WWE:n pornoistuminen vuosina 1996–2002

Tämä artikkeli on essee, jonka olen kirjoittanut Turun yliopistossa mediatutkimuksen aineopinnoissa pornografian kurssilla. Kurssilla tarkasteltiin mm. pornon ja populaarikulttuurin välistä suhdetta esim. musiikkivideoissa, televisiossa tai elokuvissa, ja esseen aiheen sai valita itse. WWE:n pornoistumisen (tai raaistumisen) valitsin siksi, että ajattelin aiheen olevan uusi ja mielenkiintoinen. Julkaisin esseen 17.3.2014. Essee on muutoin alkuperäisessä muodossaan, mutta kuvat olen lisännyt jälkikäteen.

---

SISÄLLYS

1. Johdanto

1.1. WWE osana populaarikulttuuria

1.2. Populaarikulttuurin pornoistuminen

2. Urheilijasta seksisymboliksi – naispainijan pornoistuminen

3. Juonikuvioiden ja hahmojen pornoistuminen

4. Syitä pornoistumiseen

5. Lopuksi

Lähteet

Esimerkit

---

1. Johdanto

WWE eli World Wrestling Entertainment (aikaisemmin WWF eli World Wrestling Federation) on yhdysvaltalainen showpainiorganisaatio. Showpaini on eräänlaista atleettista teatteria, jossa – useimmiten varsin karikatyyrimäiset – hahmot ottelevat toisiaan vastaan käsikirjoitetuissa painiotteluissa; showpainin tarumainen maailma koostuu sympaattisista protagonisteista, ylivoimaisista antagonisteista, selkäänpuukottavista sivuhahmoista, fasistisista hallitsijoista, kohtalokkaista naisista ynnä muista värikkäistä tarinankerronnan klassisista tyypeistä. WWE on maailman showpainiorganisaatioista tunnetuin ja tullut eritoten 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina tutuksi vulgaarina viihteenä alatyylisine repliikkeineen, eksploitatiivisine juonikuvioineen sekä pornahtavine naisnäyttelijöineen. Tässä esseessäni tarkastelen niitä seikkoja, jotka saivat aikaan WWE:n pornoistumisen kulta-ajan – nk. Attitude Eran – vuodesta 1996 vuoteen 2002, sekä sitä, miten kyseinen pornoistuminen WWE:n ohjelmistossa näkyi.

1.1. WWE osana populaarikulttuuria

Showpaini, jota pidettiin vielä 1900-luvun alussa oikeana urheilulajina, kaivertui moderniin teatraaliseen muottiinsa 1920-luvun Yhdysvalloissa mutta nousi suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1950-luvulla television ansiosta. Televisio vaikutti viihteen suosion lisäksi sen tyyliin: kun showpainia alettiin näyttää televisiossa, se otti entistä isomman askeleen pseudourheilusta puhtaan teatterin suuntaan. Tämä askel näkyi siinä, että juonikuvioista ja painijoiden hahmoista tehtiin räikeämpiä ja monipuolisempia kuin koskaan ennen. Television mahdollistama kuuluisuus ja uusien, uniikkien hahmojen ja koukuttavien juonikuvioiden luoma suosio synnyttivät ensimmäisiä showpainin supertähtiä, joista osa – kuten Gorgeous George tai Hulk Hogan – nousi valtavirran tietoisuuteen ja siten osaksi populaarikulttuuria ja jotka omalla kuuluisuudellaan nostivat koko showpainia kohti populaarikulttuurin sfääriä, jolloin showpainin täytyi alkaa seurata populaarikulttuurin kehitystä pysyäkseen – eritoten sen kohdeyleisöä eli nuoria aikuisia – kiinnostavana viihteenä. Vince McMahon, WWE:n perustajan poika, sisäisti tämän showpainipromoottoreista parhaiten, minkä vuoksi nimenomaan WWE nousi Yhdysvaltojen menestyneimmäksi showpainiorganisaatioksi ja siksi dominoivaksi nimeksi, joka populaarikulttuurissa showpainiin liitettiin, kun WWE:n valta siirtyi McMahonin isältä hänelle itselleen 1980-luvun alussa.

WWE:n todellinen kytkös populaarikulttuuriin tapahtui v. 1984–1993. Näinä vuosina moni WWE:n painija, kuten André the Giant, ”Rowdy” Roddy Piper ja eritoten Hulk Hogan, ylitti showpainin ja populaarikulttuurin välisen kuilun ja pääsi esiintymään esimerkiksi Hollywood-elokuvissa. Andrén, Piperin ja Hoganin kaltaisten ”WWE:stä valtavirtaan murtaneiden” tähtien lisäksi oli liikennettä myös toiseen suuntaan: eritoten WrestleMania – WWE:n suurin vuosittainen tapahtuma – kiinnosti populaarikulttuurin julkimoita niin, että moni tahtoi päästä esiintymään kyseisessä show’ssa. Näistä julkimoista suurimpia olivat Mr. T., Mike Tyson, Donald Trump, Cyndi Lauper sekä Pamela Anderson. Myöhempinä vuosina WrestleManiassa on esiintynyt muun muassa Kim Kardashianin, Snookin, Snoop Doggin ja Mickey Rourken kaltaisia julkimoita.

1.2. Populaarikulttuurin pornoistuminen 1990-luvulla

Pornoistuminen tarkoittaa sitä, että pornon näkyvyys ja asema paranevat eli sen säätelyssä tapahtuu muutoksia. Käsite on helposti rinnastettavissa raaistumiseen, joka synnyttää sanana kielteisiä mielikuvia. Mediakulttuurissa käsitteistä molemmat alkoivat nousta valtavirran huulille videopornon ns. kulta-ajan – 1980-luvulta 1990-luvun lopulle – aikana, jolloin myös internet rupesi kiinnostamaan ihmisiä. Koska internet tarjosi pornon katselijoille erinomaisen ja ennen muuta anonyymin väylän pornografian levittämiselle ja jakamiselle, pornoa alettiin tuottaa enemmän kuin koskaan ennen, sitä saattoi katsella kuka tahansa ja siihen oli helppo päästä käsiksi. Tämä kehitys johti siihen, että myös populaarikulttuurin tuotoksissa, kuten musiikkivideoissa tai televisiosarjoissa, alettiin ammentaa viihdettä median pornoistumisesta. Populaarikulttuuri alkoi toisin sanoen ikään kuin flirttailla pornon kanssa, mikä näkyi muun muassa videopelien (vrt. esim. Tomb Raiderin Lara Croft) ja mainonnan kuvastoissa.

Populaarikulttuurin pornoistuminen on herättänyt runsaasti keskustelua muun muassa siksi, että moni on huolissaan lasten altistumisesta pornografiselle kuvastolle (Paasonen (tuleva): 6). Kun seksin näkyvyys ja saatavuus kasvavat, se kiinnostaa yhä useampia kuluttajia ja muuttuu entistä arkipäiväisemmäksi ilmiöksi (Attwood 2006: 82). Nämä kaksi virkettä sotkeutuu WWE:n pornoistumisen tapauksessa toisiinsa: WWE on erilaisten videopelien tavoin arka alusta pornahtavalle materiaalille, sillä monet lapset seuraavat WWE:n ohjelmia. Kun lapset ja nuoret teinit näkevät pornografista tai pornoistunutta materiaalia, vaarana on se, että he alkavat matkia näkemiään asioita (Smith 2010: 105). WWE on myös siinä mielessä arka alusta pornoistumiselle, että showpainia on aina pidetty maskuliinisena testosteronin pelikenttänä, jossa miehet ovat naisten yläpuolella, ja pornoa puolestaan kritisoitu siitä, että se yrittää muuttaa naisen vartalon rahaksi (Meyerowitz 1996: 9). Näiden seikkojen lisäksi WWE:tä voi pitää myös mielenkiintoisena pornoistumisen alustana, koska showpainia pidetään teatraalisuudestaan huolimatta urheilullisena lajina ja koska urheilu on populaarikulttuurin haara, joka on kyennyt suojautumaan pornoistumiselta hyvin.

Aloitan WWE:n pornoistumisen tarkastelun naispainijan muutoksesta ja siirryn sen jälkeen käsittelemään WWE:n juonikuvioiden ja hahmojen pornoistumista. Lopuksi erittelen syitä siihen, miksi WWE ylipäätään pornoistui.

2. Urheilijasta seksisymboliksi – naispainijan pornoistuminen

Populaarikulttuurin pornoistuminen vaikutti myös naispainijoiden historiaan: aluksi naispaini keskittyi atleettisuuteen ja muodostui painillisesti taitavista ottelijoista, jotka olivat likipitäen maskuliinisen lihaksikkaita ja aseksuaalisia hahmoja ja pukeutuivat tavanomaisiin eli epäprovokatiivisiin painiasuihin kuten konservatiivisiin uimapukuihin. Silloiset naispainijat olivat siis hyviä, lihaksikkaita urheilijoita, joita yleisö kunnioitti, mutta heidän lukumäärä oli myöhempään verrattuna pieni eivätkä he saaneet runsaasti tilaisuuksia näyttää taitojaan televisiossa, koska yleisö oli kiinnostuneempi mies- kuin naispainista. The Fabulous Moolahin, Wendi Richterin ja Leilani Kain kaltaisten atleettisten muskelinaisten lisäksi show’ta täydensivät miespainijoiden tyttöystävät (engl. valet), joista eritoten ”Macho Man” Randy Savagen kumppaneina tutuksi tulleet Miss Elizabeth ja ”Sensational” Sherri Martel raivasivat tietä tulevaisuuden naispuolisille showpainihahmoille. Naiset – niin painijat kuin valetit – olivat yhtä kaikki huomattavasti pienemmässä roolissa kuin miehet eikä heistä yksikään tehnyt läpimurtoaan populaarikulttuuriin.

 

 

Mitä vahvemmin populaarikulttuuri alkoi pornoistua, sitä enemmän ilmiö alkoi yhtä kaikki näkyä myös WWE:ssä, jossa pornoistuminen puhkesi kukkaansa sen alatyylisenä ja sensaationhakuisena pidettynä ajanjaksona, nk. Attitude Erana (v. 1996–2002). Jos esimerkiksi Miss Elizabeth oli siveellinen, hienostunut hahmo, joka rakasti toisia vain platonisesti tai romanttisesti ja pukeutui koko vartalon peittäviin mekkoihin, Attitude Eran aikana WWE:n ohjelmistoon tulvi Sablen, Sunnyn ja Chynan kaltaisia vahvasti seksuaalisia hahmoja, jotka pukeutuivat paljastaviin ja provokatiivisiin painiasuihin (kuten stringeihin), harrastivat juonikuvioissa irtosuhteita, esineellistivät itseään ja osallistuivat valokuvauksiin, joissa heistä otettiin kuvia vähissä vaatteissa tai kokonaan vaatteitta: ja koska yleisö tykkäsi tästä muutoksesta, uudet rohkeat naispainijat siirsivät naispainijan käsitettä tavanomaisesta urheilijasta kohti silmänruokana pidettyä seksisymbolia. WWE antoi asian olla, sillä muutos herätti kuluttajissa suurta kiinnostusta ja löi naispainijoita läpi ennennäkemättömällä tavalla. Syntyi ensimmäisiä naispainin supertähtiä, jotka pääsivät esiintymään muun muassa suosituissa musiikkivideoissa ja nousivat siten osaksi populaarikulttuuria.

Naispainijoista ehkäpä eniten pornoistettiin Sablea (ks. esimerkki 1), joka pukeutui otteluissaan pornahtaviin lateksiasuihin ja oli ensimmäinen Playboyn kannessa esiintynyt naispainija. (Sable oli Playboyn kannessa v. 1998 ja vielä uudestaan v. 2004.) Muita merkittäviä Attitude Eran suunnannäyttäjiä olivat kevytkenkäisen Sunnyn (ks. esimerkki 2) ja maskuliinisen (ja siitä syystä seksuaali-identiteettieksploitaation yms. vulgaarin viihteen kohteeksi käsikirjoitetun) Chynan (ks. esimerkki 3) lisäksi povipommina markkinoitu Trish Stratus (ks. esimerkki 4), rintojaan esitellyt Debra (ks. esimerkki 5) sekä lähinnä seksuaalisiin juonikuvioihin liitetty Torrie Wilson (ks. esimerkki 6). Sablen lisäksi Chyna, Torrie Wilson ja neljä muuta WWE:n naispainijaa esiintyi Playboyn kannessa v. 1998–2008. Heistä ainoastaan Chyna päätyi WWE-uransa jälkeen esiintymään varsinaisissa pornoelokuvissa (ks. esimerkki 7).

Ero on suuri, kun näitä Attitude Eran aikaisia naispainijoita vertaa 1990-luvun alun ja jopa vielä puolivälin naispainijoihin, kuten Alundra Blayzeen tai Bull Nakanoon (ks. esimerkki 8). Blayzen ja Nakanon kaltaisten esiintyjien vahvuus oli urheilullisuus – ei kyky kiihottaa yleisöä. He pukeutuivat peittävästi eivätkä heidän juonikuviot olleet sidoksissa seksiin. Myös Bertha Faye (ks. esimerkki 9) on oiva esimerkki siitä, mistä pisteestä – ja miten nopeasti: Faye debytoi v. 1995 ja poistui v. 1996 eli samana vuonna kuin Sable tuli WWE:hen – WWE:n naispainijat alkoivat pornoistua. Jos Blayze ja Nakano olivat hahmoja, joiden tarkoitus oli viihdyttää yleisöä painitaidoillaan, Faye oli puhtaasti koominen hahmo, jonka tarkoitus oli naurattaa yleisöä. Attitude Eran aikaisista naispainijoista jokainen oli puolestaan sellainen, jonka tarkoitus oli kiihottaa yleisöä. Ainoastaan Ivory-niminen naispainija, joka käsikirjoitettiin kaikkea alatyylistä ja härskiä vastustaneen Right to Censor -ryhmän jäseneksi ja pukeutui siksi äärimmäisen konservatiivisesti, edusti naispuolista hahmoa, jonka tarkoitus ei ollut kiihottaa katsojia.

3. Juonikuvioiden ja hahmojen pornoistuminen

Naispainijoiden lisäksi WWE teki Attitude Eran aikana myös juonikuvioista rohkeampia kuin koskaan ennen. Jos ennen valtaosa kilpailevien painijoiden välisistä riidoista (engl. feud) käsitteli puhtaasti sitä, kumpi on ottelijana parempi, Attitude Eran aikana moni feudi synnytettiin jostakin seksuaalisesta sytykkeestä kuten siitä, että painijan tyttöystävä lähti toisen painijan matkaan. Muutos näkyi siinä, että käsikirjoittajat loivat ennätyksellisen määrän erilaisia pariskuntia ja alkoivat siten viestittää sitä, että WWE:n painijat olivat seksuaalisesti aktiivisia hahmoja. Showpainin ”puristeja” kehitys ei miellyttänyt, koska he kokivat uuden suuntauksen vahingoittavan jo valmiiksi vahingoitetun viihteenlajin mainetta entisestään (he halusivat nähdä showpainin pikemmin kunnioitettuna urheilulajina kuin ns. miesten saippuaoopperana), mutta suurta yleisöä eli kuluttajia ja sitä myötä WWE:n osakkaita muutos viehätti – ja paljon.

Miespuolisista hahmoista seksuaalisesti ristiriitaisimpia olivat transseksuaalinen (kimaltavassa kumipuvussa otellut, toisia miespuolisia painijoita verbaalisesti ja fyysisesti ahdistellut ja kummalliselta fetisistiltä vaikuttanut) Goldust (ks. esimerkki 10), ”entinen pornotähti” Val Venis (ks. esimerkki 11) sekä iso, tummaihoinen ja tragikoomisen epäonninen rakastelija Mark Henry (ks. esimerkki 12). Myös sovinistinen Mr. McMahon, jota esitti puheenjohtaja Vince McMahon itse, herätti nymfomaanisena ja seksin vuoksi vieteltävissä olleena eli korruptoituneena auktoriteettihahmona keskustelua, koska McMahonia oli todellisuudessa syytetty erään naispuolisen työntekijänsä raiskaamisesta 1980-luvulla (Assael & Mooneyham 2010: 115–117). Näiden hahmojen – eritoten rajoja rikkoneen Goldustin – kontrasti aiempien vuosien hahmoihin oli räikeä, sillä ennen oli tärkeätä, ettei showpainissa ollut minkäänlaista seksuaalista jännitettä läsnä. Myös Mr. McMahon oli eräänlainen edelläkävijä, sillä hän oli historian ensimmäinen auktoriteettiaan – vieläpä seksuaalisesti – väärinkäyttävä showpainihahmo.

 

 

Attitude Era oli myös eksploitaation ”renessanssi” WWE:ssä. Jos esimerkiksi 1980-luvulla riidan sytykkeeksi riitti yksinkertaisesti se, että painija halusi osoittaa olevansa vihamiestään parempi ottelija, Attitude Eran aikana – ja toisinaan myös sen jälkeen – juonikuvioissa esiintyi seksiä, seksuaalista nöyryyttämistä, seksuaalista ahdistelua ja jopa nekrofiliaa. Kohtauksista kaiketi pahamaineisimpiin lukeutuvat Trish Stratuksen nöyryytys Mr. McMahonin jalkojen juurella (ks. esimerkki 13), Mr. McMahonin Kiss My Ass Club -kohtaukset (ks. esimerkki 14) ja kauhuelokuvan sarjamurhaajan kaltaisen Kanen ajautuminen nekrofiliakohun keskelle (ks. esimerkki 15). Huomionarvoisia – jos kohta Attitude Eran jälkeisiä – törkykohtauksia olivat myös ns. HLA- eli Hot Lesbian Action -kohtaukset (ks. esimerkki 16), Edgen ja Litan kohuttu Live Sex Celebration koko yleisön edessä (ks. esimerkki 17) sekä eräs kyseenalainen kohtaus, jossa implikoidaan sitä, että Heidenreich-niminen painija raiskaa selostajamies Michael Colen (ks. esimerkki 18). Näinä vuosina WWE:n lähetyksissä oli ylipäätään shokeeraava ja raaistava ote: edellä mainitsemani sisällön lisäksi nähtiin muun muassa sellaisia kohtauksia, jossa liki 80-vuotias naispainija Mae Young vilautti tissejään suorassa lähetyksessä (ks. esimerkki 19) ja synnytti myöhemmin ihmiskäden (ks. esimerkki 20), Mark Henry oli tietämättään ajautua petipuuhiin transvestiitin kanssa (ks. esimerkki 21), satanistinen The Undertaker sitoi Mr. McMahonin tyttären ristille (ks. esimerkki 22), Brian Pillman uhkasi ”Stone Cold” Steve Austinia käsiaseella (ks. esimerkki 23), Eddie Guerrero ruiskutti ”ulostetta” The Big Show’n päälle (ks. esimerkki 24) ja The Big Bossman varasti The Big Show’n isävainaan ruumisarkun (ks. esimerkki 25). Kaiken tämän shokkisisällön keskellä pyöri pornahtavia naispainijoita, jotka pukeutuivat koko ajan paljastavampiin ja paljastavampiin asuihin ja tihkuivat seksiä.

Juonikuvioiden ja hahmojen lisäksi pornoistuminen vaikutti kaiken lisäksi WWE:n ottelutyyppeihin. Normaali painiottelu päättyy joko selätykseen tai luovutukseen, mutta Attitude Eran aikana WWE:n ohjelmistoon lisättiin erinäisiä strippausotteluja (”bra and panties match” ja ”evening gown match”), joissa naispainijat kilpailivat siitä, kumpi saisi toisen ensin alusvaatteisilleen (ks. esimerkki 26). Myös ”bikini contest” oli uusi kilpailumuoto: siinä kaksi naista keimaili kehässä bikinit yllä ja koetti voittaa yleisöä puolelleen. Näiden ottelutyyppien – toisin kuin muiden ottelutyyppien – funktiona oli vain ja ainoastaan kiihottaa yleisöä, mikä oli ennennäkemätöntä ja kulttuurin pornoistumisesta johtunutta viihdettä.

4. Syitä pornoistumiseen

Mikä sitten sai aikaan moisen muutoksen WWE:n ohjelmistossa? Minkä tähden 1980-luvun harmiton ja lapsiystävällinen ja sarjakuvasankareiden kaltaisilla hahmoilla täytetty showpainiorganisaatio, joka muistutti viattomuudellaan ennemmin vaikkapa Star Warsia kuin Jersey Shorea, muutti tuotettaan likaisemmaksi ja alatyylisemmäksi 1990-luvulla? Miksi itseään kunnioittavasta urheilullisesta naispainijasta tuli itseään esineellistävä silikonitissinen seksisymboli? Miksi juonikuvioiden fokus siirtyi urheilullisesta pisteestä saippuaoopperamaiseen sellaiseen? Mikä vaikutti WWE:n tyyliin niin rajusti, että eräs 2000-luvun alun juonikuvioista kuvasi sitä, kuinka muuan alaston painija esitti harrastavansa mannekiinin kanssa seksiä ruumisarkussa?

WWE edustaa monituhatpäisen live-yleisön edessä esitettävänä show’na televisiotuotetta, jonka on yksinkertaisesti pakko alistua katsojien tahtoon ja olla mahdollisimman interaktiivista viihdettä; jos paikan päällä oleva yleisö ei syty siitä, mitä WWE heille tarjoaa, show’n tunnelma on huono, ja kun show’n tunnelma on huono, televisiokatsoja menettää helposti mielenkiinnon ohjelmaan, mikä vaikuttaa katsojalukuihin ja siten WWE:n suosioon kielteisesti. WWE:n on näin ollen pakko kuunnella fanejaan ja toteuttaa heidän toiveitaan, jotta kiinnostus sen ohjelmia kohtaan pysyy korkeana. Tämä tarkoittaa sitä, että WWE:n on pysyteltävä ajan hermolla ja seurattava populaarikulttuurin trendejä ja uusia suuntauksia tarkasti – jos jämähtää menneisyyteen, käy niin, että katsojat kaikkoavat tai vähintään tylsistyvät.

Kun populaarikulttuuri alkoi pornoistua ja raaistua 1990-luvulla, WWE:n oli edellä mainitsemistani syistä liityttävä muutokseen ja pysyteltävä täten trendikkäänä viihteenä. Jos WWE ei olisi pornoistunut laisinkaan vaan sen sijaan säilynyt 1980-luvun kaltaisena harmittomana viihteenä, joka ei uskalla ottaa riskejä, yhtiö olisi helposti voitu leimata silkaksi lastenohjelmaksi, joka ei viehätä pornoistumisesta ja raaistumisesta kiinnostunutta sukupolvea. Lisäpainostusta tulvi kilpailevista organisaatioista WCW:stä (World Championship Wrestling) ja ECW:stä (Extreme Championship Wrestling, ks. esimerkki 27), joista eritoten ECW kiihdytti showpainin pornoistumista sekä raaistumista verta, tulta, piikkilankoja, terästuoleja, puisia pöytiä, vaarallisia temppuja ja ensimmäisiä seksuaalisia painijoita viljelleenä showpainiorganisaationa.

Tämä ECW:n keksimä ja sittemmin WWE:n matkima seksin ja väkivallan sekoitus on mielenkiintoinen puoli WWE:n pornoistumisessa, sillä pornografiaa on syytetty nimenomaan väkivaltaistumisesta ja seksistisestä suhtautumisesta naissukupuoleen (Paasonen (tuleva): 2). Myös showpainia on kritisoitu tismalleen samoista aiheista: showpaini oli vielä ennen 1990-lukua harmitonta viihdettä, jossa painijat koettivat päihittää toisiaan urheilullisin keinoin, mutta muuttui 1990-luvun – eli populaarikulttuurin pornoistumisen – kuluessa veriseksi ja väkivaltaiseksi viihteeksi, jossa saatettiin nähdä saman lähetyksen aikana pelkissä stringeissä keimailevia seksipommeja ja piikkilangalla piestyjä verisiä miehiä. Kritiikki kyseistä muutosta kohtaan keskittyi kahteen seikkaan: showpainin väkivaltaistumiseen ja sen naispainijoiden esineellistymiseen. Näitä seikkoja pidettiin haitallisina ennen muuta siksi, koska showpaini nousi 1980-luvun lapsiystävällisine juonikuvioineen ja sarjakuvamaisine sankareineen pienten lasten suosimaksi viihteeksi ja koska lienee sanomattakin selvää, ettei Attitude Eran kaltaista pornahtavaa ja väkivaltaista maailmaa pidetty ideaalisena seksuaalikasvatuksena WWE:n nuorimmille katsojille.

Ehkä se suurin syy siihen, miksi yleisö innostui WWE:n pornoistumisesta, piili ”kielletyssä hedelmässä”: pornografia kiinnostaa siksi, koska se on kiellettyä ja koska se rikkoo sääntöjä (Paasonen (tuleva): 5). Showpainissa oli jo pitkään ennen 1990-lukua nähty kauniita ja hyväkroppaisia naispainijoita mutta ei koskaan vähäpukeisia tai tarkoituksellisesti kiihottavia, seksikkäitä naisia. Kun sitten Sable, Sunny, Chyna sun muut Attitude Eran naishahmot toivat pornahtavuutta WWE:hen, yleisö sai vihdoin maistaa kiellettyä hedelmää ja nähdä naispainijoita alusvaatteisillaan ottelevina, katsojia viettelevinä seksipommeina. Pornoistuminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että naispainijoista olisi nähnyt kaiken, vaan yleisö joutui tyytymään softcore-henkiseen pehmopornoon. Se oli WWE:n kannalta hyvä seikka, sillä porno menettää vetovoimansa silloin, jos se on täysin hyväksyttyä (Paasonen (tuleva): 5).

Mielenkiintoisena WWE:n pornoistumisessa voi pitää myös sitä, mitä kukin pitää pornona ja mitä ei. Muistan lukeneeni 2000-luvun alussa erään suomalaisen toimittajan arvion WWE:n SmackDown! -ohjelmasta. Kyseinen toimittaja kutsui showpainia kutakuinkin homoeroottiseksi esileikiksi, jossa öljytyt, puolialastomat miehet kourivat toisiaan kanveesissa. Minä itse en ole koskaan nähnyt showpainissa homoeroottista latausta (paitsi tietysti sellaisissa hahmoissa, joiden rooli on olla homoseksuaali tai transvestiitti), mutta ymmärrän kyllä, minkä tähden joku saattaa pitää lihaksikkaita kehojaan yleisölle esittelevien painijoiden ottelemista esimerkiksi jonkinmoisena fetisistisenä muskelipornona. Kuten Sarah Robinson (2010: 73) kirjoittaa, kunkin oma käsitys seksuaalisuudesta määrittää sen, minkä kokee seksuaaliseksi kuvastoksi. Mutta jos joku pitää pornahtavana tavanomaista painiottelua, joka yrittää kiihottamisen sijasta viihdyttää yleisöä, tunne tulee silloin katsojan itsensä sisältä, ei ohjaajan pyrkimyksestä. Kun taas tavanomaisten painiotteluiden välissä nähdään todella paljastavia striptease-kilpailuja (ks. esimerkki 28), sensuelleja kylpyammekohtauksia (ks. esimerkki 29), eroottissävytteisiä kohtaamisia (ks. esimerkki 30) tai strippipokeria (ks. esimerkki 31), on selvää, että tällaisten kohtausten tarkoituksena on kiihottaa yleisöä – ja kun katsojia pidetään koko jakson ajan kiihottuneessa tilassa, melkeinpä mikä tahansa voi väkivaltaisia hyökkäyksiä myöten tuntua silloin pornahtavalta.

 

 

Tällainen Attitude Eran kaltainen pornoistumisen ja raaistumisen sekoitus on mielestäni verrattavissa 1990-luvun puolivälin slasher-elokuviin, kuten Scream-sarjan osiin, joissa murhaaja upottaa verisen veitsensä seksikkäiden ja usein alastomien naisuhriensa sisään. Kun katsoja joutuu vuoron perään kiihottumaan ja kauhistumaan, herää kysymys siitä, minkälaiseen affektiin moisen kauhuelokuvan tai showpainilähetyksen ohjaaja on pyrkinyt. Onko kyse yksinkertaisesti siitä, että väkivalta ja seksi ovat sidoksissa toisiinsa ja että väkivallasta kiinnostuneen ihmisen voi olettaa olevan kiinnostunut myös seksistä ja toisin päin, vai piileekö taustalla resonanssinen pyrkimys kiinnittää televisiokanavoita vaihtelevan katsojan huomio kiihottavalla kuvastolla? Eritoten WWE:n lähetyksissä, jotka koostuvat pääosin varsinaisista painiotteluista, on tärkeätä nähdä painiotteluiden välisenä aikana mahdollisimman mielenkiintoisia (kuten pornahtavia) kohtauksia, jotta myös ne televisiokatselijat, jotka eivät varsinaisesta painista välitä, ohjelmasta kiinnostuisivat; houkutteleva näky – kuten esimerkiksi vähäpukeinen naispainija – voi herättää katsojassa ensin mielenkiinnon, sitten affektin ja lopulta potentiaalin eli syyn pysyä kanavalla (Paasonen 2013: 356).

Kauhuelokuvan ja showpainin välisenä yhtäläisyytenä voi pitää myös sitä, mistä Linda Williams (1991: 5) kirjoittaa: siinä missä miespuolisen uhrin – eli tässä tapauksessa painijan – kohtalo voi olla yhtä lailla karmaiseva, kaikista kiinnostavin uhri on aina nainen. Ilmiö havainnollistuu esimerkissä 32, jossa Bubba Ray Dudley -niminen miespainija heittää Lita-nimisen naispainijan puisen pöydän lävitse. Teko ei ole Dudleylle suinkaan uusi, hän toistaa sen melkeinpä viikoittain, mutta normaalisti hän tekee sen miehelle eikä naiselle. Näin ollen yleisö ja tilannetta selostavat selostajat reagoivat huomattavasti äänekkäämmin kuin tavallisesti, kun teon uhrina on nainen. Vielä hurjemman reaktion saa aikaan se, kun saman brutaalin teon uhrina on 80-vuotias Mae Young (ks. esimerkki 33). Lita tai Young eivät välttämättä ole Psychosta tutun Janet Leighin tai Halloweenista tutun Jamie Lee Curtisin kaltaisia kauhistuneita naisuhreja, mutta heistä molempi edustaa siitä huolimatta kidutetun naisen kohtaloa, sadismin kohdetta. Jos kauhuelokuvan kituvaa naisuhria ja pornoelokuvan laukeavaa naista on verrattu vastaavanlaisina miehisen sadismin tyydyttäjinä toisiinsa, eikö samaan ryhmään voisi lisätä myös Litan ja Youngin kaltaiset showpainin naispuoliset uhrit?

WWE:n pornoistuminen on myös feministisesti tarkasteltuna mielenkiintoinen analyysin kohde. Attitude Eran luoma ekshibitionistinen naiskuva on ”raunch culturen” kaltainen eli nimenomaan sellainen, jota vastaan radikaalit feministit kapinoivat: miehiä palvova, palveleva ja totteleva ja itseään esineellistävä, esittelevä ja ehostava nainen, joka kerjää huomiota kehollaan ja on valmis tekemään nöyryyttäviä asioita päästäkseen ihmisten suosioon tai saadakseen haluamansa – ja nauttii strippaamisesta. Toki oli olemassa myös poikkeuksia, kuten konservatiivinen Ivory taikka vahvaksi – jos kohta silti ekshibitionistiseksi – naiseksi käsikirjoitettu Chyna, joka jopa otteli miespuolisia painijoita vastaan, mutta muut naispuoliset hahmot olivat kuvailemani kaltaisia radikaalifeministien painajaisnaisia. Vielä kun kattilaan lisätään sovinistinen, lukuisia naispainijoita avioliitostaan huolimatta (juonikuvioissa) hyväksikäyttänyt Mr. McMahon, kysymykset WWE:n maalaamista mies- ja naiskuvista sekä tasa-arvosta muuttuvat varsin kiehtoviksi.

Viimeisenä seikkana tahdon nostaa esiin sen, miten pornoistuminen vaikutti hahmojen representaatioihin ja siihen, millä tavalla yleisö suhtautui seksuaalisiin hahmoihin. Jos esimerkiksi miespainija, kuten Shawn Michaels (ks. esimerkki 34), käsikirjoitettiin hahmoksi, joka on ylpeä hyvästä ulkonäöstään, hänestä tehtiin naisia kaatava, ylimielinen antagonisti, jota miespainotteisen yleisön on helppo vihata, niin ulkonäöstään ylpeästä naispainijasta tehtiin protagonisti, jota miespainotteisen yleisön on helppo rakastaa. Sama paradoksi pätee myös toisin päin: jos miespainija ei esineellistänyt itseään, hänestä oli helppo luoda sympaattinen protagonisti, kun taas naispainija, joka ei esineellistänyt itseään, oli helposti muovattavissa antagonistiksi (vrt. Ivory). Huomionarvoista on myös se, että vaikka itseään esineellistänyt naispainija olisi käyttäytynyt antagonistin lailla, yleisö tykkäsi hänestä silti. Tämä on nähtävissä esimerkissä 35, jossa antagonisti Dawn Marie ahdistelee protagonisti Torrie Wilsonia vasten tämän tahtoaan; antagonisti siis saa synninpäästön jo pelkästään siksi, että lesbopornoa pidetään kiihottavana asiana (Gill 2009: 151).

5. Lopuksi

Jos keskustelee showpainista siitä edes jotakuinkin perillä olevan muttei sen enempää perehtyneen henkilön kanssa WWE:stä, saa ensimmäisenä todennäköisesti kuulla, kuinka kyseessä on alatyylistä, seksististä ja lapsellista viihdettä tarjoava organisaatio, jossa mässäillään paljaalla pinnalla ja halvoilla juonikuvioilla. Syy siihen piilee nimenomaan tässä esseessäni tarkastelemassani pornoistumisen aikakaudessa 1996–2002, joka on WWE:n erinäisistä aikakausista selkeästi ristiriitaisin ja shokeeraavin ja jäänyt siksi ihmisten mielikuvaksi koko WWE:stä. Se kertonee jotakin pornoistumisen voimasta. Subjektiivista on se, pitääkö kyseisen aikajakson WWE:tä hyvänä vai huonona showpainina, mutta objektiivista on se, että WWE oli noina vuosina kuumempi puheenaihe kuin koskaan muulloin. Esimerkiksi nykypäivänä WWE on paljon lapsiystävällisempi kuin Attitude Eran aikana, mikä näkyy muun muassa siinä, että naispainijat pukeutuvat ja ennen muuta käyttäytyvät siveellisemmin – mutta myös siinä, ettei WWE:tä pidetä enää yhtä mielenkiintoisena ja kuumana viihteenä kuin sen pornoistumisen aikana. Pornoistuminen on toisin sanoen hyvin voimakas keino houkuttelemaan katsojia ja kohuja puoleensa, minkä vuoksi en ihmettele, että sitä käytetään kaikenmoisessa markkinoinnissa yhä enemmän ja enemmän.

Lähteet

Assael, Shaun – Mooneyham, Mike 2010: Sex, Lies, and Headlocks: The Real Story of Vince McMahon and World Wrestling Entertainment. Random House LLC.

Attwood, Feona 2006: Sexed Up: Theorizing the Sexualization of Culture. Sexualities 9 (1).

Gill, Rosalind 2009: Beyond the ’Sexualization of Culture’ Thesis. An Intersectional Analysis of ‘Sixpacks’,‘Midriffs’ and ‘Hot Lesbians’ in Advertising. Sexualities 12 (2).

Meyerowilz, Joanne 1996: Women, Cheesecake, and Borderline Material: Responses to Girlie Pictures in the Mid-Twentieth-Century U.S. Journal of Women’s History 8 (3): 9-35.

Paasonen, Susanna (tuleva): Diagnoses of Transformation: “Pornification,” Digital Media, and the Diversification of the Pornographic. In Lindsay Coleman and Jacob Held (eds.), Philosophical Perspectives on Contemporary Pornography. Lanham, MD: Scarecrow Press.

Paasonen, Susanna 2013: Grains of resonance: Affect, pornography and visual sensation. Somatechnics. Vol. 3, no. 2: 351–368.

Robinson, Sarah L. 2010: Defining Pornography. Social Sciences Journal 10. (1).

Smith, Clarissa 2010: Pornographication: A discourse for all seasons. International Journal of Media and Cultural Politics 6 (1).

Williams, Linda 1991: Film Bodies: Gender, Genre, and Excess. Film Quarterly. 44 (4): 2-13.

Esimerkit

Esimerkki 1. Sable.

Esimerkki 2. Sunny.

Esimerkki 3. Chyna (2:40–4:20). [Video poistettu.]

Esimerkki 4. Trish Stratus.

Esimerkki 5. Debra.

Esimerkki 6. Torrie Wilson.

Esimerkki 7. Chynan pornovideo. [Linkki poistettu.]

Esimerkki 8. Alundra Blayze vs. Bull Nakano. [Video poistettu.]

Esimerkki 9. Bertha Faye.

Esimerkki 10. Fetisistinen Goldust ja Luna Vachon.

Esimerkki 11. Val Venis, ”pornotähti”.

Esimerkki 12. Mark Henry seksuaaliterapiassa. [Video poistettu.]

Esimerkki 13. Mr. McMahon nöyryyttää Trish Stratusta.

Esimerkki 14. Mr. McMahonin Kiss My Ass Club.

Esimerkki 15. WWE:n pahamaineinen nekrofiliajuonikuvio.

Esimerkki 16. Hot Lesbian Action -kohtaus.

Esimerkki 17. Edgen ja Litan ”Live Sex Celebration”.

Esimerkki 18. Heidenreich ahdistelee Michael Colea.

Esimerkki 19. 80-vuotias Mae Young vilauttaa tissejään yleisön edessä.

Esimerkki 20. 80-vuotias Mae Young synnyttää ihmiskäden.

Esimerkki 21. Mark Henry on tietämättään ajautua petipuuhiin transvestiitin kanssa.

Esimerkki 22. The Undertaker sitoo Mr. McMahonin tyttären ristille.

Esimerkki 23. Brian Pillman uhkaa ”Stone Cold” Steve Austinia käsiaseella.

Esimerkki 24. Eddie Guerrero ruiskuttaa ulostetta Big Show’n päälle.

Esimerkki 25. The Big Bossman varastaa Big Show’n isävainaan ruumisarkun.

Esimerkki 26. Bra and Panties Match.

Esimerkki 27. ECW.

Esimerkki 28. Sablen ja Torrie Wilsonin ”Bikini Contest”.

Esimerkki 29. Trish Stratusin kylpyammekohtaus.

Esimerkki 30. Sable riisuutuu Torrie Wilsonin edessä. [Video poistettu.]

Esimerkki 31. Trish Stratus pelaa strippipokeria.

Esimerkki 32. Bubba Ray Dudley heittää Litan puisen pöydän lävitse.

Esimerkki 33. Bubba Ray Dudley heittää 80-vuotiaan Mae Youngin sisääntulorampilta alas.

Esimerkki 34. Shawn Michaels.

Esimerkki 35. Dawn Marien ja Torrie Wilsonin kohtaus hotellihuoneessa.