Vuoden 2023 viisikymmentä kovinta ottelua

Vuoden painit on taas painittu, joten on jälleen aika vilkaista taaksepäin kohti menneen vuoden parhaimmistoa. Painivuosi on ollut jälleen vaiherikas ympäri maailmaa. AEW jatkoi kehuttujen PPV-tapahtumien sarjaa, mutta kompasteli televisiossa enemmän kuin aiempina vuosina. CM Punk -saaga sai päätöksensä, mutta jatkotarina aloitettiin paikassa, joka sai hänet alunperin sairaaksi. WWE ja UFC fuusioituivat yhdeksi massiiviseksi yhtiöksi Vince McMahonin myydessä WWE:n. Ring of Honor jatkoi huhujen mukaan elämäänsä, mutta ketään HonorClubin tilaajaa ei ole löytynyt vahvistamaan tarinaa. Impact avasi Pandoran lippaan ja otti vanhan nimensä takaisin. Father James Mitchell nostatti NWA:n takaisin maailmankartalle muutaman viivan ajaksi. MLW:n maailma ei vieläkään pysähtynyt. Meksikossa CMLL nousi useamman vuoden aallonpohjasta takaisin Meksikon kuninkaaksi. Vastaavasti AAA aloitti oman sukelluksensa. Japanissa ääni palasi lopullisesti yleisöön koronarajoitusten päättyessä vihdoin. NJPW:n uusi sukupolvi aloitti esiinmarssinsa, vaikka Gedon muistivihko olikin vielä sekaisin. NOAH nautti GHLee-maniasta, AJPW luotti nuorisoonsa ja otti harppauksia eteenpäin, Stardom vietti välivuotta koronavuosien kasvun jälkeen ja Dragongatessa kamppailtiin loukkaantumisten kanssa läpi vuoden. Euroopassa odotellaan kärsimättömästi pimeässä komerossa NXT Europen siunaavaa valoa.

Vuosi tarjosi kaiken muun härdellin lisäksi myös pari kourallista kovaa kehätoimintaa. Sitähän tämä artikkeli jälleen kerran juhlii, kun esille nostetaan 50 kovinta ottelua ympäri maailmaa.

Vuoden 2022 kaventuneen painidieetin jälkeen pyrin ottamaan jälleen ryhtiliikettä ja ottamaan useampaa promootiota tarkemmin näköpiiriin. Se ei välttämättä ihan onnistunut, mutta pyrin pitämään huolen siitä, että ainakin kaikki kovimmat pöhinää herättäneet ottelut kaikkialta tuli katsottua. Poikkeuksena tähän oli valitettavasti Stardom, joiden tapahtumien katsominen oli tiukasti suunnitelmissa 11 kuukautta, kunnes tajusin että aika ei vaan millään riitä enää tämän deadlinen puitteissa. Parempi onni tänä vuonna? Tuttua AEW/NJPW/Dragongate -triumviraattia täydennettiin sekalaisella purotarjonnalla, hippusellisella luchaa, tutuilla ROH- ja TNA -tapahtumilla sekä Bloodsport-viikonlopun indyövereillä.

Tähän väliin tuttu rimpsu siitä, miksi juuri sinun suosikkiotteluasi ei tältä listalta välttämättä löydy:

Muutama huomio ennen kuin pääsemme alkuun. Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.

Tämän listan esitystyyli säilyy samana kuin edellisinäkin vuosina. Ottelut esitellään kronologisessa järjestyksessä ja ne lokeroidaan top 3, top 10, top 25 tai top 50 -sijoille.

Edeltävien vuosien listaukset löydät täältä: 2022, 2021, 2020, 2019 ja 2018.

Ei kai sitten muuta kuin lukulasit naamalle, mukava asento valitsemallasi istuimella sekä tarvittava piriste käden ulottuville, jotta selviät luku-urakasta yhdeltä istumalta. Saa sitä useammankin istunnon käyttää, jos siltä tuntuu, en minä nyt teitä voi ihan hirveästi voi komentaa. Jos voisin, olisi näillä pallonleveyksillä suurempi leegio Dragongate-faneja!

Sen suurempia selittelemättä tässä on teille vuoden 50 kovinta ottelua!

…ja kunniamaininnat päälle.

Togi Makabe & Kazuchika Okada vs Yoshiki Inamura & Kaito Kiyomiya (NJPW Wrestle Kingdom 17 In Yokohama Arena, 21.1.)
Mark Briscoe vs Jay Lethal (AEW Dynamite, 25.1.)
Jason Lee vs Yoshiki Kato (Dragongate Rey de Pajeras – Day 1, 3.2.)
Christian Cage vs Jack Perry (AEW Revolution, 5.3.)
Miu Watanabe vs Rika Tatsumi (TJPW Grand Princess, 18.3.)
Big Time (BIG BOSS Shimizu & Kzy) vs Masaaki Mochizuki & Mochizuki Jr. (Dragongate Memorial Gate in Wakayama, 18.3.)
El Desperado vs Francesco Akira (NJPW Best of Super Juniors 30 – Day 8, 21.5.)
Athena vs Willow Nightingale (ROH Death Before Dishonor, 21.7.)
Mascara Dorada 2.0 vs Rocky Romero (CMLL Super Viernes, 28.7.)
Eddie Kingston vs Claudio Castagnoli (AEW Dynamite: Grand Slam, 20.9.)

---

Takashi Sugiura & Satoshi Kojima vs Naomichi Marufuji & KENTA

(NOAH The New Year, 1.1.)

NOAH aloitti vuoden painijuhlinnat heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Kenon ja Kaito Kiyomiyan välisen feudin jatkumisen ja Shinsuke Nakamuran esiintymisen lisäksi purofaneja hemmoteltiin klassisen 2000-luvun NOAH-joukkueen paluulla. Naomichi Marufuji ja KENTA olivat NOAHin junioridivisioonan kulmakivet, jotka loistivat sekä toisiaan vastaan, mutta myös yhdessä. Viimeisen kerran Marufuji ja KENTA olivat painineet yhdessä vuonna 2014 ennen KENTAn lähtöä Yhdysvaltoihin. Yhteenpaluu saatiin vajaata vuosikymmentä myöhemmin, molempien todellisten loiston päivien ollessa jo kaukana takanapäin. Vastapuolikin edusti senioriosastoa. Takashi Sugiura oli vääntänyt KENTAN ja Marufujin kanssa sekä juniorikuvioissa sekä myöhemmin raskassarjalaisena. Satoshi Kojima oli puolestaan aiheuttanut NOAH-faneille harmaita hiuksia tuoreimpana ikäloppuna GHC-mestarina, vaikka olikin huomattavasti nuorempi ja paremmassa kunnossa kuin Keiji Muto.

Valitettuani puoli kappaletta siitä, miten nämä ukkelit ovat vanhoja ja parhaat päivänsä nähneitä, tulee odotettu takinkääntö. Onhan tämän artikkelin idea kuitenkin listata niitä vuoden kovimpia otteluita, eikä valittaa siitä, miten jokin kohtaaminen olisi voinut olla maaginen vuosikymmen takaperin. Nelikko ei turhaan hienostellut tai kainostellut eikä vaivannut päätään suurilla tarinalinjoilla tai kauniilla ketjupainilla. Nyt lyötiin kaveria vaan rehdisti pataan. On toki kliseistä, että rakastan stiffejä kohtaamisia (spoileri, lisää on luvassa), mutta tämä NOAH-kohtaaminen onnistui ylittämään ennakolta äärimmäisen matalat odotukset niin kirkkaasti, että ylisanoilta oli vaikea välttyä. KENTA näytti paremmalta kuin vuosikausiin, kun mies pystyi keskittymään erinomaisena säilyneisiin iskuihinsa, eikä laiskanpulleaan Bullet Club -pelleilyyn tai epätoivoiseen kellon takaisinpäin kääntämiseen. Kojima ehkä liian suuresta pushista huolimatta pienissä erissä edelleen erittäin viihdyttävä ja sai tässä vaan viskoa Lariateja miten tahtoi. Sugiura oli kuitenkin ottelun ässä, taistellessaan KENTAa vastaan kuin vuosikymmenen takaiset kaunat pitäisi maksaa korkojen kanssa tässä ja nyt.

Riemastuttava turpaanvetokarkelo, jonka olin jo valmis nimittämään vuoden parhaimmaksi NOAH-otteluksi, kunnes muistin että kaksi muuta erikoisvierasta vetäisivät vieläkin paremmaksi.

Sijoitus: Top 50

NJPW World TV Championship Tournament Final
Ren Narita vs Zack Sabre Jr.

(NJPW Wrestle Kingdom 17, 4.1.)

Kuka sanoi New Japanin tarvitsevan lisää mestaruusvöitä? No, New Japan itse. Loppuvuodesta 2022 käynnistynyt turnaus kruunaisi uuden NJPW World TV -mestarin. Uniikkina jippona olisi jokaisen mestaruusottelun tiukka 15 minuutin aikaraja. Lisäksi jokainen ottelu olisi katsottavissa ilmaisena NJPW:n sosiaalisen median kautta. Takahuoneista kiiri villejä huhuja siitä, että uusi mestaruus olisi pyhitetty nuorille ja nouseville nimille. Joka tapauksessa finaaliin olivat yltäneet syksyllä opintomatkaltaan palannut Ren Narita sekä mattopainilahjakkuus Zack Sabre Jr. Hauskana faktana juuri Sabre ja Narita olivat otelleet Katsuyori Shibataa vastaan tämän (toistaiseksi) kahdessa viimeisessä NJPW-ottelussa.

Vielä vuoden alussa kaikki näytti Naritan kannalta hyvältä. Kukapa olisi arvannut, että vuotta myöhemmin oltaisiin jo sekoilemassa osana House of Torturea. Tämä loppuottelu oli kuitenkin hieno päätös Naritan turnaukselle, jossa nähtiin muun muassa vuoden 2022 hitti Tomohiro Ishiitä vastaan. Tällä kertaa ei puhuta vuoden ottelu -tason rypäisystä, vaan ihan vaan puhtaan hienosta teknisestä koitoksesta. Narita ja Sabre toimivat mainiosti yhdessä ja vaikka äänirajoituksista vapautettu Tokyo Dome ei vielä tuttuun tapaan mölissytkään, pysyi tunnelma silti korkealla. Sabre on kuin luotu luotsaamaan nuorisoa kohti uusia korkeuksia, eikä tämä jäänyt vuoden ainoaksi esimerkiksi. Tiukkaa sprinttiä eivät pilanneet edes Sabren uudet blondatut hiukset, joihin toki vuoden edetessä tottui kuin varkain, mutta vuosi sitten muutos tuntui vielä lievältä tyylirikokselta.

Klassinen esimerkki alkuvuoden ottelusta, josta pidin enemmän kuin moni muu. Olen huomannut, että alkuvuodesta kriteerini ovat hövelimmät, kun taas sitten loppuvuodesta alan alitajuisesti vaatimaan melkein liikoja, että jokin ottelu pääsee mukaan harkittavaksi tälle listalle.

Sijoitus: Top 50

IWGP United States Championship
Will Ospreay vs Kenny Omega

(NJPW Wrestle Kingdom 17, 4.1.)

Vuonna 2015 Pro Wrestling Guerillassa nähtiin semmoinen pieni ottelu kuin Will Ospreay vastaan Kenny Omega. Ospreay oli vasta otellut ensimmäiset ottelunsa Yhdysvalloissa ja kuului sykkivän brittiskenen lupaavaan uuteen aaltoon. Kenny Omega puolestaan oli DDT-vuosiensa jälkeen noussut New Japanin junioridivisioonan huipulle. Muistan ottelun olleen viihdyttävä, sisältäen Omegan maineen tuntien kourallisen komediaa, muttei kuitenkaan kummankaan vuoden parhaimmistoa eikä edes kyseisen tapahtuman paras ottelu.

Seitsemän vuoden aika ehtii tapahtua paljon. Ospreay itse löysi tiensä NJPW:n junioridivisioonaan ja nousi nopeasti yhdeksi kulmakivistä. Siirtyminen raskassarjalaiseksi sujui jouhevasti ja pian Ospreay olikin voittanut lähes jokaisen mestaruuden, mikä firmassa oli mahdollista saavuttaa. Omega nousi puolestaan AJ Stylesin paikalle Bullet Clubin johtajaksi, voitti ensimmäisenä ei-japanilaisena G1 Climax -turnauksen ja otteli uskomattoman ottelusarjan Kazuchika Okadan kanssa. NJPW jäi kuitenkin taakse, kun Omega oli mukana perustamassa All Elite Wrestlingiä vuonna 2019. Neljä vuotta myöhemmin Omega teki paluunsa Tokyo Domeen, tähtäimessään mies, joka otti haltuunsa hänen paikkansa kortin yläpäässä.

No huh huh.

Ylisanat eivät riitä oikein tätä kuvaamaan. Muistan että vain kaksi muuta Dome-ottelua ovat saaneet samoja reaktioita pintaan suorana katsottuna: Kazuchika Okada vastaan Kenny Omega vuonna 2017 ja Kazuchika Okada vastaan Tetsuya Naito vuonna 2020. Vaikka uusintakierroksella ottelu ei iskenyt aivan yhtä kovaa (itselleni tämä on toki kovin yleistä), niin on eittämättä kyseessä aivan huippuottelu. Kyseessä ei ollut puhdas hittikimara, vaan Ospreay asetettiin reippaasti altavastaajan asemaan. Kelloa käännettiin taaksepäin niin paljon, että Ospreay oli jälleen tässä roolissa sympaattinen. Harva hetki vuoden aikana sai minut kikattamaan yhtä maanisesti kuin Ospreayn pään hakkaaminen japanilaisesta pöydästä lävitse.

Omega oli AEW-vuosinaan ollut paikoin erinomainen, mutta jokin vanhassa tutussa ympäristössä paljasti “Best Bout Machinesta” esiin vaihteen, joka tuntui olleen piilossa parin vuoden ajan.

Kun Ospreayn vastaisku lopulta alkoi, oli kliimaksi uskomattoman palkitseva.

Tämän ylittämiseen tarvittaisiin ihme.

Tai maailman paras painija parhaimmillaan.

Sijoitus: Top 3

Bryan Keith vs SB KENTo

(PWG Battle of Los Angeles Night 1, 7.1.)

Vuosi 2023 tuntui PWG:n osalta lopulliselta joutsenlaululta. Vuosia yhdysvaltalaisen indykentän prameimpana näyttämönä toiminut kalifornialaispromootio järjesti vuoden aikana vain kolme tapahtumaa. Aika on vihdoin ajanut PWG:n ohi. Aikalaispromootiot ovat kaikki joko kuolleita tai vain varjoja entisestä ja tuntuu vääjäämättömältä, että PWG on tuolla samalla tiellä. Mutta niin kauan kuin Battle of Los Angeles järjestetään, niin olen aina valmis hyppäämään takaisin kelkkaan.

Ensimmäisen illan varastivat ensiesiintymisensä tehneet Bryan Keith ja SB KENTo. Keith oli hiljalleen kerännyt mainetta myös Teksasin ulkopuolella ja kohonnut yhdeksi indyjen puhutuimmista ja kehutuimmista nimistä. SBK oli puolestaan Dragongaten tuotantolaitoksen karismaattisempaa satoa ja parhaillaan opintomatkallaan Pohjois-Amerikassa. Dragongaten kannalta harmillisesti SBK sekä toinen superlupaus Takuma Fujiwara päätyivät jättämään promootion keväällä.

Keith ja SBK toimittivat vähemmän yllättäen hyvin purohenkisen koitoksen kovine iskuineen, heittoineen ja fighting spirit -hetkineen. Ei ihme, onhan Keith selkeästi saanut vaikutteensa juuri sieltä suunnasta. Keith tosiaan näytti kuuluvansa indykentän helmiin tässä ottelussa, mutta myöskään SBK:n panosta ei tule vähätellä. Vaikka mies on tälläkin listalla ennen esiintynyt, niin tämä saattoi olla tähänastisen uran kypsin esitys yksilöottelussa. Esitys oli niin vaikuttava, että Super Dragon päätyi muokkaamaan turnausta lennosta nähdäkseen voittajaa vielä lisää. Se jos jokin on laadun merkki.

Sijoitus: Top 50

G-REX Championship
El Lindaman vs Kaito Ishida

(GLEAT Ver. 5, 8.1.)

Kaito Ishida oli saapunut ryminällä GLEAT-miehistöön syksyllä 2022 ja ottanut pikaisesti tähtäimeensä firman päämestaruuden, jota kantoi ylpeästi toinen Dragongate-alumni El Lindaman. Kaksikko ottikin yhteen joulukuussa 2022, jolloin Lindaman vei niukasti pidemmän korren (ottelu oli kova, mutta ehdin katsoa sen vasta vuoden 2022 listauksen jo valmistuttua, moraalinen kunniamaininta ainakin näin jälkikäteen). Uusi vuosi toi kuitenkin uudet kujeet, kun GLEAT käynnisti uuden vuoden Ishidan kotinurkilla Osakassa. Illan avanneen GLEAT Rumblen voittajalle oli luvassa päämestaruusottelu illan pääotteluun. Ishida selvitti tiensä voittoon ja revanssi oli edessä odotettua nopeammin.

Ensikohtaaminen oli ollut tavallinen tunnustelevalla lähdöllä varustettu hitaasti rakennettu pitkän kaavan mestaruusottelu. Ilokseni moinen turhuus heitettiin rennosti romukoppaan, kun Ishida ja Lindaman painoivat kaasupohjimen tyynesti pohjaan ja antoivat palaa. Ishida on jopa kotiyleisönsä edessä ilkeä ja kiero potkukone, kurittaen Lindamania vauhdilla ja voimalla. Liikarusketuksesta kärsivä voimanpesä Lindaman on ehkä pelipäälle äityessään yksi maailman parhaimpia ja ammensi tässä jälleen kerran ehtymättömästä sympatian varastostaan viskoessaan Ishidaa ja selvitessään groteskista määrästä ryöpytystä. Yksinkertainen on kaunista, pyörää ei keksitä uudestaan, vaan Lindaman ja Ishida antavat vauhdin hurmoksen viedä mukanaan.

Tämän vuoden Top 10 -kategoriassa tulee toistumaan sama perusidea ainakin muutamaan otteeseen. Heti ehdottoman huippuottelun nähtyäni ensimmäinen reaktioni oli lätkäistä näkemäni matsi välittömästi kymmenen parhaan joukkoon ja miettiä selitykset myöhemmin. Nyt vuotta myöhemmin pitää saada jotain järkevää kirjoitettua, niin aivoista irtoaa lähinnä “muistatko kun pärisit penkissäsi matsin kovuutta” ja lisäkommenteiksi ei ole enää muuta tarjolla. Yritä tässä nyt tulkita puolikkaan lauseen muistiinpanoa “hell yeah babyyyyyyy” kovinkaan tarkasti. Liskoaivot muistelevat lämmöllä ottelun tuottamaa fiilistä, mutta niistä ei irtoa juurikaan analyysia tarinasta, teemoista tai kokonaisuudesta. Eipä niistä yleensäkään edellämainituista juurikaan irtoa, mutta sentään joskus jotain!

Joka tapauksessa GLEAT tarjosi taas Dragongate-fanille toiseksi parhaan paikan seurata ykkösluokan DG-tyylisiä otteluita. Puhdasta endorfiinia suoraan suoneen.

Sijoitus: Top 10

Jon Moxley vs Hangman Page

(AEW Dynamite, 11.1.)

Syksyllä 2022 AEW:n kaksi kärkikaliiberin äijää olivat ajautuneet viimein törmäyskurssille. Erinäisten CM Punk -liitännäisten vaiheiden jälkeen Jon Moxleyn kaikki lomat oli jälleen peruttu ja mies oli ässän roolissa palannut kukkulan kuninkaaksi ja AEW:n mestariksi. Haastajaksi oli materialisoitunut Hangman Page, jonka vuosi keväisen Punk-tappion jälkeen oli ollut kovin tapahtumaköyhä. Homma meni valitettavalla tavalla pieleen, sillä murhaava King Kong Lariat kolkkasi Pagelta tajun kankaalle ja ottelu jouduttiin keskeyttämään ennen aikojaan. Page jäi muutamaksi kuukaudeksi toipumaan, kunnes palasi vannoen kostoa loukkaantumisestaan. Page kertoi muun muassa sydäntäriipaisevasti, miten ei ollut tällin jälkeen muistanut oman poikansa nimeä. Moxley vastasi tapansa mukaan kovilla promoilla ja lupasi pistää lehmipojan uudestaan pakettiin.

On haastavaa puhua tästä ottelusta nostamatta esiin sitä kaksikon astetta kovempaa kohtaamista, mutta kokeillaan kuitenkin. Aivan kuten kummankin miehen tyyliin kuuluu, homma pidettiin tiukkana tappeluna ilman tarvetta suuremmille lukkopainin hienouksille. Ensimmäisessä kohtaamisessa muutamaa kuukautta aiemmin oli vielä jäänyt paljon piippuun Pagen loukkaantumisen myötä, mutta nyt pajatsoa alettiin tyhjentämään oikein kunnolla. Iskujen vaihto oli tiukkaa kummankin miehen yrittäessä selvittää kumpi olisi oikeasti parempi kehässä. Samalla viitattiin hienosti edelliseen kohtaamiseen, sillä tällä kertaa Page selvisi hänet edellisellä kerralla tyrmänneestä Lariatista. Page ja Moxley sopivat yhteen kuin Juha Mieto ja mämmi, eli olivat kuin luodut toisilleen.

Uskomatonta mutta totta, Moxleyn ei myöskään tarvinnut vuotaa verta saadakseen nimensä skriivattua jälleen yhden huippuottelun kylkeen! Toki extraplasma yleensä helpottaa sen saavuttamisessa, mutta on välillä piristävää nähdä kovaotteista tykittelyä ilman punaiseksi tahrittua mattoa.

Parempaa näiden kahden välillä olisi vielä tulossa.

Sijoitus: Top 50

Bryan Danielson vs Konosuke Takeshita

(AEW Dynamite, 11.1.)

Vuoden parhaassa Dynamitessa oli toinenkin kivenkova ottelu. Kolmas huippumatsi, Eliten ja Death Trianglen paras seitsemästä -sarjan huipennus toki nähtiin myös, mutta se ei tasokkuudestaan huolimatta ollut omassa harkinnassani tällä erää vuoden kovimpien otteluiden joukkoon, sori siitä. Tai olkaa hyvät, en minä tiedä mitä te tältä oikein odotatte.

Joka tapauksessa Bryan Danielson oli ottanut tähtäimeensä jälleen AEW:n mestaruuden, jonka haltijaksi oli kuin varkain noussut MJF. Samalla Danielsonin oppi-isä William Regal oli pettänyt Danielsonin tallitoveri Jon Moxleyn, saanut MJF:n pedagogisesta jabista takaraivoon ja madellut takaisin Floridan lämpöön. Niinpä Danielsonilla oli myös henkilökohtaista panosta saada kätensä MJF:n niljakkaaseen nahkaan käsiksi. MJF ei kuitenkaan ihan noin vaan suostu painimaan, vaan asetti viiden ottelun esteen Danielsonin eteen. Jos voitat kaikki putkeen, saat ottelusi ja vielä päättää sen stipulaation. Danielson otti ilomielin haasteen vastaan, pitäähän hän painimisesta kuin hullu puurosta. Ensimmäiseksi vastustajaksi asettui edellisvuonna vaikuttanut Konosuke Takeshita, joka jahtasi myös omaa läpimurtoaan AEW:ssa.

Rehellisesti Danielsonin viiden haasteottelun sarjasta ainakin neljä olisi ollut tämän paikan arvoinen. Jokainen tarjosi erimakuisen tarjonnan Danielsonin laajasta repertuaarista, oli sitten kyseessä haudanvakava mattovääntö Timothy Thatcherin kanssa, verellä maustettu luchamähinä Rushia vastaan tai klassisempi indytyylin vääntö Bandidon seurana. Danielson veti viidessä viikossa viisi huippuluokan ottelua, suoritus johon moni vähäisempi painija vaatisi useamman vuoden aikahaarukan. Omaksi suosikikseni ylitse muiden kohosi kuitenkin sarjan aloittanut vääntö Takeshitan kanssa. Ei pitäisi tulla kenellekään suurena yllätyksenä, että joukon purohenkisin kohtaaminen stiffeine iskuineen iski eniten juuri omaan makuhermooni. Danielsonille tulee riittämään vielä reippaasti kehuja myöhemminkin, joten annetaan Takeshitalle muutama lause tilaa loistaa. Kookas DDT-kasvatti onnistui tässäkin toimimaan uhkaavana ja uskottavana haastajana, vaikka voittoja oli kovin niukakseltaan tippunut, siitä suuri kiitos kuuluu yleisön kuin yleisön huomion kaappaaville kehäotteille. Kuvankaunis Blue Thunder Bomb ei aivan El Genericon eleganttiuuteen yllä, mutta omaa senkin edestä vääntövoimaa.

Yhdestä ikävän näköisestä kämmistään huolimatta A-luokan televisio-ottelu.

Sijoitus: Top 50

Shingo Takagi vs Katsuhiko Nakajima

(NJPW Wrestle Kingdom 17 In Yokohama Arena, 21.1.)

Wrestle Kingdom oli virallisesti jälleen kaksipäiväinen, vaikka Domessa ei tällä kertaa kahta päivää vietetty. Yokohamassa järjestetty tapahtuma jatkoi edeltävän vuoden “kolmosillan” teemaa, ollen aika lailla NJPW:n ja NOAH:n yhteistapahtuma. Pääosan sai kahden tallin yksilöotteluiden sarja, kun New Japanin Los Ingobernables de Japon otti yhteen NOAHin Kongohin kanssa. Edelliskerralla LIJ oli vienyt pidemmän korren joukkueottelussa, mutta miten kävisi nyt kun isot nimet olivat vastakkain. Pääottelussa olivat luonnollisesti pomomiehet nokikkain Tetsuya Naiton ja Kenon kohdatessa ensimmäistä kertaa, mutta sitä edelsi herkullinen revanssi vuosien takaa. Shingo Takagi ja Katsuhiko Nakajima olivat kohdanneet muutamaan otteeseen yksilöotteluissa, Takagin debyyttivuonna 2005 Dragongatessa sekä vuonna 2012 Nakajiman “kotikentällä” Diamond Ringissä. Takagi ei ollut vielä onnistunut Nakajimaa päihittämään, mutta auttaisiko vuosikymmenellä kasvanut kokemus.

Kaikille teille sadoille… kymmenille… noh, muutamalle Shingo-maanikolle, jotka tätä luette, niin minun on ensimmäisenä pyydettävä anteeksi. En saanut missään välissä katsottua Takagin ja Kazuchika Okadan välistä IWGP World Heavyweight -mestaruusottelua, joka sai alkuvuodesta vuolaasti kehuja, mutta oma aikani ei vaan missään vaiheessa vuotta riittänyt. Se olkoon häpeänurkassani Stardomin koko vuoden tuotannon kanssa. Onneksi alkuvuoteen mahtui toinenkin Takagin kovaotteinen näytös, joka melkein meinasi unohtua vuoden parhaimmistoa muistellessa!

Nakajima oli parhaimmillaan kiduttaessaan Takagia äärimmäisen stiffillä potkuarsenaalillaan ja Takagi möi kärsimystään näyttävästi potkujen losahtaessa kehoon kerta toisensa jälkeen. Nakajiman sadistinen virne vaan lisää toivoa Takagin uuteen tulemiseen, joka on totutun tulinen. Lopulta päädytään tuttuun ja turvalliseen iskunvaihtoon molemmilta puolilta, kun Nakajiman potkut saavat vastauksen Takagin Lariateista.

Klassiseen malliin toteutettu iso ja näyttävä purojuhla, joka erottui vuoden tarjonnasta erinomaisesti edukseen.

Sijoitus: Top 25

AJPW World Tag Team Championship
Kento Miyahara & Takuya Nomura vs Yuma Aoyagi & Naoya Nomura

(AJPW New Year Giant Series – Day 5, 22.1.)

Alkuvuodesta riittää aikaa ja kiinnostusta hypätä useammankin kehutun ottelun kimppuun. Tammikuussa AJPW antoi esimakua erittäin kehutusta vuodestaan tämän joukkuemestaruusottelun merkeissä. AJPW-ässä Kento Miyahara ja paremmin Big Japanin Astronauts-joukkueesta tuttu Takuya Nomura olivat voittaneet joukkuemestaruuden tammikuun alussa Voodoo Murdersilta ja puolustivat mestaruutta nyt ensimmäisen kerran. Vastaan asettui toisensa uudelleen löytänyt tutkapari Yuma Aoyagi ja Naoya Nomura. Aoyagi oli kohonnut Miyaharan suurimmaksi nuoreksi vastapariksi AJPW:ssa ja jos asiat olisivat menneet toisin, niin Nomura olisi ollut samassa asemassa. Nomura oli loukannut selkänsä pahasti vuonna 2020, oli ollut yli puoli vuotta poissa kehästä ja sen jälkeen jättänyt AJPW:n. Loppuvuodesta 2022 Aoyagi kosiskeli vanhaa tallitoveriaan takaisin mukaan. Nomura tarttui täkyyn ja liittyi osa-aikaisesti jälleen remmiin.

Miyahara ja Aoyagi viettivät tammikuun jälkeen paljon aikaa yhdessä joukkueena (voittaen yhdessä juuri nämä vyöt, joista nyt taisteltiin), mutta kaksikon kemia on vastakkain myös suorastaan erinomainen, kuten kaksikon yksilöotteluissa nähty. Tässäkin meno jatkui samanlaisena. Räväkkä ja karismaattinen Miyahara saa mukaan kaikki vauvasta vaariin, mutta osaa myös painia kovalla intensiteetillä. Aoyagi ei pomppaa yhtä värikkäästi esiin, mutta on kasvanut pomminvarmaksi pääottelijaksi, kuten myös myöhemmin vuoden aikana nähtiin. Kaksikon keskinäiset osuudet ja etenkin lopputaistelu olivat tutun sähköisiä ja sydämenpysäyttäviä selätysyrityksiä täynnä.

Tutun taisteluparin lisäksi mukana on myös pari sukunimikaimaa. GREAT NOMURA FIGHT 2023 ei myöskään pettänyt, vaan päin vastoin. Kun Miyahara ja Aoyagi tarjosivat loistokasta näyttävää painia, niin Nomurat veivät väännön tiukasti mattoon. Pystyssä meno oli tummanpuhuvan stiffiä, kun mustapöksyiset velikullat mätkivät toisistaan ihosoluja kohti tuonpuoleista. Nomuroiden otteet myös Aoyagia ja Miyaharaa vastaan olivat myös kovia, mutta keskenään meno oli vielä sen pienen asteen henkilökohtaisempaa.

Kahden kovin erilaisen taisteluparin yhdistelmästä ei tullut vaan kahta erillistä yksilöottelua, vaan kokonaisuus toimitti nimenomaan myös joukkueotteluna.

Vuoden paras joukkueottelu, vaikka kovaa kilpailua oli tarjolla paristakin eri suunnasta. Moraalinen numero 11.

Sijoitus: Top 25

YAMATO & Naruki Doi vs Dragon Kid & Dragon Dia

(Dragongate Rey de Pajeras – Day 1, 3.2.)

Vaikka Dragongate tunnetaankin lennokkaasta ja laadukkaasta joukkuetoiminnastaan, ei promootio ollut järjestänyt vakituista joukkueturnausta sitten vuoden 2016 Summer Adventure Tag Leaguen. Paljon oli vettä virrannut joessa sen jälkeen, joten alkuvuodesta 2023 otettiin innolla vastaan Toryumon-perintöä olevan Rey de Pajeras -joukkueturnauksen paluu alkuvuotta piristämään. Turnaukseen mukaan oli päätynyt vakituisten joukkueiden lisäksi myös muutama harvinaisempi paritus. Vuosia sitten YAMATO ja Naruki Doi olivat olleet yksi Dragongaten parhaimmista joukkueista ja tililtä löytyi yksi kaikkien aikojen kovimmista Twin Gate -mestaruuskausista. Tallimuutokset olivat pitäneet kaksikon toisistaan erillään hieman vajaat seitsemän vuotta, joten yhteenpaluu edes yhden turnauksen ajaksi oli yllättävä ja samalla hieno uutinen. Vastassa turnauksen avausiltana oli Dragon Kid ja tämän oppipoika Dragon Dia, jotka olivat toimineet joukkueena satunnaisen epäsatunnaisesti Dian vuoden 2018 debyytistä lähtien. Samalla Rey de Pajerasin avausilta oli ensimmäinen Dragongate-tapahtuma, jossa yleisö sai luvan kanssa pitää ääntä sitten koronapandemian alun (jos ei Ultimo Dragonin omin luvin myöntämää hurrauslupaa edelliseltä kesältä lasketa).

Ääni sai kaiken tuntumaan paremmalta ja lähes kolme vuotta taputusyleisöjä katsottuani ja kuunneltuani koko alkuvuoden tarjonta Japanin suunnasta oli suurta herkkua. Pitkä painajainen oli vihdoin takanapäin. Dragongaten nelikko vastasi tässä huutoon ja tarjoili maukkaan, pikaisen ja tiiviin joukkuekoitoksen, mistä firma niin hyvin tunnetaan. Kolme neljästä osanottajasta ei ollut enää nuoruuden terässään, mutta karisma ja vuosien aikana huippuunsa hiottu yhteispeli auttoi kantamaan koko kokonaisuutta. YAMATOn ja Doin yhteistä menoa oli ihana katsoa vuosien tauon jälkeen ja oikeastaan ensimmäistä kertaa ihan reaaliajassa, sillä omat ensiaskeleeni Dragongaten maailmaan ajoittuivat aika lailla YAMADoin keskinäisen urakan loppumetreille. Kidin ja Dian yhteispeli ei aivan yhtä silmiä hivelevää ollut, mutta viimeisen 20 vuoden aliarvostetuimman lenturin ja todennäköisesti seuraavan 20 vuoden aliarvostetuimman lenturin temput pitivät tunnelman katossa.

Sijoitus: Top 50

Loser Leaves NJPW
Eddie Kingston vs Jay White

(NJPW Battle in the Valley, 18.2.)

NJPW:n Yhdysvaltojen siipi jatkoi tasaista puksuttamistaan eteenpäin. Alkuvuoden Battle in the Valley oli ladattu täyteen paukkuja. Jenkkiyleisölle tarjoiltiin klassikkoparin Kazuchika Okadan ja Hiroshi Tanahashin yksilökohtaamisen lisäksi myös Mercedes Monen ensimmäinen ottelu WWE:n jättämisen jälkeen KAIRIa vastaan. Keskikortista löytyi lisäksi kohtuullisen iso ottelu. Jay White piti vielä kynsin hampain NJPW-urastaan kiinni, vaikka oli ehtinyt hävitä Hikuleolle Loser Leaves Japan -ottelun. Yhdysvaltojen puolella sai kumminkin vielä painia ja kiusanteon kohteeksi päätyikin Eddie Kingston, joka jahtasi unelmaansa päästä painimaan takaisin Japaniin NJPW Strongin kautta. Kaksikko päätyi haastamaan toisensa Loser Leaves NJPW -otteluun, joten jonkun unelmat menisivät murskaksi illan päätteeksi.

Jay White on hyvä painija, jonka huonot puolet korostuivat ikävällä tavalla läpi pandemian. Yleisön vihan lietsomiseen erikoistunut limanuljaska oli mukavuusvyöhykkeensä ulkopuolella, kun yleisö ei saanut vastata huutoon. Niinpä Whiten kaikki momentum oli vuoteen 2023 jossain absoluuttisen nollapisteen hujakoilla.

Sitten Kingston saapui iskemään Whiten uraan lämpöä yksi rintakehään suuntautunut avokämmen kerrallaan.

Kingston toi Whitesta esiin sen pinnan alla lymynneen sisukkaan taistelijan, joka jokaisen oikotien käyttämisen sijasta kaivoi sisästään taistelutahdon jatkaa eteenpäin ja oikeasti taistella rehdisti elämäntyönsä puolesta. Luonnollisesti kovissa iskuissa ja heitoissa ei säästelty, mutta Whiten hetkellinen kasvu ihmisenä ja Kingstonin yrmy purohengen ylläpito toivat kaikkeen äärimmäisen toimivan tarinan kaaren.

Kingstonin erinomaisen vuoden keskellä jäi tämä, ehkä jopa yllättäen, vuoden omaksi suosikikseni miehen tarjonnasta.

Sijoitus: Top 50

Kazuchika Okada vs Kaito Kiyomiya

 

(NOAH Keiji Muto Grand Final Pro-Wrestling “Last” Love Hold Out, 21.2.)

Kaito Kiyomiya oli jo vuosia halunnut päästä ottelemaan Kazuchika Okadaa vastaan. Okada ei juurikaan välittänyt kuka hänen peräänsä yritti huudella. Vuonna 2022 Kiyomiya oli saanut esimakua hännystellessään Keiji Mutoa Okadaa ja Hiroshi Tanahashia vastaan, mutta nälkää ei sillä vielä tyydytetty. Kiyomiya sai uuden mahdollisuuden Wrestle Kingdom 17 in Yokohaman alakortissa. Valitettavasti Okadaa ei juurikaan kiinnostanut katsella jonkun pahaisen “young boyn” hyppimistä nenille. Muutama potku ei Okadassa juurikaan reaktiota herättänyt, joten Kiyomiya latasi viimeisen potkun suoraan naamaan. Okada vuosi verta ensimmäistä kertaa aikoihin ja siitähän se riita vasta syntyikin. Okadan ja Kiyomiyan alakortin joukkue“ottelu” oli ehkä vuoden paras rakenteluottelu, sillä ilkeän ja käsistä riistäytyneen rähinän jälkeen Okada vastaan Kiyomiya oli maailman kuumin ottelu. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun yksilöottelu julkistettiin samaan tapahtumaan Muton viimeisen ottelun kanssa.

Kaito Kiyomiya on nörtti, luuseri ja nahjus. Mikäli siis NOAHin buukkaustiimiin on uskominen. Moninkertaista GHC-mestaria kohdellaan jostain syystä kuin pahaistakin tulokasta, osittain ehkä nuorestaan iästä johtuen. Kuoren alla on kuitenkin melkoinen kehätaituri, jonka käyttämistä Muton kynnysmattona pystyi vain ihmettelemään. Perception is reality, kuten Lee Atwater ammoisina aikoina murjaisi.

Juuri siksi rakastinkin tätä ottelua, jossa Okada kohtelee Kiyomiyaa kuin räkäistä nuorta leijonaa. Okada on maailman huipulla, maan suurin tähti, yksi maailman parhaimmista painijoista ja moninkertainen päämestari. Hänen rinnallaan Kiyomiya ei ole yhtään mitään, eikä ansaitse tippaakaan kunnioitusta. Kun Okada uhkailee Rainmakerilla jo noin viiden minuutin kohdalla, kohtalo jota edes New Japanin nuoret leijonat eivät ansaitse, huutaa patentoitu mulkeromittaristo punaisella. Okada otti vuoden aikana yhteen muidenkin nuorisokaartilaisten kanssa, mutta juuri Kiyomiyaa vastaan puhdas halveksunta oli parhaimmillaan.

Ei Kiyomiya miksikään seinäruusuksi jää, vaan näyttää koppavalle supertähdelle kaapin paikan, kunhan nyt omalta turpaan ottamiseltaan ehtii. Kun Kiyomiya saa vihdoin yliotteen, tuntuu se täysin ansaitulta. Nopeatahtinen kohtaaminen ei myöskään kapsahda Okadan perisyntiseen hitaaseen alkuun. Kiyomiya ei edes ansaitse sitä, vaan Okada haluaa kotiin mahdollisimman nopeasti.

Okada vastaan nuoriso voi hyvinkin olla 2020-luvun kovimpia feudeja ja toiveissa on että Kiyomiya saa vielä uuden mahdollisuuden… tulla nöyryytetyksi. Vuoden ilkeimpiä otteluita, eikä vähiten puhdasta epäkunnioitusta huokuvan lopetuksensa vuoksi.

Sijoitus: Top 25

CMLL World Welterweight Championship
Titan vs Soberano Jr

(NJPW FantasticaMania – Day 5, 27.2.)

Samalla kun NJPW polkaisee uuden vuoden kunnolla käyntiin New Beginning -kiertueen myötä, niin samalla paikalle lennätetään leegio luchadoreja juhlistamaan New Japanin ja CMLL:n pitkää yhteistä historiaa FantasticaMania-kiertueen merkeissä. New Japanin tähdet ottavat kiertueen ajaksi lähinnä sivuroolit, kun CMLL-tähdet hurmaavat japanilaisyleisön. Ensimmäistä kertaa hyppäsin itsekin kelkkaan, pitkälti CMLL:n alkuvuodesta kertyneen hypen voimin. Kiertueen helmeksi nousikin Titanin ja Soberanon Jr:n välinen yksilöottelu. Titan oli NJPW:ssä jo tuttu naama LIJ:n tuoreimpana lisäyksenä. Soberanokin oli kuulunut vakituiseen FantasticaMania-kokoonpanoon jo useamman vuoden ajan.

Tulinen Korakuen Hall sai mitä tilasi tulisen ja vauhdikkaan luchatoiminnan kanssa. Soberano ei ollut takavuosina tehnyt suurempaa vaikutusta, mutta muutaman vuoden marinoitumisen jälkeen näytti sulavammalta lenturilta kuin kertaakaan aiemmin. Titan ei ollut se maailman räväyttävin luchador, mutta NJPW-keikat olivat nostaneet miehen osakkeita mukavasti. Kahden tecnicon kohtaamisesta puuttui vuoden muissa isoissa CMLL-otteluissa räjäyttänyt hieno rudo-esitys (Stuka Jr. ja Rocky Romero, se kunnia kuuluu teille) tai dramaattinen apuestas-panos, mutta niiden puutteesta huolimatta hiottu ja sulava ottelu oli tarpeeksi sulattamaan kylmän sydämeni.

Samalla kun CMLL nousi vuosikausien suosta ja alkoi tuottamaan pitkästä aikaa laatuotteluita, AAA:n nuoret ukot tekivät tuhojaan ympäri indyjä ja El Hijo Del Vikingo näytti uskomattomia liikkeitään ties missä, niin olin lähes koko vuoden varma, että pääsisin murjaisemaan vuoden parhaimman luchaottelun tulleen New Japanista. Siihen ei ihan ylletty, mutta lähellä oltiin!

Sijoitus: Top 50

Rey de Pajeras Final
D’Courage (Yuki Yoshioka & Madoka Kikuta) vs M3K (Susumu Mochizuki & Yasushi Kanda)

(Dragongate Rey De Pajeras – Day 13, 2.3.)

Rey de Pajeras -joukkueturnaus oli väännetty loppuun tiukan kuukauden aikana ja loppuotteluun olivat selvinneet kaksi kovin erilaista joukkuetta. D’Couragea edustavat Yuki Yoshioka ja Madoka Kikuta ovat Dragongaten tulevaisuus. Yoshioka on hiljattain päättänyt ensimmäisen kautensa Dream Gate -mestarina, kun taas Kikuta on ottanut harppauksen urallaan eteenpäin saadessaan vuoden 2022 todella isän kädestä Shingo Takagin näyttäessä kädestä pitäen, miltä raskassarjalaisen kuuluu Dragongatessa näyttää. Vastapuoli edusti Dragongaten nestorikalustoa. Susumu Mochizuki ja Yasushi Kanda olivat kuuluneet alkuperäisen Toryumonin toisen ja kolmannen vuosikurssin tuotoksiin. Yhdessä Susumu ja Kanda olivat Dragongaten “alkuperäinen joukkue”, kaksikon ollessa ensimmäinen vakituinen paritus Toryumon Japanissa. Vuoteen 2023 tultaessa molemmilla oli edessään jo 25. vuosi painikehissä. Jopa yllättäen loppuotteluun edennyt M3K-duo tahtoi näyttää, että heidän aikansa ei aivan vielä ollut lopussa.

Kun ottelu alkaa räjähtävästi vahvasti jalat maassa pitävien Susumun ja Kandan yllättävillä sukelluksilla kehästä ulos, uskaltaa arvata ottelun toimittavan. En kuitenkaan uskaltanut arvata kokonaisuuden päräyttävän näin hyvin. Veteraanit höykyttivät nuorempiaan parhaansa mukaan, repien omasta selkänahastaan esiin temppuja vuosikymmenien takaa, joilla uusi sukupolvi voitaisiin pysäyttää. Susumu on ollut takuuvarma suorittaja isoissa paikoissa koko uransa, mutta Kanda oli ehkä ensimmäistä kertaa vuosikausiin noussut oikealla jalalla sängystä ja nousi joukkueparinsa tasolle.

Korakuen saattoi syödä veteraanien kädestä ja yritti kannustaa kokeneet ketut vielä yhteen voittoon, mutta Yoshioka ja Kikuta eivät kalvenneet lainkaan haasteen edessä. M3K ei hirveän montaa parempaa vastusta olisi voineet saada eteensä uuden sukupolven edustajista. Kikuta vastasi Susumun Lariat-sateeseen omallaan ja vakavailmeinen Yoshioka jatkoi samoja otteita, jotka olivat nostaneet hänet Dream Gateen asti. Vauhti ei ollut niin huumaavaa kuin joissain muissa Dragongaten klassisissa joukkuekoitoksissa, mutta tunnetta oli mukana sitäkin enemmän.

Tajuttoman kova joukkueveto ja mitä hämmästyttävintä, ei edes vuoden paras Yasushi Kandan ottelu.

Sijoitus: Top 25

Texas Death Match
Jon Moxley vs Hangman Page

(AEW Revolution, 5.3.)

Jon Moxleyn ja Hangman Pagen vihanpito ei suinkaan päättynyt Pagen tammikuiseen voittoon ja kalavelkojen maksuun Moxleyn jäädessä tällä kertaa laskemaan lampaita. Tilanteen kaksikon välillä ollessa kutkuttavasti 1-1, vaadittiin kolmas ottelu toden teolla tasaamaan puntit ja selvittämään kumpi heistä olikaan se kovempi tyyppi. Sitten Moxley teki jotain uskomattoman halveksuttavaa: voitti hevonvitun roll-upilla. Tätähän ei Page sulattanut, vaan vaati vielä yhtä ottelua. Itsevarma Moxley oli jo todistanut olevansa parempi, mutta otti kernaasti haasteen vastaan Texas Death Match -stipulaation kera. Vielä parit promot, tappelut ja Evil Unon päästä puristettu verilammikko viimeistelivät tien kohti Revolutionia.

Jo ennen ottelua oli tunnelma huipussaan, kun Page marssii paikalle Ghost Riders In The Sky -coverin tahtiin. Tämän tykimpää sisääntuloa nähtiin vaan pari kertaa AEW:ssa vuoden aikana, Metallican ja Europen voimin.

Moxleyn ja Pagen vihanpito oli ollut tähän asti jo kovin fyysistä, mutta nyt koko tarinan ympärille sidottiin kauniin verenpunainen rusetti. Piikkilankaa ja haarukkaa upotettiin kaverin otsaan antaumuksella, lihaa lennätettiin tuolien ja piikkilangan lävitse ja veren annettiin virrata valtoimenaan. Siihen päälle lisätään ihanan ikävän näköistä käden kurmuttamista tiiliskivien kera, niin rakkauteni tätä ottelua kohtaan oli taattu. Vuoden aikana nähtiin varmasti verisempää revittelyä sekä AEW:ssa että muualla, mutta Pagen ja Moxleyn viimeinen taistelu yhdisti läträämisen erittäin vahvaan tarinaan. Paha tästä on hirveästi runoilla kaikkia spotteja luettelematta, joten tyydytään sanomaan että kyseessä ei ainoastaan ollut vuoden päräyttävin HC-ottelu vaan samalla koko vuoden ehdottomasti parhaimpia otteluita.

Ottelun lopetus on aika lailla täydellinen päätös kaksikon väliselle feudille, että enpä olisi itsekään parempaa keksinyt.

Se vuoden toinen Hangmanin Texas Death -ottelu saattoi olla spoteiltaan brutaalimpi, mutta tämä oli omissa kirjoissani vahvempi kokonaisuus. Äärimmäisen kova lopetus vuoden parhaalle feudille.

Sijoitus: Top 10

Iron Man Match for the AEW Championship
MJF vs Bryan Danielson

(AEW Revolution, 5.3.)

Muutamista MJF:n konnankoukuista huolimatta Bryan Danielson oli voittanut viisi ottelua putkeen ja ansainnut samalla AEW:n mestaruusottelun. Stipulaatioksi oli hallitsevan mestarin kauhuksi valittu tunnin Iron Man -ottelu, jossa 60 minuutin aikana eniten ratkaisusuorituksia saanut painija voittaa. MJF ei ollut koskaan paininut niin pitkää ottelua, saaden yleensä tunnin kehäaikaa täyteen kolmen kuukauden aikana, kun taas Danielson oli otellut tuntiakin pidemmissä otteluissa useamman kerran uransa aikana. Vielä kun mestari meni tapansa mukaan tölvimään haastajaansa mikissä, räjähti tyyni Danielson, niputti mestarin ja lupasi potkivansa tämän vitun pään sisään Revolutionissa.

MJF:n vuosi oli kiltisti sanottuna ristiriitainen. Kesästä alkaen AEW:n kasvokuvapoika vastasi viikosta toiseen promootion heikommasta annista. Toki mukaan mahtui kovia televisio-otteluita esimerkiksi Kenny Omegaa ja Samoa Joeta vastaan, mutta samalla raastoi aivosoluja Adam Colen kanssa seikkaillessaan ja paholaismysteerin kanssa pähkäillessään. Face-käännös oli myös tönkkö ja oli vanhaan heel-menoonsa verrattuna vain varjo entisestään.

Mutta kun vuoden alkuun mahtuu näin timantinkova suoritus, niin ei miestä voi vielä rehellisesti heittää kokonaan bussin alle. Kun maailman paras pitelee kädestä tunnin ajan, niin jopa MJF kykenee ihmeisiin.

Danielson ja MJF väänsivät tunnin ajan loogisesti rakentuneen ottelun, josta ei kestostaan huolimatta puuttunut hienoja hetkiä. MJF villitsi toistuvilla vesitauoillaan, verta ei epäröity vuodattaa ja Danielson nautti olostaan kuin suomalainen saunassa. Ottelu oli hienosti rytmitetty ja iski aina oikealla hetkellä löylyä lisää. Aivan lopussa, kun MJF suorastaan itkee kun kuulee että tätä kidutusta on vielä jäljellä, kun taas Danielson nauraa huvin jatkumiselle, tietää katsovansa kahden hahmon äärimmäisen hyvin toteutettua yhteentörmäystä. Kauneusvirheitäkin toki löytyy. En esimerkiksi ollut lopetuksen suurin ystävä, MJF:llä on paha tapa ylimyydä ja tunnin aikarajan tuomat omat ongelmansa, mutta ottelussa on tarpeeksi hyvää peittämään ne huonot puolet.

Mikä tärkeintä, ottelu sai uskomaan ja toivomaan jälleen mahdotonta. Ei käynyt järkeen, että MJF pudottaisi mestaruuden jo tähän väliin. Danielson on tässä vaiheessa ehkä jo liian loukkaantumisherkkä valinta päämestariksi. Faktoilla ei ollut pätkääkään väliä, kun Danielson sai minut uskomaan. Tässä on maailman paras ja en halunnut loppumetreillä mitään muuta kuin Danielsonin nousua takaisin vuoren huipulle.

MJF:n uran paras esitys ja Danielsonille yksi sunnuntai muiden joukossa.

Sijoitus: Top 25

Shota Umino vs Zack Sabre Jr.

(NJPW New Japan Cup – Day 8, 15.3.)

New Japan Cup on laadussaan kovin tasainen vuodesta toiseen. Tuntuu että joka vuosi yksi ottelu eksyy vääjäämättä mukaan vuoden suosikkiotteluiteni värikkääseen sakkiin. Tällä kertaa suunnataan katseet jälleen puolivälierään, jonne olivat edenneet Zack Sabre Jr ja Shota Umino. Kaksinkertainen Cup-voittaja Sabre pyrki toistamaan edellisvuoden voittonsa. Umino puolestaan oli uransa ensimmäisessä kriisissä. New Beginning -ottelu Tetsuya Naitoa vastaan oli ollut lähes täydellinen floppi ja yhtäkkiä Uminon uranäkymät näyttivät astetta synkemmiltä.

Niinpä ZSJ pelasti Uminon vuoden yhdellä ranteen väännöllä. Tai no, kyseessä on kumminkin Sabren ottelu, niin ranteen vääntämisiä nähtiin useampi kappale. Sabre oli ihanteellinen vastapari tuliselle Uminolle, vääntäen miestä mutkalle armotta ja otti vastavuoroisesti iskua vastaan. Sabre jaksoi myös myydä kättään kurituksen keskellä, toisin kuin taistelutahdon voimalla eteenpäin puksuttanut nuorempi vastaparinsa. Uminolle kyseessä oli puolestaan uran paras esitys tähän mennessä ja valoi uskoa siihen, että kyllä tästä vielä jonkinasteinen ässä leivotaan. Voidaan toki olla sitä mieltä, että syksyllä nähty astetta isompi ottelu sitä NJPW:n toista brittiä vastaan olisi ollut Uminon todellinen tähtihetki, mutta kyllä Sabre vei kunnian nimiinsä jo näin alkuvuodesta.

Sabre vastasi kahden musketöörin vuoden parhaasta ottelusta. Tulos ei ollut kolme kolmesta vain ja ainoastaan sen takia, että kolmannen kanssa ei ehditty vuoden aikana ottaa vielä yhteen.

Sijoitus: Top 50

Kenny Omega vs El Hijo Del Vikingo

(AEW Dynamite, 22.3.)

Kenny Omega oli ehtinyt viettää yli kahden vuoden kauden AAA Mega Championshipin kanssa, mutta pandemian vuoksi vierailut Meksikossa olivat olleet kovin harvassa. Vuoden 2021 loppuun oli kuitenkin sovittu ottelu kuumaa haastajaa El Hijo Del Vikingoa vastaan. Tuo ottelu ei sitten tapahtunut, sillä Omega vakatoi mestaruuden loukkaantumisten vuoksi. Vikingo päätyi voittamaan Mega-vyön hätäisesti kasaan kyhätyssä viiden hengen pääottelussa. Sitten jäätiin odottamaan. Omega toipui painikuntoon, mutta uusista reissuista Meksikoon ei vielä ollut puhetta. Sitten Tony Khan pudotti pommin ja ilmoitti El Hijo Del Vikingon tekevän ensiesiintymisensä AEW:ssa kohdaten Omegan unelmaottelussa. Konnan jäi nuolemaan näppejään samalla kun internetissä loukkaannuttiin siitä, miten juuri tätä ottelua kehdattiin mainostaa unelmaotteluna.

Jos nyt on seurannut edes puolella silmällä AAA:n menoa viimeisten vuosien aikana, niin Vikingon nousua Meksikon kuumimmaksi nuoreksi nimeksi on ollut vaikea ohittaa (hei, olihan kaveri mukana jo vuoden 2019 koviempien otteluiden listalla). Uskomattoman luova lenturi tuntuu keksivän uusia keinoja vetää voltteja kehässä melkein kuukausittain. Dynamitessa oli kaikki mahdollisuudet näyttää maailmalle minkälainen kaveri on oikein kyseessä.

Vikingo iski pöytään täydellisen nappisuorituksen. Vikingo kärsii vielä usein monimutkaisten temppujensa vuoksi pienestä botch-tiheydestä, kun jotain hyppyä pitää yrittää useampaan otteeseen tai tasapaino köysillä ei pidä aivan loppuun asti. Omegaa vastaan kaikki onnistui aivan kuten pitikin. Jokainen voltti, hyppy ja loikka oli lähestulkoon virheetön. Eikä tämä suinkaan ollut vaan sarja spotteja, vaikka Vikingo niitä tiuhaan esittelikin. Samalla altavastaajan asemasta otellut Vikingo pyrki näyttämään että kuului huipputasolle ja Omega oli syystäkin vältellyt hänen kohtaamistaan jo vuoden päivät.

Omega oli omasta puolestaan omalla eliittitasollaan. Aliarvostetuin painijan rooli on toimia pohjana vastustajan komeille loikille ja sen homman Omega klaarasi erinomaisesti. Varsinainen hallintaosuus ei nyt ollut se kaikista maagisin, mutta Omega toimitti ottelun hallitsevassa roolissaan hyväksyttävästi. Kun ottelun lopussa Omegaa pyydetään tyhjentämään liikevarasto, niin siinä kyllä onnistutaan komeasti.

Ottelu, joka toimi kuin unelma.

Sijoitus: Top 25

Kota Ibushi vs Speedball Mike Bailey

(Josh Barnett’s Bloodsport, 30.3.)

Minä rakastan Bloodsportia. En puhu ainoastaan Jean-Claude Van Dammen kulttiklassikon mainetta nauttivasta toimintaelokuvasta, vaan myös vuosittaisesta Josh Barnettin pyörittämästä ryppyotsaisesta shoot style -iltamasta. Tapahtuma on niin kova, että sen ympärillä pyörii kokonainen viikonloppu oheistoimintaa, muun muassa joku WrestleMania-niminen konsepti! Ei tämänkaltaista mattoähinää nyt joka viikonloppu jaksaisi katsoa, mutta kerta vuoteen suoraan suoneen injektoitavana shottina olen nauttinut hommasta kerta toisensa jälkeen. Kuten edellisinäkin vuosina, myös tästä vuodesta irtosi yksi ehdoton huippuottelu. Speedball Mike Bailey oli jälleen yksi viikonlopun kiireisimpiä miehiä, kanadalaisen periaatteessa juostessa tapahtumasta toiseen ja ollen pääsääntöisesti jokaisessa sitä parempaa antia. Bloodsportissa vastustaja oli viikonlopun nimekkäin ja ehkä myös odotetuin. Kota Ibushin olkapää oli sanonut vuokrasopimuksensa irti kesken G1 Climaxin finaalin vuonna 2021 eikä miestä oltu kehissä nähty sen koommin. Toki somedraama Ibushin ja New Japanin välillä oli pitänyt miehen otsikoissa ennen paluuta kehiin. Bloodsport oli täten Ibushin ensimmäinen ottelu puoleentoista vuoteen.

Kirjoitushetkellä Ibushi on otsikoissa oteltuaan vuoden 2024 ehdottomasti surullisimman ja todennäköisesti huonoimman ottelun Naomichi Marufujia vastaan. Jo rajatut esiintymiset vuoden 2023 puolella kertoivat siitä, että parhaat päivät olivat kaukana takana. Ibushi oli yleisen mielipiteen mukaan vain varjo entisestään. Mutta yhden ottelun ajan homma toimi kuin ennen vanhaan. Kehäruostetta luonnollisesti oli, mutta kun sai nojata vain iskuihin sekä vastapuolella seisovaan potkukoneeseen, ei Ibushilla ollut huolen häivää. Potkut lensivät villisti puolin ja toisin ja yleisö oli arvatenkin aivan villinä Ibushista. Tätä Ibushia olisi tohtinut katsoa enemmänkin vuoden aikana, mutta mies ei vaan voi päästää irti menneisyydestään hyperatleettisena ihmemiehenä. Speedball ansaitsee myös kaikki kehut loistaessaan myös Bloodsport-ympäristössä.

Aliarvostettu helmi, kuten Bloodsport-ottelut tuppaavat olemaan, ja mahdollisesti Ibushin viimeinen suuruuden hetki parrasvaloissa.

Sijoitus: Top 50

El Hijo Del Vikingo vs Komander vs Black Taurus

(Wrestlecon Mark Hitchcock Memorial Supershow, 30.3.)

Omega-ottelu oli tehnyt El Hijo Del Vikingosta välittömästi tulikuuman vetonaulan jokaiselle indylle, joten ei ollut ihmekään, että miehen nimi oli listattuna varmaan tusinaan eri tapahtumaan Bloodsport-viikonlopun aikana. Unelmaottelu Mike Baileyta vastaan oli saattanut lässähtää painiruuhkassa suoranaiseksi pettymykseksi, mutta tuttujen tovereiden rinnalla ulosmitattiin täysi potentiaali. Komander oli ponnahtanut itsekin pinnalle PWG:n kautta ja nappaisi vakipaikan AEW:sta ja Ring of Honorista vuoden aikana. Black Taurus oli puolestaan ihastuttanut Impactissa vakituisena jobberina. Kolmikko oli toisilleen tuttu AAA:sta, joten epäilyksiä kemioiden yhteen sopimisesta ei ollut laisinkaan.

Listan pakollisen maukkaaan luchaspottailun sijalle olisi voinut heittää parikin eri trios-ottelua alkuvuodelta, jossa Latigo, Toxin ja karhun kokoinen Galeno Del Mal kirjoittivat äkäisesti nimensä seuraavien luchaläpimurtajien joukkoon. Myös Vikingon yksilökoitokset Komanderia ja Taurusta vastaan ROH-tapahtumissa ansaitsevat kehut, mutta tämä kolminottelu yhdisti noiden kahden ottelun parhaat puolet yhdeksi paketiksi. Vikingon ja Komanderin älyvapaiden volttien välissä Taurus yhdisti irralliset langat kokonaiseksi paketiksi, heittäen aina välillä soppaan omat laadukkaat mausteensa. Ottelu oli puhdasta kohokohtien sarjatulta, eli ehyttä ja edes seitinohutta tarinankerrontaa kaipaavat painifanit saavat voimakkaita vastareaktioita.

Kun hyvät lucha-asiat onnistuvat, ei sen parempaa popcorn-viihdettä olekaan.

Sijoitus: Top 50

BJW World Strong Heavyweight Championship
Yuji Okabayashi vs Yuya Aoki

(BJW Endless Survivor ~ Infinity Independent, 4.5.)

Keväällä eteeni lätkäistiin ottelusuositus, joka sai hetkeksi raapimaan päätään. Okabayashi vs Aoki? Yuji Okabayashin nimi oli luonnollisesti tuttu, onhan keilapallon fysiikalla siunattu mörssäri ollut jo vuosikausia yksi Big Japanin helmiä. Mutta Aoki? En ollut koskaan nähnyt kenenkään suosittelevan Shinya Aokin ottelua, etenkään vuoden ottelu -tasolla! Salaisuus ratkesi, kun itse ottelun etsi käsiinsä. Eihän tämä ole Shinya, vaan Yuya Aoki! Itselleni aikaisemmin tuntematon nimi kuuluu Big Japanin nuorempaan osastoon ja on itse asiassa Okabayashin kouluttama. Aoki oli loukkaantunut alkuvuodesta 2022, palannut kehään puolta vuotta myöhemmin ja ottanut tähtäimeensä nelikertaisen BJW World Strong Heavyweight -mestarin ja opettajansa Okabayashin.

Big Japania ei tunneta ainoastaan rikkaasta deathmatch-historiastaan vaan lähes yhtä kovaotteisesta Strong-osastostaan. Pääasiassa Okabayashin ja joukkutoveri Daisuke Sekimoton hallinnoima divisioona on keskittynyt äärimmäisen kovaotteiseen painiin, jossa jopa Katsuhiko Nakajimalle saattaisi tulla pupu pöksyyn. Tai sitten absoluuttinen hullumies virnuilisi vielä lisää, ken tietää. Strong-osastolla on kuitenkin ollut viime vuodet hiljaista, kuten BJW:ssä yleensä. Pandemian aikana konkurssin partaalla roikkuneen promootion kunnian päivät vaikuttivat olevan takanapäin eikä uusia kantavia voimia ollut näköpiirissä.

Sitten Okabayashi ottaa Aokin massiiviseen kouraansa ja tekee yhden ottelun aikana kaikkensa ruuvatakseen kantamansa soihdun seuraavan sukupolven kouraan.

Okabayashi murjoo pienempää haastajaansa tuttuun tyyliin massiivisilla avokämmenillä, vielä suuremmilla Lariateilla ja koko kehää tärisyttävillä heitoilla. Aoki ei jää ikuiseksi altavastaajaksi vaan tarjoaa pippurista palautetta ja hetki hetkeltä ajaa dominoivalta vaikuttanutta mestaria nurkkaan. Yhden illan ajan nousukas ei anna tuumaakaan periksi, vaan aikoo ottaa paikkansa vuoren huipulla, vaati se mitä tahansa fyysistä harmia itselleen tai vastustajalle.

Kun tätä listaa vilkuilee, niin tänä vuonna ovat taas kovaotteiset ottelut maistuneet. Tästä ei paljoa enää pystytty parantamaan. Okabayashi jäisi tauolle muutamia kuukausia myöhemmin, mutta millä tavalla mies lähtikään!

Sijoitus on täysin ansaittu, uskokaa tai älkää.

Sijoitus: Top 10

Open The Dream Gate Championship
Shun Skywalker vs Madoka Kikuta

(Dragongate Dead or Alive, 5.5.)

Vuoden 2021 Dead or Alive -tapahtumassa Dragongate kirjoitti historiankirjojaan uusiksi. Illan Open the Dream Gate -ottelu oli promootion historian nuorin. Hallitseva mestari Shun Skywalker oli vasta 24-vuotias sensaatio, kun taas haastajaksi asettui vasta vajaan vuoden päivän paininut, hiljattain ilkeään R.E.D-talliin liittynyt 21-vuotias Hip Hop Kikuta.

Historiallinen ottelu päättyi historiallisen nopeasti.

Tavallinen Drop Toe Hold ottelun toisella minuutilla tuhoaa Kikutan olkapään ja vaikka poika yrittää hammasta purren jatkaa, on selvää että se ei vaan ole mahdollista. Pyyhe heitetään kehään ja kaikkien aikojen lyhyin Dream Gate -ottelu on purkissa.

Kikuta viettää lähes vuoden täydellisessä radiohiljaisuudessa, joka saa pelkäämään miehen uran loppuneen siihen paikkaan. Paluu onneksi nähdään tasan vuotta myöhemmin. Tietty palo kuitenkin puuttuu. Puoli vuotta kuluu eikä Kikuta vielä löydä itseään, vaikka löytää itselleen uuden tallin D’Couragesta. Sitten koittaa joulukuu ja Final Gate. Kikuta kohtaa Dragongate-alumni Shingo Takagin joukkueottelussa ja kaikki napsahtaa kohdalleen. Tuli syttyy Kikutan massiivisen ahterin alla ja yhdessä illassa miehestä muotoutuu ehkä firman kuumin painija. Alkuvuonna samat otteet jatkuvat ja pian tien päätöspiste on selvä.

Vuoden 2023 Dead or Alive -tapahtumassa ympyrä sulkeutui. Puolustava mestari oli jälleen Shun Skywalker, nyt mielenvikaiseksi konnaksi muuttuneena, ja haastajana oli jälleen Madoka Kikuta, lyhyen uransa kovimmassa vedossa.

Olisiko tämä ollut yhtä hyvä vuonna 2021? Ei varmaan, Kikuta oli silloin vielä verrattain vihreä. Mutta nyt? Kahden vuoden taustatarinan, edellisen kohtaamisen traagisen päätöksen, Skywalkerin tulikuuman heel-hahmon ja uudelleensyntyneen Kikutan kanssa? Yksi vuoden ehdottomia kohokohtia Dragongatessa ja samalla koko maailmassa.

Skywalker otti luonnollisesti kohteekseen kaksi vuotta sitten loukkaantuneen olkapään ja kiusasi maaniseen tapaansa Kikutaa miten tahtoi. Drop Toe Hold tässä tilanteessa? Totta kai! Kun perinteiselle Dragongate-vaihteelle päästiin vaihtamaan oli jälki sen mukaista. Suuria innovaatioita ei tällä kertaa nähty, vaan hyväksi todettua kaavaa noudatettiin pilkulleen, tällä kertaa vielä äärimmäisen vahvan taustatarinan voimin. Kikutan uran kovin suoritus tähän mennessä ja samalla myös Skywalkerin yksilöotteluiden terävintä kärkeä.

Niin paljon kuin haluaisinkin lätkäistä kylmästi vuoden ottelun kunnian jälleen Dragongaten suuntaan, oli kilpailu tänä vuonna asteen verran liian kovaa.

Sijoitus: Top 10

Best of Super Juniors Final
Master Wato vs Titan

(NJPW Best of Super Juniors 30 – Day 13, 28.5.)

Poikkeuksellisesti yritykseni pysyä mukana Best of Super Juniors -turnauksen seuraamisessa sujui kohtuullisen hyvin… puoleen väliin asti. Sitten tipuin kelkasta niin näppärästi, että katsastin välierät ja finaalit vasta useamman kuukauden jälkijunassa. Finaalikaksikko olikin melkoinen yllätys. Erikoisvieraat Speedball Mike Bailey ja Lio Rush jäivät rannalle, paluunsa turnaukseen tehnyt KUSHIDA jäi aivan pohjamutiin ja ennakkosuosikit Hiromu Takahashi ja El Desperado tipahtivat molemmat ennen loppuottelua. Niinpä loppuottelussa kohtasivat sekä tallitoverinsa Takahashin että Desperadon jatkosta tiputtanut Titan ja jopa yllättäen päätyyn asti jyrännyt Master Wato. Molemmille loppuottelu oli uran ensimmäinen.

Japanilaisyleisöllä kesti hetken aikaa tottua taas huutamiseen. Joissain promootioissa samaa mukavuutta ei ole vieläkään ihan löytynyt, mutta onneksi sentään New Japanissa kiljutaan kuin vanhoina hyvinä aikoina. BOSJ-finaali muistutti juurikin vanhoista hyvistä ajoisa yleisön ollessa aivan pähkinöinä, mutta kyllähän siellä kehässäkin tapahtui aivan tarpeeksi reaktion ansaitakseen.

Timantinkova juniorityylin ottelu ei jättänyt myöskään minua kylmäksi. Titan oli kovassa vedossa, mutta Master Watolle tämä oli todellinen esiinmarssi. Kauhistuttavan sininen paluu oli jättänyt arvet sekä mieheen itseensä että myös minuun, mutta nyt nähtiin vihdoin se loikka eteenpäin. Watossa oli taas sitä nuorena leijonana näkynyttä liekkiä. Waton syttymisestä saatiin esimakua jo Wrestle Kingdomissa, mutta Titania vastaan suorastaan vanhoista rajoitteista räjähdettiin lävitse. Kun Wato selvisi ensimmäisenä miehenä turnauksessa Titanin El Inmortal -lukosta, tiesi ottelun ottavan ansiokkaasti paikkansa monien muiden huippufinaalien rinnalla.

BOSJ-finaali ei tunnu pettävän, vaikka sieltä löytyykin yllätysnimiä. Ei sitten kokeilla teorian kestävyyttä YOH:n ja/tai SHO:n avulla, eihän?

Sijoitus: Top 50

Open The Twin Gate Championship
Kongoh (Keno & Shuji Kondo) vs M3K (Susumu Mochizuki & Yasushi Kanda)

(Dragongate Rainbow Gate – Day 2, 2.6.)

Open the Twin Gate -joukkuemestaruus oli päätynyt jälleen ulkopuolisten käsiin, kun Pro Wrestling NOAHia edustava Keno oli marssinut paikalle, potkinut päitä irti ja napannut lisää kultaa palkintokaappiinsa. Kaveriksi oli lyöttäynyt Dragongatessa puolueettomana pysynyt, mutta NOAHssa Kenon Kongoh-tallia edustanut Shuji Kondo. Haastajaksi oli vahvan alkuvuoden turvin kohonnut M3K-kaksikko Susumu Mochizuki ja Yasushi Kanda. Yhteisestä historiastaan huolimatta kaksikko ei ollut koskaan voittanut Twin Gate -mestaruutta yhdessä. Susumu oli toki kerryttänyt seitsemän mestaruuskautta eri parien kanssa, kun taas Kandalla ei kausia ollut yhtäkään.

Yasushi Kanda on aina ollut yksi näkemistäni painijoista. Veteraanin otteet joukkueensa kolmantena tai neljäntenä pyöränä ovat olleet ihan hyväksyttäviä, mutta syvässä Dragongaten painijakatraassa Kanda on vaan aina ollut siellä. Niinpä oli suorastaan shokki, että 44-vuotias Kanda repii itsestään uransa parhaan vuoden aikana ehkäpä uransa kovimman suorituksen kahdenkymmenenviiden pitkän ja hikisen vuoden jälkeen. Kanda ei ollut vaan mukana menossa, hiihtäen muiden perässä huippuottelulistalle useampaan otteeseen (BxB Hulk sanoo terve), vaan oli koko ottelun keskeinen tekijä ja sen ehdoton valopilkku.

Kandan polvet joutuvat pikaisesti Kongohin tähtäimeen ja yleensä kovin liberaalisesta raajojen myynnistään tuttu Dragongate pitää kovia kokevan nivelen tiukasti tarinansa keskiössä. Keno ja Kondo eivät tyytyneet tavanomaiseen raajan repimiseen, vaan kohdistivat omia tavaramerkkiliikkeitään alati heikentyvään kohtaan. Double Stompit ja Lariatit suoraan jalkaan pitivät Kandan kanveesissa eikä miehen myymissuorituksesta löytynyt nokan koputtamista. Korakuenin yleisö eli ja kuoli Kandan kärsimysnätelmän mukana, syttyi liekkeihin Susumun auttaessa parhaansa mukaan ja parahti tuskasta Kondon mörssäyksen ja Kenon tappavien potkujen seurauksena.

Veteraanin viimeinen iltahuuto, joka teki juuri tästä joukkueottelusta yhden vuoden parhaimmista koitoksista.

Sijoitus: Top 25

IWGP World Heavyweight Championship
SANADA vs Yota Tsuji

(NJPW Dominion, 4.6.)

SANADA oli viimein noussut IWGP World Heavyweight -mestariksi, eikä siihen vaadittu kuin parran ajaminen, LIJ:n jättäminen ja uuteen Just 5 Guys -joukkoon liittyminen sekä upouusi lopetusliike. Niiden voimalla SANADA raivasi tiensä New Japan Cupin voittoon ja Kazuchika Okadan kaatoon. Ensimmäisen onnistuneen puolustuksen jälkeen eteen ilmaantui kuitenkin yllättäjä haastaja. Opintomatkaltaan paluun tehnyt Yota Tsuji marssi paikalle, keihästi SANADAn melkein housuistaan ulos, nosti nyrkkinsä ilmaan LIJ-jäsenyyden merkiksi ja heitti haasteen Dominioniin. Tavasta poiketen ei Tsuji edes vaivautunut Dominionia edeltäviin pienempiin tapahtumiin paikalle, joten Osakan illan pääottelussa SANADA kohtaisi lähes täyden mysteerin.

New Japanin isojen otteluiden kaava on vuosien aikana toimivaksi havaittu. Alun tunnustelevasta ketjupainista edetään hiljalleen yhä suurempiin ja suurempiin pommeihin, kunnes hurmioituneen yleisön edessä haetaan vastaliiketanssin jälkeen kaiken päättävää lopetusliikettä. Tarina on tuttu ja toimii, mutta silti vuosien aikana kaiken tuttuus saa jotkut isot ottelut tuntumaan puuduttavilta ja askelmerkit ennalta arvattavilta.

Sitten Yota Tsuji iskee nyrkkinsä tiskiin, keihästää SANADAn jälleen heti ottelun alkajaisiksi ja seuraa perään Flosbury Flopilla. Olen täysin myyty.

SANADAn ja Tsujin ottelu iskee makuhermoon lähes täydellisesti koska se nimenomaan rikkoo kaavaa niin onnistuneesti. Tsuji on tuntematon sekä yleisölle että SANADAlle, joten lähes kaikki mitä mies tekee tulee yllätyksenä. Kun raskassarjalaisen varteen yhdistää Meksikon keikalta mukaan tarttuneet lucha-vaikutteet, on lopputulos paikoin mykistävä kun Tsuji lentää ilmojen halki leveän virneen kera. SANADAn ainoat avaimet selvitä myllytyksestä on yrittää hakea lopetusta verrattain kokemattomasta vastuksestaan heti kun se vaan on mahdollista ja pitää mielessä ainoa liike, jonka SANADA tietää olevan tulossa.

Kirjoitin tästä ottelusta jo muutaman sanasen Dominionin arviossani, joten pyrin välttämään itseni toistamistani ja ohjaan teitä lukaisemaan ajankohtaisemmat ajatukset sieltä.

En usko itsekään miten korkealla tämä lopulta nousi, napaten viimeisen paikan kymmenen kovimman joukosta.

Sijoitus: Top 10

Hiroshi Tanahashi, Kento Miyahara & Kaito Kiyomiya vs Kazuchika Okada, Keno & Yuma Aoyagi

(NJPW x AJPW x NOAH All Together Again, 9.6.)

Vuosi 2023 oli japanilaiselle painille yhteistyön vuosi. Koronavuodet olivat olleet rankkoja kaikille, joten tiiviillä yhteistyöllä pyrittiin saamaan uutta ja vanhaa yleisöä palaamaan katsomoon. NJPW, NOAH ja AJPW iskivät hynttyyt yhteen ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Ensimmäinen All Together -tapahtuma kolmen promootion kesken järjestettiin vuonna 2011 saman vuoden Fukishiman maanjäristyksen ja tsunamin uhrien hyväksi. All Together Again toi kolme promootiota jälleen yhteen, tällä kertaa muistamaan vuonna 2022 menehtynyttä Antonio Inokia. Pääotteluun oli tungettu tähtivoimaa kerrakseen. New Japanin menneen vuosikymmenen kaksi tärkeintä nimeä Hiroshi Tanahashi ja Kazuchika Okada, All Japanin ässä Kento Miyahara ja hänen lähin haastajansa Yuma Aoyagi sekä NOAHin moninkertaiset mestarit Keno ja Kaito Kiyomiya koostivat kaksi todellista All Stars -kolmikkoa.

Sekajoukkueet tuottivat kiinnostavan parituksen poikineen. Miyahara otti jälleen tilan haltuun vertaillessaan egojen kokoa Okadan kanssa, Keno otti Tanahashin legendastatuksen jonkinasteisena loukkauksena ja Kiyomiya jatkoi Okadan kanssa siitä, mihin helmikuussa jäi. Kiyomiyan ja Okadan vihainen ja halveksuntaa täynnä olevat yhteenotot tarjosivat kipinän, jolla jopa hieman näytösotteluhenkinen pääottelu syttyi toden teolla eloon. Koko AJPW-uransa astetta pienemmille yleisöille esiintynyt Miyahara oli ollut varastaa shown jo Keiji Muton eläköitymistapahtumassa, mutta omi jälleen valokeilaa tunnetuimpien nimien rinnalla. Keno kiusasi kaikkia vastustajiaan tasapuolisesti, ollen tavallaan ulkopuolinen isojen dojokasvattien ja legendojen kouluttamien nimien rinnalla, ponnistaessaan itse hartiavoimin ylöspäin Michinoku Prosta NOAHin huipulle asti.

Neljän vahvan ja suuren persoonan sekä elämänsä feudia Okadan kanssa vetävän Kiyomiyan rinnalla Aoyagin kohtalo oli jäädä lievän väliinputoajan rooliin, mutta jopa pienessä roolissaan hän ehti toimia koomisina rauhanlähettiläänä Okadan ja Kenon välillä, mollata Tanahashia oman ilmakitaroinnin merkeissä sekä tietysti jatkaa Miyaharan kanssa tutuksi tullutta valssia. On sanomattakin selvää, että uusien promootionvälisten paritusten lisäksi oli helppo nojata tuttuihin ja tasokkaisiin taistelupareihin Tanahashi/Okada, Keno/Kiyomiya ja Miyahara/Aoyagi.

Todellinen showpainin tähdistöottelu.

Sijoitus: Top 25

Violent Giants (SUWAMA & Shuji Ishikawa) vs Strong BJ (Daisuke Sekimoto & Yuji Okabayashi)

(AJPW Dynamite Series 2023 – Day 3: New Age MANIAx, 17.06.2023)

Yuji Okabayashi päätti jättäytyä painitauolle keväällä 2023 viidentoista kovan ja brutaalin vuoden jälkeen. Jäähyväiskiertue vietiin myös kotipromootio Big Japanin ulkopuolelle. Joukkue Daisuke Sekimoton kanssa, Strong BJ, oli kiertänyt Japania ja maailmaa myös BJW:n ulkopuolella. AJPW:ssä oli mukaan tarttunut joukkuemestaruus useampaan otteeseen, joten myös sinne oli kiva tehdä pikavisiitti tuttuja vastustajia SUWAMAa ja Shuji Ishikawaa vastaan.

Tälle ottelulle olisi niin helppoa lätkäistä pelkästään “BIG MEATY MEN SLAPPING MEAT” -gif saatetekstiksi ja jatkaa matkaa, mutta sanotaan nyt pari sanaa lisää. Tämä on vähän kuin vuoden 2023 versio Eliten comeback-ottelusta Death Trianglea vastaan loppuvuodesta 2022. Vertauskuva kuulostaa absurdilta kun katsoo minkä kokoisia köriläitä tästä ottelusta löytyy verrattuna verrattomaan trios-kruisailuun. Tämäkin ottelu oli pääosin hittikimaran esittämistä. Tällä kertaa hitit eivät vaan olleet sulavia liikkeitä ja verratonta joukkuekemian esittelyä, vaan rehtejä lyöntejä, läimäisyjä ja avojään pommeja.

Rehdisti vain Okabayashi oli enää lähellä huippukuntoa muun kolmikon ollessa ajan hampaiden erivahvuisessa puristuksessa. Siitä huolimatta hiki virtasi ja myös lensi lihan törmätessä lihaan kerta toisensa jälkeen. Vaikka Okabayashin ja Aokin mestaruustaistelu on BJW:n Strong-divisioonan mestariteos, saa tämä joukkueottelu kunnian olla vuoden lihaisin ottelu.

Harmi, että Okabayashi päätti ottaa taukoa, etenkin kun näin vuonna 2023 oli vielä aivan hirviömäisessä tikissä.

Sijoitus: Top 50

IWGP United States Championship
Kenny Omega vs Will Ospreay

(AEW x NJPW Forbidden Door, 25.6.)

Wrestle Kingdom -ottelun jälkeen oli selvää, että Omega ja Ospreay tulisivat kohtaamaan jälleen. Mestaruutensa menettänyt Ospreay voitti ykköshaastajuuden nelihenkisen turnauksen päätteeksi. Revanssi vietiin tällä kertaa Kanadan puolelle ja AEW:n ja NJPW:n yhteistapahtuma Forbidden Doorin toiseksi suureksi vetonaulaksi.

Ensimmäisenä tästä ottelusta tulee mieleen odotusten sietämätön paino. On toki olemassa revansseja, jotka pystyvät vastaamaan tai jopa ylittämään edeltäjänsä asettaman riman. Mutta Ospreayn ja Omegan Dome-rima tuntui olevan niin korkealla, että odotukset tuntuivat olevan suorastaan mahdottoman korkealla. Omega ja Ospreay vastasivat odotuksiin tarjoamalla kaikkea yksinkertaisesti enemmän.

Jatko-osa on suurempi, pidempi ja mahtipontisempi. Molemmat vuotavat verta. Don Callis sekoitetaan soppaan mukaan. Suuria liikkeitä ja vielä suurempia nousuja kuilun partaalla nähdään kuin liukuhihnalta. Kaupan päälle vielä vuoden hienoin Oscutter-vastaliike.

Samalla kuitenkin menetetään jotain, mikä teki siitä edellisestä ottelusta niin uskomattoman tasokkaan. Määrä ei aina korvaa laatua. Omega ja Ospreay osaavat toki luoda tasaväkisen, kohokohtia täynnä olevan ilotulituksen paremmin kuin valtaosa muista aktiivipainijoista. Mutta se vuoden ensimmäinen kohtaaminen onnistui kuitenkin tasapainottamaan suuret pommit yksinkertaisen, mutta toimivan tarinan kaaren kanssa.

Ylenpalttisuudestaan huolimatta (tai sen ansiosta) on jatko-osa silti yksi vuoden kovimmista otteluista. Saako sitten se potentiaalinen kolmas osa (tai teoriassa neljäs osa) tasapainotettua kaikki palaset housut räjäyttäväksi paininirvanaksi?

Toivottavasti.

Sijoitus: Top 50

Katsuhiko Nakajima vs Kento Miyahara

(NOAH One Night Dream, 15.7.)

Kauan sitten Katsuhiko Nakajima ja Kento Miyahara saivat oppinsa painin saloihin Kensuke Sasakin tiukassa opinahjossa. Nakajima tunnettiin tuolloin pahimmanlaatuisena kiusantekijänä, joka käytti senioriteetin tuomaa etulyöntiasemaa kiusatessaan muita oppilaita ja Miyaharaa. Kaksikon välit pysyivät myrkyllisenä miesten teiden aikanaan erotessa. Puhuttiin, että näitä kahta olisi turha odottaa samaan kehään vanhojen kaunojen vuoksi. Sitten tärähti jymypaukku, kun Nakajima ja Miyahara asetettiin vastakkaisille puolille AJPW vs NOAH -ottelussa Keiji Muton jäähyväistapahtumassa. Ilmapiiri oli elektrinen, kun miehet astuivat samaan kehään ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Kohtaaminen meni niin hyvin, että NOAH hyödynsi mahdollisuuden heti kun se vain oli mahdollista.

One Night Dream. Nakajima. Miyahara. Mies miestä vastaan. Toinen janosi kostoa vuosien takaisesta kärsimyksestä ja samalla ensimmäistä voittoaan. Toinen halusi vaan potkia.

Unelmaotteluiden vuotena Nakajiman ja Miyaharan kohtaaminen tosiaan tuntui unelta. Ottelu, joka vuosia sitten tuntui niin kaukaiselta mahdollisuudelta oli yhtäkkiä tässä. Ja minkälainen ottelu se olikaan.

Takavuosina kahden ison promootion kärkinimien kohtaaminen olisi vetänyt suuremmankin areenan täyteen. Nyt tyydyttiin täyteen Korakuen Halliin, mutta tunnelma oli jopa tapahtumapaikkaansa suurempi. Miyaharan kannustusjoukot olivat saapuneet sankoin joukoin paikalle, joten yleisöstä irtosi rakkautta molemmille osanottajille. Tulikuuma yleisö reagoi kaikkeen, siivittäen vuoden odotetuimman ottelun vielä hitusen korkeammalle.

Suuruus on se sana mikä tästä tulee ensimmäisenä mieleen. Harva ottelu tuntui näin isolta hetkessä, vaikka pelissä ei ollutkaan muuta kuin maine ja kunnia. Kerrankin hidas tunnusteluvaihe tuntuu oikeutetulta, molempien miesten vartoessa pienintäkin herpaantumista ja ruutitynnyrin aukaisua. Kun viha lopulta purkautuu, se todellakin tuntuu siltä, että nämä kaksi hädin tuskin sietävät toisiaan.

Kaksi miestä aloittivat uransa samasta pisteestä, ottivat kaksi erilaista polkua, nousivat omien promootioidensa huipulle, ja yhteenpaluu todella toimittaa tämän kaiken jälkeen. Kumpikin on huippuiskussa alusta loppuun.

Verraton tunnelma ja lähes vertaansa vailla oleva ottelu.

Sijoitus: Top 3

2/3 Falls Match for the AEW Tag Team Championship
FTR (Dax Harwood & Cash Wheeler) vs Bullet Club Gold (Jay White & Juice Robinson)

(AEW Collision, 15.7.)

FTR oli jälleen noussut joukkuemestareiksi pikaisen pohjanoteerauksen jälkeen. Enää ei mukana ollut kolmea eri joukkuemestaruutta, mutta kyllä sillä yhdelläkin pärjäsi oikein mainiosti. Collision-ohjelman alkaessa FTR pesiytyi lauantai-iltoihin CM Punkin rinnalle. Samalla tutuiksi tuli Punkia siinä ohessa metsästänyt, AEW:hen keväällä saapunut Jay White. Whiten rinnalle oli lyöttäytynyt toinen entinen NJPW-nimi Juice Robinson, joten edelleen omissa johtajafantasioissaan elävä White oli perustanut Bullet Club Goldin. Muutaman voiton jälkeen White ja Robinson ottivat FTR:n mestaruudet kohteekseen, voittaen mestarit edeltävällä viikolla, mutta mestaruudet eivät silloin vielä olleet pelissä. Toisessa kohtaamisessa myös kulta saatiin panokseksi, mutta voittoon tarvittaisiin tällä kertaa kaksi ratkaisusuoritusta.

FTR:n vuosi ei ollut samankaltainen kuin edeltävä vuosi, mutta äärimmäisen timanttista Briscoe-trilogiaa on erittäin vaikea lähteä korvaamaan. Onneksi aivan kärkitason otteluita revittiin selkänahasta ainakin tämä yksi. Dax Harwood ja Cash Wheeler toimittivat jälleen suorastaan tavaramerkkimäisen suorituksen, josta ei paljon kritisoitavaa jäänyt. Yhteistyö oli vaivattoman oloista ja kumpikin sai pelastaa toista kiipelistään omalla tavallaan.

Konnapuolen White ja Robinson eivät kalvenneet FTR:n rinnalla lainkaan. Kuten arvata saattoi, White sopeutui amerikkalaiseen tv-formaattiin paremmin kuin hyvin ja häntä tosiaan rakasti vihata. On toki klisee kanavoida Shawn Michaelsia Kanadassa ja vielä Bret Hartin varpaita intohimoisesti suutelevaa Harwoodia vastaan, mutta Whiten Sweet Chin Music -virittelyn johtaminen räkäisesti nauraen suoraan Sharpshooteriin oli papukaijamerkin arvoinen veto. Juice Robinsonin uran edellinen suuri kohokohta oli nimenomaan Whitea vastaan käyty ottelu useampi vuosi takaperin, joten on tavallaan runollista että seuraava aivan timanttiluokan veto, tällä kertaa heelinä, on vanhan vihamiehen rinnalla.

Kolmen näytöksen eepos oli ehkä rahtusen liian pitkä, mutta silti kaiken saamansa huomion arvoinen. Kehitys hyvästä ja tasaisesti ensimmäisestä osasta toisen ratkaisusuorituksen epätoivoiseen selvitymistaisteluun ja siitä raastavaan ja molemmin puolin väsyneeseen kolmanteen osaan oli mestarillisesti hoidettu.

Vuoden parhaimpia joukkueotteluita ja AEW:n astetta heikomman joukkuevuoden ehdoton huipentuma.

Sijoitus: Top 25

Kazuchika Okada vs Taichi

(NJPW G1 Climax 33 Day 5, 21.7.)

NJPW:n perinteikäs G1 Climax oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Neljään lohkoon jaettiin yhteensä 32 eri osallistujaa, joten painiähky oli suurempi kuin koskaan loppukesän turnauksen aikana. Sen siitä saa, kun yrittää pitkästä aikaa katsoa lähes kaiken, mitä turnauksesta irtoaa. Huippuotteluita irtosi ihan mukavaa tahtia, vaikka mikään ei koskaan pysty pyyhkimään mielestäni painajaismaista Chase Owensin ja Hikuleon “ottelua.” Lohkovaiheen parhaaksi illaksi osoittautui viides päivä, joka huipentui Taichin ja Kazuchika Okadan kohtaamiseen.

Kuten tuossa SANADAn ja Tsujin välisen ottelun kohdalla kirjoittelin, niin minuun iskevät eritoten ne ottelut, joissa NJPW uskaltaa vähän tuulettaa tuttua ison ottelun kaavaansa. Nyt kun G1 Climaxin lohkovaiheen otteluita oli siunattu tiukalla 20 minuutin aikarajalla, ei edes Okadalla ollut varaa tavaramerkkimäiseen viivelähtöönsä. Jos aikaa on vain 20 minuuttia, niin siitä ei voi hassata yli puolta päämäärättömään mattovääntöön ennen ensimmäistä Rainmaker-yritystä! Niinpä Okada ja Taichi runttasivat kaasupolkimen kerralla pohjaan. Okada ei jaksa kunnioittaa enää yhtään ketään ja yrittää lopettaa ottelun pikaisesti. Jatkohaaveistaan taisteleva Taichi ei puolestaan suostu taipumaan aivan niin helpolla. Luonnollisesti loppupuoli äityy tiukaksi vastaiskutanssiksi ja tiukkojen selätysten juhlaksi.

Erinomainen Okada-ottelu tyhjiöpakattuna tiiviiseen pakettiin.

Sijoitus: Top 50

Madoka Kikuta vs BIG BOSS Shimizu

(Dragongate King of Gate – Day 12, 3.8.)

Madoka Kikuta oli Dead or Aliven päätyttyä julistanut uuden aikakauden alkaneeksi. Dragongate tarvitsi uudet kuusi suurta johtamaan promootion seuraavaa vuosikymmentä. Reiwa-aikakauden kuusikoksi Kikuta nimitti itsensä, tallitoverinsa Yuki Yoshiokan, entiset päämestarit Shun Skywalkerin ja Ben-K:n, tiukasti mestaruuskuvioissa pyörineen Kota Minouran sekä painijan vesan Strong Machine J:n. Yksi nuoreksi itseään tituleeraava painija oli kuitenkin vähän eri mieltä mielivaltaisista nimeämisistä. BIG BOSS Shimizu edusti Kikutaa ja kumppaneita edeltänyttä “kadonnutta” sukupolvea, tehden debyyttinsä vuonna 2013. Shimizu kyseenalaisti uuden kuuden suuren aseman, ihmetellen miksi hänet oli ohitettu. Niinpä vuotuiseen King of Gate -turnaukseen Shimizu lähti todistamaan pointtinsa, tavoitteenaan kaataa kaikki kohtaamansa uuden sukupolven edustajat. Yllätysvoitto ennakkosuosikki Skywalkerista heti avausiltana johdatti Shimizun aina välierään asti, jossa odotti juuri Kikuta.

Olin vähän kahden vaiheilla kumpi Shimizun ja Kikutan kahdesta kohtaamisesta oli lopulta se parempi ja kumpi olisi viimeisten listalta leikattavien joukossa. Valinta osui lopulta tähän ensimmäiseen. Jälkimmäinen kohtaaminen loppuvuodelta on myös hieno, mutta ei omissa kirjoissani yllä aivan tämän huippukohtien tasolle. Kaava on tuttu: kuuma Korakuen, tiukka aikaraja ja Dragongate-vaihde tiukasti silmässä. Kikuta ja Shimizu edustavat Dragongaten raskaampaa sarjaa, joten villejä voltteja oli tältä turha odottaa. Sen sijaan tarjolla oli messeviä voimaspotteja, jyrähtäviä avokämmeniä sekä mojovia perskannikoiden mojautuksia. Kikutan uudelleensyntymästä olen ehtinyt jo aiemmin kirjoittaa, mutta Shimizulle vuosi 2023 oli myös täysosuma. Vuosikaudet lähinnä joukkuekuvioissa loistanut mörssäri sai vuoden aikana useammankin ison näytönpaikan ja onnistui niissä järjestään.

Ei nyt mikään vuoden paras turnausottelu, eikä edes vuoden paras välierä, mutta kyllä minulle täyslaidallinen rallivaihteen rymistelyä maistuu aina.

Sijoitus: Top 50

Tetsuya Naito vs Will Ospreay

(NJPW G1 Climax 33 – Day 18, 12.8.)

G1 Climax oli laajentuneen osallistujakattauksensa vuoksi muokannut myös hieman turnausformaattiaan. Neljän lohkon kaksi parasta jatkoivat pudotuspelivaiheeseen, jonka voittaja kruunattaisiin luonnollisesti koko turnauksen voittajaksi. Välierässä kohtasivat ehkäpä New Japanin kaksi suosituinta painijaa. Will Ospreay ja Tetsuya Naito olivat molemmat selvittäneet tiensä jatkoon viimeisen lohko-ottelun voitolla ja olivat selvittäneet puolivälieränkin kohtuullisen kivuttomasti. Ospreay jahtasi raivolla paluuta loppuotteluun ja samalla ensimmäistä voittoa, kun taas Naito tähtäsi kohti kolmatta turnausvoittoa, tavoitteenaan Tokyo Domen pääottelu ja vuosia aiemmin kesken jääneet voitonjuhlat.

Naiton ja Ospreayn kohtaaminen oli pitkään NJPW:n suojelluin iso ottelu. Kun se sitten vuonna 2022 ensimmäisen kerran tapahtui, oli oma reaktioni kohtuullisen vaisu. Olivathan ne kaksi ottelua siis hyviä, mutta eivät nyt mitenkään mullistavia. Oliko aika ajanut Naitosta ohi, oliko painostava taputusilmapiiri liikaa vai eikö kaksikon välinen kemia vaan vastannutkaan kohtuuttoman korkeita odotuksia?

Kolmannella yrittämällä saatiin vastaus, kun täysosuma saatiin aikaiseksi.

Nyt mukana oli suuren ottelun tunnelmaa ja klassisen NJPW-eepoksen kaari. Ospreay otti etovia bumppeja vastaan, kun Naito työsti vastustajansa niskaa kuin leipuri pullataikinaa. Siihen päälle sitten lisätään Ospreayn mielettömät temput, kovat iskut molemmin puolin ja näyttävät selätysyritykset, on komea kakku valmis. Tuttua tarinaa siis kaikille isojen NJPW-otteluiden tuntijoille, mutta tutuista aineksistakin syntyy takuuvarma laatuannos.

Ottelun aivan viimeiset hetket ansaitsevat myös omat saatesanansa. Kommunikaatiovirheen seurauksena Ospreayn potku kolauttaa Naiton pariksi minuutiksi aivan toiselle planeetalle. En nyt siis missään tapauksessa kehu vaaratilannetta tai siitä aiheutunutta loukkaantumista, vaan tilanteen ammattitaidolla hoitamista. Ospreay ottaa tilanteen täysin haltuun ja kantaa Naiton maaliviivan ylitse sellaisella tyylillä, että kuvitteellinen hattu irtoaa päästä. Samalla Naiton kärsimä tälli lisäsi aimon annoksen draamaa ja viimeisteli ottelun tittelin G1 Climaxin parhaana. Hyväksyn kuitenkin täysin sen, että lopulla voi olla itseeni verrattuna aivan vastapäinen reaktio ja repiä katsojan irti täysin ottelun draamasta irti ja huolehtimaan painijoiden voinnista.

Sijoitus: Top 25

SEAdLINNNG Beyond The Sea Championship
Arisa Nakajima vs Sareee

(SEAdLINNNG 8th Anniversary, 25.8.)

Stardomin muotoisessa häpeänurkassani ehdin onneksi katsastaa vähän muuta joshipainia. Tokyo Joshi Pron tapahtumia kertyi tilille jopa KAKSI ja sen lisäksi muutamia irtonaisia otteluita vähän sieltä täältä. Tämä Beyond the Sea -mestaruusottelu nousi esiin kaikista vahvimmin.

Sareee oli ollut ehkäpä joshiskenen kuumin nimi (Stardomin ulkopuolella) muutama vuosi takaperin, kunnes päätyi pariksi vuodeksi WWE:n palkkalistoille. Sailor Moon -henkinen hahmo oli kieltämättä valinta, eikä ollut suurikaan ihme, että Sareee ei kauaa Floridassa viihtynyt. Paluu Japaniin nähtiin oman shown, Sareee-ISM, merkeissä ja pian Sareee oli jälleen kaikkien joshimaanikoiden huulilla. SEAdLINNNG (älkää kysykö miten tuo pitäisi lausua) otti Sareeen avosylin takaisin rivistöön ja kärkikuvioihin. Kahden kuuman joukkueottelun jälkeen törmäyskurssi hallitsevan mestarin, veteraani Arisa Nakajiman kanssa, oli selvä.

Nyt ei halailtu, jaettu kukkapuskia tai itketty. Tai no, tällit olivat sen verta kovia, että en ihmettele jos jokunen pisara kyynelkanavista pääsi tirahtamaan. Nyt ei pelissä ollut tippaakaan rakkautta tahi kunnioitusta. Kyseessä oli vain mestaruus ja sen eteen pistettäisiin sataprosenttinen panos peliin.

Näin ilkeitä iskujenvaihtoja ei montaa vuoden aikana nähty, kun Saree ja Nakajima antoivat toisilleen emännän kädestä. Leukaluita järisyttävien kyynärpäiden lisäksi armoa ei myöskään annettu sairaiden hyppypotkujen, tallomisen tai niskanikamia rusauttelevien Exploderin muodossa. Nakajiman käteen kohdistuneet lukot ja potkut ottelun alkumetreillä jäivät ainakin mieleen erityisen ikävinä, erityisesti tuskasta kiemurtelevan Nakajiman ansiosta.

Sanat eivät oikein taaskaan riitä kuvailemaan kuinka ihastuttavan brutaali ja samalla niin kauhistuttavan kaunis kohtaaminen olikaan kyseessä.

Kerrassaan ilkeä ottelu ja juuri sen takia niin ihanan kovatasoinen. Paras näkemäni naisten ottelu vuoden aikana.

Sijoitus: Top 10

Luke Jacobs vs Tomohiro Ishii

(RevPro 11th Anniversary, 26.8.)

Lontoossa majaa pitävä Revolution Pro, tutummin RevPro, juhlisti omia vuosipäiviään isolla tavalla. Tapahtumapaikaksi oli napattu Copper Box, mukaan oli raijattu tavallistakin enemmän NJPW-tähtiä ja kourallinen jenkkinimiä vielä päälle. Tuloksena oli lopulta suurin RevPron tapahtuma koskaan. Seuraavana päivänä toki jossain Wembleyllä oli astetta isompi painitapahtuma, mutta aattoillan ratoksi päälle 4000 henkeä mekasti kuparilaatikossa. Otsikot nappasivat varmasti Will Ospreayn ja Shingo Takagin pääottelu, Chris Jerichon yllätysesiintyminen ja Mickie Jamesia säestänyt päättymätön HARDCORE COUNTRY -rallatus, mutta keskikortissa päästettiin myös sumuisten saarien nousevat nimet irti. Muun muassa Ricky Knight Jr, Leon Slater ja Callum Newman pääsivät näyttämään isolle yleisölle, että #SpeakingOutin ja NXT UK:n jälkeen on vielä elämää. Uransa isoimmassa yksilöpaikassa oli myös Luke Jacobs, joka sai vastaansa yrmyn ja edelleen kovin niskattoman Tomohiro Ishiin.

Pahat kielet voisivat ilmaista, että Ishii osaa otella tasan yhdenlaisen ottelun.

Totta.

Onneksi se ottelu on sen verta hyvä, etten välitä. Jos AC/DC pystyy tekemään saman albumin 40 vuotta, niin kyllä Ishii pystyy vetämään saman matsin ainakin pari vuosikymmentä! Tässäkin oli kyseessä niin klassinen Ishii-esitys kun vaan olla ja voi, mutta eihän tämä ollut suinkaan vain yhden miehen show. Luke Jacobs oli vielä pari vuotta sitten kovin hajuton kaveri, mutta oli tässä aivan elementissään. Ei tämä nyt ihan aivotonta lariat-valssia ollut, vaan Jacobs osoitti erinomaisesti turhautumista Ishiin tolkutonta kivunsietokykyä kohtaan. Lopputuloksena oli sen verta tykitystä täynnä oleva esitys, että minä ja brittiyleisö pystyimme vaan ulvomaan hyväksyvästi.

Jacobs ei välttämättä ole saarien seuraava läpimurtaja, mutta Ishii-henkisiä työjuhtia sopii olla olemassa muitakin kuin vain se alkuperäinen.

Sijoitus: Top 50

Strap Match
Bryan Danielson vs Ricky Starks

(AEW All Out, 3.9.)

Ricky Starksin kesä oli sujunut mukavissa merkeissä. AEW:n uusi Collision-ohjelma oli antanut miehelle enemmän tv-aikaa kuin koskaan aiemmin. Samalla käynnissä oli feudi ohjelman ykköstähden CM Punkin (ja Ricky Steamboatin) kanssa. Wembley jäi välistä, mutta viikkoa myöhemmin olisi All Out ja iso ottelu Punkia vastaan. Sitten erinäisiä CM Punk -liitännäisiä asioita tapahtui jälleen ja Starks oli yhtäkkiä ilman ottelua. Siinä sitten päädyttiin haastamaan aktiiviuransa 30 vuotta takaperin lopettanut Ricky “The Dragon” Steamboat. Kahta päivää ennen All Outia sai Steamboat jujutettua Starksia tarpeeksi säästääkseen omat suomunsa. Haasteeseen nimittäin tarttuisi “The Dragon.” Valitettavasti Starksin kannalta kyseessä ei ollut vielä Steamboatiakin vanhempi Tatsumi Fujinami vaan “The American Dragon” Bryan Danielson, joka oli hälytetty pikaisesti tapahtumaa pelastamaan. Danielson oli ollut taas pari kuukautta telakalla murrettuaan kätensä Forbidden Doorissa, joten mikä olisikaan parempi paikka palata töihin kuin Strap-ottelu nuorta ja erittäin ärtynyttä Ricky Starksia vastaan.

Starks on päässyt väläyttämään mikkitaitojaan ja karismaansa AEW:ssa muutaman vuoden ajan, mutta se merkittävä kova ottelu on jäänyt mieheltä puuttumaan, joka ampaisisi miehen stratosfääriin. Olisiko Punk-ottelu ollut se pääsylippu tähtiin? Mahdollisesti. Loppujen lopuksi Starks oli kehässä American Dragonin, maailman parhaan kanssa. Se jos jokin on oikotie onneen.

Varsinainen tyylipuhdas mattopaini sai jäädä syrjään, sillä kaikkien suureksi iloksi nyt brawlattiin suurella sydämellä ja vielä nahkaremmin kera. Suuri osa ottelusta oli veristä lätkintää, jossa nahka tummui ja plasma virtasi. Danielson loistaa luonnollisesti myös HC-tyypin otteluissa ja tässä mies pääsi toden teolla loistamaan ottaessaan raipaniskuja vastaan kerta toisensa jälkeen. Kun takaisinmaksun aika saapui, niin sitten päästettiin myös helvetti irti. Starks sai loistaa sadistisesti Danielsonia kiduttaessaan, mutta saattoi olla vielä parempi ottaessaan osumaa ja yrittäessään epätoivoisesti päästä takaisin kärryille.

Kun kaksikko vaihtelee rentoja piiskaisuja suoraan poskelle, niin kyllä siinä sielu lepää.

Kun valo Starksin silmistä hitaasti sammui, tiesi nähneensä juuri miehen uran parhaan ottelun. Danielson, sinä teit sen taas!

Sijoitus: Top 25

AEW International Championship
Orange Cassidy vs Jon Moxley

(AEW All Out, 3.9.)

Orange Cassidy oli hallinnut AEW:n International -mestarina aika lailla vuoden päivät, kaataen haastajan toisensa jälkeen. Mestaruuden hinta vaan koveni päivä päivältä, kun keho alkoi pettää alta. Loukkaantuminen toisensa jälkeen vaikeutti elämää, mutta niin vain Cassidy onnistui vaan löytämään tiensä voittoon. Sitten tielle asettui Jon Moxley. Moxley, entinen AEW:n päämestari, oli aivan toisen luokan vastus kuin kukaan aiemmista haastajista. Wembleylla Stadium Stampede päättyi vielä Cassidyn ja kavereiden voittoon Moxleyn BCC-poppoosta, mutta tapahtumien väliin sattunut yksi lisäpuolustus vaati vielä veronsa. Pystyisikö mäen toisensa jälkeen valloittanut Cassidy kiipeämään vielä Moxleyn muotoisen vuoren ylitse? Taisteleva mestari vastaan firman ässä, kumpi onkaan kovempi? Kaiken kukkuraksi paikka oli vielä All Outin pääottelussa.

Samalla kun firman päämestari hauskuutteli komediakuviossa uuden parhaan kaverinsa kanssa, niin “komediapainija” Cassidy vastasi vuoden parhaasta mestaruuskaudesta. Miehen puolustukset olivat viikosta toiseen viikoittaisten parasta antia ja melkein joka viikko tuntui, että kausi loppuu tähän. Ei loppunut, onneksi, sillä Moxley-ottelu oli kaudelle täydellinen päätepiste ja sulki samalla siitä ensimmäisestä PAC-ottelusta alkaneen ympyrän. Silloin Cassidy lupasi yrittää ja pahus vieköön, niin pahimmanlaatuinen laiskiainen teki. Seuraavan kolmen vuoden aikana Cassidy kasvoi hahmona ja painijana. Välinpitämätön olemus kuoriutui kerros kerrokselta pois, kun Cassidy löysi jostain mistä todella välittää: mestaruuden. Vuoden 2019 Orange Cassidy olisi romahtanut, lopettanut ja heittänyt leikin läskiksi. Vuoden 2023 Orange Cassidylla ei ollut aikomustakaan päästää irti ilman taistelua. Kuten joku vihreä mies murjaisi joskus jossain kaukaisessa galaksissa: “Do or do not. There is no try.”

Moxley murjoi Cassidya tavoitteenaan jättää jäljelle pieni oranssi läntti, mutta niin vain Cassidy selviytyi ja jatkoi taistelua. Housuntaskusta piti jopa kaivaa muutama muurahaiskeon aikainen liike esiin. Nyt oli aika jättää itsestä kaikki kehään. Ettei nyt ihan vaan Cassidyn hypettämiseksi mene, niin mainittakoon, että Moxley oli aivan elementissään dominoivana osapuolena, jolle valkeni hiljalleen ottelun mittaan, kenellä se vuori oikeastaan oli edessään.

Harva hetki painivuonna oli niin hieno, kuin Cassidyn pehmeiden potkujen muuttuminen hiljalleen täysimittaisiksi polkaisuiksi. Kaikki tai ei mitään.

Kehään käveli rikkinäinen mestari. Sieltä poistui kokonainen painija.

Sijoitus: Top 25

Hair vs Hair
Volador Jr. vs Angel De Oro

(CMLL Aniversario 90, 16.9.)

CMLL juhlisti maailman vanhimpana elossa olevana showpainiorganisaationa jo 90-vuotispäiviään Aniversarion merkeissä. Tuttuun tapaan mestaruuksista ei juurikaan välitetty, mutta identiteeteistä sitäkin enemmän. Mask vs Mask -pääottelun lisäksi myös joku saisi jättää hyvästit hiuksilleen. Tukkaottelun osallistujat ratkaistiin samana iltana joukkueottelussa. Kilpakumppanit Volador Jr. ja Angel De Oro kohtasivat myöskin tukkanuottasilla olleet Ultimo Guerreron ja Avernon, ja voittajajoukkueen jäsenet saisivat kunnian skalpeerata kaverinsa. Volador ja Oro selvisivät voittajana eikä hengähdystaukoa saatu lainkaan kun kello soi jo keskinäisen kohtaamisen merkiksi!

Tämä oli se ottelu, joka käväisi takavasemmalta ryöväämässä vuoden luchaottelun tittelin nimiinsä. Ei, en ehtinyt nähdä kaikkia kehuttuja CMLL-otteluita vuoden aikana enkä juuri mitään hämäryyden rajamailla liikkuvista Meksikon indyistä. Mutta ne muutamat näkemäni huippuottelut eivät iskeneet aivan niin kovaa, kuin ennakko-odotukset antoivat ymmärtää (vaikka Romero vs Mascara Dorada ansaitsikin kunniamaininnan, suurilta osin Romeron mainion rudo-vedon ansiosta). Saattaa toki johtua siitä, että en vieläkään aivan “ymmärrä” luchaa.

Apuestas-otteluissa on aina oma energiansa eikä Voladorin ja Oron vääntö ollut tässä mikään poikkeus. Todellisen leipätyön teki kuitenkin Volador, joka loukkasi olkapäänsä melkein heti ottelun alussa lentäessään päin barrikadia. Olen nähnyt tarpeeksi Voladoria tietääkseni, ettei mies osaa myydä mitään raajaansa noin hyvin. Niinpä Volador painii lähes koko ottelun teoriassa yhdellä kädellä. Lääkärin kesken kaiken kokoon kyhäämä side ei auta laisinkaan. Tyhmää? Ehdottomasti. Dramaattista? Todellakin. Konnamainen Oro saa myös loistaa, kun sympaattinen Volador yrittää saada edes jotain aikaan. On suorastaan uskomatonta mitä Volador pystyy tekemään ja ottamaan vastaan loukkaantumisen kanssa, mikä tekee kaikesta vieläkin parempaa.

Oikean loukkaantumisen siivittämänä kaksikko osasi loihtia kasaan Aniversarion arvoisen apuestas-ottelun.

Sijoitus: Top 50

IWGP United States Heavyweight Championship
Yota Tsuji vs Will Ospreay

(NJPW Destruction in Kobe, 24.9.)

Will Ospreay ei ollut onnistunut valloittamaan G1 Climaxia hyvästä yrityksestä huolimatta. Lisää kylmää vettä kaadettiin niskaan G1-finaalipäivänä, kun päätyi Yota Tsujin Gene Blastin kohteeksi ja söi vielä selätyksen päälle. Mestaruusotteluahan se tarkoittaa, jonka G1-alkulohkoonsa jäänyt Tsuji otti innoissaan vastaan metsästäessään paluuvuodelleen kruunua mestaruusvyön muodossa.

Jos Dominion oli ärhäkäs myrskyvaroitus Tsujin kyvyistä, niin tämä oli osoitus sopeutumisesta myös klassisempaan NJPW-eepoksen muottiin. Vaikka tavalliseen hitaaseen tunnusteluun ja ketjupainiin sekoitettiin lusikallinen luchameininkiä, niin alkumetrit pysyivät kovin normaalin oloisina. Mutta kun siihen tykitysosuuteen päästiin, niin voi pojat.

Molemmat tarjosivat parasta offensiiviaan. Ospreay jaksoi lentämisen ohessa myös iskeä kovaa ja nopeasti. Tsujin hymy ei kuitenkaan helposti hyytynyt, vaan vastasi luchavaikutteisilla tempuillaan ja kahdella parhaalla Curb Stompilla mitä vuoden aikana nähtiin. Suoraan Ospreayn naamaan toimitettu polkaisu sai minut kikattelemaan maanisesti, mikä on aina laadun tae.

Kyllä te ehkä tiedätte miltä Ospreayn tarjoama ilotulitusshow näyttää, mitä sitä sen enempää kuvailemaan. Tsuji pysyi mukana kuin vanha tekijä ja yleisö ulvoi hyväksyvästi seuraavan sukupolven ihmemiehen puolesta.

Sijoitus: Top 50

Swerve Strickland vs Hangman Page

(AEW WrestleDream, 1.10.)

Swerve Strickland oli kyllästynyt odottamaan. Pääottelukuviot olivat välttäneet häntä liian kauan, joten nyt olisi vaan aika ottaa paikka itselleen. Sillä paikalla nyt vaan sattui istumaan Hangman Adam Page. Strickland haukkui Pagea laiskaksi ja motivaationsa menettäneeksi. Tämä ei olisi vielä henkilökohtaista, vaan puhtaasti bisnestä. Page suostui luonnollisesti tappeluun oman vaisuhkon kesänsä jälkeen, haluten luonnollisesti todistaa että oli edelleen paikkansa arvoinen.

Aivan kuten Moxleyn ja Pagen kohdalla, myös tästä on vaikea puhua hyppäämättä suoraan sen deathmatch-version ylistämiseen, mutta yritetään kuitenkin. Periaatteessa kotiyleisönsä edessä painiva Strickland oli illan ehdoton tähti. Jos Hell of War tai Swerve In Our Glory sitä jo tehnyt, niin tämä oli todellinen Stricklandin läpimurto. Page puolestaan otti haltuun lievää antagonistin roolia ja toimi äärimmäisen hyvin Stricklandin vastaparina. Kaksikon kemia toimi erinomaisesti molempien päätyessä kiduttamaan toistensa käsiä. Page murjoi Stricklandin kämmentä lunastuskuntoon, kun taas Page sai tuntea ikävien kädenmurtajien tehon nivelissään. Tulinen Seattlen yleisö hoiti loput näiden kahden näyttäessä mitä pääottelijalta vaaditaan kehässä.

Melkoinen veti heti ensiyrittämällä. Jälleen kerran, parempaa olisi vielä luvassa.

Sijoitus: Top 50

Bryan Danielson vs Zack Sabre Jr.

(AEW WrestleDream, 1.10.)

Kun Bryan Danielson palasi viimeisimmän loukkaantumisensa jälkeen, oli hänellä suru-uutinen ilmoitettavana kaikelle kansalle. Kun lapselle on lupaus annettu, niin se pitää myös pitää. Danielson kertoi eläköityvänsä kehistä vuoden sisään, joten nyt olisivat viimeiset hetket käsillä saada unelmavastustajat nenän eteen. Niinpä Danielson haastoi mantelinperijänsä Zack Sabre Jr:n otteluun. Kaksikko oli napannut nimiinsä Wrestling Observerin parhaan teknisen painijan palkinnon (joka nimettiin Bryan Danielson Awardiksi miehen ensimmäisen eläköitymisen jälkeen) vuodesta 2005 lähtien. Nyt sukupolvensa kaksi parasta teknikkoa ottaisi yhteen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009. Silloin Danielson oli indyjen kuningas ja Sabre vasta poikanen, joten miten kävisi lähes viisitoista vuotta myöhemmin.

Onko tämä nyt yllätys yhtään kenellekään? Totta kai minä pidin maailman parhaan ja New Japanin parhaan painijan kohtaamisesta! Mutta en ihan odottanut että korkeat ennakko-odotukseni ylitetään.

Minä rakastin tätä ottelua.

Ei tämä nyt välttämättä ole modernin aikakauden Antonio Inoki vastaan Billy Robinson, mutta ehdottomasti kahden vertaansa vailla olevan tekniikkapainijan yhteentörmäys ja suoranainen kahden maestron välinen shakkiottelu.

Mistä tässä nyt pitäisi kirjoittaa? Kahden kehävelhon tasaisesta mattoväännöstä? Molemminpuolisesta raajojen palastelusta tulitikkuaskiin mahtuviksi palasiksi? Karseimmasta Dragon Screwistä ehkä ikinä?

Zack Sabre Jr. on aikanaan tokaissut että tekniikkapaini jenkkifanien edessä on kuin Shakespearen lukemista sioille. Onneksi Seattlen sikala oli aivan yhtä hulluna kuin minäkin tämän ottelun edessä ja samalla todiste siitä että puhtaalla A-luokan painilla on mahdollista saada massiivista reaktiota aikaiseksi.

Selostamo ansaitsee ihan omat kehunsa ja poikkeuksellisesti Excalibur ei tällä kertaa omi kunniaa. Nigel McGuinness ja Jon Moxley ovat liekeissä enkelinä ja paholaisena Danielsonin olkapäällä, toisen pyytäessä miehen ajattelemaan perhettään ja myöntämään ZSJ:n olevan parempi ja toisen karjuessa niputtamaan sen runkkarin. Kyllä, Moxley nousi yhdessä illassa myös uskottavaksi haastajaksi vuoden selostajan kategoriassa. Samalla McGuinness ja Moxley omien antipatioidensa ja puolueellisuutensa lomassa onnistuivat luomaan mainiota tunteen paloa myös ääniaaltojen puolelle.

Mikä parasta, ottelun päätös saattaa olla mainio piste i:n päälle, mutta ei samalla ratkaise yhtään mitään. Kuka on maailman paras tekninen painija? Kysymys jää ilman vastausta, aukaisten oven revanssille, jota en malta odottaa.

Kun kaksi maailman parasta iskee yhteen, on tuloksena vuoden paras ottelu.

Sijoitus: Top 3

Fuminori Abe vs Takuya Nomura

(Kakuto Tanteidan ~ We Are Fighting Detectives, 12.10.)

Astronauts, Fuminori Abe ja Takuya Nomura, kuuluvat maailman parhaisiin joukkueisiin, vaikka painivatkin kohtuullisen pienillä näyttämöillä. BJW:n vakiokalustoon kuuluvat kaverit kyhäsivät syksyllä kasaan oman pikkutapahtumansa vahvalla BattleArts-teemalla. BattleArts oli yksi 90-luvulla syntyneistä shoot style -promootioista, joka nojasi kuitenkin selkeästi enemmän painin kuin vapaaottelun suuntaan. Abe oli saanut oppinsa BattleArtsin perustajan Yuki Ishikawan oppilailta. Illan pääottelussa joukkuetoverit ottivat yhteen ja näyttivät miten kahden ystävän ottelu oikein hoidetaan.

Ei jeesus mikä mähinä.

Toverit aloittavat kovaa ja jotenkin vaan eskaloivat brutaaliuttaan ottelun edetessä. Nyrkit, potkut ja pääpuskut kopsahtavat kohteeseensa niin ikävän kuuloisesti, että jopa pieni mutta tulinen yleisö ei voi muuta kuin naurahtaa epäuskoisesti. Tekniikkapaini ja puhdas turpaanveto yhdistyvät erinomaiseksi fuusioksi ja todelliseksi näytökseksi BattleArts-tyylistä parhaimmillaan. Abe saa kunniamaininnan maailman savolaisimpana painijana, niin kiero mies on matossa painiessaan.

Todellista väkivaltabalettia.

Tätä on BATI-BATI Style. Tätä on BattleArts. Tätä on showpaini.

Rakkaudella tehty kunnianosoitus BattleArtsille, joka seisoo kuitenkin tukevasti omilla jaloillaan. Ehdottomasti vuoden parhaimpia otteluita, jonka ei edes pitäisi vaatia shoot stylen sietokykyä. Tämän kaltaisten otteluiden ansiosta minä rakastan showpainia.

Sijoitus: Top 10

Will Ospreay vs Speedball Mike Bailey

(Impact Bound for Glory, 21.10.)

Will Ospreay jatkoi kiertuettaan ympäri maita ja mantuja tavoitteenaan painia jokaisen promootion vuoden paras ottelu. Impact tarjosi vastustajaksi oman painikoneensa Speedball Mike Baileyn, mistä Bound for Glory sai oman myyntivalttinsa. Chicagon yleisö ei saanut CM Punkin eeppistä paluuta, mutta olivat selkeästi odottaneet Ospreayn ja Speedballin ottelua illan tarjonnasta kaikista eniten, sen verta enemmän ääntä irtosi lehtereiltä lopputapahtumaan verrattuna. Ospreay ja Bailey olivat molemmat tehneet uraa Japanissa ja tehneet läpimurtonsa Yhdysvalloissa PWG:ssä (jossa miesten ensimmäinen yksilökohtaaminen nähtiin), mutta valtaosa aiemmista kohtaamisista oli nähty Englannissa. Nyt oli kyseessä kuitenkin suurin näyttämö tähän asti.

Ospreay ja Bailey osaavat molemmat tarjota melkoisen ilotulitusnäytöksen oli vastustaja kuka tahansa. Jos jostain maailman painijoista pitäisi koota videopaketti täynnä päräyttäviä huippuhetkiä, niin tämä kaksikko olisi mainio valinta. Keskenään paukuista ei meinannut tulla loppua millään. Ospreay saapui paikalle maailman valloittajana, ehdottomana ehdokkaana maailman parhaaksi painijaksi, eikä ottanut vanhaa kilpatoveria aluksi aivan tosissaan. Speedball kuitenkin näytti, että pystyy vastaamaan Ospreayn tarjontaan samalla mitalla ja osaa potkia vielä kovempaa.

Pommeja pudotellaan, kehässä ja kehästä lennetään, iskuja vaihdetaan sekä vastaiskuja vaihdetaan. Tuttua kauraa siis, mutta tarjoiltuna äärimmäisen kovalla tasolla suoritettuna.

Olipahan mukana myös vuoden toiseksi kovin Oscutter-vastaliike!

Parasta mitä Impact pystyi tarjoamaan, samalla viimeinen kovan luokan ottelu ennen paluuta TNA-nimeen. Ei, en ehtinyt katsoa Ospreayn ja Josh Alexanderin ottelua.

Sijoitus: Top 25

Falls Count Anywhere (in Osaka)
Great O-Khan vs Jon Moxley

(NJPW Power Struggle, 4.11.)

Samalla kun Shota Umino haastoi Will Ospreayta IWGP United States -mestaruudesta, myös Uminon kasvattajan roolissa toiminut Jon Moxley hiipi takaisin NJPW-tapahtumiin. Siinä sivussa oli hyvä väli ottaa yhteen Ospreayn oikean käden, Great O-Khanin, kanssa. Sen kummoisempaa rakentelua ei Osakan illassa tarvittu.

Mikä Great O-Khan oikein on? Uuden sukupolven esiinmarssin käynnistyessä katseet kääntyvät satunnaisesti myös O-Khanin suuntaan, joka on vielä kohtuullisen nuori itsekin. Paluun jälkeisinä vuosina mies ei vaan ole löytänyt itseään. Pitäisikö hänen olla Hirooki Goton henkinen taistelija, joukkuedivisioonan spesialisti vai Toru Yanon kaltainen joka paikan jäniskevennys? Laadukkaista vastustajista huolimatta O-Khanin todellisten huippuotteluiden lista humisi aavemaisesti tyhjyyttään.

Kuka olisi arvannut, että O-Khan oli kaiken aikaa elementissään likaisessa brawlissa?

Pikaisen tuplauloslaskun jälkeen ottelu käynnistyy uudestaan Falls Count Anywhere -stipulaation kera ja sen jälkeen kehää kohti hädin tuskin vilkaistaan. Moxley ja O-Khan vaeltavat yleisön halki pistäen samalla toisiaan halki, poikki ja pinoon. Tavallisten barrikadien ja tuolien läpi kompuroinnin lisäksi nähdään pikainen Bloodsport-vääntö keskellä betonilattiaa, O-Khanin poninhännän surullinen loppu ja sukukalleuksiin kohdistunut haukkaus. Kaikin puolin psykoottista menoa, josta minä ja yleisö nautimme kuin yleisömeren läpi vaeltavasta Bruiser Brodysta konsanaan.

O-Khan on löytänyt oman juttunsa, vihdoin ja viimein. Vuoden positiivisin yllättäjä.

Sijoitus: Top 50

AJPW Triple Crown Championship
Yuma Aoyagi vs Katsuhiko Nakajima

(AJPW Giant Series – Day 6, Evening, 5.11.)

Katsuhiko Nakajima oli jättänyt Pro Wrestling NOAHin taakseen ja etsi uutta kotisatamaa ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Pieneksi yllätykseksi osoitteeksi paljastui All Japan, jossa Nakajima oli toki painunut ennen liittymistään täyspäiväiseksi NOAH-painijaksi. Ehkäpä Nakajima halusi vaan jatkaa vanhan “kaverinsa” Kento Miyaharan kiusaamista. Nakajiman suureksi pettymykseksi Miyahara ei ollut hallitseva Triple Crown -mestari, vaan päämestarin virkaa toimitti ensimmäistä kauttaan viettävä Yuma Aoyagi. Niinpä Miyahara sai toverillisesti kukkapuskasta päähänsä ja Nakajima haastoi mestarin välittömästi otteluun ja sai sen muutamaa viikkoa myöhemmin.

Vaikka Nakajima oli jättänyt NOAHin taakseen, oli ilmassa vahva valloittajan tuoksu ja AJPW vastaan NOAH -henki. Kuten yleistietoon kuuluu, NOAH syntyi aikanaan suurimman osan AJPW-painijoista marssiessa ulos promootiostaan. AJPW, kaikkia odotuksia vastaan, jatkoi elämäänsä, vaikka 90-luvun kunnian päivät olivat muisto vaan. 2000-luvulla kaikissa AJPW/NOAH-kohtaamisissa on ollut sitä extravirtaa. Kuka oikeasti kantaa mukanaan Giant Baban perintöä?

Nakajima ansaitsee jälleen valtavat kehut. Kehien suurin mulkero iskee kuin katujyrä ja vielä yllyttää vastustajiaan lyömään takaisin, vain väistääkseen ja upottaakseen jälleen mononsa syvälle vastustajansa rintakehään. Harvoin näkee niin brutaalin näköistä Kitchen Sinkiä, että ostaisin ottelun loppumisen siihen paikkaan. Ilkeällä valloittajalla ei kuitenkaan ollut edessään mikään kynnysmatto. Aoyagi oli ottanut harppauksen AJPW:n kärkikastiin ja pisti toden teolla vastaan kaikin voimin. Taistelutahdon ruumiillistuma ei voinut vastata puhtaassa iskuvoimassa Nakajimalle, mutta antoi takaisin kaikella mikä kehosta irti lähti.

Hieno mestaruusottelu ja Aoyagin mestaruuskauden helmi.

Sijoitus: Top 50

Natural Vibes (Kzy, Jason Lee, Jacky Funky Kamei & Strong Machine J) vs D’Courage (Yuki Yoshioka, Dragon Dia, Madoka Kikuta & Ryoya Tanaka)

(Dragongate Gate of Evolution Day 3, 9.11.)

Dragongaten päättymättömän dojomankelin tuorein selviytyjä Ryoya Tanaka oli debytoinut keväällä ja oli jo ennen debyyttiään yksilöity huippulupaukseksi. Vuoden edetessä Tanaka alkoi loistaa alakorttien otteluissa yhä enemmän ja niinpä hänet rekryttiin D’Courage -joukon neljänneksi jäseneksi. Tässä Korakuen Hallin tapahtumassa Tanaka teki ensiesiintymisensä D’Couragen väreissä, kun vastassa oli promootion pomminvarmin laatuotteluiden tarjoaja, Natural Vibes.

Dragongate osaa tehdä nuorista painijoistaan nopeasti huomion arvoisia. Koko kahdeksan hengen ottelu oli rakennettu Tanakan isojen hetkien ympärille. Tanaka ei ainoastaan onnistunut roolissaan, vaan seisoi muun seitsikon rinnalla kuin olisi paininut jo useamman vuoden tämän joukon mukana. Tanaka istutettiin mukaan perinteiseen Dragongate-tyylin joukkueotteluun, jossa ei vauhdissa säästelty. Millintarkat vastaiskut, salamannopeat vaihdot ja täpärät pelastukset seurasivat toisiaan siinä tutussa flow-tilassa, jota myös Dragongate-vaihteeksi olen kutsunut. Vaikka muutama ottelu Dragongaten vuodessa oli puhtaasti parempi, oli tämä ihanteellinen esimerkki ottelusta, joka uppoaisi keneen tahansa. Tai no, Jim Cornette varmasti haukkuisi kaikki termeillä, joita ei ole ollut koskaan sopiva käyttää, mutta ymmärrätte toivottavasti mitä tarkoitan.

Ei tämä nyt aivan Takuma Fujiwaran Brave Gate -haaston kaltainen kunnari ollut, mutta todellinen läpimurto Tanakan nuorella uralla.

Ottelu oli niin hyvä, että loppukiertueen aikana aika lailla jokaisessa tapahtumassa nähtiin jokin Natural Vibesin kokoonpano nelihenkistä D’Couragea vastaan. Tässä oli eniten sitä kuuluisaa Dragongaten henkeä alusta loppuun. Vuoden hauskin multiman-ottelu.

Sijoitus: Top 50

Texas Death Match
Hangman Page vs Swerve Strickland

(AEW Full Gear, 18.11.)

Hangman Pagen ja Swerve Stricklandin tarina ei ollut päättynyt suinkaan WrestleDreamiin, jossa Strickland oli napannut AEW-uransa suurimman päänahan lievällä Prince Nanan avustuksella. Page oli sitten päätynyt estämään Nanan saman konnankoukun Stricklandin yrittäessä nousta TNT-mestaruuden ykköshaastajaksi. Stricklandilla pimeni päässä ja seuraavalla viikolla tunkeuduttiin jo keskellä yötä Pagen kotiin häiriköimään nukkuvaa vaimoa ja lasta. Page ei luvattomasta vierailusta ilahtunut ja olikin seuraavilla viikoilla Stricklandissa kiinni kuin yleinen syyttäjä aina kun lurjus näkö- ja iskuetäisyydelle eksyi. Page päätyikin haastamaan Stricklandin Texas Death -otteluun ja vannoi lähettävänsä miehen tällä kertaa suoraan helvettiin.

Olipahan siinä verilöyly. Henkilökohtaisuuksiin lipsahtanut feudi huipentui (ainakin hetkeksi) niin ihanan verisesti, että maaninen kikatus oli taattu. Pagen alun raivoisasta rynnistyksestä ja sormimaalausten nitomisesta Stricklandin poskeen siirryttiin tasaisempaan rangaistuksen jakamiseen. Hyytäviä spotteja on ihan liikaa lueteltavaksi, mutta etenkin piikkilankatuolin karmaiseva kääriytyminen Pagen kasvoihin on nostettava ehdottomasti esiin. Ottelun nimeen sopien matto saatiin tahrattua tarpeeksi punaiseksi ja sehän tässä on tärkeintä. Siis erinomaisen HC-painin lisäksi.

Kun Page joi verta suoraan Stricklandin Mutan skaalalla pulppuavasta otsasta ja sylki ilmoille veripilven kuin, noh, Muta konsanaan, olisi ottelu voinut loppua melkein siihen paikkaan ja olisin heittänyt silti kasan lumihiutaleita sen suuntaan.

Ilman Nanan ja Brian Cagen sekaantumistakin olisi selvitty, mutta niistä huolimatta kokonaisuus oli niin ihanan brutaali, että moiset ikävyydet eivät painaneet vaakakupissa lopulta ihan hirveän paljoa.

Häviää vuoden parhaan (näkemäni) deathmatchin kategoriassa vain sille toiselle Pagen verikekkerille. Päivästä riippuen sijoitukset kahden Texas Death Matchin välillä saattaisivat mennä toisin päin. Jos WrestleDream ei saanut uskomaan Stricklandin tähtivoimaan, niin tämä hoiti homman viimeistään kotiin.

Sijoitus: Top 25

Survival of the Fittest for the ROH Television Championship
Lee Moriarty vs Dalton Castle vs Lee Johnson vs Komander vs Kyle Fletcher vs Bryan Keith

(ROH Final Battle, 15.12.)

Samoa Joe oli päättänyt vakatoida Ring of Honorin Television -mestaruuden, tuoden samalla päätökseen kyseisen vyön historian pisimmän kauden. Niinpä tarvittiin uusi mestari promootiolle, jolla ei ole omaa televisio-ohjelmaa. Uusi mestari päätettiin ratkoa naftaliinista kaivetulla Survival of the Fittest -ottelulla, kuuden hengen eliminointisäännöillä käytävällä koitoksella. Kuusi painijaa selvitti tiensä karsintaotteluiden lävitse tapahtumaa edeltävinä viikkoina, Bryan Keithin napaten paikkansa vasta tapahtuman pre-showssa.

Vuoden 2023 Survival of the Fittest -ottelussa oli useampikin ongelma. Johnny LastNamen sekaantuminen oli jossain turhauttavan ja turhan välimaastossa. Sääntö vain kahdesta laillisesta painijasta kerrallaan kehässä ja pakollisista vaihdoista unohdettiin kohtuuttoman nopeasti. Liiketykitys aivan ottelun lopussa saattoi mennä aavistuksen ylitse.

Loppujen lopuksi onneksi positiiviset osat hukuttivat negailuun keskittyvän aivolohkoni. Jokainen kuudesta sai tilaisuuden näyttää parastaan. Lee Johnson oli se kuivakoin kaveri, mutta muu viisikko onnistui isolla tavalla. Dalton Castle oli ottelun alkupuoliskon sielu, saaden massiivista reaktiota pelkästään sillä että yritti pysyä kehässä. Lee Moriarty oli ovela kettu, joka hyödynsi muiden virheet nopeasti. Bryan Keith sai läpimurtoesityksensä ja antoi kotiosavaltion yleisölle toivoa koko rahan edestä.

Niin paljon kuin ottelun alkuosasta nautinkin, niin todellisiin liekkeihin päästiin lopputaistelussa. Komander kaivoi liikerepertuaaristaan niin mielenvikaisia temppuja, että Vikingokin kalpenee kateudesta. Spottien lisäksi luchadorin esitys oli muutenkin täysvaltaisesti ehjin, mitä häneltä oli tähän mennessä Yhdysvalloissa nähty. Kyle Fletcher, joukkuekuvioiden veteraani jo nuorella iällä, otti härkää sarvista ja loisti dominoivana seinänä ottelut sankareiden tiellä.

BRAINBUSTAAAAH-spotin mittaisella erolla Survival of the Fittest loikkaa mukaan vuoden kovimpien otteluiden joukkoon.

Sijoitus: Top 50

Claudio Castagnoli vs Bryan Danielson

(AEW Collision, 23.12.)

Neljä vuotta siinä meni, mutta AEW päätti vihdoin kysätä kasaan oman G1-henkisen turnauksensa. Continental Classic vedettiin läpi kahdella kuuden hengen lohkolla, hämmentäen liian monta showpainifania niinkin ylitseampuvalla konseptilla kuten pistelaskulla. C2-turnauksen voittajalle ei olisi luvassa ainoastaan kunniaa, vaan myös upouusi Continental Crown -mestaruus, jonka päälle Eddie Kingston oli pistänyt peliin myös hallussaan pitämät ROH World -ja NJPW STRONG Openweight -mestaruudet. Viimeiseen lohkopäivään saavuttaessa sinisen lohkon tilanne oli vielä auki, kun Blackpool Combat Clubin tallitoverit Bryan Danielson ja Claudio Castagnoli ottivat yhteen. Lohkon kärkipaikkaa jakava Danielson tarvitsi jatkoon vähintään tasapelin, Castagnolille kelpaisi vain voitto ja vetoapu muista otteluista.

Ensimmäinen Continental Classic osoittautui kovatasoiseksi, kiitos tasokkaan ja tiiviin osallistujakattauksen. Kyllä siinä pysyy mieli kirkkaana, kun ei tarvitse pelätä Chase Owensin yksilöotteluita! Koko turnauksen kohokohta itselleni oli tämä Castagnolin ja Danielsonin yhteentörmäys, vaikka samalle sijalle voisi nostaa melkein kaikki Danielsonin ottelut. Pidän joukkuetovereiden rehdeistä yhteenotoista, kun ne tehdään oikein ja kiinnostavasti. Tässäkin BCC:n ukkelit ottivat rehdisti miehestä mittaa, vaikka Castagnoli kertalleen sortuikin hyödyntämään Danielsonin puutteellista näkökykyä. Niin, murtunut käsi ei riittänyt Danielsonille tasoitukseksi vuoden painija -kisassa, vaan siinä piti kärsiä silmäkuopan murtuma vielä päälle. Silmälappu on onneksi vain pieni hidaste, sillä tasainen shakkiottelu väkivallan herrasmiesten välillä oli juuri sitä, mitä Danielsonilta voi odottaa. Nimikkoliikkeet olivat tulleet molemmille tutuiksi, joten vastaliikkeetkin piti keksiä lennosta. Esimerkiksi Danielson väänsi kerta toisensa jälkeen itsensä parempaan asemaan kesken jonkun hirvittävän Castagnolin voimannäytteen. Castagnoli puolestaan ei omaa samanlaista tekniikkavelhoutta, mutta pystyy viskomaan tarpeen mukaan pienempää miestä miten tahtoo. Muutamat vanhat kikat vuosien takaisista kohtaamisistakin muistettiin kaivaa esiin, kuten aina hymyn huulille saava La Yestica.

Ei nyt Astronautsien veroinen toverillinen paremmuuden selvittely, mutta toisaalta mikään ei ollut tänä vuonna sen vertainen. AEW:n paras joukkuetoverien välinen ottelu vuonna 2023.

Sijoitus: Top 50

Takehiro Yamamura vs Kaito Ishida

(GLEAT Ver. 7 30.12.)

Kirjoitin vuosia sitten Läpimurtajat-artikkeleja muutaman vuoden ajan. Aivan kuten kaikki Smarksiden juttusarjat, myös Läpimurtajat-sarja katkesi äkillisesti ja ilman suurempia selityksiä. (Jos oikein muistan, itselläni ei koronavuonna 2020 ollut valtavasti inspiraatiota lähteä kaivamaan läpimurtajia esiin).

Joka tapauksessa näin jälkikäteen on ihan mukava vilkuilla, mihin kaikki silloin esiin nostamani painijat päätyivätkään. Valtaosa nousi ihan televisionimiksi asti, jotkin jopa päämestareiksi asti. Loput sitten lopettivat uransa komeasti #SpeakingOutin myötä! Mutta yksi nimi ei lopulta saanut edes sitä mahdollisuutta. Takehiro Yamamura oli vuonna 2017 räjähtänyt Dragongaten kuumimmaksi nuoreksi nimeksi ja takuuvarmaksi tulevaisuuden ässäksi. Taivas oli rajana, kunnes se romahti niskaan. Vakava niskavamma syksyllä 2017 pysäytti uran kuin seinään ja oli lähellä päättää myös nuoren miehen elämän.

Yamamura oli mukana CIMAn jättäessä Dragongaten ja ottaessaan mukaansa muutaman nuoren ja lupaavan painijan. Yamamura päätyi palaamaan kehään vuonna 2019. Salamat eivät kuulemma iske kahdesti samaan paikkaan. Yamamura ehti paini viisi ottelua ennen kuin niskalle kävi vielä astetta pahemmin. Oli pieni ihme, että Yamamura pystyi jatkamaan normaalia elämää kahden massiivisen niskavamman jälkeen. Painit saivat kuitenkin jäädä, mutta uuden DJ-uran auettua Yamamura pysyi CIMAn mukana. Muun #StrongHearts-poppoon mukana myös Yamamura liittyi GLEAT-promootioon vuonna 2020. Miehellä oli tapana avata tapahtumat omalla DJ-setillään. Mutta mies halusi painia. Useamman leikkauksen jälkeen, useiden eri lääkärien sanottua puhtaasti ei ajatukselle paluusta painin pariin, kertoi Yamamura palaavansa kehään vuoden 2023 lopussa, hieman yli kuusi vuotta ensimmäisen niskavamman jälkeen. Vastaan asettui toveri Dragongate-vuosilta, samaan aikaan debytoinut Kaito Ishida.

Tämän ottelun ei olisi pitänyt tapahtua. Ei vaan siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan Yamamuran ura oli ohitse vuonna 2017. Kahden niin karsean niskavamman jälkeen ja kolmannen riskin olevan edelleen suuri, ei Yamamuran vaan enää kuuluisi olla kehässä. Minäkin aina näillä listoilla kehun jopa yltiöstiffejä otteluita, joiden hinnan painijat tulevat varmasti tuntemaan lihassaan vielä vuosien päästä, mutta jopa minulle on askeleen verran liikaa leikkiä näin paljon hengellään.

Mutta näinpä vaan minä kirjoitan tästä ottelusta. Ei vaan sen takia, koska itse ottelu oli kellonsoiton jälkeen enemmän kuin siltä uskalsi kuunaan toivoa. Ei vaan sen takia, että Yamamura tuntui jatkavan siitä, mihin vuonna 2017 jäi. Ei vaan sen takia, että Kaito Ishidan brutaali työskentely suorastaan karmii selkäpiitä. Ei vaan sen takia, että kokonaisuus tuntui kaikin puolin oikealta Ishidan hallitessa ottelua ja Yamamuran taistellessa tulisesti vastaan.

Vaan sen takia, että tämä on minulle fanina tärkeä ottelu.

Kun aloin katsomaan Dragongatea, niin Yamamura ja Ishida olivat firman kaksi uusinta “nuorta lohikäärmettä.” Tämä oli se kaksikko, jonka otteisiin pystyin samaistumaan ja joiden nousua alakortista odotti vesi kielellä. He olivat minun ukkojani. Yamamura otti harppauksen eteenpäin ja heti seuraavalla askelmalla päätti käytännössä uransa. Ishida jatkoi painimista ja minusta tuntui, että hän kantoi samalla myös dojo-toverinsa ja joukkueparinsa henkeä mukanaan. Ishida oli se parista heikompi, mutta löysi lopulta itsensä ja nousi yhdeksi Dragongaten taitavimmista painijoista. Lopulta myös Ishida päätyi jättämään Dragongaten ja löysi tiensä GLEATin puolelle.

Tunsinko nostalgiaa Yamamuran ja Ishidan kohdatessa jälleen vuosien tauon jälkeen? Kyllä. Tunsinko pelkoa? Kyllä. Olinko iloinen? Kyllä.

Seuraavat vajaa 20 minuuttia olin taas vuodessa 2017 ja Ishida ja Yamamura ratkoivat paremmuuttaan siitä, kumpi johtaisi Dragongaten kohti uutta tulevaisuutta. Mielessäni olin vaihtoehtoisessa vuodessa 2023, jossa kaksikko tähdittäisi Dragongaten vuoden suurinta tapahtumaa. Mutta sitten palasin todellisuuteen, jossa ottelun yllä leijui vääjäämättömästi menneisyyden painolasti. Kahden hienon painijan ottelu, jossa toisen puoliskon paluu kehään on samaan aikaan inspiroiva tarina esteiden ylittämisestä ja samalla typerää kohtalon uhmaamista.

Aika entinen ei koskaan palaa.

Vuoden paras ottelu, josta tulee laadustaan huolimatta paha mieli.

Sijoitus: Top 25

AJPW Triple Crown Championship
Katsuhiko Nakajima vs Kento Miyahara

(AJPW ManiaX, 31.12.)

Vuoden päätteeksi ottelu, josta ei tullut paha mieli!

Katsuhiko Nakajima oli rymistellyt sisään AJPW:n porteista ja noussut melkein heti kättelyssä Triple Crown -mestariksi. Oli päivänselvää, että promootion ässä Kento Miyahara haluaisi viedä mestaruuden taas takaisin omille vyötäisilleen valloittajan känsäisistä kourista. Samalla olisi hyvä mahdollisuus maksaa kalavelkoja siitä vuoden edellisestä kohtaamisesta.

Nakajima nousi vuoden (kayfabe) mulkero -listauksessa korkealle astellessaan kohti kehää, kohti Giant Baban rakentamaa pyhättöä, punaisessa huivissa, entinen NJPW-pomo Hisashi Shinma rinnallaan ja kaupan päälle Antonio Inokin tunnusmusiikin saattelemana. Ei siis ihmekään, että NOAH-kehässä saatu molemmille suotuisa reaktio kääntyi tällä kertaa sataprosenttiseen Kento-maniaan.

Aivan kuten toisessa vuoden Top 3 -ottelussa, myöskään Nakajiman ja Miyaharan jatko-osa ei yltänyt ensimmäisen korkealle rimalle asti. Tunnelma oli tässä toki korkealla, mutta kesäisen Korakuenin suuruuden tasolle ei ylletty. Eivät ne kehäotteet mitenkään huonompia olleet, mutta samaan hurmokseen ei vaan aivan ylletty. Nakajima luonnollisesti jatkoi otteitaan tappavana iskukoneena, mutta väänsi veistä vielä enemmän haavassa sonnustautuneena täyteen inokismin sota-asuun. Miyaharalla oli vielä astetta helpompi työ kerätä yleisön rakkaus puoleensa. Kaksikon välinen jännite purkautui tuttuun tyyliin suuriin iskunvaihtoihin ja dramaattisiin loppuhetkiin. Jos ensikohtaaminen iski, niin kyllä tästäkin nauttii.

Jää varmasti historiaan otteluna, joka kurvaa viimeisellä mahdollisella hetkellä mukaan listalle, ollen viimeinen ottelu jonka katsoin vuodelta 2023 ennen kuin löin tämän artikkelin kokoonpanon lukkoon.

Sijoitus: Top 50

---

Eniten otteluita painijoittain:

1. Bryan Danielson, Will Ospreay (5 ottelua)
2. Katsuhiko Nakajima, Kento Miyahara, Hangman Page, Jon Moxley, Madoka Kikuta (4 ottelua)
3. Kenny Omega, Zack Sabre Jr, Kazuchika Okada, Yuma Aoyagi (3 ottelua)
4. Takuya Nomura, Susumu Mochizuki, Yasushi Kanda, Kaito Ishida, Yuji Okabayashi, Speedball Mike Bailey, Swerve Strickland, El Hijo Del Vikingo, Komander, Yuki Yoshioka, Titan, Kaito Kiyomiya, Yota Tsuji, Bryan Keith (2 ottelua)

Olin jo kyyneleet silmissäni juhlimassa maailman parhaan painijan oikeutettua paikkaa vuoden yksinäisenä kärkijuhtana, mutta niin vaan joku ihmeen spottiapina loikkasi siihen rinnalle! Bryan Danielson ja Will Ospreay siis päätyvät jakamaan tämän kunnian, toinen kerta kun kärkisija on jaettu kahden tai useamman painijan kesken. Samalla Danielson on ensimmäinen painija, joka yltää kärkisijaan toista kertaa. Jon Moxley, vaikka olikin mukana kärkikahinoissa, jatkaa edellisvuoden voittajien kirousta eikä aivan veny puolustamaan titteliään. Yllättäjinä kärkisijoja kutittelevat Miyahara, Nakajima ja Kikuta. Miyahara on aina ollut hyvä, mutta lisääntyneet AJPW-katselut avittivat miestä. Nakajima loisti heti kun pääsi pois NOAH-alueelta. Kikuta ampaisi yllättäen DG-köörin kärkeen vanhojen suosikkien ohitse todellisen läpimurtovuoden myötä.

Eniten otteluita promootioittain:

1. NJPW* (14 ottelua)
2. AEW* (13 ottelua)
3. AJPW*, Dragongate (5 ottelua)
4. NOAH* (3 ottelua)
5. GLEAT (2 ottelua)
6. RevPro, SEADLINNNG, WrestleCon, Kakuto Tanteidan, Impact, Ring of Honor, CMLL, BJW, PWG (1 ottelu)

* All Together -ottelu on laskettu mukaan NJPW:lle, AJPW:lle ja NOAH:lle. Forbidden Door -ottelu laskettu mukaan AEW:lle ja NJPW:lle.

Onhan tämä hassua, että aika lailla puolet listasta kuuluu AEW:lle ja NJPW:lle, jotka olivat tänä vuonna melkein rinta rinnan! NJPW pitää siis tiukasti kiinni kärkisijastaan kuuden vuoden otannalla. Ero AEW:hen kasvoi yhdellä, mutta kahden suuren jälkeen pesäero kasvaa kasvamistaan. Vuoden yllättäjäksi nousi AJPW, joka pomppasi jaetulle kakkossijalle. Aika lailla joka kerta kun AJPW:n suuntaan vilkaisin, niin silmille pomppasi timanttisen luokan ottelu. BJW pääsee ensimmäistä kertaa mukaan, yksittäistapahtumat WrestleCon ja Kakuto Tanteidan pomppaavat myös mukaan. Edellisvuonna nähty ennätysmäärä promootioita supistui huomattavasti, sillä kahdeksan eri promootiota tipahti pois verrattuna edellisvuoteen. Samalla mennyt vuosi oli ensimmäinen, kun FCF-ottelu ei yltänyt edes kunniamainintoihin asti.

Yksi vuosi taas takana, seuraava puksuttaa kovaa tahtia eteenpäin. Palataan asiaan taas vuoden päästä!