Arvio: WCW The Great American Bash 1990

Päivämäärä: 7.7.1990

Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)

Yleisömäärä: 14 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Kesä oli kuumimmillaan, ja vuorossa oli historian kuudes The Great American Bash (kolmas ppv:nä lähetetty TGAB). WCW:n takahuoneissa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia sitten WrestleWarin. Ole Anderson piti nyt hallussaan pääbuukkausvaltaa, ja se alkoi koko ajan vahvemmin näkyä WCW:n tuotteessa niin buukkauksen kuin painijahankintojenkin osalta. Eikä pelkästään hankintojen vaan myös lähtijöiden: pääbuukkaja Anderson ja toimitusjohtaja Jim Herd eivät olleet varsinaisesti erityisen pidetty kaksikko varsinkin nuorempien tähtien joukossa. Niinpä muun muassa NWA:n pitkäaikainen suosikkijoukkue Road Warriors oli lähtenyt firmasta alkukesästä. Samoin Cactus Jack oli jättänyt WCW:n. Eivätkä he olleet ainoita. Dirt sheetien mukaan muun muassa Ric Flair harkitsi taas näihin aikoihin vakaasti WCW:stä lähtemistä – mikä johtui siitä, että WCW:n toimitusjohtaja Jim Herd halusi tiputtaa Flairin pois Main Event -kuvioista.

Palataan Andersonin (ja Herdin) vaikutuksiin vielä useamman kerran tämän arvostelun aikana. Sitä ennen pitää kuitenkin vielä tässä arviossa todeta se tosiasia, mikä jäi edellisessä kertomatta. Ole Anderson ei (huhujen mukaan) suinkaan siis ollut WCW:n ainut vaihtoehto uudeksi pääbuukkajaksi, vaan hommaan harkittiin muun muassa Terry Funkia, Bill Wattsia, Jim Crockettia ja jopa Dusty Rhodesia. Dusty oli kuitenkin yhä WWF:ssä (kjeh, kjeh), ja Funkin kanssa ei päästy muuten vain yksimielisyyteen. Mid-South Wrestling -promootiota parhaimmillaan loistavasti johtanut Watts puolestaan oli vaikea tyyppi ja vaati niin paljon rahaa, että neuvottelut päättyivät nopeasti. Jim Crockett Jr. (eli alkuperäisen JCP:n johtaja) oli tosiaan palannut vuonna 1990 hetkeksi WCW:n backstagella auttamaan uuta promootiota buukkauksessa, mutta lopulta hän sai tarpeekseen ja jätti koko firman. Niinpä WCW päätyi Oleen.

Olen näissä arvioissa kirjoittanut viime aikoina aika vähän WCW:n ja WWF:n taloudellisesta ja katsojaluvullisesta menestyksestä, koska niistä ei ole ollut ihan kauheasti kirjoitettavaa. WWF oli jo useita vuosia sitten (viimeistään WrestleMania III:n jälkeen) vakiinnuttanut paikkansa kiistattomana koko Yhdysvallat kattavana maan ykköspromootiona. Vaikka Ted Turnerin omistukseen siirtyminen olikin tuonut WCW:lle paljon rahaa ja pelastanut talousongelmien alle lähes murentuneen promootion, ei WCW ollut toistaiseksi onnistunut nousemaan suosiossa millään tavalla samalle tasolle WWF:n kanssa. Vuosi 1989 oli kyllä WCW:lle varsin hyvä ja vakaa (ja se houkutteli selvästi sitä fanikuntaa, joka ei pitänyt WWF:n sarjakuvamaisesta meiningistä) ja WCW alkoi myös vähitellen vakiinnuttaa paikkaansa uskottavana koko maan promootiona, mutta WCW oli silti uudelle vuosikymmennelle tultaessa päivänselvästi WWF:n takana ja auttamatta kakkospromootion asemassa. Viime kuukausina tämä käyrä ei suinkaan ollut lähtenyt nousuun, vaan Ole Andersonin tultua pääbuukkaajaksi ja WCW:n alettua lisätä buukkaukseensa enemmän show-elementtejä (kuten RoboCopin esiintymisen), WCW:n katsojaluvut ja samalla myös rahavirrat olivat kääntyneet huolestuttavasti laskuun. Kilpailu WWF:n kanssa oli siis menossa WCW:n näkökulmasta ikävästi väärään suuntaan.

WWF:n ja WCW:n menestyksen lisäksi olen pyrkinyt näissä historia-arvioissa käymään jonkun verran läpi myös koko amerikkalaisen mainstream-painin tilaa. Nyt 1990-luvulle tultua tilanne oli totaalisen erilainen kuin vaikkapa vielä vuonna 1983, josta aloitin tämän projektini. Viimeisin merkittävä käänne nähtiin pian The Great American Bashin jälkeen, kun elokuussa 1990 AWA järjesti viimeisen televisioiduin show’nsa. Kuten SuperClash III:n arviossa kirjoitinkin, pian tuon tapahtuman jälkeen AWA:n ongelmat alkoivat muotoutua järisyttävän suuriksi, ja promootio pysytteli lähinnä epätoivoisesti hengityskoneessa. Nyt piuhat vihdoin otettiin irti, ja yksi amerikkalaisen showpainin legendaarisin promootio koki loppunsa. Pari kuukautta myöhemmin, marraskuussa 1990 myös toinen legendaarinen promootio, yhtä lailla suurten ongelmien kanssa taistellut teksasilainen WCCW järjestäisi viimeisen tapahtumansa. Tennesseen alueen merkittävä ykköspromootio CWA oli kuopattu jo vuonna 1989. Kun tähän listaan lisätään se, että WWF:n haastajaksi pyrkinyt Mid-South Wrestling (myöhemmin UWF), Georgian alueen toinen suosikkipromootio GCW ja useat muut vähemmän merkittävät promootiot olivat niin ikään joutuneet lopettamaan toimintansa, voi todeta, että vuonna 1990 niin sanottu painin Territory-aikakausi oli virallisesti ohi. Vielä 1980-luvun alussa USA:han mahtui lukuisia merkittäviä promootioita, koska jokainen niistä toimi lähinnä omalla alueellaan ja keräsi sen alueen suosion. Nyt WWF oli noussut koko maata hallitsevaksi ykköspromootioksi, ja WCW sinnitteli sen lähimpänä haastajana. Muut olivat yrittäneet samaa mutta kaatuivat yksi kerrallaan. Amerikkalaisesta showpainibisneksestä oli tullut lähinnä kahden kauppaa – mutta uusia haastajia oli kyllä jo noussut. Niistä merkittävin tässä vaiheessa oli CWA:n ja WCCW:n yhteishaudasta muodostunut USWA, joka oli onnistunut keräämään monia merkittäviä nimi ja saavuttanut varsin vakaan suosionkin WWF:n ja WCW:n takana.

Näistä lähtökohdista siis The Great American Bash 1990:een. Selostajinamme Jim Ross ja Bob Caudle. Haastattelijana Gordon Solie.

Singles Match

Buddy Landel vs. Flyin’ Brian

No niin, heti ensimmäisessä ottelussa päästiin nauttimaan Ole Anderson rekrytointipolitiikan aikaansaannoksista. Buddy Landel oli siis 1970-luvun lopulla debytoinut, uransa jo selvästi parhaat vuodet kokenut konkari, joka oli nähty näissä arvioissa edellisen kerran Starrcadessa 1985. Landel tunnettiin siis ”Nature Boy” -gimmickistään, ja siitä, kuinka hän oli siis käytännössä kuka uransa matkinut Ric Flairia ja pyrkinyt väittämään olevansa ”se oikea” Nature Boy. Huhujen mukaan vuonna 1985 hänen jopa suunniteltiin voittavan NWA World Heavyweight -mestaruus Flairilta, mutta tuo suunnitelma peruuntui, kun Landel ajautui ongelmiin JCP:n kanssa. Viime vuodet Landel oli lähinnä paininut pienemmissä promootioissa, mutta nyt hänet oli kutsuttu takaisin WCW:hen. PPV-debyyttiottelussaan Landel kohtasi Flyin’ Brianin, joka oli puolestaan jäänyt WrestleWarin jälkeen varsin pahasti tyhjän päälle. Brian ja Z-Man olivat kaikkien yllätykseksi hävinneet US Tag Team -mestaruutensa Midnight Expressille, minkä jälkeen Ole oli vieläpä päättänyt hajottaa hyvin toimineen ja yleisönsuosikiksi nousseen joukkueen. Nyt Brian sitten yritti saada uutta tuulta alleen singles-uralleen, joten hän kohtasi PPV:n openerissa 1 on 1 -ottelussa konkaripainijan.

En ihan osannut odottaa sitä, että vanha kunnon ”Nature Boy” Buddy Landel ilmestyisi vielä vuonna 1990 painimaan WCW:n nuoria janttereita vastaan. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Sinänsä toki Landelin takaisin nostamista ei voi kritisoida ainakaan ihan älyttömästi, koska painimaailma oli vuonna 1990 täynnä paljon huonompia 1980-luvulla uransa huippuvuodet eläneitä painijoita kuin Landel. Ei ”Nature Boy” silti mikään erityisen arvokaskaan lisäys rosteriin ollut: kuten tässä ottelussa kävi nopeasti selväksi, Landelin painitaidot rajoittuivat hyvin perinteiseen tekniikkapainin ja brawlin yhdistelyyn, josta ei mitään kovin suuria riemunkiljahduksia saada irti. Harmillista tässä ottelussa olikin juuri se, että jostain kumman syystä Landel sai hallita ottelusta lähes kaksi kolmasosaa, ja aika nopeasti Landelin hallinta kävi vähän tylsäksi katsottavaksi, vaikka Brian yritti tilannetta parhaansa mukaan piristää hyvällä myymisellä. Onneksi kuitenkin ottelun alussa ja lopussa Brian sai vetää myös omaa show’taan ja väläyttää pari oikeasti hienoa high flying -liikettä. Jälleen kerran Brian näytti tähdeltä, vaikka vastustaja ei missään tapauksessa ollutkaan optimaalinen. Kokonaisuutena tämä oli tällainen ihan hyvä ottelu, jonka suurin ongelma oli se, että vastustajat olivat toisilleen vain väärät.

* * ½ 

Singles Match

Iron Sheik vs. Captain Mike Rotunda

Ja lisää kovia comebackeja! Iron Sheik oli nähty edellisen kerran WCW-ppv:ssä WrestleWar 1989:ssä. Tuon jälkeen Sheik oli ajautunut nopeasti varsin mitättömiin kuvioihin ja lähtenyt promootiosta vuosikymmenen vaihteessa. Ole Anderson oli kuitenkin houkutellut Sheikin(kin) takaisin firmaan, ja tässä ppv:ssä nähtiin Sheikin niin sanottu comeback-ottelu. Vastaansa hän sai Captain Mike Rotundan, joka oli luultavasti tällä hetkellä yksi turhimmista nimistä WCW:n rosterissa. Väitän, että WCW:llä itselläänkään ei ollut tässä kohtaa pienintäkään hajua siitä, mitä Rotunda kanssa voitaisiin tehdä. Ei ihme, että Rotunda ei viihtynyt enää kauaa WCW:ssä. Tämä kohtaaminen on toki siinä mielessä hauska, että Rotunda ja Sheik kohtasivat toisensa (joukkuekavereidensa kanssa) historian ensimmäisessä WrestleManiassa, jolloin Sheik ja Volkoff voittivat WWF:n joukkuemestaruudet Rotundalta ja Windhamilta. Pitkälle oli tultu niistä ajoista.

Hämmentävintä tässä ottelussa oikeastaan on se, että minun mielestäni tämä oli varsin ok. En etukäteen odottanut koko ottelulta yhtään mitään, koska Iron Sheikin parhaat vuodet olivat tässä vaiheessa jo kirkkaasti takanapäin (mistä kertoi esimerkiksi Sheikin jättimäinen pallomaha). Vuosi sitten WrestleWarissa Sheikin ottelu jäi lähinnä minuutin mittaisessa squashissa jobbaamiseksi, joten etukäteen ajattelin, että luvassa on jotain samanlaista. Sen sijaan Rotunda ja Sheik painivatkin hieman alle 10-minuuttisen ottelun, joka ei millään muotoa ollut minusta edes huono! Ehkä Iron Sheik -markkiuteni sumentaa arvostelukykyni tai ehkä Rotunda todella onnistui kantamaan Sheikin kohtuulliseen painiotteluun. Minkäänlaisesta mestariteoksesta tai vastaavasta tässä ei siis todellakaan ole, mutta odotuksiini suhteutettuna jo kahden tähden matsi on aikamoinen saavutus. Sheik hoiti oman roolinsa ylimielisenä heelinä tässä ottelussa aivan pirun hyvin, Rotunda tarjoili tyylikästä tekniikkapainia ja myi kaikki Sheikin iskut kunniakkaasti. Kun tähän vielä yhdistettiin se, että ottelun rakenne oli varsin toimiva, niin ei tätä voi liikaa moittia. Toki yhtään tätä korkeampiin arvosanoihin olisi sitten jo tarvittu enemmän kunnollista painia Sheikiltäkin, mutta tähän voi vuonna 1990 olla ehdottomasti tyytyväinen.

* *

Singles Match

Dutch Mantel vs. Doug Furnas

Ja kyllä, kolmannessakin ottelussa oli tarjolla konkaripainijan comeback – mutta toisaalta nyt oli tarjolla myös nuoren painijan PPV-debyytti. 1970-luvun alkupuolelta lähtien painibisneksessä pyörinyt Dutch Mantel oli nähty edellisen kerran WCW:ssä Starrcadessa 1986, jolloin hän paini Bobby Jaggersin kanssa Kansas Jayhawks -joukkueessa. Tuon jälkeen Mantel oli lähinnä pyörinyt alueellisissa promootioissa, kasvattanut jättimäiset viikset ja parran, kääntynyt heeliksi ja ottanut käyttöön lisänimen ”Dirty” Dutch Mantel, joka aika lailla kuvasti hänen fyysistä olemustaan. Nyt Mantel oli sitten palkattu takaisin WCW:hen. Mantelin vastustaja Doug Furnas oli esiintynyt jo lyhyesti haastattelupisteellä Capital Combatissa, mutta nyt oli varsinaisen ottelun aika. Furnas oli siis yhdysvaltalainen ex-painonnostaja, jolla oli hallussaan useita painonnostoennätyksiä, minkä vuoksi häntä kutsuttiin ”World’s Strongest Man”iksi (muttei koskaan Sexual Chocolateksi). Painipuolella Furnas oli debytoinut jo vuonna 1986 alueellisessa promootiossa Tennesseessä, mutta vuonna 1990 hänet napattiin WCW:hen, ja samalla Furnas pääsi ensimmäistä kertaa painimaan isossa promootiossa. Nyt hän sitten kohtasi PPV-debyytissään todellisen konkarin.

Vanhojen konkareiden ja nuorten sällien kohtaamiset sen kuin jatkuvat. Täytyy toki WCW:lle nostaa sen verran hattua, että ainakin kolmen ensimmäisen ottelun kohdalla ottelut on buukattu lopetusta myöten järkevästi. Tämä Mantelin ja Furnasin ottelu muistutti oikeastaan äärimmäisen paljon Buddy Landelin ja Flyin’ Brianin avausottelua. Kikkarapäinen ja kovakuntoinen nopeaan high flying -painiin kykenevä nuorukainen kohtaa tekniikkapainiin ja brawlaukseen keskittyneen konkarin. Myös ottelun rakenne oli aika pitkälti sama: ensin Furnas sai jonkun aikaa näyttää osaamistaan, kunnes Mantel sai ottelun haltuunsa ja rupesi telomaan Furnasia brawlauksen ja tekniikkapainin yhdistelmällä. Lopulta Furnas pääsi taas otteluun mukaan ja täräytti vielä pari nättiä liikettä. Ainut merkittävä ero oikeastaan tämän ja openerin välillä oli se, että ”World’s Strongest Man” Furnas käytti Dropkickin ja muiden high flying -liikkeiden vastapainoksi myös komeita power-liikkeitä. Muuten matsi oli myös aika lailla täsmälleen yhtä viihdyttävä kuin opener: ihan mukava paketti muttei kuitenkaan millään tavalla sitä erityisempi kohtaaminen.

* * ½ 

Singles Match

Tommy Rich vs. Harley Race

No sitten alettiin olla jo todella asian ytimessä. Tämä oli nimittäin uusintaottelu vuodelta 1981, jolloin Harley Race ja Tommy Rich painivat NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Tässä ei ollut siis enää tietoakaan uusista sälleistä, mutta kokemusta oli kehässä sitäkin enemmän. Edellisen kerran NWA:n ppv:ssä vuoden 1983 Starrcadessa (eli historian ensimmäisessä Starrcadessa ja tämän koko projektin ensimmäisessä tapahtumassa) esiintynyt Harley Race oli siis tehnyt kaikkien yllätykseksi paluun NWA:han ja WCW:hen juuri ennen tätä tapahtumaa. Lähdettyään WWF:stä alkuvuodesta 1989 Race oli lähinnä pyörinyt pienissä alueellisissa promootioissa, mutta nyt hän päätti vielä painiuransa viimeisiksi vuosiksi saapua sinne, mistä hänen uransa oli oikeasti alkanut. Kuusinkertainen NWA World Heavyweight -mestari oli sitten heti paluunsa kunniaksi isketty niin sanottuun feudiin toisen konkaripainijan Tommy Richin kanssa juuri sen takia, että heillä oli yhteistä historiaa ajalta, jolloin Rich voitti kaikkien yllätykseksi Racelta NWA World Heavyweight -mestaruuden. Mikään mainittava feud tämä ei kyllä sinänsä ollut, koska molemmat legendat olivat yleisönsuosikkeja ja koska rakentelu rajoittui lähinnä pariin yksittäiseen promoon. Yhtä kaikki, Race oli tullut takaisin NWA:han ja nyt hän pääsi kehään ”Wildfire” Tommy Richin kanssa.

Etukäteen suoraan sanottuna pelotti aika paljon, pystyykö tämä kaksikko enää yhtään mihinkään, mutta jälleen kerran sain yllättyä miedon positiivisesti. Ei tämä(kään) ollut mikään siis erityisen hyvä ottelu, mutta kun tietää, että tässä vaiheessa Race oli jo täysin eläkekunnossa ja Richkään ei millään tavalla varsinaisesti ollut uransa huippuiskussa, niin tällainen takuuvarma old school -tyylinen taistelu oli paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Toki lisätunnelmaa toi vielä miesten pitkä historia ja vankka kokemus, joten kyllä tällaisen poikkeuksellisen historiaottelun näin yhden kerran ihan mielellään katsoi. Koska jokin arvosanakin pitää antaa, niin matsina tämä oli tällainen ihan ok tv-ottelutasoinen koitos.

* *

NWA United States Tag Team Championship

Midnight Express (c) vs. Southern Boys

Huh huh, ppv oli tähän saakka ollut niin hämmentävä kokonaisuus, että tähän vaiheeseen kaivattiinkin jo kipeästi tällaista niin sanotusti normaalia NWA-ottelua. Tässä ottelussa siis toukokuussa NWA United States Tag Team -mestaruudet voittanut konkarijoukkue Midnight Express joutui nyt puolustamaan mestaruuksiaan WCW:n uusinta ja kovimmassa nousussa olevaa joukkuetta vastaan. Tuo joukkue oli (Wild Eyed) Southern Boys, jonka muodostivat kaksi nuorta ja lupaavaa painijatulokasta: Tracy Smothers ja Steve Armstrong. Smothers ja Armstrong olivat painineet joukkueena jo parin vuoden ajan alueellisissa promootioissa ja voittaneet jopa mestaruuksia. Miesten vauhdikas ja high flying -tyyppinen painityyli sekä siihen yhdistetty cowboy-gimmick olivat keränneet selvästi WCW:n huomion, joten keväällä 1990 heidän kanssaan tehtiin sopimus. Smothers on tuttu varmasti kaikille ECW-faneille yhtenä alkuperäisen FBI:n tunnetuimmista jäsenistä, mutta tässä vaiheessa Smothers oli vasta 28-vuotias nuorukainen, joka oli aloittanut uransa 1980-luvulla ja paininut toistaiseksi lähinnä kotiseutunsa Tennesseen promootioissa. Armstrong oli puolestaan Armstrongin painiperheen vesa: hänen veljiään olivat WCW:nkin ppv:eissä jo esiintynyt Brad Armstrong ja Scott Armstrong. Itse asiassa tässä ppv:ssä Jim Ross väitti, että Steve Armstrong olisi Armstrongin painijaveljeksistä nuorin, vaikka Stevellä oli vielä muuan Brian Armstrong -niminen pikkuveli, joka nousisi kuuluisammaksi kuin kaikki muut veljekset yhteensä. Tässä vaiheessa tuleva Road Dogg oli kuitenkin päättänyt hylätä painibisneksen. Mutta se Road Doggista. Southern Boys oli tosiaan tehnyt debyytistään lähtien erittäin vakuuttavaa työtä WCW:ssä ja napsinut isoja voittoja – jopa voiton Midnight Expressistä non title -ottelussa. Niinpä he olivat ehdottomasti ansainneet tämän mestaruusottelun ppv:ssä.

Tämä ottelu vahvisti entisestään näkemystäni siitä, että NWA US Tag Team -divari oli yksi tämän aikakauden parhaista ja kiinnostavimmista mestaruusdivisioonista. Perhanan kovia ottelua ja juuri sellaista cruiserweight-tyylistä high flying -meininkiä, jollaista ei amerikkalaisessa mainstream-painissa tähän aikaan nähty muuten vielä ollenkaan. Tässäkin ottelussa Steve Armstrong ja Tracy Smothers tekivät ensimmäisen ppv-esiintymisensä, eikä itselläni oikeastaan ollut suurempia odotuksia kummankaan osalta, mutta niin vain jätkät täräyttivät ihan helkkarin kovan suorituksen! Niin Smothers kuin Armstrongkin olivat koko ottelun ajan aivan liekeissä, liikkuivat todella nopeasti, tarjoilivat perhanan näyttäviä liikkeitä ja myivät kaiken vielä erinomaisesti. Esimerkiksi Armstrongin Crossbodyt ja Diving Clotheslinet yläköydeltä olivat niin korkeita, etten ole vastaavia vielä aikaisempina vuosina tässä projektissa nähnyt. Ja jälleen kerran on toki myös muistettava kehua Midnight Expressiä, jonka loistavuus alkaa kuitenkin olla jo ihan tuttua juttua. Stan Lanen ja Tracy Smothersin karate-taistelu ottelun keskikohdassa oli aivan loistava lisä matsille, ja Bobby Eaton oli toki tuttuun tapaansa taas hämmästyttävän loistava. Lisä hatunnosto vielä matsille siitä, miten jännittäväksi ottelun lopetustaistelut oli saatu buukattua. Ei voi mitään, toisessa tapahtumassa putkeen US Tag Team -mestaruusottelu nousee huipputasolle.

* * * * 

Singles Match

Z-Man vs. Big Van Vader

”Z-Man” Tom Zenkille oli niin sanotusti käynyt martyjannettyt sen jälkeen, kun hänen ja Flyin’ Brianin joukkue oli hajotettu. Jos Brianin singles-ura ei ollut lähtenyt mitenkään tajunnanräjäyttävästi käyntiin, niin Z-Manilla ei ollut senkään vertaa kehuttavaa. Z-Man olikin lähinnä keskittynyt toisille painijoille jobbailuun – eikä tämä ottelu tuottaisi muutosta. Tässä oli nimittäin kyse yhden 1990-luvun nimekkäimmän amerikkalaispainijan, monsterimaisen BIG VAN VADERIN WCW-debyytistä. Big Van Vader oli siis vuonna 1985 painiuransa aloittanut mies, oikealta nimeltään Leon White. White oli aluksi paininut AWA:ssa varsin vähäisin menestyksin, mutta vuonna 1987 hän oli lähtenyt Japaniin ja luonut siellä itselleen Big Van Vader -hahmon: maskipäisen pelätyn monsterin, joka oli jopa noussut koko firman päämestariksi. Vaderin otteet NJPW:ssä olivat toki kiinnittäneet huomion myös Yhdysvalloissa, ja niinpä WCW teki Vaderin kanssa sopimuksen vuonna 1990. Vader tuotiin ison hypen kanssa. The Great American Bashiin julistettiin debyyttiottelu, ja sitä ennen lähetyksissä viikkojen ajan nähtin lyhyitä pätkiä maskipäisen Vaderin pelottavasta sisääntulosta ja tuhoavasta toiminnasta kehässä. Lopulta nyt oli varsinaisen debyytin aika, ja Vader saapuikin paikalle kunnon metallirakennelma päällään. Kun Vader riisui tuon kuvassakin näkyvän niin sanotun päähaarniskan, se alkoi vieläpä syöstä höyryä, ja Vader näytti jollain tavalla palvovan rituaalinomaisesti tuota pääsuojusta. Hämmentävää, hämmentävää.

Sääliksi käy Tom Zenkiä, joka vielä pari kuukautta aikaisemmin piti Brian Pillmanin kanssa NWA US Tag Team -mestaruuksia ja paini yhdessä bisneksen kiinnostavimmista joukkueista, josta olisi voinut tulla ihan mitä tahansa. Ikävä kyllä Ole Anderson ei ollut paskaakaan kiinnostunut Tom Zenkistä. En toki väitä, etteikö Vaderin debyytti olisi helkkarin hieno juttu ja etteikö tämä squash olisi ollut squash-otteluksi erinomaisen viihdyttävää katsottavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että WCW:n rosterista olisi voinut löytyä muitakin vaihtoehtoja jobbereiksi kuin Tom Zenk. Yhtä kaikki: Vader oli tässä ottelussa pirun vakuuttava, ja Z-Man hoiti epäkiitollisen työnsä niin hyvin kuin vain pystyi. Squashiksi tämä oli siis oikein viihdyttävä, ja Vaderilta jään odottamaan mielenkiinnolla lisää.

* 

Tag Team Match

Fabulous Freebirds vs. Steiner Brothers

Tämä oli muuten illan ensimmäinen ottelu, jossa ei nähty joko a) uuden painijan debyyttiä, b) vanhan painijan comebackia tai c) molempia. Sen sijaan tässä nähtiin Capital Combatissa NWA Tag Team -mestaruudet hävinneet Steinerin veljekset, jotka hakivat nyt uutta nousua. Steinerit olivat nimittäin hävinneet myös uusintaottelun Doomille tätä ppv:tä edeltäneessä Clash of the Championsissa, joten he olivat vähän tiukan paikan edessä. Tavallaan niin olivat kyllä Freebirdsitkin, jotka olivat viime aikoina hävinneet sekä NWA World Tag Team- että NWA US Tag Team-mestaruusotteluissa. Jostain syystä Hayesilla ja Garvinilla oli tähän otteluun tultaessa uusi tyyli: he olivat kammanneet hiuksensa ponnarille, meikanneet kasvonsa ja pukeutuneet muutenkin aikaisempaa värikkäämmin. Mitenkään tätä tyylinmuutosta ei selitetty, ehkä se vain kuului Freebirdsien meininkiin. Tällä ottelulla ei sinänsä ollut mitään kummempaa taustatarinaa, vaan kyse oli nimenomaan siitä, että molemmat joukkueet halusivat osoittaa olevansa edelleen WCW:n joukkuedivisioonan ykkösluokkaa.

Tämän ottelun arvosanan kohdalla jouduin taas pitkään arpomaan, kallistunko kolmen tähden vai kolmen ja puolen tähden kohdalle. Oikeastaan samanlaista arpomista olen joutunut tekemään jokaisessa vuoden 1990 Fabulous Freebirdsien ottelun kohdalla. Kuten jo Capital Combatin arviossa totesin, monilla nettiarvioitsijoilla tuntui olevan hyvin syvä viha Freebirdsiä vastaan tässä kohtaa. Itse en ihan tuota tunnetta tavoittanut, sillä minusta Hayes ja Garvin olivat tavallaan oikein viihdyttävä ja sopivan erilainen kaksikko tässä WCW:n tämän hetken joukkuedivisioonassa. Silti karu tosiasia on se, että kieltämättä Freebirdsien otteluissa yleensä tylsin vaihe oli juuri Freebirdsien oma hallintaosuus: se oli sellaista hiukan tylsähköä perusvarmaa painijaa, jolla ei varmasti säväytetty ketään katsojaa. Freebirdsien ottelun onnistuminen riippui siis aika pitkälti oikeasta vastustajasta, ottelun kestosta (ei saanut olla liian pitkä) ja siitä, kuinka paljon ottelusta kului Freebirdsien hallinnassa. Tällä kertaa merkit olivat hyvin kohdillaan, joten kyllä tämä kääntyy kolmen ja puolen tähden puolelle: Steinerit olivat nimittäin tulikuuma vastustaja, ottelu ei kestänyt liian kauaa ja Freebirdsien hallintaosuus jäi sopivan tiiviiksi. Oikeastaan ottelun suurin osuus luultavasti kului Steinerien hallinnassa, mikä oli ilahduttavaa. Sekä Scott että Rick olivat nimittäin tässä vaiheessa uraansa todellakin aivan pirun kovassa iskussa, ja niinpä tässäkin ottelussa he tarjoilivat hemmetin näyttäviä Suplexeja, stiffejä Clotheslineja ja kokonaisuutena vain hemmetin hyvää power-wrestlingiä. Juuri tuota Steinereiden painia on niin ilo katsoa (varsinkin kun yleisö on aivan huikeasti mukana), että kyllä tämä ottelu hienon puolelle kääntyy.

* * * ½ 

Six Man Tag Team Match

Four Horsemen vs. Paul Orndorff & El Gigante & Junkyard Dog

No niin, sitten päästiin jo tavallaan illan ME:n esiottelun äärelle. Four Horsemenissa oli tapahtunut kevään ja kesän aikana merkittävä käänne, joka oli oikeastaan saanut alkunsa jo juuri ennen Capital Combatia ja oli näkynyt jo tuossa ppv:ssä. Kuten Combatin arviossa totesin, Ole Anderson ei ollut viime aikoina ollut enää painikuntoinen, joten kuluneen kevään aikana hän oli jättäytynyt kokonaan pois painimisesta ja keskittynyt Four Horsemenin managerointiin. Näin Olesta oli tullut ikään kuin ”uusi J. J. Dillon”, ja Four Horsemenista puuttui jälleen neljäs painijajäsen. Vaan eipä kauaa: vanha Horsemen-jäsen Barry Windham teki nimittäin keväällä 1990 paluunsa WCW:hen vaikean WWF-vuoden jälkeen, ja Windham liittyi saman tien takaisin Horsemeniin ja otti sieltä siis Olen tyhjäksi jättämän paikan. Näin Four Horsemen oli taas täysissä voimissaan, ja viime aikoina Horsemenilla olikin riittänyt hommaa, kun he olivat feudanneet Flairin ykkösvihamiehen Stingin ja tämän uusien ystävien kanssa. Stingin avuksi olivat nimittäin tulleet Steinerin veljesten ja Lex Lugerin lisäksi varsin erikoinen porukka, jota WCW kutsui ”Dudes With Attitudes”-nimellä.

Tuo porukka koostui keväällä WCW-comebackinsa tehneestä Junkyard Dogista, keväällä WCW-debyyttinsä tehneestä El Gigantesta ja alkukesästä WCW:hen saapuneesta Paul Orndorffista. Orndorff oli taas malliesimerkki Olen rekrytoinnista: vuoden 1988 alussa WWF:stä lähtenyt ”Mr. Wonderful” oli ehtinyt tässä välissä jo eläköityä – itse asiassa hänen luultiin jopa kuolleen, ja tuo väärä tieto kuolemasta päätyi uutisiin saakka. Ole oli kuitenkin houkutellut vammojaan parannelleen Orndorffin takaisin painikehiin, ja niinpä Orndorff oli tehnyt paluunsa kesäkuisessa Clash of the Championsissa. Samaisessa tapahtumassa Junkyard Dog oli puolestaan haastanut Ric Flairin epäonnisesti NWA World Heavyweight -mestaruudesta yhdessä historian huonoimmista NWA World Heavyweight -mestaruusotteluista. Kolmikon kolmas jäsen oli sitten kaikkein erikoisin tapaus: jättiläismäinen 2,4 metriä pitkä (siis pidempi kuin André) argentiinalainen ex-koripalloilija Jorge Gonzalés, joka oli Ted Turnerin suosituksesta siirtynyt vuonna 1989 painibisnekseen ja tehnyt ensimmäisen esiintymisensä painitapahtumassa Capital Combat 1990:ssä vuoden kestäneen tiukan treenaamisen jälkeen. Giganten rooli oli lähinnä Big Friendly Giant: hän oli hymyileväinen jätti, joka auttoi muun muassa Stingiä tiukoissa paikoissa Four Horsemenin kanssa. Toistaiseksi Four Horsemen ei ollut mahtanut mitään tälle jätille, mutta tämä oli vasta Giganten ensimmäinen virallinen painiottelu. Kuten nopeasti ottelussa kävikin ilmi, vuoden treenauksen tulos oli erittäin laiha: Gigantella ei edelleenkään ollut minkäänlaista käsitystä painimisesta.

Monien positiivisten yllätysten jälkeen tämä olikin sitten illan suurin pettymys ainakin tähän mennessä. Toisaalta, en oikeastaan edes tiedä, miksi odotin tältä ottelulta paljon mitään. Face-tiimi koostui kahdesta parhaat päivänsä nähneestä konkarista ja yhdestä painitaidottomasta jätistä. Horsemen-joukkueessakin oli turhake nimeltä Sid Vicious, mutta toisaalta siellä oli sentään Arn Anderson ja Barry Windham. Ehkä ajattelin etukäteen, että tunnelman ja muun suuren ottelun fiiliksen ansiosta tämä voisi nousta hyväksi matsiksi. No, niin ei käynyt. Tunnelmaa ja suuren matsin fiilistä tässä kyllä kieltämättä oli ainakin sen verran, että annan tälle puolikkaan enemmän kuin tämä olisi otteluna ansainnut. Tässä tapauksessa tuo puolikkaan lisääminen nostaa tämän matsin kuitenkin vain hädin tuskin ihan ok:ksi. Kuten olettaa sopi, ottelun parasta antia olivat tietenkin Andersonin ja Windhamin hallintaosuudet. Toisaalta myös Paul Orndorff oli ilahduttavan hyvässä iskussa, ja onneksi hän olikin face-joukkueesta suurimman osan ajasta kehässä, koska Orndorffin meininkiä oli mukavaa katsoa. Nämä hyvätkin puolet ottelusta hautautuivat kuitenkin ikävästä kaiken sekoilun keskelle: ottelu ei oikein lähtenyt missään vaiheessa käyntiin, ja ainakin juuri oltiin pääsemässä jonkinlaiseen järkevästi etenevään otteluun, homma katkesi taas jostain syystä. Lisäksi erityisesti JYDin osuus kehässä oli ihan kamalaa katsottavaa. Asiaa ei myöskään auttanut surkea lopetus. Harmi, mahdollisuuksia olisi varmaan ollut enempäänkin vähän toisenlaisella toteutuksella, mutta nyt tämä oli tosiaan vain juuri ja juuri ihan ok.

* * 

NWA United States Heavyweight Championship

Lex Luger (c) vs. Mean Mark

NWA United States Heavyweight -mestari Lex Luger oli vihdoin palannut takaisin puolustamaan US Heavyweight -mestaruuttaan sen jälkeen, kun hän oli taas missannut kahdessa peräkkäisessä ppv:ssä mahdollisuuden NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamiseen. Nyt Lugerin haastajaksi oli sitten nostettu Mean Mark, jolle tämä mestaruusottelu oli koko WCW-uran kokokohta. Skyscrapersin hajoamisen jälkeen Mean Mark oli saanut kovaa pushia, ja hän oli tuhonnut viime aikoina monia merkittäviä vastustajia, kuten Flyin’ Brianin. Lisäksi Mark oli saanut uuden managerin: Theodore R. Long oli vaihtunut Paul E. Dangerouslyksi, joka teki samalla PPV-comebackinsa usean tapahtuman tauon jälkeen! Dangerouslya ei ollut nähty WCW:n PPV:eissä sitten Halloween Havocin, ja epäilin jo, onko mies saanut kenkää promootiosta kokonaan. Mitään selitystä Dangerouslyn poissaololle ei ollut annettu, mutta nyt hän teki paluunsa Markin kulmauksessa. Tämä oli siis nuorelle, pahansisuiselle Markille tuhannen taalan mahdollisuus: viedä US Heavyweight -mestaruus Lugerilta, joka oli pitänyt vyötä hallussaan yli vuoden. Tämä ottelu jäi myös Markin viimeiseksi WCW-PPV:ksi. Kuten me kaikki tiedämme, vain neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen Mark Calaway teki WWF-debyyttinsä yhdellä painihistorian legendaarisimmista hahmoista. Calaway joutui lähtemään WCW:stä, koska häntä pidettiin ”markkinointikelvottomana”. Noh…

Nyt on mennyt niin pitkä putki, jolloin Lex Luger on päässyt painimaan vain kovatasoisten vastustajien kanssa (Ric Flair, Ricky Steamboat, Sting), että oli jo melkein tässä välissä unohtunut, että Luger itsessään ei ole edelleenkään mikään mestari, joka vaikkapa pystyisi kantamaan selvästi heikomman vastustajan hyvään otteluun. Tuo karu totuus paljastui kuitenkin tässä Lugerin ja Mean Markin ottelussa, jossa Luger oli pitkästä aikaa se kaveri, jonka olisi pitänyt pystyä kantamaan ottelu seuraavalle tasolle. Mark Calaway oli nimittäin ennen Undertaker-aikaansa (ja jos muistan oikein, myös Undertaker-aikojensa alkuvaiheessa) oikeastaan yllättävän kömpelö painija. Tässäkin Markilta nähtiin pari noloa botchia, eikä Mark muutenkaan tuntunut olevan kyvyiltään tai karismaltaan sillä tasolla, että hänen oikeastaan edes kuuluisi olla painimassa US Heavyweight -mestaruudesta. Niin hän kuitenkin oli, ja toki Mark sekä Luger pyrkivät tekemään parhaansa tässä tilanteessa. Lopputuloksena ei missään nimessä ollut katastrofi, mutta paljon enemmänkin olisi voinut toivoa. Erityisesti loppupuolella ottelu kyllä muuttui jopa mukavan jännittäväksi onnistuneen buukkauksen ansiosta, mutta silti parhaimmillaankin tämä oli vain ok brawlaus. Sen enempää tästä ei vain millään saatu irti.

* * 

NWA Tag Team Championship

Doom (c) vs. Rock ’n’ Roll Express

Teddy Longin manageroimana ja ilman maskeja Butch Reedin ja Ron Simmonsin joukkue Doom oli päässyt ihan uudelle tasolle, jolle he eivät olleet yltäneet ollenkaan silloin, kun Woman manageroi heitä. Capital Combatissa Reed ja Simmons olivat voittaneet WCW:n ykkösjoukkuevyöt, ja siitä lähtien he olivat pitäneet noista mestaruuksista tiukasti kiinni. Nyt Doom pääsi puolustamaan mestaruuksiaan ensimmäistä kertaa PPV:ssä. Vastaan asettui WCW:n todellinen konkarijoukkue Rock ’n’ Roll Express, joka pyrki voittamaan joukkuemestaruudet viidettä kertaa urallaan. Rock ’n’ Roll Express oli ollut paluunsa jälkeen kovassa iskussa: he olivat voittaneet ppv:ssä niin Midnight Expressin kuin Fabulous Freebirdsinkin, joten oli ihan ansaittua, että he saivat nyt mahdollisuuden päästä voittamaan NWA Tag Team -mestaruudet.

Capital Combatin arviossa kehuin Doomin ja Steinerin veljesten sekä Fabulous Freebirdsien ja Rock ’n’ Roll Expressin keskinäisiä kemioita. Tässä ppv:ssä Steinerit ja Freebirdsit onnistuivat myös löytämään keskinäisen kemian, mutta Rock ’n’ Roll Express ja Doom eivät ainakaan tämän ottelun perusteella sopineet millään tavalla toisiaan vastaan. Ehkä tässä ottelussa nyt tuli sitten esille se, että Morton ja Gibson alkoivat olla jo aika selviä konkareita eivätkä pystyneet sellaiseen intensiivisyyteen, mitä hyvä ottelu Doomia vastaan olisi vaatinut. Tässäkin ottelussa Doom ja Rock ’n’ Roll Express kyllä yrittivät kovasti, ja hetkittäin ottelu sujuikin ihan mallikkaasti – erityisesti silloin, kun Simmons ja Reed pääsivät heittelemään Mortonia ja Gibsonia kunnolla ympäri kehää. Jotenkin silti semmoinen kunnon punainen lanka tästä puuttui, ja kokonaisfiilis jäi vähän valjuksi. Harmi, koska lahjoja molemmilla joukkueilla kyllä on, ja se näkyi tässäkin matsissa, mutta ei ihan toivotun paljon.

* * ½

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Sting

Ja sitten vihdoin oltiin tässä. Ottelu, jota oli odotettu käytännössä koko vuoden 1990 ajan ja jonka oli pitänyt tapahtua jo helmikuussa 1990. Ottelu, jonka lykkääntyminen puolella vuodella oli sotkenut koko WCW:n suunnitelmat. Ottelu, jossa kaikki odottivat vihdoin sitä, että koko yleisön rakastama Sting näyttäisi Ric Flairille kaapin paikan ja voittaisi uransa ensimmäisen päämestaruuden. Ottelu, jossa Sting paluunsa kehään puolen vuoden sairasloman jälkeen. Eli: kaikki alkoi helmikuun alussa nähdyssä Clash of the Championsissa, jossa Flair, Arn ja Ole kääntyivä Four Horsemen -kumppaniaan Stingiä vastaan ja pieksivät tämän pahasti. Myöhemmin samassa show’ssa Stingin piti saada kostonsa, mutta tuossa anglessa hän telkoi jalkansa aivan totaalisesti ja muutti kertaheitolla koko WCW:n suunnitelmat. Stingin loukkaantuminen kirjoitettiin tietenkin Four Horsemenin syyksi, ja niinpä koko loukkaantuneena olon ajankin Sting oli pyrkinyt mahdollisuuksiensa mukaan hankaloittamaan Four Horsemenin elämää. Ennen tätä tapahtumaa häntä ei kuitenkaan ollut päästetty painikehään, ja vielä tämänkin ottelun alla spekuloitiin, olisiko Sting valmis painimaan. Lääkärit olivat kuitenkin antaneet luvan, ja Sting oli enemmän kuin valmis. Jotta ottelu käytäisiin varmasti rehdisti, ringside oli täynnä Stingin ystäviä, jotka estäisivät Four Horsemenin sekaantumisen. Lisäksi Ole Anderson oli kytketty ottelun ajaksi käsiraudoilla El Giganteen. Nyt jos koska Stingillä oli todellakin kaikki mahdollisuudet Flairin voittamiseen ja koston saamiseen.

Niin yllättävältä kuin se saattaa kuulostaakin, tämän ottelun suurin vahvuus ei ollut sen painillinen anti. Yllättävän lisäksi se on harmillista, koska juuri painillista antia minä odotin kaikkein eniten tältä ottelulta. Tämä oli vihdoin SE ottelu, jota oli odotettu niin kauan kuin jaksoin muistaa. Tämä oli SE ottelu NIILTÄ painijoilta, jotka olivat painineet maaliskuussa 1988 45-minuuttisen klassikko-ottelun, joka muistetaan edelleen vuotena 2017 yhtenä parhaista otteluista. Tämän piti olla mahdollisuus uusia sama. Mutta sitä ei ikävä kyllä tässä tehty. Jälleen pitää tehdä väärinkäsitysten välttämiseksi heti selväksi, että kyse oli ehdottomasti hienosta painiottelusta. Tarina oli täydellinen: nuori, nälkäinen ja vihdoin kunnossa oleva Sting vastaan ehkä hieman peloissaankin oleva konkari Flair. Flair teki kaikkensa teloakseen Stingin jalkaa. Sting teki kaikkensa välttääkseen jalkansa tuhoutumista ja piestäkseen Flairin muilla keinoin. Ottelussa nähtiin myös oivallisia yksittäisiä hetkiä, kuten Stingin Figure Four Leg Lock Flairille. Mutta silti. Tämä ottelu oli hieno. Ei huippuluokkaa. Ei vuoden paras ottelu. ”Vain” hieno. Aikaakaan ei ollut tarpeeksi, eikä ottelussa muutenkaan vain ollut painilliselta anniltaan vain sitä jotain, mitä olin odottanut. Onneksi tässä oli kuitenkin vielä yksi painillista antia vahvempi elementti: tunnelma. Tunnelma tässä ottelussa oli nimittäin niin kohdallaan kuin vain ikinä saattoi olla. Yleisö oli 100-prosenttisesti Stingin puolella, hurrasi tälle hurjasti ja buuasi Flairille. Tunnelman upeutta myös auttoi se, että KERRANKIN Four Horsemen ei sekaantunut otteluun, vaan tämä ratkaistiin rehellisenä 1 on 1 -otteluna. Ja lopetuksen jälkeen tunnelma vasta olikin kohdallaan. Yllättävää kyllä, juuri tuo tunnelma nostaa tämän ottelun huipputasolle. Muuten tästä ei ihan olisi ollut siihen, mutta onneksi kyseessä oli sentään yksi vuoden isoimmista otteluista.

* * * *

---

WCW:ltä oli totuttu näkemään ppv:eitä, joissa oli varsin maltillinen määrä otteluita: 6-8. Niinpä tämä 11 ottelun The Great American Bash oli aikamoinen poikkeus, eikä pelkästään hyvässä. Alakortti oli täynnä varsin erikoisia otteluita, joissa päästettiin irti kaikki kynnelle kyenneet vanhat konkarit – onneksi edes suurimmaksi osaksi nuorten vastustajien kanssa. Yläkortinkin pari tärkeää ottelua olivat harmillisia pettymyksiä, eikä tapahtuman kokonaisfiilis yltänyt millään parhaiden WCW-tapahtumien tasolle. Toisaalta tässä nähtiin kuitenkin huippuluokan US Tag Team -mestaruusottelu, hieno Steiners vs. Freebirds ja tietenkin tunnelmaltaan aivan mieletön Flair vs. Sting, joka sekin ikävä kyllä oli silti hienoudestaan huolimatta pienehkö pettymys. Toisaalta tässä ei nähty mitään totaalista paskaa, ja mielenkiintoisiakin hetkiä korttiin mahtui, kuten Big Van Vaderin debyytti. Niinpä tämä kääntyy selvästi Ok:n puolelle, mutta Hyväksi tästä ei ole.

Wikipedia: WCW The Great American Bash 1990

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.6.2017