Vuoden 2020 kaksikymmentäviisi kovinta ottelua
Vuosi 2020 ei ollut ihan tavallinen vuosi.
Koronapandemia langetti varjonsa myös painimaailman ylle maaliskuussa ja toiveet pikaisesta paluusta takaisin normaaliin haihtuivat kevään mittaan. Myös kesällä painimaailmaa järisyttänyt #SpeakingOut-liike päätti painijoiden uria ja sulki muutaman promootion ovet.
AEW piti amerikkalaisen painiskenen pinnalla Jacksonvillen tukikohdassaan. New Japanilla oli varaa ottaa muutaman kuukauden tauko massiivisesti onnistuneen kaksipäiväisen Wrestle Kingdomin jälkeen, mutta paluu ei tapahtunut ilman buukkaukseen kohdistunutta kritiikkivyöryä. Muut japanilaiset firmat taistelivat epidemian läpi ensin tyhjille katsomoille ja uuteen nousuun yleisörajoitusten alaisena. Pohjois-Amerikka ja Eurooppa hiljenivät painitapahtumien osalta lähes koko vuodeksi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. WWE linnoittautui LED-helvettiin.
Pitkälti koronan ansiosta en voi sanoa nähneeni menneenä vuonna tarpeeksi otteluita, jotka täyttäisivät paikat täydellä viidenkymmenen ottelun listalla. Joten tämän vuoden lista jää vain puoleen parista edellisestä vuodesta.
Kiinnostavatko männävuosien huippuottelut? Kurkkaa vuosien 2018 ja 2019 listat!
Tähän väliin jälleen pieni muistutus:
Muutama huomio ennen kuin pääsemme alkuun. Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.
Vuoden läpi kuljetaan kronologisessa järjestyksessä ja ottelut on luokiteltu kolmeen, toivottavasti yksiselitteiseen kategoriaan: top 3, top 10 ja top 25.
Eiköhän siirrytä siis jälleen kunniamainintojen kautta takaisin tammikuuhun…
Kunniamaininnat:
Thunder Rosa vs Allysin Kay – NWA Hard Times (24.1.2020)
Hangman Page & Kenny Omega vs Lucha Bros – AEW Dynamite (19.2.2020)
PAC vs Kenny Omega – AEW Dynamite (26.2.2020)
Daniel Bryan vs Drew Gulak – WWE Elimination Chamber (8.3.2020)
Jordynne Grace vs Deanna Purazzo – Impact Slammiversary XVIII (18.7.2020)
Toryumon Generation (Naruki Doi, Don Fujii, Shuji Kondo & Susumu Yokosuka) vs Kento Kobune, Taketo Kamei, Madoka Kikuta & Sora Fujikawa – DG Gate of Adventure Day 5 (15.8.2020)
Shemeikka vs Valentine – FCF Wrestling Show Live! (5.9.2020)
Masaaki Mochizuki vs Kaito Kiyomiya – NOAH N-1 Victory Day 1 (18.9.2020)
Jason Lee & Kota Minoura vs Dragon Kid & Susumu Yokosuka – DG Dangerous Gate 2020 (21.9.2020)
Jonathan Gresham vs Lee Moriarty – GCW Joey Janela’s Spring Break 4 (10.10.2020)
Triple Crown Championship
Kento Miyahara vs Jake Lee
(AJPW New Year Wars 2020 Day 2, 3.1.)
Lista ei poikkeuksellisesti käynnisty sillä pakollisella pölinällä perinteikkäästä Tokyo Domesta. Samalla kun NJPW valmistautui kaksi-iltaista Wrestle Kingdomia varten, myös muut japanilaiset firmat hyödynsivät pöhinää Tokiossa järjestäen tapahtumia Korakuen Hallista käsin. All Japanin vuoden toisen tapahtuman pääotteluna oli tarjolla Kento Miyaharan Triple Crown -mestaruuskauden yhdeksäs puolustus. Miyahara oli kohonnut AJPW:n kiistattomaksi ässäksi ja vakituiseksi mestariksi. Nyt miehellä oli kuitenkin tähtäimessään historiankirjojen uudelleenkirjoitus, nimittäin legendaarisen Toshiaki Kawadan puolustusten määrän rikkominen yhdellä kaudella. Vastassa tammikuisena iltapäivänä oli toinen AJPW:n nuorista yläkortin nimistä Jake Lee. Lee oli vasta lokakuussa haastanut Miyaharan, mutta sai uuden mahdollisuuden selätettyään mestarin vuoden lopun joukkueturnauksen aikana.
Katsoin tämän ottelun muistaakseni kevään hiljaisten kuukausien aikana ja pelkkä mylvivä yleisö kohotti välittömästi tämän osakkeita. Ilmassa oli sitä kuuluisaa Ison Ottelun Tuntua heti alkuvideosta lähtien.
Häpeäkseni muistelisin, että tämä on ensimmäinen ottelu, minkä näen Miyaharalta (ja samalla myös Leeltä). Miyaharan nousu AJPW:n johtotähdeksi on se elementti, joka on pitänyt firman jokseenkin relevanttina ja nyt ymmärrän miksi. Miyahara on yksinkertaisesti niin magneettisen karismaattinen painija, että hänen otteluunsa uppoutuu todella helposti ja kivuttomasti. Internetin isot pojat kertovat, että Miyahara osaa otella tasan yhdentyylisen ottelun, mutta siitä minä en osaa sanoa mitään. Näin vakuumissa pystyn vain kehumaan tätä mestaruusottelua. Kovia potkuja, hienoja heittoja ja jännitysmomentteja toisensa jälkeen ottelun loppupuolella. Erinomainen tapa tutustua kummankin miehen otteisiin.
Sijoitus: Top 25
GHC Heavyweight Championship
Kaito Kiyomiya vs Go Shiozaki
(NOAH New Sunrise, 4.1.)
Kaito Kiyomiyan ensimmäinen kausi GHC Heavyweight -vyön kanssa oli kestänyt hieman yli vuoden päivät saavuttaessa vuoteen 2020. Matkalla oli kaatunut NOAH-legendoja, kuten Takashi Sugiura ja Naomichi Marufuji, sekä nykypäivän kärkinimiä, kuten Katsuhiko Nakajima ja Kenoh. Nyt Korakuenin painipyhätössä vastaan asettui mies, johon tiivistyy paljon NOAHin historiaa. Kenta Kobashin oppipoika, kolminkertainen GHC Heavyweight -mestari Go Shiozaki saapui otteluun hallitsevana joukkuemestarina. Fanit ovat vihdoin armahtaneet monivuotisen reissun All Japaniin. Kumpi poistuisi paikalta mestarina? Poika, jonka paikka NOAHin tulevaisuuden messiaana on jo lähes kirjoitettu tähtiin vai mies, joka janoaa takaisin kukkulan kuninkaaksi? Kaksi vihreään pukeutunutta soturia uskovat molemmat olevansa NOAHin kasvot. Legendaarisen Kobashin läsnäolo tuo ilmaan vielä pientä lisäenergiaa.
Se oikeasti paras ottelu, joka oteltiin 4.1.
Kiyomiyalla on puolellaan nopeus, nuoruus ja ketteryys. Shiozakin aseita ovat puolestaan kokemus ja hänen oikea kätensä. Avokämmenet ja lariatit murjovat nuorta mestaria säälittä. Samalla Kiyomiyalla on kuitenkin rakonen johon keskittyä, nimittäin Shiozakin vammautunut kyynärpää.
Kiyomiya ammentaa paljon esikuvaltaan Mitsuharu Misawalta, kun taas Shiozaki kanavoi koko NOAHin historiaa Kobashin, Misawan ja jopa Vaderin kautta.
Nuo palaset luovat ottelulle rungon, mutta kohtaaminen tuntuu silti paljon suuremmalta. Shiozaki näyttää ja tuntuu siltä, että hänet on vihdoin näiden kaikkien vuosien jälkeen hyväksytty. Kiyomiya ei ole Okada, hän ei ole Miyahara, eikä hän ole Takeshita, mutta hän on erinomainen nuori tähti suurissa saappaissa.
Kokonaisuus on erinomainen. Kiyomita myy Shiozakin murjomista erinomaisesti ja homma soljuu vaivatta alusta loppuun. Eipä niitä muutamia sairaitakaan spotteja ole unohdettu, NOAHissa kun kerta ollaan.
Shiozakin erinomainen vuosi käynnistyi tästä ja vaikka myöhemmät kohtaamiset ovat saaneet vielä enemmän kehuja, niin tämä pysyi läpi vuoden suosikkina miehen otteluista. Okei, sitä yhtä ottelua lukuun ottamatta…
Sijoitus: Top 10
IWGP Heavyweight & IWGP Intercontinental Championship
Kazuchika Okada vs Tetsuya Naito
(NJPW Wrestle Kingdom 14 Day 2, 5.1.)
Kaksipäiväisen Wrestle Kingdomin illat yhdistävä tarina oli taistelu kahden eri mestaruusvyön hallinnasta. Neljä miestä saapui Tokyo Domeen tähtäimessään kohottaa kaksi vyötä yläilmoihin tammikuun viidennen päivän päätteeksi. Kaksi oli kaatunut, kaksi oli jäljellä. Tetsuya Naito vastaan Kazuchika Okada. Yleisön rakastama antisankari ja kaikkien aikojen menestynein IWGP Heavyweight -mestari. Kolmas kohtaaminen Tokyo Domessa. Nyt tai ei koskaan.
Ensimmäinen kohtaaminen nähtiin jo vuonna 2007 kahden nuoren pojan välillä. Seuraava kohtaaminen nähtiin vasta vuonna 2012 ja mestaruudesta. Okada oli shokeerannut maailmaa päihittämällä Hiroshi Tanahashin mestaruudesta ensiyrittämällään. Naito ei ollut yhtä onnekas kaatuessaan Rainmakerin edessä.
Tokyo Dome, 2014. Naito on G1 Climaxin jälkeen kylmempi kuin Opel talvisessa Kainuussa. Fanit äänestävät historiallisesti Okadan ja Naiton pois illan pääottelusta Tanahashin ja Shinsuke Nakamuran Intercontinental -mestaruusottelun tieltä. Okada kaataa Naiton rutiininomaisesti.
Meksiko, 2015. Limboon ajautunut Naito löytää itsensä Meksikon Los Ingobernablesista ja luo nahkansa. Japaniin palaa Naito, joka ei näytä enää välittävän mistään. Tranquilo. Miehen suosio räjähtää pikaisesti kotimaassa ja Los Ingobernables de Japon -fanituotteet viedään käsistä.
Kevät 2016. Naito saa mestaruusottelun Okadaa vastaan. SANADAn debyytti johtaa Naiton voittoon ja ensimmäiseen mestaruuskauteen. Ilo on lyhytaikainen vyön palatessa takaisin Okadan vyötäisille muutamaa kuukautta myöhemmin.
Tokyo Dome, 2018. Kaikki on kuin satukirjassa ikään. Naito on palannut G1 Climaxin voittajaksi. Kenellekään ei tulisi mieleenkään äänestää firman suosituinta painijaa ulos vuoden suurimman tapahtuman pääottelusta. Tiellä on enää Okada, joka on hallinnut järkähtämättä siitä asti, kun voitti vyönsä takaisin Naitolta. Kauniseen tarinaan kirjoitetaan viimeinen luku. Kukaan ei tule enää eteen. Mikään ei tule enää eteen.
Kolmekymmentäviisi minuuttia myöhemmin Naito on jälleen päihitetty. Okada jatkaa mammuttimaista mestaruuskauttaan kesään asti.
Tokyo Dome, 2020. Naito saapuu paikalle kaiken menettäneenä. Jay White vei hänen voittomahdollisuutensa G1 Climaxissa. Jay White vei hänen Intercontinental -mestaruutensa. Naito käyttää viimeisen oljenkortensa ja kaataa Jay Whiten tammikuun neljäntenä. Edessä on enää yksi mies. Kazuchika Okada.
Nyt tai ei koskaan.
Paljon jää tuosta kertauksestakin puuttumaan, mutta tämä ottelu on viimeisen kahdeksan vuoden tarinan tämänhetkinen päätepiste.
Katarsis.
Itse ottelu oli sitä, mitä voi odottaa isolta New Japanin pääottelulta. Suuria tunteita, viittauksia menneisiin kohtaamisiiin, hyvä sisäinen tarina, tulikuuma yleisö ja erinomaista painia.
Sanat eivät tee tälle kohtaamiselle oikeutta.
Sijoitus: Top 3
Progress Championship
Cara Noir vs Ilja Dragunov vs Kyle Fletcher vs Paul Robinson
(Progress Chapter 101: Dalmatians, 19.1.)
Lontoolaisen Progress Wrestlingin vuoden ensimmäisen tapahtuman pääottelun oli alun perin tarkoitus olla Cara Noirin ja Eddie Denniksen välinen kohtaaminen Progressin mestaruudesta. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Dennis olkapää meni sijoiltaan NXT UK -ohjelman tammikuisissa nauhoituksissa ottelussa Trent Seveniä vastaan. Loukkaantuminen oli Dennikselle kolmas merkittävä olkapäävamma vain muutaman vuoden sisään. Edelliset vammat olivat jo kahdesti katkaisseet Denniksen heel runin momentumin ja kolmas kerta teki jälleen kipeää. Niinpä mies saapui vakatoimaan vyön tapahtuman alkajaisiksi. Samalla ilmoitettiin uusi mestaruusottelu illan päätteeksi. Cara Noirin lisäksi mestaruudesta ottelisivat illan kolmen yksilöottelun voittajat. Ilja Dragunov voitti Mark Andrewsin, Kyle Fletcher päihitti LJ Clearyn ja Paul Robinson puolusti Proteus-mestaruutta voitokkaasti A-Kidiä vastaan napaten itselleen samalla paikan pääottelusta.
Progress oli luisunut pahasti alamäkeen läpi edeltävän vuoden huippuotteluiden vähentyessä, juonikuvioiden jäädessä kuiviksi törähdyksiksi, uusien huipputulokkaiden ilmaantumisen tyrehtyessä ja yleisömäärien vähentyessä silmien edessä. NXT UK oli vienyt Progressin omistajien alkuperäisen omistajakolmikon täyden huomion ja vuoden 2019 Progress maistui valtaosin lähinnä mikrossa lämmitetyiltä tähteiltä. Koko alamäen alun voi jäljittää Pete Dunnen mestaruusvoittoon syksyllä 2016, mutta jätetään nyt vanhojen muistelu vähän vähemmälle. Tämän ottelun ajaksi vanha taika palasi hetkeksi aikaa Electric Ballroomiin. Noir ja Dragunov olivat otelleet keskenään sarjan kovia otteluita loppuvuodesta ja jatkoivat samalla, melkoisen yliteatraalisella linjalla myös tällä kertaa. Fletcher etsi vielä pahasti itseään yksilöpainijana ilman loukkaantunutta joukkuepariaan Mark Davisia, mutta oli erittäin toimiva palanen tässä ottelussa. Eikä sovi unohtaa ”Robboa”, Progressin historian tärkeintä syvyyspalasta. Näiden neljän painijan yhdistelmä tarjosi jännittävän toimintapakkauksen, joka pystyi oikeasti päättymään kenen tahansa voittoon. Tämä oli parasta, mitä Progress ehti tänä vuonna tarjota.
Ja jos ollaan rehellisiä, ei tämä ollut samanlainen klassikko kuin esimerkiksi Walterin ja Timothy Thatcherin brutaali mähinä tai Jimmy Havocin ja Will Ospreayn vuoristorata vuosia sitten. Minulla on tätä kirjoittaessa vahva epäilys, että monella tämän ottelun nähneellä tämä ei kutittele top-listoja.
Tämä ottelu on näin korkealla puhtaasti sentimentaalisista syistä. Muuten paikka kärkikymmenikössä olisi auennut muuan DDT-ottelulle, josta puhutaan hieman myöhemmin.
Minulle tämä edustaa pitkään rakastamani painifirman ehkäpä viimeistä kunnian hetkeä. Progress on NXT UK:n jälkeisessä ydintalvessa kuihtunut raato. #SpeakingOut huuhtoi ulos firman johtoportaan, kaikki kolme vakiotuomaria, hallitsevat joukkuemestarit sekä valtavia palasia firman historiaa. Dragunov ja muut NXT UK -sopimuksien kanssa painivat sankarit ovat lähinnä kivulias muistutus siitä, että ”Punk Rock Pro Wrestling” on farmiliigan farmiliigan farmiliiga. Robinson ehti eläköityä jo kerran. Fletcher saattaa jäädä kotimaahansa Australiaan koronan jälkeen, nousten sellaisen skenen tähdeksi, joka on vielä nousussa. Cara Noirin vanavedessä on muitakin nousevia nimiä, kuten Spike Trivet, Gene Munny ja Chuck Mambo, mutta sielu tuntuu olevan hukassa, mahdollisesti lopullisesti. Tuoko uusi johtoporras uutta virtaa, uusia ideoita ja uuden tulemisen, se jää nähtäväksi koronan jälkeisessä painimaailmassa.
Tämä ottelu voi hyvinkin jäädä viimeiseksi hyväksi muistoksi Progressista. Se oli yksi päällimmäisiä tunteita katkaistaessani lähes viisi vuotta kestäneen kauden Progressin VOD-palvelun tilaajana loppukesästä.
Viimeinen sammuttaa valot.
Sijoitus: Top 10
Open the Dream Gate Championship
Naruki Doi vs Kzy
(DG Truth Gate Day 4, 7.2.)
Harva mies pystyy aloittamaan kaksi eri vuosikymmentä mestarina. Naruki Doi oli yksi noista miehistä. Doi aloitti vuoden 2010 Open the Dream Gate -mestarina ja sai mestaruuden jälleen vyötäisilleen lähes kymmenen vuotta edellisen kauden päättymisen jälkeen loppuvuodesta 2019. Tammikuussa ei kukaan tullut vielä koputtelemaan vyön portteja, mutta helmikuussa Doi sai pistää mestaruutensa ensimmäistä kertaa peliin. Vastaan asettui yleisön rakastama Kzy, joka metsästi edelleen ensimmäistä Dream Gate -mestaruuttaan. Miehelle siunaantunut lempinimi ”Mr. February” tuntui siunaukselta sekä kiroukselta. Kzy haastaisi Dream Gate -mestarin kolmantena vuotena putkeen helmikuussa. Kaksi edellistä kertaa, ottelut teräsvaari Masaaki Mochizukia sekä PACia vastaan olivat kuuluneet Dragon Gaten vuosien kovimpiin otteluihin. Nyt pitäisi huippuottelun lisäksi saada myös se voittotili auki.
Noh, Herra Helmikuu iski jälleen. Kzy on ollut pari vuotta huipputasoisen Dragon Gaten yksi parhaimpia kehäsuorittajia ja samalla yksi maailman karismaattisimpia altavastaajia. Kzyn vahvuudet olivat jälleen esillä, kun Doi kohdisti hyökkäyksensä Kzyn niskaan. Tähtäimessä mestarilla oli hänen valttikorttinsa, Dragon Gaten historian suojelluin liike, brutaali Muscular Bomb, joka kaivettiin naftaliinista vain kaikkein tiukimmassa paikassa.
Kzy ansaitsee kaikki kehut, mutta tämä ottelu oli vain alkusoittoa Doin mahtavalle vuodelle. Kahdenkymmenen vuoden veteraani näytti pirteämmältä, varmemmalta ja suuremmalta kuin moneen vuoteen ihan näin yksilöotteluissakin.
Kokonaisuutena ottelu kykeni välttämään Dream Gate -otteluiden perinteistä sapluunaa (turhan pitkää rakententeluvaihetta) ja toimittamaan kokonaisuuden, jota muistelee lämmöllä vielä noin vuotta myöhemmin.
Kaksikolla oli keskenään vielä toinen kova ottelu myöhemmin syksyllä, joka oli yksi vuoden parhaimpia sprinttejä. Senkin suosittelen etsimään käsiinne. Mutta tämä helmikuinen mestaruuskohtaaminen oli pitkään parasta mitä Dragon Gate pystyi tarjoamaan vuonna 2020.
Sijoitus: Top 10
IWGP United States Championship
Jon Moxley vs Minoru Suzuki
(NJPW New Beginning in Osaka 2020, 9.2.)
Jon Moxley oli tehnyt elämänsä virheen. Hyökkäys Lance Archerin kimppuun loppuvuodesta 2019 oli jättänyt tulilinjalle myös sivullisen uhrin. Moxley iski karvaiset sormensa Kuninkaaseen ja luuli selviävänsä hengissä. Moxleyn osalta Wrestle Kingdom oli taputeltu, kun hän sai taisteltua IWGP United States Heavyweight -mestaruuden takaisin itselleen. Moxley sai nopeasti oppia vanhan viisauden: sen minkä taakseen jättää, niin edestään löytää. Tokyo Dome kohahti, kun sadistisesti hymyilevä Minoru Suzuki marssi kehään ja niittasi mestarin maihin tavaramerkkipaalujuntallaan. Moxley maksoi potut pottuina seuraavan illan New Year’s Dashissa hyökätessään Suzukin kimppuun. Unelmaottelulle saatiin pian aika ja paikka ja fanit jäivät odottamaan kohtaamista vesi kielellä.
Tässä ei ollut mitään kaunista ja juuri siksi tämä oli niin mahtava kohtaaminen.
Tämä oli mähinä. Moxley ja Suzuki mätkivät toisiaan säälittä nauraen ja/tai kiroillen läpi taistelun. Ei kai tässä muuta tarvittukaan molempien karisman ja auran kantaessa sitten loppumatkan.
Kuka olisi osannut helmikuussa 2019 arvata, että Jon Moxley ja Minoru Suzuki ottelisivat keskenään yhden vuoden parhaimmista otteluista?
Joskus showpaini on vaan helvetin hauskaa.
Traagisin osa ottelua oli varmaan sen jälkeiset mähinät, jossa rakenneltiin ottelua Moxleyn ja Zack Sabre Jr:n välille. Tuota ottelua olemme sattuneista syistä joutuneet odottelemaan…
Sijoitus: Top 25
AEW World Tag Team Championship
The Young Bucks vs Kenny Omega & Hangman Page
(AEW Revolution, 29.2.)
The Eliten välit olivat alkaneet rakoilla. Cody Rhodes puuhasi pitkälti omiaan läpi vuoden, kun taas muulla nelikolla oli omat ongelmansa. Kenny Omegan piti kaiken järjen mukaan olla promootion suurin tähti, mutta korkean profiilin tappiot Chris Jericholle, PACille ja Jon Moxleylle olivat pakottaneet miehen hakemaan uutta suuntaa. Hangman Page oli puolestaan kärsinyt kirvelevän tappion Chris Jericholle ensimmäisen All Outin pääottelussa eikä ollut toipunut siitä vielä henkisesti, yrittäen jättää Eliten taakseen ja hakien tukea kovin epäterveellisesti kuningas alkoholista. Eliittikumppaneiden joukkuekemia osui kuitenkin yksiin niin hyvin, että kaksikko onnistui viemään joukkuemestaruuden SCU:lta. Kaljaa kittaavasta Hangmanista kasvoi räjähdysmäisesti yksi yleisön suursuosikeista. Haastajiksi kohosivat pikaisesti Jaakonpojan velikullat, The Young Bucks. Vaikka Bucksit kutsuivatkin itseään maailman parhaaksi juokkueeksi, niin mestaruuskulta oli heitä vielä AEW:ssa karttanut. Jännitteet nelikon välillä kasvoivat kutkuttavasti viikosta toiseen. Bucksit olivat vielä hyvää pataa Omegan kanssa, kun taas Page ei olisi halunnut olla enää missään tekemisissä veljesten kanssa. Alkutalven lämpöhuippu saavutettiin yhteishaastattelussa vanhan kunnon Jim Rossin kanssa, kun Bucksit raottivat vihdoin sanaista arkkuaan.
”We made you, Hangman! You were just a jobber at Ring of Honor before we got you into Bullet Club.”
Pagen marssiessa ulos viskilasinsa kanssa, Omega pystyi vain ihmettelemään, pystyisikö hän lopulta luottamaan joukkuepariinsa.
Young Bucksit jakavat mielipiteitä. Se on oikeastaan ollut joukkueen painityylin pointti viimeisen vuosikymmenen ajan. Niinpä ei ollut yllätys, että mielipiteet tästä ottelusta vaihtelivat parhaasta Yhdysvalloissa käydystä joukkueottelusta ikinä, vaan toiseen Bucksien spotfestiin. Ja olihan tämä nyt tekijöidensä näköinen ottelu, niin hyvässä ja pahassa. Onneksi rakastan spotfestejä Bucksien otteluita, joten on aika kehua tätä muutaman rivin verran.
Chicagon yleisö oli puolensa valinnut buuatessaan veljeksille ja syödessään hirttomiehen kädestä. Otteluun johtanut tarina oli vahva, mutta niin oli kehätoimintakin. Tämä nelikko on pyörinyt samoissa otteluissa useamman vuoden, joten ei pitäisi yllättää ketään, että ottelu soljui hyvin eteenpäin.
Ottelun kantavana juonilankana toimi Pagen ja Matt Jacksonin välinen rähinä. Tämä antoi Nick Jaksonille tilaa keskittyä rooliinsa sinä hieman rauhallisempana veljeksenä ja Omegalle olla, noh, Kenny Omega. Voisin sanoa, että rakenteellisesti tämä ammensi paljon parin vuoden takaisesta Young Bucks/Golden Lovers -ottelusta. Aivan kuten taalojen ja rakastajien ottelu, myös tämä loisti pienissä heitoissa menneisyyden tapahtumiin ja tarinankerronnan elementteihin, joita oli ripoteltu ympäri ottelua. Page lukitsemassa Marty Scurllin Chickenwingin kiinni Jacksoniin (spotti, joka on vanhentunut erittäin hyvin) ja Golden Triggerin kaivaminen esiin kikkalaatikosta keskisormena Omegalle ovat vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Kokonaisuus kesti jopa sen, että Page nousi ylös liian nopeasti rampille tehdystä paalujuntasta.
Kaikkien aikojen paras joukkueottelu? En nyt menisi sanomaan.
Bucksien uran paras joukkueottelu? PWG-klassikot menevät nostalgialaseilla edelle.
Vuoden paras (kaksi vastaan kaksi) joukkueottelu? Kyllä.
Sijoitus: Top 10
Mascara Contra Mascara
Villano III Jr vs Aereo
(AAA, 1.3.)
Lucha libressä mikään asia ei ole niin pyhä kuin luchadorin naamio. Mestaruuksia tulee ja menee, mutta naamion mukana kulkee oma identiteetti, historia ja jopa oman suvun perintö. Ja kun vihanpito yltyy oikein veriseksi, on jäljellä vain yksi vaihtoehto. Luchas des Apuestas. Illan päätteeksi toinen osapuoli paljastaa kasvonsa ja syntymänimensä. Tähän tilanteeseen olivat päätyneet lurjusmaisen Villanon painisuvun tulevaisuuden toivo Villano III Jr sekä Juarezin alueen sankari, 30-vuotias Aereo.
Jos kurkkaat Meksikon meinigissä vaan kiillotetun TripleManian, niin tämä on rujo palautus maan pinnalle. Betonisessa jumppasalissa soivat torvet kahden gladiaattorin ryhtyessä taistelemaan identiteetistään.
Niin kummalta kuin se kuulostaakin sanoa kirjoittaa, niin tämä ottelu oli oikealla tavalla karu. Villanon ja Aereon ketjupaini ei ole virheetöntä, kolahdukset aivan liian teräksisen roskasäiliön kanssa ovat aivan liian ikäviä ja ottelu hajoaa paikoin kasaan. Ja juuri nuo tekijät tekevät ottelusta niin kiinnostavan katsottavan. Nämä miehet eivät ole El Hijo Del Vikingon tai Rey Fenixin kaltaisia atleettisia luonnonlahjakkuuksia tai Psycho Clownin tai Dr Wagner Jr:n kaltaisia kansan villitsijöitä. Tässä on mukana kaksi painijaa, jotka vuodattivat (sydän)vertaan betonille luodakseen paikan päälle olevalle yleisölle unohtumattoman kokemuksen.
Ottelu löytää kolmen näytöksensä aikana oikean tasapainon luchatyylisen ketjupainin, ruman brawlaamisen, isojen manööverien tykityksen ja perinteisen luchasekoilun välille.
Kaiken kruunaa lopetus, josta en osaa vieläkään sanoa rakastinko vai vihasinko sitä. Tehtävänsä se ainakin teki.
Ottelun tasosta kertoo eniten se, että se on onnistunut nousemaan kansainvälisestikin keskusteluun vuoden parhaimmasta ottelusta, joka on kovin harvinainen meriitti lucha-ottelulle.
Sijoitus: Top 10
GHC Heavyweight Championship
Go Shiozaki vs Kazuyuki Fujita
(NOAH The Chronicle Vol. 2, 29.3.)
Go Shiozaki oli noussut NOAHin huipulle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2016. Ensimmäinen haastaja ei tosiaan ollut helpoimmasta päästä, kun vastaan asettui entinen IWGP Heavyweight -mestari Kazuyuki Fujita. ”Inokismin viimeinen soturi” oli saapunut freelancerina NOAHiin loppuvuodesta 2019 ja napsinut kovia päänahkoja. Nyt ulkopuolinen valloittaja yrittäisi jälleen saada NOAHin suurimman ja kauneimman palkinnon käsiinsä. Edessä seisoi vain NOAHin perinnön kantaja Shiozaki, joka totesi itsevarmasti: ”I am NOAH.”
”Mestariteos” on termi, jota heitellään ympäriinsä kohtuullisen holtittomasti. Ja, noh, niin heitän minäkin.
Tämä ottelu on mestariteos.
Ei, sen ei kuulukaan käydä järkeen.
Miten tämä ottelu, jossa on mukana vähäiset kunnian päivänsä vuosikausia sitten nähnyt Kazuyuki Fujita, voi olla mestariteos?
Miten tämä ottelu, joka kestää lähes tunnin ilman yleisöä, voi olla mestariteos?
Miten tämä ottelu, jonka yllä roikkui vahvana maailman lukkoon lyöneen koronapandemian varjo, voi olla mestariteos?
Koska Shiozakin ja Fujitan kohtaaminen on ainoa näkemäni ottelu viime vuonna, joka oli niin hyvä juuri sen takia, että yleisössä ollut yhtään katsojaa. Koska tämä oli ottelu, jota ei voi toistaa. Koska tämä oli ottelu, jota en saanut mielestäni koko vuonna.
Kirjoitin keväämmällä tästä ottelusta kolumninkin, mutta päätin jättää sen julkaisematta. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta lukea mutinaa jostain ”pikkufirman” matsista, jota kukaan ei kuitenkaan katsoisi suosituksista huolimatta. Niinpä tähän väliin on hyvä asettaa viimeinen kehotus. Jos et ole nähnyt tätä ottelua, tai vielä parempaa, et edes tiedä mitä tässä ottelussa tapahtuu, käy katsomassa se nyt. Tämän tekstin loppuun lukeminen voi odottaa. Ota hyvä asento, varaa tunti aikaa ja ole mukana avoimin mielin.
Matsi katsottu? Hyvä. Puhutaan siitä hetki.
Puolituntinen tuijotuskilpailu kuulostaa aivan helvetin typerältä idealta. Se kuulostaa hassutteluhetkeltä Chikarassa, DDT:ssä tai astetta psykoottisemmassa FCF:n Sideshow -tapahtumassa. Mutta tämä ei ollut hassuttelua. Tämä oli kuolemanvakavaa. Katsojana suhtautuminen ensimmäiseen puolituntiseen vaihtelee jatkuvasti. Ensin kilpaa seuraa vakavana, sitten naurattaa, sitten alkaa jo vilkuilemaan kelloa, pituus alkaa muuttua absurdiksi, jokainen sekunti tuntuu piinaavalta, kunnes yhtäkkiä kaikki vaan klikkaa. Valehtelematta yksi painivuoden sykähdyttävimmistä hetkistä nähtiin, kun Fujita vaihtoi kulmaa. Vaihtoi kulmaa. Jokainen pienikin lihaksen värähdys alkaa päräyttää kovemmin kuin tuplavoltti kierteellä telemark-alastulon kera.
Ja kun tahtojen taisto vihdoin loppuu, niin ottelu saavuttaa paikoin vielä kovempia psykoosin tasoja. Fujita juomassa käsidesiä. Marssi aavemaisen tyhjän Korakuen Hallin lävitse. Kuvottavat potkut suoraan päähän.
Niin, olihan tässä lopussa vielä ihan purohenkinen mätkekin saatu upotettua. Mutta se kalpenee edeltävän kokemuksen rinnalla.
Mietin vuoden loppupuolella pitkään, mitkä ottelut olivat aivan vuoden kärkikamaa. Ja kerta toisensa jälkeen tämä ottelu palasi kummittelemaan mieleeni. En muista milloin viimeksi jokin tietty ottelu on pysynyt näin elävänä mielessäni näin pitkään. Kutsukaa hulluksi, kutsukaa tyhmäksi, kutsukaa vaikka toopeksi, mutta tätä parempia otteluita ei nähty tänä vuonna kuin kaksi.
Sijoitus: Top 3
Zeus, SUWAMA & Kento Miyahara vs Jake Lee, Shuji Ishikawa & Yuma Aoyagi
(AJPW What We Can Do Now, 6.4.)
All Japan palasi omalta parin viikon koronapaussiltaan tyhjän yleisön eteen huhtikuun alussa ja päätti pistää kaikki isot tykit illan pääotteluun. SUWAMA oli voittanut Triple Crownin itselleen viimeisessä Korakuenissa ennen koronataukoa. Hänen puolellaan olivat kaksi ex-mestaria Miyahara sekä Zeus. Vastassa olivat SUWAMAn Violent Giants -joukkuepari, ”The Big Dog” Shuji Ishikawa, Jake Lee sekä alkuvuodesta Miyaharaa vastaan kääntynyt nuori Yuma Aoyagi.
Niin käsittämättömältä kuin sen tuntuu sanoa, niin Miyaharan karisma paistoi lävitse jopa enemmän tyhjässä salissa kuin täpötäyden Korakuenin edessä. AJPW korvasi yleisön puutteen tunkemalla alakortissa painineet painijat Shinkiba 1st Ringin lehtereille huutelemaan. Se toimikin yllättävän hyvin Miyaharan villitessä kollegoitaan.
Ottelun kantava voima oli toki jännite joukkueiden välillä (SUWAMA vastaan Ishikawa, Miyahara vastaan Lee ja Aoyagi), mutta myös tiimien sisällä. SUWAMAn joukkueella ei ollut paras historia keskenään ja se myös näkyi. Sulavaa joukkuemenoa tältä on turha odottaa, mutta useiden pienempien tarinoiden risteämispisteenä tämä toimi erinomaisesti. Jos tämän ottelun ”pitkähkön” keston pystyy sulattamaan, niin tästä löytyy paljon pidettävää.
All Japanin buukkaus saattoi loppuvuodesta lähteä jäätävään syöksylaskuun, mutta tämä toimi vielä muistutuksena siitä, että kehätaitoa firmasta kyllä löytyy.
Sijoitus: Top 25
AEW World Championship
Brodie Lee vs Jon Moxley
(AEW Double or Nothing, 23.5.)
Dark Order oli saanut vihdoin johtajansa. The Exalted One oli paljastanut kasvonsa ensimmäisessä tyhjien katsomoiden edessä nauhoitetussa Dynamitessa. Brodie Lee oli saapunut lunastamaan paikkansa AEW:n huipulla. Tähtäimeen joutui nopeasti AEW:n suurimmaksi tähdeksi ja mestariksi kohonnut Jon Moxley. Fyysisen mestaruusvyön Lee ehti viedä itselleen kätyreidensä avulla, mutta tulta ja tappuraa täynnä olevalla Moxleyllä ei ollut aikomustakaan luopua ”Pretty Platiniumista” niin helpolla.
Leen ja Moxleyn välinen mestaruusottelu jäi ehkä hieman psykoottisen Stadium Stampeden varjoon, mutta jysähti silti allekirjoittaneen mieleen ehdottomana huippuotteluna. Sitä kuuluisaa ison ottelun tunnelmaa saatiin jo kehäesittelyissä, kun turvamiesmuuri erotti miehet toisistaan. Ja aivan syystä, sillä heti kellon soitua helvetti oli valloillaan ja mähinä käynnissä.
Brodie Lee oli sukupolvensa paras iso mies ja on valtava sääli, että hän pääsi väläyttämään kykyjään isossa roolissa hävettävän vähän. Lee oli tässä mahtava viskoessaan Moxleytä miten tahtoi, mutta myös ottaessaan kovaa bumppia ja elehtiessään erinomaisesti ottelun aikana. Moxley antoi myös samalla mitalla takaisin alkaessaan sementoida paikkaansa yhtenä vuoden parhaista painijoista jo vuoden alkupuoliskolla. Lopetusta rakastin erityisesti ja se jäikin Villano/Aereon ohella yhdeksi vuoden suosikeistani.
Sijoitus: Top 10
Yuji Nagata vs Minoru Suzuki
(NJPW New Japan Cup Day 2, 17.6.)
Painikansa iloitsi, kun NJPW ilmoitti tähtiensä palaavan kehiin kolmen kuukauden tauon jälkeen. Keväältä peruutettu New Japan Cup aloitti firman uuden tulemisen. Ensimmäisellä kierroksella oli tarjolla pienoinen herkkupala, kun vanhat körmyt Yuji Nagata ja Minoru Suzuki asettuivat jälleen nokikkain. Kaksikolla oli takanaan jo kolme keskinäistä ottelua Tokyo Domen kirkkaiden valojen alla, mutta edellisen kerran kaksikko oli saanut mätkiä toisiaan yksilöottelussa vuonna 2013. Suzukin piti päästä purkamaan katkeruutta menetetystä ottelusta Orange Cassidyä vastaan johonkin.
Vanhat papat löysivät nopeasti salaisuuden toimiviin otteluihin tyhjässä hallissa. Lyödään vaan todella kovaa.
Suzukilla ja Nagatalla olivat edelleen kemiat kohdillaan eikä tätä katsoessa voinut muuta kuin nauttia väkivallan teatterista. Monimutkaisin asia, mitä muistan tässä ottelussa nähneeni, oli Back Suplex. Joskus kovaan otteluun ei tarvitse tulikuumaa yleisöä, kuumaa juonikuviota tai monimutkaisia liikesarjoja. Joskus riittää vaan kun kaksi lajin elävää legendaa lyövät ja potkivat toisiaan suoraan päähän.
Sijoitus: Top 25
NEVER Openweight Championship
Shingo Takagi vs SHO
(NJPW Dominion 2020, 12.7.)
Shingo Takagi ja SHO olivat olleet toistensa kimpussa periaatteessa siitä lähtien kun Takagi saapui firmaan loppuvuodesta 2018. Ensin kaksikko kalisteli sarviaan junioreiden joukkuedivisioonassa. Ensimmäinen yksilökohtaaminen vuoden 2019 Best of the Super Juniors -turnauksen avajaispäivänä oli ehdotonta vuoden parhaimmistoa. Takagi selvisi silloin voittajana ja jatkoi päihittämättömänä turnauksen finaaliin asti. Takagi loikkasi turnauksen jälkeen painoluokkaa ylemmäs, joten vaikutti siltä että seuraavaa kohtaamista SHOn kanssa saataisiin odottaa. Toisin kävi, kun New Japan Cupin osallistujalistaan päästettiin myös juniorit mukaan ja avauskierrokselle arvottiin kaksikko vastakkain. SHO otti shokkivoiton hallitsevasta NEVER-mestarista ja nettosi itselleen mestaruusottelun kesän kuumimpiin bileisiin, Dominioniin.
Pohdin hetkisen, kumpi SHOn ja Takagin vuoden otteluista olisi ollut parempi, mutta astetta isompi Dominionin ottelu vie kissankarvan erolla. NJC:n ottelu oli kova, mutta tyhjässä hallissa mähisty. Dominionin revanssi oli aika lailla samalla viivalla, mutta ainakin sai samalla kuunnella yleisön taputtelua.
Joka tapauksessa puhutaan huippuotteluista. Takagi on löytänyt yhden NJPW-uransa parhaista vastustajista nuoresta SHOsta (paremman kuin Ospreaysta) ja kaksikon iskeminen samaan kehään on lupa ottaa ottelu muistilistalle vuoden parhaimmistoa miettiessäni. Takagi on yksi maailman parhaita painijoita ja saa parhaan irti SHOsta. Energistä iskujenvaihtoa, lihaisia lariatteja ja jännittäviä near falleja, Voiko tältä nyt muuta enää odottaa?
Sijoitus: Top 25
Open the Dream Gate Championship
Naruki Doi vs Eita
(DG Memorial Gate, 2.8.)
Dragon Gate alkoi palailemaan yleisöjen eteen heinäkuun lopussa. Kesän perinteinen King of Gate -turnaus oli hoidettu tyhjille katsomoille. Voittajaksi oli selviytynyt R.E.D-jengin johtaja Eita. Hän ei ollut ainoastaan voittanut King of Gatea, vaan tehnyt sen dominoivaan tapaan, päihittäen itse Open the Dream Gate -mestarin Naruki Doin finaalissa. Memorial Gaten pääottelussa Eita jahtaisi viimeistä mestaruutta, jota hän ei ollut vielä Dragon Gatessa voittanut. Vuosikausien jojoliike keskikortin ja yläkortin välillä saisi viimein päätöksensä… vai saisiko? Joukkueotteluissa ennen mestaruusottelua Eita nimittäin sai tuijotella valoja useampaan otteeseen hävitessään Doille.
Kuten tapahtuman arviossa kirjoittelin, tämä oli Eitan uran paras yksittäinen esitys. Diggasin miehestä suuresti nuorempana babyfacena, mutta heel turnin jälkeinen ketku oli jättänyt kylmäksi aivan liian usein yksilöotteluissa. Nyt kaikki palaset kuitenkin loksahtivat kohdilleen. Alkupuolen hidas rakenteluosuus ei ehkä kaapannut heti mukaansa, mutta maksoi itsensä takaisin ottelun loppupuolella.
Tarinankerronta oli ehdottomasti kohdillaan Eitan kamppaillessa myös henkilökohtaisten demoniensa kanssa. Doi oli oma erinomainen itsensä. Yleisön edessä saatiin aikaiseksi jopa sitä kuuluisaa suuren ottelun tunnelmaa, joka oli ollut kadoksissa painitapahtumista sattuneista syistä läpi kevään ja kesän.
Sijoitus: Top 25
GHC Heavyweight & GHC National Championship
Go Shiozaki vs Kenoh
(NOAH The Chronicle Vol. 3, 10.8.)
New Japan ei ollut ainoa firma, joka harrasti tuplamestaruusotteluita vuonna 2020. Shiozaki oli kaatanut kesällä Akitoshi Saiton sekä Naomichi Marufujin jatkaessaan marssiaan firman raskaan sarjan mestarina. Samalla vuoden 2019 loppupuolella luotua GHC National -mestaruutta kantoi Kenoh (voidaan kirjoittaa myös Kenou tai suomalaisittain Keno, mutta käytän nyt törkeästi nimeä englantilaisittain kirjoitettuna), entinen GHC Heavyweight -mestari hänkin. Kenoh oli saapunut haastamaan Shiozakin mestaruusotteluun Marufujin kaaduttua ja ottelu buukattiiinkin vain viittä päivää myöhemmäksi. Kaksikolla oli vain yksi aiempi kohtaaminen keskenään, jolloin Kenoh oli ollut voitokas.
Kaikista vuoden Shiozaki-otteluista tästä minulla on vähiten sanottavaa. Kovia iskuja nähtiin jälleen puolin ja toisin (en edes muista monta kertaa olen päässyt kirjoittamaan kovista iskuista tämän listan aikana) ja uskottavia near falleja riitti runsaasti. Toisin kuin monissa muissa Shiozakin vuoden mestaruusotteluissa, hänen oikea kätensä ei tällä kertaa ollut niin valtavan moukaroinnin kohteena kuin yleensä. Shiozaki sai kerrankin maksaa pottuja pottuina, kun hän murjoi puolestaan potkuistaan tunnetun Kenohin jalkaa. Eipä tämä kuitenkaan estänyt Kenohia toimittamasta sairaita potkujaan ja tallomisiaan. Ottelun tähtihetki olikin yksi sairaimmista näkemistäni Double Stompeista ikinä.
Shiozakin vuoden 2020 otteluista tämä on ”vain” erittäin hyvä, mutta ei irroita samanlaisia ylisanoja kuin moni muu ottelu. Ehkäpä suurin syy on tällä kertaa ottelun kesto, sillä tällä ei ollut mitään asiaa kestää niin pitkään kuin se loppujen lopuksi kesti.
Sijoitus: Top 25
NEVER Openweight Championship
Shingo Takagi vs Minoru Suzuki
(NJPW Summer Struggle in Jingu, 29.8.)
Minoru Suzuki oli lopulta päässyt pyyhkimään Nagatalla lattiaa, joten seuraavaksi kohteena oli hänelle niin kovin tuttu mestaruusvyö. Shingo Takagi oli jatkanut kauttaan NEVER-vyön kanssa, mutta miten kävisi ottelussa Japanin vaarallisinta miestä vastaan?
New Japanin vuoden kaksi parasta painijaa olivat toivotun ja odotetun maagisia keskenään. Verbit ja adjektiivit alkavat olla jo lopussa Suzukin vuoden tuotannosta puhuessa, joten tyydytään sanomaan, että Suzuki otti kaiken irti tämän vuoden isoista otteluistaan. Mähinät Moxleytä ja Nagataa vastaan olivat erinomaisia, mutta tämä kohtaaminen vei koko potin. Ennen ottelun alkua pelkäsin ettei kaksikko pysty mitenkään vastaamaan odotuksiina, mutta onneksi sain olla taas väärässä. Kyynärpääiskujen läsähtäessä kamppailijoihin pystyin vain hymyilemään yhtä sadistisesti kuin Suzuki tämän(kin) ottelun aikana. Tämä oli täyttä sotaa koko vartin mittaisen kestonsa ajan.
Sijoitus: Top 25
Tetsuya Naito vs Hiroshi Tanahashi
(NJPW G1 Climax Day 2, 20.9)
New Japanin perinteikäs G1 Climax -turnaus sai tällä kertaa alkunsa vasta syyskuun puolella. B-lohkon avauspäivän pääotteluun iskettiin siis luonnollisesti lohkon suurimmat tähdet. Tetsuya Naito ja Hiroshi Tanahashi olivat kamppailleet keskenään vuosien varrella mestaruuksista sekä G1 Climaxin herruudesta. Kaksikymmentä vuotta New Japanin riveissä uskollisesti taistellut Tanahashi on alkanut vihdoin näyttää kuolevaiselta loukkaantumisten kasautuessa, kun taas Naito on uransa huipulla kaksi eri vyötä harteillaan.
Kuten sanoin, tämä tanssi on nähty ennenkin, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa. Edellisestä yksilökohtaamisesta oli ehtinyt kulua jo pari vuotta, joten Naiton ja Tanahashin välistä ottelua odotti innolla. Eikä se tietenkään pettänyt.
Turnauksen aikana nähtiin toki muutama muukin todellinen huippuottelu (Suzuki vs Ibushi, Suzuki vs Tomohiro Ishii), mutta mikään ei lopulta pystynyt ylittämään heti alkumetreillä asetettua rimaa. Ja siihen ehkä suurimpana syynä oli yleisö. Koronarajoituksista huolimatta yleisö oli etenkin loppumetreillä niin kuumana, ettei sitä meinannut erottaa ”tavallisesta” tunnelmasta isojen NJPW-otteluiden aikana. Eikä se yleisö turhaan huutanut. Tanahashi on hidastuneena ja raihnaisena edelleen parempi kuin 98 prosenttia maailman painijoista ja näytti taas mestarillista kykyään hallita yleisöä miten tahtoi. Kyllä te tiedätte, mitä isoihin NJPW-otteluihin kuuluu: historiaa, vastaliikkeitä, isoja near falleja ja jännitystä viimeisiin hetkiin asti.
Vaikkei kaksikko varmaan mitä uutta tuonutkaan enää vanhaan vihanpitoonsa, niin klassikoiden soittelulla pääsee pitkälle, kun klassikot toimivat edelleen vaan niin hyvin.
Sijoitus: Top 25
Dog Collar Match for the TNT Championship
Brodie Lee vs Cody Rhodes
(AEW Dynamite, 7.10.)
Cody Rhodes oli noussut AEW:n ensimmäiseksi TNT-mestariksi Double or Nothingissa ja oli siitä lähtien puolustanut vyötä lähes viikoittain. Kuka tahansa oli tervetullut haastamaan Rhodesin, oli kyseessä sitten AEW:n ulkopuolinen nimi, kuten Warhorse, Ricky Starks tai Eddie Kingston, tai tulevien vuosien lupaus, kuten Jungle Boy, Marc Quen tai Scorpio Sky. Mestaruuskausi pysähtyi kuitenkin kuin seinään Rhodesin kohdatessa herra Brodie Leen. Lee ei ainoastaan voittanut Rhodesia vaan suorastaan tuhosi tämän kolmessa minuutissa. Eikä tämäkään ollut tarpeeksi, kun Lee ja Dark Order murjoivat koko Nightmaren Familyn sisääntulorampille, jättäen Rhodesin makaamaan vanhan mestaruusvyönsä sirpaleisiin. Kun Rhodes vihdoin palasi noin kuukautta myöhemmin, hän janosi kostoa. Lee haastoikin nopeasti Rhodesin Dog Collar -otteluun, jossa molempien miesten kauloja yhdistäisi teräsketju. Ottelua varten katsomoon oli raahattu antiikkinen Greg Valentine, jolla oli omakohtaista kokemusta kyseisestä ottelusta, olihan hän kohdannut Roddy Piperin ensimmäisessä Starcadessa teräsketju kaulassaan.
Valtaosa Rhodesin kuvioista kopioi saa inspiraationsa kultaisten vuosien NWA:sta ja tuo sen toimivasti nykyaikaan. Tämäkään ei ollut poikkeus. Veri virtasi, kun miehet repivät ja raastoivat toisiaan ketjun avulla. Meiningissä oli kunnon verifeudin tunnelmaa. Brodie Lee oli jälleen erinomainen roolissaan bisneksen parhaana isona miehenä. Rhodesin hoiti tonttinsa kansan rakastamana sankarina. Draamaa, isoja bumppeja, isoja lyöntejä, paljon leikkauksia Greg Valentinen jähmeään naamaan… Tätä paremmaksi on televisio-ottelun vaikea vetää.
Ottelu oli hieno, mutta jää historiaan paljon surullisemmasta syystä. Brodie Lee sairastui vain viikkoja myöhemmin keuhkosairauteen, joka vei hänen henkensä 27.12.2020. Historiankirjoissa Leen viimeiseksi otteluksi kirjattiin siis tämä.
Lepää rauhassa Brodie Lee. Näistä otteista olisi pitänyt saada nauttia paljon pidempään.
Sijoitus: Top 25
KO-D Tag Team Championship
Nautilus (Naomi Yoshimura & Yuki Ueno) vs Eruption (Kazusada Higuchi & Yukio Sakaguchi)
(DDT Road to Ultimate Party 2020, 25.10.)
DDT valmistautui vuoden suurimpaan tapahtumaansa ison tuplapääottelun merkeissä. DDT:n kaksi nuorta lupausta, Yuki Ueno ja Naomi Yoshimura, olivat hallinneet DDT:n joukkuedivisioonaa mestareina läpi kesän. Haastajaksi ilmaantui kuitenkin nyt ehkäpä DDT:n vaarallisin paritus. Massiivinen entinen sumopainija Kazusada Higuchi sekä MMA-taustainen Yukio Sakaguchi. Joukkuemestaruusottelu oli kuitenkin vain toinen pala illan pääottelua, sillä illan toisessa viimeissä ottelussa Nautilus ja Kazuki Hirata haastoivat koko Eruption-kolmikon (Higuchi, Sakaguchi ja Saki Akai) KO-D Trios -mestaruudesta.
On vähän epäreilua pistää pelkästään tämä jälkimmäinen joukkueottelu listalle, sillä edeltävä Trios-matsi on lähes oleellinen osa myös tämän ottelun tarinaa. Mutta joka tapauksessa, koko nelikko myi väsymystä erinomaisesti ottelun kuluessa. Tai oikeastaan, juuri hyvä myyminen kohotti tämän ottelun huipputasolle. Eruption näyttää murhaavan tehokkailta tyrmätessään ensin Uenon ulos ottelusta ensimmäiseksi viideksi minuutiksi, joka pakottaa Yoshimuran taistelemaan ylivoimaa vastaan väsyen aivan liian nopeasti. Ottelun alkupuoli muistutti hyvällä tavalla vuoden 2019 erinomaisesta AXIS/Kongoh -joukkueottelusta, joka omasi hieman samankaltaisen rakenteen alkumetreillä.
Katsastelen DDT:tä satunnaisen epäsäännöllisesti, mutta muutaman aiemman esiintymisen perusteella Yoshimura ei vaikuttanut kovin erityiseltä. Tämä ottelu käänsi kelkan, kun oranssipäinen mörssäri pääsi murjomaan mainion Higuchin kanssa. Ueno puolestaan tuo jollain oudolla tavalla mieleen Kota Ibushin ja toivon eikä se johdu vaan kovin samanlaisista pöksyistä. Kaikki neljä miestä (ja trios-ottelussa mukana olleet Hirata ja Akai) klikkasivat mainiolla tavalla yhteen. Kokonaisuus on lopulta jännitysnäytelmä alusta loppuun.
Ennen kuin unohdan mainita, niin omissa kirjoissa jokainen Eruptionin ottelu saa myös lisäpisteen Japanin siisteimmästä sisääntulovideosta ja -kappaleesta.
Ainakin yksi lukija tulee itkemään kuvainnollisia kyyneleitä, kun pidin Revolutionin joukkueottelusta enemmän kuin tästä. Sori vaan Antti, mutta vuoden toiseksi paras (kaksi vastaan kaksi) joukkueottelu on silti aika hyvin, eikös?
Sijoitus: Top 25
Open the Brave Gate Championship
Kaito Ishida vs Keisuke Okuda
(DG Gate of Destiny, 3.11.)
Kaito Ishida ja Keisuke Okuda olivat olleet toistensa kurkuissa jo melkein siitä hetkestä lähtien, kun Okuda asteli ensimmäisen kerran lohikäärmeen porteista sisään vuonna 2019. Nahistelu vaan kärjistyi sen jälkeen, kun Ishida liittyi ilkeän R.E.D.-joukon jäseneksi loppuvuodesta 2019. Nyt turpaanveto oli jatkunut aika lailla koko kalenterivuoden ajan, oli kyse sitten joukkueotteluista tai yksilökohtaamisista. Vuoden kaksi aiempaa kohtaamista olivat kuitenkin päättyneet Ishidan voittoon, tietysti joukkuetoverien suosiollisella avustuksella. Ishida oli tämän jälkeen yrittänyt värvätä Okudaa R.E.D:n riveihin, joka oli suututtanut Okudaa vain entisestään. Kuvio huipentui tietysti swerveen Korakuenissa, kun Okuda paljastui R.E.D:n tuoreimmaksi demoniksi, vain potkaistakseen Ishidaa suoraan päähän. Klassisen tripla-agentti mänööverin jälkeen Okuda saisi vielä yhden mahdollisuuden murjoa Ishidan naaman lunastuskuntoon. Pelissä oli luonnollisesti myös Ishidan Open the Brave Gate -mestaruus, jota mies oli kantanut 364 päivää.
Ishidan ja Okudan ottelut erottuivat edukseen Dragon Gatessa juuri tyylillisesti. Vaikka DG:ssä on aina ollut painijoita, joiden tyyli painottuu koviin iskuihin ja luovutuksiin (kuten teräsvaari Masaaki Mochizuki), on meno tyypillisesti melkoista lucharesusekoilua. Ishida ja Okuda toivat vivauksen NJPW:n NEVER-divisioonan henkistä mätkintää otteluihinsa ja muodostivat samalla vuoden parhaan feudiparin. MMA:sta ja Inokismista taustaa omaava Okuda ja ”Kickboy” liikanimellä tunnettu Ishida sopivat yhteen kuin allekirjoittanut ja pessimistiset kommentit Iso-Britannian painikentästä. Eli siis erinomaisesti. Tämä kohtaaminen oli noin kymmenen minuuttia kestänyt turboahdettu tehopakkaus mätkintää. Listan lyhyin ottelu siis, voi hävityksen kauhistus sentään. Jatko-osa noin paria viikkoa myöhemmin oli myös erittäin hyvä, mutta tämä kohtaaminen oli mielestäni juuri sen rahtusen parempi.
Joskus vuoden feudi painissa on niinkin yksinkertainen, että kaksi miestä haluavat vetää toisiaan turpaan ja sitten päätyvät tekemään juuri sitä.
Sijoitus: Top 25
AEW World Tag Team Championship
FTR vs The Young Bucks
(AEW Full Gear, 7.11.)
”One day we’ll wrestle The Revival & everyone will rejoice. Remember this tweet.”
Näin kirjoitteli Matt Jackson vuoden 2018 loppupuolella. The Young Bucks ja The Revival olivat jo muutaman vuoden ajan olleet kaksi suosituinta ehdokasta vuoden joukkuetta mietittäessä. Revival oli hurmannut NXT:ssä klassikko-otteluillaan American Alphaa ja DIY:tä vastaan ja klassisella 80-luvun henkisellä painityylillään, mutta olivat jääneet infernoon, jota myös WWE:n päärosteriksi kutsutaan. Bucks oli puolestaan villinnyt kansaa viimeisen vuosikymmenen Japanissa, Ring of Honorissa, PWG:ssä ja muualla indyissä. Joukkueet löivät myös vettä hypemyllyyn sosiaalisessa mediassa, etenkin Bucksien Being the Elite -vlogissa.
Kesällä 2020 joukkueet kohtasivat vihdoin lihassa ja veressä AEW:ssa entisen Revivalin pelastaessa Bucksit Butcherin ja Bladen hyökkäykseltä. Nyt nimillä Dax Harwood ja Cash Wheeler tunnetut herrasmiehet halusivat kohdata Bucksit ja todistaa kuka se maailman paras joukkue oikeastaan oli. Itse ottelua saatiin kuitenkin odotella hetki. FTR vei joukkuevyöt Tully Blanchardin johdattamana All Outissa, kun taas Bucksit aloittivat kummallisen pseudo-heel turninsa. Viikkojen ajan Bucksit potkivat haastattelijoita, vittuilevat Tony Khanille ja rikkoivat Tony Schiavonen puhelimen. Kun Bucksit sitten nousivat jälleen ykköshaastajiksi, niin sitten oltiinkiin taas niin hyviä kristillisiä poikia. Bucksit vannoivat, että jos eivät onnistu voittamaan nyt vöitä, he eivät haastaisi mestaruuksista enää koskaan. FTR vastasi tähän pillmanoimalla Matt Jacksonin nilkan vain päiviä ennen ottelua.
Okei, otteluun johtanut tarina oli melko surkea, mutta onneksi itse ottelu sitten toimitti!
FTR työskenteli Mattin jalan parissa, joten Bucksit keskittivät hyökkäyksensä Harwoodin käteen. Ottelun alkupuoli olikin kohtuullisen rauhallista rakentelua, joka räjähti crescendoon juuri oikealla hetkellä. Kemiat olivat odotettuun tapaan kohdillaan koko nelikon kulkiessa hetkestä toiseen täydellisessä harmoniassa. Erityiskiitokset saa Wheeler, joka paini tänä iltana kuin riivattu. Lopulta kasaan saatu koitos täytti odotukset, mitä nelikolle oli asettanut, mutta samalla jätti ovea myös tarpeeksi auki mahdollisille tuleville kohtaamisille.
Ei, kyseessä ei ollut paras joukkueottelu ikinä, eikä edes paras joukkueottelu tänä vuonna, mutta pirun hyvä ottelu siitä huolimatta.
Sijoitus: Top 25
I Quit Match for the AEW World Championship
Jon Moxley vs Eddie Kingston
(AEW Full Gear, 7.11.)
Syyskuisen Dynamiten piti päättyä Jon Moxleyn ja Lance Archerin väliseen mestaruusotteluun, mutta toisin kävi. Koronavarotoimien vuoksi Archer ei voinut tapahtumaan osallistua, joten Moxley heitti ilmoille avoimen haasteen. Ketään ei yllättänyt, että juuri Eddie Kingston tarttui tilaisuuteen. Kingston oli jauhanut menneet viikot pelkästään siitä, että hänen pitäisi olla oikea ykköshaastaja, sillä häntä ei koskaan laillisesti eliminoitu ykköshaastajuuden ratkoneessa Casino Battle Royalissa. Veteraanien iltamätkintä päättyi lopulta tajuttomaan Kingstoniin Moxleyn brutaalissa Bulldog Chokessa. Tätä tappiota ei ”Mad King” purematta niellyt, vaan hyökkäsi muutamaa viikkoa myöhemmin Moxleyn kimppuun, vaatien uutta mestaruusottelua, sillä hän ei koskaan luovuttanut. Full Geariin buukattiin lopulta I Quit -ottelu, joka päättyisi vasta kun toinen miehistä luovuttaisi verbaalisesti. Tapahtumaan johtavilla viikoilla molemmat miehet tilittävät toinen toistaan tulikivenkatkuisempia promoja, jotka nostivat ottelun odotuslukemat tappiin saakka.
Vaikka monella olisi ollut toiveissa vielä astetta verisempi kohtaaminen, niin Moxleyn ja Kingstonin kohtaamisessa ei ollut kyse pelkästä väkivallasta. Vaikka Kingstonin keho on nähnyt jo parhaat päivänsä, on mies edelleen erinomainen tarinankertoja kehässä. Kingston on erinomainen myyjä ilmeidensä, eleidensä ja ruuminkielen kautta ja juuri nuo osa-alueet Kingstonista olivat parhaiten esillä tässä kohtaamisessa. Toki ikävän näköisiä hardcore-spottejakin nähtiin, mutta tämä ottelu pelasi tiensä ihmisten sydämiin tunteella. Piikkilanka, veri ja nastat olivat vain väylä kertoa kahden entisen ystävän tarina katkeruudesta ja vihasta. Eikä nyt unohdeta kehua Moxleytä, joka oli kohonnut vuoden aikana yhdeksi maailman kiinnostavimmista kehäesiintyjistä. Lopetuskin oli katkeransuloinen.
Ja rehellisesti sanottuna, en voinut olla pitämästä ottelusta, joka vei Eddie Kingstonin vihdoin sinne paikalle minne hän on kuulunut taitojensa puolesta jo pitkään: suuren amerikkalaisen promootion PPV:n pääotteluun.
Sijoitus: Top 25
GHC Championship
Go Shiozaki vs Katsuhiko Nakajima
(NOAH The Chronicle Vol. 4, 22.11.)
Go Shiozaki ja Katsuhiko Nakajima olivat muodostaneet parin vuoden ajan yhden Japanin pelätyimmistä joukkueista. AXIS oli kylvänyt tuhoa NOAHissa muutamat edeltävät vuodet, mutta Shiozakin kohotessa jälleen mestariksi oli yhteiset joukkuekuviot jääneet hieman taka-alalle. Siitä huolimatta oli järkytys, kun Nakajima puukotti ystäväänsä selkään ja liittyi Kenohin johtamaan Kongoh-porukkaan. Pelkkä mestarin kimppuun hyökkääminen ei luonnollisesti johtanut mestaruusotteluun, vaan Nakajiman oli voitettava ensin N1 Victory -turnaus saadakseen mestaruusottelun. Shiozakin mestaruuskausi oli jälleen suuren haasteen edessä, kun vastassa oli mies, joka tunsi hänet paremmin kuin ehkä kukaan NOAHissa.
Shiozakin vuoden lähestyessä loppuaan, yhä suurempi huomio otteluissa keskittyi häneen käsiinsä. Alkuvuodesta vain kevyesti teipattu kyynärpää oli ollut pelkkää alkusoittoa. Nyt miehen ylävartalo alkoi muistuttaa uhkaavasti muumiota kääreiden levitessä molempiin käsiin, niskaan ja hartioihin. Eikä Nakajima tosiaankaan pelännyt keskittää tappavia potkujaan juuri niihin kipeisiin kohtiin. Joku voisi väittää, että Shiozakin kestokyky alkaa lähestyä jo tässä vaiheessa parodiaa, kun miehen oikea käsi näyttää suurin piirtein tippuvan pois menon jatkuessa, mutta Lariat-pommitus jatkuu siitä huolimatta. Ei, tämä on taistelutahtoa sen loogisen ääripään tuntumassa. Shiozaki uskoo viimeiseen asti olevansa NOAH. Jos hän kaatuu, myös NOAH kaatuu.
Ottelun päräyttävin osa on kuitenkin sairas, suorastaan Kobashi/Sasaki-henkinen iskujenvaihto, jossa molempien miesten rintakehät alkavat saavuttaa väriskaalan epäterveellistä päätyä. Nakajiman potkut ovat suorastaan sairaita, etenkin ottelun loppumetreillä. Trilleriksihän tämäkin muodostui.
Hei, minä vannon, että pitkä kesto ei automaattisesti tee ottelusta hyvää. Tänä vuonna vaan sattui käymään niin, että useat vuoden suosikeistani olivat pitkiä eepoksia.
Sijoitus: Top 25
Best of the Super Juniors Final
Hiromu Takahashi vs El Desperado
(NJPW Best of the Super Juniors and World Tag League Finals, 11.12.)
Hiromu Takahashi ja Kyosuke Mikami olivat aloittaneet New Japanin dojossa samaan aikaan vuonna 2009. Mikami katosi Japanista vuoden 2012 alussa loukkaantumisen vuoksi eikä koskaan palannut. Tai niin New Japanin virallinen tarina kertoo. Todellisuudessa Mikami lähti opintomatkalleen Meksikoon, palaten vuonna 2014 El Desperadona. Takahashi lähti omalla opintomatkalleen vuonna 2013 ja palasi lopulta vuonna 2016 ”Time Bombina.” Takahashin ja Desperadon tiet kohtasivat toden teolla vasta vuonna 2018 useissa joukkueotteluissa Despyn edustaman Suzuki-gunin ja Takahashin Los Ingobernables de Japonin välillä. Vuoden 2018 Best of the Super Juniors -turnauksessa nähty ensimmäinen yksilökohtaaminen päättyi Desperadon voittoon. Samoin kävi myös vuoden 2020 turnauksen lohkovaiheessa. Molempien pistepotti riitti kuitenkin finaaliin asti, jossa ratkaistaisiin kukkulan kuningas.
Aika maaginen otteluhan tämä oli. Sain katsottua tämän jälkijunassa ja voittajasta spoilaantuneena, mutta silti tämä iski ja kovaa.
Desperadohan on ollut valtaosan urastaan joukkuedivisioonan kulmakiviä Yoshinobu Kanemarun rinnalla. Ilkeäkielisimmät ovat kutsuneet Desperadoa ”keskitason junioriksi.” Väläyksiä on toki nähty silloin tällöin (juurikin Takahashia vastaan), mutta tämä oli kiistämättä miehen uran paras esitys. Desperado työsti Takahashin jalkaa kuin riivattu läpi ottelun ja Takahashi vastasi myymällä kuritusta hienosti. Tässä oli ”tavallista” BOSJ-finaalia enemmän intensiteettiä kaikessa tekemisessä. Käsittämättömiä junioritemppujakin toki nähtiin, Takahashin matsi kun kerta oli kyseessä. Kukaan ei osaa varmaan vieläkään selittää, miten Stretch Muffler kääntyy Canadian Destroyeriin, mutta niin siinä vaan kävi.
Kasassa oli siis jälleen yksi erinomainen junioriturnauksen finaali, mallia Kushida vs Kyle O’Reilly tai Takahashi vs Taiji Ishimori. Näin kirjoittaisin ilman loppuosan tunteikasta käännekohtaa. Ottelun nähneet tietävät varmasti mistä puhun, joten spoilaantumattomat voivat jättää tämän lukemisen tähän, käydä katsomassa sen matsin ja palata sitten takaisin.
Kun Takahashi suutuksissaan repii Desperadon naamion palasiksi, yleisö luonnollisesti kohahtaa. Naamioituneelle painijalle naamio on yhtä kuin identiteetti. Miten Desperado saa peitettyä kasvonsa ja jatkettua? Onko varanaamiota jossain nurkan takana?
Ja sitten Desperado nousee ylös, katsoo Takahashia halveksuen ja heittää naamion rippeensä menemään. Kyosuke Mikami on paljastanut kasvonsa ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Loppuottelu on vuosikymmenen vihan ja kateuden purkautuma.
Showpainissa on usein kyse hetkistä ja Desperadon naamion pois heittäminen oli vuoden hetkistä yksi maagisimmista.
Sijoitus: Top 10
Unit Disbands Match
Toryumon Generation (Masato Yoshino, Naruki Doi, Genki Horiguchi, Susumu Yokosuka & Dragon Kid) vs R.E.D (Eita, Kaito Ishida, HYO, SB KENTo & Hip Hop Kikuta)
(DG Final Gate 2020, 20.12.)
Dragon Gaten vuosi oli kulunut pääasiassa sukupolvien välisen sodan parissa. Vuoden 2019 pukuhuone oli jakautunut kolmeen osaan: alkuperäisen Toryumonin aikana uransa aloittaneet muodostivat Ultimo Dragonin johdolla Toryumon Generationin, vastaavasti Dragon Gaten aikakaudella dojosta valmistuneet yhdistivät voimansa Dragon Gate Armyksi ja R.E.D pysyi rosterin pakollisena pahispoppoona. Vuoden aikana etenkin Toryumon ja R.E.D olivat kolistelleet sarviaan useampaan otteseen Eitan kiusatessa Ultimoa, Masato Yoshinoa ja Naruki Doita kuukaudesta toiseen. Joulukuisessa Korakuenissa alkoi lopulta tapahtumaan, kun R.E.D:n pahjanpohjimmainen HYO päätti lunastaa Battle Royalin voitolla saamansa toiveen: R.E.D vastaan Toryumon Unit Disbands -ottelussa. Dragon Gaten ottelutyypeistä pelätyin ja rakastetuin eliminaatiosäännöillä käytävä ottelu lopettaisi toisen tiimin yhteiselon lopullisesti. Osapuolet kokosivat nopeasti joukkonsa. Toryumon iski kehään parhaat toivonsa: entiset Dream Gate -mestarit Yoshinon, Doin ja Susumu Yokosukan, Ultimon viidennen oppilaan Dragon Kidin sekä rakastetun veteraanin Genki Horiguchin. R.E.D luotti puolestaan nuoruteen. Joukon johtajalla Eitalla ikää oli 29 vuotta, kun muut neljä olivat kaikki alle 26-vuotiaita. R.E.D:n kaksi nuorinta, tuoreinta ja vaarallisinta jäsentä, SB KENTo ja Hip Hop Kikuta eivät olleet edes syntyneet kun heidän vastustajansa olivat aloittaneet painimisen.
Minua fiksummat ihmiset kuvailivat tätä ottelua paremmin kansainvälisillä ääniaalloilla:
”Tämän ottelun harteilla lepäsi 21 vuotta Dragon Gaten historiaa.”
En jaksa edes muistaa kaikkia viittauksia menneisyyteen, mitä tässä ottelussa nähtiin. Onneksi nuo viittaukset olivat vain ottelun suola, ei sen kova ydin.
Ilmassa oli tiettyä lopullisuuden tunnetta Toryumonin joukkojen marssiessa kehään ja juuri siihen ottelun draaman kaara nojautui. Yoshinon ura tulee päättymään vuoden 2021 Kobe Worldiin, jonka jälkeen alkaa olla vaan ajan kysymys kun yhä useampi alkuperäisten koulutusryhmien jäsenistä alkaa ripustaa saappaita jalkaan. Eikä kukaan halunnut, että yhteinen matka päättyisi tähän. Ja vieläpä R.E.D:n ylimielisiä pojankloppeja vastaan.
SBK:lla ja Kikutalla oli tähän otteluun tultaessa alle vuosi kokemusta takana. Kikuta ei ole edes ehtinyt painia normaalin yleisön edessä uransa aikana. Mutta silti nuoret pojat esiintyivät tässä kuin aikamiehet. Mutta kenenkään roolia tässä ottelussa ei voi vähätellä. Kymmenen miestä (ja tukijoukot kehän laidalla) sykkivät harmoniassa luodakseen unohtumattoman taistelun.
Päässäni tiesin, että ”oikea” ratkaisu olisi R.E.D:n nuoruuden voitto veteraaneista. Mutta sydämeni päätti haistattaa vitut aivoilleni ja kannustaa veteraaneja, tarinan sankareita sydämeni pohjasta. En muista milloin sydämeni on hakannut hevonvitun showpainia katsoessani yhtä kovaa kuin tämän ottelun juonenkäänteitä seuratessani.
Harva urtheiluhetki on sykäyttänyt niin paljon kuin se hetki, kun Konomama ”Stalker” Ichikawa, Toryumonin oma komediajobberi, ammattimainen turpaanottaja, painihistorian suurin luuseri, saa vihdoin comebackinsa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen.
Iskeekö tämä ottelu yhtä paljon, jos tulee sisään kylmiltään. Ei varmastikaan. Mutta fanille tämä on kaikkea, mitä Dragon Gate voi parhaillaan tarjota.
Kun sydämeni tykytys vihdoin rauhoittui joitain minuutteja ottelun päättymisen jälkeen, tiesin mitä tuli juuri nähtyä.
Tämä on vuoden 2020 paras ottelu.
Sijoitus: Top 3
Eniten otteluita listalla:
- Go Shiozaki (4 ottelua)
- Jon Moxley, Minoru Suzuki, Naruki Doi (3 ottelua)
- Kento Miyahara, Jake Lee, Tetsuya Naito, Eita, Kaito Ishida, Young Bucks, Brodie Lee, Shingo Takagi (2 ottelua)
Ottelut promootioittain:
- New Japan Pro Wrestling (7 ottelua)
- All Elite Wrestling (5 ottelua)
- Pro Wrestling Noah, Dragon Gate (4 ottelua)
- All Japan Pro Wrestling (2 ottelua)
- Dramatic Dream Team, Progress Wrestling, AAA (1 ottelu)
Nähdään uuden listan merkeissä taas ensi vuonna.
No Comment