1994ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WrestleMania X

Päivämäärä: 20.3.1994

Sijainti: New York, New York (Madison Square Garden)

Yleisömäärä: 18 065

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WrestleMania. Vuoden suurin tapahtuma. Nyt jo kymmennen kerran. Ensimmäisen kerran WrestleMania oli järjestetty siis vuonna 1985, ja sen jälkeen oli ehtinyt tapahtua paljon. Rock ’n’ Wrestling -huuma oli vaihtunut laskusuhdanteeseen ja uuteen aikakauteen, jossa paini ei kiinnostanut isoja massoja enää ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. WWF oli joutunut luopumaan monista vanhoiksi käyneistä isoista tähdistään, ja uudet yhtä isot tähdet olivat jääneet (toistaiseksi) syntymättä. Niin sanottu New Generation Era oli kuitenkin jo alkanut, ja suunta oli lievästi kohti parempaa – tai ainakin lasku oli saatu pysäytettyä. Toki WWF liioitteli menestystään, mutta huonomminkin sillä olisi varmasti voinut mennä tämän WrestleManian koittaessa. Etukäteen dirt sheeteissä ja muun muassa Dave Meltzerin Wrestling Observerissa tätä WM:ää pidettiin aikamoisena floppina. Korttia ei pidetty kiinnostavana, ja koko tapahtuman markkinointi oli Meltzerin mukaan epäonnistunut.

Tämän WrestleManian teemana toimi nimenomaan ”WrestleManian 10-vuotinen historia”, ja tapahtuman alusta lähtien kaikkien otteluiden välissä nähtiin lyhyitä videoklippejä jokaisen WrestleManian parhaista paloista. Hieman kiusallisen noista parhaista paloista teki tosin se, että WWF pyrki mainitsemaan Hulk Hoganin niissä niin harvoin kuin mahdollista. Huhut Hoganin WCW-sopimuksesta vahvistuivat viikko viikolta, ja vaikka Hogan ei olisikaan siirtymässä WWF:n pahimman kilpailijan leipiin, oli selvää kuitenkin, ettei hän mitä todennäköisemmin olisi palaamassa WWF:ään. Niinpä Hogan sivuutettiin monien WrestleManioiden muisteluissa kokonaan, vaikka hän oli paininut lähes jokaisen Main Eventissä. Ainoastaan WrestleMania I:ssä, III:ssä ja VI:ssä kertovissa klipeissä häntä ei voitu ohittaa täysin (VI:ssäkin tosin saatiin hieno piikki Hoganin suuntaan, kun videoklippien kertojana toiminut Gorilla Monsoon totesi Warrior vs. Hoganin osoittaneen, että ”kukaan ei ole voittamaton”).

Sitten itse tapahtumaan. Selostajana toimi Vince McMahon, ja hänen color commentator -parikseen saapui… kyllä, Jerry Lawler! Lawleria vastaan nostetut rikossyyteet oli vihdoin kumottu, ja niinpä Lawler teki WWF-paluunsa tässä show’ssa. Lawler oli selvästi suunnitellut kaikenlaisia ilkeitä vitsejä koko neljäkuukautisen poissaolonsa aikana, sillä hän oli koko tapahtuman ajan aivan liekeissä. Haastattelijana Todd Pettengill. Lisäksi show’n aikana nähtiin monia julkkisvieraita: näyttelijät Donnie Wahlberg ja Burt Reynolds toimivat päämestaruusotteluiden erikoissisäänkuuluttajina, näyttelijät Rhonda Shear ja Jennie Garth puolestaan samoissa otteluissa erikoisajanottajina. America The Beautifulin lauloi show’n alussa Little Richard, joka ei kummempia esittelyjä kaipaa. Erityisesti Jennie Garth näytti siltä, ettei olisi halunnut olla ollenkaan koko paikalla. Kaiken huipuksi show’n aikana nähtiin monta väliohjelmanumeroa, jossa esiintyi erityiskatsomossa istunut ”Yhdysvaltain presidentti”. Katsomossa istunut mies näytti siis aivan oikeasti Bill Clintonilta, mutta hän ei ollut tosiaankaan oikea Clinton, vaan häntä esittänyt imitaattori. Kaikki ”Presidentti”-osuudet tässä show’ssa olivat tosi kiusallisia, koska WWF esitti hänen olevan ihan oikeasti Bill Clinton (vaikka Clintonin nimeä ei kertaakaan mainittu). Presidentti-osuuksissa ”presidentti” saatiin näyttämään varsin tyhmältä, ja ilmeisesti niiden tarkoitus oli lähinnä se, että tunnettu republikaani Vince McMahon pääsi näin kuittailemaan demokraattipresidentille.

Singles Match

Owen Hart vs. Bret Hart

Kaikki oli alkanut Survivor Series 1993:ssa, kun neljä Hart-veljestä kohtasi Shawn Michaelsin ja tämän ”ritarit”. Ottelu oli muuten Hartien juhlaa, mutta epäonnisen sattuman vuoksi Bret aiheutti pikkuveljelleen Owenille sen, että Michaels sai selätettyä Owenin. Owen raivostui tuosta täysin, oli käydä veljeensä käsiksi ja haastoi hänet myöhemmin otteluun. Bret ilmoitti, ettei IKINÄ painisi omaa veljeään vastaan. Pari viikkoa myöhemmin veljekset löysivätkin vielä yhteisen sävelen ja nousivat Quebecersien hallussa pitämien joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi. Kaikki näytti hyvältä… Kunnes Royal Rumblessa käydyssä mestaruusottelussa Quebercersit teloivat Bretin jalan pahasti. Niin pahasti, ettei hän päässyt vaihtamaan Owenia otteluun ja että tuomari joutui keskeyttämään ottelun, koska Bret ei enää pystynyt jatkamaan siinä. Tämä raivostutti jälleen Owenin: hän huusi Bretille, että tämä oli jälleen päättänyt ”pitää veljensä varjoissa”, koska ei ollut halunnut päästää häntä kehään. Sen jälkeen Owen teki sitten shokeeraavan teon ja alkoi potkia Bretin vakavasti vammautunutta jalkaa niin kauan, kunnes WWF:n henkilökunta puuttui väliin. Oli selvää, että veljesten välit olisivat tuhoutuneet lopullisesti. Seuraavina viikkoina Owen jatkoi sitten sen julistamista, että Bret oli ”pitänyt hänet pimennossa” ja ”estänyt hänen nousemisensa tähteyteen”. Tämä oli toki siinä mielessä hauskaa, että tosielämässä Bret oli nimenomaan tehnyt kaikkensa nostaakseen Owenin enemmän esille: Bret oli suostunut veljeään vastaan käytävään feudiin vain sillä ehdolla, että tuo veli olisi Owen. Vince olisi alun perin halunnut, että Bretin kanssa olisi feudannut Bruce Hart. Lopulta Bret sitten alistui siihen, mitä ei olisi koskaan halunnut tehdä: kohtaamaan veljensä 1 on 1 -ottelussa. Eikä missä tahansa ottelussa, vaan vuoden suurimmassa tapahtumassa käytävässä ottelussa. Veljesten matsi sovittiin WrestleManiaan myös siksi, että Royal Rumble -ottelun yhdessä Lex Lugerin kanssa voittanut Bret Hart joutui tasavertaisuuden vuoksi painimaan tässä tapahtumassa yhden ottelun ennen mestaruusotteluaan. Selitän tämän tarkemmin mestaruusotteluiden kohdalla.

Mitä tähän voi oikein sanoa? Tämä on täydellinen painiottelu. Nimenomaan Puhdas Painiottelu kahdella isolla P:llä ja muilla korosteilla. Bret Hart ja Owen Hart olivat yksiä koko 1990-luvun parhaista painijoista, jotka tietenkin tuntevat toisensa läpikohtaisesti. Kun heille rakennetaan yksi koko painihistorian parhaista feudeista, jonka jälkeen heidät pistetään painimaan vuoden suurimpaan painitapahtumaan yli 20-minuuttisessa ottelussa… No, ei tässä mikään voi mennä pieleen. En ala yksityiskohtaisesti edes käymään läpi tämän ottelun tapahtumia, koska se olisi turhaa. Tämä ottelu on nautittava kokonaisuutena. Tämä on katsottava niin, että tätä ja tämän täydellisyyttä voi ihailla. Matsi kulkee heti ensi sekunneista täydellisesti aina upeaan lopetukseen saakka. Muistan edelleen, kun näin tämän ottelun lopetuksen ensimmäisen kerran, ja se oli todella hieno hetki. Täydellisen simppeli ja silti samaan aikaan hemmetin yllättävä lopetus mahtavalle ottelulle. Kun tähän sitten yhdistetään vielä upea tunnelma ja tietenkin kaikki itsestäänselvyydet, kuten se, että ottelu oli kehäpsykologisesti moitteeton… Niin, tämä on vain aivan mahtava ottelu. Tykkään tässä myös siitä, että liian suurta osaa ottelusta ei käytetty siihen kaikkeen perinteisimpään kikkaan, eli vastustajan yhden ruumiinosan työstämiseen. Se on tietenkin tärkeä ottelu loistavia otteluita (varsinkin silloin kun vastustaja osaa myydä sen ruumiinosan telomisen yhtä hyvin kuin Bret Hart), mutta oikeasti mahtavassa ottelussa on paljon enemmän. Liian usein ”täydellisyyteen tähtäävät” ottelut ovat vain sitä ruumiinosan työstämistä, koska se on sitä kehäpsykologiaa. Oikeasti täydellisessä ottelussa on paljon enemmän. Ja tässä oli. Tässä oli kaikki.

* * * * * 

Mixed Tag Team Match

Bam Bam Bigelow & Luna Vachon vs. Doink The Clown & Dink The Clown

Doinkin ja Bam Bam Bigelowin feud oli jatkunut käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Doink syksyllä teki face-turnin alkamalla pilailla Bigelowin kustannuksella. Samalla kun Doinkista oli tullut face ja alkuperäinen Doink Matt Borne oli vaihtunut Ray Apolloksi, oli koko hahmon kiinnostavuus kadonnut. Vuoden 1994 aikana Doinkista oli tullut koko ajan enemmän pelkkä typerä ja lapsellista huumoria tarjoava väliaikakevennys, hahmon nerokkuus oli tipotiessään. Mikä pahinta, WWF:n presidentti Jack Tunney oli vuoden 1993 lopussa määrännyt, ettei Doink enää saisi käyttää apurinaan ”Doink-kaksoisolentoja”, joten niistä luopumisen jälkeen Doink toi uudeksi apurikseen Dinkin, kääpiökokoisen itsensä näköisen pellen. Yhdessä Dinkin kanssa Doink oli sitten jatkanut Bigelowin kanssa feudaamista. Nyt tuo feud päätettiin huipentaa historiallisen erikoisessa Mixed Tag Team Matchissa, jossa Bigelowin kanssa paini hänen brutaali apurinsa Luna Vachon. Bigelow sai painia vain Doinkia vastaan ja Luna vain Dinkiä vastaan.

Äskeisen paini-iloittelun jälkeen oli varmaan ihan loogista buukata tämmöinen kevyt välipalaottelu, jolla ei ollut kummoista merkitystä. Olisi ehkä silti voinut toivoa, että WrestleManian ottelu olisi tuntunut vähän enemmän… WrestleMania-ottelulta. Tämä oli vain tällainen mitäänsanomaton ”huumoriottelu”, jonka painillinen anti rahoittui Bigelowin otteisiin ja Doinkin ihan pariin nättiin liikkeeseen. Onneksi Bigelow oli edes suurimman osan ottelusta kehässä, ja Dinkin sekoilu Lunan kanssa oli kohtuullisen vähäistä. Post match -sekoilut olivat oikeastaan pahimmat. Kokonaisuutena turha, mutta kohtuullisen harmiton matsi.

* ½

Falls Count Anywhere Match

Randy Savage vs. Crush

Myös tällä ottelulla oli pitkä historia. Kaikki alkoi kesällä 1993, jolloin Randy Savage oli käytännössä eläköitynyt painikehistä ja siirtynyt täysipäiväiseksi color commentatoriksi. Lisäksi Savage oli saanut presidentti Jack Tunneylta selvän käskyn: Savage ei saisi enää sekaantua otteluihin, tai hän joutuisi luopumaan color commentatorin tehtävästään. Samalla sitten käytiin ottelu, jossa Yokozuna kohtasi Savagen hyvän henkilökohtaisen ystävän Crushin. Ottelun jälkeen Yokozuna TUHOSI Crushin kolmella Banzai Dropilla, ja Savage ei voinut tehdä mitään, koska joutuisi muuten luopumaan työstään. Crush joutui jäämään kuukausien mittaiselle sairauslomalle (jonka aikana hän oikeasti paransi selkävammansa), ja kun hän palasi, oli hän muuttanut lookinsa babyface-tyylisestä ilkeäksi naamansa maalanneeksi korstoksi. Mikä pahinta, Crush oli liittoutunut Yokozunan managerin Mr. Fujin kanssa. Savage yritti vielä pelastaa kaiken selittämällä Crushille, miksi ei ollut auttanut tätä. Ensin näytti siltä, että Crush uskoisi häntä… Mutta sitten hän hyökkäsi Savagen kimppuun ja pieksi hänet brutaalisti. Savage jäi kuukaudeksi pois, ja kun hän palasi, ilmoitti hän palaavansa painikehiin kostaakseen Crushille. Tuosta marraskuussa nähdystä Savagen paluusta lähtien Savage ja Crush olivat olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, ja nyt tämä henkilökohtainen feud saisi vihdoin huipennuksensa ”Falls Count Anywhere Matchissa”. Ikävä kyllä stipulaatio ei ollut sama kuin nykypäivän FCA-ottelu. Käytännössä se tarkoitti sitä, että selätykset laskettaisiin missä vain areenalla (kuulostaa hyvältä), minkä jälkeen selätetyllä olisi 60 sekuntia aikaan palata kehään. Jos hän ei onnistuisi, selättäjä olisi voittanut ottelun (kuulostaa aivan paskalta).

Saatan olla mielipiteeni kanssa aika yksin, mutta minä pidin tästä ottelusta omalla tavallaan ihan paljonkin. Ongelma oli toki se, että ottelun stipulaatio oli täysin idioottimainen, ja typerä stipulaatio pilasi myös paljon ottelun nautittavuudesta. Miksi kukaan selättäisi toista missään lähellä kehää (puhumattakaan kehässä), jos lopulta ottelu ratkeaa sen mukaan, kuka ehtii 60 sekunnissa takaisin kehään? Eihän tässä ole mitään järkeä, tämä on jopa idioottimaisempaa kuin WCW:n stipulaatiot. Siellä sentään esimerkiksi Texas Death Matchissa riitti se, että pääsi (ja pysyi) jaloillaan aikarajan sisällä. No, stipulaation typeryys rokotti siis jonkun verran ottelun viihtyvyyttä, mutta muuten tämä oli oikeasti mukavaa entertainment brawlia. Moremmat äijät pistivät kroppansa kunnolla likoon, ja Savagekin jaksoi vielä ottaa kunnon bumppia lentämällä muun muassa korkealla Back Body Dropilla köysien yli ulos kehästä. Näytti oikeasti rajulta. Loppupuolella nähtiin myös mahtavaa backstage-mäiskintää ympäri areenaa, millaista ei tosiaan tämän aikakauden WWF:ssä ollut totuttu vielä näkemään. Aikaansa edellä oleva HC-ottelu siis tietyssä mielessä. Myös ottelun lopetus oli tavallaan aika hauska, vaikka siihen tuo typerä stipulaatio liittyikin. Ei tämä silti painilliselta anniltaan siis mikään erityinen superottelu missään tapauksessa ollut, mutta viihdyttävä välipalaottelu ja poikkeuksellisen tyylinsä takia hyvin WrestleManiaan sopiva matsi. Ennen kaikkea tämä ottelu oli historiallinen sen takia, että tämä jäi Randy Savagen viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi ikinä. Parissa seuraavassa ppv:ssä hän esiintyisi kuitenkin vielä.

* * ½ 

WWF Women’s Championship

Alundra Blayze (c) vs. Leilani Kai

Kyllä! Naistenmestaruus oli palannut WWF:ään. Tämä vaatii montakin selitystä. Ensimmäisenä: WWF Women’s-mestaruus oli nähty edellisen kerran ppv:ssä vuonna 1990, jolloin Rockin’ Robin oli puolustanut vyötään. Pian tuon ottelun jälkeen Robin lähti WWF:stä, ja koko surkeaksi kutistanut naistendivisioona päätettiin lopettaa. Kuten nyt tiedämme, käytännössä tuosta naistendivarin kuolemasta saimme kiittää Fabulous Moolahia, mikä on sääli, koska ensimmäisen WrestleManian aikaan Cyndi Lauperin manageroiman Wendi Richterin ja hänen vastustajansa, ilkeän Leilani Kain mestaruusottelu oli käytännössä illan toiseksi isoin ottelu. No, naisten otteluita ei WWF:ssä nähty käytännössä kolmeen vuoteen, kunnes vuonna 1993 WWF palkkasi riveihinsä nuoren ja lahjakkaan naispainijan Debrah Micelin. Parhaiten Madusa-nimellä tunnettu Miceli oli tehnyt vakuuttavan uran niin AWA:ssa, WCW:ssä kuin Japanissakin. WCW:stä hän lähti vuoden 1992 lopussa, ja WWF:ään hän saapui vuoden 1993 loppupuolella. WWF:n ideana oli se, että Miceli nostaisi naisten painin takaisin esille WWF:ssä. WWF järjesti lähinnä nimellisen naisten turnauksen, jonka finaalissa nyt Alundra Blayze -nimellä ja eräänlaisella ”modernin ajan gladiaattori” -gimmickillä painiva Miceli voitti Heidi Lee Morganin ja samalla myös mestaruusvyön. Sen jälkeen hän oli jatkanut naisten divisioonan dominoimista, toistaiseksi huomio divarille oli ollut hyvin vähäistä. Tässä ppv:ssä Blayzen oli tarkoitus kohdata japanilainen suosittu naispainija Bull Nakano, mutta Nakano vetäytyi viime hetkellä. Niinpä hänen tilalleen tuotiinkin naispainijakonkari Leilani Kai, joka oli siis ollut naisten mestari WrestleMania I:n aikaan.

Annan tälle matsille arvosanaksi varmaan noin puolikkaan enemmän kuin tämä periaatteessa painillisilta ansioiltaan ansaitsisi. Totuus on nimittäin toki se, että tämä lyhyt rykäisy ei ollut painilliselta anniltaan kovin paljon kivaa squashia kummoisempi, ja miesten otteluna tämä ei olisi herättänyt minussa luultavasti minkäänlaisia tunteita. Nyt ottelun viihdyttävyyttä lisäsi kuitenkin ratkaisevasti se, että oli todella kivaa nähdä pitkästä aikaa oikeaa naisten painia WWF:n kehässä. Ja mikä parasta, kehässä oli Alundra Blayzen kaltainen supertähti, josta olisi oikeasti voinut tulla ihan mitä tahansa ja joka olisi voinut mullistaa koko naisten mainstream-painin, jos asiat olisivat menneet hieman toisella tavalla. Tässäkin ottelussa Blayze liikkui mahtavasti, väläytti muun muassa näyttävän Frankensteinerin ja kantoi muutenkin Leilani Kain hyviin otteisiin. Harmi vain, että ottelu oli tosiaan sen verran lyhyt, että ei tämä mikään kummoinen ottelu ollut. Silti minulle tämä toimi hyvin kivana pikkumatsina.

* ½

WWF Tag Team Championship

Quebecers (c) vs. Men on a Mission

Quebercersit olivat hallinneet WWF:n joukkuedivisioonaa viime kuukausien ajan. Royal Rumblen jälkeen uudeksi ykköshaastajiksi olivat nousseet yleisön suursuosiosta nauttivat Mabel ja Mo, Men on a Mission. Oscar-nimisen miehen manageroima ja niin sanottua katutyyliä edustava ”räppärikaksikko” oli onnistunut yllättämään Jacquesin ja Pierren pariin otteeseen, ja nyt heillä olisi mahdollisuus voittaa mestaruusvyöt itselleen. Tämä jäi Quebecersien viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi noin neljään vuoteen: pian tämän ppv:n jälkeen Pierre ja Jacques kääntyivät toisiaan vastaan, ja loppuvuodesta 1994 Montrealissa käytiin miesten välillä Jacques Rougeaun eläköitymisotteluna mainostettu matsi, joka veti Rougeaun kotiseudulla paikalle jättiyleisön. Samalla tämä jäi myös Quebecersien managerina toimineen Johnny Polon viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi vuosiin. Polon ongelma oli se, että hän olisi halunnut painia, mutta WWF halusi pitää hänet backstage-rooleissa, selostajana ja managerina. Kuten myöhemin painihistoria osoittaa, ihan aina WWF:kään ei haistanut kaikkien henkilöiden potentiaalia oikein. Quote the Raven, nevermore.

Hemmetti, tämähän oli hyvä joukkueottelu! Minulla ei ollut oikein minkäänlaisia muistikuvia tästä ottelusta, vaikka olen tämän WrestleManian katsonut kyllä aikaisemminkin pariin kertaan. Siksi oli mukava yllätys huomata, että tässä(kin) ottelussa koko nelikko pisti oikeasti parastaan. Pitää ensinnäkin nostaa hattua Quebecers-kaksikolle, joka keksi oikeasti innovatiivisia ja epätyypillisiä tapoja hallita ottelua. Pierre muun muassa väläytti todella näyttävän voltin yläköysien yli ulos kehästä suoraan Mon päälle. Jacques puolestaan täräytti parikin näyttävää Top-Rope Leg Dropia. Toisaalta myös Mo ja Mabel olivat iskussa. Mo liikkui kehässä yllättävänkin hyvin ja onnistui tekemään esimerkiksi pirun nätin Cannonball-liikkeen. Mabel oli toki oma itsensä, mutta jotenkin tämän ottelun rytmiin sopi perhanan hyvin se, että yksi osanottaja oli tällainen jätti, joka vain jyräsi kaikki kehässä omalla vuorollaan. Lisäksi Mabel viskattiin ottelussa kanveesiin näyttävällä Double Suplexilla, ja lopussa Mabel pääsi täräyttämään myös aina yhtä tyylikkään Spinning Wheel Kickinsä. Kokonaisuutena tämä oli siis yllättävän vauhdikasta ja viihdyttävää joukkuepainia, jota katsoessa ei missään kohtaa tullut tylsä olo. Harmi vain, että ottelun lopetus oli sitten tosi kökkö eikä yhtään WM:ään sopiva. Siitä ottelu saa miinusta: paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut todennäköisesti hyvä ottelu, nyt vain ihan hyvä.

* * ½

WWF Championship
Special Referee: Mr. Perfect

Yokozuna (c) vs. Lex Luger

Ei, tämä ei ollut illan viimeinen ottelu, vaan illan ensimmäinen kahdesta päämestaruusottelusta. Tämä poikkeuksellinen järjestely johtui siitä, että Lex Luger ja Bret Hart eliminoivat toisensa viimeisenä samanaikaisesti Royal Rumble -ottelussa, ja heidät molemmat julistettiin ottelun voittajaksi. Niinpä he molemmat olivat ansainneet päämestaruusottelun WrestleMania X:ään. Dirt sheetien mukaan alun perin tähän ratkaisuun päädyttiin, koska Vince McMahon halusi nähdä, kumman voitolle yleisö hurraisi kovempaa: Lugerin vai Hartin. Tulos oli karu: Hart oli ylivoimaisesti suurempi yleisönsuosikki kuin Luger. Vähitellen alkuvuoden 1994 aikana Vince joutui lopulta toteamaan, että kaikki Lugerin pushiin käytetty aika, vaiva ja raha sekä Lex Express -kilometrit olivat olleet turhia. Yleisö ei vain fanittanut Lugeria sillä tavalla kuin oli toivottu. Yleisö ei odottanut kieli pitkällä sitä hetkeä, kun Luger vihdoin voittaisi WWF-mestaruuden Yokozunalta sen jälkeen, kun hän oli jahdannut mestaruutta viime kesästä lähtien. Yleisö ei oikeastaan odottanut sitä ollenkaan. Niinpä WWF päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: Maniaan buukattiin kaksi mestaruusottelua. Ensimmäisessä hallitseva mestari Yokozuna puolustaisi vyötään Lex Lugeria vastaan. Luger valittiin ensimmäiseen mestaruusotteluun arvalla. Samalla kuitenkin päätettiin, että tasavertaisuuden vuoksi Bret Hart joutuisi painimaan WrestleManiassa myös toisen ottelun, ettei hänellä olisi etulyöntiasemaa, kun hän pääsisi WrestleManian toisessa päämestaruusottelussa kohtaamaan Yokozuna vs. Luger -ottelun voittajan. Ai niin: molempiin mestaruusotteluihin oli luvattu erikoistuomari. Tässä ottelussa erikoistuomariksi saapui Mr. Perfect, joka oli lähtenyt WWF:stä vuoden 1993 lopussa mutta teki nyt paluunsa – ikävä kyllä varsin lyhyen sellaisen.

Voi voi. Mitä tästä nyt oikein voisi sanoa? No, ensinnäkin on sanottava, että kaikki se aika ottelusta, kun Yokozuna ei pitänyt Lugeria restholdissa, oli ihan ok:ta katsottavaa. Luger liikkui hyvin, yritti väläyttää nättejä liikkeitä ja myi myös Yokozunan jyräävät power-liikkeet varsin toimivasti. Ikävä kyllä aivan liian suuri osa otteluista kului nimenomaan noiden Yokozunan restholdien parissa. Niiden aikana meinasin oikeasti nukahtaa useamman kerran tämän ottelun aikana. Ottelussa oli kyllä ihan toimiva tarina, joka oli toki suurin piirtein sama kuin jokaisessa Yokozunan ottelussa: vastustaja yrittää kaikin keinoin kammeta Yokozunaa kanveesiin ja Yokozuna vain jatkaa ylipainolla ja ylivoimalla jyräämistä. Silti tässä Lugerin ja Yokozunan parituksessa tuo tarina toimii kyllä ihan hyvin. Ongelma on vain se, ettätämä ottelu vain… oli. Vieläpä varsin tylsästi. Mitään uutta SummerSlamiin verrattaen ei nähty. Nyt tämä ei onneksi kuitenkaan ollut Main Event, eikä tämän ympärillä ollut enää samanlaista jumalatonta hehkutusta kuin SummerSlamin aikaan. Ottelun lopetus oli ihan oma lukunsa. WM:ssä nähtävä päämestaruusottelun lopetukseksi se oli kyllä todella halpa ratkaisu. Olisin voinut vielä jotenkin hyväksyä sen, koska Mr. Perfect hoiti lopetuksessa roolinsa hyvin, mutta kun tuolle vituttavalle lopetukselle ei ikinä saatu payoffia (tästä kohta alla spoilereissa lisää), kyllä tuo lopetus kääntyi huonon puolelle. Kuten oikeastaan koko ottelu. Tähän ottelun loppuratkaisuun liittyy muuten yksi painimaailman sitkeimmistä paikkansa pitämättömistä huhuista, siitäkin alla lisää.

* ½


Vielä lopetuksesta:

Yokozuna voitti siis ottelun diskauksella sen jälkeen, kun Lex Luger oli kolkannut Yokozunan tajuttomaksi Forearm Smashillaan. Perfect ei suostunut laskemaan selätystä, koska Luger oli tempaissut molemmat Yokozunan managerit kehään ja hakannut heidät. Perfectin mukaan molemmat managerit olisi saatava kehästä pois, ennen kuin hän laskisi selätyksen. Luger raivostui tästä täysin, tönäisi Perfectiä – ja Perfect diskasi hänet tuon takia! Yleisö oli tietenkin raivoissaan ja chanttasi ”bullshitiä”, mutta kylmänviileä Perfect poistui paikalta. Tämän oli tietenkin tarkoitus olla Perfectin heel-turn ja pohjustaa kevään hitiksi kaavailtu Perfect-Luger-feud. Harmi vain, että Perfect päätti viime hetkellä perua koko jutun. Hän nautti nyt taas varsin hyviä korvauksia parin vuoden takaisen selkävammansa takia, ja joutuisi luopumaan niistä, jos palaisi taas painikehiin. Niinpä Perfect jätti jälleen WWF:n, ja koko kuvio kuoli alkuunsa.

Perättömästä huhusta:

Yksi pitkäaikaisimmista huhuista – johon olen itsekin törmännyt ”totena” ties kuinka monta kertaa – on se, että Lex Lugerin olisi pitänyt voittaa tämä ottelu ja ilmeisesti poistua WrestleManiasta päämestarina. Newyorkilainen juorulehti julkaisi WrestleMania-päivänä jutun, jonka mukaan humalainen Luger olisi rehennellyt baarissa voittavansa WWF-mestaruuden WrestleManiassa, ja tähän ”humalaiseen jorinaan” perustuen he julkaisivat tietonsa WrestleManian otteluiden tuloksesta. Sitkeä huhu kertoo siis, että Luger olisi pilannut oman mestaruusvoittonsa leveilemällä sillä baarissa ja että Vince olisi viime hetkellä päättänyt muuttaa otteluiden lopputuloksen. Tämä ei kuitenkaan kaikkien bisneksessä näihin aikoihin olleiden henkilöiden mukaan pidä millään tavalla paikkaansa. Newyorkilaisen lehden tarina on perätön, ja lehdessä julkaistut ”tulokset” epäuskottavia. WWF oli menettänyt uskonsa Lugeriin jo pian Royal Rumblen jälkeen, eikä häntä ollut kaavailtu päämestariksi enää moneen viikkoon. Ikävää kyllä siis, että tämä herkullinen tarina ei tiettävästi pidä ollenkaan paikkaansa. Ikävää oli Lugerin kohtalo joka tapauksessa, koska tämä WrestleMania käytännössä sinetöi sen, ettei hänestä koskaan tullut isoa Main Event -nimeä WWF:ssä.


Singles Match

Adam Bomb vs. Earthquake

WWF oli lähes WrestleManiaan saakka mainostanut, että tässä Maniassa käytäisiin ottelu paluunsa tekevän Earthquaken ja loukkaantumisestaan palaavan Ludvig Borgan välillä. Ikävä kyllä alkuvuoden aikana kävi selväksi, että Borga ei (useammastakaan syystä) olisi palaamassa enää WWF:ään. Niinpä Earthquaken vastustajaksi repäistiin viime hetkellä Adam Bomb. Käytännössä ottelun pohjustuksena toimi se, että ennen ottelun alkua Bombin manageri Harvey Whippleman nousi kehään aukomaan päätään kehäkuuluttaja Howard Finkelille. Kun ”The Fink” oli käydä käsiksi Whipplemaniin, Bomb juoksi kehään ja kävi Finkin kimppuun. Silloin kehään juoksi Earthquake, joka pelasti Finkelin. Tämä oli siis ensimmäinen Earthquaken esiintyminen WWF:n ppv:ssä sitten vuoden 1993 Royal Rumblen. Earthquake jätti WWF:n vuoden 1993 alussa, minkä jälkeen hän paini Japanissa ja Meksikossa ja nousi varsin suosituksi. Niinpä WWF palkkasi konkarin vielä takaisin, ja Earthquake aloitti runinsa WWF:ssä suosittuna facena. Lopulta run jäi lyhyeksi, sillä hän lähti firmasta jo ennen King of the Ringiä. Tapaisimme John Tentan vielä monesti näissä arvioissa.

Tämä oli täysin tyylipuhdas squash, eikä siksi tämän arvostelussakaan ole mainittavasti järkeä. Oli jotenkin hauskaa nähdä taas Earthquake WWF:ssä ja saamassa vielä kerran pushia. Suurimman pushinsa aikaan Earthquake oli lähinnä todella rasittava, koska vei oikeasti hyviltä painijoilta spotlightin, mutta tämmöisenä pienenä annoksena hän toimi kyllä ihan hyvin. Ei tästä mitään sen kummempaa sanottavaa ole. Pari nättiä power-liikettä, ja se siitä. Eteenpäin. Harmiton squash.

½

WWF Intercontinental Championship
Ladder Match

Razor Ramon (c) vs. Shawn Michaels

Illan toiseksi viimeisenä nähty matsi käytiin Intercontinental-mestaruudesta ja oli samalla (muutenkin hyvin rakennellun kortin) vähintäänkin toiseksi parhaiten rakenneltu feudi. Kuvio alkoi siitä, kun pitkään IC-mestaruutta hallussaan pitänyt Shawn Michaels lähti yhtäkkiä WWF:stä alkusyksystä 1993. Tai, lähti ja lähti. Michaelsin hetkellisestä poistumasta liikkuu edelleen erilaisia tietoja. Ilmeisesti aika moni asioista tietävä on kuitenkin sitä mieltä, että Michaels oli noihin aikoihin todella huonosti motivoitunut (minkä takia hän oli huonossa kunnossa ja paini uransa huonoimpia otteluita) ja päätti hetkellisesti ottaa hatkat, koska ei halunnut jobata IC-mestaruuttaan – mutta palasi kuitenkin käytännössä heti. Toinen näkemys on se, että Michaels olisi kärynnyt steroideista. Joka tapauksessa kayfabessa tilanne näyttäytyi niin, että Michaelsilta riistettiin IC-mestaruus ja että IC-mestaruudesta järjestettiin Battle Royal, jonka voitti Razor Ramon eliminoituaan viimeisenä Rick Martelin. Alkuperäinen IC-vyö oli kuitenkin Michaelsilla, joten Ramon sai uuden IC-vyön. Kun Michaels sitten palasi loppuvuodesta 1993, hänellä oli mukanaan IC-vyö, jota hän ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan hävinnyt. Michaels kutsui itseään ”kiistattomaksi IC-mestariksi” ja teki nopeasti selväksi, että Ramon ei hänen mielestään olisi IC-mestari. Tästä alkoi kahden nuoren ja karismaattisen miehen kamppailu, joka huipentui nyt tähän otteluun. PPV-historian ensimmäinen Ladder Match, jossa molemmat mestaruusvyöt oli ripustettu katosta ja jonka voisi voittaa poimimalla nuo vyöt katosta tikapuiden avulla. Tässä jos missä oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Tämä on todellinen klassikko. SE Ladder-ottelu, joka tietyllä tavalla jopa mullisti painiviihteen WWF:ssä. Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista ikinä WWF:ssä, kun nähtiin aikakauteen suhteutettuna hilitöntä spottailua ja hurjia tikapuubumppeja. Tätä ennen vastaavanlaista menoa ei ollut WWF:ssä osattu edes kuvitella, ei ainakaan vuoden suurimmassa ppv:ssä. Mutta nyt Shawn Michaels ja Razor Ramon mullistivat kaiken ja pistivät pystyyn sellaisen ottelun, ettei vastaavaa ole nähty. On todettava, että näin vuonna 2018 tätä on todella vaikea arvioida kahdestakin syystä. Ensinnäkin: olen nähnyt tämän matsin lukemattomia kertoja, joten mitään kunnon reaktiota tämä ei enää minussa herätä. Toiseksi: ajan hammas on toki hieman syönyt tätä ottelua. Matsissa nähtävät hurjatkin bumpit eivät tunnu enää niin erikoisilta kuin ne ovat tuntuneet yli 20 vuotta sitten, jolloin mitään vastaavaa ei ollut nähty. Nyt käytännössä kaikki tämän ottelun spotit ovat Ladder-otteluissa aivan arkipäivää. Juuri siksi tätä ottelua ei pidäkään verrata nykypäivän Ladder-otteluihin, koska siinä ei ole mitään järkeä. Sen sijaan tätä pitää ihailla oman aikakautensa merkkiteoksena, aivan helkkarin kovana otteluna. Täydellisenä otteluna. Matsina, jossa Razor Ramon ja Shawn Michaels keksivät toinen toistaan villimpiä tikapuuspotteja. Voi ehkä jopa sanoa, että juuri Ramonin ja Michaelsin ansiosta monista näistä spoteista on sittemmin tullut arkipäivää. Eikä matsi ollut siis todellakaan vain pelkkää spottailua, vaan tässä kerrottiin mahtava tarina. Molemmat pistivät likoon kaiken. Monet pitävät tätä jopa parempana kuin openerina nähtyä Owen vs. Bretiä. Minulle Owen vs. Bret menee ehkä hitusen ohi, koska se oli kuitenkin puhdas singles-ottelu. Mutta ei voi mitään, tämäkin oli täydellinen ottelu. Illan toinen sellainen.

* * * * * 

En normaalisti mainitse backstage-angleja arvioissani erikseen, mutta tämä on mainittava, koska tässä välissä oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus nähdä 5 vs. 5 -ottelu, jossa Jeff Jarrett, Headshrinkers, IRS ja Rick Martel olisivat kohdanneet Tatankan, Sparky Pluggin, 1-2-3 Kidin ja Smoking Gunssit. WWF oli kuitenkin kussut sen verran pahasti WM:n aikataulutuksen, että tämä ottelu jouduttiin aivan viime hetkellä perumaan, koska muuten Main Event olisi loppunut kesken. Niinpä järjestettiin pikainen backstage-angle, jossa heel-joukkueen jäsenet ajautuivat riitaan keskenään ja joka toimi kayfabe-syynä sille, että koko ottelu peruttiin. En voi väittää, että olisin varsinaisesti jäänyt kaipaamaan tuota ottelua – varsinkin, jos se olisi käyty jonain viiden minuutin rykäisynä. WM-ottelun missaaminen toki varmasti näitä nuorukaisia harmitti.

WWF Championship
Special Referee: Roddy Piper

Yokozuna (c) vs. Bret Hart

Ja näin. Illan Main Event. Yokozuna oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa illan ensimmäisessä ottelussa, ja nyt hän sai vastaansa Bret Hartin, joka oli loukannut jalkansa (kayfabe) ottelussa veljeään vastaan. Pystyisikö loukkaantunut Hart päihittämään väsyneen Yokozunan? Otteluna tämä oli siis uusinta viime vuoden WrestleManian Main Eventistä, nyt asetelmat olivat vain toisin päin. Hart oli haastaja ja Yokozuna mestari. En edelleenkään tajua, miksi tämän sijaan Main Eventinä ei nähty Luger vs. Hartia. Se olisi ollut paljon kiinnostavampi, tuoreempi ja luultavasti parempi ottelu. Ja vaikka Lugeria ei sitten olisi haluttukaan päästää pitkäaikaiseksi mestariksi, olisi hän toiminut hienona välimestarina edes. Ehkä syy oli se, että WM:ää ei halutta päättää face vs. face -otteluun. Tai jotain. Harmi. Tähän otteluun erikoistuomariksi saapui RODDY PIPER, joka teki WWF-paluunsa oltuaan firmasta poissa lähes kaksi vuotta ja painittuaan WWF:ssä viimeksi tasan kaksi vuotta aiemmin WrestleMania VII:ssä – tuolloin Bret Hartia vastaan. Piper saikin hurjat suosionosoitukset saapuessaan paikalle.

Tästä ottelusta ei nyt ole mitenkään kovin paljon sanottavaa. Koko tästä ottelusta huoku vähän kuin tv-ottelun fiilis. Tämä ei vain tuntunut WrestleManian Main Eventiltä. Ne oikeasti suuret ja merkittävät ottelut oli jo nähty. Nyt oli jäljellä enää niin sanottu pakollinen paha, jossa saatiin tehtyä sitten tarvittu siirtymä päämestaruuskuvioissa. Ja itse siirtymä olikin hyvä. Ottelun post match -meiningit olivat suorastaan mahtavat ja tunteikkaat, ja niissä oli juuri sitä suuruuden tuntua, mihin WrestleMania piti päättää. Hyvä niin. Sen sijaan tämä ottelu… Noh, tämä lähinnä oli. Bret Hart toki teki tässäkin ottelussa kaikkensa minkä voi. Hart jopa saapui paikalle jalkaansa linkaten ja openerissa saamiaan vammoja myyden, mutta eipä sillä ollut väliä, kun Yokozuna ei jostain syystä sitten Hartin jalkaa kuitenkaan työstänyt. Paria nättiä Slamia Yokozuna teki, muuten Hart kannatteli tätä parhaansa mukaan. Vähän sellainen heikompi uusintahan tämä oli viime vuoden WrestleManian Hart vs. Yokozunasta. Eikä asiaa auttanut jotenkin todella kömpelöltä näyttänyt lopetus. Ihan ok ottelu, mutta ei sen enempää.

* *


Miten arvioida ppv, jossa on kaksi viiden tähden ottelua? En muista yhtään vastaavaa ppv:tä omalta arvostelu-uraltani. Samalla on sitten todettava, että muuten tämä ppv ei varsinkaan painilliselta anniltaan ollut kovin erikoinen. Seitsemästä muusta ottelusta yksikään ei ylittänyt kolmen tähden rajaa, ja vaikka pari olikin ihan mukavia välipalaotteluita, sellainen tasainen laatu puuttui tästä ppv:stä. Silti tässä kymppi-Maniassa on jotain suurta. WrestleMania-fiilistä, uuden aikakauden alun tuntua. Erityisesti show’n päättäneet voitonjuhlat olivat upeaa katsottavaa. Tästä alkaa uusi aikakausi, jolla ei ole mitään tekemistä Hulk Hoganin ja muiden vanhojen partojen kanssa. Ja mikä parasta, tämä show tarjosi tosiaan kaksi TÄYDELLISTÄ ottelua. Moni on pitänyt tätä tapahtumaa suorastaan Loistavana, mutta minun silmissäni tuo tasaisen ottelun laadun puuttuminen rokottaa kyllä sen verran, että tämä jää Hienoksi. Upea ppv silti ehdottomasti.

Wikipedia: WWF WrestleMania X

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.9.2018

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW SuperBrawl IV

Next post

Arvio: WCW Spring Stampede 1994

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.