Arvio: WCW The Great American Bash 1989
Päivämäärä: 23.7.1989
Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)
Yleisömäärä: 14 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Historian ensimmäinen The Great American Bash järjestettiin jo vuonna 1985, ja viime vuonna TGAB nähtiin ensimmäisen kerran ppv:nä. Nyt oli siis historian toisen TGAB-nimisen ppv:n aika, ja tapahtuma järjestettiin viime vuoden TGABin tapaan Baltimore Arenalla Baltimore, Marylandissa. Tällä kertaa areenan kehäalueelle oli pystetty kaksi kehää, koska tapahtumassa nähtiin paluunsa tekevä WCW:n oma nimikko-ottelu WarGames, joka käytiin kahdessa kehässä.
Selostajinamme jälleen Jim Ross ja Bob Caudle. Viime ppv:ssä WCW-ppv-debyyttinsä backstage-haastattelijana tehnyttä legendaarista selostajaa Lance Russellia ei tällä kertaa nähty ollenkaan – eikä häntä nähtäisi monessa tulevassakaan tapahtumassa. Russell jäi nopeasti WCW:hen saapumisen jälkeen varsin pieneen sivurooliin. Sen sijaan yksi painihistorian legendaarisimmista selostajista Gordon Solie teki tässä comebackinsa backstage-haastattelijana. Soliehan oli siis selostanut Bob Caudlen kanssa vuosien 1983 ja 1984 Starrcadet, mutta sen jälkeen hän jätti Jim Crockett Promotionsin ja siirtyi muun muassa selostamaan Floridaan. Nyt vuonna 1989 hän teki paluunsa NWA:n isoimpaan promootioon, jonka tapahtumat edelleenkin promottiin puhtaasti NWA:n tapahtumina. Muuten WCW:n henkilökunnassa tai muutenkaan backstage-kuvioissa ei ollut tapahtunut mitään mainittavia muutoksia sitten toukokuun 1989. Painijahankintoja sen sijaan oli tehty, mutta palataan niihin pian.
14 Man Triple Crown Battle Royal Match
Participants: Kevin Sullivan, Captain Mike Rotunda, Bill Irwin, Ron Simmons, Terry Gordy, Flyin’ Brian, Scott Hall, Ranger Ross, Eddie Gilbert, Rick Steiner, Steve Williams, Scott Steiner, Dan Spivey, Sid Vicious
Tämän ottelun idea tuntui olevan lähinnä se, että tässä pystyttiin hyödyntämään kehässä olevaa kahta kehää: kaikki 14 painijaa aloittivat ensin ensimmäisessä kehässä, josta vastustajat eliminoitiin heittämällä heidät toiseen kehään. Toisessa kehässä eliminointi sitten jatkui normaaliin Battle Royal -tyyliin heittämällä vastustaja ulos kehästä kokonaan. Kun molemmissa kehissä olisi jäljellä enää yksi painija, he kohtaisivat toisensa normaalissa Singles-ottelussa. Ottelun voittajalle oli luvassa 50 000 dollaria. Otteluun päässeet painijat olivat hankkineet paikkansa matsissa edellisten viikkojen aikana käydyissä karsintaotteluissa.
Tässä matsissa nähtiin roppakaupalla myös uusia painijoita. Bill Irwin on tässä projektissa aikaisemmin esiintynyt SuperClash 1985:ssä veljensä Scott Irwinin kanssa Long Riders -joukkueessa. Scott Irwin kuitenkin menehtyi vuonna syöpään vuonna 1987, minkä jälkeen Irwin oli jatkanut painimista yksin. Vuonna 1989 konkaripainija-Irwin oli sitten saapunut WCW:hen. Toistaiseksi mitään kummoista hän ei ollut saanut aikaan. Ron Simmons oli puolestaan entinen jenkkifutispelaaja, joka oli vuonna 1987 siirtynyt showpainin puolelle ja aloittanut painimaan JCP:n alakortissa, muttei ollut toistaiseksi noussut mihinkään merkittäviin kuvioihin. Viime aikoina Simmons oli paininut joukkueena toisen nuoren painijan Ranger Rossin kanssa. Flyin’ Brian tunnetaan paremmin nimellä Brian Pillman. Myös Pillman oli entinen jenkkifutispelaaja, joka oli 1980-luvun puolivälissä siirtynyt Kanadaan Stu Hartin koulutukseen Stampede Wrestling -promootioon ja hakenut myöhemmin oppia myös NJPW:stä. Pienikokoinen ja taitava Brian oli kehittynyt nopeasti lucha libre -tyyliseksi painijaksi, jollaisia ei amerikkalaisissa painijoissa ollut nähty lähes ollenkaan. WCW:hen Brianin oli palkannut Jim Ross, joka halusi hankkia promootioon nuoria, lupaavia nimiä. Samoihin hankintoihin kuuluu myös Scott Hall, joka on tässä projektissa nähty jo SuperClash 1985:ssä. Komeat viikset edelleen omistava Hall oli ollut yksi AWA:n tähdistä, kunnes hän oli vuosien 1988-1989 vaihteessa jättänyt uppoavan laivan ja siirtynyt WCW:hen. Toistaiseksi hänelle ei ollut keksitty mitään merkittävää. Chi-Town Rumblessa ensiesiintymisensä tehnyt Scott Steiner teki nyt ppv-kehädebyyttinsä. Steiner oli alkanut loppukeväästä lähtien pyöriä säännöllisesti veljensä Rickin kanssa ja paikannut tätä otteluissa, kun Rick ei hetkeen pystynyt painimaan loukkaantumisensa vuoksi. Ja vielä yhden debyytin teki iso mörssäri Sid Vicious. Oikealta nimeltään Sid Eudy, Vicious oli tehnyt painidebyyttinsä vuonna 1987 ensin pienpromootioissa, Japanissa ja lyhyesti WCCW:ssä, jossa hän otti käyttöönsä Sex Pistols -basisti Sid Viciouksen nimen. Vuonna 1989 Vicious sitten palkattiin WCW:hen (samoista syistä kuin Brian ja Hall), ja pian debyyttinsä jälkeen hänet laitettiin joukkueeseen Dan Spiveyn kanssa. Palataan tuohon joukkueeseen myöhemmin tässä arviossa.
No niin, vanha kunnon Battle Royal -faniuteni puskee taas pintaan. Samalla puskee pintaan myös diggailuni kaikista erikoisista, myös sopivalla tavalla sekopäisistä stipulaatio-otteluista. Jotenkin mielestäni oli huomattavan viihdyttävä ja suorastaan ovela keksintö, että tätä WarGames-otteluita varten luotua kahden kehän systeemiä pystyttiin hyödyntämään myös aivan toisenlaisessa ottelussa. Toki tämä ottelu olisi luultavasti useasti toistettuna alkanut maistua puulta (kuten vaikkapa World War 3:n 60 miehen kolmen kehän Battle Royal), mutta näin yksittäistapauksena tämä ytimekäs rymistely oli jotenkin hauska, vaikka painillinen anti tässä oli kyllä aika lähellä nollaa. Muutama huippuhetkikin mahtui mukaan: Flyin’ Brianin ja Sid Viciouksen yhteenotto oli hauskaa seurattavaa, ja myös toisessa kehässä nähty lopputaistelu oli hoidettu hyvin. Varsinainen lopetus oli kuitenkin erittäin oivallinen, vaikka varmasti joitakuita ärsyttikin. Kokonaisuudessaan voi siis sanoa, että kiva Battle Royal, mutta toki tässä oli runsaasti ongelmia – eikä painillisen viihdyttävyyden puuttuminen ollut edes ainut. Koko roskalle oli esimerkiksi annettu tosi vähän aikaa, minkä takia setti vedettiin juosten läpi. Kun näitä elementtejä sitten yhdistelee, niin Battle Royal -faniuteni ansiosta nostan tämän ok:ksi otteluksi. Ihan hauska aloitus illalle.
* *
Singles Match
Bill Irwin vs. Flyin’ Brian
Kyllä vain, sekä Bill Irwin että Flyin’ Brian olivat mukana äskeisessä Battle Royalissa, mutta jostain syystä WCW oli päättänyt pistää heidät tässä ppv:ssä tuplatöihin. Mitään varsinaista feudiakaan tämän ottelun selitykseksi ei ollut. Ehkä tässä oli vain tarkoitus päästää Brian näyttämään vielä paremmin osaamistaan 1 on 1 -ottelussa.
Ai ettien että. Ei voi kuin ihailla nuoren Brian Pillmanin lahjakkuuta ja monipuolisuutta. Jos kaikki olisi mennyt aikanaan toisin ja elämän palaset olisivat loksahdelleet Pillmanille paremmin, kyseessä olisi voinut olla tämän päivän legendaarinen painitähti. Tässäkin ottelussa Brian teki vähän kaikenlaista: uskomattoman kauniita Dropkickejä, mieletön Crossbody yhdestä kehästä toiseen suoraan Irwinin päälle, myi uskottavasti kaikki Irwinin liikkeet, liikkui itse sulavasti ja vauhdikkaasti ympäri kehää… Eikä tämä Brian-ylistys tässä tarkoita edes sitä, että Irwin olisi ollut erityisen huono. Irwin hoiti oman brawlauspuolensa takuuvarmalla rutiinilla, rökitti Briania asiaankuuluvan rumasti ja keräsi yleisöltä hyvät heel-heatit. Kyseessä oli siis kaikin puolin perinteinen heel-brawler vs. underdog -ottelu, ja sellaisena tämä toimi oikein mainiosti. Toki aikaa olisi voinut olla enemmän, Brianilta olisi ollut kiva nähdä vielä enemmän high flying -otteita ja Irwinin liikkeet olisivat voineet olla monipuolisempia. Silti tällaisenakin pakettina tämä oli ehdottomasti viihdyttävä 10-minuuttinen taistelu, kaikin puolin mainio alakortin ottelu. Hyvä aloitus illan varsinaisten painiotteluiden osalta siis.
* * *
Tag Team Match
Dynamic Dudes vs. Skyscrapers
Dynamic Dudes teki ppv-debyyttinsä WrestleWarissa Samoan Swat Teamia vastaan, ja nyt The Great American Bashissa he joutuivat painimaan toista monsterijoukkuetta vastaan. Kyseessä oli tosiaankin Dan Spiveyn ja Sid Viciouksen muodostama Skyscrapers, joka oli mukana myös illan openerissa. Kuten tuon ottelun taustatarinassa mainitsin, nuori ja isokokoinen Vicious oli tosiaan yksi WCW:n tuoreista hankinnoista, joka oli saapunut promootioon vuoden 1989 keväällä. Aluksi Vicioukselle suunniteltiin singles-uraa, mutta ne suunnitelmat muuttuivat nopeasti, kun hänet päätettiinkin laittaa joukkueeseen toisen isokokoisen korston Dan Spiveyn kanssa. Vielä viime ppv:ssähän Spivey kuului Varsity Clubiin, mutta pian WrestleWarin jälkeen koko Club alkoi hajota. Varsity Club ei nimittäin onnistunut voittamaan US Tag Team -mestaruuksia, ja lisäksi heiltä riistettiin myös joukkuemestaruudet. Niinpä pian WrestleWarin jälkeen Steve Williams kääntyi Varsity Clubia vastaan, ja myös Spivey päätti jättää menestyksettömän porukan. Samalla manageriuraansa aloittava ex-tuomari Teddy Long etsi kuumeisesti uusia asiakkaita, ja niinpä kesäkuussa hän sitten toi kehään tallinsa ensimmäisen joukkueen: Viciouksen ja Spiveyn muodostaman Skyscrapersin. Toistaiseksi Skyscrapers oli ollut pysäyttämätön, joten Dynamic Dudeseilla oli kova tehtävä edessään.
Hah hah, ei voi muuta kuin nauraa räkäisesti tälle vuoden 1989 NWA-yleisölle, joka niin hulluna fanittaa ”Real Rasslin'”-yhtiötä NWA:ta ja dissaa esimerkiksi kylteissään WWF:ää – ja sitten sama porukka hurraa aivan hulluna Sid Vicioukselle ja chanttaa ”We want Sid”-chanttia mielipuolisesti. Voi kun vain tietäisitte, kuinka suuri smarkkien inhokki Sidistä tulevina vuosina tulee – ja aivan syystä. Toki aika aiheellisesti voi hämmästellä sitä, mistä tämä Sid-fanitus alun perinkään alkoi, koska ainakaan tässä ottelussa Sid ei tarjonnut yhtään mitään syytä itsensä fanittamiseen. Kaikki Sidin liikkeet olivat kömpelöitä, huonoja ja suurimmaksi osaksi botchattuja. Minkäänlaista tarinankerronnan taitoa Viciouksella ei todellakaan ollut. Skyscrapersien selvästi parempi osapuoli oli Spivey, joka ottelun alkupuolella (pitkälti toki Dudesien myyntityön ansiosta) näytti uskottavalta paiskoessaan face-kaksikkoa kanveesiin muun muassa murhaavalla Clotheslinellä. Loppupuolella Sidin onnettomuus ilmeisesti sitten tarttui Spiveyhynkin, ja muun muassa lopetus oli Spiveyn vuoksi täysin botchattu. Face-kaksikko Douglasille ja Acelle pitää antaa kehuja siitä, että molemmat kyllä yrittivät taas parhaansa ja erityisesti myivät kaikki monsteriheelien liikkeet upeasti, mutta loppujen lopuksi heidänkin meininkinsä kehässä oli lähinnä sellaista ”ihan hyvä” -tasoa. Oikeastaan tämän suurin ongelma olikin se, että ottelu alkoi ihan kiinnostavasti, mutta mitä pidemmälle se eteni, sitä keskinkertaisemmaksi se lopulta paljastui. Harmi.
* *
Tuxedo Match
Paul E. Dangerously vs. Jim Cornette
Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että Paul E. Dangerously ja Jim Cornette vihasivat toisiaan koko sydämensä kyllyydestä. Vaikka Midnight Expressien välinen feud päättyikin Chi-Town Rumbleen, eivät Cornette ja Dangerously tulleet toistensa kanssa sen jälkeen yhtään paremmin. Päinvastoin: nämä kaksi WCW:n äänekkäintä manageria olivat edelleen jatkuvasti toistensa kimpussa. Viime aikoina Cornetten Midnight Express (Lane & Eaton) oli saanut jälleen viime aikoina nostetta ja alkanut käydä tiukkaa kamppailua Dangerouslyn manageroiman Samoan Swat Teamin kanssa. Nyt oli kuitenkin aika päästää Dangerously ja Cornette lopullisesti toistensa kimppuun tässä Tuxedo Matchissa, joka oli siis No DQ -säännöillä käytävä ottelu, jossa molemmat olivat pukeutuneet smokkeihin. Ottelun voitti se, joka repi toiselta ensin koko smokin pois päältä.
Mitäpä tästä nyt voi hirveästi sanoa? Kaksi manageria ottelee ottelussa, jossa on tarkoituksena riisua toiselta vaatteet pois. Ei voi varsinaisesti väittää, että tässä olisi ollut suuremmin kysy tekniikkapainin riemuvoitosta – tai että sellaiseen olisi tässä millään muotoa pyrittykään. Oikeastaan tässä lajissaan tämä oli ihan pätevä suoritus: Dangerously teloi Cornetten jalkaa vakuuttavasti (puhelimellaan) kuten oli etukäteen luvannut, ja Cornette myi jalkojensa vammoja suorastaan hämmästyttävän hyvin. Oikeastaan tuo jalan myyminen ja työstäminen olivatkin sitten ainoat asiat, joilla oli edes etäisesti jotain tekemistä painin kanssa tässä ottelussa. Muuten tämä oli enemmänkin angle, jossa lopullisesti selvitettiin näiden kahden toisiaan vihaavan managerin välit, ja sellaisena anglena tämä oli kyllä oikein mainio välipala. Koska tälle pitää kuitenkin jonkinlainen arvosana antaa, niin lähimpänä tämä oli sellaista viihdyttävää squash-ottelua.
*
Texas Tornado Match
Kevin Sullivan & Captain Mike Rotunda vs. Steiner Brothers
Kuten Skyscrapersien ottelussa kerroin, Varsity Club oli käytännössä hajonnut lopullisesti. Kevin Sullivan ja Mike Rotunda jatkoivat kyllä vähän aikaa yhteistyötä, mutta heitä ei enää kutsuttu Varsity Club -nimellä. Lisäksi Rotunda oli vaihtanut nimensä Captain Mike Rotundaksi, mikä oli Varsity Clubin loppuaikoina viitannut siihen, että hän oli porukan ”kapteeni”. Vaikka Varsity Club oli siis historiaa, Rotundalla ja Sullivanilla oli edelleen meneillään vihantäyteinen feud Rick Steinerin kanssa. Loppukevään aikana kuvioon oli liittynyt myös Rickin nuori veli Scott Steiner. Rick oli loukannut keväällä olkapäänsä (minkä takia paini hyvin lyhyesti WrestleWarissa), ja Scott oli osittain noussut paikkaamaan veljeään kamppailuissa Sullivania ja Rotundaa vastaan. Lisäksi Steinerit tekivät edelleen tiiviisti yhteistyötä Eddie Gilbertin kanssa, ja Gilbertin manageri Missy Hyatt toimi tässäkin ottelussa Steinereiden managerina. Rick ja Scott olivat painineet ensimmäisen kerran yhdessä kesäkuisessa Clash of the Championsissa, ja nyt he kohtasivat Rotundan ja Sullivanin ppv:ssä Texas Tornado -säännöillä.
Tämähän oli kaikin puolin hauskaa rymistelyä! Tuli oikeastaan mieleen, että tämä ottelu oli selvästi aikaansa edellä. 1990-luvun puolivälin paikkeilla ja erityisesti sen jälkeen (kiitos ensin ECW:n, sitten WWF:n ja WCW:n) alkoivat yleistyä tällaiset kahden joukkueen HC-tyyppiset intensiiviset ja sopivan sekopäiset rymistelyt ilman mitään kunnon punaista lankaa. 1980-luvun lopussa tällaisia matseja ei kuitenkaan ollut tullut pahemmin vastaan, joten Steinereiden, Sullivanin ja Rotundan ottelu oli tähän oikein virkistävä poikkeus. Kivaa oli myös se, että mukana oli tosiaan nuori Scott, jonka otteet kehässä (mm. tyylikäs Crossbody ottelun lopussa) poikkesivat käytännössä täysin siitä, mihin ne olisivat ajautuneet 10 vuoden päästä. Tämän ottelun suurin ongelma oli se sama, mikä vaivasi monia muitakin tätä lajityyppiä edustavia otteluita 1990-luvulla: matsilla oli aivan liian vähän aikaa. Ottelussa kuitenkin tapahtui ihan hämmentävän paljon verrattuna sen aikaan, minkä takia tätä oli niin ilo katsoa. Tällaisena pikakelausmatsina tämä oli kyllä oikein kiva välipala, mutta paremmalla ajalla ja vähän jäsenneltympänä versiona tämä olisi voinut olla vielä reippaasti parempi. Aikaan suhteutettuna silti oikein mainio koitos.
* * ½
NWA Television Championship
Sting (c) vs. The Great Muta
Sitten alettiin päästä illan isoihin otteluihin. Ensimmäisenä oli vuorossa Stingin ja todella kovassa nosteessa olevan The Great Mutan kamppailu TV-mestaruudesta. Gary Hartin manageroima Muta oli edelleen voittamaton WCW:ssä, ja pian WrestleWarin jälkeen Hart olikin haastanut Stingin puolustamaan TV-mestaruuttaan Mutaa vastaan. Seuraavalla viikolla Sting haastoikin Mutan otteluun, joka käytäisiin saman tien, mutta Muta kieltäytyi, koska ei ollut saanut valmistautua. Stingin apuna oli ollut viime aikoina myös Eddie Gilbert, joka oli Clash of the Championsissa jopa yrittänyt heittää tulipallon Mutan päälle mutta osunut vahingossa Mutan vastustajaksi tarkoitettuun Trent Knight -nimiseen jobberiin. No, vihdoin Great American Bashiin sitten buukattiin ensimmäinen mestaruusottelu Stingin ja Mutan välille.
Tämmöisinä hetkinä tulee taas olo, etten ymmärrä, miten arvostelen näitä otteluita niin eri tavalla kuin kaikki muut. Sanottakoon siis alkuun, että lähes kaikkien arvostelijoiden mielestä tämä oli huippuluokan ****-ottelu, jopa MOTYC-tasoinen koitos. Minä en puolestani millään pysty samaistumaan noihin arvosteluihin, sillä minulle tämä ottelu oli vähintäänkin pienoinen pettymys. Etukäteen minäkin toki toivoin, että kahden nuoren ja huippulahjakkaan painijan Stingin ja Great Mutan kohtaaminen TV-mestaruusottelussa olisi voinut olla jopa huippuluokan ottelu. Ja sitä tämä myös olisi hyvin voinut olla, jos tälle olisi vain annettu tarpeeksi aikaa. Nyt ottelu sai noin kahdeksan minuuttia, ja siinä ajassa sekä Sting että Muta tekivät kyllä oikein hyvää työtä. Tuloksena oli kaikin puolin viihdyttävä, energinen ja vauhdikas ottelu, jota katsoi mielellään, mutta ikävä kyllä tämä ei vain tässä ajassa ja näistä lähtökohdista noussut millään muotoa minun silmissäni hyvää ottelua paremmaksi. Tässä ei tapahtunut mitään niin spektaakkelimaisen upeaa, että olisin voinut edes harkita, että tämä kahdeksanminuuttinen koitos olisi huippuarvosanan arvoinen. Sen sijaan kokonaisuutena tästä jäi fiilis, että Stingillä ja Mutalla olisi ollut paljon enemmänkin annettavaa, mutta nyt siihen ei vain ollut mahdollisuutta. Lisäksi ottelun lopetus oli ikävän kökkö. Itselleni jäi se fiilis, että moni arvostelijoista on antanut tälle puhtaasti neljä tähteä siksi, että kyseessä oli Sting vs. Muta. Minulle se ei oikein riitä vielä syyksi huippuarvosanalle.
* * *
NWA United States Heavyweight Championship
Lex Luger (c) vs. Ricky Steamboat
US-mestaruuskuvioissa oli tapahtunut WrestleWarin jälkeen käytännössä täyskäännös. WrestleWar päättyi siis siihen, että Michael Hayes voitti kaikkien järkytykseksi US-mestaruuden Lex Lugerilta paluunsa tehneen Terry Gordyn avulla. Hayesin ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Luger voitti mestaruuden takaisin pari viikkoa myöhemmin. Mestaruuden takaisinvoittamisen jälkeen Luger ei kuitenkaan ollut enää entisensä: yleisön rakastamasta hyviksestä alkoi muodostua katkera ja ylimielinen korsto, joka julisti haastatteluissa, että WCW:n johtoryhmä ei antanut hänelle mahdollisuuksia, vaikka hän oli paljon enemmän NWA World Heavyweight -mestaruusottelun arvoinen kuin Ricky Steamboat tai Terry Funk. Lopullisen heel-turninsa Luger teki kesäkuussa, kun hän ryntäsi kehään, jossa Terry Funk teloi Steamboatia. Ensin näytti siltä, että Luger olisi pelastanut Steamboatin tilanteesta, mutta sen sijaan hän hyökkäsikin brutaalisti ”Dragonin” kimppuun. Pian tämän jälkeen Luger ilmoitti kyllästyneensä siihen, että hänen pitäisi saada fanit iloisiksi. Sen sijaan hän aikoi osoittaa olevansa parempi kuin Steamboat, ja niinpä TGABiin buukattiin US-mestaruusottelu Lugerin ja Steamboatin välille. Alun perin tämän ottelun piti olla No DQ Match, mutta juuri ennen matsia Luger ilmoitti, että hän ei suostuisi puolustamaan vyötään, jos tämä käytäisiin No DQ -stipulaatiolla. Steamboat suostui stipulaation kumoamiseen, joten ottelu käytiin normaalisäännöillä. Jostain syystä Steamboat teki tässä tapahtumassa todella kummallisen sisääntulon: hänet kannettiin eräänlaisen lankun päällä kehään, ja lisäksi Steamboat piteli käsissään jonkinlaista nahkaliiviin puettua liskoa. Tämä olisi muuten ihan ok, mutta oli hieman huvittavaa, että pari ottelua aikaisemmin Jim Ross oli julistanut (selvästi WWF:ään viitaten), että NWA:ssa isojen miesten ei tarvitsisi tehdä itseään kiinnostavaksi ottamalla esimerkiksi käärmeitä juonikuvioihin. Mutta ilmeisesti pienten miesten kiinnostavaksi tekeminen nahkaliskojen avulla oli kuitenkin ihan ok? Tämä jäi harmillisesti Steamboatin viimeiseksi WCW-otteluksi toviin, koska hän lähti promootiosta (vain puoli vuotta sinne saapumisen jälkeen) sopimuserimielisyyksien vuoksi.
Ja sitten Muta vs. Stingin perään heti toinen ottelu, jonka arvosanasta olen täysin eri mieltä muiden arvostelijodien kanssa. Jos Sting vs. Muta oli saanut arvostelijoilta ylistystä, niin tämä vasta suitsutusta olikin saanut. Monet olivat sitä mieltä, että tämä oli kiistaton ****½-ottelu ja peräti yksi vuoden parhaimmista. En voi ikävä kyllä taaskaan yhtyä yleiseen mielipiteeseen, sillä minun mielestäni tämä 10-minuuttinen koitos oli aivan liian lyhyt siihen nähden, että tämä olisi millään voinut nousta huippuarvosanan saaneiden otteluiden joukkoon. Ottelussa (joka olis siis painillisesti ehdottomasti hyvä, jopa hieno – haluan korostaa tässä kohtaa) ei vain yksinkertaisesti ehtinyt tapahtua tarpeeksi. Lisäksi ottelun lopetus oli ankea ja pilasi minulta ottelun fiilistä niin paljon, että olin itse asiassa erittäin lähellä rokottaa tästä vielä puolikkaan pois ja antaa arvosanaksi ”vain” kolme tähteä. Olen nyt kuitenkin armollinen ja annan tämän ottelun pitää puolikkaansa, koska olihan tämä 10-minuuttiseksi otteluksi suorastaan erittäin hyvä. Erityisesti Steamboatin meininki koko ottelun ajan oli aivan mahtavaa. Steamboatin ja Lugerin intensiivinen mäiskintä oli niin viihdyttävän oloista, että yli 15-minuuttisena kamppailuna ja kunnollisella lopetuksella tämä olisi varmasti ollut jo huippuotteluluokkaa, ehkä jopa se yksi vuoden parhaista otteluista.
* * * ½
WarGames Match
Fabulous Freebirds & Samoan Swat Team vs. Midnight Express & Steve Williams & Road Warriors
Sitten oli illan toiseksi viimeisen ottelun, legendaarisen WarGames Matchin aika. Vaikka Dusty Rhodes oli siis lähtenyt NWA:sta vuoden 1988 lopussa, tämä Dustyn keksintö kelpasi uudellekin WCW:lle. Historian ensimmäiset WarGames Matchit käytiin nimenomaan The Great American Bashissa vuonna 1987, jolloin Four Horsemenin feud JCP:n ykkösfacejen kanssa oli kuumimmillaan. Four Horsemen kohtasikin noissa otteluissa tuolloin Road Warriorsit, Dusty Rhodesin ja Nikita Koloffin. Otteluita nähtiin vuosien ’87 ja ’88 aikana useita, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun WarGames Match järjestettiin ppv:ssä. Ottelun perusidea oli siis se, että lähes kaikista muista painiotteluista poiketen se käytiin kahdessa kehässä. Vierekkäin olevien kehien päälle laskettiin ottelun alkaessa jättimäinen katollinen häkki (vähän kuin Hell In A Cell mutta tuplasti isompi ja niin, että häkki oli aivan kehässä kiinni, eli ringsidelle ei päässyt). Ottelun aloittaisi molemmista joukkueista yksi jäsen, ja ensimmäisen viisiminuuttisen jälkeen toisen joukkueen yksi jäsen pääsisi kehään. Seuraavan kahden minuutin ajan toisen joukkueen edustaja joutuisi siis tappelemaan yksin kahta vastaan, kunnes hänen ensimmäinen joukkuepari pääsisi kehään. Uusia painijoita tulisi kehään aina kahden minuutin välein aina niin, että toinen joukkue joutuisi olemaan välillä altavastaajan asemassa. Ottelu ei voisi kuitenkaan päättyä ennen kuin kaikki painijat olivat kehässä. Kun lopulta kaikki olivat päässeet kehään, ottelu jatkuisi samalla tavalla, mutta ottelu päättyisi ensimmäisen luovutukseen. Selätyksiä ei ottelussa siis tunnettu ollenkaan, vaan voittajajoukkueen pitäisi saada yksi vastustajajoukkueen jäsenistä luovuttamaan.
Nyt kun Four Horsemen oli kadonnut WCW:stä kokonaan, ei tämän vuoden WarGames Matchissa nähty enää rippeitäkään hevosmiehistä. Sen sijaan tässä ottelussa ratkottiin nyt WCW:n tämän hetken kuuminta joukkuefeudia. Legendaarinen Fabulous Freebirds oli siis tehnyt WrestleWarissa comebackinsa, kun Michael Hayesin Freebird-pari Terry Gordy saapui auttamaan Hayesia. Kolmas Freebirdsien alkuperäisjäsen Buddy Roberts ei kuitenkaan liittynyt enää kuvioon, mutta sen sijaan hänen paikkansa otti Jimmy Garvin, joka oli Freebirdsien alusta lähtien toiminut porukan epävirallisena lisäjäsenenä. Fabulous Freebirds olikin noussut nopeasti NWA Tag Team -mestareiksi: mestaruuksista järjestettiin siis turnaus sen jälkeen, kun mestaruudet oli laitettu WrestleWarissa hyllylle, koska Varsity Club oli säilyttänyt vyöt halpamaisella huijauksella. Mestaruusturnauksen finaalissa Freebirdsit voittivat Midnight Expressin, jolla puolestaan oli ollut viime aikoina raju feud Samoan Swat Teamin kanssa. Toisaalta SST oli ajautunut myös feudiin Road Warriorsin kanssa, kun molemmat joukkueet olivat sekaantuneet toistensa feudeihin. Näin kaikkien joukkueiden feudit kietoutuivatkin tiivisti yhteen. Lisäksi pakkaa oli sekoittamassa entinen Varsity Clubin jäsen Steve Williams, joka oli tosiaan pian WrestleWarin jälkeen kääntynyt Sullivania ja Rotundaa vastaan, tehnyt face-turnin ja alkanut tehdä yhteistyötä Jim Cornetten kanssa. Eli tässä sitä nyt sitten oltiin. Paul E. Dangerously katosi muuten pian tämän ottelun jälkeen ruudusta, eikä häntä nähty ppv:ssä seuraavan kerran kuin vasta vuoden päästä.
Nyt jos koska oli kyseessä rehellinen brawlausrymistely. Kun samaan otteluun laitetaan Animalin, Hawkin, Steve Wiliamsin, Terry Gordyn ja Fatun kaltaisia sankareita mäiskimään toisiaan jättiläismäisen teräshäkin sisällä, on turha odottaa mitään kaunista tekniikkapainia. Toisaalta, tuskin kukaan sellaista olisi tältä ottelulta kaivannutkaan. Sen sijaan nähtiin tosiaan kaikin puolin väkivaltaista tappelua, ja kyllä siellä seassa oli sopivasti myös näyttäviä liikkeitä. Sekä Animal että Hawk väläyttivät näyttävät Flying Shoulder Tacklet yhdestä kehästä toiseen suoraan vastustajien päälle. Michael Hayes puolestaan tarjoili koko porukalle tyylikkäät DDT:t. Myös ottelun lopetus oli ihan näyttävä, vaikka se tulikin vähän puskista ja hoidettiin hiukan kökösti, kun kukaan vastustajajoukkueesta ei tuntunut edes huomaavan tilannetta – saati että olisi yrittänyt katkaista luovutusliikettä. No, tuosta lopetuksesta siis ottelulle hienoinen miinus, mutta muuten matsi oli äärimmäisen viihdyttävä paketti, yksi parhaista näkemistäni tällaisista useiden isojen miesten mäiskinnöistä. Huippuarvosanoihin olisi kaivattu jo oikeasti jotain erityisempää meininkiä, mutta hieno matsi tämä oli.
* * * ½
NWA World Heavyweight Championship
Ric Flair (c) vs. Terry Funk
Vuoden 1985 syksystä lähtien Ric Flair oli ollut NWA:n ykkösheel, joka oli kieroilullaan ja Four Horsemenin avulla säilyttänyt mestaruutensa lukuisia haastajia vastaan ja onnistunut myös voittamaan vyönsä takaisin silloin harvoin, kun hän oli sen hävinnyt. Nyt Flair oli jo kuusinkertainen maailmanmestari, millä luvulla hän sivusi Lou Theszin ennätystä. Tuorein mestaruusvoitto WrestleWarissa oli kuitenkin samalla päättänyt Flairin heel-kauden: käytännössä Flair oli jo pitkään saanut tietyltä yleisönosalta suurta suosiota, ja niinpä WrestleWarissa Flair ei enää keskittynytkään huijaamiseen ja kieroiluun, vaan hän voitti mestaruuden Ricky Steamboatilta rehdisti. Face-turnin sinetöi se, kun ottelun jälkeen Flair ja Steamboat paiskasivat kättä yleisön hurratessa. Ja ettei kenellekään vain olisi jäänyt mitään epäselväksi, Flair aloitti myös saman tien ensimmäisen feudinsa heel-haastajaa vastaan. WrestleWarin ottelun jälkeen kehään nousi nimittäin legendaarinen Terry Funk, joka oli viime vuodet ollut enimmäkseen poissa painikehistä mutta joka oli nyt tehnyt paluunsa NWA:han. Funk haastoi Flairin mestaruusotteluun, mutta Flair kieltäytyi kunniasta, koska hänen mielestään Funk ei ollut siihen valmis. Funk raivostui tästä aivan totaalisesti ja pieksi Flairin henkihieveriin. Legendaarisessa spotissa Funk iski Flairille Piledriverin ringsidellä olleen pöydän päälle, mikä oli 1980-luvulla täysin historiallinen spotti. Tuon bumpin seurauksena Flair joutuikin sairaslomalle, eikä häntä nähty pitkään aikaan WCW:n show’issa. Terry Funk sen sijaan alkoi painia WCW:n tapahtumissa viikottain, ja kun hän oli voittanut ottelun toisensa perään, hän ilmoitti olevansa varmasti kaikkien mielestä valmis haastamaan Flairin mestaruudesta. Funk keskittyi muutenkin promoissaan pilkkaamaan Flairia, ja niinpä lopulta heinäkuun alussa Flair vaati WCW:n promoottoria Jim Herdiä päästämään hänet ottelemaan Funkia vastaan TGABissa. Herd suostui hieman vastahakoisesti, sillä Flair ei ollut edelleenkään täysin kunnossa. Yhtä kaikki, Flairin ja Funkin välille buukattiin mestaruusottelu, joka olisi Flairin ensimmäinen ottelu WrestleWarin jälkeen.
Sitten illan Main Event – yksi painihistorian vihantäyteisimmistä otteluista. Vaikka kahdessa ensimmäisesä tämän vuoden WCW-ppv:ssä nähdyissä Steamboat/Flair-päämestaruusotteluissakin oli taustalla upea feud, oli tämä feud jotain aivan muuta. Tässä oli kyse niin raa’asta vihasta toista kohtaan kuin vain voi olla. Siksi tämä ottelu oli myös aivan päinvastainen kuin Steamboatin ja Flairin ottelut. Tässä ei ollut kyse kauniista tekniikkapainista, upeista liikkeistä ja hienoista suorituksista. Tässä oli kyse siitä, että molemmat tahtoivat tuhota vastustajansa keinolla millä hyvänsä. Ja se todella näkyi tässä ottelussa. Monesti painihistoriassa on ollut hienoja väkivallan- ja vihantäyteisiä feudeja, joissa sitä vihaa ei kuitenkaan saada näkymään ollenkaan toivotulla tavalla itse otteluissa. Näissä jokaisessa feudissa osanottajien kuuluisi katsoa tämä ottelu. Koska tässä on kaikki. Tässä aistii ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, että nämä kaksi haluaisivat lähes tulkoon tappaa toisensa. Niinpä ottelussa nähtiin bleidaamista, lukuisia Piledrivereitä, painijoiden uupumista lähes tajuttomana kanveesiin, kaikkea mahdollista, jolla vain yritetään pistää vastustaja pois pelistä… Tämä oli aivan upea, brutaali brawl ja yksi 1980-luvun parhaista otteluista. Silti tämä oli kestoltaan vain alle 20 minuuttia ja jätti jollain tavalla vielä sellaisen olon, että kaikesta upeudesta huolimatta kaikkea ei annettu ja jotain enemmän on vielä tarjolla. Ehkä niin onkin. Siksi tämä ei ole kirjoissani täydellinen ottelu, mutta kaukana ei olla. Ottelun jälkeen nähtiin vielä brutaali joukkuetappelu, kun Great Muta ja Sting saapuivat kehään, ja Sting sekä Flair kävivät Mutaa ja Funkia vastaan.
* * * * ½
Monet arvioitsijat pitävät tätä TGABia yhtenä painihistorian parhaimmista ppv:eistä, jotkut jopa parhaimpana. En ikävä kyllä voi taaskaan yhtyä tähän mielipiteeseen, ja se johtuu tietenkin siitä, että minun mielestäni tässä tapahtumassa ei ollut kuin yksi huippuluokan ottelu. Monet arvostelijat olivat antaneet kaikille neljälle viimeiselle ottelulle vähintään neljä tähteä, mutta minä en vain nähnyt noissa otteluissa (Funk vs. Flairia lukuunottamatta) sitä samaa hohtoa. WarGames ja Steamboat/Luger olivat kyllä hienoja otteluita, Sting/Mutakin hyvä. Lisäksi Brian/Irwin oli hyvä ottelu, ja kortti oli muutenkin täynnä viihdyttävää kamaa. Mitään paskaa tapahtumassa ei oikeastaan ollut mukana, joten kyllä tämä aivan kiistatta oli tähän mennessä vuoden paras tapahtuma ja myös yksi 1980-luvun parhaista ppv:eistä. Historian paras ppv tämä ei kuitenkaan millään ole, ei välttämättä edes top 10:ssäni. Mutta Hieno tapaus ja ehdottomasti kaikille suositeltava tapahtuma kyllä.
Wikipedia: WCW The Great American Bash 1989
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.4.2017
No Comment