1993ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 1993

Päivämäärä: 27.12.1993

Sijainti: Charlotte, Pohjois-Carolina (Independence Arena)

Yleisömäärä: 8 200

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Ja näin olisi aika päättää vuosi 1993 showpainin osalta. Kuten on moneen otteeseen tullut näissä arvioissa todettua, vuosi 1993 ei ollut erityisen helppo bisnekselle. Vaikka hetkittäisiä toipumisen merkkejä olikin välillä vuoden aikana nähtävissä, kokonaiskuva oli silti murheellinen. Katsojaluvut, yleisömäärä ja mainostajien kiinnostus eivät olleet kääntyneet nousuun, eikä asiaa varsinaisesti auttanut WWF:ää vastaan nostettu oikeusprosessi. WCW yritti selvitä tästä steroidikohusta mahdollisimman pienillä haitoilla, mikä oli toki helppoa sen takia, että hyvin harvaa ylipäänsä kiinnosti WCW ollenkaan. Onni onnettomuudessa, siis. Tästäkin huolimatta WCW oli selvinnyt nyt jo kaikkien aikojen 11. Starrcaden pariin. Tai siis ”Starrcaden 10-vuotisjuhlaan”, kuten WCW OIKEAOPPISESTI tämän show’n aikana meille katsojille kertoi. Ota oppia, Vince ”The 25th Anniversary of WrestleMania” McMahon. Tämän vuoden Starrcade käytiin Ric Flairin kotiseudulla Charlottessa, Pohjois-Carolinassa.

Selostajina tämän vuoden Starrcadessa toimivat Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijana Gene Okerlund.

Tag Team Match

2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell vs. Paul Orndorff & Paul Roma

Starrcade aloitettiin joukkueottelulla, jossa ei ollut kummempaa panosta. ”Kiinnostavinta” tai ”merkittävintä” tässä ottelussa oli se, että tässä nähtiin Paul Roma nyt ensimmäistä kertaa heelinä WCW-urallaan. Kuten Battlebowlin arviossa kirjoitin, surkuhupaisaksi osoittautunut ”Four Horsemenin paluu” alkoi olla lopullisesti ohi siinä vaiheessa, kun Arn Anderson hyllytettiin hänen ja Sid Viciouksen välisen saksitappelun seurauksena. Paluu oli toki alusta lähtien ollut floppi, koska ”Four Horsemen” oli oikeasti ”Three Horsemen” (koska Ole Andersonia ei koskaan nähty porukan mukana) ja koska Tully Blanchard korvattiin viime hetkellä Paul Romalla. Lisäksi Horsemen-kolmikko ei edes loppusyksystä enää liikkunut mainittavasti yhdessä. Niinpä koko stable päätettiin tappaa lopullisesti, kun Paul Roma kääntyi marraskuun lopussa kaveriaan Erik Wattsia vastaan, teki heel-turnin ja lyöttäytyi yhteen Paul Orndorffin kanssa. Orndorffin apuna oli puolestaan viime aikoina ollut NWA-legenda The (Masked) Assassin. Missään ei ollut annettu kummempaa selitystä Orndorffin ja Assassinin yhteistyölle, mutta mitäpä selitystä tuo upea paritus kaipaisikaan. Ja nyt siis Orndorff ja Roma olivat löytäneet yhteisen sävelen ja pyrkivät kohti WCW:n joukkuedivisioonan huippua. PPV-debyytissään uusi joukkue sai vastaansa vuoden 1993 ahkerimman WCW-joukkueen 2 Cold Scorpion ja Marcus Alexander Bagwellin, jotka olivat minimestaruuskautensa jälkeen jumittuneet taas keskikorttiin. Ennen ottelua Scorpion ja Bagwellin manageri Teddy Long palkittiin ”vuoden managerina”, millä ei toki ollut konkreettista merkitystä mihinkään.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa 2 Cold Scorpiolle, joka on läpi vuoden tehnyt tasaisen kovaa työtä kehässä. Harmi vain, että Scorpion joukkuepari on tosiaan edelleen se Marcus Alexander Bagwell, josta ei vain ollut samalla tavalla kovin erikoisiin suorituksiin kehässä. Parhaansa kyllä nuori Bagwellkin teki, mutta se paraskaan ei vielä kantanut hirveän pitkälle. Nyt Scorpion ja Bagwellin vastustajina oli Orndorff & Roma -kaksikko, josta varsinkin Orndorff on pystyneet kuluneen vuoden aikana parhaimmillaan varsin hyviinkin otteisiin. Romakaan ei ole surkea, vain jumalattoman tylsä. Ja aika lailla tylsä oli ikävä kyllä myös koko tämä ottelu. Ei oikein missään vaiheessa kunnon meininkiä tai mitään säväyttävää. Muuten tämä olisi jäänyt sellaiseksi ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi, mutta onneksi mukana oli tosiaan Scorpio, joka vauhdikkaalla liikkumisella ja näyttävillä liikkeillään nosti tämän sentään ihan hyväksi matsiksi. Ei silti mitään, mitä jälkeenpäin jäisi muistelemaan. Vuosi 1993 oli ollut nuorelle 2 Cold Scorpiolle hieno näytönpaikka WCW:ssä, mutta ikävä kyllä tämä jäi hänen viimeiseksi WCW-ppv-esiintymisekseen pitkään aikaan, koska alkuvuodesta 1994 hän sai potkut ilmeisesti päihdeongelmien vuoksi.

* * ½

Singles Match

Awesome Kong vs. The Shockmaster

Kyllä, tämä ottelu oli oikeasti totta. Colossal Kongs oli siis vuoden 1993 aikana WCW:ssä debytoinut joukkue, joka koostui kahdesta jättiläismäisestä ja painitaidotomasta maskipäisestä läskikasasta, joista toisen nimi oli King Kong ja toisen nimi Awesome Kong. Kongit olivat jopa saaneet kohtuullista pushia, mutta WCW:llä oli kuitenkin ollut sen verran järkeä, ettei heitä ollut missään vaiheessa nostettu joukkuemestaruuskuvioihin tai vastaaviin. No, nyt Kong-kaksikon toinen osapuoli Awesome Kong päästettiin kuitenkin painimaan vuoden suurimmassa ppv:ssä 1 on 1 -ottelu – ja vieläpä The Shockmasterin kanssa. Kyllä, sen surullisenkuuluisan Shockmasterin, jota WCW oli epätoivoisesti yrittänyt pushata koko loppuvuoden ajan. Yleisöä ei edelleenkään tämä debyytissään täydellisesti mokannut hölmöläinen kiinnostanut ollenkaan, mutta niin vain Shockmaster oli napsinut ensimmäisten kuukausiensa ajan isoja voittoja. Nyt hän sitten paini Awesome Kongia vastaan 1 on 1 -ottelussa, eikä minulla ole mitään hajua eikä todellakaan mitään mielenkiintoa ottaa selvää, miksi.

Siis oliko WCW:llä oikeasti hätä, että he eivät olleet järjestäneet vuoden aikana tarpeeksi huonoa ottelua ja että vuoden huonoimman ottelun palkinto saattaisi sittenkin mennä WWF:lle? Tämä on ainut järkevä selitys, jonka keksin sille, että tämä ottelu buukattiin Starrcadeen. Tässä ei nimittäin ollut mitään – EI MITÄÄN – järkeä. Shockmaster painimassa Awesome Kongia vastaan 1 on 1 -ottelussa. Kaksi täysin painikyvytöntä mörssäriä rymistelemässä keskenään kehässä. Ja ai niin, kehässä ei ilmeisesti edes oikeasti ollut Awesome Kong vaan King Kong, mutta ketään ei kiinnosta! Sitten Awesome Kong vain paini King Kongin puolesta ja siinä sitä oltiin. Ei mitään järkeä. Ei missään mitään järkeä. Aluksi Kongit saivat myös yhdessä piestä Shockmasteria, vaikka ottelu oli jo alkanut. Kaiketi. Koska kello ei soinut missään vaiheessa. Ei, tämän oli pakko olla WCW:n jonkinlainen itseironinen esitys paskasta painiottelusta, sillä tämä selittyy. Olihan tämä nyt surullista paskaa. Ehdottomasti parasta tässä oli se, että tämä jäi SEKÄ Kongien ETTÄ The Shockmasterin viimeiseksi esiintymiseksi WCW-ppv:ssä. Voi tätä ilon päivää!

DUD 

WCW Television Championship

Lord Steven Regal (c) vs. Ricky Steamboat

Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli uusinta Fall Brawlista. Tuolloin nuori Lord Steven Regal oli onnistunut voittamaan TV-mestaruuden kokeneelta Ricky Steamboatilta managerinsa Sir Williamin sekaantumisen avulla. Tuosta ottelusta lähtien Regal ja Steamboat olivat olleet säännöllisesti toistensa kimpussa. Steamboat halusi uuden mahdollisuuden voittaa mestaruutensa takaisin, mutta Regal ei tietenkään halunnut antaa sellaista Steamboatille. Lopulta miesten välille määrättiin kuitenkin mestaruusottelu, ja sen paikaksi päätettiin Starrcade. Nyt Steamboatilla oli mahdollisuus osoittaa, että hän voisi voittaa vyönsä takaisin. Matsi käytiin uusien TV-mestaruusottelusääntöjen mukaisesti, eli ottelu kesti vain 15 minuuttia. En tiedä, missä kohtaa tarkalleen WCW oli vakiinnuttanut tuon käytännön TV-mestaruusotteluihinsa, mutta jossain vaiheessa tämän Regalin mestaruuskauden aikana se oli kuitenkin tapahtunut, koska vielä Fall Brawlissa Steamboat ja Regal painivat yli 20-minuuttisen matsin.

Eikö WCW ihan oikeasti kyllästy näihin itseään toistaviin ja paskoihin buukkauksiin sekä maksavalle yleisölle vittuiluun? Onhan tämä nyt ihan oikeasti jo totaalista paskaa, että kuukaudesta toiseen ppv:hen buukataan yhdestä mestaruudesta mestaruusottelu, jonka voi jo melkein etukäteen arvata päättyvän ikivanhalla ja totaalisen idioottimaisella tavalla. Tässäkään ottelussa ei oikeasti enää viimeisten minuuttien kohdalla ollut mitään jännitystä, koska tiesi, että sieltä se Dustyn rakastama lopetus tälle ottelulle kuitenkin tulee. Aaaaargh. Muuten tämä oli jälleen oikein hyvää painia, vaikkei kieltämättä niin hyvää kuin miesten ensimmäisessä ottelussa Fall Brawlissa. Yliarvioinkohan sittenkin sen ottelun, kun se ei kenenkään muun mielestä ollut edes lähellä neljää tähteä? No, ihan sama. Minä tykkäsin siitä todella paljon, ja se on pääasia. Siinä ottelussa oli muuten myös kunnon lopetus. Tässä ei, ja siksi tämä on vain vaivoin edes hyvän arvosanan arvoinen.

* * * 

Tag Team Match

Tex Slazenger & Shanghai Pierce vs. Cactus Jack & Maxx Payne

Jostain kumman syystä Cactus Jack oli romahtanut parissa kuukaudessa Vaderin kanssa feudanneesta Main Event -tähdestä WCW:n joukkuedivarin midcard-täytteeksi. Ja kaikkein erikoisinta oli se, että Jack paritettiin yhteen Maxx Paynen kanssa. Mitään järkevää syytä ei heelistä faceksi kääntyneen kitaristitähden ja mielipuolisen Cactus Jackin paritukselle annettu, mutta ehkä sellaista ei tarvittukaan. Omalla tavallaan sekä Jack että Payne olivat todella omituisia, sekopäisiä ja hämmentäviä painijoita, ja ehkä juuri siksi Cactus Jack oli (kayfabessa) valinnut Maxx Paynen mentoroitavakseen ja päättänyt tehdä hänestä tähden. Nyt sitten Jack ja Payne painivat ensimmäistä kertaa ppv:ssä joukkueena, ja vastaansa he saivat viime kuukausina tasaisesti WCW:n keskikortissa kyntäneen teksasilaiskaksikon Slazenger & Piercen.

Äh, saatan nyt jopa hieman yliarvioida tämän, mutta Cactus Jackin meininki oli tässä ottelussa niin ihailtavan hyvää, että siitä oli pakko tykätä. Mick Foley yritti oikeasti kantaa tämän ottelun maaliin vaikka yksinään, ja suurin piirtein juuri niin hän tässä ottelussa myös teki. Cactus Jack otti taas bumppia, paiskoi vastustajiaan ja sopivasti myös itseään ympäri kehää. Vaikka Godwinn-kaksikkoa vihaankin sydämeni pohjasta, he eivät ole sentään totaalisia paskasäkkejä, eli oikea vastustaja pystyy kyllä repimään heistä siedettävän suorituksen irti. Hieman yllättäen myöskään Maxx Payne ei ollut tässä ottelussa täysin sietämätön. Koska ottelun neljästä painijasta kuitenkin kolme oli painitaidoiltaan heikkoja tai muuten vain vihaamiani, ei tämä missään tapauksessa ollut erityisen hyvä ottelu. Silti, loppujen lopuksi tämä oli jopa ihan ok tv-ottelutasoinen matsi, mikä on enemmän kuin olisin odottanut. Tämä jäi myös Tex Slazengerin ja Shanghai Piercen viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi.

* *

WCW United States Heavyweight Championship
2 Out of 3 Falls Match

Dustin Rhodes (c) vs. Steve Austin

Lisää mestaruusotteluita ja lisää uusintoja edellisen kuukausien ppv-matseista. ”The Natural” Dustin Rhodes oli puolustanut pitkän aikaa kantamaansa WCW United States Heavyweight -mestaruuttaan kieroa ”Stunning” Steve Austinia vastaan jo Halloween Havocissa, ja tuolloin Rhodes oli selvinnyt ottelusta voittajana. Tuon jälkeen Austin oli kuitenkin kääntynyt lopullisesti Hollywood Blonds -pariaan Brian Pillmania vastaan ja liittoutunut Col. Robert Parkerin kanssa. Niinpä Austin oli nyt entistä kierompi ja entistä häikäilemättömänpi, ja niinpä hän halusi uuden mahdollisuuden painia Rhodesia vastaan. Tuon mahdollisuuden hän myös sai, ja tällä kertaa ottelu käytiin 2 out of 3 Falls -säännöillä.

Ikävä kyllä tämä Rhodesin ja Austinin ottelu ei onnistunut tarjoamaan mitään lisää miesten aikaisempiin kohtaamisiin verrattuna. Suurimmaksi osaksi hyvää painia, ja erityisesti Steve Austin oli jälleen liekeissä. Austin bleidasi, väläytti pari näyttävää liikettä ja otti lisäksi ottelun merkittävimmät bumpit. Jälleen tätä ottelua katsoessa ei voi kuin ihmetellä sitä, että seuraavan vuoden aikana WCW päätti, etteivät he enää tarvitse Austinia ja että he voivat katkaista hänen sopimuksen. Aivan mieletöntä. No mutta, Austin oli tosiaan taas iskussa tässä ottelussa ja Rhodeskin teki aivan hyvää työtä, mutta ei tämä vain silti… Ei tämä silti noussut missään vaiheessa sille seuraavalle tasolle, että tämä olisi ollut hyvää parempi. Asiaan toki vaikutti se, että ottelun kaikki ratkaisusuoritukset olivat buukkauksellisesti taas kerran vähän typeriä ja ärsyttäviä ja jättivät toivomaan, että tässä ottelussa olisi nähty enemmän. Kokonaisuutena tämä oli silti hyvä, mutta ei enempää.

* * * 

WCW International World Heavyweight Championship

Rick Rude (c) vs. The Boss

Sitten oli vuorossa illan erikoisin mestaruusottelu. Rick Ruden oli kyllä alun perinkin tarkoitus puolustaa tässä ppv:ssä tätä ”WCW International World Heavyweight” -mestaruudeksi ristittyä entistä NWA World Heavyweight -mestaruutta, nykyistä WCW:n erikoista ”kakkosmaailmanmestaruutta”. Vastustajan piti kuitenkin olla Davey Boy Smith. Näin ei käynyt, koska hieman ennen Starrcadea Smith oli lähtenyt WCW:stä, eikä hän palannut WCW:hen enää ennen kuin vuosien päästä. Smithin ja WCW:n yhteistyö oli päättynyt yhtäkkisesti sopimusristiriitojen vuoksi. Smith oli vaatinut sopimukseensa oikeuden jättää joitain WCW:n house show’ita väliin voidakseen painia muun muassa Japanissa. Bill Watts oli tämän Smithille luvannut, mutta koska Watts ei ollut WCW:ssä enää kuukausiin, ei WCW:n johdolla ollut kiinnostusta noudattaa hänen lupauksiaan. Niinpä Smith velvoitettiin osallistumaan kaikkiin house show’ihin, mikä olisi tarkoittanut Smithille hänen jo lupaamiensa kiertueiden peruuttamista. Lopulta WCW ja Smith riitautuivat niin pahasti, että Smith lähti menemään, ja WCW päätti haistattaa hänelle pitkät haukkumalla hänet lähetyksissään. Mistä sitten saataisiin Rick Rudelle uusi haastaja Starrcadeen? Se olikin varsinainen yllätys. Vuosien ajan WWF:ssä paininut Big Bossman oli lähtenyt firmasta vuoden 1993 alussa, minkä jälkeen hän oli lähtenyt painimaan Japaniin. Bossman oli kuitenkin palannut Japanista ja tehnyt yllätysesiintymisen joulukuun alussa järjestetyssä WWF:n house show’ssa. Kaikki olettivat, että Bossman oli tehnyt uuden sopimuksen WWF:n kanssa ja palaisi WWF:ään. Toisin kävi: WCW houkutteli Bossmanin riveihinsä (ilmeisesti paremmalla sopimuksella), ja niinpä mies nimeltä ”The Boss” saapui WCW:hen juuri ennen Starrcadea ja ilmoittautui suoraan Rick Ruden haastajaksi. WCW tiesi leikkivänsä tulella Bossmanin kanssa, koska Bossmanilla oli ilmeisesti ollut jonkinlainen WWF-sopimus yhä voimassa, kun hän oli päättänyt loikata WCW:n puolelle. Lisäksi WCW oli ennenkin ollut vaikeuksissa WWF:n trademarkkaamien nimien käytöstä, ja ”The Boss” olisi mitä todennäköisemmin liian samanlainen nimi kuin Big Bossman. Tässä vaiheessa WCW ei kuitenkaan ollut ehtinyt murehtia näistä asioista. Oleellisempaa oli yrittää selittää, kuinka Davey Boy Smith oli kadonnut kummallisesti ja kuinka The Boss otti nyt hänen paikkansa Ruden haastajana.

Tälle ottelulle minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia, ja hyvä niin. Big Bossman, anteeksi ”The Boss”, vaikutti kyllä olevan ihan hyvässä kunnossa tässä ottelussa, mistä oli apua. Rick Rude sen sijaan oli jotenkin aivan käsittämättömän turvonneen näköinen, näytti todella pelottavalta. Ruden painisuorituksiin hänen ulkomuotonsa ei kyllä vaikuttanut mitenkään merkittävästi: Rude otti itse asiassa tässä jopa melkein parempaa bumppia kuin parissa edellisessä ottelussa. Erityisesti spotti, jossa Boss iski hänet Suplexilla kehän ulkopuolella roikkumaan kehäköysistä oli varsin hyvin rakenneltu. Suurimmaksi ongelmaksi ottelussa itse asiassa lopulta koitui aika. Koska aikaa ei ollut merkittävästi, jäi tämä lähinnä sellaiseksi pintapuoliseksi brawlaukseksi, ja tässä ei ehditty nähdä mitään oikeasti kovin erikoista. En tiedä, olisiko kumpikaan tästä kaksikosta sellaiseen edes pystynyt, mutta nyt siihen ei annettu edes mahdollisuutta. Kokonaisuutena tämä oli siksi lähinnä siedettävä.

* ½ 

WCW Tag Team Championship

Nasty Boys (c) vs. Sting & Hawk

Koko syksyn ajan WCW:n joukkuedivaria hallinneet Nasty Boysit pitivät siis edelleen WCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan, ja nyt he saivat vastaansa Stingin ja Road Warrior Hawkin muodostaman superjoukkueen. En tiedä, oliko tälläkään ottelulla mitään kummempaa tarinaa. Ainakaan WCW ei sellaista vaivautunut ppv-katsojille selittämään. Todennäköisempää on se, että WCW vain päätti lyödä yhteen kaksi yleisön rakastamaa facea ja panna heidät Nasty Boysien haastajiksi, koska Nasteillä tai Stingillä ja Hawkilla ei ollut mitään parempaakaan tekemistä. Sting oli ollut aika tyhjän päällä siitä lähtien, kun feudi Vaderin kanssa oli päättynyt. Monien muiden tässä ppv:ssä esiintyneiden painijoiden tavoin myös Hawk jätti WCW:n pian Starrcaden jälkeen. Hawk suuntasi pariksi seuraavaksi vuodeksi NJPW:hen, jossa hän jatkoi Hell Raisers -joukkueena painimista Kensuke Sasakin (Power Warriorin) kanssa. Hawkin legendaarinen joukkuepari Animal (jonka välit Hawkin kanssa olivat edelleen jollain asteella tulehtuneet) puolestaan jopa eläköityi väliaikaisesti painikehistä ja tekisi paluunsa vasta vuoden 1996 alussa, jolloin Road Warriorit tekivät yllätyscomebackinsa WCW:ssä.

Meinasin jo lepsuilla ja antaa tälle turhan hyvän arvosanan, koska katsoin tätä vähän puolella silmällä. Se puolestaan johtui puhtaasti siitä, etten voi väittää, että jo etukäteen noin puolituntiseksi arvioimani joukkueottelu Stingin, Road Warrior Hawkin ja Nasty Boysien välillä olisi kiinnostanut mitenkään erityisen paljon. Hawk oli kankea, Nastyt olivat Nastyja ja Sting oli toki oikein pätevä kaveri, mutta ei hänkään ollut ikinä tullut tunnetuksi siitä, että kantaisi itseään heikompia painijoita huippusuorituksiin. Niinpä oli oikeastaan hämmentävää, että tämä oli painilliselta anniltaan ok joukkueottelu. Ei todellakaan hyvä, ei todellakaan sellainen minkä katsoisin uudestaan. Mutta ei tässä mitään kamalan suurta vikaa ollut. Matsi kulki koko ajan eteenpäin, Hawk ei ollut ollenkaan niin kamala kuin olin pelännyt ja Nastytkin toimivat ihan ok:sti. Sting hoiti oman osuutensa enemmän kuin mallikkaasti. Olisin voinut jopa antaa tälle kaksi tähteä, koska tämä tietyllä tavalla ylitti odotukset, mutta sitten WCW onnistui jälleen kerran olemaan itsensä ja lopettamaan melkein puoli tuntia kestäneen joukkueottelun todella onnettoman paskalla tavalla. En tiedä, mitä enää oikein sanoa. Kenen mielestä WCW:ssä oli oikeasti hyvä idea pistää nämä neljä painimaan ensin puolen tunnin ajan ja sitten lopettaa ottelu aivan idioottimaisella tavalla? Ei tarvitse vastata, tiedän kyllä kenen. Aaaaaaaaaaargh.

* ½ 

WCW World Heavyweight Championship

Vader (c) vs. Ric Flair

Sitten. Illan Main Event. Illan ainut ottelu, jota WCW oli oikeasti rakennellut. Illan ainut ottelu, joka oikeasti tuntui pirun isolta ottelulta – vuoden isoimman tapahtuman ottelulta. Ironista kyllä, samalla tämä oli se ottelu, jota WCW ei halunnut alun perin tähän ppv:hen ollenkaan. Alkuperäinen suunnitelma oli se, että Vader puolustaisi mestaruuttaan Sid Viciousta vastaan. Nuori Sid Vicious oli jälleen nousemassa WCW:n suosituimmaksi nimeksi, ja WCW oli vihdoin päättänyt kääntää hänet faceksi – ja nostaa hänet tässä tapahtumassa päämestariksi. Juuri samalla sitten Vicious kuitenkin kusi uransa ja lähes koko elämänsä päälle lyömällä Arn Andersonia hotellihuoneessa kymmeniä kertoja saksilla ympäri kehoa. Vicious sai potkut WCW:stä, ja WCW joutui keksimään Starrcaden Main Eventinsä uusiksi. Huhujen mukaan WCW:llä oli vielä ”kakkossuunnitelmana” tuoda joku iso vapaa agentti Vaderin haastajaksi. Todennäköisintä oli, että WCW neuvotteli noihin aikoihin Ultimate Warriorin kanssa, mutta ei päätynyt yhteisymmärrykseen. Niinpä WCW päätti tyytyä ”kolmosvaihtoehtoonsa” Ric Flairiin. Kyllä, vuoden 1993 alussa WCW:hen palannut yksi koko bisneksen legendaarisimmista nimistä oli WCW:n ”kolmosvaihtoehto”. Tämä johtui tietenkin siitä, että Flair oli (kuten niin monesti ennenkin urallaan) tilanteessa, jossa häntä pidettiin liian vanhana ja hänet haluttiin siirtää keskikorttiin. Juuri tuo oli ollut se syy, miksi Flair ei ollut WCW-paluunsa jälkeen saanut missään vaiheessa kunnollista Main Event pushia. Nyt WCW päätti sitten kääntyä Flairin puoleen, koska kaikki muut mahdollisuudet oli kokeiltu. Niinpä tämä ottelu rakennettiin nimenomaan ”Flairin viimeisen mahdollisuuden” ympärille. Flair oli saanut Vaderin suostumaan tähän otteluun sillä ehdolla, että Flair eläköityisi bisneksestä, jos hän häviäisi. Lisäksi tämä tapahtuma käytiin Flairin kotikaupungissa, ja kaikki hänen läheisensä olisivat paikalla katsomassa tätä ottelua. Tämä oli Flairille SE viimeinen mahdollisuus nousta WCW:n ykkösnimeksi vielä kerran. Murskaava monsteri Vader piti tietenkin itsestäänselvänä, että hän tuhoaisi Flairin aivan kuin oli tuhonnut kaikki muutkin.

Ja lopulta sitten tämä. Ennen tätä WCW oli tarjoillut meille päälle kaksi tuntia parhaimmillaan yhdentekevää, huonoimmillaan totaalisen hirvittävää painia. Mutta onneksi oli jäljellä Main Event. Toki jos WCW:n alkuperäiset suunnitelmat olisivat toteutuneet, tämä olisi ollut Vader vs. Sid Vicious. Ehkä jopa Vader vs. Ultimate Warrior. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja minä olen siitä niin iloinen kuin voi olla. Tämä ottelu oli koko WCW:n vuoden paras painiottelu. Oikeastaan koko vuoden paras ppv-ottelu. Toki esimerkiksi Vader vs. Cactus Jack olisi voinut olla parempi, jos ottelun stipulaatio ei olisi ollut idioottimainen ja jos ottelu ei olisi päättynyt totaalisen aivokuolleella tavalla. Tässä ottelussa ei ollut idioottimaista stipulaatiota. Tässä ei ollut pökerryttävän typerää lopetusta vaan kerrankin oikea ja hyvin buukattu lopetus. Tässä oli täydellinen tunnelma. Ric Flair taisteli vihattua Vaderia vastaan kotikaupungissaan. Yleisö kävi aivan villinä. Ja sitten se itse ottelu. Se oli niin loistava iso hurja brawleri vastaan pieni tekninen painija -ottelu kuin vain saattoi olla. Nämä kaksi tiesivät, mitä tehdä. Ric Flair pääsi vihdoin näyttämään taas osaamisensa WCW:ssä. Vader oli jälleen kerran aivan mahtava kehässä, kuten oli ollut koko vuoden. Tässä ottelussa oli melkein kaikki mitä saattoi toivoa. Vaderin mahtavaa voimadominointia. Flairin loistavaa altavastaajataistelua, hyvää liikkumista ja hienoja teknisiä otteita. Tässä oli Vaderin Moonsault. Tässä oli Flairin likaiset temput. Tämä oli se ottelu, jollainen vuoden suurimman show’n lopuksi kuuluukin olla.

* * * * ½


Tämä oli täysin yhden matsin show, ja se ei ole hyvä asia, kun puhutaan vuoden suurimmasta ppv:stä. Se ei ole hyvä, kun puhutaan mistä tahansa ppv:stä, mutta ei varsinkaan, kun puhutaan vuoden suurimmasta ppv:stä. Muutenkin koko tämän tapahtuman fiilis oli ennen Main Eventiä aivan katastrofaalisen surkea. Ei yhtään kiinnostavaa juonikuviota. Ei yhtään kiinnostavaa hetkeä. Suurin osa painijoista vaikutti väsyneiltä. Suurin osa otteluiden lopetuksista oli paskoja. Kaikki tuntui väljähtäneeltä, sellaiselta että WCW oli menettänyt jo toivonsa. Onneksi sitten tuli Main Event, joka pelasti sen minkä pelastettavissa oli ja loi uutta toivoa. Ok, se loi uutta toivoa RIC FLAIRIN avulla, ja jo tässä vaiheessa Flair alkoi ehdottomasti olla uransa ehtoopuolella. Toivoa se silti oli, mutta se toivo ei nosta tätä silti Kehnoa paremmaksi.

Wikipedia: WCW Starrcade 1993

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.6.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1993

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1994

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.