2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Hard Justice 2006

Päivämäärä: 13.8.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Viimeksi arvostelussa oli The Great American Bash, joka jää historiankirjoihin kohonneiden maksa-arvojen tapahtumana ja jonka lähes koko kortti jouduttiin pistämään uusiksi vajaa viikko ennen ppv:tä. TGABin tunnustukseksi pitää kuitenkin antaa se, että tapahtuman aikana areenan katto ei syttynyt tuleen. Näin nimittäin kävi elokuussa järjestetyssä TNA:n Hard Justicessa, joka muistetaan edelleen – vajaa 10 vuotta myöhemmin – ”The Roof Is on Fire” -ppv:nä.

Tapahtuman alkupyroissa meni siis joku ilmeisesti pieleen, koska ne sytyttivät kattorakennelmiin oikean (vaikkakin varsin pienikokoisen) tulipalon, jota jouduttiin sammuttamaan semmoisella määrällä sammutusvaahtoa, että hetkeksi areenalla ei nähnyt yhtään mitään. Tämä kaikki tapahtui siis ppv:n ensimmäisen ottelun aikana, ja matsi saatettiin tulipalosta huolimatta päätökseen. Vaikka palo oli saatu jo sammutettua ottelun aikana ja selostajatkin näyttivät vähän aikaa uskovan show’n nopeaan jatkumiseen, areena jouduttiin kuitenkin evakuoimaan turvatoimenpiteenä. Kun Orlandon palokunta oli varmistanut paikan olevan turvallinen, ppv sai jatkua. Aikaa areenan evakuoimiseen, katsojien takaisin tuomiseen ja kaikkeen muuhun säätämiseen paloi (pun definitely intended) yli puoli tuntia. Palaan yksityiskohtiin vielä arvostelussa. Selostajinamme tässä tulisessa ppv:ssä tietenkin DW ja Tenay. Haastattelijana Borash.

Singles Match

Johnny Devine vs. Eric Young

Tämän ottelun alkaessa kenelläkään ei ollut vielä mitään tietoa edessä olevista hauskoista tulipalohässäköistä. Ei, tässä vaiheessa keskityttiin olennaiseen. Team Canada oli siis joutunut hajoamaan viime ppv:ssä, ja nyt porukan jäsenten oli aika etsiä uutta tekemistä. Sympaattinen, pelokas ja häsläämiseen taipuvainen Eric Young oli ollut jo kuukausien ajan fanien suosikki. Lopullisen face-turninsa hän teki tuossa Team Canadan hajoamisen yhteydessä, kun porukan valmentaja Scott D’Amore käytännössä vieritti koko stablen hajoamisen Youngin syyksi ja julisti, että Young saa potkut TNA:sta koska tahansa. Fanit kuitenkin asettuivat hurjasti Youngin puolelle, ja niinpä EY oli viime viikkoina aloittanut fanien joukossa ns. sissimarkkinointina ”Don’t fire Eric” -kampanjan. Tähän ppv:hen TNA:n authority figure Jim Cornette buukkasi Youngille ottelun entistä Team Canada -kumppaniaan ja nykyistä Paparazzi Productions -jäsentä Johnny Devineä vastaan, jotta Young voisi osoittaa ansaitsevansa paikkansa TNA:ssa.

Tätä ottelua on aika vaikea arvioida ihan normaalina kamppailuna, eli ottamatta huomioon sitä, että areenan kattorakennelmat syttyivät tuleen ensimmäisten minuuttien aikana ja että koko kehäalue täyttyi sammutussavusta. Yleisön ”The roof is on fire” ja ”You can’t see us” -chantit olivat kyllä aivan täyttä kultaa. Pitää antaa tunnustusta myös Youngille ja Devinelle siitä, etteivät he pahemmin hätkähtäneet siitä, että koko kehä oli hetken aikaa täynnä savua. Hyvä jos kaksikko edes eteensä näkisi, mutta se ei miehiä pahemmin haitannut. Aika moni painija olisi voinut lopettaa ottelun heti nopealla Roll upilla, kun kehään alkoi pursuta savua. Sen sijaan Devine ja Young jatkoivat vielä parin minuutin ajan ja väläyttivät oikeasti näyttäviä liikkeitä. Erityisesti Young teki piristävän hyvää työtä Singles-painijana. Ei tämä reilu viisiminuuttinen savulla höystetty rykäisy ehtinyt silti nousta perus tv-ottelua kummoisemmaksi koitokseksi, jos tälle siis jonkun arvosanan haluaa antaa. Uniikki aloitus joka tapauksessa. Ottelun jälkeen Earl Hebner hyökkäsi ottelun tuomarin Slick Johnsonin kimppuun. Hebner oli erotettu TNA:sta, koska hän auttoi Jeff Jarrettia Slammiversaryssa kusetusvoittoon Christian Cagesta, ja nyt hän oli ilmeisesti katkera uudelle head refereelle Johnsonille.

* * 

Tämän jälkeen alkoi sitten se todellinen tulipalohässäkkä. Ensin selostajat ehtivät jo mainostaa, kuinka seuraavaksi nähtäisiin joukkuemestaruuksien ykköshaastajuusottelu America’s Most Wantedin, Naturalsin, James Gangin ja Maverick Mattin & Kazarianin välillä. Sitten koko areena jouduttiin evakuoimaan, minkä aikana ppv-katsojille näytettiin kahteen kertaan hypevideo illan Main Eventistä. Kun kuva palasi lähetykseen, Mike Tenay, Don West ja Jeremy Borash pääsivät vetämään areenan ulkopuolelta täysin improvisoitua juontoa siitä, mitä oikein parhaillaan tapahtuu ja mitä seuravaksi nähtäisiin. Kolmikon haastateltavina kävivät Monty Brown, Eric Young ja Shane Douglas Naturalsien kanssa. Heistä varsinkin Brown veti aivan huikean sekopäisen impro-promon. Täyttä kultaa. Lopulta ihmiset alkoivat päästä takaisin areenalle, ja yli puolen tunnin järjestelyjen jälkeen show oli valmis jatkumaan turvallisesti. Edellä mainostettu joukkuemestaruuksien ykköshaastajuusottelu jouduttiin tiputtamaan kortista ajanpuutteen vuoksi, mutta muuten show jatkui täysin normaalisti.

TNA X Division Title Shot

Chris Sabin vs. Alex Shelley

Chris Sabinin tulinen feud Kevin Nashin ja tämän suojattien Alex Shelleyn ja Johnny Devinen välillä jatkui jatkumistaan. Alun perin Sabinin piti kohdata tässä tapahtumassa Nash – ja jos ymmärsin oikein, niin vieläpä X-Divisioonan mestaruuden ykköshaastajuusottelussa. Nashilla olisi siis vihdoin ollut mahdollisuus päästä ihan oikeasti todistamaan, että hän on parempi kuin koko X-Divari. Harmi vain, että Nash (kuten tuhat kertaa aikaisemmin urallaan) loukkaantui, eikä voinut osallistua tähän otteluun. Tällä kertaa Nash oli onnistunut paskomaan niskansa. Niinpä Nashin korvaajaksi nousi tämän luottopoika, Paparazzi Productionsin alkuperäisjäsen Alex Shelley. Nyt sitten Shelley ja Sabin kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka voittaja saisi X-Divarin mestaruusottelun.

Tiedän kyllä, että otteluiden ajasta joudutaan ns. hieman karsimaan, kun lähetysajasta menetetään melkein 40 minuuttia tulipalohässäkän vuoksi. Siksi en nyt ala itkeä sen enempää ottelun lyhyestä kestosta, vaikka mieli tekisi. Edes viisi minuuttia lisää olisi tehnyt nimittäin ihmeitä tälle ottelulle. Silloin olisi puhuttu kirkkaasti hienosta ottelusta, ehkä jopa huipputason koitoksesta. Nyt tämä noin kahdeksanminuuttinen rykäisy oli kiistatta hyvää, viihdyttävää ja ennen kaikkea vauhdikasta painia, mutta sen korkeammalle ei kuitenkaan päästy. Ottelusta näkyi koko ajan, että Shelleyllä ja Sabinilla on vähän kiire ja että ihan sillä toivotulla rauhalla ei ehditä tätä ottelua rakentaa. Siitä huolimatta nämä kaksi rakastamaani mestaria tekivät erinomaista työtä ja tarjosivat niin hyvän X-Divisooonan ottelun kuin vain näistä lähtökohdista pystyy. Huippuotteluitakin tältä kaksikolta nähdään aikanaan. Nyt ei ollut vielä sen aika eikä paikka.

* * * 

Singles Match

Abyss vs. Brother Runt

Brother Runtin veljet Devon ja Ray olivat lähteneet Japanin-kiertueelle ja jättäneet pikku-Runtille yhden ohjeen: älä tee mitään typeryyksiä. Runt oli kuitenkin suurimman osan urastaan ollut tunnettu siitä, että hän haastoi mahdollisimman paljon riitaa mahdollisimman paljon itseään isompien painijoiden kanssa. Ei siis ihme, että Devonin ja Rayn lähdettyä Runt kävi ihan tosissaan taistoon Abyssia vastaan. Abyssin ja Runtin vihamielisyydet alkoivat oikeastaan jo edellisen ppv:n 6-Man Tag Team Matchissa, ja nyt Runt tahtoi osoittaa pystyvänsä pieksemään Abyssin. Monsteri ja tämän manageri James Mitchell suhtautuivat Runtiin tietenkin lähinnä säälien, mutta he ottivat silti Runtin haasteen vastaan voidakseen tuhota miehen kokonaan. Runt ei kuitenkaan ollut jäänyt yksin taistossa, vaan hän oli hakenut apua Ravenilta, joka tiesi kaiken mahdollisen Abyssin pieksemisestä.

Little Spike Dudley oli sitten palannut niin vaatetuksensa kuin storylinensäkin osalta suoraan vuoden 1998 ECW:hen. Silloin LSD otteli jatkuvasti isoja köriläitä vastaan ihan kivoissa mutta loppujen lopuksi aika merkityksettömissä otteluissa, ja samaa on ilmassa nyt. Kunniaa pitää tietenkin antaa Runtille siitä, kuinka älyttömiä nastabumppeja hän lopussa otti: ensin suoraan otsa edellä nastoille ja sitten vielä kaksi muuta tiputusta niiden päälle. Näitä spotteja lukuun ottamatta ottelusta ei kuitenkaan jäänyt paljoa käteen. Runt otti hyvää bumppia ja yritti saada vähän myös piestyä Abyssiä, mutta aika vähäiseksi se suoriutuminen lopulta jäi. ECW-aikoinakaan tämäntyyppiset ottelut eivät olleet mitään omia suosikkejani, ja nyt tämä maistuu jo aika puulta. Yksittäisenä kokeiluna vielä menee, mutta ei tämä silti laadultaan sitä tv-ottelutasoa ylitä.

* * 

Falls Count Anywhere Match

Monty Brown vs. Rhino vs. Samoa Joe

Monty Brownin ja Rhinon väkivaltainen välienselvittely oli jäänyt Victory Roadissa pahasti kesken, kun kaksikko oli ajautunut tappelemaan yleisön sekaan, ja tuomari oli päättänyt ottelun tuplauloslaskuun. Niinpä kahden körilään keskinäistä paremmuutta ei ollut onnistuttu vielä ratkaisemaan, ja niinpä War Machine ja Alpha Male kävivät toistensa kimppuun myös VR:n jälkeisessä Impactissa. Tällä kertaa soppaan sotkeutui uransa kanssa hieman tyhjäkäynnillä oleva voittamaton Samoa Joe, joka oli aluksi seurannut tätä kukkotappelua sivussa mutta joka tahtoi nyt osoittaa olevansa vielä kovempi äijä kuin nämä kaksi muuta. Niinpä Hard Justiceen buukattiin ottelu kolmikon välille, ja stipulaatioksi lisättiin vielä Falls Count Anywhere Match. Kuten What tätä omassa arvostelussan nerokkaasti kuvaili, kyseessä oli todellakin testosteronia tihkuva ottelu.

No nyt oli kunnon rymistelyä! Perhana, nämä äijät hoitivat tällaisen ottelun juuri sillä intensiteetillä millä kuuluukin. Oikeastaan tässä ottelussa tuli pitkästä aikaa kunnolla esille se, mitä 3-Way Match parhaimmillaan tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että aina vuorotellen kaksi painijaa painii toisiaan vastaan, yksi makaa jossain ulkopuolella ja sitten välissä tehdään pari nättiä 3-Way-liikettä. Tai ainakaan sen ei aina tarvitsisi tarkoittaa sitä. Tässä nimittäin nämä kolme miestä oikeasti tappelivat toisiaan vastaan koko ajan KOLMESTAAN. Toki hetkittäin joku oli aina maassa ottamassa lepiä, mutta todella paljon nähtiin oikeasti kolmen miehen iskujen vaihtelua ja kolmannen painijan ilmestymistä mukaan tappeluun aivan tyhjästä. Lisäksi tässä nähtiin niin kovia isojen miesten spotteja, etten jaksa alkaa edes luetella niitä. Lopun pöytäspotit olivat toki täyttä timanttia, mutta samoin oli muun muassa Brownin Double Underhook Suplex Rhinolle ja Brownin loikka turvakaiteen yli suoraan Rhinon ja Joen päälle. Perhana, tämä oli nyt juuri sellaista HC-meininkiä, mitä pitäisi nähdä enemmän. Jos vain aikaa olisi ollut hieman enemmän ja jos vain olisi nähty vielä joku oikeasti vuoden spotti -tyylinen hetki, olisi puhuttu jo huippuluokan ottelusta. Nyt jäädään hienon puolelle, mutta ei sekään huonosti ole. Niin ja tämä oli nyt se Monty Brownin viimeinen ppv-ottelu TNA:ssa, mistä menin möläyttämään vahingossa jo alkukeväästä. Pian tämän ppv:n jälkeen Monty lähti TNA:sta, ja seuraavan kerran hänet nähtäisiin näissä arvosteluissa ihan muissa kuvioissa.

* * * ½ 

Singles Match

Gail Kim vs. Sirelda

AJ Styles ja Christopher Daniels olivat tuoneet muskelinaisen Sireldan TNA:han ratkaisuna heidän ongelmaansa, jonka nimi oli Gail Kim. Sirelda olikin onnistunut ongelmanratkaisijana erinomaisesti, koska Sireldan avulla Styles ja Daniels olivat onnistuneet vihdoin voittamaan mestaruudet America’s Most Wantedilta ja vieläpä säilytämään vyöt Victory Roadin ottelussa. Daniels ja Styles olivat useaan otteeseen vihjanneet, että Sirelda ja Kim tuntisivat toisensa jo ennen TNA-aikoja ja että heillä olisi ilmeisesti jonkinlainen yhteinen historia. Tuota historiaa ei kuitenkaan ollut avattu mitenkään (ehkä koska TNA:n käsikirjoittajilta oli loppunut mielikuvitus), mutta yhtä kaikki nämä kaksi naista vihasivat toisiaan. Niinpä heidän välilleen buukattiin ensimmäinen 1 on 1 -naisten ottelu TNA:n ppv:ssä varmaan sitten marraskuun 2004.

Joo, nyt se on virallista. Sirelda on naisten divisioonan Mark Henry. Liian isokokoinen, kömpelö ja kykeneväinen tekemään kehässä lähinnä World’s Strongest Slamin. Onneksi Sireldaa vastassa oli sentään Gail Kim, niin tämä ei ole ehkä ihan vuoden huonoin ottelu, vaikka kovin kauas ei jäädä. On sinänsä surullista, että TNA alkoi rakennella omaa naisten divisioonaansa juuri tämän taisteluparin varaan. Onneksi homma muuttui huomattavasti paremmaksi vielä tämän vuoden aikana, mutta alku ei ollut kieltämättä erityisen onnistunut. Ehkä TNA:llakin oli paljon korkeammat toiveet Sireldan varalle? Tahdon kovasti uskoa niin, koska en keksi yhtään hyvää syytä, miksi TNA olisi välttämättä halunnut palkata huonon naispainijan olemattomaan ”naisten divisioonaansa”. Kimin kovan yrittämisen ansiosta tämä oli juuri ja juuri siedettävä ottelu, mutta ei tämä laadultaan silti päihitä mainittavasti edes Bra & Panties Matcheja, ja se on oikeastaan kaikki, mitä kenenkään tästä tarvitsee tietää.

TNA X Division Championship

Senshi (c) vs. Petey Williams vs. Jay Lethal

X-Divisioonan mestari Senshi sai tällä kertaa vastaansa kaksi haastajaa: Team Canadan hajoamisen jälkeen nopeasti takaisin X-Divarin mestaruuskuvioihin palanneen Petey Williamsin ja nuoren sekä lahjakkaan Jay Lethalin. Williams oli ansainnut paikkansa tässä ottelussa voittamalla eliminointisäännöillä käydyn viiden miehen ykköshaastajuusottelun, jonka lopussa hän oli viimeisenä selättänyt nimenomaan Lethalin. Jim Cornette oli kuitenkin ihastunut Lethalin sisukkuutteen, ja ilmeisesti sen ansiosta myös Lethal oli lisätty mestaruusotteluun, koska miksipäs ei.

Täytyy todeta, että tämä jäi pienoiseksi pettymykseksi. Lisäksi olen hieman ärsyyntynyt siitä, kuinka älyttömästi Tenayn ja Westin on pakko hehkuttaa ”X-Divisioonan uudelleensyntyä”. C’mon: Williams on entinen X-Divisioonan mestari ja Low-Ki on j******ta X-Divisioonan alkuperäisiä kulmakiviä. Ei tässä ole nyt mitään pyörää keksitty uudelleen: Joe, Daniels ja Styles ovat vain lähteneet muihin kuvioihin. Tuosta hehkutuksesta tulee sellainen olo, ettei TNA luota näiden tyyppien vetovoimaan X-Divisioonan pääniminä, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Samalla sitten tästä ottelustakin jäi sellainen olo, että TNA ei uskaltanut antaa mahdollisuuksia ihan mihin tahansa. Ehkä olen vain väärässä. Ehkä tällä kolmikolla ei vain ollut paras päivää. Ottelulla oli kuitenkin aikaa kymmenisen minuuttia, mikä on tulipaloshow’ssa ihan hyvä määrä. Jotenkin homma ei vain lähtenyt täysillä käyntiin missään vaiheessa huolimatta siitä, että Senshi muun muassa veti pirun näyttävän Hanstand-diven ulos kehästä. Muutenkin meno oli tuttua vauhdikasta ja viihdyttävää X-Divisioonan painia, jota katsoo aina ilokseen. Silti tässä ei vain päästy sitä ”hyvää” menoa korkeammalle. Harmi.

* * * 

NWA Tag Team Championship

AJ Styles & Christopher Daniels (c) vs. LAX

Konnanin manageroima LAX oli alkanut loppukesästä nousta vihdoin vakavasti otettavaksi joukkue. Macheten ja Apolon aikana porukan touhu oli vielä aikamoista läpsyttelyä ja idioottimaista feudailua James Gangin kanssa. Nyt LAX:stä oli kuitenkin tullut väkivaltainen ja pelätty jengi, joka vihasi amerikkalaisia, koska he sortavat latinoiden oikeuksia. Nyt LAX oli päättänyt kohdistaa vihansa joukkuemestareihin Stylesiin ja Danielsiin tuhoamalla heidät ja viemällä heiltä joukkuemestaruudet. Joukkueiden feud oli alkanut todella brutaalisti, kun LAX hyökkäsi Stylesin ja Danelsin kimppuun keskellä kehää, Hernandez pisti Danielsin vuotamaan verta ja Konnan allekirjoitti joukkuemestaruusottelusopimuksen Danielsin verellä. Seuraavalla viikolla väkivaltaisuus jatkui, kun Homicide lähes tulkoon mursi Stylesin niskat brutaalilla Gringo Killa -finisherillään. Styles ja Daniels olivat kuitenkin toipuneet ppv:hen mennessä sen verran, että he olivat valmiita kohtaamaan uudet vihamiehensä.

Tämä ottelu oli (ainakin minun silmissäni) illan ainut koitos, jolla oli etukäteen selvät mahdollisuudet nousta neljän tähden huippuotteluksi. Niinpä tässä vaiheessa, kun ilta oli jäämässä hieman vaisuksi, paineet alkoivat olla jo aika kovat. Ikävä kyllä ottelu ei sitten onnistunut täysin vastaamaan toiveisiin, sillä huippuottelutasolle tämä ei noussut. Siitä huolimatta kyseessä oli toki hieno joukkuemestaruusottelu ja ehdottomasti MOTN. Se jokin jäi vain puuttumaan tästä ottelusta, jotta tämä olisi vielä kivunnut yhden pykälän korkeammalle. Ehkä se jokin oli itse asiassa se, että osittain ottelu tuntui vähän sekavalta. Pienet botchit eivät toki pilaa vielä ottelua, mutta niiden jälkeen joinain kertoina tuntui siltä, ettei kukaan nelikoista oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Tätä hapuilua ei ollut mitenkään älyttömän paljon, mutta parissa kohtaa ottelun flow kuitenkin katkesi harmillisesti. Varsinkin kesken lopputaistelun tunnelma vähän katosi, harmi. Muuten meno oli toki erinomaista, ja kehässä oli semmoinen määrä osaamista, ettei mitään alle tämän arvosanan ollutkaan lupa odottaa. Tästä on hyvä sitten parantaa.

* * * ½ 

NWA World Heavyweight Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Sting

Tässä se nyt oli. Kahdeksan kuukauden rakentelun tulos. Tammikuussa Sting oli tehnyt comebackinsa TNA:han ja otellut Christian Cagen rinnalla Jeff Jarrettia ja Monty Brownia vastaan. Sen jälkeen Sting oli ehtinyt jo vetäytyä TNA:sta ja eläköityä painibisneksestä, mutta Jeff Jarrettin vainoharhainen ahdistelu ja Stingin häirintä oli pakottanut miehen tekemään toisen paluunsa pari kuukautta myöhemmin. Samalla Sting ilmoitti, että hän ei aio levätä, kunnes hän on saanut leikattua syövän (eli Jarrettin) pois TNA:sta. Sen jälkeen Sting ja Jarrett olivat kohdanneet useita kertoja monen miehen ottelussa. Huhtikuussa he painivat toisiaan vastaan johtamiensa joukkueiden kanssa Lethal Lockdownissa. Toukokuussa Jarrett ja Steiner kohtasivat Stingin ja Joen. Kesäkuussa Jarrett nousi jälleen päämestariksi King of the Mountain Matchissa, jossa myös Sting oli mukana. Jarrettin päämestaruus oli katastrofi Stingille, joka ei varsinaisesti edes hamunnut mestaruutta vain tahtoi vain pitää Jarrettin pois sen luota. Niinpä heinäkuussa Sting osallistui ykköshaastajuusotteluun ja kaikesta Jarrettin sabotoinnista huolimatta voitti sen. Ja nyt oli vihdoin sen 1 on 1 -kohtaamisen aikan. Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää, miksi tätä ensimmäistä kohtaamista ei vain säästetty suoraan sinne Bound For Gloryyn, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Jarrettilla oli ringsidellään luotettava apuri Steiner, mutta myös Stingillä oli kovan luokan nimi apunaan. Sting ja ex-mestari Christian olivat nimittäin ystävystyneet, ja Christian oli lupautunut Stingin avuksi tähän otteluun.

Ei j******ta TNA. Ei tähän oikein ole taas mitään järkevää kommentoitavaa. Johan näistä onnettoman paskasti ja täysin WCW-tyylisesti buukatuista Jarrettin mestaruuspuolustuksista onkin ollut sen verran ihanan pitkä tauko, että tämän paskan oli ehtinyt unohtua. Taas kerran ottelun pakollinen swerwe oli nähtävissä kilometrien oli nähtävissä kilometrien päähän, ja silti se oli hoidettava täysin epäloogisesti. Millä h**vetin järjellä Christian Cage kääntyi Stingiä vastaan sen jälkeen, kun hän oli noin kymmenen kertaa auttanut Stingiä niin, että Sting olisi voittanut ottelun, jos vain tuomari ei olisi mokannut tai Steiner sekaantunut? Miksi h****tissä Christian mukamas ”esitti” olevansa Stingin kaveri niin pitkään ja kääntyi vasta h**vetin pitkän pelleilyn jälkeen tätä vastaan. Ei mitään logiikkaa. Muutenkin koko käännös oli taas aivan älytöntä pelleilyä. Muuten ottelu oli periaatteessa ihan ok (tv-ottelutasoa) ja yleisö oli hyvin mukana, mutta buukkaus oli taas uskomattoman anaalista, ettei tästä voi mainittavasti tykätä.

* ½


Kieltämättä ppv:stä tulee aika ainutlaatuinen, kun ensimmäisen viiden minuutin aikana nähdään tulipalo ja areena täynnä sammutussavua. Ensimmäinen tunti tästä tapahtumasta meni aika lailla täysin plörinäksi, muta sen jälkeen hommaan yritettiin saada jotain tolkkua ja ihan kohtuullisin tuloksin. Ikävä kyllä huippuottelut jäivät puuttumaan, Main Event oli buukkaukseltaan kuraa ja naisten ottelukin oli puhtaasti huono. Vastapainona nähtiin kuitenkin pari hienoa ottelua ja hyvää X-Divarin painia, joten ei tämä kamala tapahtuma ollut, mutta vuoden kokonaistason vuoksi kuitenkin tähän mennessä yksi vuoden huonoimmista. Ok:n puolelle pääseminen olisi kuitenkin edellyttänyt vähän enemmän ja ennen kaikkea parempaa lopetusta ppv:lle, joten TNA jatkaa harmillisen tasaista Kehnojen ppv:eiden sarjaa.

Wikipedia: TNA Hard Justice 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.1.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE The Great American Bash 2006

Next post

Arvio: WWE SummerSlam 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.