Vuoden 2019 viisikymmentä kovinta ottelua

Tässä sitä taas ollaan.

Painivuoteen 2019 mahtui iloa, surua ja kaikkea siltä väliltä. New Japan menetti The Eliten heti alkuvuodesta, mutta jatkoi siitä huolimatta vahvaa nousukauttaan sekä Japanissa että maailmalla. Yhdysvaltojen painikenttää ravisteli AEW:n syntymä. Ring of Honor aloitti uskomattoman syöksykierteen. Samaan aikaan Impact Wrestling jatkoi asemansa parantamista. MLW sekä NWA täydensivät painikentän omilla tuotteillaan. GCW teki mitä huvitti. PWG:n Battle of Los Angeles on edelleen postissa. Meksikossa jatkettiin normaaliin malliin. Japanissa Dragon Gate vietti juhlavuottaan samalla kun DDT, AJPW ja NOAH pyrkivät kasvattamaan markkinaosuuttaan. Iso-Britannian painiskenen haudalle laskettiin kukkia. WWE oli WWE.

Nyt on tullut aika listata viime vuoden viisikymmentä kovinta ottelua yhteen timanttiseen pakettiin. Tänä vuonna lista on komeasti myöhässä muiden kirjoitusurakoiden ansiosta, mutta ehkä tämän joku vielä jaksaa lukea.

Kopion tähän väliin huomiona suoraan viime vuodelta. Kyllä, olen liian laiska muotoilemaan tämän toisin:

Muutama huomio ennen kuin pääsemme alkuun. Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.

Karsastan edelleen puhtaista top-listoja, mutta tällä kertaa ottelut on jaettu viime vuodesta poiketen neljään kategoriaan: top 3, top 10, top 25 ja top 50. Top 3 on yksiselitteinen, top 10 sisältää sijat 4 -10 ja niin edelleen. Listaus kulkee jälleen kronologisessa järjestyksessä tammikuusta joulukuuhun.

Viime vuoden listaukseen pääset tästä.

Ja koska viisikymmentä ei ole tarpeeksi, aloitetaan lista niillä kymmenellä kunniamaininnalla, jotka jäivät listalta ulos:

Undisputed Era vs War Raiders (NXT TakeOver: Phoenix, 26.1.)

Timothy Thatcher vs Lucky Kid (wXw 16 Carat Gold Day 1, 8.3.)

War Raiders vs Aleister Black & Ricochet (NXT TakeOver New York , 5.4.)

Chris Brookes vs Logan Easton LaRoux (GCW Orange Cassidy is Doing Something… Or Whatever, 6.4.)

Musta Aukko vs FCF (FCF Omega 25.5)

Boomer Hatfield vs Dasher Hatfield (Chikara Aniversario: Scoth Mist, 26.5.)

DDT Uimahallimähinä (DDT Pool Pro-Wrestling 2019 19.6.)

Kenny Omega vs CIMA (AEW Fight for the Fallen, 13.7.)

Orange Cassidy vs RD Evans (Beyond Americanrana ’19, 28.7.)

Jimmy Havoc vs Darby Allin vs Joey Janela (AEW All Out, 1.9.)

---

Sen pidempää pölisemättä DeLorean käyntiin ja kohti tammikuuta.

---

Hiroshi Tanahashi vs Kenny Omega
IWGP Heavyweight Championship

(NJPW Wrestle Kingdom 13, 4.1.)

Sanokaa Tokyo Dome, kun haluatte hyvää. Tammikuun neljäs päivä oli jälleen showpainivuoden merkkitapaus, kun New Japan järjesti perinteisen Wrestle Kingdom –tapahtumansa. Pääottelussa saatiin kerrankin pitää taukoa Kazuchika Okadasta, kun IWGP Heavyweight –mestaruuden kohtalo ratkaistiin Kenny Omegan ja Hiroshi Tanahashin kesken.

Juuri Omega oli onnistunut päättämään Okadan massiivisen, lähes kaksivuotisen mestaruuskauden edeltävän vuoden Dominionissa klassikkokohtaamisessa. Omegan mestaruuskausi ja pitkälti G1 Climax –turnauksen varjoon, missä Omega jäi oman lohkonsa toiseksi. Koko turnauksen voittajaksi kohosi mies, joka käsittämättömästi jatkoi ikänsä ja useiden loukkaantumistensa uhmaamista. Hiroshi Tanahashi pääsi jälleen vinguttamaan ilmakitaraansa konfettisateessa voittaessaan G1 Climaxin kolmatta kertaa urallaan. Vuoden lopussa Tanahashi oli onnistunut puolustamaan mestaruussalkkuaan ja matkasi kohti Domea ja mestaruusottelua. Mestarin ja haastajan kohtaamisessa nousivat pian esille eriävät paini-ideologiat. Omega halusi tuoda New Japanin uuteen aikaan itsensä johdolla, kun taas Tanahashi kunnioitti vanhoja ja perinteisiä oppeja.

Katsomistunnelma oli huipussaan, sillä olimme kokoontuneet hyvällä porukalla Punavuoren Puroresuteatteriin katsomaan tapahtumaa. Illan pääotteluksi oli oikeaoppisesti jätetty se suurin, herkullisin ja paras. Kenny Omegan tunteikkaasta sisääntulosta lähtien ottelu tuntui elämää suuremmalta, kuten nyt Tokyo Domen pääottelun kuuluu. Omega tarjosi vielä joutsenlaulukseen yhden timanttisen esiintymisen, kun taas Tanahashi todisti jälleen olevansa yksi kaikkien aikojen suurimmista tähdistä. Niin paljon kuin kansa jaksaa epäillä Tanahashin fyysistä kuntoa, niin ei mene montaa minuuttia siihen, että Punavuoressa smarkkirypäle virittelee jo ilmakitaroitaan voitonjuhlia varten. Saimme heti vuoden alkuun erinomaisen New Japanin tyylin pääottelun. Tätä parempia otteluita ei montaa viime vuonna nähty, ainakaan omasta mielestäni. Kiitokset kuuluvat osittain hienolle katseluporukalle, jossa jännitys oli huipussaan läpi piinaavan lopputaiston.

Sijoitus: Top 3

Ender Kara vs Viktor Tykki

(FCF Sideshow New Year’s Edition, 5.1.)

Muu painimaailma ei huilaa, vaikka NJPW tykittelisikin vuoden alkuun viisi MOTYC-kandidaattia. FCF Wrestling aloitti vuotensa Pressassa Sideshow’lla, jossa kiihdytettiin Talvisodassa alkanutta Mustan Aukon valloituskuviota. Muilta osin show toimi Wrestle Kingdomin krapulatroppina, mutta oli paikalle saatu myös yksi ulkomaan vahvistus. Tai no, emme voi toki tietää mitä valtiota Futuristi edusti. Ender Kara oli ehtinyt vakuuttaa painikansaa jo edeltävän vuoden lyhyessä Rumble-esiintymisessä, joka jätti janoamaan lisää nopean ruotsalaisen esiintymisiä. Tammikuun alkajaisiksi Kara saikin vastaansa hirvittävän vastustajan. Viktor Tykki oli lyhyen uransa aikana noussut jo yhdeksi Suomen parhaista painijoista ja Mustan Aukon todelliseksi syömähampaaksi. Yksilöottelu herätti kiinnostusta, mutta ei kukaan varmaan arvannut, mitä painikansalle tarjoiltaisiin.

Daavidin ja Goljatin välinen taisto on osoittautunut toimivaksi konseptiksi ajasta ja paikasta riippumatta. Tarina suuren, fyysisesti dominoivan ja pienen, mutta vikkelän vastustajan välillä on helppo saada toimimaan, mutta astetta vaikeampi saada se todella klikkaamaan. Yksi suosikkiesimerkeistäni erittäin onnistuneesta Daavid ja Goljat -ottelusta on Chris Heron ja Mark Andrewsin kohtaaminen vuonna 2016. Olemme varmaan kaikki nähneet lukemattomia otteluita, joissa tämä dynamiikka on ottelun kantavana teemana. Tykin ja Karan koitoksessa kaikki vaan toimi. Paljon auttoi varmaankin Karan verrattainen tuntemattomuus. Edeltävän syksyn pieni esimaistelu ei valmistellut siihen intensiteettiin ja järkyttävään nopeuteen, jolla Kara ottelun paini. Tunnelma nousi nopeasti kattoon, kun yleisö asettui lähes tuntemattoman ruotsalaisen taakse. Eikä kyseessä ollut tosiaankaan mikään yhden miehen show. Tykki oli elementissään kiusatessaan pienempäänsä voimaliikkeillään ja aina yhtä ihanilla kyynärvarren mäjäytyksillä. Harjoitustakin juuri tämäntyyppisiä otteluita varten oli tullut runsaasti rakastetussa ottelusarjassa Shemeikkaa vastaan. Lopputulos oli kohtaaminen, joka ei helposti unohtunut vaan jäi parhaaksi otteluksi, jonka näin kotimaan kamaralla koko kalenterivuonna. Kaiken kruunasi silminnähden liikuttunut Kara saadessaan mylvivät suosionosoitukset ottelun jälkeen.

Sijoitus: Top 50

Kaito Ishida vs Shun Skywalker

(DG Open the New Year Gate, 17.1.)

Vaikka Dragon Gaten vuosi 2019 oli omistettu promootion 20-vuotisjuhlille, ei koko vuotta sentään käytetty vanhojen hyvien aikojen muisteluun. Tärkeä osa Dragon Gaten vuotta oli seuraavan sukupolven esiin nostaminen. Tuossa tehtävässä oli suuressa osassa vuoden alussa alkanut Rookie Ranking –turnas. Seitsemän alakortin painijaa, jotka edustivat kolmea viimeisintä koulutuserää, kohtasivat toisensa turnauksessa ja selvittivät kuka heistä oli seuraavan sukupolven lupaavin timantti. Turnauksen toiseksi kokenein painija, Maximum-joukkueen potkukone Kaito Ishida raivasi tiensä vakuuttavasti finaaliin. Vastaan asettui naamioitu ilmatilan haltija Shun Skywalker, joka metsästi lyhyen uransa merkittävintä päänahkaa.

Vaikka yleensä nostan Dragon Gaten esiin puhuessani huippuluokan joukkuepainista, niin viime vuonna yksilöottelut jättivät pääasiassa suuremman jäljen. Tämä oli esimakua muille vuoden huippuotteluille. Ehdinkin kehua tätä ottelua tapahtuman Viisi pointtia -arviossa eikä mielipide ole paljoa ehtinyt muuttua vuoden aikana. Ishida on ollut suosikkejani Dragon Gatessa melkein debyytistään lähtien, mutta on oikeastaan löytänyt itsensä vasta viime vuoden aikana. Mulkero potkukone niputtaa vastustajiensa rintakehät sellaiseen kuntoon että heikompaa hirvittää. Nyt kärsijänä oli Skywalker, joka vastasi omalla atleettisella tavallaan. Skywalkerin tasokas vuosi sai tästä ottelusta melkoisen startin. Rauhassa rakennettu yhtälö kaksikon välillä räjähti mahtavaan lopputaisteluun, johon vain Dragon Gatessa pystytään. Kaksikko on ehdottomasti suosikkini Dragon Gaten nuoresta sukupolvesta ja voin vain toivoa, että heistä kasvaa promootion tukipilareita tulevaksi vuosikymmeneksi.

Sijoitus: Top 25

PAC vs Kzy
Open the Dream Gate

(DG Truth Gate Day 5, 10.2.)

Dragon Gatessa oteltiin alkuvuodesta myös perinteisimmistä mestaruuksista. Kuten moni varmasti hyvin tietää, oli PAC tehnyt ikimuistoisen paluunsa Dragon Gateen edeltävänä syksynä ja liittynyt välittömästi R.E.D -joukkueeseen. PAC oli lähes välittömästi noussut vasta toiseksi ulkomaalaiseksi Open the Dream Gate –mestariksi kaadettuaan Masato Yoshinon joulukuussa. Ensimmäiseksi haastajaksi oli noussut Natural Vibes –joukon johtaja, rakastettu Kzy. Haastaja oli voittanut promootion ehdottomat kärkinimet YAMATOn ja Naruki Doin kolminottelussa vain muutamaa päivää aiemmin ja ratsasti momentuminsa aallonharjalla. Ottelulla oli kunnia olla Dragon Gaten vakiopaikan Hakata Starlanesin viimeinen DG-ottelu, ennen kyseisen rakennuksen purkamista.

PACin painiura vuoden sopimuskiirastulen jälkeen oli lähtenyt hieman kompastellen käyntiin. Miehellä kesti hetki, ennen kuin pääsi takaisin oikeaan vireeseen ja kitkemään muutamat pahat tapansa. Syksyn Flamita-ottelu jäi pettymykseksi ja joulukuun Yoshino-ottelu oli “vain” hyvä. Yoshino-ottelussa sentään nähtiin yksi hienoimmista hetkistä koskaan, kun PAC virnisti pirullisesti oman kansallislaulunsa aikana ja hyökkäsi Yoshinon selkään.

Tässä ottelussa PAC todisti kuuluvansa maailman eliittiin.

Samalla Kzy näytti olevansa ehdoton tähti.

Jo pelkkä kansallislaulujen kuunteleminen oli jännittävä hetki, kun Kzy tuijotti PACia koko ajan olkansa ylitse. Ottelu saattoi alkaa rauhallisesti, mutta asettui pian uomiinsa Dragon Gate –tyylin klassikkona. Toinen toistaan järisyttävämpiä liikkeitä, millintarkkoja selätyksistä nousemisia sekä tulikuuma yleisö, joka rukoili sankarinsa voittoa. Kzy taisteli kaikella sydämellään fyysisesti uhkaavampaa vastustajaansa vastaan ja resonoi taistelutahtoa pohjoiseen Suomeen asti. Dragon Gate on edelleen se firma, joka saa minut kerta toisensa jälkeen penkkini reunalle ja haukkomaan henkeäni jännityksestä tärkeitä otteluita seuratessani. PAC ja Kzy eivät otelleet kehäpsykologian kulahtaneen oppikirjan mukaista ottelua, vaan vuoristoratamaisen taistelun kuilun reunalla, joka sai kohtuullisen pienen Starlanesin tuntumaan hetkeksi maailman tärkeimmältä näyttämöltä.

Minä rakastin tätä ottelua, enkä osaa edes kunnolla selittää miksi.

Sijoitus: Top 3

Jordan Devlin vs David Starr

(OTT Homecoming 2, 17.2.)

Jordan Devlin ja David Starr olivat ystävystyneet nopeasti tavattuaan ensimmäistä kertaa Fight Club Pron tapahtumassa joitain vuosia aiemmin. Yhdysvaltalaisen Starrin muutettua Englantiin oli syveni kaksikon ystävyys entisestään. Ehkäpä vastakkaisilla puolilla maailmaa kasvaneet miehet olivat jo parhaita kavereita? Tämä ystävyys mureni yhden luonnonvoiman takia. Walter rantautui Irlantiin ja päätti ensi töikseen Devlinin lähes kaksivuotisen voittoputken ja vei kaupan päälle vielä hänen mestaruutensa. Starrilla oli myös lievästi sanottunan ollut omat ongelmansa Walterin kanssa viimeisten vuosien ajan. Käännekohta nähtiin joukkueottelussa marraskuussa, kun Devlin ja Starr kohtasivat Ringkampfin. Devlinillä oli ottelu jo voitettuna, kun Starr antoi kateutensa viedä voiton. Vain hän saa voittaa Walterin. Ystävyys oli nopeasti sirpaleina ja ainoa keino ratkaista tilanne oli vetää entistä kaveria rehdisti turpaan. Tarkemman kuvauksen otteluun johtaneesta tarinasta löydät vaikka Homecoming 2 –tapahtuman arviosta.

Irlannin yleisö rakastaa (tai no, rakasti) ässäänsä yli kaiken. Jordan Devlin sai loistaa koko kansan sankarina tämän ottelun ollessa yksi parhaista esimerkeistä miehen yhteydestä kotiyleisöönsä. Starr oli puolestaan loistelias miehenä, joka teki mitä tahansa päästäkseen vastustajansa ja yleisön ihon alle. Housuissaan Irlannin lipun värit ja paidassaan kuva Devlinistä ja Starrista yhdestä riittivät keittämään yleisön kiehumispisteeseen. Onneksi myös mahtavan tunnelman lisäksi paini oli erittäin toimivaa. Vaikka kyseessä oli kaksikon vuoden ensimmäinen ottelu (tästä lisää myöhemmin), niin keskinäistä kemiaa oli lukion oppimäärän verran. Rakastin etenkin vastustajien tavaramerkkiliikkeiden lukemista ja niihin vastaamista, tietäväthän ystävät toistensa kikat kohtuullisen hyvin. Hieno ottelu ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta molemmat ylittivät tämän riman vielä vuoden kuluessa.

Sijoitus: Top 25

Jonathan Gresham vs David Starr

(PWG Two Hundred, 1.3.)

PWG:n muuttaessa legendaarisesta Resedasta prameaan Globe Theateriin, jokin pieni palanen promootion sydämestä on jäänyt jälkeen. Ehkä se vain tuntuu siltä, kun takavuosien kärkinimet ovat lähteneet kukin omille teilleen, eivätkä korvaavat nimet ole vielä päässeet menneiden suuruuksien tasolle. Oli miten oli, PWG juhlisti kahdetta sadatta tapahtumaansa sangen normaalilla tapahtumalla. Itselläni illan suurimmat odotukset eivät kohdistuneet mestaruusotteluihin vaan keskikortin tekniseen vääntöön. Mustekalan lailla vastustajiaan vääntävä Jonathan Gresham sai vastaansa myös Kaliforniassa vihatun David Starrin. Jos asiat olisivat menneet toisin, nämä kaksi olisivat Ring of Honorin kaksi kärkinimeä. Noh, Starr huuhtoutui firmasta ulos poliittisten mielipiteittensä vuoksi, kun taas Gresham on juurtanut keskikortissa useamman vuoden. Nyt vehreämmällä maaperällä mattotaiturit pääsivät mittailemaan taitojaan.

Joskus tuntuu, että Gresham on “liian” hyvä mattopainissa. Useat kollegat joutuvat kompastelemaan tiensä otteluiden alkupuolen ketjupainin lävitse Greshamin soljuessa otteesta toiseen sulavasti kuin kyykäärme. Siksi parasta Greshamia nähdään yleensä niissä otteluissa, jossa vastus on miehen veroinen, esimerkkeinä vaikka Zack Sabre Jr. tai Timothy Thatcher. Onneksi David Starr ei ole täysi käsi mattopainin saralla. Amatööritaustan omaava Starr pysyy oivasti mukana Greshamin tahdissa, mikä tekee tästä ottelusta nautinnollisen mattopainin näytöksen. Tässä nimenomaan ottelijoiden luovuus ja sulavuus pääsivät loistamaan. Starrin vuosi oli täynnä emotionaalisia näytöksiä, joten oli hienoa nähdä miestä ihan vaan painimassakin. Ja vaikka taidokas ketjupaini täyttikin valtaosan ottelusta, niin loppupuoli jo tavanomaisempaa lopputaistelua. Yllättäen tämä jäi vuoden suosikkiottelukseni PWG:n tarjonnasta, syynä ehkäpä se, että Battle of Los Angeles on edelleen postissa.

Sijoitus: Top 25

Jushin Thunder Liger vs Taiji Ishimori
IWGP Jr. Heavyweight Championship

(NJPW 47th Anniversary, 6.3.)

Bullet Clubin junioreiden tuorein syömähammas, NOAH-veteraani Taiji Ishimori oli vienyt IWGP Jr. Heavyweight –mestaruuden Kushidan käsistä Wrestle Kingdomissa. Kushida ei ehtinyt murehtia kostoa tai mestaruutensa takaisin voittamista, vaan päätti hypätä DeLoreaniinsa ja suunnata Floridaan surffaamaan. Ryusuke Taguchi yritti voittaa mestaruuden, mutta epäonnistui. Itsevarma Ishimori päätti haastaa itse legendan, Jushin Thunder Ligerin otteluun ja pistää mestaruutensa panokseksi. Liger ei ollut haastanut kyseisestä vyöstä yli kolmeen vuoteen. Ikä vaikutti olevan vain hidaste, kun 54-vuotias Liger onnistui yllättäen selättämään Ishimorin Honor Rising -tapahtumassa. Pystyisikö veteraani vetämään vielä viimeisen kanin hatustaan?

Tämä ottelu kolahti varmasti erityisen kovaa, koska Liger ilmoitti seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa eläköityvänsä tammikuussa. Tässä kohtaamisessa oli tiettyä lopullisuuden tuntua. Vanha veteraani Liger repi, raastoi ja taisteli nuorempaansa vastaan kaikin voimin, mutta jäi silti alakynteen. Yleisö eli upeasti mukana jokaisen comebackin aikana Ligerin käydessä repertuaariaan lävitse liike kerrallaan. Ishimori oli myös aivan mahtavassa vireessä koko kevään, mutta tämä oli ehdoton suosikkiesitykseni. Olen aina liian heikkona veteraanin ja nuorukaisen välisiin otteluihin. Tai no, onhan Ishimorikin jo melkein 40, mutta ymmärrätte varmaan idean.

Sijoitus: Top 50

Jay White vs Will Ospreay

(NJPW 47th Anniversary, 6.3.)

Viimeiset vuodet NJPW:n vuosipäivätapahtuman pääotteluna ollaan nähty kahden mestarin välinen koitos. Toista vuotta putkeen Ilmojen Assasiini Will Ospreay oli päätynyt pääotteluun. Viimeksi vyötäisillä oli ollut juniorimestaruus, nyt vyö oli vaihtunut NEVER Openweight -mestaruuteen. Vastassa oli upouusi IWGP Heavyweight -mestari “Switchblade” Jay White. Kaksikon edellisessä kohtaamisessa muutamaa vuotta aiemmin White oli vielä puhtoinen pulmunen eikä häijy Bullet Clubin nokkamies. Kyseinen kohtaaminen Ring of Honorissa oli päättynyt Ospreayn voittoon, mutta miten kävisi tällä kertaa?

Piditte tästä duosta tai ette, ehjänä pysyessään he muodostavat New Japanin kärkigaijinit seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tämä ottelu saattoi hyvinkin olla vaan lupailua siitä, mitä tulevina vuosina on luvassa. Vaikka Ospreay vielä ottelikin vuoden kaikissa junioriturnauksissa, niin vuosi oli miehelle valmistelua raskaan sarjan kuvioihin. Tästä ja edellisvuoden Okada-ottelusta se alkoi.

Kutkuttava kohtaaminen nosti pintaan molempien miehien vahvuuksia. Vaikka itse pidin vuotta 2018 Whiten todellisena läpimurtovuotena, niin vuonna 2019 sen tajusivat myös muut. Ottelun kohokohtina olivat jatkuvat vastaliikkeet joiden luovuutta oli ilo seurana. Tämän tykityksenä oli ottelun toimiva lopetus. Kyseessä ei ollut kummankaan vuoden paras esitys, mutta omasta mielestäni siitä huolimatta huippuottelu.

Sijoitus: Top 50

Yuji Nagata vs Tomohiro Ishii

(NJPW New Japan Cup Day 1, 8.3.)

New Japanin vuosikello rakentuu pitkälti erinäisten turnauksien ympärille. New Japan Cup aloitti perinteisesti promootion turnausvuoden. Tänä vuonna turnaus oli laajentunut ennätyssuureksi, kun jopa 32 painijaa kilvoittelivat pokaalin herruudesta ja oikeudesta haastaa Jay White legendaarisen Madison Square Gardenin näyttämöllä. Pudotuspeli oli raaka, periaatteella tulos tai ulos. Ensimmäisen kierroksen suurin huomio kohdistui ison luokan otteluihin, kuten Naito/Ibushi ja Okada/Elgin, mutta avauspäivänä oli heti tarjolla herkkupala. Tomohiro Ishiin jäykkä olemus ja lukemattomat huippuottelut vuodesta toiseen eivät varmasti selittelyjä kaipaa. Vastapuolella seisoi kuitenkin mies, jolla oli takanaan kirkas historia. Yuji Nagata olisi voinut olla suurempikin tähti, ellei inokismi olisi heittänyt miestä MMA:n uhrialttarille Mirko Cro Copin ja Fedor Emelianenkon syötäväksi. Toki palkintokaapissa oli pysti poikineen, mutta Nagasta ei tullut samanlaista johtotähteä kuin Kolmesta Musketööristä ennen häntä tai Tanahashista ja Okadasta hänen jälkeensä. Nyt 50-vuotias legenda haki vielä yhtä ihmettä. Sen ihmeen edessä seisoi järkähtämätön Ishii.

Puroresuprofessorin kanssa tuli Wrestle Kingdomia katsellessa puheeksi New Japanin kadonnut sukupolvi. Nagata ja Satoshi Kojima ovat edelleen painikunnossa, mutta kaksikon kehot eivät enää kestäisi esimerkiksi G1 Climaxin saatanallista rypistystä. Niinpä parasta, mitä voi toivoa on yksittäinen väläytys taidoista. Tämä oli se Nagatan väläytys.

Olisi toki helppoa sanoa, että Ishiitä vastaan voi painia huippuottelun kuka tahansa. Nagata ei kuitenkaan ollut mikään vapaamatkustaja, vaan roikkui mukana ja antoi Ishiille samalla mitalla takaisin. Heti kättelyssä Ishiin poskelle tarjottiin lämmintä avokämmentä ja Nagatan virneestä pystyi heti näkemään, että tänään tultiin mähisemään. Heittoja, lyöntejä ja lukkoja sateli niin stiffisti, ettei tätä voinut muuta kuin rakastaa. Ishiin vuoden paras ottelu nähtiin tässä. Ei mikään heppoinen saavutus kun katsoo loppuvuoden kilpakumppaneita. Tämä tarjosi New Japanin “strong styleä” parhaimmillaan.

Sijoitus: Top 50

David Starr vs WALTER

(wXw 16 Carat Gold Day 1, 8.3.)

Japanissa on G1 Climax, Yhdysvalloissa Battle of Los Angeles ja Euroopassa 16 Carat Gold. Kevään perinteinen turnaus keräsi jälleen indytaivaan tähtiä yhteen Saksan omien toivojen kanssa Turbinenhalleniin. Avauskierroksella nähtiin Euroopan kutkuttavimman taisteluparin tuorein koitos. David Starr ja Walter olivat kohdanneet toistakymmentä kertaa. Starr oli hävinnyt joka ikinen kerta. Jokaisessa kohtaamisessa Starr oli entistä epätoivoisempi saavuttamaan vihdoin sen voiton. Walter oli yhtä järkkymätön kuin graniitti. Hänen omien sanojensa mukaan Starr oli vain yksi muiden joukossa, vaikka teot kehässä olivatkin todistaneet muuta.

Walter ja David Starr kohtasivat vuoden aikana kolmesti. Kesän kohtaamista OTT:ssa en nähnyt, vaikka sen hypevideo oli ehkäpä vuoden paras. Kohtaaminen Progressissa syksystä uhrattiin sekavan lopetuksen alttarille. Mutta totuus on se, että Walter ja Starr eivät huonoa ottelua keskenään paini. Heidän ottelullaan on aina paikkansa omissa vuoden suosikkiotteluissani. Rakastan kaksikon välistä dynamiikkaa, rakastan ottelusta toiseen kulkevia juonilankoja, rakastan molempien hahmojen kehittymistä ottelusta toiseen ja rakastan jokaista stiffiä kämmensyrjäiskua Starrin sydämessä. Vaikka Starrilla on pakkomielle Walterin päihittämisestä, niin kyllä Walterillakin on lähes yhtä kova pakkomielle Starrin pitämisestä saappaansa alla. Tämä kaikki yhdistyi perinteisen hienoon otteluun, joka päättyi ehkäpä vuoden suosikkilopetukseeni.

Sijoitus: Top 25

Timothy Thatcher vs Yuki Ishikawa

(wXw Ambition 10, 9.3.)

Viikonlopun painitarjonta oli hiljaisesti kasvanut pelkkää 16 Carat Goldia suuremmaksi. Neljän päivän aikana nähtiin yhteensä viisi wXw:n järjestämää painitapahtumaa. Pääateriana toki toimi kolmipäiväinen turnaus, mutta siinä ohessa tarjoiltiin muutama virkistävä välipala. Itse asiassa viikonlopun aloitti Inner Circle -tapahtuma, joka järjestettiin promootion omalla painikoululla. Perinteisempi tapahtuma oli kuitenkin jo kymmenenteen iteraatioonsa ehtinyt Ambition-tapahtuma ja -turnaus. Tämän yksipäiväisen turnauksen teema oli “shoot style” tai pseudo-MMA. Nopeasti kerrattuna, shoot style repii painista kaiken ylimääräisen pois ja keskittyy hikiseen ja realistisempaan mattovääntöön ja iskujenvaihtoon. Kahdeksan hengen turnauksen lisäksi tapahtumassa nähtiin yksi Super Fight. Saksaan kotoutunut mattojyrä Timothy Thatcher kohtasi yhden suurista ikoneistaan, Battlearts-promootion perustajan ja shoot stylen vankan veteraanin Yuki Ishikawan. Ensikohtaaminen kaksikon välillä oltiin nähty muutamaa päivää aiemmin joukkueympäristössä.

En ollut aikaisemmin etsinyt kyseisen tyylin otteluita kummemmin käsiini. Volk Han oli tuttu maineeltaan, mutta ainoa aiempi kokemukseni tyylistä oli edellisen vuoden Bloodsport. Tämä ottelu oli kuitenkin mestariteos. Yli 50-vuotias Ishikawa loksautti leuat kerta toisensa jälkeen teknisellä osaamisellaan, siirtymisillään lukosta toiseen ja ovelista paoistaan. Thatcher oli tässä ympäristössä kuin kotonaan ja tarjosi eurooppalaisen lukkopainin näytöksen. Fyysisesti uhkaavampi, nuorempi ja ulottuvampi oli mittavista kyvyistään jatkuvasti pulassa veteraanin hyödyntäessä jokaisen aukon suojauksessa. Zack Sabre Jr. saa mattopainin näyttämään turboahdetulta näytösottelulta. Thatcher ja Ishikawa saivat mattoväännön näyttämään todelliselta taistelulta paremmuudesta. Vuoden ehdoton suosikkini puhtaista teknisistä otteluista.

Sijoitus: Top 25

WALTER vs Jordan Devlin
OTT Championship

(OTT ScrapperMania V, 16.3.)

Jordan Devlin sai seisoa kahden vuoden ajan Irlannin kiistattomana kuninkaana ja kansansa rakastamana sankarina. Sitten Walter rantautui saarelle ja tuhosi voittamattomuuden illuusion hetkessä. Walter vei OTT:n mestaruuden ja jätti Devlinin kanveesiin. Mutta ”Import Killer” ei aikonut luovuttaa niin helpolla. Walter ei ole täydellinen kone. Koostaan ja taidoistaan huolimatta itävaltalaisella oli lasinen leuka. Devlin hioi neljän koukun kombinaationsa tyrmäyskuntoon. Tielle asettunut katkera ja epätoivoinen entinen ystävä David Starr ei onnistunut hidastamaan Devlinin marssia kohti revanssiaan. Kotiyleisön vankkumaton tuki takanaan Devlin oli valmis kohtaamaan vihatun mestarin Pyhän Patrikin viikonloppuna. Katsokaa vaikka tämä hemmetin hypevideo, joka rinnastaa kamppailun Mike Tysonin ja Buster Douglasin nyrkkeilyotteluun.

Ensimmäinen asia, joka tästä ottelusta jää mieleen, on uskomaton tunnelma. Tänä iltana Devlin edusti koko Irlannin kansaa. Koko National Stadiumin painikansa eli ja kuoli jokaisen Devlinin henkäyksen mukana. Walter oli myös elementissään tarinan konnana, joka sortui jopa tallomaan Irlannin lippua päästäkseen Devlinin ja koko areenan pään sisään. Ottelun tarina myös keskittyi vahvasti Devlinin tuoreen syömähampaan, neljän koukun sarjan ympärille. Walter nimittäin keskitti lähes kaiken tuhovoimansa juuri tuon käden murjomiseen. Kehätoiminta pysyi sähköisenä alusta loppuun Devlinin taistellessa valloittajaansa vastaan kansallistarmollaan. Ottelu rakentui hyvin edellisten kohtaamisten päälle ja viimeiset sekunnit täydellisesti rakennettu.

Jälleen kerran on vaikea kuvailla, miksi juuri tämä ottelu iski niin lujaa. Joskus painiottelu ylittää vain pelkän painiottelun rajan ja tuntuu joltain suuremmalta. Tämä tuntui alusta loppuun paljon suuremmalta kuin kahden miehen taistelulta paremmuudesta ja mestaruudesta. Tämä tuntui suurelta sodalta koko Irlannin kansallisen identiteetin puolesta, kiitos selostaja Aonghus og McAnallyn paatoksellisen ja täysin puolueellisen selostuksen. Häviävän hetken ajan paini oli elämää suurempi asia. Jatko-osa paransi edellisvuoden klassikosta.

Ja näin vuoden kolme suosikkiani oli aika lailla kiveen hakattu jo maaliskuussa.

Sijoitus: Top 3

Swords of Essex (Will Ospreay & Paul Robinson) vs Aussie Open (Kyle Fletcher & Mark Davis)
Tables, Ladders & Chairs

(Progress Chapter 87, 31.3.)

Aussie Open oli noussut Progressin ja oikeastaan samalla koko Iso-Britannian kärkijoukkueeksi loppuvuodesta 2018. Kyle Fletcherin ja Mark Davisin vyöllä roikkui vyö poikineen, jalokivenään Progressin joukkuevyöt. Progressin vuoden päätöstapahtumassa, pieneksi perinteeksi muodostuneessa Unboxing-mysteeritapahtumassa australialaiskaksikko sai vastaansa todellisen shokkijoukkueen. Paul Robinson asteli lavalle, perässään entinen Progressin päämestari Will Ospreay. Swords of Essex oli yhdessä jälleen. Illan shokit eivät loppuneet siihen, kun britit veivät joukkuemestaruuden välittömästi, toki pienellä huijauksella. Alkuvuoden revanssi päättyi samaan tapaan ja Mark Davisille riitti. Hän lunasti Natural Progression Series –turnauksen palkintona saamansa mestaruusottelun vielä yhteen revanssiin ja se ottelu käytäisiin pöytien, tikapuiden ja tuolien kera.

Will Ospreayn vuosi oli täynnä erittäin intensiivisiä painiotteluita ja (muka)eeppisiä taisteluita New Japanin ehdotonta eliittiä vastaan. Tämä spottirymistely oli juuri siksi piristävän erilaista Ospreayta, etenkin mulkkumaisen heelin roolissaan mentorinsa Robinsonin rinnalla. Robinson on toki ollut vuosia jo saarien ehdottomasti parhaimpia konnia. Tässäkin ottelussa he saivat Electric Ballroomin liekkeihin. Myös itse kehätoiminta oli mahtavaa spottijuhlaa ja samalla suosikkini vuoden moninaisista tikapuuotteluista. Nelikko sai luotua jopa muutaman uniikin näköisen spotin, mikä on jo jonkinasteinen saavutus näinkin kuluneessa stipulaatiossa. Ottelun heikkous oli laahannut mähinä sisääntulolavalla ja ottelun venyminen aavistuksen pitkäksi. Tästä huolimatta sain ihan tarpeeksi kovaa spottimenoa koko rahalla.

Sijoitus: Top 50

Jake Parnell vs Gary Jay
Last Man Standing

(IWTV Family Reunion, 4.4.)

Ah, Bloodsport-viikonloppu. Huhtikuinen viikonloppu keräsi New Yorkiin arviolta miljoona painijaa ja melkein saman verran promootioita järjestämään tapahtumia paikalle matkustaneille liikuntaviihdeintoilijoille. Omalta osaltani viikon painiyliannostuksen aloitti IndependentWrestling.tv:n alaisten promootioiden yhteistapahtuma Family Reunion. Show keräsi astetta pienempien indyjen nimiä yhteen ja tarjosi näppärän tapahtuman. Pääottelussa kohtasivat keskilännen nousevat nimet ja vetonaulat. Jake Parnell (nykyään Warhorse) ja Gary Jay olivat kohdanneet lukuisissa promootioissa ja yli kymmenessä osavaltiossa. Lopullinen paremmuus ratkaistiin Last Man Standing -ottelussa.

Tämä taitaa olla tämän listan villi kortti ja samalla ottelu, jota kovinkaan moni ainakaan täällä koto-Suomessa ei ole varmaankaan nähnyt. Päädyin kurkkaamaan Family Reunionin lähinnä siksi, koska se kuului ostamaani The Collective -pakettiin. Jay ja Parnell olivat molemmat tuntemattomuuksia itselleni, mutta lunastivat kyllä pääottelupaikalla. Selostus sai kerrattua hyvin kaksikon taustatarinan ja kehätoiminta heijasti osuvasti pitkää vihanpitoa. Last Man Standing on eräissä promootioissa erittäin kulahtanut stipulaatio, mutta tässä meno oli lähinnä villiä brawlausta ennen pakollisia laskuhetkiä. Viikonlopun piilotettu timantti, joka jäi mieleen muutaman brutaalin spotin ansiosta. Kiitos, älkää käyttäkö kehäköysien metallista kiinnitysosaa enää koskaan hammastikkuna.

Sijoitus: Top 50

Konosuke Takeshita vs Daisuke Sasaki
KO-D Openweight Championship

(DDT Is Coming to America, 4.4.)

Bloodsport-viikonloppuna nähtiin myös kansainvälistä väriä. Euroopan puolelta wXw, IPW UK ja RevPro järjestivät omat tapahtumansa New Yorkissa. Japanista paikalle matkasivat NJPW, Stardom sekä DDT. Tästä porukasta (NJPW:n lisäksi) ehdin katsastaa DDT:n Coming to America -tapahtuman, promootion ensimmäisen visiitin Yhdysvaltoihin. Yleisölle tarjottiin täyslaidallinen DDT-psykoosia laadukasta painia unohtamatta. Muutama timantinkova revanssikin tarjottiin La Boomissa majaa pitäneelle yleisölle. Timanttina oli toki MAOn ja firman nokkamiehen Sanshiro Takagin mieletön Weapon Rumble -mähinä, mutta olihan se pääottelukin aika kovan kaliiberin koitos. DDT:n alkuvuoden suurimman tapahtuman pääottelun revanssi käytiin hallitsevan mestarin Konosuke Takeshitan ja Damnation-joukon johtaja Daisuke Sasakin välillä. Sasaki oli vasta menettänyt vyönsä nuorelle ässällä ja janosi sitä nyt takaisin.

Viikonlopun kattauksen paras annos workratea tarjoiltiin tässä. Takeshita on vasta 23-vuotias ja toimittaa aina isoissa otteluissa, vaikka onkin hieman karismaton noin muuten. Sasakilla on onneksi sitä karismaa jakaa vaikka muillekin. Vaikka alkukortissa oltiinkin nähty Hulk Hoganin cameo, Chinsuke Nakamura, Yoshihiko ja Joey Ryan, sai kaksikko napattua yleisön mukaan ensiluokkaisella painitoiminnalla. Ottelun alkupuoli rakentui Takeshitan polven murjomiselle, mutta räjähti kunnolla liekkeihin taistelun levitessä yleisön puolelle. Lopputaistelukin oli makoisa ja muistutti jälleen Takeshitan kyvyistä.

Sijoitus: Top 50

Josh Barnett vs Minoru Suzuki

(GCW Josh Barnett’s Bloodsport, 4.4.)

Bloodsport oli palannut, parempana kuin koskaan. Ambition ei jäänyt vuoden ainoaksi shoot style –tarjoiluksi, kun GCW antoi tällä kertaa Jean-Claude van Dammen perinnön MMA-ärjy Josh Barnettin käsiin. Edellisen vuoden Bloodsport Matt Riddlen komennossa jäi lähinnä mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi, mutta Barnett sukelsi päätä pahkaa pseudo-MMA:n syvyyksiin. Kortista jätettiin suosiolla pois Masadan tapaiset yhden kikan ihmeet ja tilalle tyyliin sopivia ja asianmukaisella taustalla varustettuja painijoita. Pääotteluna nähtiin todellinen titaanien taistelu. Barnett oli huippuvuosinaan maailman kovimpia raskaan sarjan vapaaottelijoita. Vastassa oli vain mies, joka oli mukana kehittämässä koko lajia Japanissa, Minoru Suzuki.

Sanottakoon heti alkuun, Josh Barnett on pääasiassa vapaaottelija eikä showpainija. Toki Barnett on kouluttautunut lajin saloihin Japanissa, mutta kannuksensa mies on hankkinut oikeassa kamppailulajissa. Niinpä en uskaltanut odottaa tältä ottelulta liikoja, vaikka alakortissa oltiinkin nähty muutama hieno shoot stylen esitys. Sainpahan olla väärässä. Vaikka Barnett alkoikin piiputtaa paikoin aika pahasti, niin ottelu oli silti täynnä rajua mattovääntöä ja hienoja siirtymiä. Ottelun tähti oli kuitenkin Suzuki. Legenda on edelleen täydessä iskussa mattoväännössä ja toi myös kaivattua väriä paikoitellen kuivan vääntämisen sekaan omilla sääntökirjan virkkeiden kierroillaan. Harvassa ottelussa oli näin iso suuren ottelun tunnelma kuin tässä. Yleisö tahtoi verta sillä hetkellä kun Suzuki ja Barnett ensimmäistä kertaa tuijottivat toisiaan ottelun alkajaisiksi. Kehäköydettömän kehän onttous tarjosi painijoille uniikin paikan tarjota väkivaltataidettaan White Eagle Hallin innokkaalle yleisölle.

Sijoitus: Top 50

Invisible Man vs Invisible Stan

(GCW Joey Janela’s Spring Break 3 Part 1, 5.4.)

Näkymättömällä miehellä oli ilkeä veli. Nyt tuo veli, näkymätön Stan, janosi veljensä verta. Tämän ottelun pystyi tarjoamaan vain GCW ja Joey Janelan Spring Break.

Tämä ottelu on nähtävä.

Ei vaan sen takia, että kyseessä on kahden näkymättömän painijan ottelu, vaan siksi, että kyseessä on ehkä yksi kaikkien aikojen hienoimmista yhden miehen performansseista. Yleensä tuomari tekee tehtävänsä hyvin, kun kukaan ei huomaa häntä. Tässä ottelussa ainoa näkyvä elementti, joka antoi viitteitä ottelun kulusta oli nimenomaan tuomari Bryce Remsburg. Niinpä yleisö pystyi reagoimaan otteluun vain Remsburgin reaktioiden ja toimintojen pohjalta. Remsburg teki työnsä niin hyvin, että koko yleisö sukelsi täydelliseen joukkopsykoosiin ja uskoi tosiaan katsovansa kahden näkymättömän painijan välienselvittelyä.

Suspension of disbelief is a hell of a drug.

Ja olihan se loppuspotti aivan sairas.

Sijoitus: Top 50

Jimmy Lloyd vs Masashi Takeda

(GCW Joey Janela’s Spring Break 3 Part 1, 5.4.)

Joey Janelan tarjoamasta Spring Breakista on nopeasti muodostunut yksi vuoden kiinnostavimmista ja hauskimmista tapahtumista. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus, kun edellä mainitun näkymättömien veijareiden kohtaamisen lisäksi nähtiin Joey Janelan kehäpaluu, Jalattoman Miehen ensiesiintyminen, Nick Gagen ja Shinjiro Otanin unelmaottelu, spottiapinointia ja hevonvitun Virgil. Pääottelun kohdalla kehään raahattiin kuitenkin GCW:n tavaramerkit, eli pöydät, loistoputket ja muut lelut. GCW:n yleisön suursuosikki Jimmy Lloyd oli edeltävänä vuonna voittanut aivan oikean messinkirenkaan tikapuuottelussa ja sitä myötä saanut valita vastustajansa Spring Breakiin. Valinta kohdistui Masashi Takedaan, ehkäpä maailman tämän hetken kovimpaan deathmatch-painijaan. Entinen BJW:n ja Freedomsin mestari oli edeltävänä iltana näyttänyt painitaitojaan Jonathan Greshamia vastaan, nyt oli lupa näyttää myös ydinosaamista.

En katso deathmatcheja mitenkään aktiivisesti. Japanin deathmatchfirmat eivät ole koskaan houkuttaneet, CZW:n Tournament of Deathia en ole koskaan päässyt loppuun asti ja GCW:n puolelta valikoimiini on eksynyt lähinnä muuta kuin verikekkereitä. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi kyseisen tyylin otteluista. Niistä vaan katoaa se kovin terä, jos niillä mässäilee jatkuvasti eikä vilkaise vaan muutamia kappaleita vuodessa. Parhaimmillaankin ne ovat jonkin tulikuuman feudin päätösotteluna. Joka tapauksessa, Lloydin ja Takedan loistoputkijuhla pärähti ja kovaa. Yöllisestä Spring Break -psykoosista toi oivasti takaisin maan pinnalle verinen koitos, jossa ei ihoa turhaan säästelty. Loisteputkien lisäksi esiin kaivettiin astetta sairaammat aseet, kuten trimmeri sekä kauhistuttava vanerilauta, johon oli teipattu avonaisia saksia. Shokkiterapiaa pahimmillaan. Kyseessä ei varmasti ole se “oikeasti paras” deathmatch-ottelu viime vuodelta, mutta sattui nyt olemaan se, joka iski itseeni koviten ja naulitsi Spring Breakin paikan yhtenä vuoden parhaimmista tapahtumista.

Sijoitus: Top 25

Daniel Bryan vs Kofi Kingston
WWE Championship

(WWE WrestleMania 35, 7.4.)

Bloodsport-viikonlopun vähiten tärkeä tapahtuma oli luonnollisesti liikuntaviihdejätti WWE:n jokavuotinen viisitoistatuntinen täyslaidallinen urheiluviihdettä, WrestleMania 35. Johonkin keskikortin paikkeille oli asetettu illan parhaiten rakenneltu koitos. Keskikortin aliarvostettu puurtaja Kofi Kingston oli sattumoisin päässyt mukaan Elimination Chamber –otteluun, jossa oteltiin WWE:n mestaruudesta. Tuhkimotarina ei riittänyt päätyyn asti, kun Kingston jäi lopputaistelussa kakkoseksi hallitsevalle mestarille Daniel Bryanille. Kingston ei kuitenkaan halunnut luovuttaa päästyään niin lähelle unelmaansa vaan vaati itselleen uutta mestaruusottelua. Noin viidentoista gauntlet-ottelun ja New Day -ystäviensä avustuksella Kingston ansaitsi menolipun WrestleManiaan ja otteluun Bryania vastaan liikuntaviihteen suurimmasta mestaruudesta.

Illan ainoa ottelu, joka oikeasti tuntui WrestleManian arvoiselta. Tarina oli herkullinen yleisön rakastaman ja tukeman altavastaajan kohdatessa maailman parhaan painijan. Bryan katsoi samalla peilikuvaansa, sillä hän oli ollut lähestulkoon samassa asemassa vain viittä vuotta aiemmin. Toki Bryan ei kohdannut silloin maailman parhaita painijoita. Yleisö oli oikeasti investoitunut kaksikon tarinaan ja tunnelma oli katossa. Paitsi ehkä siellä paalun takana.

Kyseessä oli ehdottomasti Kingstonin uran paras suoritus. Jotkin liikkeet menivät ehkä hieman lepsusti, mutta Kingstonissa paistoi erityisesti sydän. Toisella puolella Bryan todisti jälleen olevansa yksi kaikkien aikojen parhaista pyörittäessään yleisön täysin sormensa ympärille. Ajatelkaa. Daniel Bryan, yksi maailman rakastetuimmista sankareista on saanut luotua itsestään niin halveksuttavan henkipaton, että jopa Mania-yleisö, joka yleensä hurraisi konnalle kuin Adam Cole -meemille konsanaan, buuaa Bryanin ulos areenalta. Olkaa huoleti, tämä on ainoa WWE-ottelu, joka tälle listalle pääsi.

Sijoitus: Top 25

Sareee vs Meiko Satomura

(Sendai Girls, 16.4.)

Sendai Girlsin huhtikuun Korakuenin tapahtumaan oli pakattu muutama mielenkiintoinen vierailija, mutta yksi ottelu nousi nopeasti esiin. Ylläpitäjä Vuohtoniemen suursuosikki, legendaarinen Meiko Satomura kohtasi nuoren nousevan tähden Sareeen. Kyllä, se kirjoitetaan kolmella E-kirjaimella. Raumalaisen ostoskeskuksen katolla myöhemmin kesällä vieraillut Satomura oli koko promootion perustaja ja suurin tähti. Sareee edusti pientä joshipromootiota Dianaa ja hänen lähtöään rapakon taakse isonenän hellään teurastamoon oli huhuttu jo vuoden päivät. Itse ottelussa oli pelissä vain maine ja kunnia.

Ai saatana.

Joshipaini ei ole säännölliseen painidieettiini eksynyt, mutta katsastin ihan piruuttani vuoden päätteeksi pari kehuttua tapausta. Satomuran ja Sareeen ottelu oli pelkkää väkivallan näytöstä. Satomura potki ja löi Sareeeta kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa ja Sareee vastasi suorastaan sairailla hyppypotkuilla. Tästä ottelusta on todella vaikea sanoa paljon. Paikoin ottelun katsominen oli kivuliasta melkein kotisohvalla asti, niin pistäviä olivat iskut suoraan päähän. Satomura on maailman parhaita ja ainakin näin yhden ottelun otannalla Sareee on myös omalta osaltaan kova tapaus.

Sijoitus: Top 50

Gail Kim vs Tessa Blanchard

(Impact Rebellion, 28.4.)

Tessa Blanchard oli menettänyt Knockouts-mestaruutensa Taya Valkyrielle Impactin edellisessä maksutapahtumassa Homecomingissa. Blanchard syytti tappiosta ottelun erikoistuomaria Gail Kimia, joka oli tyrmännyt Blanchardin sen jälkeen kun tämä oli toistuvasti käynyt häneen käsiksi. Naisten sanasota päätyi lopulta siihen pisteeseen, että Kim palasi eläkkeeltä yhden illan ajaksi opettaakseen piloille hemmotellun Blanchardin tavoille. Kim oli alun perin eläköitynyt puolitoista vuotta aiemmin hallitsevana Knockouts-mestarina. Ihan tavanomainen eläköityminen siis. Itse tapahtumassa eturiviin oli istutettu Kimin aviomies Robert Irvinen sekä Blanchardin isä Tully Blanchard.

Gail Kim oli aikansa pätevimpiä amerikkalaisia naispainijoita. Aika ei ollut tylsyttänyt Kimin taitoja naisen painiessa erinomaisen ottelun amerikkalaisen naispainin uutta tähteä vastaan. Vaikka Blanchard oli ollut täysin pätevä Impact-uransa ajan, ensimmäinen todellinen huippuottelu nähtiin mielestäni vasta tässä. Blanchard hallitsi ottelua veteraanin elkein, vaikka ikää oli vasta 24 vuotta. Tässä oli mielestäni paras näkemäni naisten kohtaaminen Yhdysvalloissa viime vuonna. Erot toki tuossa yllä olevaan otteluun ovat merkittäviä, sillä ottelussa nähdään vain yksi todella sairas spotti. Kyseessä on kuitenkin hyvin ottelun sisällä kerrottu tarina, jonka toimivan rakentelun ansiosta yleisö oli täysin investoitunut koitokseen. Merkkihetki koko Blanchardin uralle ja samalla ansaittu päätös Kimin uralle.

Sijoitus: Top 50

LAX (Santana & Ortiz) vs Lucha Bros (Fenix & Pentagon Jr.)
Impact World Tag Team Championship

(Impact Rebellion, 28.4.)

Lucha Bros ja LAX olivat kilvoitelleet Impactin joukkuemestaruudesta läpi kevään melko urheiluhenkisesti. Joukkueiden yhdistävä tekijä oli LAX:n manageri Konnan, joka oli myös Pentagonin ja Fenixin hyvä ystävä (ja manageri aikoinaan MLW:ssä). Välit kuitenkin kiristyivät meksikolaisveljesten voittaessa vyöt. Pian yksi asia johti toiseen, LAX repi veljesten naamiot pois kasvoilta eikä Konnankaan enää jaksanut katsella entisten suojattiensa pokkurointia. Mestaruuden lopullinen kohtalo ratkaistiin siis Full Metal Mayhem –ottelussa, eli Impactin omassa TLC-mähinässä.

On vähän makuasia, mistä LAX:n ja Lucha Brosin välisestä Impact-ottelusta piti viime vuonna eniten. Kohtaamiset Homecoming-tapahtumassa ja televisiolähetyksissä olivat kovatasoisia joukkueotteluita, mutta suosikikseni kohosi mieletön tikapuumähinä. Mitä voin sanoa, nautin spotfesteistä. Kaasupoljin iskettiin pohjaan heti ensisekunneista lähtien eikä sitä viitsitty hellittää seuraavien minuuttien aikana. Toki Fenix yritti laskeutua suoraan niskoilleen sairaasta pöytäspotista ja kameratuotanto nukkui koko ottelun päättävässä spotissa, mutta noin muuten voin antaa puhtaat paperit. Nelikon normaaliin sulavaan joukkuemenoon päästiin yhdistämään hienoja spotteja aseiden kanssa. Ja ennen kuin selaat eteenpäin niin kyllä, pidin tästä enemmän kuin siitä vuoden toisesta Lucha Brosin tikapuuottelusta. Ennemmin tai myöhemmin näiden joukkueiden väliselle feudille saadaan jatkoa myös AEW:ssa. En malta odottaa.

Sijoitus: Top 50

Kyle O’Reilly vs Chris Ridgeway

(Progress Chapter 88 Day 1, 4.5.)

Vaikka wXw:n 16 Carat Gold onkin Euroopan pitkäikäisin painiturnaus, niin ymös Lontoossa osattiin järjestää suuren mittaluokan turnaus. Viides vuosittainen Super Strong Style 16 kokosi yhteen Englannin parhaimmistoa sekä vierailijoita rapakon takaa. Tunnelma oli tänä vuonna kuitenkin erilainen kuin edeltävinä vuosina. Alun perin turnaus tarjosi kotimaisille indypainijoille valokeilan näyttää kykyjään, nyt kenttä oli täytetty ulkomaisilla vierailla, NXT UK –painijoilla, muutamalla NXT-vierailijalla sekä vain kahdella varsinaisella brittiläisellä brittinimellä. Avausillan pääottelussa tuo vastakkainasettelu oli keskipisteessä, kun Chris Ridgeway (jonka piti vierailla raumalaisen ostoskeskuksen katolla ennen kuin päätti lähteä Japanin kiertueelle) kohtasi Undisputed Eran edustajan Kyle O’Reillyn. O’Reilly edusti tosiaan NXT:tä Progress-debyytissään. Ridgeway oli päässyt alkuvuodesta Natural Progression Seriesin finaaliin, muttei ollut muuten niittänyt menestystä Lontoossa.

On varmaan monelle selvää, että rakastan Kyle O’Reillyä. Mies, joka on kantanut Adam Colen muotoista kivirekeä selässään firmasta toiseen, kuuluu suosikkipainijoihini ja on todella harmi, että pääsen katsomaan miehen otteita niin harvoin. Kaksikon tyylit klikkasivat vähemmän yllättäen hyvin yhteen. Ridgeway muistuttaa paljon astetta nuorempaa O’Reillya ja ottelukin rakentuikin pitkälti tasokkaan mattopainin ja loppupuolen iskujen vaihdoin ympärille. Vaikkei tämä yltänytkään Suzukin ja Barnettiin äijäkarisman tai Thatcherin ja Ishikawan taidokkaan välienselvittelyn tasolle, niin Ridgeway ja O’Reilly pistivät kasaan erinomaisen “modernin” teknisen ottelun. Paras näkemäni Ridgewayn ottelu tähän asti ja myrskyvaroitus miehen kyvyistä. Samalla yksi vuoden ainoista kerroista, kun O’Reilly pääsi revittelemään kunnolla yksilöympäristössä.

Sijoitus: Top 25

David Starr vs Jordan Devlin
Super Strong Style 16 Final

(Progress Chapter 88 Day 3, 6.5)

Kahta päivää myöhemmin meillä oli käsissämme koko turnauksen finaali. Voitosta taistelivat vanhat tutut, jotka eivät olleet kohdanneet vielä Progressin kehässä. Devlin oli raivannut tiensä vakuuttavasti turnauksen lävitse kaataessaan Lucky Kidin, Kyle Fletcherin ja Kyle O’Reillyn matkallaan finaaliin. Starrin tie oli astetta mutkaisempi muutaman tasapelin sekoittaessa soppaa, mutta lopulta noin viidenkymmenen eri lempinimen haltija löysi itsensä finaalista. Aivan kuten edeltävässä ottelussa, teema oli jälleen sama. NXT UK -sopimuksen alla painiva Devlin ja itsenäinen David Starr ratkaisivat kolmipäiväisen turnauksen voittajan. On ehkä sanomattakin selvää, että yleisö oli tässä enemmän Starrin puolella.

Devlinin ja Starrin vuoden kolmesta ottelusta (kyllä, palaamme vielä aiheeseen) tämä oli ehkä kehätoiminnan osalta suosikkini. Niissä kahdessa muussa on vertaansa vailla oleva tunnelma ja tulinen tarina taustalla, mutta tässä itse kehätyöskentely klikkasi eniten. Kaksikko ei rakentanut pelkästään edellisen ottelunsa tarinan päälle vaan upotti siihen viittauksia muista turnausotteluista. Vaikkei tunnelma vastannut Irlannin tulikuumaa yleisöä, niin kyllä Lontoossakin vielä ääntä irtosi krapulaiselta yleisöjoukolta. Starr ja Devlin olivat elementissään ja onnistuivat myös myymään turnauksen rasituksia fyysisen taistelun lomassa. Mausteeksi vielä pari erittäin uskottavaa near fallia ja soppa oli valmis. Juuri tällaisten otteluiden avulla Starr ja Devlin nostivat itsensä maailman huipulle vuonna 2019.

Sijoitus: Top 25

Aussie Open (Kyle Fletcher & Mark Davis) vs Minoru Suzuki & Zack Sabre Jr.
RevPro Undisputed British Tag Team Championship

(RevPro Epic Encounter, 10.5.)

Australialaiskaksikko oli kulkenut voitosta voittoon myös Lontoon toisessa isossa painifirmassa RevProssa. Vuoden 2018 piti päättyä suuriin mestaruusjuhliin, mutta toisin kävi. Hallitsevat mestarit Minoru Suzuki ja Zack Sabre Jr. pysäyttivät Aussie Openin voittokulun kuin seinään. Yksi tappio oli kuitenkin vain hidaste, kun Fletcher ja Davis voittivat ykköshaastjuusturnauksen ja jäivät odottelemaan milloin Suzuki ja Sabre viitsisivät saapua jälleen York Halliin puolustamaan mestaruuksiaan.

Vaikka Mark Davis vietti osan loppuvuodesta loukkaantuneena, niin tämä ottelu aika lailla naulitsi Aussie Openin paikan vuoden suosikkijoukkueenani. Jos TLC ottelu oli hienoa spottisekoilua, niin tämä oli perinteisempi joukkueottelu ja hemmetin hieno sellainen. Fletcher sai kärsiä pitkään ja hartaasti Suzukin sekä Sabren lukoissa. Ja kun Davis pääsi vihdoin räjähtämään irti, sain huomata että edes bisneksen kuumin lämmin vaihtomies pystynyt kaatamaan legendaarista Suzukia aivan noin vain. Davisin ja Suzukin välinen taistelu oli tämän ottelun ehdoton huippuhetki. Molempien joukkueiden yhteispeliä oli myös hienoa katsoa. Openin erinäiset kohtuullisen sairaat joukkueliikkeet ovat toki itselleni jo tuttua huttua, mutta oli mahtavaa nähdä millä kieroilla tavoilla Sabre ja Suzuki saivat yhdistettyä brutaaleja lukkojaan ja iskujaan.

Olisi hienoa nähdä ausseja myös New Japanin suuremmalla näyttämöllä (Royal Questin lisäksi). Harmillisesti New Japanilla ei ole kunnon joukkuedivisioonaa.

Sijoitus: Top 25

Shingo Takagi vs SHO

(NJPW Best of the Super Junior XXVI Day 1, 13.5.)

Vaikka syksyn G1 Climax vie yleensä otsikot, niin kyllä NJPW tarjoaa laadukasta turnaustoimintaa myös keväisin. Best of the Super Juniors kokosi yhteen New Japanin parhaat kevyemmän painoluokan painijat ja pari kiinnostavaa vierailijaa yhteen muutaman viikon ottelukierteeseen. Heti avauspäivänä selviteltiin koko alkuvuoden kypsynyttä kamppailua. Dragon Gatesta loppuvuodesta 2018 saapunut Shingo Takagi oli dominoinut vastustajiaan debyytistään lähtien. Kukaan ei ollut vielä onnistunut selättämään Takagia tai saamaan häntä luovuttamaan. Takagin kimpussa oli periaatteessa koko alkuvuoden ollut Roppongi 3K:n SHO. Vaikka Roppongi 3K oli onnistunut voittamaan IWGP Jr. Heavyweight -joukkuevyöt takaisin LIJ-duo Takagilta ja BUSHIlta, jahtasi SHO silti Takagin päänahkaa. Mikä olisikaan parempi tilaisuus, kuin heti BOSJ:n ensimmäisessä lohko-ottelussa.

Olen onnistunut perinteisesti unohtamaan koko BOSJ-turnauksen finaalia lukuun ottamatta. Tällä kertaa ehdin katsoa avauspäivän ja onneksi ehdin. SHO ja Takagi tykittivät heti alkuun sellaisen taiston, ettei mitään rajaa. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään akrobatianäytös, vaan enemmänkin raskaan sarjan strong style -mättö. SHO saapui otteluun uudella musiikilla, uudehkolla lookilla ja tuoreella tarmolla. Alun voimankoitoksista siirryttiin niihin pommeihin, kun Takagi yritti murjoa nuoremman vastuksensa takaisin mullan alle. SHO puolestaan pyrki neutralisoimaan Takagin käden teknisillä lukoilla. Lopputaistelusta ei energiaa puuttunut, kun molemmat heittivät Suplexeja miten tahtoivat. Takagi on ollut aina mahtava ja SHOn lopullista läpimurtoa tunnutaan odottelevan vuosittain. Tätä ottelua muistellaan vielä vuosien päästä SHOn ensimmäisenä tähtihetkenä yksilöpainijana. Jää nähtäväksi, milloin SHO todella nousee seuraavaksi junioreiden ässäksi.

Sijoitus: Top 50

Cody vs Dustin Rhodes

(AEW Double or Nothing, 25.5)

“I love my brother. I have always loved my brother.”

Alkuvuodesta syntyneen All Elite Wrestlingin lähestyessä ensimmäistä tapahtumaansa, yksi suurimmista kysymyksistä oli Codyn vastustaja tapahtumassa. Muilla eliittikavereilla oli omat murheensa, mutta Codyn lautaselle tuli jotain henkilökohtaisempaa. Codyn vastustajaksi paljastettiin lopulta hänen veljensä, Dustin Rhodes. Cody kertoi, että tämä ei ollut hänelle henkilökohtaista, tämä ei ollut kahden veljen välinen taistelu vaan kahden sukupolven välinen taistelu, mahdollisuus “tappaa Attitude Era.” Dustin puolestaan tahtoi vielä kerran antaa narsistiselle ja egomaaniselle veljelle opetuksen. Samalla kaksikko sai mahdollisuuden otella sen ottelun, johon he eivät WWE:ssä saaneet mahdollisuutta. Ei, Stardustin ja Goldustin pariminuuttista kohtaamista ei lasketa.

Se hetki, jonka kaikki tästä ottelusta varmasti muistavat, on Mutan skaalalla verta vuotava Dustin Rhodes karjuu eläimellisesti kääntäessään Figure Four Leg Lockin ympäri.

Veljesten verinen kamppailu ei missään nimessä ole täydellinen ottelu, eikä myöskään vuoden suosikkini. Codyn pröystäilevä sisääntulo saa nauramaan, ottelun punainen lanka on hieman hukassa etenkin alkupuolella ja DDP:n cameo on vähintäänkin kummallinen.

Mutta tämä ottelu on täynnä tunnetta, täynnä sydäntä ja täynnä intohimoa. Cody ja Dustin ottelevat ottelun, joka tuoksuu ja maistuu kultaiselle 80-luvulle. Cody löytää vihdoin oman juttunsa kehässä. Dustin näyttää vielä kerran olevansa “The Natural.” Huipennus nähdään vasta ottelun jälkeen, kun Cody tarttuu mikrofoniin.

“I don’t need a partner. I don’t need a friend. I need my older brother.”

Areenalta ei montaa kuivaa silmäkulmaa tuon jälkeen löytynyt. Ei myöskään kotikatsomosta.

“The view never changes, babeh.”

Hetken ajan showpaini tuntui taas todelliselta.

Sijoitus: Top 10

Will Ospreay vs Shingo Takagi
Best of the Super Juniors Final

(NJPW Best Of The Super Junior XXVI Day 15, 5.6.)

Best of Super Juniors oli saapunut päätökseensä. Entinen IWGP Jr. Heavyweight -mestari Will Ospreay oli voittanut oman lohkonsa ja päässyt kolmatta kertaa urallaan BOSJ-finaaliin. Ensimmäisellä kerralla voitto oli irronnut Taguchista ja tuo voitto oli antanut räjähtävän alun Ospreayn uralle Japanissa. Toinen kerta oli päättyvät kirvelevään tappioon Kushidaa vastaan. Nyt vastassa ei ollut teknisen painin ässä Kushida tai edes perstaiteiden maisteri Taguchi, vaan jotain aivan muuta. Shingo Takagi oli raivannut tiensä näytöstahtiin lohkonsa lävitse häviämättä kertaakaan. Jos olisit halunnut katsoa SHOn ja Takagin välisen ottelun lopputulosta tietämättä, nyt on liian myöhäistä. Takagia ei oltu päihitetty puoleen vuoteen, mutta onnistuisiko Ilmojen Assasiini kaatamaan Lohikäärmeen?

Odotukset kaksikon ensikohtaamiselle olivat valtavat ja niihin kyllä vastattiin. Kyllä, loppupuolella meno meni ehkä hieman överiksi, mutta se ei ainakaan itseäni haitannut. Enemmän haittasi se, ettei kukaan tuntunut tietävän Made in Japanin ja Last Falconryn/Last of the Dragonin välistä eroa! Kaikki temput kaivettiin tosiaan taskujen pohjalta esiin, eikä mitään varmasti säästelty varmasti joskus tulevaisuudessa odottavaa revanssia varten. Vaikka ottelun pääosassa oli Ospreayn lennokkuus vastaan Takagin voima, niin molemmat pääsivät yllättämään myös toistensa erikoisaloilla. Takagi jopa lensi kehän ulkopuolelle Tope con Hellolla, kun taas Ospreay väläytti voimiaan komealla voimapommilla. Isoja liikkeitä, uskomattomia vastaiskuja, draamaa, tulinen yleisö… mitä muuta sitä voisi New Japanin pääottelulta toivoa.

Sijoitus: Top 10

Kaito Kiyomiya vs Takeshi Sugiura
GHC Heavyweight Championship

(NOAH Mitsuhara Misawa Memorial Show, 9.6.)

Pro Wrestling NOAHin muistotapahtuma kymmenen vuotta sitten traagisesti kuolleen Mitsuhara Misawan muistoksi oli täyttänyt Korakuen Hallin. Pääottelussa oli panoksena GCH Heavyweight Championship, kun nuori Kaito Kiyomiya puolusti vyötään vanhaa mestaria Takashi Sugiuraa vastaan Misawan muotokuvan valvovan silmän alla. Vasta 22-vuotias Kiyomiya oli noussut promootion historian nuorimmaksi raskaan sarjan mestariksi joulukuussa 2018 päihitettyään juurikin Sugiuran. 49-vuotias Sugiura sai haastaa jälleen vyöstä puolisen vuotta myöhemmin, tavoitteenaan nousta viisinkertaiseksi mestariksi.

Ihan hirveästi en kummankaan miehen tuotantoon ollut tutustunut, mutta kyllähän tämän katsominen kannatti. Tiesin etukäteen, että Kiyomiyasta oltiin leipomassa promootion nuorta ässää Okadan, Takeshitan tai AJPW:n Kento Miyaharan tapaan. Niinpä olin kovin yllättynyt ottelun rakenteesta. Okada, Takeshita ja Miyahara ovat omilla tavoillaan kiistattomia yläkortin tähtiä, jotka harvemmin joutuvat taistelemaan altavastaajan asemasta. Tämä ottelu tuntui Kiyomiyan valtavalta kärsimysnäytelmältä nuorukaisen viettäessä oikeastaan suurimman osan ajasta myyden selkäänsä. Sugiura murjoi vastustajansa selkää erinäisillä voimaliikkeillä, joten yleisö (ja katsoja) asettui luontaisesti Kiyomiyan puolelle. Sugiura, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin ollut avosydänleikkauksessa, oli erittäin vakuuttava tuhovoimaisena mörssärinä. Ottelun sähköisimmät hetket nähtiin Kiyomiyan noustessa vihdoin vastaiskuihin ja taistellessa energisesti vastaan. Ehdottomasti hieno kohtaaminen.

Sijoitus: Top 25

Dragon Lee vs Will Ospreay
IWGP Jr. Heavyweight Championship

(NJPW Dominion, 9.6.)

Spoileita todellakin piisaa. Will Ospreay oli kaatanut lohikäärmeensä tyhjennettyään periaatteessa koko arsenaalinsa. Nyt, vain muutamaa päivää myöhemmin Ospreay lunasti turnausvoittonsa ja pääsi haastamaan hallitsevan IWGP Jr. Heavyweight -mestarin Dragon Leen. Meksikolainen Lee oli onnistunut voittamaan vyön keväällä Taiji Ishimorilta, mutta ei ollut päässyt BOSJ-turnauksen finaaliin asti. Nyt Dominionissa päästäisiin päättämään junioridivisioonan herruus.

Toisin kuin aiemmat New Japanin junioridivioonan ottelut, jotka edustivat rauhallisempaa tarinankeroontaa (Liger/Ishimori), puhdasta strong style -mättöä (Takagi/SHO) tai pääottelutason eeposta (Ospreay/Takagi), tässä oli kyse puhtaasta junioreiden tyylinäytöksestä. Dragon Leen mahtavuus tuntuu oikeastaan asteen aliarvostetulta, kun maailmalla on vaan niin paljon lahjakkaita lentureita. Lee lentää ja lyö vaivatta ja hänen tyylinsä natsasi luonnollisesti mainiosti yhteen Ospreayn kanssa. Mieleen on erityisesti jäänyt Leen sairas sukellus turva-aidan ylitse pöydällä istuvan Ospreayn päälle. Toki samana iltana Naito ja Ibushi yrittivät vielä jotain sairaampaa, mutta ei puhuta siitä. Ei tämä ottelu ollut mitään puhdasta spottailua, vaikka Ospreay saikin “anime-spottinsa” (laskeutuminen jaloilleen Leen huikeasta Ranasta) sisään. Tämä ottelu oli yhdistelmä huikeaa tahtia, näyttäviä liikkeitä, atleettisia temppuja ja maailmanluokan maininkiä.

Sijoitus: Top 50

Laredo Kid vs El Hijo del Vikingo
AAA World Cruiserweight Championship

(AAA Conquista Total Gira, 9.6.)

Kyllä, saman päivän aikana saatiin kolme ottelua tälle listalle kolmesta eri lafkasta. Maagista.

AAA:ssa sekoillaan yleensä urakalla mitä moninaisimmilla tavoilla, kysykää vaikka Vampirolta. Siitä huolimatta etenkin alakortti on täytetty nuorilla, lahjakkailla ja nälkäisillä painijoilla, jotka odottavat mahdollisuuttaan räjähtää esiin ja nousta seuraavaksi Meksikon superstaraksi. Tai sitten odottelevat epätoivoisesti viisumiaan rajan pohjoispuolelle ja rahakkaampia mahdollisuuksia. Tähän yksilöotteluun oli isketty vastakkain Laredo Kid sekä El Hijo del Vikingo. Laredo Kid oli aikanaan AAA:n suuresti hypetetty lupaus, mutta huuhtoutui firmasta ulos vuonna 2011. Kid karrutti kokemusta Meksikon indyissä sekä satunnaisilla vierailuilla Yhdysvalloissa, jossa eksyi Impact Wrestlingin palkkalistoille hetkeksi. Lopulta Konnan toi kasvaneen ja aikuistuneen Kidin takaisin AAA:han vuonna 2018. Kid kohosi nopeasti yläkorttiin yhtenä firman varmimmista painijoista. Tänä kesäkuisena iltana hän puolusti Cruiserweight-mestaruuttaan nuorta, hypetettyä lupausta Vikingoa vastaan.

Minä ja Pirkanmaan Mystinen P olemme vuorollamme hehkuttaneet Vikingoa seuraavana meksikolaisena supertähtenä. Eikä ihme, Vikingolla on kaikki raaka atleettisuus puolellaan ja hän pystyy tekemään asioita kehässä, mistä me tavalliset pulliaiset voimme vain unelmoida. Tässäkin kohtaamisessa Vikingo lensi minne sattui ja kaivoi kikkapussistaan muutaman komean kikan huudattamaan yleisön kannustustorvia. Mutta kehässä ei koskaan tanssita yksin (paitsi jos olet Bryce Remsburg). Kid johdattaa veteraanin elkein ottelun alusta maaliviivalle asti toimien erinomaisena pohjana Vikingon tempuilla ja näyttäessään junnulle myös omia jippojaan. Ei tämä ottelu mikään Eddie Guerreron ja Rey Mysterion välinen klassikko 90-luvulta ollut, mutta kaikessa toimivuudessaan suosikki näkemistäni lucha-otteluista. Sori vaan Blue Demon Jr, Dr. Wagner Jr sekä vasara.

Sijoitus: Top 25

PAC vs Cara Noir

(Riptide Point Break, 5.7.)

Englannin Brightonin kaupungissa majaa pitävä Riptide Wrestling oli kunnostautunut brittiskenen syöksylaskussa kuvaamalla tapahtumansa oikeastaan paremmin kuin kukaan muu. Teatraalisten visuaalieidensa lisäksi Riptide nosti esiin brittiskenen nousevia kykyjä eikä jäänyt pitämään kiinni Siperiaan kaikonneista nimistä. Chuck Mambon ja TK Cooperin kaltaiset painijat saivat mahdollisuuden karata hetkeksi keskikortista ja elää Riptiden ykkösniminä. Yksi Riptiden kautta pinnalle ponnahtaneista tuoreista nimistä oli Cara Noir. Mies nimeltä Tom Dawkins oli paininut ilman mainittavampaa menestystä pienemmissä britti-indyissä vuodesta 2010 ja harkitsi jo eläköitymistä. Vuonna 2017 Dawkins kuitenkin loi nahkansa. Syntyi “Musta Joutsen” Cara Noir. Kahden vuoden jälkeen Noir oli läpimurron kynnyksellä. Kesäisessä Brightonissa oli kuitenkin vastassa mysteerivastus. Verhojen takaa astui hallitseva Open the Dream Gate -mestari ja AEW-tähti PAC.

Kunhan olet ensin saanut hieraistua silmiäsi ja todennut, miten Riptiden kengännauhabudjetilla toteutetut tapahtumat näyttävät noin miljoona kertaa elävämmiltä ja elokuvamaisemmilta kuin eräiden nimeltä mainitsemattomien promootioiden kliiniset tuotteet, niin seuraavaksi saatkin kerätä leukasi lattialta Cara Noirin sisääntulon jälkeen. Eikä Cara Noir ole tosiaankaan pelkkä brittien rakastama hassunhauska sisääntulo vaan ihan oikeasti pirun pätevä painija. Vastapuolella seissyt PAC ei hänkään mikään turhake ole. Toki vähän ihmeellistä hahmotyöskentelyä oli upotettu mukaan Noirin kättelypakkomielteen kanssa, mutta noin muuten keskityttiin kehävääntöön. Erinomainen tyylinsä ottelu, jota tehostivat huikea tunnelma ja kuvaus. PACin vuoden kohokohta Euroopassa. Ei huono, kun ottaa huomioon että vastassa oli Will Ospreayn ja Walterin kaltaisia nimiä. Noirin uralle selkeä merkkipaalu, josta hän jatkoi huikeilla esityksillä muun muassa Progressin riveissä läpi loppuvuoden.

Sijoitus: Top 50

WALTER vs Ilja Dragunov
Progress Unified Championship

(Progress Chapter 92, 7.7.)

Walter oli ollut lähes pysäyttämätön tuhokone lähes kahden vuoden ajan Progressissa. Ensin hän hallitsi raskaan sarjaan Atlas-divisioonaa, sitten hän nousi koko firman kiistatttomaksi hallitsijaksi. Matkan varrella tehtiin myös (paska) heel-turn ja ennen niin rakastetusta väkivallan lähettiläästä tuli vihattu diktaattori. Moni yritti Walterin kaatamista, kukaan ei onnistunut. Edeltävänä vuonna Progressissa debytoinut Ilja Dragunov ei antanut Walterin dominanssin pelottaa vaan hän nousi ykköshaastajaksi edeltävänä iltana voitettuaan Jordan Devlinin. Dragunov ja Walter olivat vanhoja kilpakumppaneita Saksassa, jossa he olivat kerta toisensa jälkeen kohdanneet turnausksissa sekä mestaruusotteluita. Miten kävisi tällä kertaa teknisesti puolueettomalla maaperällä?

Sanotaan heti alkuun, tämä ei ole kaksikon vuoden 2017 klassikko-ottelun veroinen koitos. Tämä on silti aivan mahtava ottelu. Dragunov on ilmeiltään varsin uniikki yksilö ja toimii jälleen sekopäisenä altavastaajana, joka pysyy maassa vasta kuoltuaan. Hän on sanan jokaisessa merkityksessä “Unbesiegbar.” Rakastettavaa Dragunovia vastassa on tietenkin koko maailman paras iso mies, kehäkenraali ja mies joka eliminoitiin Survivor Series –ottelusta ensimmäisenä vain kahden minuutin jälkeen. Walterin dominanssi on jälleen huikeaa katsottavaa murhaavien avokämmenten värjätessä kalpeaa Dragunovia purppuran eri sävyillä. Molemmat puolet pääsivät tykittämään parhaita iskujaan ja yleisökin eli hienosti Dragunovin kärsimysnäytelmässä mukana. Kun nämä kaksi isketään vastakkain, ei voida mennä metsään. Paitsi Siperiassa.

Sijoitus: Top 50

Michael Elgin vs Brian Cage
Impact World Championship

(Impact Slammiversary XVII, 7.7)

Brian Cage oli noussut Impactin mestariksi Rebellionissa päihittämällä viimein Johnny Impactin koko kevään jatkuneen nahistelun jälkeen. Voitonjuhlat eivät kuitenkaan kauaa kestäneet, kun Michael Elgin teki debyyttinsä ja niittasi Cagen kanveesiin. Seuraavien viikkojen ajan Elgin näytti kykyjään Impactissa ja vaati mestaruusottelua, sillä oli telonut Cagen sairaalakuntoon. Cage ei pystynyt olemaan paikalla kärsittyään selkävamman ottelussaan Impactia vastaan. Palattuaan Cage halusi vain piestä Elginin, joten kaksikko kohtasi toisensa mestaruudesta Slammiversaryssä.

”The Unbreakable Fucking Machines explode!” huutaisi Excalibur, jos tämä ottelu olisi käyty PWG:n kehässä.

Entiset joukkuekaverit paukuttivat menemään sellaisen jytinän, että huh huh. Olen rakastanut Brian Cagea siitä lähtien kun ensimmäisen kerran näin muskelimasan murhaavan kääpiöitä PWG:ssä Discus Lariatilla. Michael Elgin on puolestaan parhaimmillaan erittäin hyvä, mutta ajautuu harmittavan usein halvaksi puroresularppaajaksi. Tässä ottelussa kuitenkin yhdistettiin molempien miesten parhaat puolet. Cagen atleettiset temput, Elginin jykevät iskut, molempien miesten voimannäytteet sekä täydellinen myymisen puute tekivät tästä Impactin vuoden parhaan ottelun. Toki nähtiin tässäkin kliseinen CANADIAN DESTROYER, joka sentään säväytti hetken ollessaan osana kahden raskaan sarjan mörssärin koitosta. Ei, en ole laskenut kuinka monessa tämän listan ottelussa nähdään kyseinen liike. Lopetuksestakin tykkäsin yllättävän paljon. Todiste siitä, että ison luokan mestaruusottelu voidaan pistää pakettiin alle viidessätoista minuutissa. Ottakaa muutkin vaihteeksi oppia.

Sijoitus: Top 50

ASUKA vs Akito
IPPON Fluorescent Light Tube Death

(DDT Wrestle Peter Pan, 15.7.)

Akitoa, DDT:n hallitsevaa Extreme-mestaria oli kalvanut alkuvuodesta vakava kysymys: onko hän tylsä? Näin ajatteli ainakin ASUKA (jota ei siis tule sekoittaa WWE:n Asukaan). Hänen mielestään mestaruus sopisi paljon paremmin hänen vyötäisilleen kuin rutikuivalle Akitolle. ASUKA tahtoi haastaa Akiton kunnon deathmatchiin, jossa nähtäisiin tuhansia loisteputkia. Akito onnistui kääntämään stipulaation aivan toiseksi. Ottelussa olisi vain yksi loisteputki ja se painija, joka sen rikkoisi, häviäisi ottelun. Toki normaalisesti ottelu voisi päättyä myös selätykseen tai luovutukseen.

Joskus ajatellaan, että tuoreita stipulaatioita on vaikea keksiä. Sitten DDT läimäyttää kasvoille ja tarjoaa suorastaan nerokkaan ottelun, jonka nähtyään ei voi muuta kuin arvostaa ottelijoiden kekseliäisyyttä.

Kyllä, koko ottelun idea kuulostaa komedialta (ja sitä se kyllä tavallaan onkin), mutta ottelu oli vain ehdottoman kiehtovaa seurattavaa. Akito ja ASUKA ovat molemmat hyviä painijoita, mutta pääsivät todellakin loistamaan tässä heitellessään loistoputkia toisilleen, laskeutuessa parhaansa mukaan kauas maassa makaavasta loistoputkesta ja jopa suojatessaan itseään vastustajansa iskuilta napatessaan putken eteensä. Jopa köysissä juoksemisesta, tavallisesta Body Slamista ja kyllä, IRISH WHIPISTÄ, tuli mahdollisia ottelun päättäviä liikkeitä. Tämä oli painipsykologiaa parhaimmillaan.

Sijoitus: Top 50

Konosuke Takeshita vs Tetsuya Endo
KO-D Openweight Championship

(DDT Wrestle Peter Pan, 15.7.)

DDT:n Coming to America –tapahtuma oli tosiaan päättynyt melkoiseen pommiin, kun Takeshitan ja Sasakin ottelun jälkeen paikalle saapui Tetsuya Endo. Sasakin tiimikaveri Damnation-joukosta päätti lunastaa Anytime, Anywhere -mestaruusottelunsa ja nousi pikaisesti uudeksi KO-D Openweight –mestariksi. Takeshita sai uuden mestaruusottelun voittamalla King of DDT –turnauksen kesällä ja pääsi haastamaan Endon yhdessä DDT:n vuoden suurimmassa tapahtumassa. Endolla ja Takeshitalla oli keskenään rikas historia. Kaksikko oli noussut esiin DDT:ssä joukkueena ja voittanut joukkuemestaruuden pariinkin otteeseen. Endo oli kuitenkin kääntynyt Takeshitaa vastaan hävittyään tätä vastaan KO-D Openweight -mestaruusottelun vuonna 2016. Senkin jälkeen Takeshita oli vienyt pidemmän korren. Kaksikon edellinen kohtaaminen Peter Panissa vuonna 2017 oli päättynyt Takeshitan voittoon. Sen jälkeen he olivat painineet kerran tasapelin ja kerran Endo oli päässyt maistamaan voittoa, mutta kokonaistilastot olivat Takeshitan eduksi 6-3-2. Mutta saisiko Endo vihdoin päihitettyä “generational rivalinsa” suurella näyttämöllä?

Aina tällaisen ottelun nähdessäni mietin, että miksi en katso DDT:tä useamminkin. Sitten muistan, että törmään firmaan aina kun heillä on se valtava seitsemän tunnin tapahtuma. Lisäksi painikalenterini tuntuu muutenkin aina täydeltä. Mutta, tämä ottelu oli tosiaan melkoisen maaginen. Endolla ja Takeshitalla vain klikkaa niin hemmetin hyvin keskenään. Kaksi huippuatleettia kisaavat jatkuvasti DDT:n herruudesta ja varmaan jatkavat tätä nahistelua ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan. Molemmat miehet ansaitsevat tässä valtavat kehut. Takeshita oli erittäin vakuuttava murjoessaan Endon selkää uuteen uskoon. Endo möi selkäänsä puolestaan erittäin hienosti. Yleisökin kääntyi nopeasti Endon puolelle, vaikka Takeshita olikin se “sankari” ennen ottelun alkua. Vaikka tarina selän työstäisestä saattaa kuulostaa suhteellisen simppeliltä, niin kyllä katsojille tarjottiin aika kattaus sairaita spotteja. Endo oli kovilla kanavoidessaan sisäistä Kota Ibushiaan lentäessään niskoilleen useampaan otteeseen. Ottelu täydentyy huikeilla near falleilla ja uskottavalla lopetuksella. Jos katsot yhden ottelun viime vuoden DDT:stä, katso Akito/ASUKA. Mutta katso tämä heti sen jälkeen.

Sijoitus: Top 25

Tomohiro Ishii vs Jon Moxley

(NJPW G1 Climax Day 6, 19.7.)

Painifanien vuosittainen laatupainin yliannostus G1 Climax järjestettiin jälleen kahden lohkon ja yhteensä kahdenkymmenen painijan voimin. Muutamasta ensikertalaisesta suurimmat otsikot keräsi epäilemättä Jon Moxley. Moxley oli keväällä lähtenyt WWE:stä sopimuksensa umpeuduttua eikä ollut haaskannut aikaa tehdessään sopimukset NJPW:n sekä AEW:n kanssa. Moxley voitti heti ensiesiintymisesssään IWGP US Heavyweight -vyön, kidnappasi/otti siipiensä suojaan Shota “Shooter” Uminon muutamaa päivää myöhemmin ja ilmoittautui G1 Climaxiin. Lohkojakojen julkistamisen jälkeen yksi ottelu sai kuolan valumaan monenkin poskelle. Tomohiro Ishii, yksi maailman parhaista turnauspainijoista, oli mähinöinyt itsensä painifanien sydämiin haudanvakavalla ja iskurikkaalla painityylillään. Molemmat olivat aloittaneet turnauksensa kahdella voitolla. Niskattoman ihmeen ja kuuhullun jääkaapin välinen odottamaton kohtaaminen nähtiin tietenkin legendaarisessa Korakuen Hallissa.

Moxleytä ei oikeastaan tunnettu lukuisista laatuotteluistaan WWE:n riveissä. Hassuttelevan sekopään ura koostui muun muassa:

• Räjähtävistä televisioista
• Mallinuken paalujunttaamisesta
• Sinapin ja ketsupin kanssa leikkimisestä
• Ruukkukasvista nimeltä Mitch
• Kaasumaskista ja rokotteesta persposkeen
• Jobbaamisesta

Mahtui matkalle hienojakin hetkiä, mutta tajuatte ehkä pointin. Niinpä onkin ollut virkistävää nähdä vapaat miestä temmeltämässä mielensä mukaan. Tämä ottelu oli välivaltainen nyrkkitappelu. Ishii toki repii neljä lumihiutaletta vaikka kirjaimellisesta jääkaapista/luudasta/Yoshi-Hashista, mutta Moxley ei ollut mikään vapaamatkustaja. Yleisöönkin asti levinnyt tappelu maistui vaan niin hemmetin hyvältä. Eikä sovi unohtaa Ishiin uskomatonta loikkaa pöydän lävitse. Tässä oli kaikki mitä halusin näiden kahden väliseltä ottelulta ja sai todella odottamaan Moxleyn loppuvuotta innolla.

Sijoitus: Top 50

KAI & YAMATO vs Naruki Doi & Kaito Ishida vs Eita & Big R Shimizu
Open the Twin Gate

(DG Kobe Pro Wrestling Festival, 21.7.)

YAMATO ja KAI olivat voittaneet Open the Twin Gate -joukkuemestaruuden R.E.D:n Big R Shimizulta sekä Ben-K:lta Eitan maksettua omalle tiimilleen voiton. Tämä johti lopulta Ben-K:n potkaisemiseen ulos joukosta kevään aikana. Kuitenkin, YAMATOn ja KAIn piti puolustaa mestaruuttaan ensimmäisen kerran Naruki Doin ja Kaito Ishidan parivaljakkoa vastaan, mutta Eitan ja Shimizun sekaantumisen takia ottelu päättyi ratkaisemattomaan. Niinpä kolme joukkuetta iskettiin vastakkain vuoden suurimmassa tapahtumassa. Keskinäistä taustaa eri painijoiden välillä oli enemmän kuin tarpeeksi. YAMATO ja Doi muodostivat aikanaan yhden Dragon Gaten historian parhaimmista joukkueista. Shimizu oli pettänyt Doin ja Ishidan edustaman Maximumin vasta edeltävänä vuonna. Ishida ja Eita olivat olleet saman tiimin jäseniä Over Generationissa Ishidan aloitellessa uraansa. Keskinäisiä kytköksiä siis riitti.

Olenko joskus maininnut Dragon Gate -vaihteen? Vaihde, joka isketään silmään kaikissa isoissa DG-otteluissa, on parhaimmillaan monen joukkueen menossa ja tekee loppurutistuksista ikuisuudelta kestäviä viihdepläjäyksiä. Tämä oli malliesimerkki Dragon Gaten tarjoamasta joukkuetoiminnasta parhaimmillaan.

KAI on sopeutunut yllättävän hyvin DG-muotin joukkuepainijaksi, YAMATO on parhaimmillaan verraton toimiessaan ottelun “Ricky Mortonina”, Doi lukeutuu edelleen maailman parhaisiin joukkuepainijoihin, Eita on löytänyt tonttinsa lipevänä konnana, Shimizu piti ottelun kasassa ollessaan kaiken toiminnan pohjana ja Ishida tarjosi suorastaan tähtiluokan esityksen. Ei voi muuta sanoa, kuin hattua nostaa.

Ehdottomasti vuoden suosikkijoukkueottelu, jolle löytyi koko vuonna vaan yksi varteenotettava haastaja. Etsikää tämä hemmetin ottelu käsiinne.

Sijoitus: Top 10

Laredo Kid, Taurus & Puma King vs Bandido, Flamita & Rey Horus

(PWG Sixteen, 26.7.)

Amerikan indykentän tyhjentyessä erään isonenäisen promoottorin haaviin, turvautui PWG yhä enemmän etelärajan puolelta saapuneisiin painijoihin. Vuosittaiseen syntymäpäivätapahtumaan oli isketty kasaan melkoinen kuuden miehen joukkueottelu. Bandido oli noussut yhdeksi PWG:n suosituimmista painijoista ja oli myös valloittamassa Ring of Honoria. Bandidon vakituinen joukkuepari Flamita oli parhaiten tunnettu Dragon Gate -reissuistaan sekä seilaamisestaan Meksikon indyissä. Rey Horus oli muodostunut osaksi PWG:n vakio-osastoa, vaikka parhaat näytöt oli annettu Lucha Undergroundissa El Dragon Azteca Jr:n roolissa. Vastapuolella olivat astetta tuoreemmat PWG-vierailijat. Legendaarisen Necro Casasin veljenpoika Puma King oli hurmannut yleisön karismaattisilla kissatempuillaan. Laredo Kid oli rantautunut myös Amerikkaan noustuaan arvostetuksi työhevoseksi kotimaassaan. Tuorein vierailija oli suurikokoinen (Black) Taurus, joka omasi yhden bisneksen komeimmista lookeista.

Hyviä lucha asioita. Eteenpäin.

No sanotaan nyt pari sanaa lisää.

Tahti oli päätä huimaava, temput uskomattomia ja yleisö mukana. Eipä tässä huonoja hetkiä ollut vaan homma vaan soljui, kun perinteisistä vaihtosäännöistä ei tarvinnut huolehtia laisinkaan. Bandido ja Flamita väläyttelivät joukkuepeliään, Horus väläytti, Puma King piti yleisön hallussaan, Laredo Kid piti ottelua kasassa ja Taurus oli vaan vakuuttava mörssäri.

Tykitystä.

Sijoitus: Top 50

Tomohiro Ishii vs Juice Robinson

(NJPW G1 Climax Day 10, 28.7.)

G1 Climax rullasi eteenpäin. Turnaus oli jo puolivälissä, kun B-lohkon puolella Tomohiro Ishii ja Juice Robinson nakitettiin toisiaan vastaan. Ishii oli tässä vaiheessa jo melkein pakkoraossa. Voitto oli pakollinen, jos halusi pitää yllä toiveita lohkovoitosta. Robinsonilla tilanne oli hieman parempi, mutta tappioon ei silti ollut varaa. Edeltävän vuoden kohtaaminen oli päättynyt Ishiin voittoon, joten kalavelkojakin piti maksella.

Kai se on tässä turnauksessa aivan tavallista, että tällainen herkkupala hautautuu monien muiden, astetta isompien otteluiden alle. Ishii ja huippuottelu ovat toki synonyymejä keskenään, joten keskitytään hetkeksi ottelun toiseen osapuoleen. Juice Robinsonin kasvun ja kehityksen seuraaminen New Japanissa on ollut mahtavaa. Edeltävän vuoden ottelu Jay Whitea vastaan oli uran ensimmäinen huippuottelu. Jatkoa saatiin nyt, kun fyysinen taisto Ishiin kanssa klikkasi täydellisesti. Iskujen vaihdon lomassa nähtiin myös muutama todella hieno vastaliike. Juice Robinson on tähti.

Sijoitus: Top 50

Tetsuya Naito vs Shingo Takagi

(NJPW G1 Climax Day 14, 4.8.)

G1-ottelut eivät lopu vieläkään. Taivas varjele.

Tetsuya Naiton tilanne oli tukala. Yksi ennakkosuosikeista ja hallitseva Intercontinental-mestari oli ajautunut siihen pisteeseen, että lohkovoitto ei ollut enää omissa käsissä. Voittoon vaadittaisiin kolmen viimeisen ottelun voitto sekä Jon Moxleyn tappiot kaikista kolmesta ottelusta. Saavutus ei ollut helppo, etenkin kun vastassa oli Shingo Takagi. Junioridivisioonan dominoimisen jälkeen Takagi oli loikannut oikeutetusti raskaaseen sarjaan ja uransa ensimmäiseen G1 Climaxiin. Takagilla oli taskussaan vasta kaksi voittoa. Status Los Ingobernables de Japonin jäsenenä ei myöskään vaikuttanut otteluun, kumpikaan ei jäisi makaamaan mattoon ilman taistelua.

Naiton turnaus ei ollut otteluiden osalta mitenkään erikoinen. Erinäisten spekulaatioiden mukaan taustalla oli kasa loukkaantumisia, jotka hidastivat Naiton syksyä. Tässä ottelussa eivät mitkään vammat tuntuneet haittaavan. Naito bumppasi hullun lailla ja sai Takagin näyttämään tuhokoneelta. Vaikka tämä oli Naiton vuoden valopilkku, niin vastaavasti tämä oli vain yksi huippunäytös lisää Takagilta. Yleisön rakastaman Naiton lohkovoitto ja mahdollisuus matkalipusta Tokyo Domeen lepäsi tämän ottelun varassa ja SILTI Takagi sai yleisön puolelleen. Lopputuloksena saatiin jälleen malliesimerkin mukainen New Japanin pääottelu.

Sijoitus: Top 50

Alex Zayne vs Blake Christian

(GCW Joey Janela’s Escape from L.A, 9.8.)

GCW, tuo lainsuojattomien mutasarja, on kunnostautunut sekopäisen mähinän lisäksi myös uusien kykyjen bongauksessa. Vuonna 2019 kirkkaimmat tuoreet nimet, jotka löysivät tiensä painikansan silmäkalvoille olivat Alex Zayne ja Blake Christian. Kaksi lentokykyistä herrasmiestä olivat nopeasti loksauttaneet katsojien leuat lattiaan ja herättäneet jopa legendaarisen CIMAn mielenkiinnon pelkillä gifeillä. Zayne oli villinnyt New Jerseyläisen omakotitalon takapihalla, kun taas Christian pomppasi esiin täydestä tyhjyydestä GCW:n Nashvillen reissulla. Eiköhän kaikille ollut selvää, mihin tämä tulisi johtamaan. Kaksikon ensimmäinen keskinäinen ottelu nähtäisiin GCW:n kehässä Los Angelesin himmeiden valojen alla.

Alex vitun Zayne ja Blake vitun Christian. Näillä liikanimillä ylläpitäjä Lehtinen dubbasi GCW:n pystymetsästä revityt henkeäsalpaavat lenturit. Eikä syyttä. Jos Zayne ja Christian jossain todellakin loistavat, niin nimenomaan uskomattomissa volteissa ja järjesttömissä bumpeissa. Molempia riitti tässä ottelussa.

Jos täytyy olla täysin rehellinen, niin tämä ottelu on varmaan “huonoin” ottelu tällä listalla. Jos vetäisin täysin objektiiviset painitutkijalasini päähän, voisin todeta että spottien väliset siirtymät olivat olemattomia, psykologia oli täysin tuntematon termi, sekoilu venyi liian pitkäksi, yleisö hukattiin kun kliimaksia venytettiin, itse painiminen pahimmassa tapauksessa täysin lepsua ja temput jopa ehkä liian vaarallisia.

Mutta minä en vedä noita laseja päähäni, vaan nautin tästä subjektiivisesti. Ja voin sanoa, että kyseessä oli Mähinä isolla M-kirjaimella. Zayne ja Christian väläyttivät temppuja joita en ollut koskaan nähnyt tai edes kuvitellut realistisiksi. Nähtiin muutama oikeasti ovela vastaliike. Kun yleisö oli elossa, niin se todella oli elossa. Kun yhdisti kaksi hiomatonta timanttia, saatiin tulokseksi jälleen yksi GCW-psykoosi lisää.

Sijoitus: Top 50

Jay White vs Kota Ibushi
G1 Climax Final

(NJPW G1 Climax Day 19, 12.8.)

G1 Climax huipentui kolmeen iltaan Tokion Nippon Budokan Hallissa. Kolmen illan aikana ratkaistiin turnauksen lohkovoittajat, jotka kohtasivat toisensa kolmantena iltana ja ratkaisivat kuukauden painirupeaman kuninkaan. A-lohkossa Kota Ibushi onnistui raivaamaan tiensä toista vuotta putkeen finaaliin. Viimeisessä lohko-ottelussa kaatui lähes pysäyttämätön hallitseva IWGP Heavyweight -mestari Kazuchika Okada. B-lohkon herruus ratkaistiin Jay Whiten ja Tetsuya Naiton kesken. White sai koko maailman vihat niskaansa päihitettyään Naiton likaisten temppujensa avulla. Jos tässä ei vielä ollut dynamiikkaa kerrakseen, niin kolmantena päivänä KENTA kääntyi Katsuyori Shibataa vastaan ja liittyi Whiten johtamaan Bullet Clubiin. Whitesta tuli heittämällä Budokanin vihatuin mies astuessaan esiin koko Bullet Clubin saattelemana.

Tämä ottelu oli täydellinen hyvän ja pahan kohtaaminen. Mustaan pukeutunut White ja valkoiseen pukeutunut Ibushi tekivät selväksi pelkästään saapumalla paikalle, kuka oli sankari ja kuka oli konna. Jay White edusti kaikkea, mitä G1 Climax ja NJPW EIVÄT ole. White huijasi, puhui paskaa, käytti sääntöjen porsaanreikiä hyväkseen, tuli paikalle possensa kanssa, mollasi vastustaan, sylki koko kamppailun periaatteen päälle ja oli jo edeltävänä iltana tuhonnut yhden yleisön toiveen. Ibushi puolusti kaikkea, mitä NJPW edustaa. Urheiluhenki, fighting spirit ja rehellinen peli olivat Ibushin aseet Whitea vastaan. Ja yleisö, herranjestas, yleisö oli liekeissä koko ottelun läpi. Jos joku tulee kertomaan tämän ottelun jälkeen, että Jay White ei ansaitse paikkaansa New Japanin yläkortissa, en tiedä mitä sanoa. Molemmat olivat täydellisiä rooleissaan. Tämän vuoristoradan kyydissä elää Ibushin tuskaisen matkan nilkkavamman kourissa ja niin tyydyttävän lopputaistelun ultimaattista keljuilijaa vastaan.

Sijoitus: Top 25

El Phantasmo vs Michael Oku
RevPro Undisputed British Cruiserweight Championship

(RevPro Summer Sizzler, 30.8.)

Michael Oku oli noussut pikaisesti yhdeksi Iso-Britannian kuumimmista tuoreista nimistä. Entisestä Progressin painikoulusta Knucklelockista valmistunut Oku (joka tunnetaan myös nimellä The O.J.M.O) oli erityisesti vakiinnuttanut paikkansa RevPron rakastettavana altavastaajana. Oku oli kerta toisensa jälkeen kohdannut maailmanluokan tähtiä, muun muassa PACin, Brian Cagen ja Shingo Takagin, mutta oli kerta toisensa jälkeen niellyt tappion karvasta kalkkia. Yleisön odotus ja Okun työmoraali palkittiin vihdoin elokuun alussa, kun Oku onnistui selättämään hallitsevan RevPron Cruiserweight-mestarin El Phantasmon. Phantasmo (kavereitten kesken ELP) oli voittanut mestaruuden David Starrilta keväällä. Samoihin aikoihin mies oli lentänyt Japaniin ja liittynyt Bullet Clubiin. Nyt Oku sai mestaruusottelunsa täpötäydessä York Hallissa Phantasmoa vastaan.

Summer Sizzler aloitti smarkkirypäleemme Lontoon viikonlopun melkoisella härdellillä, johon mahtui paljon hyvää (Starrin ja Ospreayn ottelun ensimmäiset kaksi kolmasosaa), pahaa (tuon ottelun viimeinen kolmannes) ja rumaa (Josh Bodomin hyökkäys tuomari Aaren Wilden kimppuun). Villin ja yliajalle venyneen iltaman painillinen kohokohta itselleni oli juurikin tämä ottelu. Okun keväinen ottelu PACia vastaan oli jo kova (ja loppuvuoden revanssi tornareiden mukaan vielä kovempi) ja olin tykännyt miehen esityksistä myös Progressin kehissä. Phantasmo oli vakuuttanut monet New Japanissa (ja myös kerännyt kritiikkiä) ja pääsikin tässä loistamaan heelin roolissaan. Minkälainen mulkero spoilaa Super J Cupin voittajan, kun kukaan ei ollut vielä saanut mahdollisuutta nähdä edes kyseistä tapahtumaa! Phantasmo ei ehkä väläyttänyt komeimpia loikkiaan, mutta ottelun tarina oli tarpeeksi vahva ilman stunttailuakin. Oku oli mahtava altavastaajan roolissaan ja menoa sai seurata penkin reunalla koko loppurutistuksen ajan.

Sijoitus: Top 50

Minoru Suzuki vs Kazuchika Okada
IWGP Heavyweight Championship

(NJPW Royal Quest, 31.8.)

Minoru Suzuki oli vihainen mies. Yleensä monestakin syystä, mutta tällä kertaa NJPW oli henkilökohtaisesti loukannut häntä jättämällä hänet G1 Climax -turnauksen ulkopuolelle. Suzuki purki kiukkuaan kaikkiin epäonnisiin painijoihin, jotka joutuivat häntä vastaan G1-tapahtumien alakortin joukkueotteluissa. Mutta Suzukilla oli kyllä suunnitelma, joka realisoitui turnauksen viimeisenä päivänä. Suzuki ja Zack Sabre Jr. kohtasivat hallitsevan IWGP Heavyweight -mestarin ja firman ikuisen ässän Hiroshi Tanahashin joukkueottelussa. Sabre, Tanahashi ja Okada olivat pitkän turnauksen murjomia, mutta Suzuki oli tuore, levännyt ja murhanhimoinen. Ottelun päätteeksi Okadan pää ajettiin mattoon ja Suzuki nappasi selätyksen ja samalla itselleen mestaruusottelun. Tuo ottelu käytäisiin NJPW:n ensimmäisen oman brittitapahtuman, Royal Questin, pääotteluna. Okada ei kohtaisi pelkkää kuningasta. Hän kohtaisi brittiyleisön rakastaman jumalan. Esimakua saatiin edeltävän illan Summer Sizzler -tapahtumassa, jossa Suzuki ja Sabre veivät jälleen pidemmän korren Okadasta ja Tanahashista.

Brittireissumme pääpysäkki ja koko reissun kiistaton kohokohta oli timanttinen tapahtuma Lontoon Copper Boxissa. En ole katsonut ottelua uudestaan videomuodossa, joten en voi sataprosenttisen objektiivisesti vertailla tämän kohtaamisen laatua Okadan ja Suzukin aiempiin otteluihin. Yhden asian voin kumminkin sanoa. Tämä on paras paikan päällä näkemäni ottelu. Vallun ja Karhulan Talvisota-klassikko sai vihdoin väistyä, sori siitä.

Tunnelma oli uskomaton ensi sekunneista lähtien. Suzukin sisääntulomusiikin aikana laulettu Kaze ni nare oli varmasti kovaäänisin ikinä. Aivan varmasti, siltä se ainakin tuntui 6 000 humalaisen britin ja muutaman suomalaisen mylviessä keuhkojensa pohjasta. Jokainen Suzukin isku sai koko saatanan areenan tärisemään perustuksiaan myöten koko yleisön kannustaessa jumalaansa kohti voittoa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Ja ne Okadan naamalärviin läjähtäneet iskut, voi jessus. Kuudennesta rivistä todistettuna tämä ottelu oli pelkkää painijuhlaa koko kestonsa ajan. Me uskoimme, helvetti.

Kuten areenan ulkopuolella tapaamamme hieno brittiläinen herramies Simon totesi:

“What a show, lads, what a show.”

Erityiskiitokset myös ensiluokkaisella matkaseuralle, jonka kanssa oli ilo reissata läpi Lontoon showpainin merkeissä.

Sijoitus: Top 10

Ben-K vs Masaaki Mochizuki
Open the Dream Gate

(DG The Gate of Victory Day 5, 8.10.)

Ben-K oli noussut Dragon Gaten huipulle ennätysnopeasti. Entinen Futa Nakamura oli vuoden 2016 debyytistään lähtien ollut korvamerkitty tulevaksi tähdeksi, mutta kukaan ei arvannut kuinka nopeasti “Benkku” sinne nousisi. Keväällä R.E.D-joukosta kengitty Ben-K raivasi tiensä King of Gate –turnauksen lävitse ja kaatoi PACin vuoden suurimman tapahtuman pääottelussa voittaen samalla Open the Dream Gate -mestaruuden. Myrskyvaroitus koko firmalle oli annettu. Syksyllä alkoi vastaan asettua edeltävien sukupolvien tähtiä toisensa perään. Lokakuussa vastaan asettui arvostettu veteraani Masaaki Mochizuki. Mochizuki oli tehnyt Dragon Gatessa lähes kaiken mahdollisen, mutta 49-vuotias teräsvaari yritti nousta kukkulan huipulle vielä kertaalleen. Noin kahta vuotta aiemmin asema oli ollut käänteinen, kun Mochizuki puolusti mestaruutta Ben-K:ta vastaan. Silloin Ben-K oli epäonnistunut uransa ensimmäisessä mestaruushaastossa.

Masaaki Mochizuki saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen suosikkini Dragon Gatesta. Ikinuori potkujen ja teknisen painin taitaja tuntuu uniikilta ja vaaralliselta Dragon Gaten ympäristössä. Mochizuki jää historiaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista ja tämä oli vain yksi mahtava näytös lisää miehen uralla. Vaikka ottelun alkupuoli oli kohtuullisen tavanomaista rakentelua (DG:n pääotteluille paikoin kovin tyypillistä), niin ottelu lunastaa korkeat odotuksensa painaessaan kaasun kunnolla silmään. Benkun raaka voima ja räjähtävyys kohtasi Mochizukin teknisen osaamisen ja kirurgintarkan potkutyöskentelyn luoden luonnollisen dynamiikan kaksikon välille. Vaikka tiesin ottelun lopputuloksen etukäteen (ehdin tämän kultakimpaleen pariin vasta aivan loppuvuodesta) niin silti osa near falleista narutti minut mukaan uskomaan toiseen lopputulokseen. Ottelun kruunaavat muutamat aivan sairaat vastaiskut sekä yllättävän brutaali ja uskottava lopetus.

Sijoitus: Top 25

Jordan Devlin vs David Starr
OTT Championship

(OTT 5th Anniversary, 26.10.)

Kaikki oli hetken hyvin. Jordan Devlin oli noussut takaisin paikalleen Irlannin kuninkaana. Paratiisissa oli kuitenkin tutun muotoinen käärme. David Starr oli keplotellut itsensä mestaruusotteluun OTT:n vuosipäivätapahtumaan. Tällä kertaa Starrilla oli myös taskussaan runsaasti ammuksia. Kahden promovideon kautta Starr maalasi itsestään indypainin pelastajaa ja Devlinistä vain yhtä verirahoilla mässäilevää palasta koneistossa. Jordan Devlinistä oli itsestään tullut “The Import” ja Starrista “Import Killer.” Oikeastaan, katsokaa vaan tämä hemmetin hypevideo, niin ymmärrätte pointin. Ja samaan syssyyn tämän Starrin haastattelun. Häviävän sekunnin murto-osan ajan hypegrafiikassa lukee “Devil vs Starr” ja meillä on käsissämme melkoinen ottelu.

Vielä kerran pojat. Törkeästi myös kaksikon vuoden kolmas ottelu pääsee listalle.

Tunnelma, tunnelma ja vielä kerran tunnelma. Sen varaan tämä koko ottelu rakentuu. Toki koko ottelu on ladattu viittauksilla aiempiin kohtaamisiin ja Devlinin ensimmäiseen mestaruusvoittoon heti sisääntuloista lähtien, mutta se komponentti, joka erottaa tämän muista otteluista on yleisö. Tai tarkemmin sanottuna yleisön täydellinen muutos. Vielä helmikuussa Starr oli kevyesti koko saaren vihatuin mies ja Devlin rakastetuin sankari. Nyt, kahdeksaa lyhyttä kuukautta myöhemmin tilanne oli täysin toinen. Muutos oli salamannopea. Vielä edellisessä tapahtumassa Devlin oli kansan sankari, mutta nyt Starr oli (totuuden) sanoillaan kääntänyt Devlinin kotiyleisön lähes kokonaan tätä vastaan. Starr oli puolestaan Irlannin, OTT:n ja koko itsenäisen painin kentän sankari. Progress-kohtaamisen dynamiikka oli vedetty nyt tappiin ja vähän ylikin.

“Everyone will come, everyone will come to my funeral to make sure that I stay dead”, laulaa Marilyn Manson kappaleessa Four Rusted Horses, joka saattelee Starrin kehään. Siitä hetkestä lähtien olen virittäytynyt tähän tunnelmaan. Starr ei ole puhtoinen sankari, hän on edelleen se sama epätoivoinen ja samalla traaginenkin hahmo kuin keväälläkin. Devlin ei ole pettänyt kotimaansa faneja, hänet on vain maalattu hirviöksi työpaikkansa ansiosta.

Kehätoiminta on myös huippuluokkaa, etenkin alkumetreillä, kun Starr ja Devlin haluavat repiä toisensa kappaleiksi sekä yllättäen jopa hakevat ottelun lopetusta mahdollisimman nopeasti. Heikkojakin hetkiä nähdään, kun brittipainiin torakan lailla pureutunut nyrkkeilyspotti nostaa rumaa päätään ja melodraamamittari vedetään ylikierroksille mestaruusvyön kanssa sekoilun yhteydessä. Itselleni nämä ovat vain naarmuja tämän kohtaamisen ja oikeastaan tämän koko feudin kilvessä. Starr vastaan Devlin oli kiistatta vuoden feudi ja Starr samalla vuoden painija. Tämä oli kaikelle sopiva päätös.

Sijoitus: Top 10

AXIS (Go Shiozaki & Katsuhiko Nakajima) vs Kongoh (Masa Kitamiya & Yoshiki Inamura)
GHC Heavyweight Tag Team Championship

(NOAH The Best, 2.11)

Kahden entisen GHC Heavyweight -mestarin Katsuhiko Nakajiman ja Go Shiozakin muodostama AXIS oli noussut yhdeksi maailman parhaista joukkueista ja pitivät joukkuemestaruutta hallussaan kolmannen kerran. Haastajiksi marraskuun suuren Sumo Hallissa käytävään tapahtumaan nousivat Kongoh-joukon edustajat Masa Kitamiya sekä Yoshiki Inamura. Kitamiya oli onnistunut selättämään Nakajiman kuuden hengen joukkueottelussa, jonka ansiosta Kongoh ansaitsi mestaruusottelun. Kitamiya oli lisäksi ollut aikoinaan Nakajiman joukkuepari, mutta duo oli eronnut toisistaan jo aikaa sitten.

Tämä oli se mainitsemani varteenotettava haastaja vuoden parhaaksi joukkueotteluksi.

Jos Inamuran sangen koomista ulkonäköä ei oteta lukuun, tämä kohtaaminen oli mahtavan fyysinen ja vakava taistelu kahden periksiantamattoman parituksen välillä. Shiozaki oli tuttu lähinnä nimeltä ja muutamista klipeistä, kun taas Kitamiya ja Inamura olivat itselleni ennen ottelua vielä tuntemattomia. Nakajimaan olin tutustunut hänen NJPW-visiitillään joitain vuosia takaperin, mutta sen jälkeen mies oli uudistunut rankalla kädellä ja noussut hämmästyttävän karismaattiseksi yksilöksi. Nakajima olikin ottelun tähti suorastaan murhaavilla potkuillaan. AXIS toi otteluun mukaan iskuvoiman potkujen ja avokämmenten muodossa, kun taas Kongoh vastasi voimaliikkeillä. Itse asiassa koko ottelun alkupuoli meni AXISin täydellisessä hallinnassa, kun Nakajima tappio Kitamiyan Brainbusterilla kymmeneksi minuutiksi ja AXIS pääsi myllyttämään kohtuullisen kokematonta Inamuraa vapaasti. Kun Kitamiya vihdoin nousi kuolleista, iski koko ottelun hienous kasvoille kuin lentävä turska. Kovia iskuja, kovaa taistelutahtoa ja kovaa mähinää, mitä muuta sitä voi painifani toivoa.

Sijoitus: Top 10

Jon Moxley vs Kenny Omega
Lights Out

(AEW Full Gear, 9.11.)

Jon Moxley antoi myrskyvaroituksen koko universumille rynnätessään kehään AEW:n Double or Nothing -tapahtuman päätteeksi. Rytäkässä saivat purra kanveesia Chris Jericho, ottelun tuomari sekä Kenny Omega. Omegalla riitti virtaa pistää hetkeksi vastaan, kunnes hänet viskattiin pelimerkkikasan päältä alas. Moxley ja Omega jatkoivat taisteluaan kesällä nahistessaan Fyter Festissä ja kaksikon ensikohtaamisen piti tapahtua jo All Outissa. Moxleyn olkapää kuitenkin tulehtui vaarallisesti ja ottelua jouduttiin lykkäämään. Lykkäys heitti vaan lisää bensaa liekkeihin kaksikon rähistessä keskenään monessakin eri Dynamiten jaksossa. Lopulta, Moxleyn harmiksi, kaksikon väliseksi otteluksi sovittiin Lights Out -stipulaatiolla käytävä kohtaaminen. Kaikki olisi sallittua, mutta ottelua ei koskaan virallisesti tapahtuisi eikä otettaisi huomioon painijoiden tilastoissa. Omega pääsisi taistelemaan Moxleyn erikoisympäristössä ja näyttämään kykynsä myös verisissä mittelöissä.

“It’s time for some fucking garbage wrestling!”

Tämä ottelu sai käsittääkseni kohtuullisen jakautuneen vastaanoton, ainakin kansainvälisesti. Kotimaassamme ottelu ylsi kolmannelle sijalle vuoden ottelua valitessa. Eihän tämä nyt niin kova ollut, mutta rakastin kuitenkin. Suurella Yhdysvaltalaisella näyttämöllä ei näin brutaalia HC-ottelua olla liian usein nähty. Omega ja Moxley eivät tyytyneet pelkästään normaaleihin keppeihin ja roskiksiin, vaan esiin kaivettiin nastat, lasinsirpaleet, Tiny Ironin korut ja ihmeellinen piikilankahärveli. Ottelun rakentelu lupasi väkivaltaista verenvuodatusta ja sitä todellakin saatiin. Omega sopeutui tähän ympäristöön hyvin ja Moxley oli luonnollisesti kuin kotonaan. Tämä on vähän sellainen ottelu, jota joko vihaa tai sitten rakastaa.

Sijoitus: Top 50

Ben-K vs Naruki Doi
Open the Dream Gate

(DG Final Gate, 15.12.)

Ben-K oli raivannut tieltään jo kolme kovan luokan haastajaa. Vuoden viimeisessä suuressa tapahtumassa oli vastassa neljäs. Naruki Doi oli yksi “kuudesta suuresta”, mutta yksilömenestys oli karttanut miestä kaukaa läpi vuosikymmenen. Doi aloitti vuosikymmenen mestarina, mutta hävittyään vyön vuoden 2010 alussa ei uutta voittoa ollut tullut edes kahdeksan haaston jälkeen. Nyt vastassa oli promootion uusi ässä ja samalla mies, joka petti Doin luottamuksen käännyttyään Maximumia vastaan vuonna 2018. Nyt Ben-K oli toki muuttunut mies, kun oli saanut potkut R.E.D:stä, mutta kaunoja oli vielä jäljellä.

Jos ei ole tullut listan aikana selväksi, että olin tänä vuonna erittäin heikkona veteraanin ja nuorukaisen väliseen dynamiikkaan (huikka), niin lopetetaan tämä listaus luonnollisesti tuon kyseisen arkkityypin ottelulla. Doi ei voinut vastata Ben-K:n voimaan, mutta oli nuorta kollia paljon ovelampi. Doi tiesi, että hänen pitäisi pehmittää Benkun niskaa omaa valttikorttiaan varten. Benkkua ei noin vaan kaadettu, vaan Doi joutuu tyhjentämään koko arsenaalinsa pärjätäkseen hallitsevalle mestarille.

Etenkin ottelun loppupuolisko kului täysin penkin reunalla lopputulosta jännittäessä. Dragon Gate toimittaa kerta toisensa jälkeen huomion kaappavissa loppurutistuksissa. Tämä oli siitä ensiluokkainen esimerkki Doin ja Benkun vaihtaessa keskenään pommeja ja läheltä piti -tilanteita. Mukana oli myös ehkä suosikkivastaiskuni Benkun tavaramerkkikeihästykselle. Sen nimi oli naama kenkään.

Tämä ottelu ja viimeistään todisti Benkun kuuluvan Dragon Gaten huipulle, niin vahvoja olivat loppuvuoden näytöt valtavan paineen alle. Ben-K:n nuori ura on vasta alussa ja tarjolla on jo näin kovia otteluita.

Tämänkaltaisten pääotteluiden takia, jotka tihkuvat historiaa, panosta, tunnelmaa ja ensiluokkaista painia, tämän takia minä katson tätä lajia.

Sijoitus: Top 10

---

Eniten otteluita per liiga (ja linkit mahdollisiin suoratoistopalveluihin):

1. NJPW: 12 ottelua
2. Dragon Gate, Progress, GCW: 4 ottelua
3. OTT, DDT, Impact: 3 ottelua
4. wXw, AEW, RevPro, NOAH, PWG: 2 ottelua
5. WWE, IWTV, Sendai Girls, FCF, Riptide: 1 ottelu

---

NJPW piti jälleen kärkipaikkansa, mutta samalla kaikki muut promootiot tipahtivat kauas taakse. Tänä vuonna 17 eri promootion ottelu pääsi listalle, kun viime vuonna promootioita oli 16. Listalta tippuivat MLW, EVE, Beyond ja ROH. All Inin ottelun lasken AEW:n jatkumoon. Listalle nousivat siis AEW, IWTV, Sendai Girls, Riptide, RevPro ja NOAH.

---

Eniten otteluita per painija:

1. David Starr (5 ottelua)
2. Jordan Devlin, Will Ospreay (4 ottelua)
3. WALTER, Tomohiro Ishii, Minoru Suzuki, Shingo Takagi (3 ottelua)
4. Jon Moxley, Kaito Ishida, Ben-K, Jay White, PAC, Naruki Doi, Aussie Open, Laredo Kid, Konosuke Takeshita, Kenny Omega (2 ottelua)

---

Viime vuonna Walter oli kiistaton keisari, mutta tippuu nyt sattuneista syistä jaetulle kolmannelle sijalle. Starr nipistää kärkeen, mutta tänä vuonna tuntui olevan selkeästi enemmän yhden ottelun ihmeitä. Viime vuonna 21 henkeä sai vähintään kaksi ottelua listalle, tänä vuonna jäätiin 18 painijaan.

---

Tulipahan taas tämäkin tehtyä. Kiitoksia kaikille lukijoille, jotka ovat tämän päässeet loppuun asti. Toivottavasti mielenkiinto heräis etsimään joitain listan otteluita käsiisi. Palataan asiaan taas vuoden kuluttua.