Arvio: WWF Survivor Series 1996

Sijainti: Madison Square Garden (New York, New York)

Päivämäärä: 17.11.1996

Yleisömäärä: 18 647

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Vuorossa WWF:n vuoden viimeinen suuri tapahtuma. Selostajinnamme show’n alussa Jim Ross, Vince McMahon ja Jerry ”The King” Lawler. Show’n tapahtumapaikkana legendaarinen Madison Square Garden.

4 vs. 4 Survivor Series Elimination Match

The New Rockers, Owen Hart & The British Bulldog vs. Doug Furnas, Philip LaFon & The Godwinns

Show’n ensimmäinen ottelu oli siis legendaarinen Survivor Series -eliminointijoukkueottelu. Tässä ottelussa molemmat joukkueet koostuivat kahdesta vakituisesta joukkueesta, mutta poiketen joistain synkän 1980-luvun ja 1990-alun otteluista, ei esimerkiksi Phineas Godwinnin eliminoiminen riittänyt molempien Godwinnien eliminoimiseksi. Godwinnien tapauksessa asiasta olisi kyllä voitu joustaa, mutta muuten tämä oli hyvä parannus: pidensihän tuo selvästi ottelun kestoa. Muutenkin tämä ottelu oli buukattu nerokkaasti. Yleensä lähinnä vitsiltä näyttänyt New Rockers oli oikein vakuuttava tässä ottelussa, PPV-debyyttinsä tehneet Furnas ja LaFon pistettiin oikein uskottaviksi, Owen ja Bulldog loistivat tavalliseen tapaansa ja kaiken huipuksi ottelun heikoimpien lenkkien (Godwinnit) osuus pidettiin juuri oikean pituisena (eli lyhyenä). Niinpä saimme nauttia n. 20 minuuttia hienoa joukkuepainia, jossa nähtiin todella tyylikkäitä liikkeitä, oikein viihdyttävää menoa ja jopa jännitystä lopussa. Tämä oli ehdottomasti WWF:n joukkuedivisioonan paras ottelu. Minä pidin tästä paljon, vaikka tässä tosiaan Godwinnien takia ne tylsät hetkensä olivat eikä tässä nyt varsinaisesti kauheaa tarinaa ollut. Yleisökin oli varsinkin alussa harmillisen hiljaa, mutta heräsi onneksi loppua kohti. Hyvä opener.

Arvosana: * * * ½

Jerry Lawler häipyi tässä välissä selostamosta. Syy selviää seuraavan ottelun jälkeen.

Singles Match

Mankind vs. The Undertaker

Olisin henkilökohtaisesti toivonut, että Undertakerin ja Mankindin feudi (tämä ensimmäinen) olisi päätetty edellisen PPV:n huikeaan Buried Alive Matchiin, mutta sitä vielä yhdellä ottelulla päätettiin jatkaa. No, viihdyttävää brawliahan tämäkin tarjosi, joten ei pidä valittaa, vaikka hiukan ylipitkäksi feudi ehkä meni. Ja sitä paitsi tämäkin ottelun tarjosi jotain uutta, kun Mankindin puolelle SummerSlamissa kääntynyt Paul Bearer pistettiin tässä ottelussa häkkiin, joka roikkui kehän yläpuolella, ettei mies häiritse kaksikon välienselvittelyä tällä kertaa. Mitään varsinaisesti uutta sanottavaa en tästä ottelusta keksi: Mankind oli tähän aikaan yksi parhaista brawlereista (ellei paras) ja Undertaker myös oikein hyvä, vaikkei ehkäpä niin hyvä kuin myöhemmin. Kun nämä kaksi siis pistetään vastakkain, on tuloksena erittäin viihdyttävää brawlia. Yleisön seassakin käytiin, mutta tietenkään Buried Aliven tason ”brutaaliuteen” ei singles-sääntöjen takia menty. Joka tapauksessa oikein hyvää menoa jälleen kerran, ja lopetus oli oivallinen päättämään koko feudin. Ottelunjälkeiset meiningit taas puolestaan täysin typeriä.

Arvosana: * * * ½

4 vs. 4 Survivor Series Elimination Match

Crush, Goldust, Jerry Lawler & Hunter Hearst Helmsley vs. Marc Mero, The Stalker, Jake Roberts & Rocky Maivia

Kyllä. Jerry Lawler oli siis jälleen painimassa, ja niinpä mies ei selostanut kuin openerin. Tässä ottelussa kommentaattoriksi saapui kaikkien meidän suureksi iloksi Sunny! Ottelussa ei muuta tarinaa ollut kuin tiettyjen henkilöiden feudit. Mero ja Helmsley olivat feudanneet siitä lähtien, kun Hunter oli vienyt Meron Intercontinental-vyön. Goldustilla ja The Stalkerilla (Barry Windham) oli ilmeisesti feudia, samoin Lawlerilla ja Mark Henrylla, mutta Henry (yllättäen) oli loukkaantunut ennen tätä ottelua. Niinpä hänet korvasi paluunsa tehnyt Jake ”The Snake” Roberts (jonka kanssa Jerryllä oli myös ollut pahasti kränää). Ottelun suurimpana tähtenä oli tietenkin WWE-debyyttinsä tässä PPV:ssä tehnyt Rocky Maivia eli tietysti The Rock. Mukana oli myös Crush – en tiedä miksi. Itse ottelu oli puolestaan todella laimea. Nekin, jotka yleensä esittivät pirteitä otteita (Mero, Helmsley, varauksella Goldust), olivat vaisuja ottelussa. Roberts, Windham ja Lawler taas olivat aikansa eläneitä, Crush kökkö ja Maivia vielä kovin vihreä. Niinpä ottelussa kukaan ei esittänyt mieleenpainuvia otteita (eniten kiitosta silti Merolle ja Maivialle, joiden ansiosta ottelu oli edes sitä, mitä se parhaimmillaan oli), ja lisäksi se oli vieläpä aivan liian pitkä ja huonosti buukattu. Kehno ottelu, jossa varsin kehno loppukin. Maiviaa alettiin työntää yleisön kurkusta alas heti debyytissä.

Arvosana: * ½

#1 Contender’s Match

Steve Austin vs. Bret Hart

Jossakin aikaisemmassa arvostelussani sanoin, ettei WWF:llä ollut vuonna 1996 Mankind–Undertakerin ohella mitään tv-ruutuun naulitsevaa feudia, mutta tuolloin en muistanut Steve Austinin ja Bret Hartin jo vuonna 1996 alkanutta feudia. Kaikkihan alkoi joskus SummerSlamin jälkeen, kun Austin alkoi promota ilkeästi Hartista ja siitä, kuinka WrestleManian jälkeen kadonnut ”Hitman” ei varmastikaan uskaltaisi enää palata WWF:ään. Varsinkaan nyt, kun kukaan ei enää tarvinnut Hartia: WWF:llähän oli jo Austin. Pari kuukautta Austin pieksikin suutaan, kunnes In Your House 11:n jälkeen Bret Hart vihdoin palasi kehään, ja tämän jälkeen Austin saikin olla todella varuillaan: Hart oli selvästi sotajalla. Hienosti pohjustetun feudin ensimmäinen kohtaaminen nähtiin sitten tässä, jonka voittaja pääsisi ottelemaan päämestaruudesta seuraavassa PPV:ssä. Ottelu oli erinomainen ja nousi vuoden parhaimpien matsien joukkoon. Ottelu alkoi rauhallisella tekniikkapainilla, eteni siitä vaiheittain rajumpiin otteisiin (nyrkkitappelut, kehän ulkopuolella taistelut), siitä ratkaisevien liikkeiden tekemiseen ja jännittäviin läheltä piti -tilanteisiin ja lopulta äärimmäisen onnistuneeseen lopetukseen. Paljon ei huonoja puolia tästä löydy; alun rauhallinen alku oli ehkä vähän turhan rauhallinen ja paikoitellen hiukan vaisu, mutta muuten tämä oli upea koitos. Lisää oli vieläpä tulossa. Hart ja Austin todella tiesivät, mitä tehdä kehässä. Jos olette nähneet vain sen legendaarisen WrestleMania-ottelun, niin katsokaa tämäkin: tämä ei paljoa tuolle toiselle todellakaan häviä.

Arvosana: * * * * ½

4 vs. 4 Survivor Series Elimination Match

Faarooq, Vader, ”Diesel” & ”Razor Ramon” vs. Yokozuna, Savio Vega, Flash Funk & Jimmy Snuka

Vuorossa illan kolmas ja viimeinen Survivor Series -ottelu. Edellisen Survivor Series -ottelun ajan selostamossa oli ollut Sunny, nyt sinne saapui Vaderin manageri Jim Cornette. Faarooq oli tässä vaiheessa luopunut jo gladiaattori-hahmostaan, ja tilalle oli astunut Nation of Domination -gimmick, vaikka Nationiin ei vielä kuulunut hänen lisäkseen kun Clarence Mason ja henkivartijoita. Flash Funk oli puolestaan 2 Cold Scorpio Godfather-tyyppisellä hahmolla. Ja tämä taisi olla vihdoin Yokozunan viimeinen esiintyminen WWF:n PPV:issä – mies oli tässä ottelussa todella kehnossa kunnossa. Hirveästi kehuttavaa ei myöskään ollut Jimmy Snukassa, joka oli edellisenä iltana ennen tätä PPV:tä lisätty Hall of Fameen, ja niinpä hän teki yhden ottelun paluun face-joukkueen yllätyspartnerina. Minulla ei ole hajuakaan, ketkä tässä kenenkin kanssa feudasivat vai olivatko painijat vain isketty kehään keskenään. Siitä kielisi ainakin ottelun lopetus. Joka tapauksessa itse viihdyin tässä ottelussa, koska – päinvastoin kuin siinä edellisessä vastavassa – tässä kaikki pistivät itsensä kunnolla likoon. Esim. Funk, Vega ja kopio-Razor olivat oikein hyvässä vireessä. Myös Vader esitti jälleen vahvoja otteita, ja Yokozunan ja Snukankin roolit oli buukattu fiksusti niin, että miehet pääsivät esittämään parasta osaamistaan. Tyhmää lopetusta ja siitä johtuvaa lyhyyttä lukuun ottamatta tämä oli muuten oikein mukava ottelu: paljon nopeaa menoa ja viihdyttäviä otteita. Funkin moonsault kehästä ulos oli kova.

Arvosana: * * ½

WWF Championship

Sycho Sid vs. Shawn Michaels (c)

Ja sitten illan main eventin aika. Sycho Sid voitti siis edellisessä In Your Housessa itselleen ykköshaastajuuden ystävänsä Shawn Michaelsin päämestaruuteen, ja tämän jälkeen kaksikon ystävyys alkoi (jälleen) rakoilla. Sid oli palannut ennen SummerSlamia pitkästä aikaa facena, ja Michaelsin ja tämän entisen henkivartijan erimielisyydet oli näköjään unohdettu. Nyt ne tuotiin takaisin pintaan, ja lisää erimielisyyksiä kasaantui, kun Shawn eräässä Raw’ssa vahingossa tarjosi Sweet Chin Musicin Sidille. Niinpä Survivor Seriesiin tultaessa oli Sidistä tullut vähintäänkin tweener Shawnin ollessa yhä babyface. Silti Madison Square Gardenin yleisö päätti jälleen näyttää värinsä hurraamalla kovaa Sidille ja (lukemieni reporttien) mukaan buuaamalla Shawnille; minun versiossani WWF oli hiukan päätellyt kai sitten muokata ääniä, kun Shawn sai vahvaa hurrausta. Tai sitten niitä Shawnin buuauksia on vain reporteissa liioiteltu. Tiedä häntä.

No, itse ottelun tarina oli ihan hyvä, mutta en odottanut tältä silti paljoakaan, koska Sid ei ole koskaan ollut kummoinen painija eikä koskaan ole esiintynyt edukseen isoissa otteluissa. Nyt kuitenkin miestä vastaan asettui juuri oikea painija, koska Michaels sai kannettua Sidin hienoon otteluun. Ottelu alkoi intensiivisesti, sitten sitä rauhoiteltiin oikealla tavalla (Shawn työsti hienosti Sidin jalkaa jne.), ja sitten alkoi taas meno koventua. Sid pysyi hienosti Shawnin temmon mukana, eikä ottelu pahemmin missään vaiheessa tuntunut tylsältä (no, ehkä parissa Sidin hallintavaiheessa hiukan). Hieno ja jännittävä kamppailu, jonka ainut ristiriitaisia tuntemuksia jättänyt osuus oli lopetus. Toisaalta se aiheutti siihen asti sulavasti edenneeseen otteluun lopussa menon töksähtämisen, mutta toisaalta taas se oli hiton ovelasti suunniteltu ja juuri oikea tapa päättää tämä ottelu. Ei tähän tilanteeseen oikeastaan mikään perinteinen lopetus olisi sopinutkaan. Niinpä teen niin hurjan tempun, että annan tälle arvosanaksi neljä tähteä; tämä nimittäin yllätti toisellakin katsomiskerralla oikein positiivisesti. Hieno pääottelu WWF:ltä – jälleen.

Arvosana: * * * *

Tämän Survivor Seriesin vahvuus olivat muut kuin ne legendaariset Survivor Series -eliminointiottelut. Kuusi firman suurinta tähteä (Hart, Austin, Michaels, Sid, Undertaker ja Mankind) oli isketty juuri niihin, ja kaikissa noissa kolmessa ottelussa oli taustalla vähintään hyvä (kahdessa erittäin hyvä) tarina, ja lisäksi kaikkien otteluiden meno oli erittäin viihdyttävää. Lisäksi Survivor Series -otteluista tapahtuman opener oli positiivinen yllätys ja oikein onnistunut kamppailu, ja heikoimmiksi matseiksi jäi siis vain kaksi muuta Survivor Series -ottelua (ja niistäkin toinen oli ihan hyvä välipala). Tämä tapahtuma olikin ehdottomasti Hieno ja vuonna, jolloin koskaan PPV:t eivät kokonaisuudessaan yltäneet ihan sille tasolle kuin olisi toivonut, tämä oli ehdottomasti vuoden parhaimpia tapahtumia. Voisin oikeastaan sanoa, että tämä oli vuoden 1996 paras PPV. WWF:llä ei liikaa supertähtiä tässä vaiheessa ollut, ja he silti pystyivät pistämään pystyyn oikein mallikkaan show’n. Hattuja pitää nostaa siitä korkealle. Katsokaa tämä tapahtuma.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.9.2009.