszko oli jo lähes tulkoon eläköitynyt, Regal puolestaan vasta aloittamaisillaan uraansa Yhdysvalloissa (vaikka kotimaassaan Englannissa hän oli toki ehtinyt painia lähes 10 vuotta). No, lopputuloksena oli ihan kohtuullisen hyvä perinteinen lukkopainiottelu, jossa ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut mitään sellaista erikoisuutta, jännitystä tai muuta vastaavaa kutkuttavuutta, että se olisi herättänyt mitään kovin suuria tunteita. Välipalaotteluna ja illan ”wanhan liiton paini” -teemaan tämä toimi aivan hyvin, mutta mitenkään kovin suuri tällaisten otteluiden fani en ole. Varsinkaan, kun tässä ei ollut edes TV-mestaruutta panoksena.

* * ½ 

Tässä välissä Gordon Solie saapui kehään julistamaan vuoden 1994 WCW Hall of Fame -luokan. Tuohon Hall of Fameen kuuluivat Harley Race, The Crusher, Ernie Ladd, The Assassin, Ole Anderson ja Dick The Bruiser. Muut miehet saapuivat hakemaan Hall of Fame -kylttinsä, mutta vuonna 1991 kuollutta Dick The Bruiseria edustivat hänen läheisensä. Ei mitään kummempaa sanottavaa tästä osuudesta – paitsi että tämä kesti hämmentävän pitkään. On sinänsä jännää, että sekä WWF että WCW aloittiva Hall of Famensa samoihin aikoihin 1990-luvun alkupuolella, mutta molemmat keskeyttivät perinteen vain pari vuotta myöhemmin. WWF:ssä perinne aloitettiin uudestaan melkein 10 vuotta myöhemmin. Miksi 1990-luvun puolivälissä sekä WWF että WCW päättivät, ettei Hall of Fame olekaan hyvä idea?

Bullrope Match

Dustin Rhodes vs. Bunkhouse Buck

Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin tulinen feud ei ollut siis suinkaan päättynyt Spring Stampedeen, vaan miesten vihanpito jatkui entisestään. Rhodes oli hävinnyt ensimmäisen ottelun, joten hänellä oli nyt iso tarve osoittaa, että hän pystyi todellakin päihittämään Buckin. Tälläkin kertaa miesten välisen ottelun stipulaatioksi oli valikoitu oikein Rhodes-klassikko: Bullrope Match. Miehet siis sidottiin toisiinsa köydellä, jonka päässä oli lehmänkello. Lehmänkelloa sai tietenkin käyttää parhaaksi näkemällään tavalla.

Tämä matsi jatkoi aika lailla samaa linjaa kuin viime ppv:ssä nähty Buckin ja Dustinin ottelu. Monien arvostelijoiden mielestä näissä kahdessa ottelussa oli joku ratkaiseva ero, ja ensimmäinen matsi oli selvästi parempi kuin tämä. Minä en voi väittää huomanneeni mitään tällaista, vaan matsit olivat molemmat aika tasaista laatua. Stipulaation vaihdoskin oli lähinnä nimellinen, koska jos muistini ei ole aivan väärässä, myös viime ppv:n Bunkhouse Brawl -ottelussa vastustajaa mäiskittiin lehmänkellolla, köydellä ja vyöllä. Kuten jo edellisessä arviossa totesin, Dustin ja Buck ovat kuitenkin varsin päteviä tällaisessa 1980-luvun HC-painityyliä mukailevien otteluiden painimisessa, joten en voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt ihan hyvin tätäkin katsoessa. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että tämä toisti aika pahasti viime ppv:n ottelua, ja siksi tämä oli minun silmissäni astetta heikompi matsi – muttei mitenkään selvästi huonompi. Lisäksi yleisö halusi kovasti verta ja chanttasi ”We want blood” niin kovaa, että lopulta Tony Schiavonen ja Bobby Heenaninkin oli huomioitava heidän chanttinsa. Verta ei kuitenkaan saatu ottelun aikana, mikä oli aikamoinen pettymys. Matsin jälkeen sitä sitten tarjottiin, kun Terry Funk yllättäen ryntäsi kehään, hyökkäsi brutaalisti Dustinin kimppuun ja pisti hänet vuotamaan verta.

* * ½

WCW World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Barry Windham

WCW:n päämestaruuskuviot olivat tässä vaiheessa aikamoisessa käymistilassa. Tässä vaiheessa oli käytännössä jo varmaa, että Hulk Hogan olisi saapumassa kesällä 1994 WCW:hen ja että Hogan painisi jo seuraavassa ppv:ssä Bash At The Beachissa. Oli vielä auki, ottelisiko Hogan heti WCW World Heavyweight -mestaruudesta, mutta selvää oli silti se, että Hogan tulisi tähdittämään seuraavien kuukausien (yeah, right… ”kuukausien”) ajan WCW:n päämestaruuskuvioita nimenomaan nykyisen mestarin Ric Flairin kanssa. Niinpä Flairille ei ollut tässä vaiheessa mitään järkeä alkaa rakentaa isoa feudia tai kunnon haastajaa. Niinpä kun Flairin ja Ricky Steamboatin ystävällinen välienselvittely oli päättynyt, kävi Flairin kimppuun WCW:n tv-lähetyksessä mystinen maskipäinen hyökkääjä, joka teki yhteistyötä Col. Robert Parkerin kanssa ja kantoi selvästi kaunaa Flairille. Kuka tuo hyökkääjä oli? No, se ei paljastunut ennen kuin Slamboreessa, jolloin sisääntulorampille marssi BARRY WINDHAM. Windham oli loukannut jalkansa pahasti vuoden 1993 kesällä ja joutui jäämään pitkälle sairaslomalle sen jälkeen, kun oli hävinnyt NWA World Heavyweight -mestaruuden nimenomaan Flairille Beach Blastissa. Nyt Windham oli kuitenkin valmis palaamaan kehiin – tai niin WCW ainakin toivoi. Viimeiseen asti oli nimittäin epäselvää, saisiko Windham lääkäreiltä sittenkään lupaa painia. WCW oli jo varautunut hätäratkaisuun ja pyytänyt Terry Funkia olemaan valmiina painimaan tarvittaessa myös toisen ottelun illan aikana. Funkiin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, kun Windham sai lopulta luvan painia ja asettui vanhaa Four Horsemen -kumppaniaan vastaan.

Mietin, annanko tälle vielä yhden puolikkaan kolmen tähden päälle, mutta päädyin lopulta siihen, että en. Jotenkin tässä(kään) Flairin ja Windhamin kohtaamisessa ei vain ollut tarpeeksi… sitä. Jotain. Jotain enempää, jotain suurempaa. Sitä fiilistä, että nyt käydään oikeasti todella merkittävä päämestaruusottelu. Enemmän tuntui siltä, että tämä oli vain väkinäinen mestaruuden välipuolustus, eikä tuota tunnelmaa tosiaan vähentänyt se, että ottelu käytiin vielä keskellä korttia. No, onneksi Flair ja Windham olivat kovia ammattilaisia. Windhamin otteissa ei edes näkynyt mitään merkittävää ring rustia, vaikka Windham oli ollut kuukausikaupalla poissa kehistä. Molemmat painivat hyvin, kuljettivat ottelua eteenpäin luontevasti ja niin edelleen. Silti tämä tuntui enemmänkin rutiinivedolta. Ei voi sanoa, että kumpikaan olisi oikeasti pistänyt tässä parastaan. Yrittänyt jotain uutta. Tämä oli juuri sellainen ottelu, johon Flair ja Windham pystyvät minä tahansa päivänä. Harmi, että sellaisia otteluita näiltä kahdelta on nähty jo aikaisemminkin ihan tarpeeksi.

* * * 

WCW Tag Team Championship
Broadstreet Bully Match
Special Referee: Dave Schultz

Nasty Boys (c) vs. Kevin Sullivan & Cactus Jack

Sitten oli taas todellisen sekamelskan aika! Nasty Boysien, Cactus Jackin ja Maxx Paynen brutaali joukkuefeud oli tähän mennessä ollut yksi koko vuoden 1994 viihdyttävimmistä ja parhaista kuvioista, ja nyt se sai taas jatkoa yhdessä uudessa HC-ottelussa, jota oli tällä kertaa palkattu tuomaroimaan Philadelphia Flyers -legenda Dave Schultz. Ihan samassa muodossa ei ottelua tosin tällä kertaa enää käyty. Alun perin tämän ottelun piti itse asiassa olla Nasty Boysien ja Kevin & Dave Sullivanin välienselvittely. Ai miksi? Ai kuka on Dave Sullivan? No, kaikki alkoi siitä kun pari vuotta WCW:stä poissa ollut konkaripainija Kevin Sullivan teki paluunsa firmaan alkukeväästä 1994. Melkein heti sen jälkeen Sullivan paritettiin WCW:ssä viime aikoina painineen The Equalizerin kanssa. Paitsi että nyt ilmoitettiinki, ettei Equalizer ollut kuka tahansa tyhjäpäinen monsteri. Ei, Equalizer oli Kevin Sullivanin veli Dave Sullivan, joka oli lukihäiriöinen ja muutenkin hieman jälkeenjäänyt! No, ilkeät Nasty Boysit alkoivat tietenkin kiusata Dave Sullivania, ja Kevin halusi kostaa tämän veljensä kanssa Nastyille. ”Harmi” vain, että Dave Sullivan loukkasi toisen jalkansa juuri kun feud oli alkamaisillaan. Niinpä WCW joutui taas hyödyntämään Mick Foleyta. Sullivan pyysi vanhalta ystävältään Cactus Jackilta apua Nasty Boyseille kostamiseen, ja Jack suostui tietenkin, koska hänellä oli edelleen omakin kana kynittävänä Nastyjen kanssa. Niinpä Jack ja Sullivan yhdistivät voimansa ja haastoivat nyt Nastyt joukkuemestaruuksista.

Ja taas illan tähänastinen (tällä kertaa koko illan) paras ottelu oli HC-rymistelyä á la Cactus Jack. WCW on selkeästi löytänyt ainakin yhden voittavan reseptin! (Kunnes potkivat Mick Foleyn pois firmasta parin kuukauden päästä, mutta ei mennä siihen vielä). Tämä oli siis jälleen todella viihdyttävää ja paikoitellen jopa hurjaa HC-painia, jossa Cactus Jack otti taas kovimmat bumpit mutta kaikki kolme muutakin kantoivat oman kortensa kekoon kunniakkaasti. Oikeastaan ainut ongelma olikin se, että tämä oli tosi samanlainen ottelu kuin viime ppv:ssä nähty joukkuematsi. Ei hirveästi mitään suuria uusia innovaatioita, eikä Maxx Paynen vaihtaminen Kevin Sullivaniin tuonut myöskään mitään mainittavaa muutosta ottelun kulkuun, vaikka Sullivan hoiti roolinsa kyllä loistavasti. Ongelma on juuri siinä, mikä aikanaan Attitude Eralla kaatui oikein rysäyksellä HC-painin päälle: kun kaikki alkoi olla samalta näyttävää sekoilupainia, ei sekoilu tuntunut enää miltään. Tämä on toki nyt ylivedetty kommentti tämän ottelun kohdalla siksi, että tässä rymistely todellakin tuntui vielä joltain – ja paljon tuntuikin, koska sen verran poikkeuksellisesta menosta oli kyse. Ei pidä siis käsittää nyt kritiikkiäni väärin: tämäkin oli jälleen huipputasolle yltävä sekopäisen upea HC-mäiskintä. Silti sen verran paljon samaa tässä oli edellisen ottelun kanssa, etten voi millään ymmärtää niitä arvostelijoita, jotka ylistävät tätä lähes tulkoon viiden tähden klassikoksi.

* * * * 

WCW International World Heavyweight Championship

Vader vs. Sting

Kyllä, tämä ottelu tästä mestaruudesta oli illan Main Event. Voi tuntua oudolta, mutta niin WCW oli päättänyt… Tai no, oikeastaan ei ollut. Alun perin Main Eventinä piti nimittäin nähdä Rick Ruden ja Vaderin ottelu tästä samaisesta mestaruudesta. Viime ppv:ssä Sting oli voittanut WCW International World Heavyweight -mestaruuden Rudelta, mutta Stingin ilo ei jäänyt pitkäaikaiseksi, koska Rude voitti mestaruuden takaisin Stingiltä pari viikkoa myöhemmin NJPW:n Japanissa järjestämässä Wrestling Dontaku -tapahtumassa. Ja nyt Ruden oli tarkoitus puolustaa tuota takaisin voittamaansa vyötä Vaderia vastaan. Kohtalo ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Pitkään selkävaivoista ja pienistä loukkaantumisista kärsinyt Rude loukkasi Wrestling Dontakun ottelussa selkänsä kohtalokkaasti. Niin kohtalokkaasti, että hän joutui päättämään painiuransa ja katosi koko bisneksestä pariksi vuodeksi, kunnes palasi vuonna 1997 managerin roolissa ensin ECW:hen, sitten WWF:ään ja lopulta WCW:hen. PPV:ssä Rude ei paininut enää koskaan. Tässä vaiheessa WCW ei kuitenkaan tiennyt tätä varmaksi, joten he keksivät hätävalheeksi sen, että tuomari oli sittenkin päättänyt hylätä Ruden mestaruusvoiton, koska hän oli voittanut Stingin ulkopuolisen sekaantumisen avulla. Heti Slamboreen aluksi komissaari Nick Bockwinkel marssikin paikalle ja halusi ojentaa WCW International World Heavyweight -mestaruuden (jonka arvo oli edelleenkin ihan täysi nolla) Stingille. Sting ei kuitenkaan hyväksynyt vyötä noin vain, vaan ilmoitti haluavansa painia siitä Vaderia vastaan tänään. Ja tässä sitä sitten oltiin. AI NIIN! Ihana kehäkuuluttaja Michael Buffer kutsui kahteen kertaan tämän ppv:n aikana päätuomari Randy Andersonia kehäkuulutuksissaan ”Randy Petersoniksi”. Gottalove Buffer.

Huh huh. Vader vastaan Sting, aikamoinen innovaatio ppv:n Main Eventiksi WCW:ltä vuonna 1994! Ja tämä ei ole siis todellakaan loukkaus sen enemmän Vaderia kuin Stingiäkään kohtaan. Molemmat olivat parhaimmillaan loistavia painijoita (Vader useammin kuin Sting, kieltämättä) ja keskenään he olivat painineet useita upeita otteluita. Se oikeastaan juuri olikin ongelma tämän matsin kohdalla. Vader ja Sting olivat tässä vaiheessa jatkaneet on/off-feudiaan jo yli kaksi vuotta ja painineet niin monta kertaa toisiaan vastaan myös ppv:ssä, etten yksinkertaisesti keksinyt mitään uutta, mitä tässä voisi enää tapahtua ja mikä siksi voisi innostaa minua odottamaan tätä ottelua. Mitään uutta ei myöskään nähty, mutta sen sijaan Vader ja Sting pistivät kyllä pystyyn hienon matsin turhasta mestaruudesta. Ongelma vain oli juuri se, että kaikki tämä oli nähty jo aiemmin, ja siksi tämä ei tuntunut ollenkaan niin spesiaalilta kuin miesten aiemmat ottelut. Asiaa ei auttanut se, että panoksena oli käytännössä leikkivyön asemassa tässä vaiheessa oleva WCW International World Heavyweight -mestaruus. No, ottelu oli silti hieno ja ehkä nyt VIHDOIN olemme saaneet tarpeeksi Sting vs. Vader -otteluita ppv:ssä.

* * * ½


Tämä ppv on kerännyt hämmentävän paljon hehkutusta siihen nähden, kuinka keskinkertainen tapahtuma tämä mielestäni oli. Ok, tässä ei nähty yhtään huonoa ottelua. Ei yhtään alle **½-ottelua, mikä on kieltämättä aikamoinen saavutus tämän aikakauden WCW:ltä tai ylipäänsä miltään mainstream-promootiolta. Harmi vain, että vastapainoksi ei nähty myöskään mitään tajunnan räjäyttävää. Kyllä, tässä oli yksi ****-ottelu ja yksi ***½-ottelu, mutta kaikki parhaat osuudet olivat sellaisia, jotka oli nähty jo parempina versioina aikaisemmissa ppv:eissä. Oikeastaan koko ”Legend’s reunion”-show tuntuikin nimenomaan vähän kuin uusinnalta aikaisemmista tapahtumista. Sellaisenaan ihan hyvä, mutta ei todellakaan sen suitsutuksen arvoinen, mitä tämä on saanut osakseen. Ok tapahtuma.

Wikipedia: WCW Slamboree 1994

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.9.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Spring Stampede 1994

Next post

Arvio: WWF King of the Ring 1994

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.