Vuoden 2022 viisikymmentä kovinta ottelua

Tässähän sitä taas ollaan. Ei, en suostu keksimään parempaa avausta.

Painimaailman vuosi oli lievästi sanottuna turbulenttinen. AEW kamppaili loukkaantumisten ja CM Punkin sulamisen kanssa, mutta tarjosi ongelmistaan huolimatta laatuviihdettä varmalla osumatarkkuudella. ROH nousi kuolleista kuin ihmeen kaupalla, mutta makoilee vielä hengityskoneessa. Impact jatkoi nousukiitoaan Josh Alexanderin, Jordynne Gracen, Motor City Machine Gunsien ja Mike Baileyn voimin eikä edes Matt Tavenin visiitti onnistunut romuttamaan pöllölaaksoa. NWA menetti Nick Aldiksen ja panosti Tyrukseen, MLW katosi lähes kokonaan kaikkien tietoisuudesta ja Yhdysvaltojen indy-kenttä pysytteli kohtuullisen stattisena muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta. Meksikossa AAA onnistui järjestämään kolme TripleManiaa, kun taas CMLL keräsi positiivista palautetta ensi kertaa sitten koronapandemian alkamaisen. Japanissa koronarajoitukset pitivät yleisön vielä valtaosin hiljaa. NJPW uudisti hiljaisesti kokoonpanoaan, Stardom jatkoi kasvuaan, NOAH piti tiukastaan vanhainkodin maineestaan kiinni ja Dragongate jatkoi nuoriin panostamista. Euroopassa oli hiljaista, RevPron toisanaan metelöidessä ja pitäessä valoja päällä sumuisilla saarilla.

Ja jälleen kerran, myös WWE oli olemassa. Ja Steve Austin teki paluun kehään.

Ai niin, Vince McMahon erosi häpeän ja skandaalin keskellä maksettuaan useita naisia hiljaisiksi vuosien aikana tekemistään seksuaalirikoksista. Ja luonnollisesti palasi takaisin valtaan heti vuoden 2023 alussa. Hups.

Mutta se niistä, tässä listauksessa muistellaan vuoden kovimpia otteluita allekirjoittaneen perspektiivistä.

Vuosi 2022 sujui allekirjoittaneen painin seuraamisen puolella pitkälti samoissa merkeissä kuin vuosi 2021. AEW ja Dragongate saivat siis suurimman huomion katsoessani muilta firmoilta lähinnä isoimpia tapahtumia ja yksittäisiä otteluita. PWG:tä ja NJPW:tä katsoin varmaan vähemmän kuin vuosikausiin. Häpeäkseni on myös todettava, että vuoden 2021 ”joshimatkat” eivät saaneet jatkoa muutamaa GLEAT-ottelua ja NJPW x STARDOM -yhteistapahtuman matsia lukuun ottamatta. Jos siis ihmettelette missä luuraavat kaikki isot Stardom-matsit ovat, niin siinä syy.

Siitä’ puheen ollen, muistutetaan tähän väliin perinteinen rimpsu:

Muutama huomio ennen kuin pääsemme alkuun. Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.

Lista kulkee kronologisessa järjestyksessä vuoden alusta loppuun. Ottelut on jälleen jaoteltu neljään kategoriaan: Top 3, Top 10 (eli sijat 4-10), Top 25 (11-25) sekä Top 50 (26-50).

Kunniamainintojen kunnian kentälle selviytyvät tänä vuonna nämä kymmenen kohtaamista:

Go Shiozaki vs Katsuhiko Nakajima (NOAH The New Year, 1.1.)
Steve Maclin vs Trey Miguel (Impact Hard to Kill, 8.1.)
D’Courage (Yuki Yoshioka & Dragon Dia) vs Z-Brats (HYO & SB KENTo) vs Eita & Yosuke Santa-Maria (DG Champion Gate Day 2, 4.3.)
MJF vs Wardlow (AEW Double or Nothing, 29.5.)
Paini-Weikot (Jake Luupää & Ken Kallio) vs Brändi (Toni Tamminen & Sebastian Vauhkonen) (FCF Wrestling Show Live, 17.9.)
Yuji Nagata, Ryohei Oiwa, Kosei Fujita & Yuto Nakashima vs Kento Miyahara, Takuya Nomura, Yuma Anzai & Ryo Inoue (AJPW Raising an Army Memorial Series Day 1, 2.10.)
Josh Alexander vs Eddie Edwards (Impact Bound for Glory, 7.10.)
Kazarian vs Speedball Mike Bailey (Impact Bound for Glory, 7.10.)
Toni Storm vs Jamie Hayter (AEW Full Gear, 19.11.)
Suzuki-gun (Minoru Suzuki, Lance Archer, El Desperado & TAKA Michinoku) vs Suzuki-gun (Taichi, Zack Sabre Jr, Yoshinobu Kanemaru & DOUKI) (NJPW Road to Tokyo Dome Day 2, 23.12.)

DeLorean odottaa jo tyhjäkäynnillä, joten eiköhän lähdetä matkaan kohti tammikuuta!

---

Katsuyori Shibata vs Ren Narita

(NJPW Wrestle Kingdom 16 Night 1, 4.1.)

Vuonna 2017 Katsuyori Shibata romahti takahuoneissa kärsittyään tappion Kazuchika Okadalle. Romahduksen syyksi paljastui aivoverenvuoto, joka käytännössä päätti miehen uran. Silti kuiskuttelut miehen mahdollisesta paluusta palasivat aika ajoin pinnalle, yleensä miehen esiintyessä NJPW:n lähetyksessä edes vähäisessä kapasiteetissa.

Shokkipaluu lukkopainiottelussa ZSJ:tä vastaan syksyllä 2021 oli puhdasta herkkua. Paluu kehään kaiken koetun jälkeen olisi monelle riittänyt, mutta ei Shibatalle. Tokyo Domessa mies asteli kehään jälleen kerran, vastustajana oma oppipoika Ren Narita. Lukkopainisäännöt heivattiin ikkunasta ulos viimeisellä sekunnilla ja Katsuyori Shibata oli todellakin palannut.

Vaikka Narita kohtelikin Shibataa paikoin silkkihansikkain, ei tästä ottelusta tunnetta eikä taisteluhenkeä puuttunut. Vaikka yleisö oli edelleen tiukkojen rajoitusten alainen, oli tunnelma (ainakin itselläni) niin katossa kuin se vain pystyi olemaan. Tämä ottelu oli niin Shibatan näköinen ottelu, kuin vain olla ja voi. Eikä ainoastaan sen takia, koska Narita on lähes samasta puusta veistetty tyylinsä ja ulkonäkönsä puolesta. Vaikka esimakua mattoväännöstä oli saatu edeltävän syksyn paluuottelussa, niin tätä kokonaista Shibata-kokemusta oli silti odotettu lähes viisi vuotta. Iskut, potkut, heitot ja tietenkin ne lukot seurasivat toisiaan intensiteetillä, jota pystyi vain ihailemaan. Narita sai kunnian olla lähinnä passiivinen tanssipari, mutta onneksi hän saisi oman tilaisuutensa loistaa vielä myöhemmin samana vuonna.

Kuka olisi osannut heittää Shibatan kolmen ensimmäisen paluuottelun lottoriviksi ZSJ:n, Naritan sekä Orange Cassidyn?

Sijoitus: Top 25

IWGP World Heavyweight Championship
Shingo Takagi vs Kazuchika Okada

(NJPW Wrestle Kingdom 16 Night 1, 4.1.)

Jossain pimeyden syövereissä löytyy varmasti puronörtti, jonka mielestä on suuri pyhäinhäväistys, että Tokyo Domen pääottelussa kohtaavat kaksi Ultimo Dragonin koulukunnan kasvattia. Okada sai ensikoulutuksensa Ultimolta ennen siirtymistään New Japanin dojoon, kun taas Shingo Takagi on Dragon Gaten dojon ensimmäinen tuotos, Ultimon ensimmäisiin oppilaisiin kuuluneen CIMAn koulima painikone. Takagin saapuessa New Japaniin loppuvuodesta 2018 minä ja monet muut pidimme miehen sijoitus junioridivisioonaan lähinnä vitsinä, mutta tuskinpa kukaan meistä olisi arvannut tien johtavan lopulta Domen pääotteluun asti puolustavana mestarina ja koko firman menneen vuosikymmenen tärkeintä painijaa vastaan.

Onneksi nämä kaksi pistivät pystyyn paikkansa arvoisen pääottelun.

Eihän tämä rehellisesti sanottuna tarjonnut mitään uutta Okadan tuttuun ja turvalliseen ison ottelun rakenteeseen. Rauhallinen alku yltyy hiljalleen ensimmäiseen Rainmaker-yritykseen asti, josta viimeistään alkaa ottelun todellinen ilotulitus. Toimivaksi koetun kaavan toistamisessa kehässä ei ole mitään väärää, kysykää vaikka Ric Flairilta. Takagi kuitenkin osasi tarjota soppaan omaan mausteensa vauhdikkaalla kehätyylillään ja rankoilla pommeillaan. Okadan naamasta saattaa edelleenkin löytyä kuoppa siitä kohdasta, mihin Takagi latasi Pumping Bomber -lariatinsa.

Kaikin puolin esimerkillinen NJPW-tyylin pääottelu, joita kaipaa vuoteensa aina kourallisen.

Mikä parasta, Okada pistäisi paremmaksi vain 24 tuntia myöhemmin.

Sijoitus: Top 50

IWGP World Heavyweight Championship
Kazuchika Okada vs Will Ospreay

(NJPW Wrestle Kingdom 16 Night 2, 5.1.)

Sama paikka ja lähes sama aika. Okada ja Will Ospreay olivat tykitelleet keskenään jo yhden erinomaisen Dome-kohtaamisen vuotta aiemmin.

Tällä kertaa panokset ja lopputulos olivat vielä asteen verran kovempia.

Keskinäistä historiaa on kertynyt jo sen verran, että ei ollut ihmekään että innovatiivisia vastaiskuja ja viittauksia edellisiin kohtaamisiin riitti runsaasti. Uskomaton Sasuke Special suoraan Tombstoneen aloitti loppukarkelot, joita tältä duolta on totuttu näkemään. Molemmat joutuivat keksimään uusia temppuja läpi ottelun, sillä vanhat metkut olivat jo molempien tiedossa. Jälleen kerran kyseessä on ottelu, jota on vaikea summata tekstiksi, vaan se on vaan koettava.

Kun Okada välttää Money Clip -psykoosiaan ja Ospreay pitää päänsä kiinni, ei maailmasta löydy kahta parempaa isojen otteluiden miestä. Joillekin saman kaksikon G1-finaali oli se parempi ottelu tältä vuodelta, mutta minuun Dome-koitos iski vaan enemmän.

Sijoitus: Top 25

AEW Championship
Hangman Page vs Bryan Danielson

(AEW Dynamite, 5.1.)

Vuoden alku on painifanille tiukka puserrus. Japanissa kaikki isot promootiot (Dragongatea lukuun ottamatta) pakkautuvat Tokioon tammikuun ensimmäiseksi viikoksi New Japanin seuraksi. Tuloksena huippuotteluiden lista kasvaa huolestuttavaa tahtia, jos vaan pystyy pysymään tapahtumatulvan mukana. Kuten tässäkin näkyy, muutamaan päivään mahtuu jo neljä huippuottelua (ja Go Shiozakin ja Katsuhiko Nakajiman välinen mestaruusottelu vuoden ensimmäiseltä päivältä tipahti tältä listalta aivan kalkkiviivoilla, sori siitä).

Tänä vuonna myös AEW antoi tulitukea tarjoamalla oman vuoden parhaimman ottelunsa heti vuoden ensimmäisessä Dynamitessa.

Hangman Page ja Bryan Danielson olivat otelleet kolme lyhyttä viikkoa aiemmin tunnin tasapelin, joka sekin kuului sen vuoden ehdottomiin huippuotteluihin. Jatko-osa oli omissa kirjoissani vielä sitäkin parempi.

Tämä kohtaaminen rakensi kauniisti edellisen ottelun jykevän perustan päälle. Danielson tiesi pystyvänsä venyttämään ottelun aikarajaan asti, joka johtaisi tällä kertaa tuomariston päätökseen. Ajanpeluu tyssäsi kuitenkin lyhyeen, sillä myös Page oli ottanut opiksi edellisestä kohtaamisesta ja pyrki murjomaan Danielsonin lunastuskuosiin mahdollisimman pikaisesti.

Onneksi edellistä maratoniottelua ei edes lähdetty jäljittelemään, vaan tällä kertaa tyydyttiin simppelimpään painiväkivaltaan. Verihanat avattiin molempien otsista reippaasti auki. Danielson pääsi tekemään lähempää tuttavuutta kehätolpan kanssa melkein kuin viisitoista vuotta aiemmin Liverpoolissa klassikko-ottelussa Niger McGuinnessia vastaan. Veri tahrasi kehän, kun nämä kaksi soturia yrittivät puskea toisistaan viimeisetkin harmaat aivosolut pellolle. Lopulta kasassa oli todellinen jännitysnäytelmä, minkä ei pitäisi olla ihme. Onhan mukana maailman paras painija.

Pagen mestaruuskauden huippu ja samalla myös Danielsonin erinomaisen vuoden kruununjalokivi.

Veri ei ole aina oikotie onneen, mutta vuonna 2022 punaiseksi tahriintunut kanveesi todellakin osoittautui kärkiotteluiden kohdalla suoranaiseksi teemaksi.

Sijoitus: Top 3

Pure Rules Match for the ROH World Championship
Jonathan Gresham vs Chris Sabin

(Impact Hard to Kill, 8.1.)

Alkuvuodesta uitiin psykoosien kanssa syvään päähän, kun ROH:n päämestaruutta puolustettiin kaikista maailman paikoissa Impactin PPV-tapahtumassa. Samoihin aikoihin aloittaneet firmat olivat kulkeneet parikymmenvuotisen tien, selviytyen taloudellisista ahdingoista ja muista kriiseistä jokseenkin ehjin nahoin. Ring of Honorin omistajataho Sinclairin pistettyä koko firman hyllylle vuoden 2021 lopussa oli tulevaisuus hämärän peitossa. Mestarit saivat pysyä edelleen aktiivisena, joten Jonathan Gresham matkasi pöllölaaksoon pitämään kunniaa hengissä.

Ottelu Chris Sabinia vastaan oli sitten sitä tuttua Greshamin sulavaa mattopainia. ilkeämpi voisi sanoa, että tämä oli lähinnä geneerinen Gresham-ottelu, mutta näin sulavaa ja toimivaa ottelua on paha lähteä sen enempää haukkumaan. Pure Rules on myös ottelumuotona kuin luotu juuri Greshamille, sillä hän saa painityylillään siitä aina jotain kiinnostavaa irti.

Vastassa ollut Chris Sabin ei jäänyt kauaksi. Oli ilo huomata, että molemmat puolikkaat Motor City Machine Guns -joukkueesta viettivät koko vuoden terveenä ja se myös näkyi Impactin (ja indyjen) tuotteissa. Tässä ottelussa Sabin loisti erityisesti myydessään kättään Greshamin lannistumattoman tulituksen alla.

Kaiken kruunasi erinomainen loppurypistys, joka sai kaipaamaan vielä revanssia ennemmin tai myöhemmin. Ehkäpä sitten tänä vuonna, kun Gresham on saapunut virallisesti osaksi Impactia.

Vuoden paras Impact-ottelu ja samalla vuoden parhaan Impact-tapahtuman helmi. Tai no, suosikkini näkemistäni Impact-otteluista, sillä kuulen jo Josh Alexanderin faniarmeijan ulvovan oveni ulkopuolella.

Sijoitus: Top 25

Gabriel Kidd vs Eddie Kingston

(NJPW Strong – Nemesis, 8.1.)

(Teknisesti ottelu käytiin vuoden 2021 puolella, mutta näki päivänvalon vasta vuoden 2022 tammikuussa. Tämä on minun listani, joten sallin tämän rikoksen tämän kerran!)

Olin povannut NJPW:n Los Angelesin dojon Katsuyori Shibatan ensimmäisen vuosikurssin kolleille läpimurtovuotta, mutta Gabriel Kiddin esitys Eddie Kingstonia vastaan löi silti ällikällä.

Aikanaan WCPW:ssä nuorena pinnalle ponnistaneesta pojankoltiaisesta ei ollut jäljellä enää kuin naama, sillä asenne, kroppa ja painityyli olivat muovautuneet Shibatan mankelissa kovapuheiseksi vääntäjäksi. Eddie Kingston oli täydellinen vastustaja kaksikon muksiessa toisiaan sekä avokämmeniskuin että heitoin hikipisaroiden lentäessä ilmojen halki iskujen voimasta. Onhan se toki hieman hassua, että kuninkaiden tien mukaan vannova Kingston on päätynyt NJPW-tapahtumiin Yhdysvaltojen puolella, mutta sopiihan veteraani nyt aivan erinomaisesti myös sinne.

Eikä Kidd ottanut tätä likaista AJPW-fanaatikkoa aivan avosylin, huutaessaan ottelun loppupuolella Kingstonille ”This is New Japan Pro Wrestling motherfucker, get up!”

Yksi vuoden piilotetuista helmistä.

Sijoitus: Top 50

Independent Wrestling Championship
AC Mack vs Alex Shelley

(ACTION Southeast First, 21.1.)

Liikkeet saattavat olla moderneja, mutta tunnelma on tässä mestaruusottelussa lähes yhtä kasarinomainen kuin nyky-NWA:ssa parhaimmillaan. Alex Shelley on etelään matkaavana mestarina kuin Ric Flair ikään ja tekee kaikkensa saadakseen paikallisesta tähdestä AC Mackista kaiken irti. Tunnelma on ladossa huipussaan, kun oman kylän karismaattinen poika jahtaa televisiotähteä kaikin voimin.

Mainitsin jo Sabinin ottelun kohdalla, että MCMG:tä oli ilo nähdä terveenä läpi vuoden. Shelley on etenkin ottanut vuodesta ilon irti noustessaan Impactissa hetkellisesti ihan päämestaruuden haastajaksi asti. Mies loistaa kaikissa rooleissa, mutta ilkeä veteraani on osoittautunut Shelleylle yhtä sopivaksi kuin se kuuluisa nenä päähän. Tässä ylimielisen mulkeron elkein Mackin kättä kurittanut Shelley oli täydellinen antagonisti. Mack ansaitsee myös kehut. Muutamassa aiemmin näkemässäni ottelussa ottelussa Mack ei ollut vakuuttanut muuten ihan hauskoilla avauspromoillaan, mutta tässä ottelussa kaikki tähdet asettuivat kohdilleen.

Tämän ottelun jälkeen tuntui, että AC Mackilla oli vain taivas rajana, mutta miehen vuosi ja kunnianhimoinen tarina etelän ja itärannikon indyjen yhteentörmäyksestä lopahtivat ennen kuin matka pääsi kunnolla alkuun. Onneksi meille jäi edes tämä kovan kaliiberin ottelu.

Sijoitus: Top 50

Ladder Match for the TNT Championship
Sammy Guevara vs Cody Rhodes

(AEW Dynamite: Beach Break, 26.1.)

Ehkäpä pitkäaikaisen faniuden ja jatkuvan kyynistymisen lopputulos on se, että tikapuuottelut eivät vaan räjäytä tajuntaa samalla tavalla kuin joskus ennen. Etenkin monen miehen tikapuuspottailut voivat edelleen olla hauskoja, mutta kaikki on jo tavallaan nähty.

Siksi olikin mukava huomata että Sammy Guevaran ja Cody Rhodesin välinen tikapuuottelu onnistui olevaan muutakin kuin vain sarja päättömiä loikkia. Etenkin ottelun alkupuoli oli erittäin kiinnostavaa perinteisempää painia ennen kuin esiin kaivettiin kättä pidempää. Rhodes fiksusti murjoi nuoremman ja vetreämmän vastustajansa jalkoja hidastaakseen tätä, mikä loi ottelulle mukavan pohjan.

Ei huolta, kyllä niitä päättömiä loikkiakin nähtiin ihan tarpeeksi, olihan kyseessä kuitenkin Sammy Guevaran ottelu. Sairas Superplex tikkaiden päältä, karsea Cross Rhodes yläilmoista ja lennokas Swanton tikkaiden päälle olivat hienoja spotteja kukin, mutta tämä ottelu tullaan erityisesti muistamaan Guevaran uskomattomasta loikkaavasta Cutterista tikkaiden huipulta.

Tikapuuottelut toimivat sittenkin vielä vuonna 2022 ja tämä oli ainakin yksi todiste siitä.

Cody Rhodesin vuoden paras ottelu.

Sijoitus: Top 50

Bandido vs Speedball Mike Bailey

(PWG Battle of Los Angeles: Stage One, 29.1.)

Läpi vuoden tuntui että vuodesta puuttui jotain. Joulukuussa tajusin, että en ollut katsonut PWG:tä laisinkaan vuoden aikana ja ryntäsin korjaamaan asian. Kyllä, ehdin katsoa tämän tammikuun ottelun vasta aivan vuoden kalkkiviivoilla, mutta sellainen se PWG:n julkaisukalenteri vaan on.

BOLA, ensimmäisen illan pääottelu ja vastakkain huippusuosittu Bandido sekä PWG-paluunsa viiden pitkän vuoden jälkeen tekevä Speedball Mike Bailey. Eihän tätä voinut kuin rakastaa. Tämä kaksikko oli ehtinyt kalistella sapeleitaan ainakin wXw:ssä sekä myöhemmin samana vuotena myös WrestleConissa, mutta tämä Globe Theaterin koitos kolahti kohtaamisista kaikista eniten.

Lennokas ja kovaa iskevä paritus jättivät itsestään kaiken kehää pyöriessään järkyttävällä tahdilla ympäri kehää. Kehäpsykologia oli muisto vain eikä se haitannut pätkääkään. PWG:n uskollinen yleisö oli tapansa mukaan tulessa ja antoi Speedballille sankarin vastaanoton.

Molemmat keräsivät suurempia kehuja isoimmilla näyttämöillä, mutta PWG:n kehäjameissa on vaan sitä omaa hohtoaan.

Puhdasta ilotulitusta.

Sijoitus: Top 50

Gabriel Kidd vs Francesco Akira

(RevPro High Stakes, 29.1.)

All Japan ja New Japan juhlivat molemmat 50-vuotisjuhliaan menneenä vuonna ja mikä olisikaan osuvampi tilaisuus aloittaa juhlallisuudet kuin promootioiden eurooppalaisen nuorison edustajiston kohtaamiselle Englannissa. Kyllä, Francesco Akira hyppäsi muutamaa kuukautta myöhemmin leijonarivistöön, mutta oli vielä tässä vaiheessa nimellisesti All Japanin edustaja.

Lämminhenkisesti Akira ja Gabriel Kidd murjoivat toistensa rintakehän vereslihalle avokämmensodassa. Rankan fyysisessä kamppailussa ei turhaan säästelty iho- eikä aivosoluja. Kidd oli isompikokoisena kamppailijana hallitsevassa roolissa, mutta tulinen Akira antoi koostaan huolimatta samalla mitalla takaisin. Ihanan fyysinen ralli, joka ei hukannut lainkaan aikaa (toisin kuin illan pääottelu Will Ospreayn ja Michael Okun välillä, joka oli myöskin kova mutta ei olisi tarvinnut 40 minuuttia aikaa).

Vuosi 2022 vaikutti olevan Kiddin lopullinen läpimurtovuosi, mutta kamppailu mielenterveysongelmien kanssa vei Kiddin sivuun kehistä lähes koko vuodeksi. Loppuvuodesta paluun tehneelle britille toivoo kaikkea hyvää tulevaisuuteen, sillä potentiaalia seuraavan brittisukupolven suurimmiksi nimistä löytyy ainakin jonkun verran.

Sijoitus: Top 50

Shun Skywalker vs Jason Lee

(DG Glorious Gate, 3.3.)

Vuoden 2021 Shun Skywalker oli yksi maailman parhaita painijoita.

Vuoden 2022 Skywalker päätti nousta yhdeksi maailman parhaista hahmotyöskentelijöistä siinä sivussa.

Masquarade-tallin hajottua Skywalkerista tuli psykopaattinen konna, jonka sekopäinen hahmo taiteili jatkuvasti huvittavan ja häiriintyneen vaarallisessa välimaastossa. Siinä sivussa hän pyrki kiusaamaan henkisesti sekä fyysisesti Masquaraden ex-jäsen Jason Leen takaisin oman peukalonsa alle.

Tämä ottelussa ei revitelty sillä kuuluisalla Dragongate-vaihteella, vaan keskityttiin luomaan tiivis tarina kahdesta miehestä, jotka tuntevat toisensa läpikotaisin, mutta joista toinen on vain yksinkertaisesti parempi. Jason Lee on yksi maailman aliarvostetuimmista työjuhdista, joka klikkasi nyt myös sympaattisena altavastaajana maanisen Skywalkerin saappaan alla.

Olen varmaan ainoa, jolle tämä ottelu pärähti näin kovaa, mutta joskus näin onnistunut tarinan palanen onnistuu vain täydellisesti.

Ja jotkut väittävät että WWE:n ulkopuolella ei osata kertoa tarinoita.

Sijoitus: Top 50

Open the Brave Gate Championship
Dragon Dia vs Takuma Fujiwara

(DG Champion Gate Day 1, 5.3.)

Takuma Fujiwara debytoi loppuvuodesta 2021 ja vaikutti silloin koulutusryhmänsä villiltä kortilta. Kaikki muut erottuivat jo edukseen tavalla tai toisella heti debyytissään, mutta konkkaronkan nuorin näytti vaan olevan tavallinen tulokas.

Sitten kalenterivuosi vaihtui ja Fujiwara paljasti todellisen karvansa. Pojasta kasvoi yhtäkkiä mies ja koko promootion jännittävin painija. Yhtäkkiä Fujiwaran potentiaali tuntui rajattomalta. Parhaiten Fujiwaran räjähtävän kehityksen näkee uran ensimmäisestä mestaruusottelusta Dragon Diaa vastaan, vain nelisen kuukautta debyytin jälkeen. Kaksipäiväisen Champion Gaten avausottelu ei ollut ainoastaan tapahtuman paras ottelu vaan yksi koko vuoden suosikkiotteluistani.

Vaikka ottelun rakenne on pitkälti perinteiseen purotyyliin tulokas vastaan (verrattainen) veteraani (Dian oma debyytti oli vasta 2018), niin mukaan saatiin väläyksiä jostain suuremmasta. Fujiwara lisäsi repertuaariinsa pelkästään tässä ottelussa niin paljon uutta, että mestarin oli vaikea pysyä perässä. Dia on myös omalta osaltaan äärimmäisen sulava lenturi, joka sai myös uskomaan Fujiwaran yllätyksen mahdollisuuksiin erinomaisella myymisellään. Osakan yleisökin lähti innokkaasti otteluun mukaan, muutaman riehakkaan katsojan jopa uskaltaessa avata sanaista arkkuaan kesken ottelun.

Tarjolla oli kaikin puolin sulavaa ja liukasliikkeistä junioripainia, joka vaan yksinkertaisesti toimi. Jokaisen top-listan pakollinen yllättäjä, joka ei tekstiksi avattuna tunnu erikoiselta, mutta jäi sitkeästi mieleen todellisena huippuotteluna koko vuoden ajaksi. Oli myös pitkään kiinni Dragongaten parhaan yksilöottelun manttelissa.

Muistutan, ottelun toinen osapuoli oli vasta 20-vuotias tulokas!

Sijoitus: Top 10

Eddie Kingston vs Chris Jericho

(AEW Revolution, 6.3.)

Kirjaan aina vuoden aikana ylös ottelut, jotka luokittelen tämän listauksen ehdokkaiksi. Kirjatessani maaliskuussa tämän ottelun muistiin, minun oli pakko lisätä perään harvinainen loppukaneetti.

Mitä helvettiä?

Harva ottelun alku iski niin kovaa tänä vuonna, kuin Eddie Kingston viskaamassa Chris Jerichon suoraan niskoilleen heti kehäkellon soitua. Sekunneissa viesti oli selvä. Tämä ei olisi perinteiseen amerikkalaiseen tyyliin painittu avausottelu, vaan Kingston repisi Jerichon vaikka väkisin kohti kuninkaiden tietä. Juurikin Jerichon heittäytyminen tähän tyyliin tekee tästä ottelusta niin hämmentävän kovan.

Vaikka Jericho työstääkin ihastuttavasti Kingstonin silmää ja kerää yleisöltä kovia buuauksia ennen virallista käännöstään viikkoa myöhemmin, on tämän ottelun suola ja pippuri 90-luvun hengessä tehdyissä kovissa iskuissa ja ilkeissä niskanikamia kurittavissa heitoissa. Kingston on elementissään kovaa lyövänä kansan kovaonnisena sankarina, joka metsästää kaikin voimin edes yhtä merkittävää voittoa. Kingston onnistuu saamaan yleisön kuin yleisön mukaansa eikä tämäkään ilta ollut poikkeus.

Jotenkin Chris Jericho teki sen taas. Hän onnistui uudistamaan aktiansa tarpeeksi ja siinä sivussa repäisemään taskustaan vielä yhden uransa kovimmista vuosista, yhtenä helmenä tämä alkuvuoden koitos. On se vaan ihme epeli.

Ennakko-odotuksiin nähden yksi vuoden kovimpia yllättäjiä. Kaverini, joka näki tämän ottelun vajaa vuosi jälkijunassa tiivisti ottelun kahteen sanaan osuvasti:

Dudes rock.

Sijoitus: Top 25

Zack Sabre Jr. vs Will Ospreay

(NJPW New Japan Cup Day 13, 21.3.)

Painimaailman ehkäpä pomminvarmin taistelupari teki sen jälleen.

Vuodesta toiseen sama brittipari valssittaa toisiaan ympäri maailmaa, mutta epäilemättä kovin jälki on syntynyt Japanissa molempien kasvaessa painijoina. Tällä kertaa yhteentörmäys nähtiin jälleen New Japan Cupissa ja vaikka ZSJ:llä oli historiassa enemmän voittoja takanaan, oli Ospreay voittanut kaksi edellistä yksilökohtaamista.

Tarina on sama vanha tuttu, Sabren venytellessä Ospreayn jalkaa luonnottomiin asentoihin ja Ospreayn yrittäessä iskeä Sabrelta tajun kankaalle keinolla millä hyvänsä. Kaksikon välinen dynamiikka toimii aina ja molemmat kehittävät vastaiskujaan ja liikearsenaaliaan jatkuvasti. Vaikka Ospreay on hiihtänyt Sabren ohitse menestyksessä ja muokannut tyyliään, on Sabre yhä ja aina hänelle ongelma puhtaalla tekniikalla. Ospreaykin möi jalkaansa jopa hyvin, mikä kertoo miehen jatkuvasta kehittymisestä. Mielipiteitä jakanut lopetuskin oli mielestäni erittäin toimiva tähän tilanteeseen.

Toimivaa sapluunaa ei tarvitse korjata ainakaan vielä.

Sijoitus: Top 50

Shingo Takagi vs Zack Sabre Jr.

(NJPW New Japan Cup Day 14, 26.3.)

Kun vasta pääsin kirjoittamasta tutuista taistelupareista, niin myös Sabre ja Takagi olivat ehtineet tulla toisilleen hyvinkin tutuiksi NJPW-vuosiensa aikana. ZSJ oli yllättänyt Takagin G1 Climaxissa, Takagi oli ottanut voittonsa takaisin säilyttämällä IWGP World Heavyweight -vyönsä ja nyt kolmas kohtaaminen nähtiin New Japan Cupin välierissä.

Voima vastaan tekniikka on Sabren otteluille tuttu dynamiikka, onhan keskiverrolla vastustajalla raskaassa sarjassa enemmän papua hauiksessa kuin nuudelimaisella britillä. Tällä kertaa Takagin voimasta ja pommityylistä oli merkittävä osa neutralisoitu loukkaantuneen niskan takia. Eikä Sabre ole koskaan nähnyt loukkaantunutta ruuminosaa, jota ei voisi kiduttaa vielä vähän lisää.

Ottelu koostuukin pitkälti Takagin tuskallisesta räpistelystä väistämättömiä lukkoja vastaan Sabren nautiskellessa tilanteesta kuin Timo Jutila grillimakkarasta. Kahdessa ensimmäisessä kohtaamisessa Takagi oli vielä ajajan paikalla ja Sabren piti hakea yllätysluovutuksia, joista raapia itselleen voittoa. Tällä kertaa Takagi oli puhtaasti jäämässä auton alle, mikä nosti tämän ottelun osakkeita.

Jopa hiljaisen yleisön edessä kaikin puolin tulinen kohtaaminen. NJPW saattoi viettää hiljaiseloa läpi vuoden, mutta kyllä näitä timantteja edelleen syntyi huipputaitavien miesten käsissä.

Sijoitus: Top 50

Biff Busick vs Jon Moxley

(GCW Josh Barnett’s Bloodsport 8, 31.3.)

Ah, Bloodsport. Pikku hiljaa vuosittaiseksi perinteeksi asettautunut tapahtuma on kasvattanut ympärilleen kokonaisen viikonlopun, jossa kyljessä majailee myös joku liikuntaviihdespektaakkeli. Yleensä pseudo-MMA mähistelyn lomassa nähdään myös joku huippuottelu, eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus.

Biff Busick oli kadonnut Floridaan juuri kun oli lyömässä läpi indykentän aivan kärkinimeksi. Vuodet Oney Lorcanina tuottivat toki tiiviitä TV-sprinttejä ja kovia joukkueotteluita, mutta lopulta mies katosi massaan, loukkaantui ja sai kenkää. Paluu vanhoille metsästysmaille tänä vuonna huipentui kehäköydettömään kehään.

Ottelu saattaa alkaa kaikkien Bloodsport-otteluiden heikoimmalla osalla, liian MMA-vaikutteisella mattopainilla kahden henkilön välillä joiden ei tällaista pitäisi missään nimessä vääntää. Onneksi, kuten Antonio Inokin parhaimmissa esityksissä ikään, mattovääntäminen muuntautuu veriseksi brawlaamiseksi. Tiedän, tällä listalla on jo läträtty verellä kuin Blade-elokuvan avauskohtauksessa (ja läträtään vielä paljon lisää!), mutta Busickin veren tahratessa kehän tietää mitä tapahtumaa on tullut katsomaan.

Intensiivinen mähinä ei siitä hellitä hetkeksikään Busickin muistuttaessa että maailmassa ei hirveän montaa parempaa yläkoukkua löydy. Olihan se Moxleykin mukana menossa, mutta miehen uroteot verisissä mähinöissä ovat pikku hiljaa kaikille tuttuja, että voin laskea ruusukimppua Busickin jalkojen juureen.

Tämän ottelun otannalla on suuri harmi, että Busickin paluu painikehiin jäi tyngäksi. Indykehät kaipaisivat tämän tasoista kaveria antamaan yläkoukulla vauhtia kohtuullisen aneemiseen skeneen.

Sijoitus: Top 25

Chris Sabin vs Jay White

(Impact Multiverse of Matches, 1.4.)

Chris Sabin oli liekeissä Impactissa läpi vuoden, esimerkiksi TV-ottelut Kazariania ja Shelleytä vastaan olivat oikein toimivia, mutta vuoden kohokohta Gresham-kohtaamisen lisäksi oli tämä ottelu Jay Whitea vastaan Bloodsport-viikonlopun aikana.

White on tunnettu pitkistä NJPW-eepoksistaan, mutta miehen nilkkimäinen hahmotyöskentely kehässä sopii paremmin kuin hyvin Yhdysvaltojen kehiin. Hiljaiseksi rajoitetuiden yleisöjen edessä White ei koskaan ollut omimmillaan, mutta mölyävien jenkkien edessä White oli jälleen elementissään.

Vaikkei tämä mikään mediaseksikkäin kohtaaminen ollutkaan, niin kaksikon kemiat klikkasivat yhteen erinomaisesti. Sabin sai loistaa sympaattisena veteraanina, kun taas White esiintyi supertähden elkein jopa pienessä ja hikisessä salissa.

Oppikirjamainen suoritus puolin ja toisin.

Sijoitus: Top 50

ROH Tag Team Championship
The Briscoes (Jay & Mark) vs FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler)

(ROH Supercard of Honor, 1.4.)

Harvat joukkueet loksahtavat yhtä hyvin yhteen kuin FTR ja Briscoen veljekset. Molemmilla joukkueilla on toki vuosien saatossa ollut toimivia taistelukumppaneita, mutta heti kellon soitua Bloodsport-viikonloppuna, tiesi näiden kahden joukkueen olleen kuin luodut toisilleen. Jokainen käännekohta oli ajoitettu lähes tulkoon täydellisesti ja rakenne piti katsojan varpaillaan koko ajan.

Tämä oli ottelu, jonka katsoi hymy huulillaan. Edes uusintakatselu ei hälventänyt pirullista virnettä. Yleisö janosi painiväkivaltaa ja sitä se myös sai. Kuka tarvitsee painiliikkeitä, kun voi vaan mäiskiä menemään korkealta ja kovaa. Niin moni painiottelu on rakenteellisesti ja visuaalisesti kaunista katsottavaa, mutta tämä ottelu onnistui viestimään paremmin kuin valtaosa otteluista, että nämä miehet eivät pitäneet toisistaan lainkaan ja olivat valmiina pieksemään toisensa armotta saadakeen vyöt takanreunukselleen.

Ja mikä tärkeintä, verta ei epäröity vuodattaa. Jay Briscoe on yksi sukupolvensa parempia verenvuotajia ja vaikka otsasuoni ei auennut yhtä kauniisti kuin myöhemmin samana vuonna, tuo ROH-legenda koitokseen aina oman säväyksensä muuttaessaan kanveesia punaiseksi.

Erikoiskehut on annettava vielä tuomari Paul Turnerin liimanäpeille seeprapaidan napatessa ilmojen halki lentävän terästuolin kätösiinsä ja heristäessään sormeaan heittäjälle.

Ottelu, joka oli niin hyvä, että siitä on vaikea saada edes sanoja paperille. Vuoden kovin trilogia iski ehkä koviten ensisilmäyksellä, mutta jatko-osat ovat erinomaisia jatkoja, joista toisesta kuullaan vielä.

Sijoitus: Top 3

ROH & AAA Tag Team Championships
FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler) vs The Young Bucks (Matt & Nick Jackson)

(AEW Dynamite, 6.4.)

FTR ja The Young Bucks kohtasivat jälleen ja kansa sai jälleen iloita.

Ensikohtaaminen vuonna 2020 oli jo erittäin kova PPV-ottelu eikä revanssilta sopinut odottaa mitään muuta kuin laatua. Tällä kertaa osat oli pyöräytetty päinvastaisiksi, kun Bucksit olivat itselleen paljon sopivammassa konnan roolissa ja FTR toimi työväen sankareina. FTR:n orgaanisen face-turnin huipentuma ei olisi voinut tulla helpommin vihattavampia rottia vastaan.

Vaikka kohtaamisessa ei ollut samaa magiaa kuin FTR/Briscoes-ottelussa vain muutamia päiviä aiemmin, oli kahden maailman parhaimmistoon kuuluvan joukkueen taisto silti puhdasta kultaa. Keskinäinen dynamiikka loksahti ehkä paremmin kohdilleen kuin viime kerralla. FTR:n tapa lainata vapaasti kultaiselta 80-luvulta ja yhdistää se saumattomasti Bucksien räväkkäämpään moderniin tyyliin teki tästäkin ottelusta mainion näytöksen. Dax Harwoodin kuumasta vaihdosta käynnistynyt lopputaisto naulitsi tämän kohtaamisen yhdeksi AEW:n vuoden parhaista joukkueotteluista.

Tulikuuma loppu, tulikuuma yleisö ja tulikuuma ottelu. Jos ja kun kolmas keskinäinen kohtaaminen nähdään, on sille minun kirjoissani aika varmasti varattu jo paikka muistikirjassa.

Sijoitus: Top 50

Takuma Fujiwara vs Diamante

(DG Final Burst-Out: K-Ness Forever, 7.4.)

Merkityksettömäksi alakortin otteluksi Takuma Fujiwaran ja Diamanten välinen pyrähdys päräytti ja kovaa. Räjähtävä Fujiwara metsästää ensimmäistä kunnon voittoaan, mutta Z-Brats -joukon Meksikon vahvistus Diamante toimii valtavana seinänä Fujiwaran edessä. Ottelurakenne saattaa olla jälleen sangen perinteinen, mutta Fujiwara toimii jo tulokasvuotenaan tulisena ja taistelevana altavastaajana paremmin kuin moni muu vuosikausien veteraani. Pidän henkilökohtaisesti lähes aina japanilaistulokkaiden tyylistä painia otteluitaan rajatulla liikearsenaalilla ja raudanlujilla perusteilla, mikä saa yleisön uskomaan yllätyksen mahdollisuuteen. Fujiwaran ottelut alkuvuonna yhdistivät tuon mentaliteetin ja yhteyden yleisöön ja lisäsi siihen aimo annoksen räjähtävyyttä. Mies paini kuin tulokas, joka ei oikeastaan ollut enää tulokas.

Diamante ansaitsee myös kovat kehut jälleen yhtenä todisteena Dragongaten oivasta voimasta painijoiden kehittäjänä. Diamanten saapuessa promootioon vuonna 2019 oli kookas luchador lähinnä ikävystyttävä kehässä. Pandemiavuodet Japanissa ovat kuitenkin muovanneet miehestä lähes Castagnoli-maisen tukipilarin lennoikkaille painijoille, jolla on itselläkin muutama akrobaattisempi voltti tarjottavanaan.

Takuma Fujiwaran oikeutetut palkinnot vuoden tulokkaana ja/tai vuoden kehittyneimpänä painijana kaikissa painimaailman gaaloissa ryövää Dragongaten törkeän aliarvostettu asema omista ylipuheistani huolimatta sekä Fujiwaran kesällä alkanut opintomatka Meksikon rymyisiin indyihin.

Tulokasvuosi oli myrskyvaroitus, sillä ilman loukkaantumisia Fujiwara on Dragongaten seuraavan vuosikymmenen painikone.

Sijoitus: Top 50

K-nesuka (K-Ness & Susumu Yokosuka) vs Dragon Kid & Kzy

(DG Final Burst-Out: K-Ness Forever, 7.4.)

Dragongaten eläköitymisottelu iskee jälleen tunteikkaan kunnarin.

Minulla ei ole K-Nessiin samanlaista tunnesidettä kuin edeltävänä vuonna eläköityneeseen Masato Yoshinoon. Kirjavan ja pitkän loukkaantumishistorian omaava veteraani oli jo pitkälti osa-aikainen esiintyjä siinä vaiheessa kun pääsin mukaan Dragongaten ihmeelliseen maailmaan. Yoshino pystyi eläköitymään vielä kohtuullisen vetreänä ja esiintyi vielä DG:n jokaisessa kantapaikassa ennen viimeistä kellonsoittoa. K-Nessin keho ei venynyt moiseen ylellisyyteen miehen ilmoittaessa loppuvuodesta 2021 että keväällä 2022 olisi jäljellä enää yksi ottelu. Joukkuetoveriksi päätyi hyvä ystävä ja pari vuosien varrelta, Susumu Yokosuka. Vastassa kenties uran kenties tärkein vastustaja Dragon Kid sekä K-Nessin siipien suojassa kasvanut Kzy. Selostaja Jae kertoi haastattelussa ennen tapahtumaa, että K-Ness tiesi hyvin että hänen kehonsa ei pitäisi venyä enää yhtään mihinkään, mutta Susumun vieressä hän pystyisi vielä johonkin.

Ja jos keho pettäisi kesken kaiken, hän tiesi olevansa kolmen painijan ympäröimänä, jotka pystyisivät kantamaan hänet kunnialla maaliin asti.

Kun Yoshinon viimeinen ottelu koostui hittien soittamisesta vielä viimeisen kerran, niin K-Nessin viimeinen taisto oli tunteiden myrskyä, jossa kehässäkään ei ollut yhtään kuivaa silmää ottelun alkaessa. Tiimalasin hiekan valuessa vääjäämättä kohti loppua, K-Ness käänsi viisareita taaksepäin vielä niin paljon kuin se oli vaan mahdollista. Kaikista räväkimmät temput oli jo annettu eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, mutta puhtaalla tahdonvoimalla revittiin vielä pari kikkaa esiin.

K-Ness oli oikeassa siinä, että kolme tanssikumppania pystyisivät kantamaan homman maaliin asti. Ikinuori Kid lensi lähes samalla vetreydellä kuin kaksikon taistellessa verisesti kaksikymmentä vuotta aiemmin. Susumu oli varma peruskallio, johon nojata ja joka pystyi kääntämään ottelun kulun hetkessä Lariateillaan. Kzy, edelleen koko firman sydän yhä nuorentuvassa promootiossa, oli se tunteikas virtapiikki, joka sytytti ottelun liekkeihin yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta lopussa oli jäljellä vain yksi mies, joka kieltäytyi kuolemasta. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ja uudelleen.

Kunnes hartiat eivät enää nousseet.

Kiitos K-Ness, vielä viimeisestä näytöksestä.

Sijoitus: Top 25

Wheeler Yuta vs Jon Moxley

(AEW Rampage, 8.4.)

Vaikka AEW Rampage tarjoaakin ihan kelpoa viihdettä lauantaiaamuun, niin harvoin mikään ottelu saa niin paljon ennakkohypeä kuin Jon Moxleyn ja Wheeler Yutan koitos. Yleisöraportit kuiskuttelivat jopa vuoden ottelu -ehdokkaasta, johon pystyin lähinnä tuhahtamaan. Totta, Jon Moxley on yksi maailman parhaista painijoista, mutta että Wheeler Yutaa vastaan? Nuorukainen oli toki lupaava, mutta ei ollut vielä suuruuksia esitellyt Best Friends -joukon neljäntenä pyöränä. Kaksikon kaksi aiempaa ottelua olivat olleet lähinnä lyhyitä kössityksiä, joten ei kai tässä lähdetä mitään ihmeellisyyksiä esittämään.

On aina mukavaa olla väärässä.

Moxley pieksi Yutaa kuin märkää perunasäkkiä ja sai vastustajansa naamankin verille. Mutan skaalaa ei kutiteltu, mutta verissä päin taisteleva Yuta toi tähän otteluun heti sen kaipaaman kulman. Yleisökin tajusi, että nyt kyseessä ei ollut ihan tavallinen TV-matsi ja lähti täysillä Yutan puolelle yhtä koko firman isoimpia nimiä vastaan. Tulinen altavastaajan taistelu repi loputkin unihiekat viimeistään siinä vaiheessa silmistä, kun tämä ankanpoikanen ei vaan räpistellyt vastaan vaan tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi voittoa. Ottelun lopetus ja sen jälkeinen segmentti nosti kokonaisuuden vielä yhdeksi vuoden parhaista AEW-hetkistä.

Yuta lunasti yhdessä ottelussa potentiaalinsa ja nousi kevään kuumimpien painijoiden joukkoon käden käänteessä. Mikä parasta, miehen huippuotteluiden vuosi ei tosiaankaan loppunut tähän.

Sijoitus: Top 25

NEVER Openweight Championship
Hiroshi Tanahashi vs Tomohiro Ishii

(NJPW Wrestling Dontaku, 1.5.)

Vuodet ovat vierineet ja loukkaantumisia on kertynyt tilille, mutta jotenkin Hiroshi Tanahashi kaivaa syvältä sisimmästään vielä otteluita, jotka muistuttavat siitä kuka on todellinen universumin ässä. Tuntuu, että kirjoitan joka vuosi lähes samat sanat (älkää tarkistako), mutta totta se tuntuu vaan olevan.

Tällä kertaa ei vastassa ole niitä suurimpia taistelupareja, vaan New Japanin luottoratsu Tomohiro Ishii. Vuosi ei ollut enää 2013, jolloin nämä kaksi olivat otelleet timanttisen G1-ottelun Korakuen Hallin painipyhätössä, eikä jälkikään enää yhtä timanttista, mutta huipputason kohtaaminen tästä vielä syntyi lähes vuosikymmentä myöhemmin.

Vaikka Ishiillä on toki oma ottelukaavansa, niin tapa jolla mies rikkoo vastustajiensa kaavaa tekee miehestä niin kiinnostavan seurattavan. Tanahashin yrittäessä klassisen rauhallista lähtöä mestaruusotteluun, survoo Ishii jo kaasupoljinta kohti lattiaa eikä anna Tanahashin painia omassa rytmissään. Dynamiikka synnyttää ottelun, jossa on paljon tuttuja elementtejä, mutta myös tarpeeksi tuoreutta erottaakseen sen monien muiden ison profiilin NJPW-otteluiden joukosta.

Keho rapistuu, mutta mieli pysyy terävänä. Sotaratsut repivät selkänahastaan vielä yhden klassikon.

Sijoitus: Top 50

Open the Dream Gate Championship
KAI vs Susumu Yokosuka

(DG Dead or Alive, 5.5.)

KAIn päämestaruuskausi on suurin yksittäinen syy sille, että Dragongate ei ollut viime vuoden suosikkipromootioni. Keiji Muton oppilas on Dragongatessa toiminut paikoin erinomaisesti joukkuepainijana, mutta yhtäkkinen ja yllättävä nousu koko firman keulaksi loppuvuodesta 2021 aiheutti allekirjoittaneessa lähinnä kuvotusta. Kausi itsessään kalpeni oikeastaan kaikkien aktiiviseuraamisen aikana näkemieni kausien rinnalla. Noin muuten nuoriin ja jännittäviin painijoihin panostavassa firmassa pökkelön veteraanin pääottelut olivat täyttä myrkkyä.

Kaiken sonnan keskeltä paistaa kuitenkin kirkkaana yksi timantti.

Toryumon-veteraani Susumu Yokosuka oli noussut haastajaksi vielä kerran, mutta KAIn asettamat ehdot olivat kovia. Jos Susumu häviäisi, hän joutuisi jättämään edustamansa Natural Vibes -jengin ja vaihtamaan sukunimensä takaisin alkuperäiseksi Mochizukiksi. Yokosuka-nimen mukana kuolisi viimeinenkin jäännös K-Nesuka -joukkueesta. K-Nessin antaessa Susumulle vielä rannekorun merkistä ikuisesta toveruudesta eläköityessään, ei tappio ollut edes vaihtoehto.

K-Nessin eläköityminen toi tähän ottelun sen lisävirran, joka nosti tämän ottelun uudelle tasolle.

Mekaanisella tasolla KAI työsti Susumun kättä, mikä hidasti villien Jumbo no Kachi -lariatien viskomista antaen KAIlle mahdollisuuden hallita ottelua. Tunteet nousivat kuitenkin pintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun KAI repi mainitun rannekorun palasiksi, aloittaen ottelun eeppisen lopputykityksen. Siitähän showpainissa on loppujen lopuksi kyse, tunteiden nostattamisesta pintaan. Yhden illan ajan KAI oli oikeasti sitä, mitä buukkaus oli yrittänyt kertoa katsojalle koko vuoden ajan. Ylikokoinen kiusaaja, joka pärjäsi koollaan ja viekkaudellaan ja jota oli helppo vihata. Susumu, villejä iskuja heittävä veteraani tunnemyrskyssä oli tänä iltana täydellinen vastustaja. Harva ottelu vuoden aikana sai kannustamaan ottelun sankarin puolesta niin tulisesti kuin tämä.

Jopa puupökkelöstä saa oikeissa olosuhteissa jotain kaunista aikaan.

Sijoitus: Top 25

G-REX Championship
El Lindaman vs Shigihiro Irie

(GLEAT G PROWRESTLING Ver. 25, 18.5.)

GLEAT saattaa promootiona kärsiä identiteettikriisistä, mutta palkkalistoilta löytyy onneksi kasa huipputason painijoita, jotka pääsevät loistamaan kun valokeila on heissä. El Lindaman ei ehtinyt Dragongatessa koskaan nousta keskikorttia pidemmälle ja soittele pitkään kolmatta viulua #StrongHearts-jengissä CIMAn ja T-Hawkin (hyi) takana. Niinpä oli positiivinen yllätys, että juuri Lindaman nousi GLEATin ensimmäiseksi G-REX -mestariksi. Lindaman kiitti vastuusta ja nousi yhdeksi maailman kärkipainijoista mestaruuskautensa aikana, kohokohtanaan kohtaaminen DDT-alumni Shigihiro Irien kanssa.

Järisyttävä tykitys noudattaa ehkäpä paikoin orjallisesti puroresukliseitä, mutta näin hyvin tehtynä siitä ei ollut juurikaan haittaa.

Kovia iskuja, heittoja sekä tietysti kuvottavia pääpuskuja viljellyt ottelu oli juurikin niin makaaberin väkivaltainen kuin tällaiselta lihaorkesterilta voi odottaa. Irie toimii romuluisena kanuunankuulana, joka jyrää tieltää kivien ja männynkäpyjen lisäksi Lindamanin kaltaiset kääpiöt. Lindaman on pituusrajoitteisuudestaan huolimatta ruskettuneempi kuin kukaan, mutta samalla myös kykenevä viskomaan Irien kaltaisia möykkyjä heitoilla ympäri kehää.

Kokonaisuudessaan ehkäpä vuoden paras puroeepos, joka kalpenee lähinnä vain aivan kovimmille NJPW-otteluille.

Sijoitus: Top 25

Robbie Eagles vs El Phantasmo

(NJPW Best of the Super Juniors Day 9, 26.5.)

Minulla on aina vaikeuksia Best of Super Juniors -turnauksen kanssa. Ennakkohype on aina korkealla, mutta avauspäivän jälkeen tulee lähinnä katsottua muutama ottelu sieltä täältä ja finaali. Onneksi tämän vuoden lohkotoiminnasta tuli metsästettyä käsiini tämä kohtaaminen.

Olen tässä jo pariin otteeseen kirjoittanut siitä, että joku ottelu yllätti laadullaan, mutta tämä jos jokin on malliesimerkki henkilökohtaisesta yllättäjästä. El Phantasmo on toki aina ollut viihdyttävä, mutta ei sellainen painija jolta odotan huippuotteluita. Robbie Eagles ei puolestaan ole koskaan kolahtanut, niitä paria livenä nähtyä ottelua lukuun ottamatta. Mutta jotenkin nämä kaksi yhdessä onnistuivat luomaan pärisyttävän taistelun.

Korakuenin pääottelussa saa ja pitää antaa kaikkensa, ja sen Eagles ja ELP myös tekivät. Kovien iskujen lisäksi lennettiin kehän ulkopuolelle hengästyttävissä spoteissa. ELP:n sairas köysitaiteilun päätteeksi suoritettu Moonsault ei ollut ainoastaan ottelun kohokohta, vaan myös sen käännekohta. Eagles otti tästä lähin kohteekseen ELP:n loikassa kärsineet jalat, joka olikin ottelun fokus sen loppukeston ajan. Se ei tietenkään estänyt lopun stiffiä tykitystä puolin ja toisin sekä lopetusliikkeiden anastelua.

Vaikka NJPW:n junioridivisioona ei ollut kirkkaimmillaan vuonna 2022, näyttivät ulkomaanvahvistukset että syvyyspelaajistakin irtoaa välillä jotain aivan ihmeellistä.

Sijoitus: Top 25

Matt Sydal vs Bryan Danielson

(AEW Rampage, 27.5.)

Hyvien TV-otteluiden vuodessa yksi epätodennäköinen ottelu nousee massasta esille.

Ei ole varmaan suuri yllätys kenellekään, joka tekstejäni lukenut tai juttujani kuunnellut, että Bryan Danielson on kaikkien aikojen suosikkipainijani. Painija, jota pääsen harvemmin kehumaan samaan tapaan on Matt Sydal. Omissa kirjoissani Sydal on oman sukupolvensa lahjakkaimpia lentureita ja vanhemmilla päivilläänkin vielä viilannut muita taitojaan. Sydal on kullanarvoinen taituri, joka ei koskaan ottele huonoa ottelua ja saa aina vastustajansa näyttämään tappajalta. Olin siis lievästi sanottuna innoissani, kun nämä kaksi iskivät vihdoin yhteen viidentoista vuoden tauon jälkeen.

Kymmenminuuttinen rypistys Rampagen avausottelussa käytti minuuttinsa hyväksi tehokkaasti. Danielson pääsi näyttämään teknistä osaamistaan läpi ottelun ja Sydal bumppasi ja möi sydämensä kyllyydestä. Harvoin näkee ottelua, joka vaan toimii niin vaivattoman näköisesti. Kaksikko väläytti ihan piruuttaan niin sulavia liikesarjoja ja vastaiskuja, että siinä saivat nuoremmat ihmetellä miten nämä vielä jaksavat keksiä tällaista.

Eikä Sydalkaan ollut täysi vastaantulija, vaikka roolina olikin toimia vain välipalana ennen Danielsonin isoa PPV-ottelua samana viikonloppuna. Yleisö oli aluksi täysin Danielsonin puolella, mutta sympaattinen Sydal sai kaivettua työsaappaidensa avulla oman osansa yleisöstä puolelleen.

Malliesimerkki perinteisestä TV-ottelusta, jossa toinen osanottaja on paikalla vaan häviämässä ilman sen suurempaa tarinaa, mutta saa silti uskomaan että tällä kerralla tilanne olisi toisin. Se tuo mieleen ne vuodet painifaniuteni alkuvaiheissa, jolloin katsoin Raw-jaksoja nähdäkseni Sydalin, silloisen Evan Bournen, otteita. Silloinkin tulos oli aina sama, miehen hävitessä viikko toisensa jälkeen joko The Mizille tai Jack Swaggerille. Eipä niitä otteluita kukaan enää muista. Onneksi Danielsonilla on enemmän painitaitoja pikkurillissään kuin mainitulla kaksikolla. Tämän ottelun tulen muistamaan pitkään, samalla kun se jää korkeintaan hämyiseksi trivia-kysymyseksi muiden papereissa.

Vuoden sentimentaalinen suosikki. Sijoitukselle ei ole siis mitään tekemistä sen kanssa, että vastakkain ovat kaksi kaikkien aikojen suosikkipainijaani.

Ei siis minkäänlaista.

Sijoitus: Top 10

Anarchy in the Arena
Jon Moxley, Bryan Danielson, Santana, Ortiz & Eddie Kingston vs Chris Jericho, Daniel Garcia, Jake Hager, “Cool Hand” Angelo Parker & “Daddy Magic” Matt Menard

(AEW Double or Nothing, 29.5.)

AEW Double or Nothing ei jäänyt aikakirjoihin historian kovimpana PPV:nä, päätyen oikeastaan AEW:n vuoden heikoimmaksi kokonaispaketiksi. Showssa olikin kuitenkin kaksi aivan käsittämättömän timanttista “ottelua”, jotka pelastivat koko tapahtuman (ja olihan siellä myös CM Punk vastaan Hangman Page). Kyseiset ottelut eivät kuitenkaan olleet niitä perinteisimpiä tähtiarvosanoilla juhlijoita. Kunniamainintojen puolelta löytyvä MJF/Wardlow oli täydellinen päätös parivaljakon alkuvuoden kuviolle, mutta puhtaana otteluna nojaa täysin sitoutumisesta taustatarinaan. Jos joku (herra paratkoon) referoi näitä artikkeleita vuosien päästä uusia otteluita löytääkseen, niin kummastusta saattaisi herättää ottelu, joka koostuu 90-prosenttisesti voimapommeista.

Käytettyäni kappaleen verran palstatilaa puhuakseni kaikesta muusta paitsi itse listatusta ottelusta on palattava itse asiaan.

Anarchy in the Arena ei ole ottelu.

Se on Mähinä.

Hitto vie, se on suorastaan Kokemus.

Kymmenen miestä sotivat silmittömästi musiikin pauhatessa ja geneeriseksi aseräminäksi odotetun kohtaamisen ylitettyä kaikki odotukset moninkertaisesti. Koherenttia kuvausta ottelun hienoudesta on mahdotonta kirjoittaa oman rajoitetun sanaisen arkkuni puitteissa. Painia tässä ei ollut nimeksikään, mutta absoluuttisen brutaalin kauniita ja verisiä hetkiä sitäkin enemmän, liikaa tässä mainittavaksi. Erityisesti on kuitenkin nostettava esiin Danielsonin uskomaton taistelu katkeraan loppuun asti, joka muistutti kaikille, taas vaihteeksi, kuka se maailman paras olikaan.

Jos jokin yksittäinen hetki on painunut ikiajoiksi silmäkalvoille menneeltä vuodelta, niin se on ehdottomasti läpikotaisesti verinen, kuin suoraan slasher-elokuvasta estradille astunut Eddie Kingston suuntaamassa kohti kehää bensakanisteri kädessään.

Tuo hetki teki tästä ottelusta legendaarisen ja mahdottoman asettaa millekään tähtiasteikolla.

Ja silti vuoden aikana nähtiin vielä kymmenen parempaa koitosta.

Sijoitus: Top 25

FCF Mestaruus
Viktor Tykki vs Shemeikka vs Toni Tamminen

(FCF Omega, 11.6.)

Vaikka viime vuoden Ludvigeja ei ole vielä jaettu, on omissa kirjoissani vuoden kotimainen ottelu tässä.

Vuoden 2016 koulutusryhmä Shemeikka, Toni Tamminen ja Viktor Tykki olivat kaikki vakiinnuttaneet paikkansa FCF:n luottomiehinä seuranneiden vuosien aikana. Shemeikka ja Tykki olivat pitkään toisissaan kiinni, kun taas Tamminen veti sivussa omia kuvioitaan. Vuoden 2022 Omegaan lähdettiin kuitenkin selkeistä lähtöasetelmista: Shemeikka oli sinetöinyt paikkansa Suomen huipulla noustuaan FCF:n mestariksi asti (ja voitettuaan siinä sivussa viisi peräkkäistä Vuoden kotimainen ottelu -palkintoa Ludvigeissa), Tammisella oli ehkä enemmän momentumia kuin koskaan päihitettyään The Sanin Dog Collar -ottelussa ja Tykki jahtasi edelleen sitä yhtä yksilövoittoa vanhasta kilpakumppanistaan.

Paikan päällä painia seuratessa yleisön merkitys korostuu tavallista reippaammin. Kuten tavallista, Valkoisesta Salista riitti ääntä pääotteluun tapahtumarikkaan illan päätteeksi. Toinen puoli salista huusi Ässää keuhkojensa pohjasta, toinen puoli karjui Tykkiä vihdoin kukkulan kuninkaaksi ja saattoi paikalla olla joku länsirannikkolainen, joka uhosi uhmakkaasti Tammisen puolesta. Meteli ei aiheetta syntynyt, vaan toisilleen tuttu kolmikko pisti pystyyn villin kolminottelun, missä koko konkkaronkan vahvuudet korostuivat.

Kun Suomen kolme parasta ovat kehässä, niin laatuahan siitä syntyy. Siksi onkin harmi, että vuoden päätyttyä yksi on joukosta poissa.

Sijoitus: Top 50

Lee Moriarty vs Konosuke Takeshita

(Prestige New Reality, 18.6.)

Lee Moriarty oli jäänyt AEW:ssa tavallaan väliinputoajaksi sinä kolmantena nuorena ja lahjakkaana tekniikkapainijana Wheeler Yutan ja Daniel Garcian takana. Lahjoja oli, mutta lyhyet näytönpaikat Dynamitessa ja Rampagessa eivät olleet kirvoittaneet samanlaisia ylisanoja kuin samantyylisillä kilpaveljillä. Indyissä on kumminkin aina tilaa ja tilaisuus shown varastamiseen tarjoutui tuoreehkossa Prestigessä, kun paikalle saapui Yhdysvaltoja innokkaasti kiertävä DDT-tähti Konosuke Takeshita. Mies oli saavuttanut kaiken mitä kotopuolessa pystyi saavuttamaan, mutta rapakon toisella puolella oli paljon uusia haasteita tarjolla.

Tämä yhteentörmäys yhdisti molempien miesten parhaat puolet. Takeshita tunnetaan parhaiten puroeepoksista ja komediapööpöilyistä, joten nerokasta mattomenoa ja innovatiivisen näköisiä vastaliikkeitä yhdistellyt ottelu tuntui hänen käsissään tuoreelta. Moriarty vakuutti pienemmässä salissa enemmän kuin isoilla areenoilla koskaan, mikä nähtiin myös miehen isoissa läpimurtokohtaamisissa Alex Shelleytä vastaan kotikontujen AIW:ssa.

Olihan tässä myös yksi täysin sairas Reverse Brainbuster, joka saa rakastamaan tätä ottelua astetta enemmän, vaihtamaan kanavaa alta aikayksikön tai ulisemaan kuinka 70-luvulla sama reaktio saatiin karhunhalauksella.

Takeshitan indyreissujen huipentuma, vaikka kuulenkin Savonlinnan suunnasta ulvontaa Takeshitan ja Speedball Mike Baileyn länsirannikon kohtaamisen puolesta.

Sijoitus: Top 50

Zack Sabre Jr. vs Claudio Castagnoli

(AEW x NJPW Forbidden Door, 26.6.)

AEW:n ja NJPW:n ensimmäinen yhteistyötapahtuma oli melkoista herkuttelua läpi illan ja vahvin ehdokas menneen vuoden kovimmaksi tapahtumaksi. Itselleni massasta parhaiten erottui kohtaaminen mattopainivelho Zack Sabre Jr:n ja debytoivan Claudio Castagnolin välillä.

Castagnoli ei ollut menettänyt teräänsä Floridan vuosiensa aikana vaan paukutteli välittömästi eurooppalaisia yläkoukkuja tiskiin sitä tahtia, että heikompia hirvitti. ZSJ kohdisti siis taktisesti luovutusliikearsenaaliaan hirviömaisen vahvan Castagnolin käsiin. Siinähän se oli ottelun juoni pähkinänkuoressa ja jos jonkin asian Sabre osaa takuuvarmasti, niin isomman ja vahvemman painijan kiusaamisen teknisellä taituruudellaan. Castagnolin pitikin käyttää kaikki voimansa luikurimaisen britin kanniskelemiseen ympäri kehää ja sen laitaa.

Castagnolin painipaluun ansiosta erittäin hyvä mielen ottelu eikä Chicagon yleisö ollut edes unohtanut klassista RICOLA-huutoa ennen järisyttävää voimapommia.

Eihän tämä ollut sen veroinen kuin suunniteltu ZSJ/Danielson olisi voinut olla, mutta silti huippuottelu. Mutta jos se mattopaininirvana Sabren ja Danielsonin välillä saataisiin pykättyä kasaan tämän vuoden aikana?

Sijoitus: Top 50

MPW Tohoku Junior Heavyweight Championship
MUSASHI vs Fujita Hayato

(M-Pro Michinoku Pro Wrestling 2022 Tokyo Conference Vol. 1 ~ Genko Itchi, 1.7.)

Fujita ”Jr.” Hayato ei ollut astunut kehään sitten vuoden 2019. Takana oli vuonna 2017 kärsitty massiivinen polvivamma ja seuraavana vuonna diagnisoitu syöpäkasvain selkarangassa. Yksittäinen ottelu vuonna 2019 kesken syöpähoitojen antoi toivoa paluusta, mutta lopullista paluuta sai odottaa menneeseen kesään asti. Syöpä oli vihdoin selätetty.

Ottelu itsessään on moderni japanilainen eepos täynnä potkuja ja iskuja, joista jopa kameramies saa osansa. Hayato oli tullut hakemaan omaa paikkaansa takaisin viiden pitkän vuoden jälkeen, eikä MUSASHI ollut valmis luopumaan siitä helpolla. Koitos elää juurikin Hayaton tunteellisen paluun varassa, eikä taistelija näytä säästelevän itseään yhtään edes pitkän toipumisen jälkeen.

Ottelun jälkeen ei Korakuen Hallista montaa kuivaa silmää löydy ja jopa Michinoku Pron omistaja Jinsei Shinzaki heltyy miehisiin kyyneliin

Joskus paini saa miehenkin avaamaan kyynelkanavansa.

Sijoitus: Top 50

King of DDT Final
KO-D Championship
Naomi Yoshimura vs Kazusada Higuchi

(DDT King of DDT Final Round, 3.7.)

Vaikka kuinka haluaisinkin vain lätkäistä “BIG MEATY MEN SLAPPING MEAT” -gifin tähän väliin, niin muutama sananen on ihan paikallaan. Tetsuya Endon aivotärähdys Katsuhiko Nakajiman käsissä oli jättänyt KO-D -mestaruuden ilman omistajaa juuri ennen vuosittaista King of DDT -turnausta. Mestaruusvyö päätyi koko homman panokseksi ja näin ulkopuolisen seuraajasta finaaliin selviytyivät parikin yllättäjää nimeä. Joukkuedivisioonan raskassarjalaiset Kazusada Higuchi ja Naomi Yoshimura olivat selvinneet päätyyn asti nousevan tähden ja aivan liian ilmiselvästi Kota Ibushin DNA:sta kyhätyn Yuki Uenon, DDT-ässä HARASHIMAn ja maailmaa valloittavan Konosuke Takeshitan sijasta.

Etenkin Yoshimuran nousu porkkanapäisestä joukkuepainijasta, noh, edelleen porkkanapäiseksi uskottavaksi päämestaruusnimeksi oli ilahduttavaa nähdä, etenkin loukkaantumisten jälkeen jotka piti miestä sivussa vajaat puoli vuotta.

Isot miehet tekivät isojen miesten asioita ja mätkivät ja viskoivat toisiaan ympäri kehää. Toisin sanottuna:

Olihan tätä aivan pakko rakastaa.

Sijoitus: Top 50

Pure Rules Match for the ROH Pure Championship
Wheeler Yuta vs Daniel Garcia

(ROH Death Before Dishonor, 7.7.)

Wheeler Yuta ja Daniel Garcia olivat vanhoja tuttuja jo kauan ennen Blackpool Combat Clubin ja Jericho Appreciation Societyn yhteentörmäystä AEW:ssa. Kaksikko oli taistellut keskenään indykehissä ympäri itärannikkoa, tunnetuimman kohtaamisen venyessä tunnin tasapeliksi asti kesällä 2021. Ympäristö oli nyt uusi, mutta keskinäinen kemia oli ennallaan.

Pure-säännöillä ei onneksi tarvinnut tuntiin asti kohtaamista venyttää, sillä tällaisenaan tiivis teknisen painin näytös oli juuri sitä, mitä ROH:n henkiinheräämiseltä toivoi. Pure-säännöille uskollisesti ottelu pyöri köysien käyttämisen ympärillä tai tässä tapauksessa käyttämättömyyden ympärillä. Nuoret ja nälkäiset kilpaveljet todistelivat itselleen, toisilleen sekä selostuspöydän ääressä tarkkailleelle William Regalille, että köysiä ei tarvitsisi käyttää kertaakaan ahdingosta pakenemiseen. Siitä yhdestä käytetystä rope breakista tuli siten entistäkin oleellisempi osa ottelun tarinaa.

Alle viidentoista minuutin mittainen vääntö on malliesimerkki siitä, että mattovääntö ei aina vaadi roppakaupalla aikaa repäistääkseen mukaansa. Vaivattoman oloinen ja tuntuinen ottelu jäi mieleen molempien kovan vuoden yhtenä kirkkaista kohokohdista.

Tekniikkapaini elää ja voi hyvin myös nuoremman sukupolven käsissä.

Sijoitus: Top 50

Open the Twin Gate Championship
Diamante & Shun Skywalker vs Jacky “Funky” Kamei & Jason Lee

(DG Ultimo Dragon 35th Anniversary, 30.7.)

Täyttä tykitystä.

Niin hyvää ettei sanotuksi saa.

Aikaansa edellä.

On vaikea edes pistää paperille (tai tässä tapauksessa kylmälle tietokoneen näytölle), miksi juuri tämä ottelu oli niin timanttinen. Innovatiivisia joukkueliikkeitä, sulavaa lentämistä, kovia iskuja, henkeäsalpaavia hetkiä ja kaiken keskellä hieman päälle kaksi vuotta painineen nuorukaisen uran täydellisin esitys isoimmassa mahdollisessa paikassa.

Vaikka itse kehätoiminta oli niin päräyttävää, lennokasta ja modernia, niin ottelun ytimessä oli kuitenkin yksinkertaista yksinkertaisempi tarina. Kaksi altavastaajaa nousivat haastamaan heitä isompaa ja menestyneempää järkälettä, joka oli kiduttanut urheaa kaksikkoamme koko alkuvuoden sekä fyysisesti että henkisesti. Ja järkäleellä oli kaverinaan yhtä iso ja melkein yhtä ilkeä meksikolainen. Taustalla oli myös Skywalkerin ja Leen lähes koko alkuvuoden kestänyt feudi, joka toi vielä oman tärkeän lisänsä tunnelmaan.

Tämä ottelu määrittää Dragongaten tulevan vuosikymmenen samaan tapaan kuin vuoden 2006 legendaarinen Do Fixer vastaan Blood Generation määritti edeltävän sukupolven lucharesun.

Innovaatio nousi tällä kertaa perinteiden edelle. Vuoden kovin ottelu kuuluu jälleen Dragongatelle.

Sijoitus: Top 3

Best 2/3 Falls
Daniel Garcia vs Bryan Danielson

(AEW Dynamite, 17.8.)

Bryan Danielson ja kellossa lähes puoli tuntia, oliko tästä epäilystäkään etten rakastaisi tätä?

Garcian ja Danielsonin kolmas keskinäinen kohtaaminen oli myös paras niistä kolmesta. Garcian lähin vertauskohde on juuri “The American Dragon”, mies jota hän myös ihailee. Eipä siis ollut ihme, että tämä paras kolmesta -koitos oli tekniikkapainin juhlaa.

Vääntö oli itsessään erinomaista, mutta erottui massasta nimenomaan jatkamalla edellisten otteluiden aloittamaa tarinaa. Garcia oppi jatkuvasti väistämään Danielsonin tavaramerkkejä ja vääntämään ne omaksi edukseen. Samalla Danielson yritti painia fiksummin kuin edellisessä kohtaamisessa, jossa aivotärähdyksen jälkioireet olivat antaneet Garcialle raon ottaa ottelu haltuun. Teknisen vääntämisen lisäksi myös iskuissa oli runsaasti pippuria mukana eikä vertakaan unohdettu. Garcia oma taistelu painijan ja liikuntaviihdyttäjän rooliensa toi myös hommaan oman lisänsä.

Jos Moxley kohotti Yutan osakkeita vuodattamalla tämän verta, niin Danielson kohotti Garcia osakkeita kertomalla maailmalle että hän painii samassa sarjassa kuin maailman paras painija.

Sijoitus: Top 25

AEW Tag Team Championship
Swerve in our Glory (Swerve Strickland & Keith Lee) vs The Acclaimed (Anthony Bowens & Max Caster)

(AEW All Out, 4.9.)

Harva olisi uskonut, että All Outin joukkuemestaruusottelu näyttäisi tältä vuoden alkaessa. Vielä harvempi olisi uskonut, että The Acclaimed nousisi yhdessä ottelussa koko divisioonan kuumimmaksi nimeksi. Mutta niin siinä vaan kävi, että yleisö otti saksipojat omakseen ja loi ottelun tunnelmasta maagisen.

Kohtaaminen ei elä ainoastaan yleisön mylvinnän ansiosta, vaan ihan painillisilla ansioilla. Keith Lee ja erityisesti Swerve Strickland ottivat yleisön reaktiosta nopeasti vaarin ja ottivat selkeästi antagonistisemman roolin. Lee ei ole yhtä atleettinen kuin ennen WWE-stinttiään, mutta loistaa edelleen karismaattisena järkäleenä joka on jokaiselle vastustajalle kokonsa mukainen ongelma. Strickland oli myös loistelias lähtiessään selkeästi innoissaan ottamaan heelin roolinsa vastaan.

Isossa paikassa myös Max Caster tuntui vähemmän kömpelöltä kuin koskaan ennen ja oli ihan toimiva osa ottelua. Ehdoton tähti oli kuitenkin Anthony Bowens, joka on aina ollut joukkueensa työhevonen, mutta oli tänä iltana aivan toisella tasolla. Polvivammojen kanssa aiemmin samana vuonna kamppaillut Bowens möi tässä jalkaansa kuin aikamies ja sai jokaisen otetun askeleen näyttämään kivuliaalta ihan kotisohvalle asti.

Vuoden kehittyneimmän pystejä ei pitäisi jakaa yhden ottelun takia, mutta onneksi Acclaimedin vuosi lähti melkoiseen nousukiitoon tästä pisteestä eteenpäin.

Sijoitus: Top 50

AEW World Championship
Jon Moxley vs CM Punk

(AEW All Out, 4.9.)

Brawl Out jäänee historiankirjoihin lähes Montrealin tasoisena ikuisena väittelyn aiheena. Sen varjoon on jäänyt kovan tapahtuman lisäksi myös erittäin kova pääottelu. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Punk oli tuhottu muutamassa minuutissa, mutta kestäisikö jalka revanssia kotiyleisön paineen alla?

Suuren ottelun tuntu leijui ilmassa koko taiston ajan. Kuten tässä artikkelissa (ja Jon Moxleyn otteluissa noin yleisesti) on tullut tutuksi, verta vuodatettiin vielä tunnelmaa kohottamaan. Moxley oli muutenkin suorastaan ilkeä murjoessaan säälittä Punkia ympäri kehää. Myöskään Punkin loukkaantunutta jalkaa ei jätetty huomioimatta, vaan Moxley keskitti huomionsa sinne minne tuntui, aina kun otsan raastamiseltaan ehti. Eikä sovi unohtaa niitä hetkiä, kun edellisen lyhyen kohtaamisen shokeeraavista hetkistä ammennetaan draaman kaaren käyristämiseen.

Punk myös möi koko ottelun ajan erinomaisesti. Punkin isot AEW-ottelut olivat huippuluokkaa, koska ne kaikki olivat hieman erilaisia kuin promootion vallitsevan tyylin pääottelut. Kotikaupungin sankarin taisto ei vaan itsensä vaan koko kaupungin puolesta veteli jälleen oikeista naruista.

Ottelun aikakirjoihin naulaa viimeistään lopetukseen johtavat hetket, jossa Moxley romahtaa takaisin Punkin hartioiden päälle Go to Sleepin jälkeen. Punk katsoo yleisöön ja jokaisen katsojan sieluun ja antaa Chicagon mylvinnän siivittää hänet vielä kerran ylös.

Jossain toisessa universumissa tätä muisteltaisiin vielä suuremmalla lämmöllä, mutta emme valitettavasti elä siinä universumissa.

Jos tämä jää tällä kertaa Punkin viimeiseksi näytökseksi kehässä asti, niin olipahan se melkoinen tapa päättää turbulenttinen ura.

Sijoitus: Top 50

No DQ Death Match
El Desperado vs Jun Kasai

(JTO TAKA Michinoku Debut 30th Anniversary ~ TAKATaichiDespeMania, 12.9.)

Vuonna 2019 El Desperado sai kohdata kehässä sankarinsa Jun Kasain, mutta Desperadon murtunut leuka päätti kohtaamisen lyhyeen. Kolme vuotta myöhemmin Desperado sai uuden mahdollisuuden ja jälki oli jotain uskomatonta.

Deathmatchin tietää olevan verinen, kun kumpikin ottelu on sonnustautunut puhtaan valkoiseen. Toki Jun Kasain nimi otsikossa pitäisi olla tarpeeksi kertomaan siitä, että veri tulee lentämään, mutta jopa deathmatch-legendan uralla tämä kohtaaminen on noussut arvostettuun asemaan jo lyhyessä ajassa.

Magian taustalla on myös äänekäs yleisö. Tämä oli vuoden yksi ensimmäisiä (ja harvoja) näkemiäni japanilaisia otteluita, joissa yleisö sai pitää kunnolla ääntä. Tokion yleisö vastasi todellakin huutoon ja teki tästä ottelusta unohtumattoman, etunenässä eturivin pikkutyttö pienen Kasai-kylttinsä kanssa. Kasain puolella lähes sataprosenttisesti ollut yleisö kertoi omaa tarinaansa: Desperadon nimi saattoi koristaa tapahtumaa, mutta näillä säännöillä kehässä on vain yksi isäntä.

Ottelussa ei ole kyse hullusta deathmatch-menosta, vaan järjettömän kovasta tunnelatauksesta kaiken taustalla. Desperado painii noin 90-prosenttia ottelusta ilman naamiotaan. Toisin kuin vuonna 2020 Hiromu Takahashia vastaan, ei kyseessä ole ottelun huipentava dramaattinen hetki, jossa mies paljastaa kasvonsa vapaaehtoisesti ensimmäistä kertaa vuosiin. Tällä kertaa Kasai repii naamion riekaleiksi ja siinä sivussa otsan auki. Yhtäkkiä kehässä ei ole enää maailmankuulu El Desperado, vaan verinen Kyosuke Mikami selviytymässä tätä luonnonvoimaa, legendaa, kulttisankaria Jun Kasaita vastaan.

Kasai on piikkilangan ja aseiden keskellä kuin kotonaan, jolloin Desperadon on löydettävä itsestään aivan uusia puolia saadakseen edes sankarinsa kunnioituksen. Verisestä valssista ei kovia spotteja puutu pöytien ja tuolien murtuessa lihan alla.

Ottelun jälkeiset juhlallisuudet naulaavat tämän ottelun paikan sinne mieleni sopukkaan, jonne ikimuistoiset ottelut pesiytyvät. Kasain ja Desperadon juttutuokio huipentuu toki ruusujen vaihtamiseen, mutta Kasain viisaat sanat resonoivat vahvasti jopa käännettynä.

“Before we fought, you said you didn’t care if you lived or died in this ring. Don’t be a fool! Death should not be welcomed by no man. There are countless who yearn to live, but are doomed to an early death.”

“We, pro wrestlers, may not fear death or pain. We accept that every time we step into this ring. But we should be fighting so that we can walk out of the ring with our lives! There is no need to put your life on the line. There is no need to welcome death!”

Lopuksi verinen Kasai poistuu, poimii pienen tyttärensä eturivistä ja kävelee takahuoneisiin.

Hollywood-elokuvan tasoinen lopetus vuoden kauneimmalle veriselle näytökselle.

Sijoitus: Top 10

Luchas des Apuestas, Mascara contra Mascara
Atlantis Jr vs Stuka Jr.

(CMLL 89th Aniversario, 16.9.)

Se vuoden toinen ison profiilin naamio-ottelu.

Läpi pandemian ajan parjattu CMLL onnistui pitkästä aikaa keräämään kehuja kauttaaltaan onnistuneen Aniversarion merkeissä, erityisesti kahden Apuestas-ottelun ansiosta. Niistä jälkimmäinen asetti vastakkain kaksi toisen sukupolven painijaa, joista toisen naamiosta tulisi historiaa, Atlantiksen isän ja Stukan pojan seuratessa naamioiden kohtaloa kehän laidalla.

Kun Villanon ja Pentagonin välinen ottelu oli verinen mähinä, jossa railakkaasti sekoiltiin menemään AAA-hengen mukaisesti (mistä lisää hetken kuluttua), niin Atlantiksen ja Stukan kohtaaminen oli klassisempi Apuestas-ottelu. Ei tästäkään draamaa eikä uskomattomia taidonnäytteitä puuttunut, mutta AAA:n veriset naamiomatsit ovat ehdollistaneet minua brutaaleimpiin kohtaamisiin.

Stuka Jr. on jo kolmenkymmenen vuoden veteraani, joten katseet kääntyivät Atlantis Jr:n puoleen seuraavan sukupolven soihdunkantajana. Isäukko oli pitkään yksi CMLL:n ja Meksikon suurimmista tähdistä ja nyt oli pojan aika näyttää mihin kykeni. Ensimmäisessä Aniversarion pääottelussaan kaveri näytti että ei ole paikallaan ihan pelkästään nepotismin vuoksi, vaan loi yhdessä Stukan kanssa trillerimäisen kamppailun, joka piti täyteen ahdetun Arena Mexicon äänekkäänä läpi ottelun.

Darby Allinin vuoden surmanloikista huolimatta Atlantis Jr. saattaa silti pokata itselleen vuoden sairaimman Suicidan pystin tässä ottelussa. Ehta huippukohtaamisen merkki siis!

Sijoitus: Top 50

KO-D Championship
Kazusada Higuchi vs Konosuke Takeshita

(DDT Who’s Gonna Top, 25.9.)

Konosuke Takeshita ehti Yhdysvaltojen seikkailuiltaan takaisin kotiin DDT:hen, taas vaihteeksi haastamaan firman päämestaruudesta. Herraksi ja hidalgoksi oli kuitenkin noussut uusi kasvo, Kazusada Higuchi, jolla ei ollut aikomustakaan päästää nuorta maailmanmatkaajaa takaisin kukkulan huipulle. Aiempia kohtaamisia kaksikon välillä oli toki ollut, mutta nyt Higuchi on se, jolla on hävittävää.

Takeshita juoksee kohti tiiliseinää kaksikymmentä minuuttia ja tiiliseinä lyö takaisin. Siinäpä se. Kaksikymmentä minuuttia pommien toimittelua, mikä ei missään vaiheessa tunnu vain tykittelyltä tykittelyn vuoksi. Takeshita ja Higuchi murhaavat toisiaan iskuilla ja heitoilla, mutta yksi asia tulee pikaisesti selväksi. Higuchi ei ole menossa yhtään mihinkään. Takeshita saattaa olla täysi luonnonoikku, atleettinen friikki ja ikävuosiaan kypsempi, mutta hänkin joutuu taistelemaan yhä enenevissä määrin alakynnessä. Higuchi on vähäisestä DDT:n katselustani yksi kyseisen promootion suosikkejani ja olikin erinomaista nähdä miten suurelta tähdelta mies näytti ja kuulosti etenkin tässä ottelussa.

Ottelu sisältää myös yhden vuoden kuvottavimmista ja samalla mahtavimmista spoteista. Takeshita vetää Higuchin kallon niin kovaa kuin pystyy kauhistuttavan kolahduksen saattelemana. Higuchi seisoo paikallaan kaiun hälvetessä kauhistuneessa Korakuenissa.

Ja hänen katseensa napsahtaa takaisin Takeshitaan. Haastaja on kauhuissaan. Jos tuo kallo ei häviä terästolpalle, niin oma kallo on seuraavaksi vaarassa. Takeshita on juuri kohdannut terminaattorin.

Vuoden DDT-ottelu jonka pitäisi kuulua kaikkien katselulistalle.

Sijoitus: Top 25

IWGP Heavyweight Tag Team Championship
FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler) vs Aussie Open (Kyle Fletcher & Mark Davis)

(NJPW Royal Quest II Night One, 1.10.)

FTR:n vuoteen oli “piilotettu” vielä yksi huippuottelu. Kaksikko oli liekeissä AEW:ssa ja ROH:ssa, mutta pieni visiitti Englantiin saattoi mennä monelta ohitse. Osittain varmaan siksi että tapahtumasta ei tullut livelähetystä, vaan se putkahti jälkitallenteena hiljaisesti NJPW Worldiin. Niinpä se ei välttämättä saanut sitä huomiota mitä se ehkä ansaitsi.

Sama pätee joukkueena myös Aussie Openiin, joka on ollut maailman parhaimmistoa jo useita vuosia, mutta ei ollut vielä päässyt suuremmille areenoille näyttämään taitojaan. Menneenä vuonna portit Japaniin aukenivat vihdoin, joten ehkä vuosi 2023 on vihdoin Aussie Openin vuosi. Jos tämänkaltaisia otteluita nähdään lisää, niin ehdottomasti.

Tässä oli kasassa todellinen joukkuepainin näytös. Maailmassa ei montaa paritusta ole, joiden yhteispeli pelaa yhtä hyvin yksiin. Joukkueliikkeitä ja älykästä joukkuepainia nähtiin puolin ja toisin tahdin hellittämättä. Yleisö, joille aussit olivat kuin oman kylän poikia, oli tiukasti molempien joukkueiden puolella ja pääsivät mukaan todelliselle joukkuepainin näytösmatkalle.

Mainitsinko jo, että Harwoodin rintakehästä irtoaa lähes tulkoon heti kättelyssä pieni verivana aivan kuin avokämmentä olisi saatu itse kehäkenraalin kämmenestä? Otsat aukenevat puolin ja toisin ottelun jatkuessa, joten tähtisade oli jo itselle suurempi itsestäänselvyys kuin Misawalle Tokyo Domessa.

Huipennus on toki tuttua near-fallien vaihtelua brittiyleisön menettäessä kuvainnollisesti järkensä, huipennuksenaan Mark Davisin taistelu Sharpshooterin kourissa.

Huippukovien joukkueotteluiden vuotena tämä ottelu on jotenkin vasta neljänneksi paras ja kolmanneksi paras FTR:n eepos. Paikka kymmenen parhaan joukossa on kuitenkin enemmän kuin ansaittu.

Sijoitus: Top 10

Tetsuya Izuchi vs Kaito Ishida

(GLEAT Ver. EX, 9.10. )

Kaito Ishidan lähtö Dragongatesta oli menetys kasvattajapromootiolle, mutta iso kaappaus GLEATille. Heti avausottelussa vastaan asettui tyylillisesti hyvin yhteen sopiva Tetsuya Izuchi, joka ehtinyt niittää mainetta yhtenä GLEATin paremmista “omista pojista.”

Tässä oli paljon samaa kuin Ishidan ja Keisuke Okudan erinomaisessa ottelusarjassa parin vuoden takaa, eli paljon kovia potkuja ja iskuja sekä pätevää painimista siinä sivussa. Toisin sanottu, peniksenmittailua potkukisan muodossa. Ishida kehittyi Dragongatessa erinomaiseksi kiusaajanilkiksi ja pääsi esittelemään parasta osaamistaan potkimalla henkeä ulos Izuchista. Eikä Izuchilla ollut mitään aikomusta jäädä kakkoseksi näissä turpasaunoissa, vaan antoi kahta kauheammin takaisin uudelle kultapojalle. Kokonaisuutena kohtaaminen oli parasta mitä GLEATilla oli tarjota heti Lindamanin ja Irien timanttisen mestaruusottelun jälkeen.

All killer, no filler.

Mikäli tämän vuoden alku pitää kutinsa, niin Ishidalle annetaan harteille sellaista vastuuta, jota ei koskaan Dragongatessa saanut ja toivottavasti muillekin kuin meille DG-uskolliselle olevansa harvinaisen kova luu.

Sijoitus: Top 50

Luchas des Apuestas, Mascara contra Mascara
Pentagon Jr. vs Villano IV

(AAA TripleMania AAA: Mexico City, 15.10.)

Käykö millään järkeen, että 57-vuotias Villano IV painii TripleManiassa paremman ottelun kuin Fenix ja El Hijo del Vikingo yhdessä?

Totta se vaan on.

Käy varmaan enemmän järkeen kuin kertoo Fenixin ja Vikingon ottelun olleen teknisesti erinomainen ja uskomattomia voltteja sisältänyt näytös ja toinen oli verinen mähinä, jossa häviäjä menettäisi koko identiteettinsä.

Tiedän, olette shokissa että verilöyly löytyy tältä listalta.

Ottelu on rautalangasta väännetty hyvin yksiselitteinen. Pentagon Jr on nuorempi, vahvempi ja kaikin tavoin parempi kuin Villano. Villano kuitenkin lyö kovempaa. Kyseessä on kuitenkin Mask vs Mask -ottelu, joten naamioden repiminen kuuluu asiaan. Kaksi veristä miestä repivät ja raastavat säilyttääkseen heille sen kaikkein arvokkaimman asian painiurallaan. Luchamytologiasta ammennetaan myös vähintäänkin kauhallisella. Tavalliselle tallaajalle ei välttämättä Pentagonin Torture Rack merkitse juurikaan mitään, mutta meksikolaisten pitkän linjan faneille on ikuisesti piirtynyt verkkokalvoille ehkäpä kaikkien aikojen luchas de apuestasin lopetus, jossa Villano III menetti naamionsa Atlantikselle juuri kyseisen liikkeen, La Atlantican kourissa.

Ei tämäkään täydellinen ottelu ole, AAA:lle tyypillinen sekoilu on lähellä pilata ottelun lopetuksen, mutta kaikesta välittyvä tunnelma tekee tästä vuoden kovimman lucha-ottelun.

Minulla on välillä tapana puhua yksittäisestä valokuvasta, joka tavalla tai toisella jää päällimmäisenä mieleen vuodesta. Vuonna 2019 se oli verinen Dustin Rhodes veljensä mankelissa, vuonna 2020 se oli Go Shiozaki ja Kazuyuki Fujita lukittautuneena tuijotuskisaan tyhjyyden keskellä, vuonna 2021 se oli Matt Cardona roskamyrskyssä ja vuonna 2022 se on varmasti oikeasti verinen Eddie Kingston bensakanisterin kanssa, mutta naama tunnistamattoman verisenä mössönä sotasaalistaan konfettisateessa esittelevä Pentagon on kovin mahdollinen haastaja!

Sijoitus: Top 25

Ren Narita vs Tomohiro Ishii

(NJPW Battle Autumn Day 9, 26.10.)

Miten saada ihmiset kiinnostumaan jälleen uudesta mestaruusvyöstä New Japanissa?

Helppoa, pistetään firman varmin työjuhta kohtaamaan yksi nuorista lupauksista ja loihtimaan kasaan yksi vuoden parhaimmista otteluista. Helppoa kuin heinänteko!

Naritan vuosi oli alkanut loistokkaasti opettajaansa vastaan Tokyo Domessa ennen paluuta takaisin Yhdysvaltoihin. Lopullinen paluu Japaniin tapahtui syksyllä sangen värittömästi. Suuren paluun sijaan Narita ilmoitettiin hiljaisesti vaan yhteen sekalaiseen alakortin joukkueotteluun. Tästä sisuuntuneena Narita olikin täynnä tulta ja tappuraa astuessaan mölisevän yleisön eteen Korakuen Hallissa.

Paljon on annettava kunniaa tulikuumalle yleisölle, kun kyseessä oli yksi ensimmäisistä NJPW-tapahtumista ilman metelirajoituksia. Mutta kyllä ihan kehässäkin tapahtui ja reippaasti. Pitkien, paikoin liian pitkien NJPW-eeposten lomassa on ihanaa nähdä ottelu joka ei tuhlaa katsojien aikaa lainkaan. Tulisessa sprintissä ei vedetä tuntia turpaan vaan tyydytään reilu kymmenminuuttiseen, mikä pitää paketin kasassa ja katsojan varpaillaan. Narita ja Ishii muksivat toisiaan armotta ilman hengähdystaukoja.

Ottelu on päällisin puolin puhdas turpakeikka, mutta sisältää sen tarinan siemenen mikä erottaa sen muista. Narita on tässä vaiheessa uraansa vielä selkeä Shibata-pastissi, joten ei ole yllätys että tyyli natsaa yhteen Ishiin kanssa. Tämä ottelu on kuitenkin enemmän tai vähemmän suora tribuutti Shibatan ja Ishiin legendaariselle G1-kohtaamiselle vuodelta 2013 lähes identtistä alkuaan myöten. Tästä versiosta tekee kuitenkin kauniin ne eroavaisuudet. Narita ei ole Shibata, häneltä puuttuu kokemus sekä tietty tappajan asenne, mutta hänellä on nuoruus puolellaan. Ishii tuntee Shibatan tyylin kuin omat taskunsa ja pystyy pysymään mukana, mutta ikää on tullut lisää lähes kymmenen vuotta edellisen vastaavan turpasaunan jälkeen.

Beauty in violence.

Vuoden paras NJPW-ottelu.

Sijoitus: Top 10

AEW Trios Championship
Death Triangle (PAC & Lucha Brothers) vs The Elite (Kenny Omega & The Young Bucks)

(AEW Full Gear, 19.11.)

Hittien soittaminen on harvoin tuntunut näin hyvältä.

The Elite oli ollut poissa ruudusta useamman kuukauden Brawl Outin seurauksena. Kenny Omega oli ollut pois kehistä vielä pidempään. Vuotta aiemmin Omega oli lähtenyt ansaitulle sairaslomalle parantelemaan kehoaan. Yhdeksän kuukauden tauon jälkeen paluu kesti vain kolme ottelua ennen pikaista hyllytystä.

Kolme lisäkuukautta lepoa antoivat Omegalle aivan uutta virtaa.

Carry On My Wayward Son antoi raikuvat alkusoinnut kuuden henkilön spotfestille, jossa ei volteilta Jim Cornetten kauhuksi säästytty. Don’t you cry no more, Jim.

Yleisö söi koko köörin kädestä kaasun pysyessä visusti pohjassa koko matkan ajan. Eliten paluuta toki auttoi huomattavasti se, että vastapuolella olivat ehkä heidän parhaat vastaparinsa. Young Bucksien ja Lucha Brothersien keskinäiset kohtaamiset toimivat oli firma mikä tahansa ja tuloksena on lähes aina priimaa. Myös Omegan ja PACin välinen kemia tuntuu olevan jopa hieman aliarvostettua, sillä Omega ei ole löytänyt AEW:sta itselleen kuin kaksi parempaa tanssikaveria (Danielsonin ja Pagen).

Kuten sanottua, tämä ottelu koostui lähinnä hittien soittamisesta, minkä kruunasi vielä oikeasti yllättävä ja toimiva lopetus. Mutta kun hitit ovat näin hyviä, niin uutta materiaalia ei tarvinnut hirveästi keksiä.

Vuoden hyvän mielen ottelu. Mielipiteeseen ei vaikuta millään tavalla ottelun nauttiminen muiden smarkkipalluraisten kanssa miittissä. Ei sitten millään.

No okei, kyllä se vaikutti.

Sijoitus: Top 25

Open the Dream Gate Championship
Yuki Yoshioka vs Masaaki Mochizuki

(DG Fantastic Gate, 6.12.)

Yuki Yoshioka oli noussut, ehkäpä hieman yllättäen, Dragongaten huipulle kesällä ja pitänyt hallussaan Open the Dream Gate -mestaruutta siitä lähtien. Vuoden 2016 kovaan koulutuserään kuuluva Yoshioka vietti vuoden Meksikossa juuri pandemia puhjettua ja palasi takaisin Dia Infernon maskin alla. Vuoden vahvan hahmotyöskentelyn jälkeen naamion alta paljastui luontainen sankari, jonka ympärille kyhätyn D’Courage -joukkueen (ja myöhemmin tallin) ympärille koko Dragongaten vuosi rakentui. Henkilökohtaisesti Yoshioka on myös suosikkini tuosta vuoden 2016 ryhmästä ja on ollut ilo nähdä miehen nousu huipulle asti.

Mestaruusottelussa oli vastassa joulukuisessa Korakuen Hallissa Dragongaten teräsmies, Masaaki Mochizuki. Mochizuki oli tuomittu “liian vanhaksi” parikymppisten keskellä jo vuonna 2004 voittaessaan Dream Gaten ensimmäistä kertaa 34-vuotiaana. Nyt 52-vuotias kolminkertainen mestari oli edelleen “liian vanha” nuoruusleikkauksen keskellä olevaan Dragongateen, mutta yhä edelleen uskottava haastaja kelle tahansa. Ja olihan Mochizuki ollut Yoshiokan ensimmäinen mentori johtaessaan Mochizuki Dojo -tallia hallitsevan mestarin tulokasvuosina.

Tuloksena oli kutkuttava taisto, joka rakentui pitkälti vastaiskujen pariin. Mochizukilla vaikutti olevan vastaus kaikkeen, mitä Yoshioka iski pöytään. Tavaramerkit kääntyivät lennosta ikäviksi käsilukoiksi, kunnes Yoshioka alkoi hetki hetkeltä väsyttää ja nujertaa veteraania. On myös kiitettävä molemminpuolista raajojen työstämistä ja niiden myyntiä Mochizukin kohdistaessa iskunsa Yoshiokan käteen ja Yoshiokan vastatessa murjomalla Mochin polvea. On harmittavan yleistä, että isossa mestaruusottelussa ottelun alkupuoli täytetään merkityksettömällä raajan työstämisellä, mutta tässä ottelussa sekä Yoshiokan käsi että Mochizukin polvi pysyivät oleellisena osana koko ottelun tarinan kaarta.

Yksi vuoden yksinkertaisuudessaan parhaista spoteista nähdään loppumetreillä, kun Yoshioka saa vihdoin iskettyä tehokkaan Frog Splashinsa. Sen sijaan, että Mochizuki pomppaisi ylös ykkösellä taistelutahtoa puhkuen tai repäisisi itsensä ylös millisekuntien päässä kolmeenlaskusta, niin tappion partaalla oleva veteraani toimii puhtaalla refleksillä… ja lyö Yoshiokaa nyrkillä suoraan päähän ennen kuin tämä ehtii selätykseen.

Mochizuki mestaruusottelussa ei koskaan käy vanhaksi.

Sijoitus: Top 10

Jon Moxley vs Konosuke Takeshita

(AEW Rampage, 9.12.)

Jon Moxleyn ja Konosuke Takeshitan toinen kohtaaminen oli Takeshitan AEW-vuoden huipennus ja samalla jälleen yksi kunniamerkki Moxleyn rintakehään. Takeshitan ensimmäisen ison AEW-voiton metsästys oli jo ehtinyt tuottaa kourallisen huippuotteluita, mutta kohokohta oli omissa kirjoissani tämä koitos.

Ensikohtaamisessa Takeshita jäi Moxleyn jyrän alle ja poistui verisenä areenalta. Tällä kertaa tilanne oli lähes päinvastainen, kun Moxley on pulassa ja verisenä Takeshitan myllytyksessä. Kaasupohjin pysyi lattiassa alusta loppuun ja mahtuipa mukaan myös yksi vuoden paremmista selätyksistä nousuista tuomarin käden osuessa mattoon vasta kertaalleen.

Takeshita on ollut pitkään kova luu, mutta ainakin omaan makuuni nämä alle kaksikymmentäminuuttiset rykäisyt sopivat miehelle paremmin, kuin ne 40 minuuttia kestävät DDT-pääottelueepokset joihin usein törmäsi kurkatessaan lähinnä DDT:n isoimpia tapahtumia. Vuosi 2022 löi alkutahdit Takeshitan Yhdysvaltojen valloitukselle, joten voi vaan olettaa että vuonna 2023 räjähtää kunnolla myös suuremman roolin muodossa.

Sijoitus: Top 50

Pure Rules Match for the ROH Pure Championship
Daniel Garcia vs Wheeler Yuta

(ROH Final Battle, 10.12.)

Vielä kerran, pojat.

Aivan kuten eräs toinen ottelutrilogia (josta puhutaan ihan hetken kuluttua), niin myös Yutan ja Garcian ottelusarjan toinen osa ei ollut yhtä muistettava kuin alkutahdit ja huipennus. Final Battlessa nähty kolmas kohtaaminen rakensi edeltävien otteluiden luomalle perustalle erinomaisesti.

Vaikka Wheeler Yuta on tässäkin ottelussa erinomainen sankari, niin tämä ottelu on Garcian voimannäyte. Kaikki vähäänkin pidempiaikaiset painifanit ovat nähneet lukemattomia otteluita, joissa työstetään jotain ruumiinosaa, kuten vaikkapa kättä, jalkaa tai selkää. Niinpä onkin ilo nähdä välillä poikkeuksellisia ruuminosia kurimuksessa. Garcia työsti Yutan kaulaa niin ilkeän näköisesti, että itsellekin meinasi jäädä pala kurkkuun. Eikä siinä vielä kaikki, sanovat ostos-TV sekä kaikki tekstinkappaleitaan epätoivoisesti erimuotoisilla aasinsilloilla kasvattavat kirjoittajat! Kun ensikohtaamisessa olivat rope breakit jääneet lähes käyttämättä, niin tällä kertaa Garcia pakotti Yutan ahdinkoon raahaamalla miehen köysiin ennen kuin lukitsi jotain lukkoa kiinni. Nerokasta toimintaa sääntöjen puitteissa ja juuri sellaista painia, jota Garcian kaltaiselta hahmolta voi odottaa.

Kohtaaminen jää omissa kirjoissani vain rahtusen ensikohtaamisen taakse, mutta toimii erinomaisena huipennuksena molempien painijoiden vuosille.

Sijoitus: Top 50

Double Dog Collar Match for the ROH Tag Team Championship
FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler) vs The Briscoes (Jay & Mark)

(ROH Final Battle, 10.12.)

Olen ehkä vastarannan kiiski, sillä kesän 2/3 Falls -koitos ei herättänyt niin kovia tunteita kuin trilogian ensimmäinen osa. Olihan sekin hyvä, mutta menetti pitkää eeposta rakentaessaan palasen siitä, mikä teki ensikohtaamisesta niin ikimuistoisen.

Trilogian päätös todisti kuitenkin, että ensiyritys ei ollut tähdenlento. On aika lailla lähinnä päivästä kyse, kumpaa ottelua arvostaa enemmän.

Kun ensimmäinen ja toinen ottelu, brutaaliudestaan huolimatta, olivat vielä pohjimmiltaan painia, niin tämä oli verilöyly. Koko nelikko lorautti muutaman hassun pisaran itsestään ulos maalatessaan kauniin teoksen vuotensa kruunuksi. Ei tässä ollut enää kyse hyvin soljuvasta painista, kauniista joukkueliikkeistä tai edes niistä ihanan kovista iskuista. Nyt oli vaan piestävä vastustajaa niin kauan, kunnes siitä ei enää löytyisi elonmerkkejä. Kyllähän tässäkin toki löytyi viittauksia aiempiin kohtaamisiin, mutta ne ovat lähinnä pieni vivahde muuten vahvan kokonaisuuden keskellä.

Mark Briscoen kauhistuttava lento ilmojen halki armottomaan tuolipinoon on kauniiden/kauheiden spottien täyttämänä vuotena ehkä se kaikista säväyttävin.

Ottelu, jossa tuomari Mike Poseykin vuodattaa verta tälle bisnekselle ei vaan voi olla mitään muuta kuin huippuottelu.

FTR oli varmasti lukinnut vuoden joukkueen tittelinsä jo aikoja sitten, mutta tämä oli verenpunainen rusetti koko paketin päälle.

…

Muutamia päiviä tästä ottelusta kirjoittamisen jälkeen Jay Briscoe menehtyi 38-vuotiaana auto-onnettomuudessa 18.1.2023. Jay jää veljensä kanssa historiankirjoihin yhtenä kaikkien aikojen parhaista joukkuepainijoista.

Painimaailma menetti yhden omistaan jälleen aivan liian aikaisin.

Lepää rauhassa.

Sijoitus: Top 10

---

Eniten otteluita painijoittain:

1. Jon Moxley (5 ottelua)
2. Dax Harwood, Cash Wheeler, Daniel Garcia, Bryan Danielson (4 ottelua)
3. Eddie Kingston, Konosuke Takeshita, Wheeler Yuta, Zack Sabre Jr. (3 ottelua)
4. Ren Narita, Kazuchika Okada, Will Ospreay, Shingo Takagi, Tomohiro Ishii, Chris Jericho, Shun Skywalker, Diamante, Jason Lee, Takuma Fujiwara, Susumu Yokosuka, Kazusada Higuchi, The Young Bucks, The Briscoes, Chris Sabin, Gabriel Kidd, Pentagon Jr. (2 ottelua)

Jon Moxley nousee hiuksenhienosti joukon kärkeen eikä ihme, pidänhän miestä yhtenä maailman parhaista painijoista. Jaetulle kakkossijalle nousevat aivan aiheesta FTR sekä Bryan Danielson, mutta hiipiipä kärkikahinoihin jopa Daniel Garcia. ZSJ säilyttää paikkansa parhaana NJPW-painijana, Konosuke Takeshita oli ryöstää valokeilan itselleen, Kingstonin alkuvuosi oli erittäin kova ja Yuta hiipi paikalle myös Garcian jalanjäljissä. Kahteen otteluun pääsi tänä vuonna melkoinen lössi porukkaa, joita en lähde sen ihmeemmin erittelemään. Will Ospreaylla oli huippuvuosi, mutta omissa kirjoissani moni hänen otteluistaan jäi juuri ja juuri harkinnasta pois.

Moxleyllä on tulevana vuotena kova vuori kaadettavanaan, sillä yksikään ykköspaikan painija ei ole vielä suoritustaan toistanut. Walterin vuoden 2018 ennätys saa elää ja levätä rauhassa.

Eniten otteluita promootioittain:

1. All Elite Wrestling (13* ottelua)
2. NJPW (11* ottelua)
3. Dragongate (7 ottelua)
4. Ring of Honor (4 ottelua)
5. Impact Wrestling, DDT, GLEAT (2 ottelua)
6. JTO, M-Pro, AAA, CMLL, GCW, RevPro, PWG, ACTION, FCF, Prestige (1 ottelu)

All Elite Wrestling pitää kärkipaikastaan kiinni toisen vuoden putkeen, mutta vanha kuningas NJPW oli ”vaisusta” vuodesta huolimatta aivan kannassa kiinni. Dragongate on samoissa lukemissa kuin edeltävänä vuonna ja pitää tiukasti kiinni kolmannesta sijasta. ROH erottui muusta massasta kahden erinomaisen feudin ansiosta. Kymmenen promootiota sai listalle tasan yhden ottelun, mikä on ennätys sekä yllätys, sillä koen paininkatseluni lähinnä kaventuvan vuosien edetessä.

(*AEW x NJPW Forbidden Door -tapahtumassa nähty Castagnoli/ZSJ-ottelu on laskettu molemmille promootioille)

---

Viisi vuotta olen nyt näitä rustaillut (sekä vuodesta 2017 foorumin puolelle, joka on saattanut hyvinkin kadota bittiavaruuden tomuihin), niin on hyvä listailla vielä vähän kollektiivisesti viiden vuoden tarjontaa. Vuositasoa hieman vääristää vuosi 2020, jolloin listasin vain 25 ottelua.

Kunniamainintojen kuninkaat painijoittain 2018 – 2022

1. Shemeikka (4 ottelua)
2. Kenny Omega, Chris Brookes, Pentagon Jr. & Fenix (3 ottelua)

Shemeikka on kunniamainintoja jakaessa ollut aina eturivin mies ja saavuttikin komean neljän vuoden putken kunniamaininnoissa. Eihän tämä Ludvig-palkintoputkea voita, mutta onpahan kaveri ollut ainakin varmuuden perikuva. Jaettua kakkossijaa komistavat tutut Omega, Pentagon ja Fenix, mutta kolmeen kunniamainintaan hiipi takavasemmalta myös Chris Brookes. Kasa painijoita oli kahdessa esiintymisessä, mutta varsin usein kunniamainintaköörissä on paljon vaihtuvuutta, monen hengen joukkuematseja sekä yleisiä sekoiluotteluita.

Kunniamainintojen kuninkaat promootioittain 2018 – 2022

1. All Elite Wrestling (7 ottelua)
2. Impact Wrestling (6 ottelua)
3. FCF Wrestling, Dragongate (5 ottelua)
4. WWE, Progress Wrestling, wXw, New Japan Pro Wrestling (3 ottelua)

AEW:n voittokulku ei ole mitään uutta, mutta myös Impact hiipi aivan kantaan kiinni. FCF:llä on melkeinpä vakipaikka yhtenä kunniamainintana vuosittain ja myös Dragongate on napannut paikkoja tasaiseen tahtiin. Progressin ja wXw:n paikat muistuttavat vielä eurooppalaisen painin hetkellisestä nouskiidosta. NJPW ei hirveästi kunniamainintoja tarvinnut ollessaan yleensä itse listan matseissa aivan kärkipäässä.

---

Eniten otteluita painijoittain 2018 – 2022

1. Will Ospreay (15 ottelua)
2. Kenny Omega (14 ottelua)
3. Shingo Takagi, Jon Moxley (12 ottelua)
4. Zack Sabre Jr. (11 ottelua)
5. Walter, Bryan Danielson (10 ottelua)
6. Kazuchika Okada (8 ottelua)
7. David Starr, Tomohiro Ishii, Minoru Suzuki, Naruki Doi, Kzy (7 ottelua)
8. Jordan Devlin, Konosuke Takeshita, Shun Skywalker, Dax Harwood, The Young Bucks, Hangman Page (6 ottelua)
9. Cash Wheeler, Kaito Ishida, Hiroshi Tanahashi, PAC, Go Shiozaki, Eita (5 ottelua)
10. Johnny Gargano, Ilja Dragunov, Tetsuya Naito, Jason Lee, Daniel Garcia, BxB Hulk, Masaaki Mochizuki, Jay White, Susumu Yokosuka, Eddie Kingston, Katsuhiko Nakajima (4 ottelua)

On suuri shokki kaikille painia seuraaville, että Kenny Omegan ja Will Ospreayn otteet ovat uponneet varmasti vuodesta toiseen. Ospreaylla on hiuksenhieno etu vielä tässä vaiheessa, mutta miehellä on vielä aika puolellaan. Moxley on tehnyt kovaa nousua, kun taas Takagi on esiintynyt paikallaan tasaisen tappavasti joka vuosi. Sama pätee myös muihin kärkinimiin, kuten Okadaan, Sabreen ja Danielsoniin. Walter on iso poikkeus, sillä hänen otteluitaan ei ole nyt näkynyt täällä kolmeen vuoteen, mutta avausvuosi 2018 oli miehelle niin kova että harva on päässyt siitä edes viidessä vuodessa ohitse.

Yhden vuoden suonenvedoilla pääsee hyvin vielä kymmenen sijoille mukaan, kuten esimerkiksi Johnny Gargano (neljä ottelua 2018), Go Shiozaki (neljä ottelua 2020) tai David Starr (viisi ottelua vuonna 2019) näyttävät.

Eniten otteluita promootioittain 2018 – 2022

1. NJPW (49 ottelua)
2. All Elite Wrestling (34 ottelua)
3. Dragongate (24 ottelua)
4. Progress Wrestling (14 ottelua)
5. DDT, Pro Wrestling NOAH, GCW (9 ottelua)
6. WWE, Impact Wrestling, Ring of Honor (8 ottelua)
7. Pro Wrestling Guerilla, FCF Wrestling (7 ottelua)
8. OTT (5 ottelua)
9. wXw (4 ottelua)
10. STARDOM, RevPro (3 ottelua)
11. MLW, GLEAT, AJPW, AAA (2 ottelua)

NJPW on aivan omassa sfäärissään ja vastaa yli viidesosasta kaikista viiden vuoden aikana listatuista otteluista. AEW on vuoden takamatkalta tehnyt kuitenkin kovan nousun, mutta jos (erittäin iso jos) vielä seuraavan viiden vuoden päästä näitä kirjoittelen, niin uskon eron tasoittuvan, mutta vain hieman.

Dragongate ja Progress ovat tavallaan ”yliedustettuja” sillä pidän (tai pidin) promootioiden tarjonnasta ja tyylistä keskivertoseuraajaa enemmän. Progress jämähtänee näille sijoilleen muiden japanilaisten firmojen sekä Impactin ajesssa tulevaisuudessa ohitse, mutta ainakin toistaiseksi uskon Dragongaten pysyvän tiukasti näinkin korkealla. Huvittavasti Cyberfight-firmat DDT ja NOAH ovat tasaluvuissa.

Olen aivan yhtä shokissa siitä, että PWG on tässä alempana kuin WWE. Seitsemän WWE:n kahdeksasta otteluista ovat vuodelta 2018 ja niistäkin yhtä lukuun ottamatta kaikki NXT:n puolelta.

---

Kiitoksia mammutin kahlaamisesta lävitse, katsellaan taas vuoden päästä!