Arvio: WCW The Great American Bash 1995
Päivämäärä: 18.6.1995
Sijainti: Dayton, Ohio (Hara Arena)
Yleisömäärä: 6 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Edellisestä ppv:stä oli vain kuukausi, joten voisi kuvitella, että WCW:ssä ei ole tapahtunut tässä välissä mitään merkittävää. Se on kuitenkin paha harhaluulo. Kesäkuun alussa painimaailmaan saatiin nimittäin uutinen, jonka merkittävyyttä ei vielä tässä vaiheessa pystytty ymmärtämään.
WCW:n nykyinen johtaja Eric Bischoff oli nimittäin vieraillut Ted Turnerin luona. Ensin tapaamisen sisällöstä ei tihkunut mitään tietoa, mutta viikkoa myöhemmin Dave Meltzer raportoi, että Turner ja Bischoff olivat sopineet siitä, että WCW aloittaa Turnerin tv-kanavalla TNT:llä elokuun lopussa maanantai-illoissa lähtetettävän painishow’n, josta tulee WCW:n uusi lippulaivatuote. Siis painishow’n, joka lähetetään televisiossa tismalleen samaan aikaan maanantai-illoissa kuin WCW:n ykköskilpailijan WWF:n suurin show Monday Night Raw lähetettiin. Vaikka WWF:llä ei muuten mennyt erityisen vahvasti (esim. buyratet laskivat edelleen), jostain syystä Raw’n katsojaluvut olivat olleet pitkään tasaisessa nousussa, ja Raw’sta oli alkanut tulla merkittävä brändituote WWF:lle. Niinpä Bischoffin tavoite oli se, että kilpailevalla ohjelmalla WCW pystyisi vihdoin tosissaan haastamaan WWF:n asemasta maan suurimpana painifirmana – ja lopullisena tavoitteena oli tietenkin WWF:n tuhoaminen. Koska WCW:n omistaja Ted Turner tahtoi samaa ja koska hän uskoi Bischoffin vakuutuksia siitä, että vain samanaikaisesti lähetettävä kilpaileva tv-ohjelma tarjoaisi mahdollisuuden tähän, päätti Turner antaa luvan tälle uudelle tv-show’lle. Vielä tässä vaiheessa kesää ei ollut kuitenkaan tietoa mm. ohjelman nimestä tai siitä, lähetettäisiinkö se samalla tavalla kuin Raw (eli joka kolmas viikko livenä ja kaksi muuta viikkoa välissä nauhoitettuina jaksoina). Kaikki kuitenkin selviäisi tulevina kuukausina. Samalla selviäisi myös se, kuinka iso muutos tämä uusi ohjelma tulisi olemaan koko painibisnekselle. Tässä vaiheessa muuten veikattiin, että ohjelman nimeksi tulisi Head To Head – alleviivaamaan siis sen kilpailuasetelmaa Raw’n kanssa.
Muuten WCW:ssä ei ollut kuluneen kuukauden aikana tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Rahat olivat edelleen tiukalla (koska sitä syydettiin Hoganille, Savagelle ja muille Hoganin kavereille), ja siksi jatkuvat säästötoimenpiteet olivat läsnä. Yksi ratkaisu kulukuriin olikin ppv-tapahtumien lisääminen, kuten olen aiemmissa arvioissa kertonut. Siksi WCW päätti vuonna 1995 tuoda takaisin myös perinteikkään The Great American Bash -tapahtumansa, jota ei ollut jostain syystä järjestetty ollenkaan vuosina 1993 ja 1994. Paluunsa tehneen TGABin selostamossa istuivat paluunsa tehnyt Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.
Singles Match
Flyin’ Brian vs. Alex Wright
Illan avasi hyvin kiinnostava ottelu. Nuori ja kovassa nosteessa ollut Alex Wright oli viime ppv:ssä kärsinyt ensimmäisen tappionsa TV-mestaruusottelussa Arn Andersonia vastaan, ja nyt hän haki uutta nostetta uralleen. Sitä varten hän päätyi kohtaamaan ppv:ssä WCW:n high flying -”divisioonaa” edustavan konkarin Flyin’ Brianin, jota ei ollut nähty ppv:ssä yli vuoteen. On täysin käsittämätöntä, että WCW:n oli jostain syystä niin saatanan vaikea keksiä mitään järkevää käyttöä Brianille, joka 1) huippulahjakas, 2) karismaattinen, 3) hyvä mikissä ja 4) vieläpä hyvännäköinen. Kaikesta tästä huolimatta Brian oli viettänyt taas suurimman osan viime vuodestaan alakortissa pyörien. Aina välillä liikkui huhuja siitä, että WCW suunnittelisi jonkinlaista pushia Brianille (useimmin huhut liittyivät ideaan Light Heavyweight -divisioonan palauttamisesta), mutta lopulta mikään ei realisoitunut miksikään. Nyt kokenut Brian pääsi sitten kohtaamaan ystävällishenkisessä ottelussa nuoren Wrightin, jota markkinoitiin WCW:ssä vähän kuin nuorena versiona Flyin’ Brianista.
Olipa fiiliksien osalta aikamoista vuoristorataa tämän ottelun katsominen. Ensimmäisistä minuuteista tykkäsin tosi paljon, kun Flyin’ Brian pääsi hallitsemaan ottelua ja väläyttämään näyttäviä high flying -liikkeitä. Sitten hetkeksi ottelun tunnelma latistui kuitenkin, kun tuli Wrightin hallintavaihe, ja Wright botchasi pari helppoa liikettä tosi kömpelösti ja pilasi hetkeksi ottelun momentumin. Brian onnistui kuitenkin pelastamaan momentumin stiffeillä chopeilla ja hyvällä tarinankerronnalla, ja vaikka Wright oli välissä taas pilata momentumin vetämällä pari tosi vaarallisen näköistä spottia (mm. historian hurjimman näköinen Suplex ulos kehästä Wrightille), nuokin spotit olivat lopulta näyttäviä ja vain paransivat ottelua, koska niissä ei onnekkaasti käynyt kenellekään mitään. Sitten ottelun lopputaistelu olikin pirun kovaa ja viihdyttävää meininkiä, mistä voi ihan puhtaasti kiittää Briania, Brianin upeita liikkeitä ja Brianin loistavaa myyntitaitoa. Wright osoitti siis tässä ottelussa taas kerran sen, että hänellä oli paljon enemmän intoa ja halukkuutta kuin kykyä. Innolla ja halukkuudellakin pääsee silti aika pitkälle, kun vastassa on Brianin kaltainen mestaripainija, joka pystyy kantamaan erinomaisiinkin suorituksiin. Niinpä tämä puhdas cruiserweight-tyylinen high flying -ottelu oli vaikeuksistaankin huolimatta hieno opener ja koko vuoden paras WCW-ottelu tähän mennessä.
* * * ½
Voi pojat, kyllä vain! Ennen seuraavaa ottelua oli luvassa kädenvääntöä, mikä on aina ihan ykkösluokan viihdettä showpainissa (lue: joka kerta täyttä kuraa). Tällä kertaa Arm Wrestling Contestissa toisensa kohtasivat Diamond Dallas Page ja Dave Sullivan. ”Miksi?” saatatte kysyä, ja se on hyvä kysymys. Tässä vaiheessa uraansa DDP oli edelleen lähinnä alakortin ärsyttävä heel, eikä häntä ollut nähty painimassa ppv:ssä yli vuoteen. Loppukeväästä 1995 Diamond Dallas Page alkoi kuitenkin saada uutta pushia, kun hänelle annettiin valetiksi näyttävä nuori nainen nimeltään Diamond Doll (Pagen oikea vaimo Kimberly Page) ja manageriksi järisyttävän lihaksikas Max Muscle (mitäänsanomaton brawler 1990-luvulta). Erityisesti Max Musclen avulla Page alkoi kiusata WCW:n rosterin painijoita järjestämällä kädenvääntökilpailuita, jotka hän aina voitti, kun Muscle jollain tavalla auttoi häntä huomaamatta. Samalla Page oli ottanut silmätikukseen säälittävän Dave Sullivanin, joka oli jäänyt lähinnä pyörimään WCW:n rosteriin tyhjän panttina, kun hänen feudinsa Kevin Sullivanin kanssa oli ohi. Säälittävä Evad Sullivan oli ilmeisesti ihastunut Diamond Dolliin ja halusi tämän kanssa deiteille, mitä Page piti lähinnä surkuhupaisana ajatuksena. Niinpä Page tarjosi Sullivanille mahdollisuutta: he kohtaisivat toisensa TGABissa Arm Wrestling Contestissa. Jos Sullivan voittaisi, hän pääsisi treffeille Diamond Dollin kanssa. Mutta jos Page voittaisi… hän saisi itselleen Dave Sullivanin uuden rakkaan lemmikkikanin Ralphin – ja tekisi siitä soppaa. Sillä tavalla. No, itse kädenvääntökilpailu oli tosiaan ihan täyttä kuraa ja ajanhukkaa ja päättyi lopulta Sullivanin voittoon, kun Diamond Doll vahingossa pilasi miehensä voiton. Se siitä, eteenpäin.
Singles Match
Jim Duggan vs. Sgt. Craig Pittman
Uh, voi pojat. Vuorossa oli taas yksi osa WCW:n palkkauksista, jotka tuntuivat paperilla varmasti paljon paremmilta ideoilta kuin mitä olivat oikeasti. Tai no, en kyllä ihan tarkalleen osaa sanoa, miten Sgt. Craig Pittmanin pushaaminen saattoi tuntua edes paperilla erityisen hyvältä idealta. Craig Pittman oli siis oikea USA:n merijalkaväen sotilas, joka oli sotilasuransa aikana harrastanut painia ja menestänyt sotilaiden välisissä kilpailuissa kreikkalaisroomalaisessa painissa. Joku Pittmanin olemuksessa oli herättänyt kiinnostuksen WCW:ssä, ja niinpä 1990-luvun puolivälissä Pittmanin sotilasuran päättyessä WCW päätti palkata Pittmanin ja tehdä hänestä seuraavan isänmaallisen tähden rosteriinsa. Pittmanista tehdiin Sgt. Craig ”Pittbull” Pittman, ja poikkeuksellisesti hänestä ei tullutkaan isänmaallisen patrioottinen ja rakastettava sotilas, vaan heikompiaan kiusaava, ylimielinen ja aggressiivinen nilkki. Pittman alkoi saada keväällä kovaa nostetta uralleen, ja hän otti ensimmäiseksi kohteekseen WCW:n vakiobabyfacen Marcus Alexander Bagwellin. Bagwellin ja Pittmanin vihanpito eteni siihen, että miesten oli tarkoitus kohdata tässä ppv:ssä, mutta Bagwell joutui viime hetkellä jättämään koko ppv:n väliin, koska hänelle oli asennettu pohkeisiin implantit (kyllä), ja tuo leikkaus oli johtanut vakavaan tulehdukseen, minkä takia Bagwell oli joutunut jäämään sivuun kehistä vähäksi aikaa. Niinpä Bagwellin paikan tässä ottelussa otti – kuka muu muka kuin – Jim Duggan.
Saatan olla jopa turhan myötämielinen tälle ja antaa paremman arvosanan kuin muut arvostelijat (epäilen siis että muut arvostelijat ovat antaneet tälle aivan täyttä paskaa ja negatiivisia tähtiä). Minustakin tämä oli siis ehdottomasti puhtaasti huono ottelu ja jälleen kerran yksi osoitus siitä, ettei Jim Dugganilla pitäisi olla mitään tekemistä WCW:n ppv:eiden kanssa. Silti olen sitä mieltä, että tämä oli edes hitusen viihdyttävämpää katsottavaa kuin esimerkiksi Dugganin ja Mengin välinen ottelu Uncensoredissa. Se puolestaan johtui siitä, että tässä ottelussa oli edes jotenkin järkevä tarina ja että Duggan yritti myydä vammautunutta jalkaansa kohtuullisesti. Ottelun lopetus ei sitten tosin liittynyt tuohon jalkavammaan mitenkään, mutta sekin oli ihan tyylikkäästi hoidettu. Muuten ottelu oli toki sitten enimmäkseen kuraa, eikä Dugganilla tai Pittmanilla ollut tietenkään mitään käsitystä hyvän painiottelun painimisesta. Mutta tämä nyt oli muutenkin ilmiselvää.
*
Tag Team Match
Dick Slater & Bunkhouse Buck vs. Harlem Heat
Tämä ottelu osoittaa oikeastaan hyvin, miten heel-painotteinen koko WCW:n joukkuedivisioona oli tällä hetkellä. Nasty Boysien lisäksi joukkuedivarissa ei ollut oikeastaan yhtään merkittävää face-joukkuetta, joten niinpä ppv-tasolla nähtiin puhdas heel vs. heel -joukkueottelu. Mikä ”parasta”, tämä oli vielä impromtu-ottelu, joka oli lisätty The Great American Bashin korttiin vasta ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä. Miksi sitten entinen mestarijoukkue Harlem Heat oli ajautunut tappeluun Col. Robert Parkerin suojattien kanssa? Pohjimmiltaan kyse oli tietenkin lähinnä siitä, että molemmat joukkueet halusivat päästä painimaan joukkuemestaruuksista. Sen lisäksi Parker oli kuitenkin osoittanut varsin suurta – noh – kiinnostusta Sister Sherriä kohtaan, mutta Sherri ei ollut millään tavalla kiinnostunut Parkerista, mikä johti joukkueiden väliseen tappeluun Main Event -lähetyksessä. Ja tosiaan: Bunkhouse Buckin joukkueparina tässä show’ssa ppv-comebackinsa teki konkaripainija Dick Slater. 1960-luvun lopussa uransa aloittanut Slater oli aikoinaan paininut jo historian ensimmäisessä Starrcadessa, ja 1980-luvun lopulta lähtien hän oli pyörinyt säännöllisen epäsäännöllisesti JCP:n/WCW:n rosterissa mutta saanut harvoin vain merkittävämpää näkyvyyttä. Nyt semmoista hänelle kuitenkin suotiin, kun Slater oli nostettu uudeksi jäseneksi Parkerin Stud Stableen.
Hämmentävää, tämä oli oikeasti aika lailla tyylipuhdas heel vs. heel -ottelu, minkä takia yleisö ei tietenkään ollut tässä mitenkään erityisen hyvin mukana. Oikeastaan muutenkin tuntui hyvin oudolta, että tällainen ottelu oli yleensä buukattu ppv:hen, koska Harlem Heatin ja Stud Stablen feud ei tuntunut mitenkään erityisen kuumalta tai kiinnostavalta. Eikä tuntunut myöskään itse ottelu, joka oli liian pitkä siihen nähden, miten vähän tässä tapahtui mitään. Tv-otteluksikin tämä olisi ollut tylsä, mutta ppv-tasolla tämä oli totaalisen turha ottelu. Kokonaiskuvaa ei parantanut ottelun typerä lopetus, jonka aikana kaksi painijaa piti toisiaan Small Packagessa vähintään puolen minuutin ajan. Viimeistään tuon lopetuksen ansiosta tämä matsi tuntui erityisesti Booker T:n hyvästä yrittämisestä huolimatta täysin idiottimaiselta.
* ½
Tässä välissä nähtiin sitten sen verran hämmentävä angle, että tämä on pakko mainita arviossakin. Tätä ppv:tä (kuten kaikkia WCW:n ppv:eitä ennen näihin aikoihin) nähtiin siis Main Event -niminen tv-show, joka lähetettiin livenä samalta tapahtumapaikalta kuin itse ppv. Esimerkiksi Slamboreeta ennen tuossa Main Eventissä Hawk oli tehnyt paluunsa WCW:hen, minkä jälkeen hänelle oli buukattu impromptu-ottelu ppv:hen (Hawkin piti muuten esiintyä tässäkin ppv:ssä, mutta hän no-showasi tapahtuman). Nyt tällä kertaa Main Event -show’ssa nähtiin raju yhteenotto WCW World Heavyweight -mestarin Hulk Hoganin ja ykköshaastaja Vaderin välillä. Tuo yhteenotto päättyi siihen, kun Vader kävi käsiksi WCW:n presidenttiin Nick Bockwinkeliin, joka oli tullut katkaisemaan tappelun. Hoganin ja Vaderin tappelun näkeminen Main Eventissä oli siksi kova juttu, että Hogania tai Vaderia ei ollut buukattu tähän ppv:hen painimaan ollenkaan. Main Eventin päätteeksi Vader kuitenkin haastoi Hoganin kohtaamaan hänet tänä samana iltana ppv:ssä. Tällä kiusoittelulla yritettiin siis saada vielä Main Eventin katsovia ihmisiä viime hetkellä ostamaan ppv:n (eikä ihme: tämän ppv:n buyrate oli vain 0.5) sillä ajatuksella, että he näkisivät sittenkin Hulk Hoganin ottelun. Oikeasti Hogania ei ollut buukattu tähän ppv:hen ollenkaan (koska sillä tavalla WCW:n ei tarvinnut maksaa tästä ppv:stä ppv-rojalteja Hoganille), eikä hänelle ollut mitään aikomusta buukata ottelua, vaikka WCW antoi ppv:tä edeltävässä show’ssa niin ymmärtää. Mahtavaa huijausmainontaa, WCW! Nyt sitten presidentti Nick Bockwinkel ja Vader saapuivat selvittelemään sisääntulorampille aikaisempaa välikohtausta, ja Bockwinkel teki selväksi, että Vader ja Hogan eivät kohtaisi toisiaan tänään. Sen sijaan Bash At The Beachissa (Bockwinkel tosin unohti tapahtuman nimen) Hogan ja Vader kohtaisivat toisensa brutaalissa Steel Cage -ottelussa. Jee!
WCW Television Championship
Arn Anderson (c) vs. Renegade
No niin, Renegaden ppv-debyyttiottelu. Olenkin jo kirjoittanut Renegadesta kaiken (tässä kohtaa) oleellisen Uncensoredin arviossa, mutta palataan Renegadeen vielä lyhyesti. Oikealta nimeltään Renegade oli siis Richard Wilson, ja ennen WCW:tä hän oli lähinnä paininut pikkupromootioissa nimellä Rio, Lord of the Jungle. Wilsonissa oli kuitenkin yksi piirre, joka herätti WCW:n kiinnostuksen: hän muistutti fysiikaltaan ja ulkonäöltään hämmästyttävän paljon Ultimate Warrioria. Niinpä WCW päätti tehdä alhaisimman keksittävissä olevan tempun ja alkoi talvella markkinoida, että Hogan tuo mukanaan WCW:hen ”mystisen hahmon”, joka näytti mainosvideoissa täysin Ultimate Warriorilta. Lopulta tämä Renegadeksi kutsuttu hahmo sitten teki debyyttinsä Uncensoredissa Hoganin ringsidellä, ja vaikka hän pukeutui kuin Warrior, liikkui kuin Warrior, teki samoja liikkeitä kuin Warrior ja oli maalannut naamansa kuin Warrior, nopeasti kaikille kävi selväksi, että hän ei todellakaan ollut oikea Warrior. Sen sijaan oikea Warrior uhkasi haastaa WCW:n oikeuteen, jos hänen trademarkatun hahmonsa kopiointi ei loppuisi. No, WCW poisti hieman ilmeisimpiä yhtäläisyyksiä, kuten vaihtoi aikaisemman Warrior-tyylisen kasvomaalauksen R-kirjaimeksi kasvoissa. Koska katsojat tajusivat, ettei kyseessä ollut oikea Warrior, ei Renegaden hahmo kerännyt kovin kummoista suosiota, mutta se ei WCW:tä haitannut. Renegaden pushaaminen jatkoi, Renegade nappasi nopeita voittajia vastustajistaan, hengaili Hulk Hoganin ja Randy Savagen kanssa – ja nyt hän sitten pääsi haastamaan Arn Andersonin TV-mestaruudesta.
Arn Andersonille on pakko nostaa hattua. Ei ole helppoa olla se tyyppi, johon WCW luottaa kaikissa niissä tilanteissa, joissa pitää kantaa joku todella kankea tai epäpätevä painija kohtuulliseen otteluun. Nyt konkari-Anderson sai kannettavakseen Renegaden, joka oli vähän kuin Ultimate Warrior mutta vihreämpi versio. Niin, ehkä tämä kertookin kaiken oleellisen lähtökohdista. No, Anderson teki kyllä tässä ottelussa parhaansa, täräytti Renegadelle muutaman näyttävän liikkeen ja yritti muutenkin pitää ottelun etenemisen loogisena. Lopputuloksena olikin Andersonin kovan työn ansiosta sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos, mikä on luultavasti parasta, mitä Renegdesta pystytään repimään irti. Monet muut arvostelijat ovat dumanneet tämän ottelun vielä paljon rankemmin, mutta ehkä minussa on sitten jotain vialla, kun tykkään katsoa Andersonia kantamassa huonoja painijoita siedettäviin otteluihin. Jotain Renegaden suosiosta ja WCW:n suuren ”kopioidaan Ultimate Warrior ja toivotaan ettei kukaan huomaa eroa” -idean onnistumisesta kertoo se, että yleisökin oli tässä ottelussa Andersonin puolella.
* *
WCW Tag Team Championship
Nasty Boys (c) vs. Blue Bloods
Ai että! Tämä oli ensimmäinen kerta vuoden 1995 aikana WCW:ssä, kun joukkuemestaruusottelussa toisiaan EIVÄT kohdanneet Nasty Boys ja Harlem Heat. Brian Knobbs ja Jerry Sags olivat siis vihdoin voittaneet mestaruudet Booker T:ltä ja Stevie Raylta Slamboreessa, ja saman tien mestaruusvoittonsa jälkeen he olivat ajautuneet tappeluun WCW:n uuden heel-joukkueen Blue Bloodsin kanssa. Blue Bloods koostui siis kahdesta ”brittiläisestä” ”aristrokraatista” Lord Steven Regalista ja Earl Robert Eatonista. Käytän lainausmerkkejä, koska oikeasti Bobby Eaton ei ollut sen enempää brittiläinen kuin aristorkraattikaan. Lord Steven Regal oli vetänyt WCW:ssä jo vuodesta 1993 lähtien tuota ylimielisen brittilordin gimmickiä tehokkaasti, ja kun hän katosi tv:stä loppuvuodesta 1994, alettiin hänelle suunnitella seuraavaksi uraa joukkuedivisioonassa. Aluksi Regalin pariksi päätettiin buukata nuori ja lupaava ”ranskalainen” Jean-Paul Levesque, mutta hän otti hatkat WCW:stä ennen kuin joukkueesta ehti tulla mitään. Niinpä WCW sai uuden idean: entä jos rosterissa vuosikausia pyörineestä joukkuepainin konkarista, oikeasti Alabamasta kotoisin olevasta Bobby Eatonista tehtäisiin ”jaarli” niin, että Lord Steven Regal saisi yhtäkkiä selville Eatonin salaiset brittiläiset sukujuuret? Kuulostaa ehkä idioottimaiselta, mutta oikeastaan Eatonin muuttuminen brittiläistä yläluokan edustajaa esittäväksi Robert Eatoniksi toimi hämmentävän hyvin, ja Blue Bloodsista tuli nopeasti vihattu joukkue. Nyt sitten nämä ylimieliset aristrokraatit pääsivät haastamaan joukkuemestaruuksista kaksikon, joka edusti tyyliltään kaikkea sitä, mitä Regal ja Eaton inhosivat.
WCW:n suurin ongelma Nasty Boysien kanssa jo pidemmän aikaa on ollut se, että jostain käsittämättömästä syystä Nastyjen ottelut ovat olleet kestoltaan kortin pisimpiä otteluita. Miksi? Ovatko Knobbs ja Sags jotenkin hekumoineet kestävyydellään, vai mistä käsittämättömästä syystä WCW on ajatellut, että juuri Nastyjen ottelut paranevat sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät? Jos joku on luullut näin, sille jollekulle voisi opettaa jotain elämän realiteetteja. Koska (spoiler alert) Nastyjen ottelut eivät todellakaan parane sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät. Tämäkin Nastyjen ja Blue Bloodsien ottelu oli aluksi oikein viihdyttävää, hyvin toimivaa ja sopivan väkivaltaista entertainment brawlia. Sitten ottelu kuitenkin vain jatkui ja jatkui, alkoi junnata paikallaan, Nastyt alkoivat väsyä, ja lopulta meille tarjoiltiin typerä lopetus. Lyhyempänä ja tiiviimpänä matsina tämä olisi voinut olla helposti hyvä. Nyt päästään hädin tuskin ”ihan hyvä” -tasolle.
* * ½
WCW United States Heavyweight Championship Tournament Final Match
Meng vs. Sting
WCW:ssä oli jo hämmentävän pitkään jatkunut aika, jolloin WCW US Heavyweight -mestaruus ei ollut esillä oikeastaan ollenkaan. Ensin mestaruutta kantoi Vader, mutta Vader ei puolustanut vyötään oikeastaan ollenkaan, koska hän pyöri päämestaruuskuvioissa Hulk Hoganin kanssa. Sitten mestaruus kirjoitettiin Vaderilta pois niin, että presidentti Nick Bockwinkel riisui sen häneltä, koska Vader oli pahoinpidellyt Dave Sullivanin kehätoiminnan ulkopuolella. Tuon jälkeen US Heavyweight -mestaruudesta oli aloitettu valtaisa 16 miehen turnaus, joka oli jatkunut kahden kuukauden ajan. Ja nyt vihdoin tuo turnaus huipentuisi finaaliin, jossa toisensa kohtasivat Sting ja Meng. Sting oli ansainnut paikkansa tässä ottelussa voittamalla aikaisemmilla kierroksilla Arn Andersonin ja Paul Orndorffin. Meng oli puolestaan voittanut Marcus Alexander Bagwellin ja Flyin’ Brianin. Alun perin tämän Stingin ja Mengin ottelun piti olla mestaruusturnauksen välieräottelu, mutta toinen välieräottelu Ric Flairin ja Randy Savagen välillä päättyi tuplauloslaskuun, ja molemmat miehet eliminoitiin turnauksesta, joten tästä matsista tulikin kerralla koko turnauksen finaali.
Ai että, onpa mukavaa katsoa WCW:n tapahtuma, jossa on USEAMPI vähintään kolmeen tähteen yltävä ottelu. Tällaista ei ole vielä vuoden 1995 aikana tullut vastaan. Tämä Stingin ja Mengin ottelu oli kaikin puolin ilahduttava ja hyvä US-mestaruusottelu, vaikka mitään oikeasti erikoista tässä ei nähtykään. Meng teloi aluksi Stingiä näyttävästi potkuillaan ja vastaavilla, ja Sting myi nuo iskut varsin hyvin. Sitten hallinta alkoi kääntyä vähitellen Stingin puolelle, ottelu pysyi toimivana, yleisö oli hyvin mukana, ja ottelun lopetuskin oli hyvä. Tämä oli juuri sellainen ottelu, joita toivoisi tämän aikakauden WCW:ssä näkevänsä enemmänkin. Kaksi hommansa osaavaa painijaa painimassa puhdasta ottelua mestaruudesta vieläpä niin, että ottelu päättyykin puhtaasti. Toki sitten asiat olisivat vielä paremmin, jos ottelu olisi laadultaan jotenkin tajunnanräjäyttävä, mutta jo tällainen hyvä ottelukin on sentään jotain.
* * *
Singles Match
Ric Flair vs. Randy Savage
Kyllä, tämä oli ppv:n Main Event nyt, kun Hulk Hogan ei ollut varastamassa spotlightia. Kyseessä oli Flairin ja Savagen ensimmäinen 1 vs. 1 -ottelu ppv:ssä sitten WrestleMania VIII:n, ja vaikka tuo ottelu olikin loistava matsi, ei tässä Flairin ja Savagen kohtaamisessa ollut ihan samanlaista jännitystä kuin Flairin ja Hoganin ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa. Ei, vaikka WCW oli kyllä tehnyt kaikkensa rakentaakseen tälle ottelulle jännitettä. Viime ppv oli nimittäin päättynyt siihen, kun Flair, Anderson ja Vader pieksivät brutaalisti Savagen isän Angelo Poffon, joka oli juuri samana iltana hyväksytty WCW:n Hall of Fameen. Savage oli tietenkin tästä aivan raivoissaan ja janosi kostoa Flairista. Tässä ppv:ssä feud meni entistä henkilökohtaisemmaksi, kun Flair nosti esille vuoden 1992 WWF:ssä nähdyn juonikuvion ja väitti, että hän oli onnistunut selättämään Savagen vaimon Miss Elizabethin. Elizabethin nimen mainitseminen oli oikeasti yllättävä käänne, koska Elizabeth oli 1) eronnut Savagesta (oikeassa elämässä) ja 2) vetäytynyt kokonaan painibisneksestä. Yhtä kaikki, Savage janosi kostoa – erityisen paljon tietenkin siksi, että tämä ppv satuttiin järjestämään isänpäivänä. Niinpä Savagella oli oma isänsä mukanaan ringsidellä, kun hän aikoi kostaa isänsä puolesta Flairille.
Okei, WCW päätti siis käyttää vihdoin varman keinon buukata hyvä Main Event tapahtumalleen jättämällä Hoganin pois koko tapahtumasta. No, vuosi oli 1995, joten tämä ei ole todellakaan historian paras ppv-tason Ric Flair vs. Randy Savage. Ei, se käytiin WrestleMania VIII:ssä. Jos siis haluatte nähdä vain yhden ppv:ssä käydyn Flair vs. Savagen, katsokaa ennemmin se. Jos sen sijaan haluatte nähdä vuonna 1995 käydyn hyvän WCW-ppv-ottelun, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto. Tämä tai openerina nähty Wright vs. Brian. Vaikka siis vuosi olikin 1995, osasivat Flair ja Savage ehdottomasti asiansa. Mikä parasta, Flairin ja Savagen annettiin oikeasti painia suurimman osan ottelusta kahdestaan, eikä matsiin sekoitettu mitään idioottimaista buukkausta tai kamalia sekaantumisia. Miehet painivat ihan tosissaan ja ottivat oikeasti kovaa bumppia. Savagelta jopa aukesi silmäkulma ottelun aikana, mitä ei tietenkään tämän ajan TV-säädöksillä olisi saanut käydä. Se kuitenkin näytti pahalta ja lisäsi hitosti ottelun uskottavuutta. Lisäksi Flair teloi Savagen jalkoja erittäin hyvin tässä ottelussa – harmi vain, että loppua kohti Savage ei enää myynyt noita jalkavammoja. No, ottelun tarina toimi silti, ja kokonaisuus oli oikein hieno. Ei tämä huipputasolle nouse, mutta kaikin puolin toimiva Main Event silti tapahtumalle.
* * * ½
Ei ole helppoa olla WCW-fani vuonna 1995. Tapahtuma, jossa on kaksi ***½-ottelua, yksi ***-ottelu ja muuten lähinnä kasa paskaa on jo paljon parempi kuin mikään, mitä koko vuonna aiemmin oli nähty – yhteensä. Silti tämäkään ppv ei yltänyt vielä Kehnoa paremmaksi, mutta oli tässä sentään jo jotain potentiaalia. Kai sekin pitää ottaa tässä kohtaa jo hyvänä merkkinä tulevasta.
Wikipedia: WCW The Great American Bash 1995
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.1.2019
No Comment