Daniel BryanEsittelyt

Kielteisyydestä kiitollisuuteen – katsaus Daniel Bryanin WWE-uraan

Lue myös:

Olipa kerran Bryan Danielson

Daniel Bryanin parhaat palat


 

Kun ”American Dragon” Bryan Danielson liittyi World Wrestling Entertainmentiin syksyllä 2009, moni fani oli kauhuissaan. ”Vince tulee kohtelemaan Danielsonia väärin”, sanottiin. Pelko nousi entisestään, kun verkkoon valui tietoa siitä, minkälaisia kehänimiä Bryanille oli ehdotettu: ”Lloyd Bonaire”, ”Buddy Peacock”… ja muuan William Regalin – eli Danielsonin tärkeän kouluttajan ja ystävän – ehdottama ”Daniel Bryan”. Danielsonin pitkäaikaiset fanit vastustivat nimistä jokaista (mukaan lukien jälkimmäistä), ja vain miehen oikeaa nimeä pidettiin sopivana vaihtoehtona – olihan hän juuri sillä nimellä luonut itsestään tähden muun muassa Ring of Honorin ja Pro Wrestling Guerrillan kehissä. Asennoituminen Bryanin WWE-uraa kohtaan oli jyrkkä, kielteinen.

Kielteisyys ainoastaan kasvoi alkuvuonna 2010, kun WWE ei sijoittanut Danielsonia Raw’hon ja SmackDowniin vaan alasarjaansa NXT:hen, joka oli perustettu WWE:n entisen ECW-brändin tilalle. Kitka syntyi siitä, että NXT:tä – joka oli silloin aivan erilainen ohjelma kuin nykyään – markkinoitiin tulokkaiden ohjelmana, jossa etsittiin WWE:n seuraavaa supertähteä. Uskomus oli, että ilmiömäisen hyvin otteleva Danielson olisi aivan liian hyvä painija NXT:hen – ja ettei WWE osannut arvostaa Bryanin ainutlaatuista osaamista tarpeeksi.

Pelonsekaiset odotukset kulminoituivat 23. helmikuuta 2010, kun NXT:n ensimmäinen jakso lähetettiin televisiossa. Danielson, eittämättä WWE:n merkittävin hankinta sitten CM Punkin, alistettiin kaikista mahdollisista painijoista The Mizin ”oppilaaksi”. Viimeistään se teki WWE:hen kyynisesti suhtautuvista faneista vihaisia; uskottiin, että Danielsonista tulisi vain vitsi NXT:ssä ja WWE:ssä ylipäänsä. ”Kuinka The Mizin kaltainen – parhaimmillaan juuri ja juuri keskinkertainen – ottelija voisi toimia ’American Dragon’ Bryan Danielsonin kouluttajana?” kysyttiin, ja kyynisimmät fanit tuomitsivat koko juonikuvion ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa.

 

 

Jo siinä ensimmäisessä lähetyksessä tapahtui kuitenkin jotain ikimuistoista: katsojat ottivat Daniel Bryanin omakseen. Puristit eivät Danielsonin ”nöyryyttämisestä” nauttineet, mutta jokin siinä yksinkertaisesti toimi. WWE-esiintyjän mallikuva The Miz ja ”kapitalistisen WWE:n ruumiillistuma” Michael Cole muuttuivat vahvoiksi vastavoimiksi, joita ilman Daniel Bryan ei välttämättä olisi koskaan noussut vetovoimaiseksi supertähdeksi ja tulevaisuuden WrestleMania-tähdittäjäksi.

Räjähtävän debyytin – Bryan sai heti ensimmäisessä matsissaan vastaansa silloisen maailmanmestarin Chris Jerichon – jälkeen kauhu Danielsonin WWE-uraa kohtaan nosti uudestaan päätään. Bryan ajautui nimittäin alamäkeen, jonka aikana hän hävisi kymmenen ottelua putkeen, kunnes kykeni lopulta selättämään huumoripainija Santino Marellan eräässä toukokuisessa Raw’ssa. Pian sen jälkeen Daniel eliminoitiin NXT:stä, jonka voiton vei lopulta Wade Barrett (ansaiten siten WWE-sopimuksen sekä maksulähetyksessä järjestettävän mestaruusottelun). Tilanne näytti niin synkältä, että myös optimisteilla oli mennä sormi suuhun. ”Tässäkö se oli?” oli kysymys, jota minäkin silloin pohdin. Oliko WWE sittenkin juuri niin käsittämättömän sokea kuin pelättiin? Kuinka yksikään promoottori voisi päästää Bryan Danielsonin veroisen vetonaulan käsistään?

Kesäkuun alussa tapahtui kuitenkin käänne, joka loi valoa tunnelin päähän. Raw’n pääottelu – jossa WWE-mestari John Cena otteli Straight Edge Society -tallin johtajaa CM Punkia vastaan – loppui omituisesti, kun kehän ympärille ilmestyi yksi kerrallaan kahdeksan miestä, joista jokaisen käsivarressa oli n-kirjaimella koristeltu hikinauha. Kyseinen ryhmä tunnettiin myöhemmin nimellä The Nexus, ja se koostui NXT-kilpailijoista: Wade Barrettista, Skip Sheffieldistä (Ryback), Darren Youngista, Michael Tarverista, David Otungasta, Heath Slaterista, Justin Gabrielista ja Daniel Bryanista. Kohtaus oli hyytävä, ja Danielsonin fanit suhtautuivat siihen myönteisesti. Oletuksena oli, että Bryan saisi vihdoin otella intensiivisesti ja näyttää osaamistaan kunnolla, ja Cenan kokema kärsimys oli faneille katarsis – etenkin kun Bryan sai potkaista Cenaa päähän ja karjua olevansa parempi kuin hän. Kaiken kruunasi se, kuinka väkivaltaisesti Bryan kuristi kehäkuuluttaja Justin Robertsia kravatilla.

 

 

Kyseinen kuristaminen kruunasi tosin myös sen, että WWE joutui irtisanomaan Danielsonin sopimuksestaan jo samalla viikolla. Kohtaus oli nimittäin niin väkivaltainen, että se sai osan WWE:n sponsoreista varpailleen. Hetken huuma huuhtoutui välittömästi pois, ja ”rahanahne” WWE kirottiin taas maan rakoon. Danielsonin WWE-uraa pidettiin tragediana, eikä yksikään fani uskaltanut taatusti kuvitella, että Bryan tulisi vielä jonain päivänä nousemaan WWE:n mestariksi päihittämällä Batistan, Randy Ortonin ja Triple H:n samassa WrestleManiassa.

Potkujensa jälkeen Danielson palasi pienempiin liigoihin otellen muun muassa CHIKARA:n ja Dragon Gate USA:n tapahtumissa. Huhujen mukaan Total Nonstop Action Wrestling ja jotkin japanilaiset organisaatiot olisivat yrittäneet houkutella Danielsonia riveihinsä silloin, mutta Bryan pysyi freelancerina. Se johtui siitä, että WWE oli irtisanonut Danielsonin vastentahtoisesti ja odotti siksi sopivaa hetkeä, jona voisi tuoda Bryanin takaisin. Tuo kyseinen hetki koitti lopulta elokuun SummerSlamissa, jossa Bryan – jonka paluu oli yllätys – otteli John Cenan joukkueessa entisistä liittolaisistaan koostunutta The Nexusia vastaan. Kielteisyys kaikkosi hetkeksi kokonaan, ja Danielsonin fanit saivat vihdoin syyn ylistää WWE:tä. ”Nöyryytetty” ja ”kaltoin kohdeltu” Danielson sai kerrankin ansaitsemaansa nostetta, jota losangelesilaisyleisön hurmio vahvisti entisestään.

Daniel Bryan -hahmon tarina oli jo tässä vaiheessa ainutlaatuinen. ”Lloyd Bonaire” – josta vakiintui vitsikkäästi ”Lloyd Boner” ja myöhemmin ”Dirk Dickbutt” – oli alistunut NXT:ssä, kuristanut Justin Robertsia, saanut potkut ja palannut myöhemmin parrasvaloihin. Danielsonin uran seuraaminen oli toisin sanoen silkkaa tunnemyrskyä, jota luotiin paitsi tahallisesti (Cole, Miz, tappioputki, paluu) myös tahattomasti (potkut). Oli kuin Daniel olisi kävellyt jäisellä peltikatolla. Koskaan ei voinut tietää, oliko Bryan turvassa.

 

 

Luulen, että iso syy Bryanin myöhempään menestykseen ja suosioon piilee nimenomaan näissä seikoissa. Danielson ei ainoastaan esittänyt hahmoa, joka vain sattui ottelemaan WWE:ssä (niin kuin esimerkiksi Roman Reigns tai kuka tahansa muu ”vieras” painija), vaan hän edusti jotain paljon suurempaa – koko lajin lähettilästä, jonka tiesimme rakastavan showpainia enemmän kuin mitään muuta. Fanit ymmärsivät, minkälainen vaikutus Bryan Danielsonilla tulisi WWE:hen ja sen tulevaisuuteen olemaan, ja juuri siksi heitä kauhistutti ajatus Danielsonin nolosta kehänimestä, nöyryyttämisestä ja potkuista – ja juuri siksi joka ikinen Bryanin ottelu ja kohtaus herätti katsojassa vahvoja tunteita ja empatiaa. Jos Daniel Bryan kärsi, koko laji otti osuman. En usko, että Bryanista olisi koskaan tullut yhtä sympaattista hahmoa, jos hän olisi noussut heti debytoidessaan Raw’hon ja niittänyt siellä tasaista menestystä.

SummerSlamin jälkeen Bryan lähti jahtaamaan entisen ”kouluttajansa” The Mizin päänahkaa ja United States -mestaruutta, josta kaksikko otteli Mizin uran parhaimmistoon lukeutuvan matsin syyskuun Night of Championsissa. Bryan voitti silloin ensimmäisen mestaruutensa WWE:ssä ja pysyi mestarina aina maaliskuuhun 2011 saakka. Kyseisellä aikavälillä nähtiin yksi Bryanin alku-uran merkittävimmistä matseista Bragging Rights -tapahtumassa 24. lokakuuta 2010, kun Raw’ta edustanut United States -mestari Bryan otteli SmackDownin Intercontinental-mestari Dolph Ziggleriä vastaan modernin klassikon. Danielson alkoi hitaasti mutta varmasti muodostua myös suuren yleisön suosikiksi ja kovan luokan ottelijaksi, joka paini paremmin kuin muut.

 

 

Vaan vaikka Bryan oli United States -mestari ja sai otella hienoja matseja muun muassa John Morrisonia ja Ted DiBiasea vastaan, pelko miehen tulevaisuudesta oli silti läsnä. ”Ei Danielson tätä pidemmälle WWE:ssä pääse”, moni uumoili käyttäen argumenttinaan WWE:n strategiaa, jonka tavoitteena on tehdä mahdollisimman paljon tuottoa: Daniel Bryan -hahmoa ei kaikesta huolimatta nähty sellaisena, jota ”lihaksikkaita ja komeita miehiä suosiva” Vince McMahon olisi halukas nostamaan muiden yläpuolelle. Asennoituminen oli siis yhä pitkälti kielteinen, kunnes Bryan voitti Money in the Bank -salkun heinäkuussa 2011 ja ilmoitti lunastavansa maailmanmestaruusottelunsa seuraavan vuoden WrestleManiassa. Silloin unelma kirkkaammasta tulevaisuudesta puhkesi kukkaansa. Kyynisimmätkin fanit myönsivät, että WWE saattaisi sittenkin luottaa Danielsoniin ja siihen, mitä hän edusti – ja edustaa yhä.

Suhtautuminen oli siis taas myönteinen, mutta pian tunne muuttui jälleen kerran päinvastaiseksi. Bryan hävisi viikosta ja kuukaudesta toiseen otteluitaan eikä suinkaan vaikuttanut hahmolta, joka voisi nousta jonain päivänä maailmanmestariksi. Monet pelkäsivät, että WWE antoi Money in the Bank -salkun Bryanille vain voidakseen ”nöyryyttää” häntä lisää – että Danielsonista tulisi WWE:n historian ensimmäinen painija, joka ei onnistuisi voittamaan salkkuotteluaan. Huoli kasvoi taas valtavaksi, vaikka todellisuudessa Danielsonilla oli kaikki enemmän kuin hyvin. Bryanin intohimoinen ja ajoittain suorastaan harhaluuloinen fanikunta oli alinomaa peloissaan, mikä kieli loppujen lopuksi siitä, kuinka paljon Danielson heille merkitsi; jos Danielson saisi nousta maailmanmestariksi, WWE:n tulevaisuus voisi muuttua paremmaksi. Taitavia painijoita ja raskaan työn raatajia puolustavat fanit taistelivat Daniel Bryanin myötä WWE:n koneistoa ja siten pohjimmiltaan koko maailman pahuutta (ahneutta, sortoa, epätasa-arvoa) vastaan. Showpainia rakastava ja sen eteen koko elämänsä ajan töitä tehnyt (WWE:n standardeilla) lyhyt ja mitäänsanomattoman näköinen Danielson oli kaikessa puhtaudessaan ja viattomuudessaan hyvyyden ruumiillistuma ja siten täydellinen altavastaaja – esitti hän televisiossa minkälaista roolia tahansa.

Lopulta 18. joulukuuta 2011 tapahtui asia, johon Danielsonin fanit eivät olleet uskaltaneet uskoa. Daniel Bryan lunasti Money in the Bank -salkkunsa Tables, Ladders and Chairs -tapahtumassa ja sai helpon selätysvoiton järkälemäisestä Big Show’sta, joka oli vasta noussut maailmanmestariksi oteltuaan rankan koitoksen Mark Henryä vastaan. Vaan jälleen tunnelma oli kaksijakoinen; edes maailmanmestaruusvoitto ei rauhoittanut Bryanin pelokkaita faneja. ”Tämä osoittaa sen, ettei WWE koskaan aikonut tehdä Bryanista vakavasti otettavaa WrestleMania-tähdittäjää”, todettiin, ja vaikka väite saattoi pitää paikkaansa, niin samalla WWE oli lyönyt kirveensä kultasuoneen. Bryan – jonka hahmo oli ollut jo pitkään nöyrä ja sisukas eli sympaattinen – alkoi käyttäytyä pelkurin lailla ja muuttui menestyksensä myötä ylimieliseksi ja hupaisaksi. Katsojat näkivät Bryanista silloin uuden, koomisen puolen, joka viehätti sekä ”kasuaaleja” että Danielsonin pitkäaikaisia faneja yhtä lailla. Kun WWE vielä liitti AJ Lee’n Bryanin käsivarteen ja otti mallia ”Macho Man” Randy Savagen ja Miss Elizabethin legendaarisesta parisuhteesta, Daniel Bryanista tuli täydellinen hahmo, jota oli valtava ilo vihata – ja katsojat ympäri Yhdysvaltoja ryhtyivät toistamaan yksinkertaista mutta jykevää mantraa: ”YES! YES! YES!”

 

 

Huuma – ja luottamus WWE:tä kohtaan – kasvoi tasaisesti, kunnes ruutitynnyri räjähti 1. huhtikuuta 2012. Bryan, joka oli alinomaa muuttunut suositummaksi esiintyjäksi, käveli WrestleManiaan maailmanmestarina ja puolusti titteliään Royal Rumble -voittaja Sheamusta vastaan ottelussa, jossa Sheamus oli kertomuksen mukaan tarinan sankari. Tilanne oli räjähdysherkkä jo valmiiksi, sillä sekä Bryan Danielsonin että (nyt myös) Daniel Bryanin fanit tahtoivat kapinoida WWE:n kertomusta vastaan ollen ”vieraan” Sheamuksen sijaan idolinsa Bryanin puolella, mutta tuskin kukaan olisi osannut ennustaa ottelun valtavaa vaikutusta Danielsonin uraan. Sytytyslanka nimittäin kipinöi tasan 18 sekunnin verran, kunnes Miamin massiivinen Sun Life Stadium leimahti liekkeihin. Vastustettu ”sankari” Sheamus oli selättänyt yleisön palvoman Bryanin vain yhden yksinkertaisen iskun jälkeen ja riistänyt siten Danielsonilta paitsi maailmanmestaruuden myös mahdollisuuden näyttää ylivertaista osaamistaan showpainin ”Super Bowlissa”. Viha WWE:tä kohtaan kasvoi silloin ennennäkemättömiin sfääreihin, ja ”pienestä ja mitäänsanomattomasta” Daniel Bryanista oli yhtäkkiä kuoriutunut koko maailman rakastetuin painija.

Nöyryyttävä WrestleMania-tappio oli toisin sanoen todellinen onni onnettomuudessa ja elintärkeä osa Bryanin vaellusta, sillä juuri se loi Daniel Bryanista kansainvälisen altavastaajan, jota kuka tahansa saattoi fanittaa sydämensä pohjasta – miehet ja naiset, aikuiset ja lapset, vauvat ja vaarit ja niin edelleen. Danielsonista oli kenties täysin varkain kehittynyt monipuolinen ja vetovoimainen tähti, joka ei enää ollut vain Ring of Honor -fanaatikkojen helmi tai pelkästään kovan luokan painija, vaan ilmiö. Samalla Sheamus – jota WWE presentoi yleisön vastalauseista huolimatta sankarina – jäi täydellisesti Bryanin varjoon ja veti unohdettavan mestaruuskauden, vaikka mies kantoi titteliään jopa 210 vuorokautta.

 

 

WWE oli siis monen mutkan kautta onnistunut luomaan Daniel Bryanista ikimuistoisen hahmon, joka nousi suositummaksi kuin kenties kukaan muu sitten ”Stone Cold” Steve Austinin ja The Rockin. Se ei kuitenkaan olisi koskaan ollut mahdollista ilman Bryan Danielsonia, jonka tahdonvoima ja vaatimattomuus tekivät hänestä kunnioitetun ja rakastetun painijan. Kunnia ei siitä huolimatta ole yksin Danielsonin, sillä myös WWE:n päättäjät vaikuttivat Bryanin laaja-alaiseen suosioon käsittelemällä häntä yhtä kaikki oikein. Viimeistään Team Hell No! loi Bryanista äärimmäisen viihdyttävän ottelijan, joka oli taitava, hauska ja yksinkertaisesti erinomainen esiintyjä samaan aikaan. Se oli seos, joka sai yleisön kuin yleisön rakastamaan häntä ainutlaatuisesti.

Huvittava ja ikimuistoinen joukkue Kanen kanssa teki Bryanista niin suositun ja rakastetun painijan, että WWE päätti lopulta nostaa hänet WWE-mestaruuskuvioihin kesällä 2013 (WWE-mestaruus oli hierarkkisesti korkeammalla kuin World Heavyweight -mestaruus, jonka Bryan oli siis voittanut jo vuonna 2011). Nousu johti SummerSlamiin, jossa Bryan sai otella WWE-mestari John Cenaa vastaan mestaruudesta. Cena – 2000-luvun ”Hulk Hogan” ja siihen aikaan 14-kertainen WWE-mestari – oli ”WWE:n kultapoikana” todellinen vastakohta ”syrjitylle” Danielsonille, mikä loi ottelusta jo etukäteen valtavan. Harva kuitenkaan uskalsi uskoa Bryanin voittoon, vaan monet pitkäaikaiset fanit kokivat WWE:n vain kokeilevan Danielsonin siipiä maailmanmestaruusottelijana. Se oli syy, jonka vuoksi Los Angelesin Staples Center (sama areena, jossa Danielson oli tehnyt paluunsa WWE:hen SummerSlamissa 2010) repesi liitoksistaan täydellisesti, kun Bryan päihitti Cenan täysin puhtaasti ja nousi kuin varkain maailman suurimman painiliigan huipulle eli koko painimaailman keskipisteeksi. Kielteisyys, joka oli varjostanut Danielsonin WWE-uraa vuosien ajan, kaikkosi viimein kokonaan, ja niin ROH-legenda Bryan Danielsonin kuin WWE-hahmo Daniel Bryaninkin fanit saivat silloin syyn juhlia sankarinsa onnea vapautuneesti. Koko kansan Bryan, tavanomaisen kaduntallaajan näköinen ja vain 178-senttinen mies, oli onnistunut kiipeämään hirviömäisten jättiläisten ja komeiden kiiltokuvapoikien yläpuolelle raskaan työn ja suuren sydämensä ansiosta – ja teki sen nimenomaan ”isossa pahassa” World Wrestling Entertainmentissa, jossa (kuten missä tahansa pop-kulttuurin lajityypissä) ulkonäkö on historian saatossa ratkaissut paljon.

Bryanin mestaruuskausi kesti kuitenkin vain muutaman minuutin verran, sillä ottelun jälkeen tapahtui jotain yllättävää: ottelun vierailevana tuomarina työskennellyt Triple H – WWE:n puheenjohtajan Vince McMahonin tyttären aviomies – puukotti Bryania selkään vanhan liittolaisensa Randy Ortonin kera. Orton, silloinen Mr. Money in the Bank, ryntäsi nimittäin kehään ja lunasti salkkunsa siltä seisomalta, ja hetkeä myöhemmin Triple H nosti Ortonin käden ilmaan ja ojensi tittelin hänelle. Los Angeles – ja koko painimaailma – vajosi silloin šokkiin. Kyseessä oli kuin olikin vain huijaus, sanottiin, ja kiitollisuus muuttui taas kerran kielteisyydeksi. Bryan nähtiin vain välineenä, jota käyttämällä WWE siirsi mestaruuden Cenalta Ortonille – väliaikaisena tähtenä, joka oli visusti ”oikeiden” supertähtien varjossa.

 

daniel bryan randy orton summerslam 2013

Randy Orton musersi katsojien unelman riistämällä WWE-mestaruuden Daniel Bryanilta SummerSlamissa 2013.

 

Tilanteesta tuli mieleen WrestleMania 28, jossa Royal Rumble -voittaja Sheamus oli päihittänyt Bryanin alle puolessa minuutissa. Cenan, Ortonin ja Sheamuksen kaltaiset tähdet nähtiin WWE:n suosikkeina, kun taas Danielin rooli oli ”näyttää heikolta ja ottaa todellisilta supertähdiltä selkäänsä”. Se raivostutti Bryanin faneja entisestään, ja SummerSlamin juonenkäännettä pidettiin viimeisenä pisarana. Todellisuudessa Bryanin tappio oli kuitenkin – jälleen kerran – vain ja ainoastaan hyvä seikka, sillä sen vaikutus oli draaman kaaren kannalta loistava ja loi Daniel Bryanista minun mielestäni kaikkien aikojen parhaimman altavastaajan. WWE ei ollut enää ”syrjinyt” ainoastaan ROH-legenda Bryan Danielsonia, vaan nyt WWE (eli Triple H:n ja Stephanie McMahonin johtama The Authority) alisti tarkoituksellisesti myös WWE-hahmo Daniel Bryania. Tosielämän narratiivi kietoutui silloin WWE:n kertomukseen, ja se nimenomainen keino sai joka ikisen fanin rakastamaan Daniel Bryania ja vihaamaan Triple H:ta ja Stephanie McMahonia äärimmäisesti.

Usein sanotaan, että CM Punk olisi voinut olla 2010-luvun ”Stone Cold” Steve Austin. Minä sanon, että Daniel Bryan oli 2010-luvun Austin. Bryan ei ehkä litkinyt kaljaa tai takonut ketä tahansa kylmäverisesti turpaan viikosta toiseen, mutta hän kolahti silti WWE:n yleisöön Austinin lailla ja oli sellainen hahmo, jota 2010-luvun katsojat tahtoivat kannustaa. Kiroileva ja kaljoitteleva punaniska oli trendikäs näky 1990-luvun lopulla, kun taas 2010-luvulla se suurin sankari on usein sivistynyt ja rauhallinen henkilö, joka kunnioittaa muita ihmisiä ja ansaitsee onnensa. Bryanin ja The Authorityn riita oli siis ikään kuin 2010-luvun versio Austinin ja Vince McMahonin legendaarisesta sodasta, ja erityisen hyvän siitä teki se, että tarina sekoitti faktaa ja fiktiota. Kun Danielson eläköityi kolme viikkoa sitten, Triple H kirjoitti Facebookiin Bryanin olleen aina täyden kympin veroinen painija, mutta vielä elokuussa 2013 valtaosa Bryanin faneista uskoi aidosti, että Danielson oli WWE:lle vain ”B+ player”.

Bryanin ja Ortonin taistelu kulminoitui Hell in a Cell -otteluun, jonka vierailevana tuomarina toimi Triple H:n hyvä ystävä ja Danielsonin alkuperäinen kouluttaja ”The Heartbreak Kid” Shawn Michaels. Dramaattinen mestaruusmatsi päättyi yllättävästi, kun Michaels auttoi Ortonin voittoon puukottaen näin Bryania selkään Triple H:n elkein. Bryanin voittoa odottanut yleisö suuttui silloin entistä pahemmin, ja viimeinen naula arkkuun oli se, että Bryan siirrettiin tappionsa jälkeen maailmanmestaruuskuvioista pois – ja tilalle nostettiin vanha veteraani Big Show, jonka parhaimmat päivät oli nähty jo reilusti yli kymmenen vuotta aiemmin. Big Show’n jälkeen Ortonin haastajaksi valittiin John Cena, ja Bryan alennettiin taistelemaan Bray Wyattia vastaan. WrestleMania – WWE:n kalenterivuoden kliimaksi – häämötti jo, eikä tilanne näyttänyt siltä, että yleisö olisi saamassa onnellista loppua Bryanin traagiselle tarinalle. Erityisesti heitä pelotti se, että entinen WWE-mestari ja tuleva Hollywood-tähti ”The Animal” Batista (komea ja todella lihaksikas mies) oli palannut takaisin WWE:hen ja ilmoittanut tahtovansa nousta WWE:n mestariksi.

 

boootista wrestlemania 30

Yleisö vastusti Batistan nousua ja kannusti Daniel Bryania keväällä 2014.

 

Ensin oli NXT:n tappioputki, sitten potkut. Potkujen jälkeen WrestleMania 28:n katastrofi, sitten Triple H:n selkäänpuukotus ja Big Show’n valokeila. Niistä yksikään ei kuitenkaan ollut lähelläkään sitä, mitä Royal Rumble 2014 sai aikaan. 

Daniel Bryan, yleisön suurin sankari, ei saanut edes osallistua Royal Rumble -otteluun (jonka voittajasta tulee siis ikään kuin WWE:n päähenkilö, joka haastaa WWE-mestarin WrestleManiassa). Parrasvaloissa seisoi sen sijaan 45-vuotias Batista, joka oli ehtinyt saavuttaa WWE:ssä likipitäen kaiken mahdollisen, mukaan lukien Royal Rumblen voiton jo aiemmin vuonna 2005. Kontrasti synnytti vastarinnan, jossa katsojat alkoivat kapinoida WWE:tä ja Batistaa vastaan ennennäkemättömällä tavalla. Batista – jota WWE esitti yleisön vihasta huolimatta sankarina samalla tavalla kuin Sheamusta WrestleMania 28:n jälkeen – aiheutti kielteisiä reaktioita jokaisessa jaksossa, ja vaikka katsojien olisi tarinankertojan mukaan kuulunut kannustaa Batistaa, yleisöt ympäri Yhdysvaltoja huusivat Batistan matsien ja kohtauksien aikana Daniel Bryanin nimeä. Katsojat eivät enää suostuneet nielemään WWE:n kuvioita suosiolla, vaan passiivisesta yleisöstä tuli aktiivinen sellainen, joka tahtoi vaikuttaa WWE:n tarinankerrontaan ja tehdä siihen merkittäviä muutoksia. Kansa halusi kannustaa Danielsonia, ei Royal Rumble -voittaja Batistaa, ja niinpä WWE oli ajettu selkä seinää vasten.

Vastarinta kasvoi lopulta niin suureksi, ettei WWE voinut muuta kuin suostua yleisönsä vaatimukseen. Karismaattinen elokuvatähti ja tuleva Guardians of the Galaxy -näyttelijä Batista oli valtavirran ja pop-kulttuurin näkökulmasta kenties houkuttelevampi WrestleMania-attraktio kuin pieni ja ”tuntematon” Danielson, mutta totuus oli se, että yleisö yksinkertaisesti tahtoi Bryanin. Bryan oli kärsinyt WWE-uransa aikana niin useita eri vastoinkäymisiä (joista osa oli totta, osa tarua), että miehen fanit tahtoivat hänen voittoaan enemmän kuin mitään muuta. Sen oli pakko tapahtua nimenomaan WrestleManiassa ja niin nopeasti kuin mahdollista, tai muutoin katsojat saattaisivat menettää toivonsa lopullisesti.

Yleisön kapina – johon WWE viittasi nimellä ”YES! Movement” – kykeni siis vaikuttamaan WrestleManian kulkuun historiallisesti. Alkuperäinen pääottelu (Royal Rumble -voittaja Batista vs. WWE-mestari Randy Orton) muutettiin kolminotteluksi, johon lisättäisiin Triple H:n ja Daniel Bryanin välisen WrestleMania-ottelun voittaja. Muutos oli vain ja ainoastaan yleisön ansiota, sillä ilman yleisön kapinaa pääottelu olisi pysynyt Batistan ja Ortonin kaksintaisteluna. Yleisön kapina oli puolestaan indie-tähti Bryan Danielsonin ansiota.

Olen varma, että WrestleMania 30 herättää useissa tämänkin tekstin lukijoissa äärimmäisen lämpimiä muistoja. Daniel Bryan – Michael Cole -hahmon haukkuma The Mizin epäonninen ”oppilas” – oli kulkenut pitkän ja rankan tien, jonka aikana häntä oli nöyryytetty, kiusattu, vähätelty ja pahoinpidelty. Vaan Bryan Danielson – Daniel Bryanin esittäjä – oli kulkenut vielä pitemmän ja rankemman tien, jota varjosti syvä epäluulo. Kuka olisi ikinä osannut tai uskaltanut uskoa, että Danielsonin kaltainen verrattain lyhyt, kevyt ja mitäänsanomaton ”jumppasalipainija” ja ”nörttien suosikki” voisi vielä jonain päivänä voittaa kaksi ottelua samassa WrestleManiassa ja nousta maailman suurimman painiliigan maailmanmestariksi päihittämällä kolme veistoksellista lihaskimppua täysin puhtaasti ja ratkaisevasti? Kuka olisi ikinä uskaltanut uskoa, että Ring of Honor -mestari Bryan Danielson tulisi olemaan ”The Game” Triple H:n, ”The Champ” John Cenan ja ”The Beast Incarnate” Brock Lesnarin kaltaisten legendojen sijaan se erään WrestleManian kaikista suurin, kirkkain ja rakastetuin tähti?

Helmikuussa 2010 moni uskoi, ettei Bryan Danielsonista tulisi koskaan yhtään mitään World Wrestling Entertainmentissa. Huhtikuussa 2014 jokainen näki, kuinka Daniel Bryan päihitti Triple H:n, Batistan ja Randy Ortonin WrestleManiassa ja nousi WWE World Heavyweight -mestariksi. Mestaruusvoittonsa jälkeen Bryan ajautui ikävästi kierteeseen, jonka aikana hän koki vakavia vastoinkäymisiä, mutta yksikään murhe ei kuitenkaan kykene koskaan poistamaan sitä onnea ja iloa, jonka me kaikki saimme kokea WrestleMania 30:n aikana. Siitä me voimme olla vain ja ainoastaan kiitollisia.

 

 

Daniel Bryanin tarina on osoitus showpainin taianomaisuudesta. Se inspiroi, ilahduttaa ja itkettää samaan aikaan. Mies, johon ei uskallettu uskoa, raivasi tiensä maailman huipulle kynsin ja hampain. Danielson ei kuitenkaan nostanut korkeammalle ainoastaan itseään, vaan samalla hän kantoi reppuselässään myös toisia painijoita, jotka ovat hänen tavoin altavastaajia WWE:n kylmässä koneistossa. Vielä kuusi vuotta sitten tuntui absurdilta ajatella, että Danielsonin kaltainen ottelija voisi kuuna päivänä nousta John Cenan tai Randy Ortonin veroiseksi supertähdeksi, mutta Daniel Bryanin tarinan jälkeen tulevaisuus vaikuttaa valoisalta. Vaikka Danielson oli vain yksi ottelija muiden joukossa, hän rakasti showpainia niin paljon, että jätti sen maailmaan lähtemättömän vaikutuksen, jonka perintö tulee elämään niin WWE:ssä kuin muissakin liigoissa vielä vuosikymmenien ajan – eikä Bryan ollut ainoastaan erinomainen ottelija, vaan vaatimattomana ja maanläheisenä henkilönä vallankumouksellinen ihminen showpainin supertähdeksi. Danielsonin nähdessään näkee painijan, jossa on pakko olla jotain erikoista, ja se auttaa ymmärtämään koko lajin taikaa.

 

”Around here, no one deserves anything. You have to earn it.”
– Daniel Bryan

 

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Olipa kerran Bryan Danielson

Next post

Fave Five – 2/2016

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.