Listat

Vuoden 2021 viisikymmentä kovinta ottelua

Tässä sitä taas ollaan. Yksi painivuosi on jälleen paketissa ja on aika kaapia vuoden antimista parhaat päältä. Vuosi on jälleen kulunut koronaviruksen varjossa, mutta yleisöt ovat saaneet palata sankoin joukoin katsomoihin ympäri maailmaa. Tyhjille seinille ei ole enää tarvinnut painia niin paljon kuin viime vuonna. Niinpä tänä vuonna olenkin saanut raavittua kasaan viisikymmentä ylisanoja ansaitsevaa ottelua.

Listaan vuoden kovimpia otteluita nyt neljättä kertaa (viidettä, jos lasketaan aikoinaan foorumimuotoon raapustettu teksti), joten konsepti lienee kaikille tuttu. Jos ei ole, niin menneisiin vuosiin voi tutustua vapaasti:

2018

2019

2020

Muistutetaan silti jokavuotisella mantralla:

Muutama huomio ennen kuin pääsemme alkuun. Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.

Häpeäksi on todettava, että painikatseluni oli ehkä yksipuolisempaa kuin vuosikausiin. Valtaosan ruutuminuuteistani viikossa anastivat All Elite Wrestling ja suosikkipromootioni Dragon Gate, joiden edustus näkyy tuntuvasti listalla. Samalla katsomisaika muista vakiofirmoista on pienentynyt huomattavasti, etenkin NJPW:n, GCW:n ja Progressin kaltaisten firmojen osalta. PWG:n kahdesta Blu-Raystakin vain yksi ehti pohjolaan asti.

Ottelut on jälleen lajiteltu neljään yksiselitteiseen kategoriaan (top 3, 10, 25 ja 50). Lista kulkee kronologisesti vuoden alusta loppuun.

Eiköhän lähdetä sitten matkaan kunniamainintojen kautta!

Kota Ibushi vs Jay White (NJPW Wrestle Kingdom 15 Day 2 – 5.1.)
Jessica Love vs Shemeikka (FCF Showpainia! – 16.1.)
Torneo Cibernetico (Camp Leapfrog: Fight Forever 30.1.)
Mayu Iwatani vs Yoshiko (Stardom All Star Dream Cinderella 3.3.)
Keisuke Okuda vs U-T (DG Dead or Alive – 5.5.)
CIMA, Shigihiro Irie & Issei Onitsuka vs Kaz Hayashi, Keiichi Sato & Soma Watanabe (GLEAT Ver. 1 – 1.7.)
Kenny Omega vs Christian Cage – (AEW Rampage – 13.8.)
Tomohiro Ishii vs Moose (NJPW Resurgence – 14.8.)
Jake Something vs Josh Alexander (Impact Emergence – 16.8.)
Miro vs Eddie Kingston (AEW All Out – 5.9.)


Kazuchika Okada vs Will Ospreay

(Wrestle Kingdom 15 Day 1 – 4.1.)

Wrestle Kingdomilla on ollut tapa avata vuosi ryminällä ja tykittää heti kättelyssä tiskiin kourallinen vuoden ottelu -ehdokkaita. Tämä vuosi oli kuitenkin poikkeus.

Ei kaksi-iltainen painijuhla huono ollut, mutta koronarajoitusten hiljentämä Tokyo Dome ei todellakaan ollut otollinen paikka paini-iloitteluun. Toki kahden illan aikana nähtiin kunniamaininnoista juuri rannalle jäänyt Jeff Cobbin ja Shingo Takagin välinen NEVER-mähinä, mutta muuten ne “isot” ottelut jättivät vielä nälkäiseksi. Olin vielä tammikuussa varma, että Jay Whiten ja Kota Ibushin massiivinen eepos löytyy tältä listalta korkealta, mutta kyseinen kohtaaminen liukui lopulta “vain” kunniamainintojen puolelle.

Onneksi Kazuchika Okada päätti herätä Money Clip -koomastaan juuri H-hetkellä.

Okadan vuosi 2020 oli maagista Naito-ottelua lukuun ottamatta ollut kovin mitäänsanomaton. Toki mies oli mukana luomassa uutta KOPW-titteliä, mutta muuten vuodesta kului säädyttömän suuri siivu uuden, masentavan löysän Money Clip -lukon esittelyyn painikansalle.

Toiveet olivat kuitenkin kovat Okadan ja PR-katastrofi Will Ospreayn väliselle Dome-ottelulle ja niihin kyllä vastattiin.

Perinteinen NJPW-tyylin tykittely saattoi perinteiden mukaan venähtää hiukkasen pitkäksi, mutta ei tästäkään kovia iskuja ja innovatiivisia vastaiskuja puuttunut. Ja meinasivathan ne housut räjähtää jaloista, kun Okadan oli pakko siirtyä Money Clipistä eteenpäin pystyäkseen päihittämään koppavan nousukkaan.

Rainmaker oli palannut.

Yhden illan ajaksi.

Sijoitus: Top 50

Open the Twin Gate Championship
R.E.D (BxB Hulk & KAI) vs Masquarade (Kota Minoura & Jason Lee)

(Open the New Year Gate Day 4 – 12.1.)

Dragon Gate on joukkuepainin luvattu maa ja onkin siksi valtava sääli, että firman tämän hetken paras parivaljakko, Kota Minoura ja Jason Lee, saivat otella vain muutaman ottelun duona. Toki kaksikko paini valtaosan vuodesta silti yhdessä, näytellen pääosia koko vuoden jatkuneessa kamppailussa Masquaraden ja R.E.D:n välillä. Minouran ja Leen haasto Twin Gate -mestaruudesta Dragon Gaten vuoden ensimmäisessä Korakuenissa oli onneksi täyttä laatua.

Kohtaaminen lainaa perustansa kahden edellisen vuoden rakastetuista joukkuekohtaamisista toisista purofirmoista. NOAHin Shiozaki & Nakajima vastaan Kitamiya & Inamura vuodelta 2019 sekä DDT:n Nautilus vastaan Eruption vuodelta 2020 olivat vuosiensa parhaimmistoa ja myös parempia kuin tämä Dragon Gaten versio samasta aihiosta. Rakastan otteluissa kerrottua tarinaa, jossa yksi joukkueen jäsen pelataan ulos ottelusta pitkäksi ajaksi. Masquaraden ja R.E.D:n BxB Hulkin ja KAIn kahakka toteutti konseptin ensiluokkaisesti. Juuri jälkimmäisen joukkueen kontolle lasken ottelun jäämisen jälkeen kahdesta esikuvastaan. “BxB-KAI” ei pysty vastaamaan brutaaliudessaan Shiozakille, Nakajimalle ja Eruptionille.

Vaikka olen tässä kehunut lähinnä edeltävien vuosien kohokohtia kuin kulahtanut Jim Cornette konsanaan, niin tämä ottelu oli silti täyttä laatua. Henkeäsalpaavaa draamaa, pirun kauniita joukkueliikkeitä ja millisekuntien tarkkuutta vaativia near-falleja sisältänyt ottelu tarjoili “tavallisen” DG-huippuottelun heti vuoden alkuun. Samalla lyötiin oikeastaan alkutahdit ehkäpä vuoden laadukkaimmalle kehäfeudille Masquaraden ja R.E.D:n välillä.

Sijoitus: Top 25

Jungle Boy vs Dax Harwood

(AEW Dynamite – 21.1.)

Kaksi joukkuepainijaa yllättivät pahemman kerran. Jungle Boyn potentiaalista on toki jauhettu ties missä, mutta varsinaista yksilöpainijan uraa hän ei ollut vielä AEW:ssa aurannut. Dax Harwood on puolestaan ollut aina vaan “se FTR:n kalju tyyppi”, jota on ollut monen vaikea erottaa joukkueparistaan selkeästä hiuserosta huolimatta.

Ottelu rakentui yksinkertaisista palasista. Kohtaaminen olisi muutamaa lennokkaampaa liikettä lukuun ottamatta voinut olla peräisin vaikka kasarilta tai nyky-NWA:sta. Niin saatiin aikaiseksi hämmentävän hyvä kohtaaminen ja Jungle Boyn vuoden paras yksilöottelu.

Ottelu tuntui henkiseltä jatko-osalta yli 25 vuotta aiemmin tapahtuneelle Bret Hart vastaan 1-2-3 Kid -ottelulle. Siitä molemmille ottelijoille kaikki kunnia.

Jonain toisena vuonna olisin kohottanut tämän vuoden TV-otteluksi. Ei tänä vuonna, kiitos vaan AEW.

Sijoitus: Top 50

ICExInfinity Championship
Suzu Suzuki vs Tsukasa Fujimoto

(Ice Ribbon New Ice Ribbon #1095 ~ Winter Story – 23.1.)

Joshipaini on aina ollut sokea pisteeni luchan ohella. Niinpä vuonna 2021 edes yritin etsiä käsiini ne kehutuimmat koitokset joshiversumista. Näin vuotta myöhemmin voi todeta projektin jääneen lähinnä yritykseksi, mutta kyllähän vuoden aikana tuli nähtyä laatuotteluita useampikin. Ehkä joskus jaksan katsoa aktiivisesti jotain joshifirmaa…

Alkuvuodesta käsiin oli etsittävä vähän Ice Ribbonia, kun Suzu Suzukin ja Tsukasa Fujimoton välinen ottelu sai kourallisen kehuja osakseen.

Olihan se hieno kohtaaminen!

Klassikkoasetelma oppilaan ja opettajan välillä tarjosi tarvittavan taustan ottelun ymmärtämiseen. Ottelun aikaan vasta 18-vuotias Suzuki ehti vakuuttaa, mutta todellinen tähti oli Fujimoto, joka kuritti hallitsevaa mestaria ilkeillä potkuilla läpi ottelun. Joshihenkeen avainasemassa oli jatkuvan huutamisen lisäksi myös kovat iskut ja muuta painimaailmaa edellä olevat manööverit.

Ei vuoden paras joshiottelu, mutta erittäin pätevä ottelu kaikin puolin, muutamasta kauneusvirheestä huolimatta.

Sijoitus: Top 50

NEVER Openweight Championship
Shingo Takagi vs Hiroshi Tanahashi

(NJPW New Beginning in Nagoya – 30.1.)

Vaikka NJPW:n vuosi osoittautuisi kuivimmaksi pitkään aikaan, niin huippuotteluita nähtiin edelleen tasaiseen tahtiin. Vuoden ehdoton huipentuma nähtiin jälleen tammikuussa, mutta ei suinkaan Wrestle Kingdomissa.

Voiko olla enää suurikaan yllätys, että Hiroshi Tanahashi on vuoden parhaassa NJPW-ottelussa osallisena. Vuodet etenevät, teippikerros nivelissä kasvaa ja Tanahashi jaksaa painaa. Toki asema ei ole enää sama kuin muutama vuosi sitten, mutta vähintään pari kertaa vuodessa vanha ilmakitara kaivetaan vielä esiin. Ensikohtaaminen Shingo Takagin kanssa soitti juuri oikeita säveliä.

Takagi on vähemmän yllättäen kohonnut NJPW:n raskaan sarjaan ehdottomaan eliittiin ja saikin kannatella firmaa koko muun pääottelijakatraan viettäessä vuotta aktiivisesti telakalla. Takagin otteluista parikin keräsi kovempia kehuja osakseen, mutta mestaruusottelu Tanahashia vastaan kohosi omissa kirjoissani kaikista korkeimmalle.

Kaikin puolin sellainen pääottelutyylin ottelu, jolta NJPW:ltä voi odottaa. Isoja hetkiä, isoja vastaliikkeitä ja suurta draamaa. Yleisö joutuikin taputtamaan kämmenensä punaisiksi.

Vanha NJPW-magia nosti jälleen päätään. Hiroshi Tanahashi on Ässä loppuun asti.

Sijoitus: Top 10

GHC Jr Heavyweight Championship
Daisuke Harada vs Seiki Yoshioka

(NOAH Destination 2021 – 12.2.)

Pro Wrestling NOAHin vuosi oli kohtuullisen tapahtumarikas. Koronavuodesta huolimatta lievä kasvu on jatkunut, kuten myös tasaiset kehut tapahtumasta toiseen. Vuonna 2021 NOAH palasi myös “kotiin”, eli legendaariseen Nippon Budokaniin. Tapahtuman pääottelussa Keiji Muto asetti sukukalleutensa Go Shiozakin poskelle, voitti GHC Heavyweight -mestaruuden ja tappoi samalla kiinnostukseni aktiiviseen NOAHin seuraamiseen.

Onneksi alakortista löytyi tämä pieni helmi!

Daisuke Harada ja Seiki Yoshioka kohosivat omissa kirjoissani NOAHin sekavan junioridivisioonan ehdottomaan kärkeen tämän sprintin myötä. Jarrupolkimelle ei erityisesti ollut käyttöä, kun iskuja ja heittoja tykiteltiin menemään taas sellaista tahtia etteivät sukat meinanneet pysyä jaloissa. Yoshiokan potkunopeus yllätti allekirjoittaneen kuin talvi autoilijan ja Harada vaikutti todelliselta ässältä.

Hyvää ja intensiivistä painia tiiviissä paketissa. Kaikkien huippuotteluiden ei tarvitse olla jääkauden pituisia.

Sijoitus: Top 50

Progress Championship
Cara Noir vs Dan Moloney

(Progress Wrestling Chapter 104: Natural Progression – 20.2.)

Olen jo viimeiset pari vuotta avautunut Progress Wrestlingin vääjäämättömästä kuolemasta. Viime vuonna yksi ottelu onnistui kaivautumaan mukaan listalle. Kirjoitin silloin näin:

Tämä ottelu voi hyvinkin jäädä viimeiseksi hyväksi muistoksi Progressista. Se oli yksi päällimmäisiä tunteita katkaistaessani lähes viisi vuotta kestäneen kauden Progressin VOD-palvelun tilaajana loppukesästä.

Viimeinen sammuttaa valot.

En olisi uskonut, että koronapandemian ja Progressin painijoihin ja henkilökuntaan kovasti osuneen #SpeakingOutin jälkeen tuon kirotun brittilafkan nimeä olisi tälle listalle tarvinnut enää kirjoittaa.

Mutta tässä sitä taas ollaan.

Tyhjässä jumppasalissa kuvattu tapahtuma oli samalla firman ensimmäinen tapahtuma, joka lähetettiin WWE Networkissa kokonaisuudessaan. Kovin runollista. Tyhjyydestä huolimatta Cara Noir ja Dan Moloney antoivat kaikkensa tuodakseen jotain valoa synkkyyden keskelle. Noir on Englannin indykentän jäämistön tärkein ja pätevin nimi. Moloney puolestaan näytti paremmalta kuin koskaan aiemmin. Fyysinen kohtaaminen muistutti että tuhkankin seassa on edelleen timantteja. Mutta ne eivät kiillä tarpeeksi, että haluaisin palata kylpemään tuhkan sekaan.

Progress vietti vuotensa juurikin tämän tyhjän jumppasalin vankina, tuottaen sielutonta sisältöä Networkin ahneeseen kitaan. Tätä sieluttomampaa tuotetta tarjoaisi vain NXT UK.

Sijoitus: Top 50

Momo Watanabe vs Nanae Takahashi

(Stardom All Star Dream Cinderella – 3.3.)

Stardomin All Star Dream Cinderella oli ensimmäinen kerta sitten kultaisen 90-luvun, kun joshipromootio järjesti tapahtuman Nippon Budokanissa ja samalla ensimmäinen kokonainen katsomani joshitapahtuma. Tapahtuma oli kokonaisuudessaan erittäin laadukas, mutta kaksi ottelua erottuivat edukseen yhä vuoden parhaimmistoa ruotiessa.

Momo Watanabe ja Nanae Takahashi päättivät mätkiä toisiaan rehdisti ja kovaa. Tie tämän miehen sydämeen käy stiffien iskujen kautta, joten kävi nopeasti selväksi että tämä kohtaaminen luikerteli aorttaan pikatahdilla.

Illan koitoksista Mayu Iwatanin ja Yoshikon välienselvittely oli varmasti “parempi”, mutta Watanaben ja Takahashin turpajaiset jäivät paremmin mieleen.

Kymmenisen minuuttia kestänyt energinen sprintti, jota olisi sietänyt katsoa pidempäänkin.

Sijoitus: Top 50

Hair vs Hair Match for the Wonder of Stardom Championship
Giulia vs Tam Nakano

(Stardom All Star Dream Cinderella – 3.3.)

Se toinen All Star Dream Cinderellan kohokohta oli illan tunteikas pääottelu. Voittaja lähtisi mestaruusvyön kanssa ja häviäjä ilman hiuksia.

Jälleen kerran, saman illan Iwatanin ja Yoshikon välinen ottelu oli teknisesti parempi, mutta Tam Nakanon ja Giulian mestaruusottelu vei sitten tunnelmassa ja etenkin tunteessa edelle.

Kaikkein selkeiten on aivokuoreeni painautunut kaksikon kauhistuttava avokämmentaistelu. Sali pysyi hiiren hiljaa ja ainoa ääni raikui ilmoille kämmenen lävähtäessä poskelle. Nakanon kasvot ehtivät turvota iskujen voimasta ennen ottelun lopetusta.

Upeiden pommien toimittaminen jatkui läpi ottelun molempien yrittäessä pitää hiuksistaan kiinni kynsin ja hampain. Fyysinen koitos todellakin toi molemmista parhaat puolet esiin.

Vuoden karseimmasta Steiner Screwdriverista on myös pakko myöntää lisäpisteitä. Ottelun jälkeinen dramaattinen hiusten leikkuu oli toki myös hieno hetki, joka toki jätettiin hieman puolitiehen yleisön edessä. Vuoden parhaimmistoon kuuluvia naisten otteluita.

Sijoitus: Top 25

Open the Dream Gate Championship
Shun Skywalker vs Kaito Ishida

(DG Champion Gate Day 2 – 7.3.)

Muutamalla lukijalla saattavat harmaat aivosolut nytkähtää liikkeelle ja tunnistaa tämän otteluparin. Kaksikon edellinen yksilökohtaaminen nähtiin tammikuussa 2019 ja kohosi sen vuoden huippuotteluiden joukkoon. Silloin totesin parhaan olevan vielä molemmilla edessä.

En olisi uskonut, että se olisi edessä jo kahden lyhyen vuoden päästä.

Shun Skywalker ja Kaito Ishida kuuluvat ehdottomasti omiin suosikkeihini Dragon Gatesta. Etenkin Ishida on varastanut sydämeni jo aikaa sitten. Viime vuoden parhaimpiin painijoihin kuulunut Ishida ei tänä vuonna päässyt revittelemään yhtä paljon isoissa otteluissa kuin vuonna 2020, mutta se kohokohta oli sitten parasta Ishidaa ikinä.

Kaksintaistelun tarina oli simppeli. Ishida oli pehmittänyt Skywalkerin nilkkaa koko alkuvuoden tavaramerkki-nilkkalukkoa varten. Skywalker oli puolestaan Meksikosta palattuaan debytoinut uuden lopetusliikkeen, SSW:n, josta kukaan ei ollut vielä päässyt ylös. Näistä asetelmista lähdettiin mittelöimään siitä, kuka kompastuisi miinaan ensimmäisenä.

Kaksikon erinomainen kemia keskenään oli tullut ilmi jo pari vuotta sitten eikä magia ollut kadonnut mihinkään. Tyylipuhtaasta rakentelusta siirryttiin dramaattiseen lopputykitykseen, jossa sai kunnolla jännittää kuka poistuisi paikalta mestaruus lanteillaan.

Esimerkillinen tyylinäyte siitä, miltä 2020-luvun DG-pääottelu näyttää. Toivottavasti tätä herkkua on luvassa tulevina vuosina vielä paljon lisää.

Olin varma, että rakastaisin tätä ottelua ennen kuin kehäkello edes kolahti, mutta en silti uskonut, että leimaisin tämän vuoden otteluksi heti ottelun päätyttyä.

Vaadittiin erään lohikäärmeen paluu suistamaan tämä ottelu podiumin keskimmäiseltä paikalta.

Sijoitus: Top 3

GHC Tag Team Championship
Sugiura-gun (Kazushi Sakuraba & Takashi Sugiura) vs Aggression (Katsuhiko Nakajima & Masa Kitamiya)

(NOAH Great Voyage in Yokohama – 7.3.)

Joukkuekohtaaminen, josta löytyy loppujen lopuksi kovin vähän sanottavaa. Muto-kuukausina kaikki mielenkiinto koko NOAHia kohtaan vajosi pohjamutiin. Onneksi joku suositteli katsomaan edes tämän joukkueottelun. Myyntipuheeksi riitti maininta ehkä vuoden parhaimmasta lopetuksesta.

Katsuhiko Nakajima ja Kazushi Sakuraba hoitivat teknisemmän painin ja potkimisen. Masa Kitamiya ja Takashi Sugiura keskittyivät lihaisaan läiskeeseen ja heittoihin. Eli juuri sitä kamaa, mitä voisi isohkolta NOAH-ottelulta odottaa.

Mutta se lopetus, ai että.

Joskus haluan painilta tarinankerrontaa.

Joskus haluan painilta kaunista ketjupainia.

Ja joskus haluan painiltani järjetöntä mähinää.

Vuoden parhaalla lopetuksella päästään kyllä mukaan.

Sijoitus: Top 50

Exploding Barbed Wire Deathmatch for the AEW Championship
Kenny Omega vs Jon Moxley

(AEW Revolution – 7.3.)

Unohdetaan edes hetkeksi se lopetus.

“Räjähtävä” kehä jää elämään ikuisesti WrestleCrapin pyhättöön, mutta haluaisin ihan oikeasti kehua (lähes) kaikkea mitä tapahtui ennen surkeaa tuhnua.

Koko ottelun presentaatio oli lähestulkoon täydellinen. Deathmatch-ikoni Atsushi Onita lähetti videoterveiset ottelijoille, kehäkuuluttaja Justin Roberts ei uskaltanut edes astua kehään ja tuomareista lyhimmän tikun vetänyt Bryce Remsburg oli pukeutunut suojapukuun.

Kenny Omega ja Jon Moxley rakensivat ottelun ensimmäistä kosketusta räjähtävään piikkilankaan mestarillisesti. Ja kun räjähdyksiin viimein päästiin, ne olivat tarpeeksi hyvän näköisiä pitääkseen vaaran tunnun yllä. Ottelu pysyi trillerinä lähes sen koko keston ajan molempien miesten raastaessa kehoaan piikkilangassa.

Vuoden suosikkispottini löytyy edelleen tästä ottelusta: Moxley keskeyttää selätyksen laskemalla jalkansa räjähtävälle kehäköydelle. Jos edeltävä lause ei kuvasta ottelun mahtavuutta, en tiedä mikä sen paremmin tekisi.

Eikä unohdeta sitä tunnehyökyä, kun Eddie Kingston ryntäsi kehään suojaamaan Moxleyta räjähdykseltä, aivan kuten Onita oli tehnyt Terry Funkille lähes kolmekymmentä vuotta aiemmin.

Todellinen rakkauskirje 90-luvun japanilaisille deathmatch-otteluille.

Sitä surkeaa lopun turahdusta lukuun ottamatta.

Sijoitus: Top 10

Lights Out
Britt Baker vs Thunder Rosa

(AEW Dynamite: St. Patrick’s Day Slam – 11.3.)

AEW:n naisten divisioonan parjaaminen kuuluu kansainvälisen AEW-keskustelun kestoaiheisiin heti Cody Rhodesin ja pilkuntarkan mikroanalysoinnin rinnalle. Monelta meni ehkä alkuvuodesta ohi, miten AEW tarjosi parasta materiaaliaan juuri naisten divisioonan puolella, etenkin eri puolilla maapalloa käydyn haastajaturnauksen merkeissä.

Keneltäkään ei kuitenkaan mennyt ohitse Britt Bakerin ja Thunder Rosan feudin päätös Lights Out -ottelussa.

Verisestä koitoksesta ei tunnelmaa tahi selkäpiitä kutittelevia spotteja puuttunut. Naiset pistivät todellakin parastaan isossa paikassa ja toimittivat isolla tavalla.

Yhdellä huitaisulla tehtiin kaksi tähteä. Bakerista ja Rosasta tuli kertahujauksella divarin kaksi suosituinta nimeä. Buukkauksellinen ja painillinen napakymppi.

Sijoitus: Top 25

Zack Sabre Jr. vs Will Ospreay

(NJPW New Japan Cup Day 8 – 14.3.)

Zack Sabre Jr ja Will Ospreay ovat tanssineet ennenkin. Progress, RevPro, PWG, Evolve, wXw ja NJPW ovat nähneet brittien ottavan toisistaan mittaa. Henkilökohtaisesti mikään ei ole vielä ylittänyt sitä alkuperäistä kohtaamista Progressissa. Viime vuoden kohtaamiset olivat kovia, mutta jokin tässä New Japan Cup -kohtaamisessa pärähti sen verran, että se oli nostettava esiin.

Kaksikon välinen asetelma on nyt käännetty ensimmäistä kertaa ympäri. Tällä kertaa Ospreay on se selkeä antagonisti eikä se ikuisesti kärsivä pikku nuljake Sabren lukkojen uhrina. Vaikka ZSJ onkin parempi hallitsevassa roolissa, niin tuore kuvakulma vanhaan taistelupariin kyllä piristi kummasti.

Toki ottelun paras osa saatiin, kun ZSJ pääsi muiluttamaan veristä Ospreayta vanhojen aikojen muistoksi.

Aika lailla unohdettavan New Japan Cupin oma henkilökohtainen suosikki. Ospreay toki kohahdutti muissa merkeissä saman turnauksen aikana, mutta ei jauheta siitä nyt.

Sijoitus: Top 50

Pure Championship
Dak Draper vs Jonathan Gresham

(ROH 19th Anniversary – 26.3.)

Pure-mestaruus on yksi paremmista “gimmick”-mestaruuksista, mitä mieleeni äkkiseltään juolahtaa. Pure-ottelut painottavat sääntökirjan tuntemusta ja teknisen painin mestaruutta. Niinpä Jonathan Gresham on kuin valettu juuri näitä otteluita silmällä pitäen. Ei ollut suuri yllätys, kun ROH antoi divisioonan Greshamin vankkojen hartioiden kannettavaksi syksyllä 2019. Seurannut mestaruuskausi olikin kompastelevan Ring of Honorin yksi valopilkkuja. Kauden kirkkain tähtihetki nähtiin keväällä ottelussa Dak Draperia vastaan.

Draper ei ole samaan tapaan rakastettu nimi kuin Gresham. Varauksettomia kehuja mies saa vain Smarkside Towersin äänitysstudiossa. Mutta se jokin tässä hongankolistajassa vaan toimii. Esimerkiksi WWE-systeemissä mies hukkuisi välittömästi massaan ja jäisi pikaisesti Hade Vansen -tason triviakysymykseksi. ROH:ssa Draper sai kuitenkin mahdollisuuden pelata vahvuuksillaan.

Tämä ottelu olikin tarinankerrontaa parhaimmillaan. Pystyykö Gresham pelaamaan omaa peliään kolmea päätä pidempää Draperia vastaan? Pärjääkö Draper puhtaassa painissa mattotaituri Greshamille?

Tuloksena oli erittäin hyvin toiminut koitos. Pure-säännöistä sai paljon irti, kun vastakkain oli kaksi täysin vastakohtaista ottelijaa. Selkeästi vuoden paras ROH-ottelu.

Sijoitus: Top 25

Drunk Uncle Beej vs Lochy Hendricks

(WrestleRock XXX – 2.4.)

Painin ei tarvitse aina olla niin vakavaa.

Alkuvuodesta silmieni eteen ilmestyi ottelusuositus saatesanoilla “vuoden paras ottelu.” Kyllähän siinä uteliaisuus heräsi, etenkin kun ottelu oli vielä ilmaiseksi YouTubessa tarjolla. Ottelijat olivat kumpainenkin itselleni tuntemattomuuksia. Australian WrestleRock XXX:ssä nähty kohtaaminen kuitenkin räjäytti tajuntani.

Se oli todellakin vuoden paras komediaottelu.

Tyhmä painihuumori iskee minuun aina välillä. Oli sitten kyseessä Näkymätön Mies vastaan Näkymätön Stan, Stalker Ichikawan seikkailut tai DDT-sekoilu ties missä, niin minusta saa kovin helposti naurut irti. Tällä kertaa huumorihermoon isketään yksinkertaisella premissillä: mitä jos tämä ottelu on jokainen WrestleMania-ottelu ikinä. Painihistorian tietämyksellä leikitellyt kohtaaminen oli kuin suunniteltu minua varten.

Vitsi vanhenee parhaiten kun sen selittää auki, joten käykää ihmeessä kurkkaamassa tämä ottelu ihan itse. Tämä kun taitaa olla koko listan vähiten nimiarvoa omaava kohtaaminen.

Oli hiuskarvan varassa, etten kohottanut tätä ottelua jopa Top 3 -statukseen. Rakkauteni hikiseen workrateen vei lopulta voiton. Lochy Hendricksin ja Drunk Uncle Beejin välinen Mania-hassuttelu joutuu tyytymään paikkaan kymmenen parhaan ottelun joukossa.

Sijoitus: Top 10

Josh Barnett vs Jon Moxley

(GCW Josh Barnett’s Bloodsport – 8.4.)

Bloodsport ei ole kaikille, mutta hikisen mattoväännön ystävänä se on kuin minulle tehty. Nostalgiamatkani NJPW:n ja UWF:n välisiin 80-luvun kamppailuihin on vain syventänyt rakkauttani tyyliä kohtaan.

Tämän vuoden kohokohtana oli itse pääjermu Josh Barnettin ja AEW-tähti Jon Moxleyn kirottu kohtaaminen. Ottelu piti alunperin järjestää jo syksyllä 2019, mutta Moxleyn kyynärpääinfektio esti toteutumisen. Seuraavan kerran yritettiin seuraavana keväänä, mutta korona pyyhkäisi sen Spring Break -viikon ottelut hamaan tulevaisuuteen.

Hyvää kannatti odottaa.

Moxley ja Barnett väänsivät tiukasti, kunnes verihanat väännettiin auki. Siitä eteenpäin tarjolla oli enää puhdasta väkivaltaa. Moxley toi mukanaan myös uskomattoman auransa, mikä veivasi ottelun vielä astetta muistettavammaksi.

Ei välttämättä vuoden paras pseudo-MMA -ähinä, mutta ehdottomasti oma suosikkini.

Sijoitus: Top 50

Black Taurus, Arez & Gringo Loco vs Aramis, Laredo Kid & Dragon Bane

(GCW rSping Break – 9.4.)

Kaikille lukijoille tulee varmaan suurena shokkina, että rakastan spotfestejä.

Tämä oli spotfest sanan jokaisessa merkityksessä. Ei tätä ottelua voi muilla sanoilla kuvailla.

Hyviä lucha-asioita, niillä on paha mennä vikaan.

Sijoitus: Top 50

IWGP World Heavyweight Championship
Will Ospreay vs Shingo Takagi

(NJPW Wrestling Dontaku Day 2 – 4.5.)

Shingo Takagi ja Will Ospreay ovat pystyneet keskenään parempaankin. Vuoden 2019 Best of Super Juniors -finaali oli sen vuoden kovinta kamaa eikä kaksikko ole sen jälkeen samaan yltänyt toisiaan vastaan. Molemmat ovat sittemmin hypänneet painoluokkaa ylemmäksi. Tämä on vaikuttanut Ospreayn painityyliin, Takagi on lähes aina paininut kuin raskassarjalainen.

Vaikka vuoden 2019 hulppealle tasolle ei päästä, ei kaksikon välinen kemia ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Miehet kohtasivat jo New Japan Cupissa, mutta se ottelu ei jättänyt minuun kummempia muistijälkiä. Mestaruusottelu oli kuitenkin toista maata. Hulppeat liikesarjat, kovat iskut ja järisyttävät tällit seurasivat toisiaan. Takagin sairas Made in Japan suoraan pöydästä lävitse on vuoden parempia pöytäspotteja ja siitä eteenpäin ei jalkaa kaasupolkimelta höllätty juuri lainkaan.

Vuoden 2019 maagista tunnelmaa ei saavutettu, kiitos koronarajoitusten, mutta Ospreay ei kieltämättä saanut juuri mitään reaktiota jopa taputusyleisön standardeilla. Tällä kertaa ottelun tunteellinen panos oli pelkästään Tagakin harteilla. Kämmenet saivat töitä aina Takagin päästessä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ottelun voittoa.

Hieno kohtaaminen, mutta ei kilpaile vuoden ottelun tittelistä omissa kirjoissani.

Sijoitus: Top 25

Blood & Guts
The Pinnacle (MJF, Wardlow, Shawn Spears, Dax Harwood & Cash Wheeler) vs The Inner Circle (Chris Jericho, Jake Hager, Sammy Guevara, Santana & Ortiz)

(AEW Dynamite: Blood & Guts – 5.5.)

War Games -ottelutyyppi on aina ratsastanut maineellaan. Aikakirjoihin on merkitty klassikoiksi ainakin vuoden 1992 Dangerous Alliancen ja Sting’s Squadronin välinen kohtaaminen, joka on pääsääntöisesti kehuttu maasta taivaisiin. Vähemmän muistellaan WCW:n viimeisiä War Games -otteluita, joissa sekoiltiin nWo:n ja kolmen eri joukkueen kanssa. Perintöä ovat jatkaneet 2000-luvun puolella useat firmat. MLW piti hetken hallussaan War Games -tavaramerkkiä, ROH/CZW-feudin Cage of Death -ottelu käytiin nimenomaan War Games -säännöillä ja TNA piti vuosikalenterissaan Lethal Lockdown -ottelua. Lopulta myös WWE hyppäsi mukaan kelkkaan, kun NXT järjesti ensimmäisen War Games -tapahtumansa vuonna 2017. Myös NXT lähti temppuilemaan avoimella häkillä ja kolmen joukkueen kokoonpanolla.

Nopea historiikki on ihan tarpeen, sillä AEW:n Blood & Guts -ottelu tuntui enemmän War Gamesilta kuin mikään saman tyylin ottelu pitkään aikaan.

Verinen kamppailu kahden toisiaan halveksuvan ryhmittymän välillä oli hassusti koko feudin ensimmäinen iso ottelu, mutta draaman kaareen osumattomasta sijainnistaan huolimatta itse mähinä oli nautinnollista seurattavaa. Verta lennätettiin, painijat ottivat kovaa osumaa häkissä ja sen ulkopuolella ja tunnelma oli katossaan. Ottelun lopetuksesta (ja sen toteutuksesta) voi olla montaa mieltä, mutta se ei ottelua tahrannut.

Eikä kyseessä ollut edes vuoden paras häkkiottelu!

Sijoitus: Top 50

Hangman Page vs Brian Cage

(AEW Double or Nothing – 30.5.)

Hangman Pagen ja Brian Cagen välinen ottelu ei välttämättä herättänyt samaan tapaan ennakko-odotuksia kuin Double or Nothingin muutamat isommat ottelut. AEW:n paluu täyden yleisön eteen iski illan avausottelulle vielä ylimääräisen kekäleen moottoriin.

Hyvä ettei yleisö polttanut itseään loppuun heti illan alkuun (se tapahtui vasta seuraavan ottelun jälkeen), sillä Page ja Cage iskivät pöytään melkoisen tykityksen. Kauaa ei ehtinyt Jim Rossin kieli vääntyä väärään suuntaan, kun lehmipoika ja kone viskoivat toisiaan ympäri kehää ja sen välitöntä läheisyyttä. Cage on ollut suosikki siitä lähtien, kun hän puolta pienempänä Discus Lariatoi itsensä suoraan sydämeeni noin vuosikymmen takaperin. Oli siis mahtavaa nähdä muskelimasa varastamassa show erittäin pätevän Hangmanin kanssa.

Monen silmissä tämä on varmasti “vain” tavallinen avaus AEW-tapahtumalle. Yleisön mukanaan tuoma lisäadrenaliini siivitti tämän ottelun itselleni kertaluokkaa paremmaksi.

Sijoitus: Top 50

AEW Championship
PAC vs Kenny Omega vs Orange Cassidy

(AEW Double or Nothing – 30.5.)

Double or Nothingin päämestaruusottelu saattoi olla pystymetsästä repäisty, mutta kolme huippupainijaa saivat siitä silti aikaan erittäin maukkaan koitoksen. Kolme risteävää hahmoa tekivät ottelun tarinasta kutkuttavan. PAC on ainoa mies, joka on Omegan tasolla koko pukuhuoneessa. PAC ja Orange Cassidy ovat olleet tukkanuottasilla ennenkin. Omega ja Cassidy ovat puolestaan keskenään täysi arpa. Onneksi raaputtamalla ei paljastunut lisäarvontaa, vaan voitto!

Kolme risteävää hahmoa loivat ottelusta mielenkiintoisen ruutitynnyrin, jossa henkilökemia nousi oikeuksiinsa. Painia ei tietenkään unohdettu, sillä erityisesti PAC pääsi loistamaan isommassa roolissa. Erityisesti mielen päälle on jäänyt kuvankaunis 450 Splash molempien kilpaveljien päälle. Cassidy toi paljonkin lisää vakavaan otteluun ja Omega oli oma liukasliikkeinen itsensä.

Edes ottelun lopun sekoilu ollut tarpeeksi pilatakseen ottelua. Don Calliksen pööpöily jopa auttoi ottelun lopputaiston draamassa.

Kuulen täältä Smarkside Towersin editointipesäkkeestä asti, kun Kotkasta huudetaan miten väärässä olen.

Sijoitus: Top 50

King of Gate Final
Kzy vs Kota Minoura

(King of Gate Day 13 – 3.6.)

Rakastan turnauksia, olen vaan piru huono seuraamaan niitä. Etenkin Japanissa round robin -turnaukset tuottavat usein ne vuoden kovimmat timantit. Perinteisesti onnistun ohittamaan kaikki turnaukset G1 Climaxia lukuun ottamatta eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus. DG:n King of Gate -turnauksesta sentään sain kiinni avauspäivän sekä välierät ja finaalin. Onneksi finaali oli sitä perinteistä DG-laatua.

Kzy on ehkä koko firman paras painija. Pidän Masaaki Mochizukista ja Kaito Ishidasta enemmän, mutta Kzyn taitoja ei vaan käy kieltäminen. Showpainin paras eurooppalainen yläkoukku yhdistettynä ylitse huokuavaan karismaan tekee miehestä aina yhden illan kohokohdista.

Kota Minoura puolestaan kärsii hieman “T-Hawk -syndroomasta.” Nuori kaveri, joka päällisin puolin näyttäisi osuvan DG:n fanikuntaan kuin naula seinään, mutta vaikuttaa liian sieluttomalta ollakseen koskaan firman kasvot. Minouran ahterista tököttävä raketti ei ole yhtä groteskin iso kuin T-Haukalla aikanaan ja myös yleisö tuntuu ottaneen kaverin paremmin vastaan. Jokin miehessä vielä kuitenkin on hiertänyt. Joukkuepainijana Jason Leen kanssa erinomainen, mutta miten sitten yksilöottelut?

Osaahan se nuorukainen painia. Trilleri turnausfinaaliksi, joka kallistui puolelta toiselle hetki hetkeltä.

Minouran todellinen läpimurto myös yksilöpainijana ja todellinen myrskyvaroitus tuleville vuosille.

Sijoitus: Top 50

Iron Man Match for the X-Division Championship
Josh Alexander vs TJ Perkins

(Before the Impact / Impact Wrestling – 3.6.)

Tunnin rautamies-ottelut ovat aina vaikeita. Miten saada jännite pysymään yllä kokonaisen tunnin ajan? Miten yleisö pysyy mukana? Miten vältetään kliseinen ratkaisu tehdä ratkaisu vasta aivan viimeisillä sekunneilla?

Impactin vuoden timantti onnistui edeltävissä kohdissa vähintään yhdessä.

TJ Perkins ja Josh Alexander ovat Impactin kehätyöskentelijöistä kovimpia ja se todellakin nähtiin tässä kohtaamisessa. Tahti pysyi aivan helvetin kovana lähes koko kuusikymmentäminuuttisen koitoksen ajan. Kaksikko väläytti sellaisia temppuja, mitä en muista aiemmin nähneeni. Etenkin ottelun alkupuoli oli sellaista ketjupainin juhlaa, että vanhan varvaslukkofanin sydän heltyi. Alexander kuritti TJP:n selkää niin, että jälkimmäiselle tuli varmasti Roderick Strong -aiheisia traumoja pinnalle.

Mielipide ottelusta ehti kuitenkin heilua vähän laidasta laitaan läpi ottelun, ehtiihän siinä tunnin aikana nimittäin miettimään. Yhtenä syynä oli toki Impactin virallisen videon epämääräiset ääniongelmat, jossa tyhjän areenan yleisön kohina katkaistiin aina mainoskatkon paikan ajaksi. Muutama pienempi asia itse ottelussa ehti myös hiertää. Mutta Alexander ja TJP saivat aina imaistua minut takaisin mukaansa.

Mainio kohtaaminen, joka oli loppujen lopuksi lähellä nousta jopa kärkikymmenikköön.

Sijoitus: Top 25

World of Stardom Championship
Utami Hayashishita vs Syuri

(Stardom Tokyo Dream Cinderella – 12.6.)

Ehkäpä vuoden hypetetyin joshimatsi. Ja pääosin ihan ansaitsemansa hypen arvoinen.

Utami Hayashishita saattaa vääntää kielen mutkalle pelkällä nimellään, mutta on jo erittäin nuorena nostettu monien kirjoissa vuoden parhaaksi naispainijaksi. Neidin World of Stardom -mestaruuskausi on kehuttu maasta taivaisiin, timanttinaan tämä ottelu.

Syuri oli kuitenkin se moottori, joka hallitsi ja ohjasi ottelua mestarillisesti. Hayashishita sai vetää sisukkaan taistelijan roolia, kun Syuri yritti repiä tämän kättä irti kerta toisensa jälkeen. Teknisestä tunnustelusta siirryttiin pikkuhiljaa iskuihin ja lopulta aivan sairaisiin pommeihin. Kuulostaa tavallisen puro-ottelun juonelta (ja sitä se onkin), mutta toteutus oli kaikin puolin ensiluokkainen.

Hieno kokonaisuus ja myös omasta mielestäni yksi vuoden parhaimpia naisten matseja.

Vuohtoniemi voi sitten läksyttää, että Stardomissa nähtiin ainakin kymmenen parempaa ottelua menneenä vuonna.

Sijoitus: Top 25

AAAW Title / AAAW Tag Team Title / Sendai Girls World Title / Sendai Girls Tag Team Title All Rights Elimination Six Man Tag Team Match
Team Sendai Girls (Chihiro Hashimoto, DASH Chisako & Mika Iwata) vs Team Marvelous (Mio Momono, Rin Kadokura & Mei Hoshizuki)

(GAEAism Decade Of Quarter Century – 13.6.)

“Joshimatkojen” huipentumana päädyin katsomaan vuodella viivästynyttä GAEA:n perustamisen 25-vuotisjuhlaa (ja samalla promootion kaatumisen 15-vuotisjuhlaa). Vanhojen GAEA-veteraanien lisäksi kortin pääpainopiste oli kahden joshipromootion, Sendai Girlsin ja Marvelouksen välisissä otteluissa. Pääottelussa molempien firmojen kovimmat luut (poislukien Marvelouksen loukkaantunut ässä Takumi Iroha) ottivat mittaa toisistaan eliminaatio-ottelussa, jossa oli kilokaupalla kultaa jaettavana.

En osannut arvata pistäessäni tämän kohtaamisen pyörimään, että tämä nousisi jopa näin korkealle vuoden suosikkejani listatessa. Näin se vaan on, sillä tämä eliminaatio-ottelu varasti sydämeni. Tunnelma oli taputusyleisöksi melkein parempi kuin missään muussa vastaavilla rajoituksilla järjestetyssä tapahtumassa.

Kehässäkin toimitettiin ihan urakalla. Nopeutta, pommeja ja hyvää tarinankerrontaa, eipä siinä muuta kuulemma tarvita. Marvelousin osuuskunta toimi altavastaajana kokeneempia Sendain kehäkettuja vastaan ja todellakin sai sympatiat puolelleen. Ottelua ei edes (täysin) pilaa yksi tökerösti ryssitty eliminointi keskivaiheilla.

Kuudesta osanottajasta kaksi oli kuitenkin yli muiden. Mio Momono todellakin nousi joshikansan huulille tämän esityksen myötä. Suurella sydämellä taistellut Momono osoittautui erinomaiseksi altavastaajaksi, jota tahtoi palavasti kannustaa. Onneksi vastapuolella oli erinomainen antagonisti Chihiro Hashimoto. Ottelun isoimpana naisena Hashimoto sai viskoa pienempiään miten lystäsi. Hashimoto varastikin huomioni niin pahasti, että on hiuskarvan varassa saako hän ääneni vuoden Ludvig-kisassa… vaikka nähtyjä otteluita on vuodelta tasan kaksi. En ole edes saanut katsottua Momonon ja Hashimoton yksilöottelua!

Ottelun lopputaistelu olikin (vähemmän yllättäen) sitä kovinta kamaa ja ihan sen takia ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Sijoitus: Top 3

GCW Championship
Matt Cardona vs Nick Gage

(GCW Homecoming Day 1 – 24.7.)

Nick Gagea ei voi väittää showpainin monitaituriksi. Deathmatch-veteraani osaa vuodattaa verta, heiluttaa loisteputkia ja uhrata kehonsa tämän hullun bisneksen alttarilla. Mutta Gagella on luontaisa kyky ottaa yleisö haltuun. Vain yksi kellon kumahdus For Whom The Bell Tollsista saa GCW-yleisön manian valtaan. GCW:n kuningas on oman valtakuntansa herra ja hidalgo.

Ja kaikista maailman painijoista Matt Cardonasta tulee Gagelle täydellinen vastustaja. Cardona edustaa kaikkea mitä Gage ei ole. Siloiteltu TV-tähti, joka haluaa näyttää takapihan junteille, miten asiat hoidetaan isossa maailmassa.

Puhtaasti painillisesti Gagen ja Cardonan välinen kamppailu on varmasti listan heikoin ottelu. Mutta se tunnelma oli sitten sitäkin tulisempi. Kun siihen yhdistetään vielä yksi vuoden ikonisimmista lopetuksista, on kasassa erityisen muistettava kokonaisuus.

Kukaan ei olisi varmaan uskaltanut veikata Matt Cardonaa yhdeksi vuoden kuumemmista heeleistä. GCW kuitenkin onnistui jälleen järjenvastaisen idean toteuttamisessa.

Sijoitus: Top 50

Open the Dream Gate Championship
Shun Skywalker vs Kzy

(DG Kobe Pro Wrestling Festival – 31.7.)

Mitä saadaan aikaiseksi, kun Dragon Gaten vuoden (toiseksi) suurimman shown pääotteluun isketään firman ehkä kaksi jännittävintä kehätyöskentelijää?

Huippuotteluhan siitä syntyy, ei siitä muuten kirjoiteltaisi tämän artikkelin sisällä.

Jälleen kerran kaksikon keskinäinen kemia oli hyväksi havaittu jo vuonna 2019, joten laatutakeita oli. Nyt vaan aikaa oli siunattu enenmmän ja paineita niskassa enemmän kuin aiemmin. Skywalker lähti loppuvuodesta 2019 Meksikoon parhaimmillaan upeana, mutta virhealttiina räjähdepaukkuna. Vuonna 2021 miehestä on muotoutunut ehdoton pääottelija, joka on loppuvuoden huippuluokan hahmotyöskentelyllään pelastanut vielä kehnon mikkimiehen maineensa.

Kzy taas on edelleen kuin Akira Tozawa ennen joutumistaan hain kitaan. Jännittävä ja vangitseva esiintyjä, jonka haluaa kannustaa kohti voittoa tilanteessa kuin tilanteessa.

Kokonaisuus oli kaikkea, mitä isolta DG-pääottelulta voi vaan kaivata. Noh, yleisön meteliä lukuun ottamatta.

Oli otteluun leivottu sekaan myös ehkäpä painihistorian kauhistuttavin/kaunein Monkey Flip.

Oikeastaan kaikki Skywalkerin kolme isoa mestaruusottelua (Ishidaa, YAMATOa ja Kzytä vastaan) ovat ehdottomasti ne vuoden kovimmat DG-ottelut. On ihan henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni, mitä näistä pitää kovimpana.

Makuasia, sanoi kettu pihjalanmarjoista.

Sijoitus: Top 10

 

Naruki Doi & Masato Yoshino vs R.E.D (Eita & BxB Hulk)

(DG Speed Star Final – 1.8.)

Vielä kerran ja tunteella.

Kirjoitin Masato Yoshinon eläköitymisestä jo kokonaisen kolumnin verran kesällä. Jo silloin myönsin, että miehen uran viimeinen ottelu ei ollut samanlaista järjetöntä DG-tyylin tykitystä kuin monet muut firman ottelut. Siihen ei keho voinut enää taipua.

Niinpä ottelu keskittyi puhtaasti sydänjuurista ja kyynelkanavista vetelyyn.

Naruki Doi ja Yoshino soittivat vielä kerran yhdessä suurimmat Speed Muscle -hitit. Eita ja BxB “miten kirjoitan nimesi jo toista kertaa tällä listalla” Hulk olivat juuri niin vihattavia konnia kuin pystyivät olemaan.

Vielä viimeinen hittikimara ennen kaiken päätöstä. Harvan firman kohdalla sydän vie järjestä voiton, mutta tässä ottelussa kannustin palavasti Yoshinoa vielä yhteen voittoon. Yoshinon voitossa ei olisi ollut enää mitään järkeä, mutta minä halusin uskoa, helvetti.

Jotkut ottelut vaan iskevät syvemmällä tasolla kuin toiset.

Kiitos Masato Yoshino. Kiitos.

Sijoitus: Top 10

PWG Championship
Bandido vs Black Taurus

(PWG Mystery Vortex 7 – 1.8.)

PWG on ollut vuosikausia Yhdysvaltojen indykentän loistelian taistelukenttä. Puitteet ovat toki aina olleet vähän sitä sun tätä, mutta sielua Super Dragonin luotsaamassa laivassa on aina ollut. Kaikki tietävät että PWG:ssä valokeilaan pääsevät vain kovimmista kovimmat. Jos pääset PWG:n korttiin ja sinut kutsutaan takaisin, olet virallisesti kuumaa kamaa ja indyjen kermaa.

Ennen maailmanlaajuista pandemiaa Yhdysvalloissa nähtiin todellinen tyhjennysmyynti, kun lähes kaikki vähääkään nimiarvoa omaavat painijat liihottivat WWE:n jauhelihatehtaaseen tai AEW:n uutuudenhehkeään alukseen. Yhtäkkiä indyissä oli melkoinen vaje tasokkaista nimistä. PWG päätyikin nojaamaan yhä enemmän laadukkaisiin tuontinimiin Australiasta ja etenkin Meksikosta. Lucha Undergroundista tuttujen naamojen lisäksi Bandido löi itsensä nopeasti läpi uskollisen yleisön edessä. Taka-alalla myös Black Taurus vakuutti aina paikalle päästessään. Oli siis ihan oletettua, että kaksikko löytäisi toisensa PWG:n paluutapahtuman pääottelusta.

Eikä paluutapahtumaa olisi paljon hienommin voinut päättää. Luchahengessä nähtiin aivan sekopäisiä loikkia, etenkin jämerärakenteisen Tauruksen toimesta. Tästä ei puhdas ilotulitenäytös hirveästi parane, etenkin koska Bandidolla on niin erottumaton side yleisön kanssa. Yleisö elää joka hetkessä Bandidon mukana, joka tekee naamiosankarin otteista aina katsomisen arvoisia.

Ottelun jälkeinen sekoilu (Super Dragonin ja Tommy Endin paluut) toki osalta jätti itse pääottelun tason varjoonsa. Tätä kohtaamista ei kannata missään nimessä sivuuttaa, kun puhutaan painivuoden kohokohdista. Toivottavasti Bandido (ja etenkin Taurus) eivät huku vuoden WWE-potkuista seuraavaan painijoiden hyökyaaltoon. Luoja tietää, mitkä kaiken Philip Five Skullsit alkavat pomppia seinille, kun härkä on poissa.

Sijoitus: Top 50

Steel Cage match for the AEW Tag Team Championship
The Young Bucks vs Lucha Brothers

(AEW All Out – 5.9.)

Young Bucks on viimeisen vuosikymmenen paras joukkue. Oikeasti keskustelun arvoisia haastajia varmasti löytyy (Strong BJ -fanaatikot, nouskaa barrikadeille!), mutta Jaakonpojan velikullat ovat Yhdysvalloissa melkein vertaistaan vailla. Harva tandemi pysyy pinnalla yli vuosikymmenen ja näin korkealla tasolla. Tänäkin vuonna nähtiin veljeksiltä useampi huipputason ottelu, mutta yksi oli ylitse muiden.

En koe että Lucha Brosit olisivat Bucksien parhaat vastukset, mutta kohtuullisen sairaita spottisekoiluja tämä nelikko saa aikaan joka ikinen kerta. All Outin teräshäkkikohtaaminen ei ollut poikkeus.

Kun joukkuesäännöistä ei tarvitse välittää, niin voi antaa vaan palaa. Fenix ja Penta El Zero Miedo toki yleensä heittävät sääntökirjan ulos ikkunasta joka ottelussaan, mutta tällä kertaa JR:n ei tarvinnut marista siitä selostamossa.

Vertakin saatiin vuodatettua sekä lainattua yhtä legendaarista PWG-spottia, joten eihän tätä voinut spotfestien ystävä muuta kuin rakastaa.

Viimeinen silaus tuli ihan kotikatsomosta. Showpainikasuaaliksi itseään tituleeraava kaverini halusi uteliaisuuttaan katsastaa tapahtuman annin, kiitos Chicogolaisen Philin paluun. Jos joku ottelu jätti lähtemättömän vaikutuksen myös häneen, niin se oli juuri tämä. Häntä vapaasti lainaten, tämä oli “sitä hyvää paskaa.”

Vuoden paras häkkiottelu sekä samalla vuoden suosikkijoukkueotteluni.

Sijoitus: Top 10

ROH Women’s Championship
Rok-C vs Miranda Alize

(ROH Death Before Dishonor – 12.9.)

Ring of Honor ja naisten divisioona tuntuivat olevan kuin magneetin kaksi napaa: niitä ei saanut sovitettua yhteen sitten millään. Stardom-yhteistyöstä huolimatta ROH ei saanut naisten divisioonaansa pelittämään lainkaan. Women of Honor ei herättänyt kenessäkään mitään tuntemuksia. Asiaa ei myöskään auttanut hallitsevan Women of Honor -mestari Kelly Kleinin nostama syyte ROH:n omistajafirma Sinclairia ja itse ROH:a vastaan vuonna 2019. Niinpä otin naisten divarin uudelleenlämmittelyn uudella mestaruudella vastaan kohtuullisen penseästi.

Finaaliin oli nostettu itselleni tuntemattomat Rok-C ja Miranda Alize. Tuloksena oli Death Before Dishonorin paras ottelu.

Molemmat naiset todellakin halusivat näyttää maailmalle. Etenkin Rok-C:stä tuli välittömästi niin kuumaa kamaa, että on valtava yllätys, jos hän ei päädy suuremman firman haaviin pikatahtia. Alize oli myös antagonistina erinomainen. Pirun sulava ottelu herätti jopa uinuvan yleisön eloon.

Vuoden positiivisin yllätys.

Sijoitus: Top 50

Tetsuya Naito vs Zack Sabre Jr

(NJPW G1 Climax Day 1 – 18.9.)

NJPW:n vuotta kuvaa täydellisesti vuosittainen G1 Climax -turnaus. Menneen vuoden versio ei tuntunut kiinnostaneen oikein ketään. Itsellenikin kyseessä oli ensimmäinen G1, mitä en edes yrittänyt seurata sitten vuoden 2014. Mutta samalla muutama huippuottelu oli saatu ujutettua mukaan.

Syyttävä sormi osoittaa tällä kertaa Zack Sabre Jr:n suuntaan. Peter Crouchin fysiikalla (muttei pituudella) siunattu britti oli melkoisessa sarjatulessa heti turnauksen avauksessa, kun kolmena ensimmäisenä päivänä asettuivat vastaan vuoden aikana IWGP (World) Heavyweight -vyötä hallinneista neljästä miehestä kolme. Tetsuya Naiton kuumin mestaruuskausi kariutui traagisesti koronapandemian kourissa, mutta taitojaan ei mies ollut kadottanut. Harmillisesti tässä ottelussa kärsitty polvivamma katkaisi Naiton turnauksen heti lähtöruudussa.

Itse ottelussa ei polvi haitannut, mitä nyt Sabre roikkui siinä kuin Dixie Carter Hulk Hoganin jalassa. Onneksi Naito myi jalkaa paremmin kuin Hulkster. Naiton kärsimys ZSJ:n mankelissa oli ottelun koukku, johon tartuin innolla. Lopputaistelukaan ei pettänyt.

Jälleen kerran odotetun kaltainen G1-trilleri, jossa mitä tahansa pystyi tapahtumaan. Aivan kuten Tomohiro Ishii, myös ZSJ on parhaimmillaan turnausympäristössä, jossa pystyy yllättämään kenet tahansa.

Sijoitus: Top 50

Kenny Omega vs Bryan Danielson

(AEW Dynamite: Grand Slam – 22.9.)

Bryan Danielson on maailman paras painija.

Bryan Danielson on myös kaikkien aikojen suosikkipainijani.

Silti olin nähnyt mieheltä vain neljä ottelua kahden ja puolen vuoden aikana. WWE harvoin ansaitsee edes tökkäisyä pitkällä tikulla, joten miehen otteita tuli harvemmin seurattua.

Hankin lipun Helsingin WWE Live -tapahtumaan keväällä 2019 vain siitä pienestä toivon kipinästä, että saisin nähdä suosikkipainijani edes kerran paikan päällä. Onneksi Daniel Bryan oli lopulta tapahtumaan buukattu.

Sitten tänä vuonna alkoi tapahtua. Bryanin WWE-sopimus päättyi ja tulevaisuus tuntui kysymysmerkkien täyteiseltä. Oliko ura tässä? Syntyisikö uusi sopimus WWE:n kanssa? Pääsisikö Bryan vihdoin painimaan Blue Pantheria vastaan???

AEW:n All Out toi kansalle vastauksen.

Daniel Bryan on kuollut.

Kauan eläköön Bryan Danielson.

Heti ensimmäinen ottelu AEW:n kehässä oli puhdas unelmaottelu. Toinen kohtaaminen Kenny Omegan kanssa. Paikkana vasta AEW:n suurin yleisötapahtuma tähän asti.

Oliko näihin odotuksiin edes mahdollista vastata?

Koen aina vaikeaksi kirjoittaa niistä vuoden kaikista kovimmista otteluista. Henkilökohtaiseksi vuoden otteluksi ei päästä (enää) pelkällä tyylipuhtaalla workratella. Ottelun on onnistuttava kouraisemaan jostain syvemmältä. Minulla on oltava jo side ottelun tarinaan ja sen osallistujiin. GAEAISM:n pääottelu oli kaikin puolin erinomainen koitos, vuoden ehdotonta parhaimmistoa, mutta se ei ole minulle vuoden paras ottelu. Skywalkerin ja Ishidan mestaruusottelu kouraisi syvältä, koska olen päässyt seuraamaan molempien miesten uraa lähes alusta asti. Ishida on ehdoton suosikkini, mutta ei vielä samalla tasolla kaikkien aikojen suosikkieni kanssa.

Mikään muu ottelu ei herättänyt samanlaista tunnelatausta kuin tämä.

Puhdasta iloa.

Elin kolmekymmentä minuuttia penkin reunalla. Danielson ja Omega tiesivät prikulleen, mistä vivuista vedellä. Puhdasta paininirvanaa.

Bryan Danielson on palannut ja on edelleen maailman paras painija.

Vuoden paras ottelu.

Sijoitus: Top 3

 Shingo Takagi vs Zack Sabre Jr.

 

(NJPW G1 Climax Day 3 – 23.9.)

ZSJ ei ehtinyt hirveästi ehtinyt lomailla Naito-ottelun jälkeen, vaan päätyi suoraan lohikäärmeen kitaan. Takagi ei hyvällä katsonut joukkuetoveri Naiton passittamista paikalliseen lääkintäkeskukseen, vaan ZSJ saikin tuta hallitsevan IWGP World Heavyweight -mestarin raivon.

Alkutahtien lyömisestä seurasi aivojen ja muskelien välinen taistelu. Sabre luikerteli kerta toisensa jälkeen Takagin käden kimppuun, kun taas Takagi pyrki murjomaan kalpean kilpaveljensä maan rakoon.

NJPW-ottelut kärsivät usein mammuttitaudista, joka on vain korostunut koronavuosien aikana. ZSJ:n ja Takagin näytös ei kuitenkaan tuntunut laisinkaan pitkältä lähes puolituntisesta kestostaan huolimatta.

Kaupan päälle saatiin vielä yksi vuoden suosikkilopetuksistani. Harmikseni kaksikon vuoden toinen kohtaaminen ei onnistunut kohonneisiin odotuksiini vastaamaan. Joskus salama tosiaan lyö vain kertaalleen samaan paikkaan.

G1 tarjoaa aina kovia otteluita. ZSJ:n ja Takagin kohtaaminen oli tämän vuoden turnauksen kohokohta, näin hieman tavallista rajoitetummasta näkövinkkelistä vilkaistuna.

Sijoitus: Top 25

FCF Joukkuemestaruus
Eesti Express (Nikita & Kert Kukk) vs Dynastia (Salomon Strid & Make Smooth)

(FCF Wrestling Show Live – 2.10.)

Tässä on paras näkemäni suomalainen painiottelu tänä vuonna.

Tiedän, olen erilainen nuori.

En ala leikkimään tässä mitään vastarannan kiiskeä ihan vaan uniikin mielipiteen vuoksi. Se toinen vuoden kotimainen ottelu (ja sangen todennäköinen Ludvig-voittaja) käsitellään tuossa hieman alempana.

Mutta tämä ottelu vaan… toimi.

Onhan tässäkin ongelmansa (oletteko kuulleet vapahtajastamme Dynastia-säännöstä), mutta tunnelma paikan päällä oli niin kuuma, että pienet ja vähän isommatkin kauneusvirheet oli helppo armahtaa. Make Smooth ja Salomon Strid ovat Suomen vihattavimpia nilkkejä, kun taas Eesti Expressin Kert Kukk ja Nikita saavat yleisön kuin yleisön aina puolelleen. Samalla ottelu oli parasta näkemääni Kukkia tähän asti. Jokainen loppupuolen near-fall oli niin tiukka, että ääniosastonkin liipaisinsormi pääsi lipsahtamaan.

Hieno tapa kruunata Suomen ensimmäiset joukkuemestarit.

Sijoitus: Top 50

Bryan Danielson vs Minoru Suzuki

(AEW Rampage Buy-In – 15.10.)

Vuosien ajan Bryan Danielsonin ja Minoru Suzukin välinen ottelu oli kuin myyttinen Graalin malja. Kaksikko oli kohdannut Danielsonin nuoruusvuosina NJPW:n kehässä, mutta ottelu ei tiettävästi ollut koskaan päässyt nauhalle asti, ei edes innokkaan yleisön jäsenen toimesta. Ottelu kohosi jossain internetin piireissä lähes legendaariseen asemaan.

Voi kunpa tuon ottelun saisi nähtäväksi.

Hikisten smarkkien märästä päiväunesta tuli totta.

Danielsonin ja Suzukin yhteentörmäys ei millään voinut täyttää kaikista villeimpiä odotuksia. Vaikka Suzuki on edelleen kova, niin ajan hammas on vihdoin alkanut järsiä legendan kinttuja. Mielessä jyskytti kuinka paljon parempi tämä olisi voinut olla vielä muutamaa vuotta aiemmin.

Jyskytykset eivät kuitenkaan tästä ottelusta yhtään sen huonompaa. Danielson ja Suzuki muksivat toisiaan ilomielin ja yleisöhän ei voinut muuta kuin rakastaa esittävän taiteen maestroja työssään.

Danielson aloitti viimeistään tällä ottelulla todellisen speedrun-suorituksen vuoden painijan tittelin nappaamiseksi.

Revanssia Japanissa, kiitos.

Sijoitus: Top 50

Open the Brave Gate Championship
Funky Jacky Kamei vs SB KENTo

(DG Gate of Victory Day 6 – 17.10.)

Dragon Gaten nuoriso-osasto on ollut jatkuva kehujeni aihe muutaman viime vuoden ajan. DG:n dojon painijatuotanto on käynyt ylikierroksilla ja tuottanut timantteja toisensa perään. Viime vuoden luokka, SB KENTo, Funky Jacky Kamei, Hip Hop Kikuta ja La Estrella (sekä hiljattain eläköitynyt Sora Fujikawa), löysi nopeasti paikkansa firmassa. Oli selkeää, että tulevaisuus kuuluisi ainakin osittain näille miehille.

Tulevaisuus onkin jo nyt.

Illan pääottelu oli jätetty 22-vuotiaan Kamein ja 21-vuotiaan SBK:n harteille. Harvassa ovat firmat, jotka pystyvät tekemään saman.

Seurasi erinomainen ottelu, joka sai todella yleisön pauloihinsa. SBK on kehittynyt kaksivuotisen uransa aikana jo yhdeksi firman parhaista heeleistä ja Kamei on jo yksi firman sympaattisempia sankareita. Kompasteluja tässäkin ottelussa on, mutta kokonaisuus oli silti erittäin vahva.

Harvassa ottelussa sai jännittää near-fallien aikana yhtä paljon kuin tässä.

Sijoitus: Top 25

Katsuyori Shibata vs Zack Sabre Jr.

(NJPW G1 Climax Final – 21.10.)

Ottelu, joka vaikutti pelkältä kangastukselta.

Ei tämän pitänyt olla enää mahdollista.

Mutta totta se oli.

Katsuyori Shibata paini ensimmäisen ottelunsa traagisen Okada-kohtaamisensa jälkeen. Aivoverenvuoto ja hetkellinen paralyysi kehon oikealla puolella ajoivat “The Wrestlerin” eläkkeelle eivätkä lääketieteen ammattilaiset missään nimessä voineet suositella paluuta kehään. Muutama toivon pisara toki nähtiin, päällimmäisenä fyysinen kehäsegmentti KENTAn kanssa syksyllä 2019. Mutta sen jälkeen ei kuultu piipahdustakaan mahdollisesta kehäpaluusta.

Sitten Shibata käveli kehään shortseissa kohtaamaan Zack Sabre Jr:n ja areenan ämyreistä kerrottiin ottelun olevan viiden minuutin lukkopainiottelu.

Olen toki kohtuullisen syvällä 80-luvun NJPW-psykooseissa keskellä kuuminta UWF-maniaa, joten totta helvetissä viiden minuutin mattovääntö upposi kuin porkkana jänikseen. Viiden minuutin ajan sain elää todellisessa varvaslukkonirvanassa. Näin sulavaa painia ei monen painijan välillä voi nähdä, mutta onneksi kehässä majaili huippuluokan teknikko Sabre avittamassa Shibataa pehmeään laskuun. Ja ottelun kuluessa sai nähdä muutoksen siemenet Shibatassa. Vuosien varrella pehmeytynyt olemus sai väistyä. Vuosi oli taas 2017 ja Shibata näytti olevan matkalla kohti kohtaloaan, IWGP (World) Heavyweight -mestaruutta.

Viisi minuuttia oli aivan oikea alkupala Shibatasta.

Samalla voin myös myöntää Sabrelle kunniapalkinnon vuoden NJPW-painijana. Saatatte pitää minua kerettiläisenä, mutta olen nauttinut Sabren otteista enemmän kuin Ospreayn ja Tagakin vuoden tarjonnasta. Ristiinnaulitkaa rauhassa.

Vuoden toiseksi paras NJPW-ottelu.

Sijoitus: Top 10

Bryan Danielson vs Eddie Kingston

(AEW Rampage – 27.10.)

Vain muutamaan hassua viikkoa Suzuki-ottelun jälkeen pääsi Danielson mätkimään toista absoluuttista hullumiestä. Eddie Kingston tarjosi aivan mahtavan vastuksen, tuloksena AEW Rampagen lyhyen historian paras ottelu.

King’s Road -hengessä pääosassa olivat kovat lyönnit ja rajut heitot. Eihän siitä voinut muuta kuin nauttia.

Danielsonia olen jo kehunut (ja tulen kehumaan), joten tässä vaiheessa on parasta jakaa ruusuja Kingstonille. New Yorkin kova kasvatti huokuu aitoutta sekä mikissä että kehässä. Yleisö ei voi muuta kuin elää miehen joka hetkessä kiinni, meni se sitten syteen tai saveen. Takavuosien AJPW-legendoille kunniaa tekevä Kingston on noussut AEW:ssa uuteen kukoistukseen ja voi vain toivoa, että kovia kokenut keho kestää vielä jokusen vuoden kasassa. Jos joku on ansainnut valokeilan Yhdysvaltojen painikentillä, niin se on nimenomaan Eddie Kingston.

Vain yksi lisäys Danielsonin maagiseen vuoteen ja kunniamerkki Kingstonin AEW-matkaan.

Sijoitus: Top 25

Darby Allin vs MJF

(AEW Full Gear – 13.11.)

AEW:n PPV-tapahtumilla alkaa olla paha käynnistyä melkein koko shown varastavilla otteluilla. Double or Nothingissa Hangman Page ja Brian Cage muksivat toisiaan listasijoituksen arvoisesti ja All Outissa Miro ja Eddie Kingston mähinöivät ihanasti kunniamaininnan arvoisesti. Full Gearissa puolestaan MJF veti painisaappaat jalkaan. Kielellisesti lahjakasta MJF:ää ei ole oikeastaan koskaan kehuttu painitaitojensa puolesta. Ottelu Darby Allinia vastaan saattoi kuitenkin kääntää keskustelun suunnan lopullisesti.

Intensiivinen avausottelu ei ainoastaan häikäissyt nuoruuden voimallaan, vaan hyvin kerrotulla tarinallaan. MJF jaksoi työstää vastustajansa selkää niin rajusti, että loukkasi omaa polveaan samalla. Polveenhan Allin sitten iski kiinni kuin yleinen syyttäjä. Mainittava on myös murhaava Headlock Takeover, jonka käytön ympärille rakentuivat ottelun avainhetket. Randy Orton olisi ylpeä.

Allin oli omissa kirjoissani pitkään listoilla jopa vuoden painijaksi, niin hyvä mies oli etenkin alkuvuonna, mutta loppuvuodesta mies hieman tipahti nokkimisjärjestyksessä. Tämä ottelu oli taas muistutus Allinin kyvystä olla erittäin vangitseva kehätyöskentelijä. Olen aina arvostanut Allinin kykyä painia kokonsa mukaisesti. Lähes koko hyökkäysarsenaali muodostuu liikkeistä, jossa käytetään omaa kehoa ja puhdasta liike-energiaa vastustajan kaatamiseen. Lisäksi hän ottaa iskuja vastaan kuin sekopää, lennättäen tässäkin ottelussa itseään kuin heikkopäinen.

Erinomainen avaus vuoden parhaalle tapahtumalle, vaikka lopetus ei täysin maaliin osunut.

Sijoitus: Top 50

CM Punk vs Eddie Kingston

(AEW Full Gear – 13.11.)

“This isn’t a match, this is a fight!”

Kliseet ovat kliseitä yleensä syystä, mutta joskus ne ovat ihan ihan käytännöllisiä. Eddie Kingstonin ja CM Punkin välinen kohtaaminen oli todellakin tuon ylläolevan lainauksen ruumiillistuma.

CM Punkin paluu showpainin villiin maailmaan on jo onnistunut tuottamaan tietysti unohtumattoman paluun Chicagoon, mikkitaistelut Kingstonin ja MJF:n kanssa sekä muutamat maukkaat televisio-ottelut (etenkin ottelut Powerhouse Hobbsia ja Daniel Garciaa vastaan kolahtivat allekirjoittaneeseen).

Mutta tämä ottelu taas muistutti mistä se miehen lempinimi taas kumpuaa.

Punk veti yleisön naruista niin mestarillisesti, ettei sitä voinut muuta kuin ihailla. John Cenalta lainattu tuomiopäivän liikesarja oli jo neronleimaus itsessään. Eddietä kannustaviin huutoihin vastaaminen Three Amigosilla oli jo sen verta kovan älykkyysosamäärän temppu, että Punkin postilaatikossa toivottavasti odotteli kutsukirje Mensan jäseneksi.

Eikä ottelun hienous jäänyt psykologisiin leikkeihin. Tappeluhan tämä oli jo ja se näkyi, tuntui ja kuului. Kingston loistaa saadessaan heiluttaa nyrkkejään ja ottelun alkulaukauksena toiminut Backfist suoraan tulevaisuuteen oli tästä täydellinen esimerkki. Seuraava päälle kymmenenminuuttinen kului sitten väkivaltaisena ja verisenä kamppailuna.

Pakollinen muistutus siitä, että laadun vaatimus ei ole kaksikymmentä minuuttia kellossa.

Sijoitus: Top 25

AEW Championship
Kenny Omega vs Hangman Page

(AEW Full Gear – 13.11.)

Parivuotisen tarinan huipennus. Hangman Pagen matka AEW:n huipulle sekä nousu Bullet Clubin ja Eliten varjon alta kaappasi painifanien huomion lopullisesti vuonna 2021. Full Gearissa oli edessä totuuden hetki. Vedettäisiinkö liipaisimesta vai jatkuisiko via dolorosa?

Tämä ei ollut Kazuchika Okada vastaan Tetsuya Naito. Samankaltaisuuksistaan huolimatta ei Omegan ja Pagen välienselvittely sille tasolle yllä. Siitä huolimatta kyseessä oli erinomainen ottelu.

Tunnelma ja tunne kantoivat tämän ottelun pitkälle, sillä kehässä molemmat pystyivät parempaan saman kalenterivuoden aikana. Ottelun lopputaisto oli täyttä timanttia, toimien melkein kunnianosoituksena King’s Road -aikakauden AJPW:lle. Siihen tahtiin alkoivat Page ja Omega nimittäin tipahdella niskoilleen!

Vaikka en ollut lopetuksen aivan suurin ystävä (ne perkeleen Young Bucksit), niin noin muuten ei kauniimpaa rusettia olisi voinut Full Gearille laittaa.

Yhden tarinan päätös ja samalla toisen alku. Vuoden suosikkitapahtumani sai ansaitsemansa päätöksen.

Sijoitus: Top 25

Kazusada Higuchi vs Yuji Okabayashi

(DDT D-Ou Grand Prix 2021 2 In Osaka 14.11.)

Sijoitus: Top 50

GHC Heavyweight & GHC National Championship
Katsuhiko Nakajima vs Kenoh

(NOAH The Best – 28.11.)

Jotkut ottelut kertovat tarinoita sukupolvien välisestä taistelusta.

Jotkut ottelut kertovat kahden ottelijan välisestä ideologisesta kamppailusta.

Ja sitten jotkut ottelut kertovat kahdesta miehestä, jotka rakastavat potkimista.

Katsuhiko Nakajima ja Kenoh päättivät potkia toisistaan sielut pellolle marraskuisen illan kunniaksi. Kovat iskut läjähtivät rintakehään sellaisella tahdilla ja kovuudella, että säärisuojat varmaan kuluivat puhki iltapuhteen aikana. Puhumattakaan niistä kaikista päähän kohdistuneista iskuista.

Eikä voi unohtaa yhtä vuoden kauneimmista lariateista.

Kyllä siinä muistettiin painiakin välissä, mutta potkuissa oli tämän ottelun sydän ja sielu. Ottelu ajelehti paikoin, Kenon yläköyden Double Stompista imettiin (jälleen) uskottavuus ja ottelun ei tosiaankaan olisi tarvinnut olla näin pitkä. Mutta vioistaan huolimatta kaiken tekemisen stiffeys kohotti tämän ottelun yhdeksi vuoden muistettavimmiksi.

Jos rakastat puroresu-henkistä iskujenvaihtoa maratonipituisena, tämä on juuri sinun ottelusi.

Sijoitus: Top 25

FCF Mestaruus
Shemeikka vs Juhana ”King Kong” Karhula

(FCF Talvisota XV – 11.12.)

Pandemian ansiosta on todella oppinut arvostamaan yleisössä olemisen tunnelmaa painitapahtumissa.

Harvassa kotimaisessa ottelussa on ollut mökää yhtä paljon kuin Shemeikan ja Juhana “King Kong” Karhulan välisessä revanssissa. Siinä purkautui koko parivuotisesta tarinasta keräytynyt tunnepanos tulikuumassa Valkoisessa Salissa.

Painiottelun ratkaiseva tekijä ei ole ainoastaan yleisöstä lähtevä mökä, sillä kehässä pitää tehdä töitä että se mölinä edes syntyy. Shemeikka ja Karhula olivat tosiaankin vetäneet työsaappaat jalkaan FCF:n viisitoistavuotisen historian kunniaksi. Oli ilo seurata kahden raudanlujan ammattilaisen kohtaamista kehässä. Lopputaistelussa ei lopetusliikkeitä säästelty ja vaikka se ei henkilökohtaisesti aivan parhaiten kolahtanut, niin meno oli muuten niin sähköistä että se ei ottelua pilaa.

Pääasiassa ottelu maaginen tunnelma teki tästä mainion ottelun ja todennäköisen Ludvig-voittajan.

Sijoitus: Top 50

ROH Tag Team Championship
The Briscoes vs The OGK

(ROH Final Battle – 11.12.)

On kohtalon ivaa, että Ring of Honorin historian (mahdollisesti) viimeisessä tapahtumassa illan parhaan ottelun kunnian varasti kaikista maailman painijoista… Matt Taven.

Annetaan kuitenkin kehut Briscoen veljeksille, jotka tekivät taas hartiavoimin töitä saadakseen Kingdomista revittyä kaikki mehut irti. Velikullat ovat tässä hommassa ammattilaisia, ovathan he kunnostautuneet erilaisten ROH-projektien kantamisessa melkein parinkymmenen vuoden ajan.

Kyseessä ei ollut mikään hitaasti rakennettu kehäpsykologian mestariteos, vaan täysi ilotulitenäytös. Vielä kerran iskettiin kaikki peliin huippuottelun vuoksi. Briscoet tuovat aina mukanaan energian ja manian, mitä mikään muu joukkue ei vaan kanavoi samalla tavalla. Kingdom oli myös paikalla ja sai pidettyä minut herran pelossa läpi ottelun. Jos Kingdom olisi ollut ROH:n historian viimeinen mestarijoukkue, olisi tilanne ollut toinen.

Kiitos Matt Taven, pala helvetissä. Sinun nimesi ei toivottavasti tule enää koskaan tahraamaan tätä listaa.

Sijoitus: Top 50

AEW Championship
Hangman Page vs Bryan Danielson

(AEW Dynamite: Winter is Coming – 15.12.)

Oletteko kuulleet, että Bryan Danielson on maailman paras painija? No, nyt olette.

Taas.

Danielson otti käteensä tahtipuikon ja johdatti Hangman Pagen ehkäpä uransa kohokohtaan. Tämä kohokohta toki ylitettiin joitain viikkoja myöhemmin, mutta palataan siihen ensi vuonna.

Mestarillisesti tahditettu ottelu, joka ei missään vaiheessa käynyt tylsästi. Rauhallisesta alusta rakennettu erinomainen tarina ylimielisen haastajan ja sisukkaan mestarin välillä osui aivan oikeille aaltopituuksille. Danielson murjoi Pagea miten tahtoi ja löysi itselleen vielä aikaa leikkiä yleisön tunteilla.

Danielson veti yleisön naruista nukkemestarin elkein ja Page todellakin tuntui ykköskorin tähdeltä tämän ottelun jälkeen.

Vuoden paras tunnin mittainen ottelu. Ei, en ole nähnyt niitä kaikkia, joten joudutte tyytymään kapean subjektiiviseen mielipiteeseen.

Sijoitus: Top 25

Masaaki Mochizuki, Don Fuji, Kagetora & Yasushi Kanda vs Shoya Sato, Ryu Fuda, Takumi Hayakawa & Takuma Fujiwara

(DG Final Gate – 26.12.)

Harvat asiat ovat painissa niin nautinnollisia kuin uusien tulokkaiden ensiaskeleet. Mikä olisikaan parempi tulikoe, kuin ottelusarja promootion kärttyisimpiä veteraaneja vastaan?

Dragon Gate omaa tällä hetkellä mielestäni painimaailman parhaan dojon, siihen tahtiin ovista lappaa ulos tasokasta porukkaa. Vuoden 2021 dojoluokka on kuuden hengen kokoinen, suurin firmassa sitten Toryumonin päivien 2000-luvun taitteessa. Kuusikosta neljä pääsi tässä estradille (loput kaksi, Iihashin veljekset, omaavat pari kuukautta enemmän kokemusta) veteraaninelikkoa vastaan.

Veteraaneista Masaaki Mochizuki ja Don Fuji ovat yli 50-vuotiaina edelleen maailman parhaimmistoa ja aina ensimmäisenä jonossa, kun jonkun pitää pistää nuorisoa nöyräksi. Kagetora ja Yasushi Kanda eivät ole (vielä) yhtä ilkeitä, mutta pistivät tässä ihan ilolla nuorisoa pataan. Ja se nuoriso…

Shoya Sato, joukon vanhin, ammatiltaan luokanopettaja ja nuorempana kovan tason judoka. Ryu Fuda, välittömästi Mochizukin saappaisiin aseteltu yrmy potkunyrkkeilijä. Takumi Hayakawa, pukuhuoneen pienin mies, mutta omaa sitäkin suuremman Napoleon-kompleksin. Ja Takuma Fujiwara, joukon nuorin ja samalla villi kortti.

Ottelu on juuri sellainen kuin sen voisi olettaa olevan. Papat vievät ja nuoret vikisevät. Mutta jokainen tulokkaiden hyökkäys saa melkein penkin reunalle. DG on firma, joka ei enää epäröi antaa nuorisolle rakettia ahteriin. Kukaan tästä joukosta ei odottele kolmea vuotta ensimmäistä voittoaan. On vain ajan kysymys milloin alkaa tapahtua.

Ei tämä ole samalla tavalla huippuottelu kuin muut ottelut tällä listalla, mutta oleellinen palanen Dragon Gaten seuraavan sukupolven matkaa. Ja häpeämättömänä DG-fanipoikana sillä päästään pitkälle.

Sijoitus: Top 50

 

Natural Vibes (Kzy, BIG BOSS Shimizu & Jacky Funky Kamei) vs High End (Dragon Kid, Keisuke Okuda & Ben-K) vs R.E.D (Eita, Kaito Ishida & BxB Hulk)

(DG Final Gate – 26.12.)

Joskus ottelu voi yllättää, vaikka mitään yllätysvaraa ei pitäisi olla.

Yhdeksän hengen kaartissa ei heikkoa lenkkiä ole (ellei BxB “muiden siivillä kolmeen huippuotteluun” Hulkin kävelevää raatoa halua laskea mukaan) ja silti ei kyseinen ottelu herättänyt etukäteen suuria tunteita.

Onneksi konkkaronkka päätti iskeä luun kurkkuun.

Kolmen joukkueen eliminaatio-ottelu on DG:ssä tuttu formaatti, jota on viime vuosina alettu säästelemään. Muutamat edelliset isot monen joukkueen eliminaatiomatsit eivät päässeet sinne kuuluisalle seuraavalle tasolle. Mutta nyt vain kaikki klikkasi kerralla yhteen.

Komediaa, hahmotyöskentelyä, kauniita liikkeitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niistä on tämä ottelu tehty.

Puhdasta ekstaasia. Pikaruokapainia parhaimmillaan. Ottelu jonka voi näyttää kenelle tahansa DG-ummikolle ja se uppoaisi varmasti.

Sijoitus: Top 25


Eniten otteluita painijoittain:

  1. Zack Sabre Jr, Bryan Danielson, Kenny Omega (4 ottelua)
  2. Hangman Page, Will Ospreay, Shingo Takagi, BxB Hulk, Kzy (3 ottelua)
  3. Eddie Kingston, Jon Moxley, MJF, Shun Skywalker, Katsuhiko Nakajima, Dax Harwood, Black Taurus, Kota Minoura, Jacky Funky Kamei, Eita, Kaito Ishida (2 ottelua)

Kukaan ei vieläkään hätyyttele vuoden 2018 Walterin asettamaa ennätystä. Silloin kookas itävaltalainen humppasi listalle seitsemään otteeseen. Kärkisija on myös ensimmäistä kertaa jaettu. Bryan Danielson antoi myrkyvaroituksen ja keräsi ottelut kasaan neljässä kuukaudessa, joten ensi vuosi saattaa hyvinkin kuulua Amerikan Lohikäärmeelle. Vuoden yllättäjä on BxB Hulk, joka hiihteli ehjempien kanssapainijoidensa siivellä kolmeen huippuotteluun. Viime vuoden ykkönen Go Shiozaki vietti lähes koko vuoden telakalla tai Keiji Muton kivesten alla eikä hän päässyt listalle kertaakaan. Vuoden 2019 listaykkönen David Starr kärsi vuonna 2020 saman kohtalon, vain hieman eri syistä

Eniten otteluita firmoittain:

  1. AEW (14 ottelua)
  2. NJPW, Dragon Gate (7 ottelua)
  3. GCW, NOAH, Stardom, ROH (3 ottelua)
  4. FCF (2 ottelua)
  5. Ice Ribbon, Impact, GAEAISM, DDT, Progress, WrestleRock XXX, PWG (1 ottelu)

AEW räjäytti todellakin tulvaportit tänä vuonna. Nyt näkyy pahasti sen vaikutus, että AEW oli itselleni vuoden katsotuin firma. Samalla AEW löi NJPW:n asettaman 12 ottelun ennätyksen. NJPW ei romahtanut, vaan keräsi saman verran otteluita kuin viime vuonnakin, mutta joutui ensimmäistä kertaa luopumaan ykkössijastaan. Ensimmäistä kertaa listalle kaivautuivat Stardom, GAEAISM, Ice Ribbon ja WrestleRock XXX.  ROH palasi mukaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2018.

Palataan asiaan taas ensi vuonna! Silloin tulee täyteen viisi vuotta ja voin tilastoniiloilla vielä vähän enemmän.

Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

WWE- & AEW-veikkaus 2022: WWE Day 1

Next post

Jälkipyykkinaru #109: Impact Hard to Kill 2022

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.