Arvio: WCW Spring Stampede 1994
Päivämäärä: 17.4.1994
Sijainti: Chicago, Illinois (Rosemont Horizon)
Yleisömäärä: 12 200
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa vuoden toisen WCW-ppv:n ja samalla historian ensimmäisen Spring Stampeden pariin. WCW oli siis jälleen päivittänyt ppv-kalenteriaan hieman ja päättänyt nyt, että helmikuisen SuperBrawin ja toukokuisen Slamboreen välissä olisi hyvä järjestää yksi ppv lisää. Niinpä alkunsa sai Spring Stampede, joka käytiin Chicagossa ja keräsi pitkästä aikaa poikkeuksellisen suuren yleisömäärän WCW:n tapahtumaan. Ehkä – vain ehkä – WCW:nkin suurin syöksylasku oli vihdoin ohi! Tai ehkä Spring Stampeden suosioon jo etäisesti vaikutti se, että huhut Hulk Hoganin ja WCW:n sopimuksesta alkoivat tässä vaiheessa kevättä olla jo käytännössä varmistuneita. Näytti hyvin vahvasti siltä, että Hogan olisi tulossa WCW:hen.
Muuten WCW:ssä ei sen sijaan ollut tapahtunut taustalla mitään kovin merkittävää. Ric Flair johti WCW:n buukkauskomiteaa, ja Eric Bischoff alkoi pikkuhiljaa saada koko ajan enemmän valtaa WCW:n tuotteen pyörittämisestä. Painijoiden tyytyväisyys ei edelleenkään ollut mitään huippuluokkaa – varsinkaan kun Hoganille oli huhuttu jättipalkkaa ja WCW yritti samaan aikaan saada suostuteltua muita painijoita ottamaan palkanalennuksia. Joitain painijoita WCW oli myös irtisanonut/päästänyt menemään. Viime aikaisista merkittävin oli lähinnä 2 Cold Scorpio, ja hänenkin potkujensa syynä oli ”WCW:n sääntöjen rikkominen”. Mahdollisesti huumeet, joita Scorpio varsinkin myöhemmin urallaan käytti ihan reippaasti.
No niin, selostajina Spring Stampedessa Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Gene Okerlundin pariksi haastattelupisteelle saapui puolestaan yhden ppv:n poissaolon jälkeen comebackinsa tehnyt Jesse Ventura. Venturan WCW-ura alkoi kuitenkin olla jo loppusuoralla, ikävä kyllä. Ventura oli muuten onnistunut juuri ennen tätä ppv:tä voittamaan WWF:ltä (tai siis Titan Sportsilta) hurjan määrän rahaa oikeudessa. Ventura oli nostanut oikeusjutun entistä työnantajaansa kohtaan siitä, että WWF ei ollut maksanut hänelle rojalteja ppv:eiden videonauhoista saaduista tuotoista, vaikka hänen olisi kuulunut saada ne. WWF yritti tietenkin väittää, että Ventura oli väärässä, mutta oikeus totesi Venturan olevan oikeutettu rojalteihin ja sai WWF:ltä lähes miljoonan. Tämän jälkeen WWF:n ja Venturan välit olivatkin monen vuoden ajan täysin jäiset, ja Ventura poistettiin kaikista tulevista videojulkaisuista niin, ettei hänelle tarvitsisi enää maksaa rojalteja. Lopulta Vince ja Ventura sopivat riitansa vuosia myöhemmin, ja vuonna 2004 Ventura pääsi Hall of Fameen.
Jostain syystä show aloitettiin Aaron Nevillen tulkinnalla America The Beautifulista.
Singles Match
Johnny B. Badd vs. Diamond Dallas Page
WCW:n kaksi ”nuorta” nousevaa tähteä (varsinkaan DDP ei mainittavan nuori enää ollut) olivat kevään aikana ajautuneet jonkinlaisiin erimielisyyksiin. Baddin feudi entisen joukkueparinsa Michael Hayesin ja hänen kaverinsa Jimmy Garvinin kanssa oli päättynyt siihen, kun molemmat miehet jättivät WCW:n taakseen. Itse asiassa Hayes ja Garvin siirtyivät Teksasiin GWF:ään, jossa he perustivat yhdessä Terry Gordyn kanssa vielä kerran Fabulous Freebirdsin. Gordy oli muuten näihin aikoihin todella huonossa kunnossa jouduttuaan edellisenä kesänä yliannostuksen vuoksi koomaan kesken lentomatkan: ensin Gordyn tilan valehdeltiin olevan ihan hyvä, mutta vähitellen alkoi paljastua, ettei hän olisi moneen kuukauteen painikunnossa. Gordy ei ollut edelleenkään palannut painimaan, eikä hän koskaan toipunut täysin ennalleen tapahtumasta, vaan kärsi jonkinlaisen pysyvän aivovamman tapahtumien seurauksena. No, se Gordysta ja Freebirdeistä. Baddin feudi Freebirdsien kanssa jäi siis WCW:ssä kesken, joten tilalle nostettiin DDP, joka oli napsinut viime aikoina varsin vakuuttavia voittoja faceista omalla huijaustyylillään. Nyt DDP:llä oli mahdollisuus päihittää Badd.
Täytyy todeta, että tämähän oli ihan positiivinen yllätys! Kun DDP ja Badd olivat kävelleet kehään, en odottanut tältä ottelulta käytännössä yhtään mitään. DDP oli näihin aikoihin edelleen painijana raakile, vaikkakin esiintyjänä karismaattinen. Badd oli kyllä kehittynyt koko ajan, muttei hän edelleenkään mikään huippupainija ollut eikä varsinkaan sellainen, joka kantaisi toisen painijan erityisen hyviin suorituksiin. Niinpä odotin, että näiden kahden ottelu voisi olla täyttä kuraa. Väärässä olin! Ei tämä missään tapauksessa erityisen hyvä ottelu ollut, mutta minulta tämä saa silti puhtaat paperit. Molemmat miehet yrittivät tässä ottelussa oikeasti kaikkensa, tekivät hurjasti töitä ja esittivät tyylikkäitä liikkeitä. Erityisesti Badd oli lopussa liekeissä loikkaamalla yläköyden yli ulos kehästä hurjalla Crossbodylla ja tempaisemalla sen jälkeen vielä Top-Rope Flying Sunset Flipin. Myös DDP oli kehässä paljon pirteämpi kuin esimerkiksi vielä SuperBrawlissa. Siltikin tämä oli monin paikoin kömpelöä, kahden vihreän painijan välistä välienselvittelyä, eikä tässä muutenkaan ollut eväitä mihinkään tv-ottelutasoista matsia kummempaan suoritukseen. Silti odotukset ylittänyt suoritus.
* *
WCW Television Championship
Lord Steven Regal (c) vs. Flyin’ Brian
Vuoden 1993 syyskuussa Television-mestaruuden voittaneen Lord Steven Regalin mestaruuskausi jatkui edelleen. Mitenkään erityisen kunniakas ei tämän brittiaristokraatin mestaruuskausi tosin ollut tähän mennessä ollut, koska suurimmassa osassa otteluistaan Regal oli säilyttänyt vyönsä joko huijaamalla tai niin, että ottelun 15 minuutin aikaraja oli ehtinyt tulla vastaan. Uusin Regalin haastaja oli lahjakas Flyin’ Brian, joka oli taas alkuvuodesta saanut lievää pushia oltuaan sitä ennen Hollywood Blondsien hajoamisesta lähtien täysin koirankopissa. Brianilla oli nyt mahdollisuus osoittaa, että hän oli aivan yhtä lahjakas kuin entinen Blonds-parinsa Steve Austin, joka kantoi tähän aikaan WCW US Heavyweight -mestaruutta.
Okei. Rikon nyt periaatteeni olla spoilaamatta ottelun lopputulosta arviotekstissäni (toki jokainen täysijärkinen voi päätellä tämän matsin lopputuloksen jo pelkästään katsomalla ottelun kestoa), ja totean kieltäytyväni katsomasta enää YHTÄÄN VITUN TV-mestaruusottelua, joka päättyy time limit -tasuriin. Olen saanut näistä tarpeekseni. Nämä ovat pelkkää vittuilua ppv-katsojille, ja erityisesti niiden toistuminen kuukaudesta toiseen tämän saman mestaruuden ympärillä on oikeasti sellaista mielikuvituksellista laiskuutta, että tästä sietäisi jonkun saada jo potkut. Nyt kun olen saanut tämän tunteenpurkaukseni ulos, on jatkettava toteamalla, että tämähän oli oikeasti paras TV-mestaruusottelu vuosikausiin. Ja vaikka tämäkin päättyi siihen jumalattoman rasittavaan time limit -tasuriin, oli tässä lopetus silti sentään buukattu paremmin kuin muissa viime kuukausien TV-mestaruusotteluissa. Parasta tässä ottelussa oli kuitenkin se, miten mahtavasti Regalin tekninen ja brutaali eurooppalainen painityyli sopi yhteen Brianin vauhdikkaan high flying -painin kanssa. Molemmat miehet selvästi nauttivat tässä ottelussa painimisesta, pistivät parastaan ja toimivat todella hyvin yhdessä. Hieno 15-minuuttinen ottelu, jolla olisi ollut paremmalla buukkauksella mahdollisuuksia vaikka huipputasolle.
* * * ½
Chicago Street Fight Match
Nasty Boys vs. Cactus Jack & Maxx Payne
Näiden kahden joukkueen brutaali feud sen kuin jatkui. Nasty Boys oli kohdannut Cactus Jackin ja Maxx Paynen joukkueen siis jo SuperBrawlissa, ja tuolloin ottelu oli lähtenyt aivan käsistä ja päättynyt lopulta diskaukseen. Sen jälkeen näiden joukkueiden vihanpito oli mennyt koko ajan vain väkivaltaisemmaksi ja henkilökohtaisemmaksi, ja niinpä WCW:llä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin panna heidät painimaan Chicago Street Fight -ottelussa. Itse asiassa feud oli jo niin henkilökohtainen, ettei tähän otteluun laitettu enää edes panokseksi Nasty Boysien hallussaan pitämiä joukkuemestaruuksia. Pitää myös mainita, että Cactus Jackilla oli ollut jälleen aivan käsittämätön alkuvuosi: vain kuukausi ennen tätä ppv:tä Jack oli paininut Vaderia vastaan Euroopan-kiertueella kiistanalaista kulttimainetta nauttivassa ottelussa, jonka aikana Foley oli menettänyt osan korvastaan. Monet odottivat Foleyn jäävän tuon takia monen kuukauden sairaslomalle, mutta niin vain hän oli tässä ppv:ssä painimassa taas aivan samaan tapaan kuin ennenkin.
Ai saatana, että minä nautin tästä ottelusta. Katsokaa tämä ottelu. Tämä oli aivan perkeleellisen viihdyttävää, hullua, sekopäistä, mielenvikaista ja brutaalia rymistelyä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka. Siinä missä WrestleManian Michaels vs. Ramon tietyllä tavalla mullisti spottailun ja tällaiset tyylitellyt high flying -bumppailuottelut, tämä ottelu ”mullisti” roskapainin valtavirtashowpainissa. Toki Japanissa ja USA:ssakin esimerkiksi ECW:ssä sekä sen edeltäjässä oli jo parin vuoden ajan käyty älyttömiä Hardcore-otteluita, joissa tapeltiin pitkin areenaa ja piestiin vastustajia kaikella käteen sattuvalla. Mutta suuren showpainipromootion ppv:ssä ei ollut nähty mitään vastaavaa, mitä tässä nähtiin. Siksi tätä pitää mielestäni arvostella ihan samalla tavalla historiallisena tuotteena kuin Michaels vs. Ramonia. Muutamaa vuotta myöhemmin tässä ottelussa nähdyt bumpit eivät olisi olleet enää erikoisia, vaan arkipäivää, mutta tässä vaiheessa ne olivat perhanan erikoisia ja siksi aivan jumalattoman viihdyttävää katsottavaa. Erityisesti Cactus Jack pisti jälleen kroppansa 100-prosenttisesti likoon ja otti ihan hillitöntä bumppia, mutta kovaa työtä tekivät kaikki muutkin. Yksi ottelun kohokohta on se, kun Jack yrittää tehdä Sagsille Piledriverin molempien seistessä pöydän päällä, mutta pöytä hajoaa alta – ja se tekee koko spotista vain paremman! Lopuksi Jack otti vielä todella pahalta näyttäneen pudotuksen sisääntulorampilta alas maahan. Ei voi kuin hattua nostaa. Mahtava suoritus. Mahtavan sekopäinen ottelu.
* * * *
WCW United States Heavyweight Championship
Steve Austin (c) vs. The Great Muta
Col. Robert Parkerin manageroima ”Stunning” Steve Austin piti hallussaan edelleen WCW US Heavyweight -mestaruutta, mutta nyt nuori Austin oli kovan haasteen edessä. Vuosien ajan WCW:ssä säännöllisesti vierailut japanilaisen painin legenda The Great Muta oli saapunut jälleen tauon jälkeen WCW:hen ja haastanut Austinin otteluun US Heavyweight -mestaruudesta. Mutan tavoitteena oli siis viedä US Heavyweight -mestaruus mukanaan Japaniin, mitä Austin ei tietenkään sallinut. Erikoisena sivuhuomiona on mainittava, että dirt sheetien mukaan tähän ppv:hen suunniteltiin ensin Main Eventiksi Ric Flairin ja The Great Mutan ottelua, mutta suunnitelmat vaihdettiin, kun Muta ilmoitti, ettei pääsekään ppv:hen. Lopulta Muta pääsi kuitenkin osallistumaan Spring Stampedeen, mutta päämestaruusottelun sijaan US Heavyweight -mestaruusmatsiin. No, ehkä parempi näin.
Saatan olla ainut arvostelija historiassa, joka nautti tästä näin paljon, mutta ihan sama. Jostain syystä tässä tapahtumassa on muuten jo kaksi ottelua, joiden huono lopetuskaan ei olisi ärsyttänyt niin paljon, että olisin laskenut niiden vuoksi arvosanaa. TV-mestaruusottelun tavoin siis myös tässä ottelussa käytettiin yhtä WCW:n klassisen ärsyttävää ja halpaa tapaa päättää ottelu: matsi päättyi diskaukseen, kun toinen heitti toisen vahingossa yläköyden yli. Jostain syystä siis WCW:ssä edelleen yläköyden yli heittäminen oli diskauksen arvoinen suoritus, ja sen takia sitten välillä matseille buukattiin tuollainen kökkö lopetus. No, kehnoa lopetusta lukuun ottamatta matsi oli kuitenkin hyvää meininkiä. Nuori Austin ja Muta sopivat hyvin yhteen, Muta likkui upean vauhdikkaasti ja Austin näytti jälleen kerran pirun hyvältä. Todellinen tulevaisuuden tähti, WCW. Kannattaa pitää kiinni. Eikä antaa ainakaan WWF:lle. Hyvää paremmaksi tämä ottelu ei kuitenkaan nouse, koska tässä oli erityisesti alkupuolella vähän turhan paljon lukkoja ja rauhallista menoa. Ilmeisesti tuo rauhallinen meno oli monen muun arvostelijan mielestä vain tylsää, minusta ihan hyvää rakentelua. Minä siis nautin tästä, monet muut eivät niinkään.
* * *
WCW International World Heavyweight Championship
Rick Rude (c) vs. Sting
Ei, WCW ei edelleenkään ollut luopunut tästä ”toisesta maailmanmestaruudestaan”, jossa ei oikein millään tavalla ollut mitään järkeä. Sen sijaan Rick Rude oli itse asiassa käynyt viime aikoina puolustamassa tätä vyötä myös ulkomailla ja hävinnyt sen hetkellisesti Hiroshi Haselle Japanissa järjestetyssä house show’ssa maaliskuussa, vaikka WCW ei tuota tappiota tunnustanutkaan viralliseksi. Erityisen ahnaasti kyseisen mestaruuden ja Ruden kimpussa oli kuitenkin ollut WCW:n ikisuosikki Sting, jonka vuosien mittainen vihanpito Ruden kanssa oli herännyt jälleen uudelleen alkuvuodesta 1994. Niinpä Rude joutui puolustamaan nyt vyötään Stingiä vastaan. Dirt sheetit kertoivat, että Stingiä oli kaavailtu ottelun voittajaksi koko alkuvuoden ajan, mutta Rude ei halunnut jobata mestaruutta Stingille. Ihmeellistä, koska kukaan tuskin edes välitti tästä koko mestaruudesta. Ennen ottelun alkua Harley Race ilmestyi vielä paikalle ja ilmoitti, että Vader haluaa painia tämän ottelun voittajaa vastaan mestaruudesta.
Olipa hämmentävää paskaa. Näiltä kahdelta voisi odottaa parhaimmillaan vaikka huippuluokan ottelua, mutta nyt saatiin lähinnä kädenlämpöistä sotkua. Tuntuu siltä että suurin syy oli motivaation puute. Stingillä ja Rudella oli siis jonkinlaista oikeaa keskinäistä kiistaa, ja se näkyi ottelussa. Matsi alkoi kyllä räjähtävästi ja mukavan vauhdikkaasti, mutta kivan alkuvaiheen jälkeen taannuttiin ihan liian pitkään jatkuneeseen ja todella mitäänsanomattoman tylsään resthold-vaiheeseen. Siitä vielä toivuttiin, ja hetken näytti että tästä voisi tulla enemmän. No, ei tullut, koska sitten saatiin turha ref bump, kömpelön näköistä sekavaa sekoilua Vaderin ja Harley Racen kanssa – ja lopuksi MAAILMAN EPÄUSKOTTAVIN lopetus, kun Harley Race löi historiallisen löysästi terästuolilla ”vahingossa” painijaa sen jälkeen kun tuon painijan vastustaja oli väistänyt tieltä monta sekuntia aiemmin. Kamala lopetus. Vaikka tämä nyt menikin haukkumiseksi, oli tämä siis silti juuri ja juuri ihan ok ottelu, mutta Sting-Rudeksi se on kyllä huono suoritus. Samalla tämä oli Rick Ruden viimeinen ppv-ottelu koskaan. Tästä lisää ensi arviossa.
* *
Bunkhouse Brawl Match
Bunkhouse Buck vs. Dustin Rhodes
Mestaruuskuvioiden ulkopuolelle tippunut Dustin Rhodes oli joutunut kevään aikana uuteen hyvin henkilökohtaiseen feudiin, kun WCW-debyyttinsä tehnyt Bunkhouse Buck oli yhdessä managerinsa Col. Robert Parkerin kanssa ottanut hänet silmätikukseen ja pyrkinyt tekemään hänen elämästään piinallista. Kuka siis oli Bunkhouse Buck? Buck, oikealta nimeltään Jimmy Golden, oli konkaripainija, joka oli aloittanut uransa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Merkittävän osan urastaan hän oli paininut joukkueena Robert Fullerin kanssa. Kaksikko on esiintynyt näissäkin arvioissa AWA:n SuperClash III:ssä. Fuller puolestaan tunnettiin nykyisin – kyllä vain Col. Robert Parkerina – joten Golden seurasi entistä joukkuepariaan WCW:hen ja sai hänet managerikseen. Bunkhouse Buck -hahmo oli yksinkertaisesti se, että hän oli Tennesseestä kotoisin oleva ”maalaisjuntti”, joka vihasi Dustin Rhodesin kaltaisia teksasilaisia. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten selvittämään vihanpitonsa Bunkhouse Brawl -ottelussa, jossa ei siis tunnettu diskauksia.
En tiedä, oliko minulla jotenkin sopivan sekava mielentila, mutta nautin tästä rymistelystä yllättävänkin paljon. Ei tässä nyt perinteistä viihdyttävää painia hirvittävästi ollut, mutta kuka oikeasti olisi halunnut nähdä näiden kahden välillä normaalin painiottelun? Aivan, ei kukaan. Siispä aivan nerokasta buukkausta WCW:ltä pistää Dustin ja Bunkhouse Buck sen sijaan tällaiseen poskettomaan mäiskintään, jossa voi keskittyä vastustajan hakkaamiseen kaikella käteen sopivalla, bleidaamiseen ja sopiviin bumppeihin ottamiseen. Tämä oli lisäksi sopivan erilainen ottelu kuin aikaisemmin nähty joukkue-HC-ottelu. Se oli aitoa HC-painia, tämä oli sen sijaan enemmän 1980-luvun perinteistä väkivaltaista brawlausta, jossa ei nähdä kovin suuria bumppeja mutta nähdään paljon verta ja stiffejä lyöntejä. Tuommoisessa roolissa tämä toimi alusta loppuun aivan täydellisesti ja oli juuri sopivan viihdyttävä välipalaottelu. Kun vertakin tosiaan vuodatettiin kunnolla, niin kyllä tämä minun kirjoissani on jopa hyvä matsi – ihan jo siksi, että tässä peitettiin molempien painijoiden heikkoudet täydellisesti.
* * *
Singles Match
The Boss vs. Vader
WCW:n kaksi super heavyweightia olivat olleet toistensa kimpussa viimeistään SuperBrawl IV:stä lähtien. Jo tuota ennen Bossin ja Vaderin välit olivat kyllä surkeat, sillä kumpikaan ei voinut sietää toista. Lopullinen niitti saatiin kuitenkin SuperBrawlissa, jossa Vader pieksi Main Eventin aikana Bossin, joka toimi Vaderin ja Flairin välisen mestaruusottelun erikoistuomarina. Kun Boss toipui tuosta pieksennästä, hän auttoi Flairin voittoon julistamalla, että Vader oli luovuttanut Flairin Figure Four Leg Lockissa, vaikka ei oikeasti ollut. Ei siis ihme, että herkästi raivostuvana tunnettu Vader oli menettänyt malttinsa täysin ja janosi nyt Bossin päänahkaa.
Ennen tätä ottelua en odottanut tältä yhtään mitään, koska olin jo käytännössä unohtanut, että Bossman oli pystynyt WWF-uransa loppupuolella oikeiden vastustajien kanssa oikeasti hyviin ja viihdyttäviin brawleihin. Ja Vader jos kuka jumalauta on oikea vastustaja. Maailman paras brawleri (näihin aikoihin) ja painija, joka on kantanut ties ketä perkeleellisen intensiivisiin ja siki juuri loistaviin brawleihin. No, loistava tämä ottelu nyt ei sentään ollut, mutta hieno ottelu kyllä. Ja hieno tämä oli juuri siksi, että tämä oli niin stiffi ja väkivaltainen. Vaderilta aukesi ilmeisesti oikeasti sekä silmäkulma että huuli, ja verta vuotava mies näytti ottelun loppuvaiheilla sekä vittuuntuneelta että pahasti hakatulta. En tiedä oikeastaan, missä kohtaa tuo tapahtui. Ehkä siinä, kun Vader lensi päin turvakaidetta ja sen yli? Vader otti tässä muutenkin hullua bumppia: loikka sisääntulorampilta kehäköysien yli kehään Bossin päälle, ja tietenkin lopussa taas mieletön Vadersault. Mutta kyllä Bosskin joutui koville: erityisen pahalta näytti Vaderin liian kova Back Body Drop, joka lennätti Bossin ilmeisesti vahingossa kehäköysien kautta rajusti kehästä ulos. Kokonaisuutena siis todellakin väkivaltainen mutta katsojalle ihan äärimmäisen nautinnollinen brawl. Perinteinen painillinen anti jäi aika vähäiseksi, mutta tuskin kukaan muuta odottikaan. Lisää tätä! Ottelun jälkeen Boss pieksi Harley Racen brutaalisti pampullaan, minkä jälkeen nähtiin backstage-angle, jossa WCW-komissaari Nick Bockwinkel riisti Bossilta tämän pampun, virkamerkin ja ”Boss”-nimen. Tämä tietenkin johtui siitä, että WWF oli tehnyt WCW:lle selväksi, ettei se saisi kutsua Bossia enää Bossiksi.
* * * ½
WCW World Heavyweight Championship
Ric Flair (c) vs. Ricky Steamboat
Ja sitten Main Event. Ja kyllä vain, Main Eventissä WCW:n päämestaruudesta painivat Ric Flair ja Ricky Steamboat. Vielä kerran. Vielä viimeisen kerran. Tämä ottelu olikin rakennettu käytännössä kokonaan nostalgian varaan: tämä ppv käytiin Chicagossa, jossa Flair ja Steamboat olivat painineet World Heavyweight -mestaruudesta viisi vuotta sitten historiallisessa klassikko-ottelussa. Tuolloin Steamboat oli voittanut Flairin ja noussut ensimmäistä kertaa urallaan päämestariksi. Miten kävisi nyt? Steamboat oli ilmoittanut jo SuperBrawlin aikaan, että hän haluaisi vielä yhden mahdollisuuden painia WCW:n päämestaruudesta ja että hän haluaisi sen Spring Stampedessa. Nyt hän sai tuon mahdollisuutensa. Ottelun tarina oli nostalgian lisäksi se, että pitkäaikaisten ystävien välit olivat alkaneet viime aikoina jälleen rakoilla. Steamboat oli viime kuukausina ollut Flairin tukena tämän taistelussa Vaderia vastaan, mutta nyt Flair oli alkanut käyttäytyä jälleen omahyväisemmin ja ilkeämmin ja hylännyt ystävänsä Steamboatin. Tähän liittyi myös se, että Flair oli alkanut jättää haasteita Hulk Hoganille, koska oli varma, että ”Hogan ei uskaltaisi kohdata häntä”. Steamboat ei tietenkään Flairin uudesta käytöksestä pitänyt, joten skismaa tämän päämestaruusottelun taustalla riitti.
Voi nyt paska. Miksi WCW:n mielestä tämä hieno, upea painiottelu tarvitsi sitten taas tällaisen LOLWCW-lopetuksen? Ok, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ei tämä ollut niin LOLWCW kuin olisi voinut olla, koska tämä sai lopulta kuitenkin ihan oikean lopputuloksen ja oikean voittajan, mutta voittotapa oli kyllä aika tylsä. Siitä siis ottelulle miinusta, mutta se olikin ainut miinus, jonka tälle voi antaa. Steamboat ja Flair. Vielä kerran. Juuri ennen Steamboatin lopullista eläköitymistä. Aikaa yli 30 minuuttia. Yleisö upeasti mukana. Rauhallisesti rakennettua upeaa, taitavaa, teknistä painia, jossa jokaisella liikkeellä on merkitys. Jossa jokainen liike tehdään huolella, taidolla ja rakkaudella. Mahtavaa kehäpsykologiaa, loistavaa liikkeiden myymistä. Ottelu kulkee ensimmäisestä minuutista viimeiseen täydellisesti ja saa oikeasti ihan yksinkertaisen pienillä tempuilla pidettyä jännityksen korkealla. Tämä oli taas täydellinen tasapaino monien hurjien rymistelyiden jälkeen. Kaikki loistavat ottelut eivät tarvitse rymistelyä. Yleensä parhaat tarvitsevat vain painia. Ja sitä tässä oli. Upea ottelu, upea.
* * * * ½
Huh huh, tämä ppv nauttii kulttimainetta yhtenä WCW:n historian parhaimpina ppv:einä, eikä ihme. Tämä todellakin oli yksi parhaista ppv:eistä, jonka olen koskaan WCW:ltä nähnyt. Upea Main Event, mieletön HC-joukkueottelu, hurja brawl Vaderin ja Bossin välillä, hyvä Bunkhouse Brawl -ottelu, hieno TV-mestaruusottelu, hyvä US-mestaruusottelu, positiivisesti yllättänyt opener… Vain Ruden ja Stingin välinen ottelu oli paha pettymys. Kun muutenkin kokonaisuus toimi pirun hyvin, buukkaus oli suuren osan ajasta hyvää ja tunnelma areenalla oli pitkästä aikaa loistava, niin ei tätä ppv:tä voi olla kehumatta. On oikeastaan hyvin lähellä, ettei tämä ole Loistava ppv. Joku pieni viimeinen silaus tai noiden parin heikomman ottelun vielä vaihtaminen johonkin muuhun olisi nostanut tämän Loistavaksi. Tämmöisenäkin tämä on ehdottomasti Hieno ppv, joka ohittaa myös WrestleMania X:n. Vaikka tässä ei nähty yhtään *****-ottelua, oli tässä siltikin vahvempi kokonaisuus kuin Maniassa. Hienoa työtä, WCW.
Wikipedia: WCW Spring Stampede 1994
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.9.2018
No Comment