Arvio: WWE No Way Out 2003

Päivämäärä: 23.2.2003

Sijainti: Montreal, Kanada (Bell Centre)

Yleisömäärä: 15 100

Vuodesta 2000 lähtien Royal Rumblen ja WrestleManian välissä järjestetty No Way Out toimi tärkeänä välietappina Road To WrestleManiassa. Tänä vuonna ppv järjestettiin Montrealissa kanadalaisyleisön edessä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWE oli palannut järjestämään ppv-tapahtuman Montrealiin sitten vuoden 1997 marraskuun, jolloin tällä samaisella areenalla järjestettiin surullisenkuuluisa Survivor Series. Nyt Montreal Screwjobista oli aikaa jo yli 5 vuotta, joten haavat olivat ehtineet umpeutua… Vai olivatko sittenkään? Selostajinamme SD:n puolella tuttuun tapaan Michael Cole ja Tazz, mutta Raw’n selostuksesta vastasivatkin tällä kertaa Jerry Lawler ja ppv-selotusdebyyttinsä tekevä Jonathan Coachman, sillä JR oli (kayfabessa) loukkaantunut ppv:tä edeltävässä Raw’ssa.

Singles Match

Chris Jericho vs. Jeff Hardy

Tässä vaiheessa Jeff Hardyn ensimmäinen WWE-run oli hyvin lähellä päätöstään, sillä huhtikuussa Hardy saisi vihdoin henkilökohtaisten ongelmiensa takia kenkää, ja näin ollen tämä jäi hänen viimeiseksi WWE ppv-esiintymisekseen yli kolmeen vuoteen. Nyt hän oli kuitenkin vielä iskussa, ja minun mielestäni näytti itse asiassa paremmalta kuin muutamassa tätä edeltävässä esiintymisessään. Hardyn ja Chris Jerichon ottelun tausta juontaa juurensa kehenkäs muuhunkaan kuin Jerichon lapsuuden idoliin ja nykyiseen vihamieheen Shawn Michaelsiin. Michaels oli pitänyt Hardylle Raw’ssa motivaatiopuheen, jonka pointtina oli saada Hardy heräämään horroksestaan ja hyödyntämään potentiaalinsa. Ensin Hardy ei ottanut HBK:n puheita kuuleviin, mutta lopulta hän ryhtyi yhteistyöhön Michaelsin kanssa. Michaels otti siis Hardyn uudeksi suojatikseen, ja ppv:tä edeltävässä Raw’ssa he olivat yhdessä otelleet Chris Jerichoa ja Christiania vastaan. Mielenkiintoisena sivuhuomiona pitää mainita, että näihin samoihin aikoihin Jericholla oli menossa myös minifeud Testin kanssa, ja itse asiassa NWO:hon oli alun perin buukattu ottelu Jerichon ja Testin välille. Se peruttiin, koska Test missasi ppv:tä edeltävän Raw’n omien sanojensa mukaan sääongelmien takia, ja Vince McMahon ei kelpuuttanut selitystä vaan päätti rangaistukseksi korvata Testin Hardylla.

Tämä oli hieno avausottelu ja samalla paljon parempi kuin olin odottanut. Pelkäsin etukäteen, että Jeff Hardysta ei olisi enää ensimmäisen WWE-uransa loppupuolella ottelemaan mitään kovin erikoista ottelua, mutta niin vain hän oli tässä vielä vetäissyt työbuutsit jalkaansa. Yleisö oli sataprosenttisesti Hardyn takana, ja ottelussa oli siksi hieno tunnelma. Kokonaisuutena ottelu toimi todella hienosti, sillä yleisölle tarjoiltiin sekä Hardyn herkullisia spotteja että Jerichon taidokasta painia. Hardy oli jopa niin hyvässä iskussa, ettei häneltä nähty ottelun aikana kuin yksi mainittava botchi. Hardy ja Jericho myös pelasivat ottelun aikana hyvin yhteen, ja ottelun taustalla ollut tarina Jeff Hardysta ”uutena Shawn Michaelsina” ja Michaelsin suojattina toi juuri sopivan lisän koitokseen. Minulla ei ole oikeastaan mitään moitittavaa tästä kohtaamisesta, mutta ei tämä silti ihan huippuottelutasolle pääse. Siihen syynä on liian vähäinen aika ja se, ettei tämä silti ihan niin ainutlaatuiselta kohtaamiselta tuntunut. Ottelun jälkeen Michaels hyökkäsi Y2J:n kimppuun ja sai montrealialaisyleisöltä kuuluisan mixed reactionin.

* * * ½

World Tag Team Championship

William Regal & Lance Storm (c) vs. Rob Van Dam & Kane

William Regal ja Lance Storm olivat kertaalleen ehtineet hävitä joukkuemestaruusvyöt Dudleyille ja voittaa ne heti seuraavana iltana uudelleen, kun Chief Sean Morley oli jälleen avittanut heitä ratkaisevalla hetkellä. Tämän jälkeen Dudleyt katosivat hetkeksi aikaa mestaruuskuvioista, ja tilalle astui uusi Rob Van Damin ja Kanen joukkue. Se oli syntynyt vuodenvaihteen aikoihin, kun molemmat olivat päätyneet harhailemaan Raw’n rosteriin ilman mitään järkevää tekemistä, ja kaksikko päätti muodostaa yhdessä uuden liittouman. Olen aina markittanut tätä RVD:n ja Kanen joukkuetta (koska siinä oli kaksi tämänaikaista suurta suosikkiani), mutta toisaalta tykkäsin myös HurriKanesta. Harmi, että sen taru jäi lyhyeksi. Mestaruusottelun RVD ja Kane olivat ansainneet voittamalla 3 Minute Warningin joukkueottelussa Raw’ssa.

Raw’n alakortti jatkaa hyvien otteluiden toimittamista. Ihan openerin tasolle ei joukkuemestaruuskamppailussa päästy, mutta oikein hyvää painia oli tässäkin tarjolla alusta loppuun. Erityisen hienoa katsottavaa oli RVD:n ja Lance Stormin välienselvittely, mistä tuli elävästi mieleen samojen miesten keskinäiset ottelut ECW:stä. Molemmat ovat vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin ECW-aikoina, joten kaksikon liikkumista on suorastaan ilo seurata. Myös Regal ja Kane toivat otteluun juuri sopivan lisän: Regal teknisellä osaamisellaan ja Kane taas power-liikkeillään. Yksi Kanen power-liikkeistä oli aika karu ja hieman botchattu, sillä Body Slam Regalille sai englesmannilta hetkeksi tajun kankaalle. Kokonaisuutena tämä oli juuri sellaista menevää ja viihdyttävää joukkuepainia, jota katsoisi mielellään paljon useammin. Lisää tätä, kiitos. Ja lisää RVD:n huikeita loikkia. Tässä vaiheessa hän oli melkeinpä WWE-uransa huippukunnossa.

* * *

WWE Cruiserweight Championship

Billy Kidman (c) vs. Matt Hardy

Billy Kidman oli pitänyt Cruiserweight-mestaruutta vyötäisillään Survivor Seriesistä lähtien, ja nyt hän pääsi puolustamaan mestaruuttaan ppv-tasolla. Vastustajakseen hän sai Matt Hardy Version 1.0:n, joka oli ollut viime aikoina hienossa vireessä Smackdownissa. Mattitude-johtaja Hardy oli yhdessä apurinsa Shannon Mooren kanssa pyrkinyt kylvämään tuhoa SD:n keskikortissa, erityisesti CW-divisioonassa. Ainut ongelma oli se, että Hardy oli 10 paunaa (noin 5 kiloa) liian painava Cruiserweight-kuvioihin, mutta tämä ei lannistanut Hardya tavoitteessaan nousta uudeksi CW-mestariksi. Niinpä Hardy päihitti ensin Billy Kidmanin non title -ottelussa ja alkoi tämän jälkeen treenata Shannon Mooren johdolla intenssiivisesti saadakseen tarvittavat kilot pois. Hardy onnistui kuin onnistuikin tavoitteessaan, sillä viimeisessä SD:ssä ennen ppv:tä hän painoi enää 220 paunaa.

Jo kolmas viihdyttävä alakortin ottelu putkeen. Tämä ppv on lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisi voinut toivoa. Toki on huomioitava, että tämä Cruiserweight-mestaruusottelu ei ollut ihan parasta tai varsinkaan lennokkainta mahdollista CW-menoa, mutta silti kyseessä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Matt Hardyn tyyli tässä CW-divarissa oli varmasti tarkoituksellakin buukattu niin, että Hardy toisi otteluihin enemmän teknistä ja fyysistä painia ja vähemmän high flyingia. Tässäkin ottelussa Hardylta nähtiin muutamia todella rajuja liikkeitä, kuten Kidmanin kalauttaminen heti ottelun alussa vauhdista päin terästolppaa. Kidman puolestaan hoiti high flying -liikeiden tarjoilun tutulla ja varmalla tyylillään, joten kokonaisuutena tämä paketti toimi hyvin. Silti olisin ehkä toivonut vielä vähän enemmän vauhtia ja vaarallista menoa, mutta myös tällainen intenssiivinen cruiserweight-paini on mukavaa katsottavaa vaihtelun vuoksi.

* * *

Singles Match

Big Show vs. Undertaker

Undertaker oli palannut Royal Rumblessa, ja oletettavasti hän ensimmäisenä suuntasi katseensa kohti Big Show’ta, joka oli lokakuussa paiskannut hänet sisääntulorampilta alas ja aiheuttanut kolmen kuukauden sairasloman. Taker janosi kostoa RR:n jälkeisessä SD:ssä, mutta sitä hän ei heti saanut, sillä Big Show’n manageri Paul Heyman saapui rauhoittelemaan tilannetta. Hän kertoi, että Show ei olisi paikalla, mutta Taker voisi sen sijaan kohdata A-Trainin. UT voitti A-Trainin muttei ollut alkuunkaan tyytyväinen. Seuraavilla viikoilla nähtiin muutamia hulvattomia hetkiä, kun Heyman joka viikko lupasi Takerille Show’n, mutta Show ei ollutkaan paikalla. Ensimmäisellä viikolla kehään saapui tässä vaiheessa vasta uransa aivan alussa oleva Brian Kendrick, joka oli pukeutunut viestinvälittäjän asuun ja välitti anteeksipyynnön Show’n puolesta. Lopputuloksena Taker pieksi Kendrickin. Seuraavalla viikolla kehässä oli puinen laatikko, jonka sisällä oli 90-luvun legendaarinen manageri Brother Love. Love muistutti Takeria siitä, että aivan UT:n uran alussa hän oli ollut tämän manageri, ja hän kehotti Takeria kohtaamaan rakkauden. Myös Love sai turpaansa. Kolmannella viikolla kehässä oli taas puinen laatikko, jonka sisältä paljastui paluunsa tekevä ja Boy Georgeksi pukeutunut Kanyon. Kanyon lauloi Show’n puolesta Undertakerille Do You Really Want to Hurt Men ja sai saman käsittelyn kuin Kendrick ja Love. Viimeisellä viikolla ennen ppv:tä kehässä oli kaksi laatikkoa, joista toisessa oli pupu ja toisessa ei mitään. Samalla kun UT ihmetteli tyhjää laatikkoa, Show viimein saapui paikalle ja pieksi UT:n.

Jos olin erityisesti openerin kohdalla yllättynyt ottelun hienosta laadusta, niin tämän ottelun tasosta olin vähintään yhtä hämmästynyt. Tämä kuulosti etukäteen parhaimmillaan ihan ok:lta kahden ison mörssärin ryminältä, joka voi ehkä juuri ja juuri päästä **½-tasolle. Kuten olen todennut, Big Show oli tässä vaiheessa uraansa niin isossa kunnossa, etten odottanut liikoja varsinkaan häneltä. Toisin kuitenkin kävi. Undertaker osoitti tässä ottelussa, että hän oli paluunsa jälkeen tikissä ja että hän pystyy halutessaan vetämään hyvän kamppailun toisen ison miehen kanssa. Tässä ottelussa oli oikeasti kaikkea, mitä hyvältä brawlilta vaaditaan. Upea tunnelma ja kunnon omistautumista molemmilta. Ottelussa nähtiin muun muassa nätti chair shot, bleidausta, vaikuttavaa Big Show’n dominointia, hieno running DDT ja Undertakerin huikea loikka ulos kehästä. Jos keskikohdan vaisut hetket ja Bear Hugit olisivat jääneet pois, olisin antanut tälle vielä puolikkaan lisää. Tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu, jonka katsomisesta nautin.

* * *

3 on 2 Handicap Match

Kurt Angle & Team Angle vs. Brock Lesnar & Chris Benoit

Tämän ottelun piti alun perin olla kuuden miehen joukkueottelu, jossa face-porukan kolmantena jäsenenä olisi ollut Edge. Edge oli kuitenkin oikeasti loukannut niskansa pahasti helmikuun alussa, ja hänet oli määrätty leikkaukseen, jonka vuoksi hän joutuisi olemaan sivussa vähintään vuoden. Tämä oli paha kolaus Edgelle, koska hän oli ollut kovaa vauhtia nousemassa facena SD:n ME-kuvioihin. Aikanaan tämäkin kääntyisi voitoksi Edgelle. Tästä ottelusta Edge kirjoitettiin ulos sillä, että hänen kimppuunsa oli hyökätty backstagella ennen ottelua. Benoit ja Lesnar syyttivät tietenkin Team Anglea. Varsinainen tarina ottelun takana oli alkanut, kun Brock Lesnar voitti Royal Rumble -ottelun ja nousi Anglen haastajaksi WrestleManian Main Eventissä. Anglella oli samaan aikaan edelleen omat erimielisyytensä myös Benoit’n ja Edgen kanssa, eikä tilannetta helpottanut se, että Anglen suojatit Haas ja Benjamin nousivat joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi voittamalla Benoit’n ja Edgen muodostaman joukkueen. Seuraavalla viikolla Team Angle voitti mestaruudet Los Guerreroseilta, ja Angle kohtasi samana iltana Benoit’n vielä yhdessä 1 on 1 -ottelussa. Ottelun jälkeen Team Angle yritti piestä Benoit’n, mutta Edge ja myös Brock Lesnar saapuivat auttamaan häntä. Seuraavina viikkoina tämä kuusikko otti yhteen moneen kertaan Smackdownissa.

Tämä oli niin esimerkillisen viihdyttävästi hoidettu hieno painikokonaisuus kuin tällainen väli-ppv:hen buukattu Handicap Match vain voi olla. Minulla oli jotenkin aika ristiriitaiset fiilikset tätä ottelua kohtaan ennen sen alkamista, koska olin pettynyt siihen, että Edge ei päässyt ottelussa painimaan. Lisäksi en ollut kauhean innostunut siitä, että NWO:hon ei buukattu mitään suurta ottelua päämestaruudestaan, vaan tyydyttiin tällaiseen ”helppoon ratkaisuun”. En siitä huolimatta voi moittia tätä ottelua tippaakaan, koska kehässä oli kaksi teknisen painin konkaria, firman paras brawlaaja ja kaksi todella taidokasta nuorukaista. Lopputuloksena oli todella perinteinen ja sellaisenaan hieno painiottelu. Kaikki pääsivät näyttämään parhaat otteensa, ja jokainen myi toisen iskut todella hienosti. Tämä on taas kerran erinomainen esimerkki Paul Heymanin buukkauksesta. Aina ei tarvitse kehitellä mitään erikoisuuksia, vaan joskus voidaan antaa huipputaitavien painijoiden hoitaa homma keskenään. Silti en anna tälle huippuottelun arvosanaa, koska semmoinen ”erikoisuus” tai jonkinlainen poikkeuksellinen hienous tästä tuntui puuttuvan.

* * * ½

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Scott Steiner

Hehe, kyllä vain. Vielä kerran pojat. Koska Royal Rumblen ottelu ei ollut tarpeeksi hauska, päätettiin NWO:hon buukata täsmälleen sama kaksikko samoilla säännöillä. Suurin munaus WWE:ltä tässä buukkauksessa oli nimenomaan se, ettei ensimmäisen ottelun epäonnistuttua kukaan ei ymmärtänyt lisätä tähän uusintaotteluun esimerkiksi No DQ -stipulaatiota, joka olisi heti tehnyt tästä vähän mielenkiintoisemman. Steinerin ja HHH:n feudissakaan ei ollut Rumblen jälkeen tapahtunut mitään mielenkiintoista, mutta erään stablen syntymisen takia lienee tarpeellista kerrata kuvion tapahtumat. Steiner vaati uusintaottelua heti Rumblen jälkeen, mutta HHH kieltäytyi, koska hänellä oli lääkärinmääräys olla ottelematta kyseisenä iltana. Niinpä Steiner kohtasi myöhemmin illalla Batistan, joka oli Triple H:n tavoin Ric Flairin manageroima painija. Tuo ottelu sai ikimuistoisen lopetuksen, kun yllättäen Randy Orton ryntäsi kehään ja hyökkäsi Steinerin kimppuun. Aikaisemmin toisilleen tuntemattomat Orton ja Batista alkoivat piestä Steineria sulassa sovussa, ja samalla paikalle ryntäsi myös HHH. HHH, Flair, Orton ja Batista pieksivät Steinerin veriseksi mössöksi. Seuraavalla viikolla tämä sama nelikko saapui yhdessä kehään, ja Triple H julisti tämän neljän miehen poppoon edustavan painimaailman evoluutiota: Flair oli menneisyys, HHH nykyisyys ja Orton sekä Batista tulevaisuus. Kyllä vain, tämä oli kuuluisa Evolutionin synty. Samaan aikaan Steiner tokeni hyökkäyksestä ja voitti Chris Jerichon ykköshaastajuusottelussa ansaitakseen uusintakohtaamisen.

Tässä ottelussa parasta oli kanadalainen yleisö. Royal Rumblessa yleisö ei tahtonut oikein olla kummankaan puolella, mutta NWO:n ottelussa katsomo oli häpeilemättömästi Hunterin takana ensisekunnista lähtien. Samalla Steiner sai osakseen yhdet illan isoimmista buuauksista. Melkein yhtä isot sai myös ottelun tuomari Earl Hebner, jolle jaeltiin myös ”You screwed Bret” -chanttia. Lisäksi yleisö chanttasi muun muassa ”Steiner sucks”ia ja ”Boring”ia. Silti minun on jälleen todettava, ettei tämä ottelu ollut niin p**ka kuin kaikki internetissä kiertävä mollaus tätä feudia kohtaan antaa ymmärtää. Tällä kertaa ottelu oli lyhyempi ja lopetettiin paljon paremmin kuin RR:ssä. Vastapainona tässä nähtiin typerältä tuntuneita Evolutionin sekaantumisia ja pari laimeaa botchia. HHH ja Steiner eivät tosiaan olleet parhaassa iskussaan. Silti tämä oli ihan ok brawlaus, mutta toivottavasti näitä ei tarvitse nähdä enää yhtään lisää ikinä.

* *

Singles Match

Eric Bischoff vs. Steve Austin

Kyllä vain. Tämä oli suuri ja historiallinen Steve Austinin comeback sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt kävelemään WWE:stä edellisen vuoden kesällä protestiksi siitä, että hänet oli buukattu häviämään puhtaasti Brock Lesnarille. Lähtönsä jälkeen Austinilla oli ollut pahoja ongelmia henkilökohtaisessa elämässään, sillä häntä oli syytetty vaimonsa Debran pahoinpitelystä. Nämä kohut olivat nyt takana, ja Austin oli saanut tehtyä tammikuussa sovinnon Vincen kanssa. Molemmat antoivat anteeksi, ja Austin oli valmis palaamaan kehään vielä yhden runin ajaksi. Vastaansa hän sai paluuottelussaan Eric Bischoffin, jonka kanssa hänellä oli historiaa vuodesta 1995 lähtien. Tuolloin WCW:n pomona toiminut Bischoff antoi Austinille potkut puhelimessa sillä ”Austinista ei koskaan tulisi mitään suurta”. Tämä legendaarinen virhearvio tuotiin esille myös tässä kuviossa.

Itse on screen -feudissa ei loppujen lopuksi ollut paljonkaan kyse Austinin ja Bischoffin välienselvittelystä, sillä tämä NWO-esiintyminen oli Austinin ensimmäinen sitten viime kesän. Sen sijaan tarina tämän ottelun taustalla oli siinä, että Vince McMahon oli tammikuussa antanut Bischoffille 30 päivää sekoittaa pakkaa Raw’ssa, tai muuten Vince palkkaisi uuden GM:n Raw’lle. Eric ei ensin uskonut, että Vincellä olisi ketään hänen tilalleen, mutta parkkipaikalla Eric tapasi Shane McMahonin, joka oli ollut kuvioista pois yli vuoden. Ericin ainut idea pakan sekoittamiseksi olisi tuoda takaisin Steve Austin. Hän ei kuitenkaan kovasta yrittämisestään huolimatta onnistunut tavoitteessan 30 päivän aikana, joten Vince McMahon erotti Bischoffin suorassa Raw-lähetyksessä ja oli ilmoittamassa uutta GM:ää, kun viime hetkellä Jim Ross juoksi kehään. Bischoff oli aikaisemmin samassa show’ssa ilmoittanut antavansa viimeisenä tekonaan JR:lle potkut, ellei hän saisi yhteyttä vanhaan ystäväänsä Steve Austiniin ja toisi tätä takaisin Raw’hon. JR kertoi saaneensa yhteyden Steveen, ja Stone Cold lupasi olla paikalla No Way Outissa. Tämän tiedon ansiosta Vince palkkasi Bischoffin takaisin Raw’n GM:ksi, mutta ilmoitti, että tämän olisi tehtävä vielä yksi asia pitääkseen paikkansa… liittyä Vincen Kiss My Ass -klubiin! Tähän Eric ei suostunut, joten korvaukseksi siitä Vince määräsi Bischoffin kohtaamaan kenetpä muunkaan kuin Steve Austinin No Way Outissa. NWO:ta edeltävässä Raw’ssa Bischoff buukkasi itsensä Karate-otteluun Jim Rossin kanssa, ja palkkioksi JR:n edellisviikon avusta Bischoff pieksi Rossin tajuttomaksi ja juhli ottelun jälkeen Austinin tyyliin kaljatölkkien kanssa kulmauksessa. JR oli ollut tämän pieksennän takia poissa selostamosta NWO:n ajan, mutta juuri ennen tämän ottelun alkua hän saapui paikalle ja liittyi Kingin ja Coachin seuraan.

Hohoo, tämä oli niin viihdyttävää katsottavaa kuin squash vain ikinä voi olla. Kaikki Austinin temppuilu viime vuodelta on anteeksiannettu, koska Stone Cold on toden totta tullut takaisin, ja parissa sekunnissa hän räjäytti koko montrealilaisen areenan katon taivaan tuuliin. Eihän tämä varsinainen ottelu edes ole, ja siksi tuntuu vähän turhalta arvostella tätä, mutta olen arvostellut aina kaikki muutkin squashit, joten menköön tämäkin. Normaalisti annan parhaillekin squasheille vain yhden tähden, koska ne eivät sinänsä ole mitään kunnon otteluita, mutta tämä ansaitsee vielä puolikkaan päälle, koska olihan tämä nyt aivan ainutlaatuinen spektaakkeli. Jos jostain pellepainihetkestä tulee hyvä mieli, niin tästä. Yleisö käy aivan villinä, JR huutaa selostamossa tauotta Stone Coldia, ja Austin pieksee Bischoffia ympäri kehää sen minkä ehtii. Ah, hieno ja legendaarinen hetki painihistoriassa.

* ½

Singles Match

The Rock vs. Hulk Hogan

Steve Austinin comeback ei ollut suinkaan illan ainut paluu, vaan tässä samaisessa NWO:ssa nähtiin myös Hulk Hoganin ja Rockin comebackit. Rock oli ollut poissa SummerSlamista lähtien, Hogan vielä pari viikkoa kauemmin. Nyt he molemmat olivat tehneet paluunsa Smackdownin rosteriin. Ensin paluunsa teki Hulk Hogan, joka esiintyi ensimmäisen kerran Rumblen jälkeisessä SD:ssä ja kertoi tehneensä Stephanie McMahonin kanssa uuden sopimuksen. Vince McMahon oli todella pettynyt tähän, sillä hän ei enää ikinä halunnut nähdä Hogania show’ssaan. McMahon oli omien sanojensa mukaan aikanaan se, joka loi Hulkamanian, ja nyt hän tahtoi tappaa sen lopullisesti. Hogan haastoi Vincen otteluun NWO:hon, mutta Vince ei suostunut siihen. Sen sijaan hän toi takaisin The Rockin ja buukkasi Rockin ja Hoganin välisen WM-uusintaottelun NWO:hon. Rock teki paluupromossaan legendaarisen heel-turnin. Rock syytti yleisöä siitä, kuinka he olivat kääntyneet häntä vastaan sekä WM:ssä ottelussa Hogania vastaan että SummerSlamissa ottelussa Lesnaria vastaan. Rock oli ylimielisempi kuin koskaan aiemmin, ja ppv:tä edeltävässä Smakcdownissa hän sylki Hogania kasvoihin. Uuden hiustyylin ja uuden tatuoinnin hankkinut Rock debytoi myös mahtavan uuden sisääntulomusiikin/videon, ja kaikki oli valmista tätä suurta rematchia varten.

WrestleMania X8:ssa nähty ottelu Hoganin ja Rockin välillä oli kaikessa ainutlaatuisuudessaan selvä klassikko, vaikkei se painilliselta anniltaan ollutkaan mikään maailmaamullistava ottelu. Tämän ottelun painillinen anti oli hyvin samaa luokkaa tuon ottelun kanssa, mutta muilta osin tästä ei kannata puhua samana päivänä tuon ikimuistoisen ottelun kanssa. Toisaalta eipä tämän ollut tarkoituskaan olla samaa kaliiberia WrestleManiassa nähdyn ottelun kanssa. Ensimmäisen ottelun päätarkoitus oli olla huikea ottelu itsessään, mutta tämän tarkoitus oli vain toimia välietappina McMahonin ja Hoganin feudissa. Olisin antanut tälle ottelulle luultavasti vielä puolikkaan vähemmän, jos Rock ei olisi vetänyt heel-rooliaan tässä ottelussa niin timanttisesti. Kaikki muu buukkauksen osalta olikin sitten aika kuraa. Tämä ottelu tunnetaan siis ”Montreal Screwjob II:na”, sillä tuomariksi tähän otteluun buukattu ja painiuraansa vasta aloitteleva Sylvan Grenier puukotti Hogania selkään sen jälkeen, kun meille oli tarjoiltu kaiken maailman areenan pimentämisiä, McMahonin sekaantumisia ja muita typeriä käänteitä. Aika laimean maun tämä jätti, koska tämä ottelu olisi voinut olla myös huikea päätös illalle.

* * ½

Vähän pettymykseksi jäi tämä tapahtuma. Alkukortti oli oikein kovaa menoa, sillä meille tarjoiltiin kaksi hienoa ottelua (Hardy/Jericho ja Handicap Match) sekä kolme erilaista ja oikein hyvää kohtaamista (Tag Team Match, Hardy/Kidman ja Undertaker/Show). Jos loppukortti olisi jatkanut samaa linjaa, tämä olisi ollut vähintään Hyvä ja ehkä jopa Hieno. Sen sijaan saimme nähdä jatko-osan huonosta World Heavyweight -mestaruusottelusta, lähinnä squashiksi luokiteltavan välikohtaamisen ja Main Eventin, joka oli suuri pettymys verrattuna sen potentiaaliin. Toki squashissa nähtiin historiallinen Austinin paluu, mikä parantaa tapahtuman laatua huomattavasti. Siitä huolimatta tämä jätti kokonaisuutena vähän heikon fiiliksen, sillä tässä ei ollut mitään ainutlaatuista tai todella hienoa, jota jäisin jälkeenpäin mehustelemaan. Parhaat ottelut olivat ”vain” ***½, ja Hyvältä olen yleensä vaatinut yhtä huippuottelua. Näin ollen tämä ppv jää Ok:ksi.

Wikipedia: WWE No Way Out 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.7.2013

Lisää...

Arvio: WWE No Way Out 2003