Arvio: WCW Starrcade 1990
Päivämäärä: 16.12.1990
Sijainti: St. Louis Missouri (Kiel Auditorium)
Yleisömäärä: 7 200
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Ja sitten on vuoden 1990 viimeisen ppv:n aika, ja kyseessä on tuttuun tapaan WCW:n Starrcade – vuodesta 1983 alkaen perinteeksi muotoutunut NWA:n vuoden suurin tapahtuma. Nyt tosin alettiin olla erittäin lähellä sitä hetkeä, että WCW irtaantuisi lopullisesti NWA:sta, lopettaisi NWA:n nimen käyttämisen ja muuttaisi kaikki mestaruutensa NWA:n mestaruuksista WCW:n mestaruuksiksi. Jo nyt WCW oli käytännössä jättänyt kaikki NWA-maininnat tuotteestaan pois (osittain siksi, että NWA itse oli vaatinut sitä WCW:ltä syksyn aikana), mutta toistaiseksi WCW edusti vielä nimellisesti NWA:ta. Tämä jäisi kuitenkin viimeiseksi NWA:n Starrcadeksi.
Kuten olen viimeaikaisissa WCW-arvioissa toistuvasti muistanut kertoa, WCW:llä ei mennyt näihin aikoihin varsinaisesti hyvin. Tosin (kuten olen niin ikään useasti kertonut) koko showpainibisnes oli ajautunut viimeistään vuoden 1990 aikana aikamoiseen syöksykierteeseen, ja 1980-luvun puolivälin huippuluvut olivat enää vain kaunis muisto. Todisteena bisneksen huonosta tilanteesta toimi esimerkiksi se, että pitkän aikaa epätoivoisesti olemassaolostaan taistellut (ja USWA:sta alkusyksystä vielä kerran eronnut) WCCW oli kuollut nyt lopullisesti. Samaan hengenvetoon on todettava, että nyt pelkästään Memphisin alueella keskittyneeltä USWA:lla itselläänkään ei mennyt mainittavan hyvin. Pari muuta uutta pienempää promootiota oli parhaillaan saamassa alkunsa (niistä vuoden 1991 aikana enemmän), mutta käytännössä amerikkalainen showpainibisnes oli nyt Vincen, Ted Turnerin (ja ihan pikkiriikkisen verran Jerry Jarrettin) leikkikenttä. Harmi vain, että tällä hetkellä kenellekään ei ollut leikkiessä kivaa, koska meno oli yleisesti paskaa ja kaikki tuntuivat vain menettävän yleisöä ja samalla myös rahaa.
Vaikka bisneksellä meni yleisesti huonosti, WCW oli silti isoin häviäjä nykyisessä tilanteessa. Firma oli menettänyt erinäisten arvioiden mukaan pelkästään vuoden 1990 aikana 5-7 miljoonaa dollaria, mikä oli helvetisti rahaa. Niinpä ei ole ihme, että WCW:ssä oli ryhdytty kriisitoimenpiteisiin ja aloitettu äkilliset muutokset. Suurin muutos oli se, että kaikkien vihaama pääbuukkaja Ole Anderson oli vihdoin ja viimein saanut kenkää marraskuun lopussa sen jälkeen, kun Olen viimeiseksi buukkamaksi show’ksi jäänyt Clash of the Champions oli todettu sekä laadullisesti että taloudellisesti WCW:n pahimmaksi flopiksi. Ole oli viimeisinä töinään yrittänyt kääntää suuntaansa ja depushannut monia vanhoja partoja ja antanut uutta pushia nuorille kavereille, mutta se oli niin sanotusti ”too little too late”. Olen potkujen jälkeen WCW oli hetkellisesti palannut buukkaajatiimiin (jonka muodostivat nyt Jim Ross, Tony Schiavone, Kevin Sullivan ja Ric Flair), mutta se ei tulisi olemaan pitkäaikainen järjestely, koska WCW oli jo tehnyt sopimuksen uuden pääbuukkaajan kanssa, joka saapuisi firmaan vuonna 1991. Sitä odotellessa. Tässä kohtaa on hyvä myös muistaa, että WCW:n alamäki ei suinkaan johtunut yksin Olesta, vaan toinen pääsyyllinen oli toimitusjohtaja Jim Herd, jota vihattiin aivan yhtä paljon ja joka ei suinkaan ollut lähdössä vielä mihinkään. Herdiä voidaan muun muassa syyttää siitä, että hän yritti epätoivoisesti laskea Ric Flairia alemmas kortissa, vaikka Flair oli edelleen koko firman kiinnostavin nimi. Itse asiassa Herd oli näihin aikoihin saanut idean, että Flairin olisi pitänyt vaihtaa gimmickiä ja debytoida uudestaan ”gladiaattorina”. Jännä juttu, että tämä ei toteutunut koskaan.
Tällaisista lähtökohdista saavuttiin siis Starrcadeen, jonka selostajina toimivat jälleen Jim Ross ja Paul E. Dangerously. Haastattelijoina Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Sitten viimenäkemän WCW oli menettänyt rosteristaan ainakin Jim Cornetten, Stan Lanen ja Nasty Boysit. Nastyille oli annettu kovaa pushia ja jotka olivat päättänyt täysin yllättäen loikata WWF:ään, koska saivat paremman tarjouksen ja koska WCW ei ollut tehnyt Nastyjen kanssa missään vaiheessa kunnon sopimusta.
Singles Match
Beautiful Bobby vs. The Z-Man
Varsin erikoinen opener illalle. Bobby Eaton oli nyt siirtynyt siis singles-painijaksi, kun Jim Cornette ja Stan Lane olivat vihdoin saaneet tarpeekseen WCW:stä ja lähteneet pian Halloween Havocin jälkeen. Vuonna 1991 Cornette ja Lane tekisivät jotain aivan uutta painibisneksessä, mutta siitä myöhemmin lisää. Eatonilla oli sen sijaan sopimusta yhä jäljellä, eikä hän halunnut luopua hyvistä rahoista, joten hän jäi WCW:hen. Ainakin tässä show’ssa Eatonia kutsuttiin pelkästään Midnight-aikaisella Beautiful Bobby -nimellä, joten se on nyt ilmeisesti hänen virallinen paininimensä. Eatonin vastustaja Z-Man oli sen sijaan vielä Bobbyakin erikoisemmassa tilanteessa. Kuukausien ajan WCW:n pahimpana jobberina toiminut Z-Man oli täysin yllättäen alkanut saada loppuvuodesta pushia, ja nyt hänellä oli tähän otteluun tullessa WCW:n mukaan jo 36 ottelun mittainen voittoputki takanaan. Mitään varsinaista feudia näillä kahdella ei ollut, mutta kumpikin halusi näyttää olevansa valmis isompiin kuvioihin singles-painijana.
Tätä ottelua katsoessa ei olisi uskonut, että kyseessä on todellakin vuonna 1990 järjestetyn ppv:n opener. Kyseessä oli nimittäin niin tyylipuhdas cruiserweight-ottelu, että tällainen olisi voitu nähdä kymmenen vuotta myöhemminkin WCW:n ppv:n openerina. Bobby Eaton ja Tom Zenk vieläpä olivat taidoiltaan ihan yhtä päteviä high flying -taitureita kuin monet myöhemminkin nähdyt cruiserweight-nimet. Toki aikakausi toi omat rajoitteensa, eikä tässä ottelussa nähty sellaista spotfest-meininkiä, johon myöhempinä vuosina on totuttu, koska sellainen ei vain olisi sopinut vielä tähän aikaan. Sen sijaan nähtiin oikein hyvin rakenneltu kahden taidokkaan painijan ottelu, jossa nähtiin myös muutama oikeasti pirun näyttävä spotti, kuten Zenkin Suplex Eatonille kehästä ulos ja heti perään Zenkin Flying Body Press Eatonin päälle. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvä ottelu ja oikein mainio avaus illalle, mutta sellainen todellinen erikoisuus ja suuruuden fiilis tästä silti puuttui, joten ei tämä kolmen tähden yli nouse.
* * *
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Sgt. Krueger & Colonel DeKlerk vs. Steiner Brothers
Sitten päästään tämän Starrcaden erikoisuuteen. Viime vuonna koko Starrcade oli omistettu kokonaan kahdelle turnaukselle (toinen singles- ja toinen joukkuepainijoille), mutta se oli niin paha floppi, ettei WCW enää ikinä yrittänyt sitä uudestaan. Sen sijaan tässä Starrcadessa osa tapahtumasta käytettiin Pat O’Connor Memorial International -joukkueturnaukseen. Pat O’Connor oli siis legendaarinen uusiseelantilainen NWA-painija, joka oli aikoinaan kantanut NWA:n päämestaruutta ja joka oli viimeisen kerran esiintynyt WCW:ssä WrestleWar 1989:ssä. O’Connor oli kuitenkin menehtynyt surullisesti alkusyksystä 1990, ja nyt WCW järjesti hänen muistokseen joukkueturnauksen, jossa joukkueet kahdeksasta eri maasta tavoittelisivat ”Pat O’Connor Memorial”-pokaalia. Tämä oli siis vähän kuin TNA:n X-Divarin kansainväliset turnaukset 15 vuotta aikaisemmin. Yhdysvaltojen lisäksi turnaukseen osallistuivat joukkueet Kanadasta, Isosta-Britanniasta, Meksikosta, Japanista, Uudesta-Seelannista, Neuvostoliitosta ja Etelä-Afrikasta. Merkittävää oli se, että WCW oli oikeasti tuonut turnaukseen painijoita ympäri maailmaa eikä yrittänyt väittää amerikkalaisia painijoita muiden maiden edustajiksi – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo poikkeus oli nimenomaan tässä turnauksen avausottelussa Steinereita vastaan nähty ”Etelä-Afrikan sotilaiden muodostama joukkue”, joka koostui oikeasti kahdesta amerikkalaisesta indy-painijasta. Krueger (isompi) oli Ray Apollo, joka muistetaan lähinnä yhtenä Doink-klooneista pari vuotta tämän jälkeen WWF:ssä. DeKlerk (pienempi) oli sen sijaan oikealta nimeltään Theodore Petty, mutta parhaiten hänet muistetaan nimellä Rocco Rock, ja hän tulisi parin vuoden päästä muodostamaan tietyissä piireissä hyvin legendaarisen joukkueen muuan Johnny Grungen kanssa. Yhdysvaltoja tässä turnauksessa edustivat siis itseoikeutetusti Steiner-veljekset, jotka olivat myös edelleen US Tag Team -mestarit tähän tapahtumaan tullessa.
Tästä ottelusta ei ole kovin paljon sanottavaa, mikä on sinänsä harmi. Sen kahden minuutin ajan, mitä tämä ottelu kesti, vaikutti siltä, että tästä voisi kuoriutua oikein hyvä ottelu. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, koska Steinereiden ja ”eteläafrikkalaisten” kohtaaminen kesti tosiaan vaivaiset kaksi minuuttia. Senkin aikana Colonel DeKlerk ehti kyllä täräyttää perhanan nätin Flip Diven ulos kehästä, ja Steinerit pääsivät täräyttämään pari tuttuun tyyliin nättiä liikettään. Meno oli siis ihan hyvää, mutta sitä oli lähinnä squash-ottelun verran, joten ei tälle voi antaa muuta kuin yhden tähden.
*
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Chris Adams & Norman Smiley vs. Rey Misterio & Konan
Tässä oli vastakkain kasa mielenkiintoisia nimiä, joista kahdesta kuultaisiin paljon tämän projektin myöhempinä vuosina ja kaksi muuta puolestaan ovat muuten vain merkittäviä painijoita. Isoa-Britanniaa tässä turnauksessa edustivat siis ”Gentleman” Chris Adams ja Norman Smiley. Adams oli ympäri Yhdysvaltoja tunnettu konkaripainija, joka oli debytoinut 1970-luvun lopulla ja paininut ennen kaikkea WCCW:ssä, jossa hänestä oli tullut yksi koko firman isoimmista nimistä. Itse asiassa Adams paini WCCW:ssä aivan sen kuolemaan saakka, ja tämä oli yksi hänen ensimmäisistä otteluistaan WCCW:n kaatumisen jälkeen. Adamsin joukkuepari Norman Smiley oli sen sijaan nuori ja lupaava britannialainen painija, joka oli debytoinut 1980-luvun puolivälissä ja paininut toistaiseksi lähinnä yhdysvaltalaisissa indy-promootioissa ja käväissyt myös sekä Japanissa että Meksikossa. Tässä vaiheessa Smiley ei ollut vielä millään tasolla sellainen huumorihahmo, joka hänestä myöhempinä vuosina tulisi. Smiley ja Adams kohtasivat tässä turnauksessa Meksikon joukkueen, jonka muodostivat Rey Misterio (tai WCW:n grafiikkaihmisten mielestä Rey Misteric) ja Konan. Misterio ei ole siis SE Rey Mysterio, vaan hänen setänsä – myöhemmin tunnettu Rey Misterio Sr:nä. 1970-luvulla debytoinut Misterio oli yksi meksikolaisen painin suurimmista tähdistä 1980-luvulla ja muun muassa Guerreron suvun ohella lucha-painin edelläkävijä. Misterio – samoin kuin Adams – alkoi kuitenkin 1990-luvulle tultaessa olla jo uransa ehtoopuolella. Hänen joukkueparinsa oli kaikkien meidän tuntema Konan, joka oli debytoinut vasta painibisneksessä vasta pari vuotta aikaisemmin mutta oli silti alkanut nousta jo merkittäväksi nimeksi. Näihin aikoihin Konan näytti kaikin puolin hyvin erilaiselta kuin huippuvuosinaan – Konanin ruumiinrakenne oli hyvin erilainen, ja lisäksi hän paini ensimmäisten vuosiensa ajan maski naamallaan.
No voihan kökkö. Samassa ottelussa legendaarinen Rey Misterio, nuori Konan, ”Gentleman” Chris Adams ja myös ihan lupaavalta vaikuttanut Norman Smiley. Tällä ottelulla olisi ollut paperilla kaikki edellytykset hienoon suoritukseen, ja itse asiassa ottelu sai myös ihan kohtuullisesti aikaa, eli ajanpuutteeseenkaan ei tämän ottelun suoritus täysin kariutunut, vaikka onhan reilut viisi minuuttia nyt aika minimaalinen määrä aikaa tällaiselle ottelulle. Silti ottelun suurin ongelma ei ollut aika, vaan se, että jostain syystä tämä matsi ei kuitenkaan kulkenut missään vaiheessa toivomallani tavalla. Matsissa kyllä nähtiin muutamia hemmetin nättejä liikkeitä ja näyttäviä spotteja, mutta kokonaisuutena ottelu ei vain lähtenyt lentoon. Matsi eteni kummallisen kömpelösti, siinä nähtiin juuri väärillä hetkillä ikäviä botcheja, ja jotenkin ottelun rakenne tuntui vain olevan hukassa suurimman osan ajasta. Ehkä joukkueiden kemiat eivät vain klikanneet keskenään tai ehkä nelikolle vain sattui huono päivä. Ottelusta nimittäin näki, että edellytyksiä olisi ollut, mutta nyt tuloksena oli vain ”ihan kiva” ottelu, mikä on paha alisuoritus näiltä herroilta. Joidenkin arvostelijoiden mielestä tämä oli siltikin hyvä ottelu, mutta väitän, että tuossa mielipiteessä on taas vain kyse siitä, että arvostelijat olivat jo ennen ottelua päättäneet, että tämän on pakko olla hyvä. Ei ollut, harmi.
* *
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
The Royal Family vs. The Great Muta & Mr. Saito
Turnaus jatkuu, ja tässä ottelussa toisensa kohtasivat Uusi-Seelanti ja Japani. Tämän ottelun painijoista suurin osa olikin jo entuudestaan tuttuja. Uutta-Seelantia edustivat Rip Morgan ja Jacko Victory, jotka olivat aikoinaan debytoineet WCW:ssä alkuperäisen uusiseelantilaisjoukkueen Sheepherdersin managerina, mutta kun Luke ja Butch olivat lähteneet vehreille laitumille, he olivat alkaneet painia itse alakortissa joukkueena (lisäksi Victory oli vetänyt välissä monenlaisia muitakin gimmickejä, kuten roolin Russian Assassinina, mutta se oli nyt unohdettua aikaa). Nyt Morgan ja Victory saivat vastaansa WCW-comebackinsa tekevän The Great Mutan, jonka joukkuepari oli legendaarinen japanilaispainija Masa Saito. Mr. Saito -nimellä tässä show’ssa esiintynyt konkari oli aloittanut painiuransa 1960-luvun puolivälissä ja paininut pitkään niin Japanissa kuin Yhdysvalloissakin. Japanissa Saito oli kuulunut niin AJPW:n kuin NJPW:nkin (kaksi isointa promootiota) rosteriin, USA:ssa Saito oli paininut ympäri NWA:ta ja pistäytynyt joksikin aikaa myös WWF:ssä. Nyt jo lähes 50-vuotiaan Saiton ura alkoi olla helposti olla ehtoopuolella, mutta vielä tämän vuoden aikana hän oli hetken aikaa pitänyt hallussaan AWA World Heavyweight -mestaruutta ennen AWA:n lopullista kaatumista.
Eipä tässäkään ottelussa erityisen paljon kehuttavaa ollut. Morganin ja Victoryn joukkue on aikamoinen turhake, josta ei oikeastaan ollut mihinkään järkevään suoritukseen. Myöskään isokokoinen Saito ei tässä ottelussa erityisemmin vakuuttanut, mutta onneksi mukana oli sentään Muta, joka teki parhaansa ja täräytti ottelun ehdottomasti hienoimmat suoritukset. Ikävä kyllä Mutan aika kehässä jäi hyvin vähäiseksi (eikä tämä ottelu kokonaisuudessaankaan erityisen kauan kestänyt), joten matsi jää varsin kehnolle tasolle. Toistaiseksi tämä turnaus on kääntynyt ikävästi hukatun potentiaalin koosteeksi, mutta ehkä tämä tästä.
* ½
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Danny Johnson & Troy Montour vs. Victor Zangiev & Salman Hasimikov
Sitten oli vuorossa todella erikoinen ottelu: Kanada vastaan Neuvostoliitto – eikä kehässä ollut yhtään tunnettua painijaa. Erityisen hämmentävää on se, että WCW ei saanut huippuluokan painimaasta Kanadasta raahattua tähän turnaukseen yhtään mielenkiintoista painijaa, vaan Kanadaa tässä turnauksessa edustivat kaksi brawleria Danny Johnson ja Troy Montour. Johnson veti selvästikin intiaanigimmickiä, Montour puolestaan vain… oli. Painihistoria ei tunne kumpaakaan heitä, eikä kummastakaan ole kuultu missään merkittävässä promootiossa tämän jälkeen. Silti Montouria ja Johnsoniakin kummallisempi kaksikko oli Neuvostoliittoa edustanut Victor Zangiev & Salman Hasimikov (ei Salmon, kuten WCW väitti). He nimittäin olivat erittäin tunnettuja painijoita, mutta eivät suinkaan ensisijaisesti showpainin puolelta. Sen sijaan Zangiev ja Hasimikov olivat maansa parhaita amatööripainijoita, joista erityisesti Hasimikov oli voittanut useita kultamitaleita freestyle-painin MM-kilpailuissa. Viime aikoina he olivat kuitenkin kokeilleet myös pro wrestlingiä Japanin puolella, ja nyt WCW oli päättänyt tuoda kahden perinteisen neuvostoliittolaista esittävän kaljun karpaasin sijaan kaksi puhtaasti kreikkalaisroomalaista painia edustavaa kaveria tähän turnaukseen. Huh huh. Lisäksi Zangiev ja Hasimikov eivät vetäneet ollenkaan perus pahisneuvostoliittolaisroolia (luultavasti koska eivät osanneet), vaan he olivat selvästi ottelun facet.
Nyt oli niin hämmentävän erikoinen ottelu, että ei ole usein nähty. Tämä venäläisten ja kanadalaisten kohtaaminen oli nimittäin todellista pseudo-amatööripainia, ja sellaisenaan aika kömpelöä. Yleisö ei tiennyt miten reagoida, koska painijat eivät olleet kenellekään tuttuja ja koska kukaan ei ollut varautunut tällaiseen otteluun. Kanadalaiset olivat ikävä kyllä todella huonoja kehässä, eivätkä neuvostoliittolaiset olleet varsinaisesti tulleet kantamaan heitä hyvään otteluun. On silti nostettava hattua Zangieville ja Hasimikoville, jotka yrittivät vetää idealtaan ihan hyvää mattopainia ja tarjosivat pari hurjaa Suplexia. Todellinen poikkeusottelu, ja lyhyenä välipalana sinänsä harmiton, mutta vähitellen iskee kaipuu oikean pellepainin pariin.
*
Singles Match
Terry Taylor vs. Michael Wallstreet
Kuten Halloween Havocin arviossa mainitsin, Terry Taylor oli jättänyt alkuvuodesta WWF:n ja kukkoilut taakseen. Syksyllä Taylor oli saapunut takaisin WCW:hen ja yritti nyt luoda uudelleen uskottavuutta vakavasti otettava painijana. Toistaiseksi Taylor oli kuitenkin jumittunut midcardiin varsin mitäänsanomattomana painijana. Nyt hänen asemansa oli joutua Michael Wallstreetin ensimmäiseksi ppv-vastustajaksi. Michael kenen, saatatte kysyä, mutta vastaus selviää toki kuvaa katsomalla. Kyllä, kyseessä oli Mike Rotundan uusi gimmick. Sen jälkeen kun Rotunda oli jumittunut pitkäksi aikaa mitäänsanomattomaan rooliin WCW:n alakortissa, oli WCW loppuvuodesta vihdoin luonut hänelle uuden gimmickin ”Michael Wallstreettinä”. Yhtäkkiä Rotunda vain siis ilmoitti vaihtaneensa virallisesti nimensä. Samalla hänestä tuli yhdessä yössä supermenestyksekäs bisnesmies, joka teki rutkasti rahaa. Tie Wallstreetin menestykseen oli hänen uusi managerinsa Alexandra York (joka oli muuten nuori Terri Runnels, Dustin Rhodesin tuleva ex-vaimo) ja Yorkin mysteerinen tietokone, joka teki laskelmia siitä, missä ja miten Wallstreet päihittäisi vastustajansa. Selostajien mukaan Wallstreetistä oli ollut juttuja merkittävissä talouslehdissäkin – miten vain. Painipuolella Wallstreet oli viime aikoina ottanut silmätikukseen Taylorin, joka oli ennen Starrcadea raivostunut Wallstreetin managerin Yorkin provosoinneista niin pahasti, että oli jopa läimäissyt tätä kasvoihin. York oli ymmärrettävästi aivan raivona Taylorille, ja nyt hänen koneensa ennusti, että Wallstreet päihittäisi Taylorin ajassa 8:32 tai nopeammin.
Eipä tässäkään ottelussa mitään kovin erikoista ollut, mutta kehässä oli kuitenkin kaksi ihan taidokasta painijaa, ja reilussa kuudessakin minuutissa he ehtivät jo saada aikaan kaikin puolin mukavan ottelun. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai erikoista, mutta takuuvarmaa ja hyvin etenevää painia kuitenkin. Lisäksi on pakko myöntää, että ottelun taustatarina siitä, että tietokoneen ennusteen mukaan Wallstreet voittaisi ottelun 8 minuutissa ja 32 sekunnissa (tai vähemmässä ajassa) toi kyllä oman jännitävyytensä ja kiinnostavuutensa myös tähän otteluun. Juuri tähän yhdistettynä ottelun lopputaistelut olivatkin mukavaa katsottavaa, joten tällaisenaan tämä keskikortin ottelu jätti ihan mukavan maun suuhun, mutta mitään erityisen huikeaa tässä ei silti nähty.
* * ½
Tag Team Match
Motor City Madman & Big Cat vs. Skyscrapers
Sitten oli vuorossa todella erikoinen ottelu. Heel-joukkueena tässä nähtiin Motor City Madman ja Big Cat. Ensimmäinen ei noussut koskaan millään tavalla merkittäväksi painijaksi ja lopetti uransa bisneksessä pian tämän show’n jälkeen. Jälkimmäinen puolestaan muistetaan ECW:stä ja erityisesti WWF:stä paremmin nimellä Curtis Hughes, ja WWF:ssä hän toimi muun muassa Hunter Hearst Helmsleyn ja Chris Jerichon managerina. Tässä vaiheessa niin Madman kuin Catkin olivat kuitenkin uransa varsin alkuvaiheissa, ja nyt heidät oli paritettu yhteen. Todellinen syy tälle ottelulle ei nimittäin liittynyt millään tavalla heel-joukkueeseen, vaan jo etukäteen ”yhden illan paluuna” mainostettuun Skyscrapersin comebackiin. Dan Spivey ja Sid Vicious olivat siis jälleen molemmat painikuntoisina WCW:ssä, joten WCW päätti hyödyntää tilanteen ja buukata heidät yhden illan ajaksi samaan joukkueeseen ilman mitään kummempaa syytä. Vicious oli pian Halloween Havocin jälkeen alkanut käyttäytyä enemmän facemaisesti, ja hän oli muutenkin alkanut irtaantua Horsemen-porukasta, jota pitivät kasassa lähinnä Barry Windham ja Arn Anderson, koska Ric Flair oli viime aikoina loistanut poissaolollaan. Tästä myöhemmin lisää. Nimellisesti Vicious oli silti edelleen osa Horsemenia, mutta tässä matsissa hän veti puhdasta yleisönsuosikin roolia.
Tästä ”ottelusta” (mitä tämä oli lähinnä nimellisesti) ei ole paljoa sanottavaa. Olisin antanut tälle puhtaasti nolla tähteä, ellei yleisö jostain syystä edelleen rakastaisi Skyscraperseja ja erityisesti Sid Viciousta. En yksinkertaisesti voi ymmärtää, mitä ihmettä nämä katsojat näkivät Viciouksessa, joka meinasi totaalisesti botchata koko ottelun ainoan merkittävän liikkeen, mutta joku tuossa sekopäässä selvästi puhutteli tätä WCW:n ”Rasslin’-fanikuntaa”. Hah. No, tunnelmasta siis puolikas tälle matsille, jossa ei muuten ollut yhtään mitään. Kiitos, näkemiin.
½
Tag Team Match
Tommy Rich & Ricky Morton vs. Fabulous Freebirds
Sitten oli vuorossa Fabulous Freebirdsien ja Rock ’n’ Roll Expressin feudin huipennus. Freebirdsit olivat siis pistäneet Robert Gibsonin jalan paskaksi hieman ennen Halloween Havocia, ja siitä lähtien Ricky Morton oli paininut joukkueena Tommy Richin kanssa. Siitä lähtien Morton oli myös kantanut kaunaa Freebirdsejä kohtaan, ja samoin oli tehnyt Robert Gibson. Nyt Morton ja Rich saivat vihdoin mahdollisuuden kostaa Freebirdseille ottelussa, jossa Robert Gibson saapui heidän ringsidelleen. Freebirdsien managerina nähtiin jälleen säälittävä pelkurimainen Little Richard Marley, joka oli aikoinaan auttanut Freebirdsejä Gibsonin jalan tuhoamisessa.
Tämä ottelu alkoi auttaa minuakin jo ymmärtämään tätä Freebirdseihin arvosteluissa kohdistuvaa suurta vihaa. On kieltämättä totta, että Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin joukkueen viihdyttävyyden taso oli ollut koko ajan tasaisessa laskusuhdanteessa ja että Freebirdsien painiotteet olivat ottelu ottelulta käyneet köykäisemmäksi. Tässä matsissa Hayesilta ja Garvinilta ei nähty enää käytännössä mitään järkevää, vaan kaksikko keskittyi puhtaasti showboattailuun ja yleisön provosoimiseen. Painiminen jäi kokonaan Richin ja Mortonin harteille, ja vaikka konkarikaksikko tuntuikin yrittävän parhaansa, ei heidän kemiansa oikein vain natsannut millään tavalla Freebirdsien kanssa. Lisäksi Morton ja Richkin tuntuivat otteissaan jo hieman kankeilta, heidänkin parhaat vuotensa olivat selvästi takanapäin. Niinpä Richistä ja Mortonista ei ollut kantamaan Freebirdsejä hyvään otteluun, vaan lopputulos oli armollisesti kehno muttei sentään täysin surkea.
* ½
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament Semi Final Match
Konan & Rey Misterio vs. Steiner Brothers
Sitten jatkuu Pat O’Connorin muistoksi järjestettävä turnaus kahden välieräottelun voimin. On kyllä sääli, että WCW:llä ei näyttänyt olevan tämän turnauksen kanssa minkäänlaista aikomusta tarjota katsojille oikeasti hyviä ja kunnollisia otteluita vaan lähinnä pikkuväläyksiä eri maiden painijatarjonnasta. Tämäkin ottelu olisi voinut olla kova – ehkä jopa erittäin kova – kamppailu, jos aikaa olisi ollut lähemmäs 15 minuuttia. Nyt aikaa oli kolme minuuttia, joten lopputulosta ei ole kovin vaikeaa arvata. Eipä siinä, Steinerit ja Konan & Misterio tekivät toki tässäkin ajassa parhaansa, mutta ei näistä lähtökohdista vain saada sellaista pientä kivaa välipalaa parempaa matsia aikaan. Toki on todettava, että tässäkin ottelussa nähtiin pari harmillista botchia, joten ehkä kyseessä ei tosiaan varsinkaan meksikolaisille ollut edes ihan paras mahdollinen ilta. Silti tosiaan kiva pikkuottelu, mutta ei mitään sen kummempaa.
* ½
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament Semi Final Match
Salmon Hasimikov & Victor Zangiev vs. The Great Muta & Mr. Saito
Paha tähän on enää keksiä lisää sanottavaa, kun suurimpaan osaan tämän turnauksen otteluista liittyvät tuntemukset pätevät aika lailla täsmälleen samalla tavalla myös tähän otteluun. Mahdollisuuksia olisi varmasti ollut enempäänkin, mutta kolmessa minuutissa ei saa edelleenkään ihmeitä aikaan. Neuvostoliittolaisten Suplexit olivat pirun komeita, ja Muta myi ne hemmetin hyvin. Tällaista poikkeuksellista mattopainin ja Suplexien yhdistelyä, ”pseudoamatööripainia” oli ihan ilo katsoa, mutta olisi sitä voinut tosiaan pidempään tarkkailla. Tämmöisenään tämäkin jäi vain välipalapiristykseksi.
* ½
NWA United States Heavyweight Championship
Texas Lariat Match
Stan Hansen (c) vs. Lex Luger
Sitten päästiin vihdoin mestaruusotteluihin. Stan Hansen oli päättänyt Lex Lugerin ennätyksellisen pitkän US-mestaruuskauden Halloween Havocissa, jossa purutupakkaa rakastava öykkärimäinen konkari oli tiputtanut Lugerin kanveesiin tappavalla Lariatillaan. Sen jälkeen tulevaisuden suurtähtenä pidetty Luger ja menneiden vuosien tähti Hansen olivat olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, eikä se ollut nättiä katseltavaa. Väkivaltainen feud saisi nyt vihdoin huipennuksensa ”Lariat-otteluksi” kutsuttavassa matsissa, joka oli oikeasti perinteinen Texas Bullrope Match. Painijat oli sidottu toisiinsa pitkällä remmillä ja ottelun voitti se, joka kosketti ensimmäisenä putkeen kaikkia neljää kehäkulmausta.
Tämä ottelu oli aika lailla samaa kaliiberia kuin miesten kohtaaminen Halloween Havocissa: kunnon väkivaltaista rymistelyä, jolla ei ollut mitään tekemistä ”entertainmentin” kanssa mutta paljon tekemistä ”brawlin” kanssa. Ei siis missään tapauksessa mikään painitekninen klassikko-ottelu, jota jälkeenpäin vuosikirjoissa muisteltaisiin tai jota missään smark-arvioissa suuremmin hehkutettaisiin. Sen sijaan tämä oli kahden toisiaan syvästi vihaavan miehen intensiivinen ja vihantäyteinen tappelu, ja sellaisenaan tämä oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Itse asiassa tässä vaiheessa iltaa tämä oli jopa yksi illan parhaista otteluista, mikä tosin kertoo taas enemmän tämän Starrcaden annista kuin tämän ottelun erinomaisuudesta. Karu tosiasia on nimittäin toki se, että kaikesta väkivaltaisuudestaan ja siinä mielessä viihdyttävyydestäänkin huolimatta tämä matsi oli hyvin yksipuolinen. Varsinainen painillinen anti oli tosiaan hyvin vähäistä, ja myös ottelun lopetus oli vähän kökkö. Näistä syistä tämä ei yllä edes ihan siihen hyvään arvosanaan, mutta kyllä tämän US-mestaruusottelun silti ihan mielellään katsoi.
* * ½
NWA Tag Team Championship
Street Fight Match
Doom (c) vs. The Horsemen
Kahden heel-joukkueen Doomin ja Horsemenin feud oli niin ikään jatkunut Halloween Havocista lähtien. HH:ssa Ron Simmons ja Butch Reed olivat siis onnistuneet säilyttämään joukkuemestaruutensa Ric Flairia ja Arn Andersonia vastaan, ja alun perin Starrcadessa piti nähdä uusintaottelu näiden joukkueiden välillä Street Fight -stipulaatiollta. Doomin manageri Theodore R. Long järjesti kuitenkin muutamaa viikkoa ennen Starrcadea brutaalin hyökkäyksen, jossa hänen palkkaamansa rikolliset hyökkäsivät limusiinista ulos astuneen Ric Flairin kimppuun. Flair pahoinpideltiin tuossa hyökkäyksessä niin pahasti, että Starrcaden alussa selostajat joutuivat kertomaan, ettei Flair olisi edelleenkään painikunnossa. Flairin paikan Andersonin joukkueparina otti Barry Windham. Flair ei toki oikeasti ollut pahasti loukkaantunut, vaan joukkuemestaruusottelusta siirtäminen johtui siitä, että Flair oli siirretty nyt johonkin aivan toisenlaiseen kuvioon. Palataan siihen vielä tämän arvostelun aikana.
Jos minulla oli vielä jonkinlaisia toiveita tämän tapahtuman onnistumisen suhteen, tämä ottelu tuhosi ne viimeistään aika lailla. Tässä matsissa oli nimittäin ollut potentiaalia olla parhaimmillaan vaikka neljän tähden ottelu, millaisena monet arvostelijat ovat myös tätä pitäneet, mitä en voi itse millään ymmärtää. Minun silmissäni tuo neljän tähden arvosanaan yltäminen olisi edellyttänyt, että kaikki palaset (tai edes suurin osa niistä) olisivat loksahtaneet kohdalleen ja äijien olisi annettu tehdä täydellistä työtä. Ikävä kyllä palaset olivat ihan hyvin loksahtelemassa, mutta ottelun buukkaus oli taas niin järisyttävää paskaa, että lopulta hommasta jäi pahasti pettynyt fiilis. Haluaisin kovasti ymmärtää, miksi WCW ehdoin tahdoin buukkaa tapahtuman ainoan potentiaalisen huippuottelun niin päin helvettiä. Haluaisin myös ymmärtää, miksi tämän ottelun paska buukkaus ei tunnu ärsyttävän muita arvostelijoita. Ikävä kyllä en tällaista älyttömyyttä pysty ymmärtämään, enkä sen takia sitä myöskään selittämään muille. Ottelusta voi siis sanoa sen, että Windham, Anderson, Simmons ja Reed tekivät helvetisti töitä, ottivat rajuja bumppeja vastaan ja jopa bleidasivat. Tätä aikakaudelle varsin epätyypillistä HC-mäiskintää olikin todella ilo seurata, vaikka ikävä kyllä kameratyöskentely oli niin paskaa, että pari oleellista hetkeä missattiin täysin. Tämän olisin kuitenkin voinut ohittaa olankohautuksella – JOS OTTELU EI OLISI PÄÄTTYNYT AIVAN ENNENAIKAISESTI. Jumalauta, tämä ottelu sai vaivoin yli viisi minuuttia aikaa! Mitä ihmettä? Tämä olisi tarvinnut aivan ehdottomasti vähintään viisiTOISTA minuuttia. Ja ei edes aleta puhua ottelun lopetuksesta, joka oli taas niin käsittämättömän idioottimainen ratkaisu, että ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Annan kaiken tämän ryöpytyksenkin jälkeen silti tälle sentään kolme tähteä, koska nämä painijat tekivät kyllä tässä kaikkensa ja vetivät kovan ottelun siltä osin kuin oli mahdollista. He olisivat ansainneet paljon enemmänkin. Kiitos, WCW.
* * *
Pat O’Connor Memorial International Tag Team Tournament Final Match
The Great Muta & Mr. Saito vs. Steiner Brothers
Illan toiseksi viimeinen ottelu oli pitkin iltaa jatkuneen Pat O’Connor -turnauksen finaali, jossa Yhdysvallat kohtasi Japanin. Äskeisen ottelun ryöpyttämisen jälkeen onkin mukava todeta, että tästä ottelusta paljastui vielä positiivinen yllätys. Olin jo luopunut täysin toivostani tämän turnauksen kanssa, vaikka olisihan se pitänyt ennakoida, että kuuden miniottelun jälkeen WCW oli päättänyt, että sentään turnauksen finaalille annetaan kunnolla aikaa. On silti toki todettava, ettei tämäkään ottelu nyt mitenkään liian kauan kestänyt ja että tässä ei päästy nyt ihan mihinkään sellaiseen meininkiin, mitä parhaimmillaan olisi esimerkiksi Steinereiden ja Mutan kaltaisilta nimiltä voinut odottaa. Silti: tämä oli hyvää joukkuepainia alusta loppuun, ja tämä myös kesti sen aikaa, että koko nelikko pääsi kunnolla näyttämään osaamistaan. Steinerit olivat kieltämättä tässä 1990-luvun alussa elämänsä kunnossa, ja heidän jokainen ottelunsa oli aina viihdyttävää seurattavaa. Myös Muta hoiti oman osuutensa kunnialla, ja hurjia Suplexeja tarjoillut Saito oli sopiva lisä otteluun. Hyvä matsi, mutta ei silti sen enempää.
* * *
NWA World Heavyweight Championship
Steel Cage Match
Special Referee: Dick The Bruiser
Sting (c) vs. Black Scorpion
Vihdoin. Illan 14. ja viimeinen ottelu. Ja ennen kaikkea päätös tälle koko syksyn jatkuneelle kammottavalle Black Scorpion -juonikuviolle, jonka buukkaamisessa WCW:llä ei tuntunut olevan missään minkäänlaista ideaa mutta jota oli hypetetty niin saatanasti, ettei sitä voinut vain lopettaa kesken kaiken. Mysteerinen Black Scorpion oli siis kuukausien ajan ”piinannut” Stingiä naurettavan huonosti toteutetuilla taikatempuilla ja muilla pelleilyillä, ja niiden ansiosta hän sai nyt mahdollisuuden painia Stingiä vastaan päämestaruudesta vuoden suurimmassa tapahtumassa, vaikka kukaan ei edelleenkään ollut tv-lähetyksissä tai ppv:eissä nähnyt Scorpionin painivan yhtään kunnollista ottelua. Täysin loogista. Ottelu päätettiin järjestää teräshäkissä, ja erikoistuomariksi määrättiin NWA/AWA-legenda Dick The Bruiser. Lopulta kun oli ottelun alkamisen aika, kehäalueelle käveli neljä Black Scorpionia, jotka jokainen näyttivät vähän erilaiselta. Nuo neljä Black Scorpionia olivat oikeasti Al Perez, Angel of Death, Bill Irwin ja Jeff Ellis – alakortin painijat, jotka olivat esittäneet Black Scorpionia eri house show’issa. Heidän jälkeensä sisääntulorampille laskeutui kuitenkin ”avaruusaluksella” OIKEA Black Scorpion, joka julisti (taas kerran kaiuttimista kaikuvalla robottimaisella äänellään), että nämä muut Scorpionit olivat vain olleet hänen viestintuojiaan ja että nyt Sting vihdoin kohtaisi hänet, oikean Black Scorpionin, ensimmäisen kerran. Ottelun panokset olivat nimittäin kovat: jos Sting voittaisi, Scorpion joutuisi luopumaan maskistaan.
Tästä päästään vihdoin siihen, kuka oli Scorpion-maskin alla ja kenet WCW oli valinnut oikeaksi Black Scorpioniksi. Kuten Halloween Havocin arvostelussa kirjoitin, tilanne oli siinä mielessä hauska, että kuvion alkaessa WCW ei itsekään tiennyt, kenet se buukkaisi Black Scorpioniksi. Asiaa ei myöskään tehnyt helpommaksi se, että koko kuvion kehittänyt ja alulle pannut Ole Anderson oli saanut kenkää buukkaajan töistään, joten uusi buukkaustiimi joutui väkisin saattelemaan tämän sysipaskan feudin loppuun. Black Scorpionista tiedettiin vain se, että hän oli Stingin vanha tuttu ja joukkuepari. Vinkit viittasivat siihen, että kyseessä olisi Ultimate Warrior, mutta ikävä kyllä Warrior oli vakaasti WWF:n päämestari eikä ollenkaan aikeissa lähteä WCW:hen. Huhujen mukaan WCW harkitsi loppusyksyn aikana Black Scorpioniksi ainakin Barry Windhamia, mutta päättivät lopulta, ettei Windham ole rooliin sopiva. Sen sijaan Scorpioniksi päätettiin lopulta (TÄSTÄ ETEENPÄIN TÄMÄ SISÄLTÄÄ HURJIA SPOILEREITA) määrätä Ric Flair. Kyllä, Ric Flair teki jälleen paluun päämestaruuskuvioihin Black Scorpionin roolissa. Ja niinpä Flair asteli nyt Starrcaden sisääntuloramppia pitkin Scorpion-maski päässään aikeenaan kohdata Sting.
Tähän nyt ei enää yksinkertaisesti voi sanoa mitään, koska kyseessä on jotain niin käsittämätöntä – eikä todellakaan hyvällä tavalla. Kenen – toistan, KENEN – mielestä tällaisen ottelun buukkaaminen vuoden suurimman tapahtuman vuoden suurimmaksi otteluksi saattoi olla hyvä idea? Jumalauta, Sting ottelee tässä käytännössä sellaista hahmoa vastaan, josta kukaan ei tiedä mitään ja kuka ei ole millään tavalla osoittanut olevansa edes etäisesti tällaisen mestaruusottelun arvoinen. Mutta niin vain Black Scorpion yhdessä neljän ”Black Scorpion -kopion” kanssa saapuu paikalle. Avaruusaluksella tietenkin. Tai jollain vastaavalla. Ja sitten Black Scorpion alkaa painia Stingin kanssa, eikä yleisöä voisi kiinnosta pätkääkään. Harvassa on ollut minkään ppv:n Main Eventit, joiden aikana yleisö olisi ollut yhtä kuollut kuin tämän ottelun aikana. Silti kaikkein kamalinta tässä ottelussa on se, että Scorpion-maskin alla oleva Ric Flair yrittää koko ottelun ajan epätoivoisesti painia aivan eri tavalla kuin hän painii normaalisti, ettei kukaan voisi hänen tyylistään päätellä, että maskin alla on juuri hän. Ja se on vain niin sulaa hulluutta, ettei mitään järkeä. Flairin otteluiden viihdyttävyys pohjautuu vähintään 90-prosenttisesti nimenomaan siihen uniikkiin tyyliin ja tarinankerronnan tapaan, minkä Flair tuo otteluihin, joten ilman niitä Flairista ei jää jäljelle paljon mitään. Niinpä koko ottelu on laiskaa brawlausta ilman oikeastaan mitään pointtia. Kaikki odottavat vain lopetusta. En oikeasti edes osaa kuvailla tätä ottelua, tämä on jotain niin älytöntä. Toki Sting tekee parhaansa ja yrittää rakentaa tästä ottelusta jollain tavalla järkevän mestaruuspuolustuksen. Sting kerääkin kaikki pisteet yrityksestään, mutta mitään muuta hyvää tästä ei voi sanoa. Lopetus on katastrofi, ja post match -meininki luultavasti yksi kamalimmista wrestlecrap-kokemuksista ikinä, koska WCW onnistui buukkaamaan show’n ylipitkäksi ja tapahtumassa loppui aika kesken. Kiitos WCW, juuri tällä tavallako te oikeasti halusitte päättää vuoden suurimman tapahtumanne? Tähän verrattuna WrestleMania VI todellakin oli mieletön mestariteos.
* ½
Olen jo useaan otteeseen arvioissani manannut sitä, millä tavalla vuodesta 1990 kuoriutui katastrofaalisen huono painivuosi verrattuna esimerkiksi vuoteen 1989, joka oli erityisesti WCW:n ansiosta huippuhyvä vuosi. Nyt vuoden 1990 aikana WCW onnistui tuhoamaan kiinnostavuutensa ja viihdyttävyytensä käytännössä totaalisesti. Vuosi alkoi vielä hyvillä ppv:eillä, mutta vuoden loppuun mennessä WCW oli onnistunut laskeutumaan sille samalle Surkealle tasolle, jossa WWF oli keikkunut jo pitkään. En todellakaan ihmettele, että painin kiinnostavuus oli näihin aikoihin syvässä syöksykierteessä, koska molemmat olemassaolevat oleelliset promootiot tarjosivat katsojille käytännössä pelkkää kuraa.
Wikipedia: WCW Starrcade 1990
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.8.2017
No Comment