1992ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW WrestleWar 1992

Päivämäärä: 17.5.1992

Sijainti: Jacksonville, Florida (Jacksonville Memorial Coliseum)

Yleisömäärä: 6 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuosi 1992 oli edennyt kevääseen ja WCW:n vuoden toiseen ppv:hen. Kyseessä oli perinteinen WrestleWar, joka kuitenkin kahdesta edellisestä vuodesta poiketen järjestettiin helmikuun sijaan vasta toukokuussa. Tämä oli myös viimeinen kerta, kun WCW järjesti WrestleWar-nimisen ppv:n. WrestleWarissa oli viime vuonna nähty WarGames-ottelu, ja nyt WCW jatkoi tuota perinnettä järjestämällä WarGames-ottelun jälleen WrestleWarissa.

Siinä missä WWF paini näihin aikoihin katastrofaalisen julkisuuskohun kanssa, WCW oli selvinnyt huomattavasti vähemmällä huomiolla, mikä ei ollut tosin pelkästään hyvä asia, koska se tarkoitti samalla sitä, että WCW:llä oli edelleen vain murto-osa WWF:n suosiosta. Muutenkin WCW:n ongelma oli jälleen viime kuukausina se, että kukaan ei tuntunut oikein olevan millään tavalla kiinnostunut WCW:stä. WCW:n katsojaluvut olivat lähteneet vienoon nousuun vuoden 1991 lopussa, mutta nyt keväällä 1992 ne olivat kääntyneet jälleen laskuun ja tippuneet vielä aikaisempienkin alapuolelle. Mikä pahinta, WCW:n house show -yleisömäärät eivät olleet missään vaiheessa edes nousseet, ja nyt ne olivat ennätyksellisen huonoja jopa WCW:n kotiseudulla Atlantassa. Koko painibisneksen kiinnostavuus sen kuin jatkoi laskemistaan, eikä tilanne näyttänyt hyvältä WCW:lle.

Tämä kaikki tarkoitti sitä, että WCW:n johdossa painettiin paniikkinappulaa ja haettiin jonkinlaista muutosta – melkeinpä mitä tahansa. WCW oli antanut vuoden 1992 alussa potkut toimitusjohtaja Jim Herdille, ja hänen tilalle oli nimitetty väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi Kip Allen Frey. Vaikka Frey ei tiennytkään painista tuon taivaallista, hän oli monien mielestä varsin hyvä johtaja: Frey esimerkiksi jakoi ppv-bonuksia tapahtuman suoritusten perusteella, mikä tarkoitti sitä, että painijat tekivät oikeasti parhaansa ppv-otteluissa, jotta saisivat muhkeamman palkkasekin. Harmi vain, että Freyn johtamiskeinot eivät olleet osoittautuneet tulokselliseksi, ja niinpä toukokuussa ’92 K. Allen Freyn kausi WCW:n johtajana päättyi. Frey siirrettiin juuri ennen WrestleWaria WCW:n markkinointipuolelle (minkä jälkeen hän katosi hyvin nopeasti koko bisneksestä), ja WCW oli jo palkannut uuden toimitusjohtajan, mutta palataan siihen vasta seuraavassa ppv:ssä. Vaikka Frey ei enää virallisesti ollut WCW:n johdossa tämän ppv:n aikaan, voi tätä silti pitää vielä Freyn viimeisenä taidonnäytteenä.

Selostajina tälläkin kertaa Jim Ross ja mahtava Jesse Ventura. ”Illan isäntinä”, eli sisääntulorampin vieressä istuvina välijuontajina toimivat Tony Schiavone ja Eric Bischoff. Haastattelijana Missy Hyatt.

WCW United States Tag Team Championship

Taylor Made Man & Greg Valentine (c) vs. Fabulous Freebirds

Kuten SuperBrawlin arviossa kerroin, Taylor Made Man oli voittanut WCW-comebackinsa tehneen Greg Valentinen kanssa WCW United States Tag Team -mestaruudet helmikuussa. Tällä kertaa kaksikko pääsi puolustamaan vöitä ppv:hen saakka, ja tämä oli samalla Valentinen ensimmäinen WCW-ppv-esiintyminen lähes yhdeksään vuoteen. Uransa NWA:ssa aloittanut Valentine oli siis paininut historian ensimmäisessä Starrcadessa Roddy Piperia vastaan, mutta monien muiden tuon ajan NWA-tähtien tavoin hän loikkasi WWF:ään pian ensimmäisen Starrcaden jälkeen, ja WWF:ssä Valentine myös pysyi aina vuoden 1992 alkuun saakka. Nyt Valentine oli tehnyt paluunsa, ja toistaiseksi hän oli keskittynyt puolustamaan Taylorin kanssa firman kakkosjoukkuemestaruuksia. Nyt Valentine ja Taylor (…Made Man) saivat vastaansa kaksi konkaria, kun Fabulous Freebirds pyrki jälleen kerran voittamaan jotkut joukkuevyöt.

En tiedä, olenko ehkä nyt jotenkin menettänyt järkeni, mutta pidin tästä ottelusta ihan hämmästyttävän paljon. Toki tässä matsissa oli mukana Terry Taylor, joka on parin viime vuoden ajan ollut WCW:ssä yksi niistä harvoista nimistä, jonka matseihin on melkein aina voinut luottaa. Taylor on nimenomaan ollut WCW:ssä se aliarvostettu tähti, joka on repinyt midcardissa kasaan hyviä otteluita. Sen sijaan tämän ottelun muut osanottajat eivät herättäneet etukäteen mitään riemunkiljahduksia. Greg Valentine oli jo aika vanha, ja Fabulous Freebirds saattaa olla hyvänä päivänään aika hyvä mutta huonoimpana päivänään täysin paska. No, ilmeisesti nyt oli Freebirdseillä tosi hyvä päivä ja myös Greg Valentine oli taas löytänyt uutta energiaa, koska piru vie! Tämä oli kuin suoraan oppikirjamainen esimerkki hienosta 1980-luvun old school -joukkueottelusta. Ei mitään ylimääräisiä kikkailuja tai muita älyttömyyksiä, vaan pitkä ottelu, joka oli rakennettu ja buukattu pirun hyvin, jossa oli loistava tunnelma ja jossa kaikki pistivät oikeasti parastaan. Tästä tuli tietyllä tavalla mieleen esimerkiksi WrestleMania 2:n British Bulldogs vs. Dream Team, ja se on todella hyvä asia. En tiedä, ehkä olin vain jossain ihme pöhnissäni tätä katsoessa, mutta tämä matsi vakuutti minut, koska kaikki muut nettiarvostelijat ovat antaneet tälle sellaista kahta tähteä. Samapa tuo, minä pidin.

* * * ½ 

Singles Match

Young Pistol Tracy vs. Johnny B. Badd

Samalla kun WCW oli palkannut joukkoihinsa useita entisiä WWF-painijoita, oli vastapainoksi firmasta potkittu pihalle joitakin alakortin painijoita. Yksi heistä oli Steve Armstrong, joka oli vuosina 1990-1991 paininut Tracy Smothersin kanssa Young Pistols -joukkueena. Vielä vuoden 1991 lopussa Armstrong ja Smothers pitivät hallussaan WCW US Tag Team -mestaruuksia, mutta he hävisivät nuo vyöt nopeasti vuoden 1992 alussa, ja helmikuussa 1992 Armstrong sai lähteä. Niinpä Smothers jäi yksin, ja nyt hän sitten paini samalla Young Pistols -gimmickillä mutta yksin, ja jostain syystä hänen nimensä oli muutettu myös muotoon Young Pistol Tracy. Kovin menestyksekäs ei Tracyn singles-ura ollut ainakaan toistaiseksi. Nyt hän sai vastaansa nuoren nousevan Johnny B. Baddin, joka oli tosiaan viime vuoden lopussa kääntynyt faceksi ja jättänyt managerinsa Theodore R. Longin. Baddilla oli ollut vuoden 1992 alussa niin ikään sopimusongelmia WCW:n kanssa, mutta ne oli ilmeisesti nyt selvitetty. Mitään kummempaa feudia ei tämän ottelun taustalla ollut.

Väliotteluna tämä ajoi ihan kohtuullisesti asiansa, mutta ei tästä Baddin ja Smothersin ottelusta jää mitenkään hirveästi jälkipolville kerrottavaa. Olen varmaan jokaiseen Baddin ottelun arvioon tähän mennessä kirjoittanut, että Badd oli kehässä edelleen vihreä, mutta jälleen kerran on pakko toistaa tuo lause, koska vihreys näkyy ikävän selvästi Baddin otteista. Tässäkin matsissa Badd väläytti pari oikein näyttävää liikettä, kuten hämmästyttävän hyvin hoidetun Top-Rope Flying Sunset Flipin, mutta sitten samaan aikaan semmoinen kokonaisuuden hallinta puuttui edelleen Baddin otteista täysin. Onneksi kehässä Baddin kanssa oli sentään Tracy Smothers, joka kyllä hallitsi perusasiat hyvin. Silti Tracykaan ei ollut tässä ottelussa parhaimmillaan, vaikka erityisesti Smothersin pari high flying -liikettä yläköysiltä olivatkin varsin näyttävät. Jotenkin tästä ottelusta puuttui vain flow lähes kokonaan, ja matsi ei oikein hyvistä yksittäisistä hetkistä huolimatta lähtenyt kunnolla lentoon missään vaiheessa. Kokonaisuutena siis ok suoritus, mutta ei sen enempää.

* * 

Singles Match

Marcus Alexander Bagwell vs. Scotty Flamingo

Nyt jos koska oli näin 25 vuotta myöhemmin katsottuna varsin huvittava ottelupari. Vuonna 1992 tuskin kukaan nimittäin osasi arvata, että kahden rookien ottelu olisi Buff Bagwell ja Raven -nimisten konkareiden ensimmäinen ppv-kohtaaminen. Kyllä vain, tuo aurinkolaseihin, stetsoniin ja valkoiseen jättitakkiin pukeutunut ylimielinen nuorukainen oli… Raven. Ennen kuin Raven-gimmickiä oli keksitty. Tästä ei voi olla nauttimatta. Scott Levy oli siis tässä vaiheessa nuori, uransa alussa oleva painija, joka oli aloittanut painimisen 1980-luvun lopussa muun muessa Puerto Ricossa ja Kanadassa. Levy käytti nimeä ”Scott the Body”, ja koska hän oli hyvännäköinen nuori mies, hänestä tehtiin vartalollaan ylpeilevä ylimielinen idiootti, joka oli muun muassa Missy Hyattin toy boy. Kyllä, tämä kaikki on totta. Noustuaan kohtuullisen tunnetuksi nimeksi teksasilaisessa GWF-promootiossa, WCW palkkasi Scott Levyn vuonna 1992 ja antoi hänellä nimen Scotty Flamingo. Muuten Flamingo jatkoi suurin piirtein samaa Scott the Body -gimmickiä, vaikka Missy Hyattin kanssa yhteistyö ei enää jatkunut. Pian WCW-debyyttinsä jälkeen Flamingo oli ottanut yhteen toisen nuoren, hyvännäköisen tulokkaan Marcus Alexander Bagwellin kanssa, ja nyt nämä kaksi saivat sitten selvittää ppv-ottelussa, kumpi olisi todella parempi.

Äskeisessä ottelussa oli yksi liian vihreä painija, tässä ottelussa kaksi sellaista oli laitettu toisiaan vastaan. Ja kuten arvata saattaa, lopputulos ei ollut erityisen kummoinen. Ei, vaikka tämä nuori ja lupaava Scotty Flamingo teki tässä ihan hyvää työtä ja yritti parhaansa. Ja toki myös Bagwell yritti parhaansa, mutta me kaikki kyllä tiedämme vuoteen 2017 mennessä, kumman näistä kahdesta potentiaali oli lopulta merkittävästi suurempi. Vaikka Flamingo teki tässä ihan hyvää työtä ja väläytti pari ihan nättiä liikettä, kokonaisuus oli vielä aika haparoiva, ja asiaa ei auttanut tosiaan se, että vastustaja ei pystynyt kantamaan kokonaisuutta yhtään sen paremmin. Niinpä lopputuloksena oli heikohko ottelu, joka ei ikävä kyllä viihdyttänyt kovin paljon.

* ½ 

Singles Match

Mr. Hughes vs. Ron Simmons

Nyt on kyseessä todella hämmentävä ottelu. Alun perin tämän piti olla joukkueottelu, jossa Cactus Jack ja Mr. Hughes painivat Ron Simmonsia ja Junkyard Dogia vastaan. Ja jos yhtään osaan mitään tulkita, luultavasti ihan alun perin tämän olisi pitänyt olla ottelu, jossa Cactus Jack ja Abdullah The Butcher olisivat kohdanneet Ron Simmonsin ja Junkyard Dogin. SuperBrawlissa nähtiin siis Cactus Jackin ja Ron Simmonsin vihantäyteinen ottelu, jonka post match -kuvioissa Cactus Jackin entinen joukkuepari ja nykyinen vihamies Abdullah The Butcher saapui kehään ja auttoi Cactus Jackia pieksemään Simmonsin. Sekopäiset Butcher ja Jack tekivät siis kaikkien yllätykseksi sovinnon ja aloittivat jälleen yhteistyön. Tuolloin kuitenkin katsomossa ollut entinen WCW-painija Junkyard Dog ryntäsi kehään, hyökkäsi Jackin ja Butcherin kimppuun ja pelasti Simmonsin. Tässä oli siis valmis build tulevalle joukkueottelulle. Harmi vain, että Abdullah The Butcher lähti WCW:stä pian SuperBrawlin jälkeen ja siirtyi painimaan Japaniin AJPW:hen. Niinpä Cactus Jack tarvitsi uuden joukkueparin, ja tuo uusi pari oli jostain syystä möhkälemäinen Mr. Hughes, josta tehtiin Cactus Jackin henkivartija (ikään kuin hän olisi sellaista tarvinnut). Lopulta ottelu koki kuitenkin vielä yhden muutoksen, kun kesken Simmonsin ja JYDin sisääntulon Cactus Jack hyökkäsi brutaalisti JYDin kimppuun ja heitti hänet niin rajusti sisääntulorampilta alas, että JYD jouduttiin kiidättämään ensiapuun. Samalla ottelu muutettiin singles-otteluksi Ron Simmonsin ja Mr. Hughesin välillä, mikä oli vain toiseksi kamalin vaihtoehto koko tästä yhtälöstä (kamalin olisi ollut Hughesin ja JYDin välinen singles-ottelu).

Äääh, ei. Ehdin jo innostua, kun Cactus Jack saapui kehään, mutta innostukseni laski heti monta astetta, kun tajusin, että Jackin joukkuepari ei olekaan Abdullah The Butcher vaan Mr. vitun Hughes. No, onneksi sentään vastapuolella on ihan lupaava Ron Simmons… Ja Junkyard Dog. Paitsi että mitä ihmettä, Junkyard Dog piestäänkin pihalle ennen ottelun alkua! Ja nyt ottelu onkin 1 on 1 -ottelu, eikä Cactus Jack ole matsissa enää mukana. Joten sain sitten lopulta nauttia Mr. Hughesin singles-ottelusta Ron Simmonsin kanssa. Ja vaikka Ron Simmons onkin ihan hyvä brawler, hän ei todellakaan ole kaveri, joka saa revittyä Mr. Hughesista mitään kiinnostavaa irti. Tämä ottelu oli totaalisen tylsä ja turha brawl, ja siitä teki oikeastaan vielä epänautinnollisemman se, että koko matsin kiinnostavin nimi Cactus Jack pyöri ottelun ajan ringsidellä eikä päässyt missään vaiheessa kehään. Ei näin.

Singles Match

Todd Champion vs. Super Invader

Todd Champion kuului muun muassa Steve Armstrongin kanssa niihin WCW:n alakortin painijoihin, joiden sopimusta ei oltu enää jatkamassa. Ilmeisesti Championin sopimus ylsi kuitenkin vielä WrestleWariin saakka niin, että hän pystyi hoitamaan vielä yhden jobbauksen. Niin ikään Championin entinen joukkuepari Firebreaker Chip oli saamassa lähtöpassit WCW:stä, ja hän esiintyi viimeisen kerran ennen lähtöään tämän ppv:n dark matchissa. Kuka sitten oli Todd Championin mystinen maskipäinen vastustaja? WCW kertoi, että kyseessä oli Bangkokista, Thaimaasta kotoisin oleva itämaisiin taistelulajeihin erikoistunut painija Super Invader, jonka Harley Race oli löytänyt reissatessaan Aasiassa ja toi hänet nyt Amerikkaan painimaan. Toistaiseksi Invader oli ollut voittamaton WCW:ssä, ja hänestä oli muodostumassa todellinen uhka. Todellisuudessa Super Invader oli… Hercules. Kyllä, sama Hercules Hernandez, joka sai lähtöpassit WWF:stä vuoden 1992 alussa ja loikkasi sen jälkeen WCW:hen. Hercules oli yksi koko 1980- ja 1990-lukujen tylsimmistä painijoista, ja nyt hänestä yritettiin tehdä kiinnostava tällä älyttömällä gimmickillä.

Lisää turhia ja tylsiä otteluita, juuri sitä tämä momentuminsa kovaa vauhtia menettämäisillään oleva tapahtuma kaipasikin! En oikeasti edes tiedä, mitä mieltä minun pitäisi olla siitä, että WCW yritti tehdä Hercules Hernandezistä kiinnostavan iskemällä hänelle maskin päähän, pistämällä hänelle Harley Racen manageriksi ja väittämällä häntä thaimaalaiseksi ”Super Invaderiksi”. Tavallaan pitää nostaa hattua. Harmi vain, että maskin, ”thaimaalaisuuden” ja kaiken muun alla oli yhä sama Hercules joka oli yhtä epäkiinnostava kuin aina aiemmin. Mikä pahinta, nyt Herculeksella – anteeksi, Super Invaderilla – oli vastassaan painija, joka oli (jos mahdollista) VIELÄ tylsempi ja VIELÄ turhempi kuin hän itse. Kun nämä kaksi sitten pistettiin keskenään rymistelemään, niin turhuuttahan siitä syntyi. Ei ihan totaalista paskaa, mutta puhtaasti huono ottelu silti. Kiitos WCW, näitä on nyt nähty tarpeeksi.

Singles Match

Richard Morton vs. Big Josh

Minulla ei ole oikeasti pienintäkään hajua, miksi tämä ottelu käytiin tässä ppv:ssä. Sekä Morton että Josh olivat koko vuoden 1992 ajan olleet täysin tyhjän päällä, eikä kummallakaan ollut näköpiirissä mitään merkittävää kehitystä parempaan suuntaan. Mortonilla ja Joshilla ei myöskään ollut takanaan minkäänlaista keskenäistä vihanpitoa, tai ainakaan sitä ei tuotu ollenkaan esille. Jostain syystä WCW silti halusi, että nämä kaksi painisivat välttämättä ppv:ssä. Big Josh oli ollut vielä kohtuullisessa nosteessa vuoden 1991 loppupuolella, mutta nyt tuo momentum oli ohi, ja Josh oli vajonnut vain tylsäksi alakortin hahmoksi. Richard Mortonin tilanne oli vielä surullisempi. Koko Mortonin heel-turn oli ollut ihan katastrofaalisen huono idea, ja kun Morton joutui luomaan uraa singles-painijana, kävi nopeasti ilmi, ettei hänellä ollut mitään edellytyksiä siihen. Morton ja Robert Gibson olivat olleet mahtavia juuri Rock ’n’ Roll Expressin vuoksi, mutta nyt tuo joukkue oli hajotettu ja Gibson oli lähtenyt painimaan Jim Cornetten perustamaan Smoky Mountain Wrestlingiin sekä Tenneseen alueen USWA-promootioon.

Aah, lisää yhdentekeviä otteluita. Juuri tämä on ongelma, jos rosteri on vähän turhan kapea ja kaikki kiinnostavat yläkortin nimet on kiinnitetty 5 vs. 5 -pääotteluun. Loppukortti pitää sitten täyttää ilmeisesti tällaisilla Big Joshin ja Richard Mortonin välisillä otteluilla, joissa ei ole mitään pointtia. Oli tämä toki sentään parempi kuin kaksi edellistä ottelua, mutta lähinnä yhden pykälän verran. Se on harmi, koska Big Josh ja Richard Morton ovat kuitenkin ihan hyviä painijoita, mutta tässä heidän keskeisessä ottelussaan ei ollut kyllä mitään jännitettä tai kiinnostavuutta. Kumpikaan ei ollut myöskään parhaassa iskussa, joten lopputuloksena oli lähinnä tylsä tv-ottelutasoinen matsi. Tilannetta ei auttanut myöskään se, että ottelun lopetus (tai tarkalleen ottaen ratkaiseva 3 count) oli täysin botchattu.

* ½ 

WCW Light Heavyweight Championship

Flyin’ Brian (c) vs. Z-Man

Flyin’ Brian oli voittanut WCW Light Heavyweight -mestaruuden Jushin Thunder Ligerilta helmikuussa, minkä jälkeen hän oli puolustanut vyötä aktiivisesti WCW:n light heavyweight -painijoita vastaan ja nostanut vyön arvio parhaansa mukaan. Lopulta Brianin seuraavaksi haastajaksi nousi yksi WCW:n lahjakkaimmista light heavyweight -painijoista Z-Man. Kyseessä oli kuitenkin poikkeuksellinen tilanne sen takia, että Brian ja Z-Man olivat pitkäaikaisia ystäviä, jotka olivat myös pitäneet US Tag Team -mestaruuksia aikoinaan hallussaan. Nyt Z-Man ei kuitenkaan antanut ystävyyden haitata sitä, että hän halusi mestaruuden, joka oli Brianilla. Brian hyväksyi Z-Manin haasteen, ja miesten välille buukattiin mestaruusottelu WrestleWariin, mutta ppv:tä edeltävien viikkojen aikana ystävysten välit alkoivat kiristyä, ja juuri ennen ppv:tä nähdyssä tv-show’ssa he olivat jo ajautua nyrkkitappeluun kesken haastattelun. Toistaiseksi välit eivät olleet kuitenkaan vielä katkenneet mestaruusottelun vuoksi.

Huh, kiitos WCW. Viiden turhan ottelun jälkeen päästiin vihdoin takaisin asiaan – ja millä tavalla! Tämä Light Heavyweight -divisioona oli todellakin vuonna 1992 WCW:ltä hämmästyttävän moderni idea, joka toi todellista vaihtelua kaikkeen muuhun painiin, mitä tämän aikakauden mainstream-promootiot tarjosivat Yhdysvalloissa. Harmi vain, että jostain käsittämättömästä syystä tämä divari tapettiin lopulta aika nopeasti, ja cruiserweightit tekivät kunnollisen paluun vasta vuonna 1996. No, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää. Tämä kahden entisen joukkueparin ottelu oli nimittäin aivan loistavaa menoa alusta loppuun. Oikeastaan tässä ottelussa oli niin taustatarinaltaa kuin itse ottelun rakenteeltaankin tosi paljon samanlaisia elementtejä kuin WrestleManiassa nähdyssä Piper vs. Hartissa. Kaksi ystävystä painimassa mestaruudesta, joka oli aiheuttanut erimielisyyksiä kaksikon välille. Itse ottelussa kumpikaan ei halua huijata, vaikka lähellä ollaan. Suurin ero Hart vs. Piperiin oli, että tässä oli vähemmän verta, brawlausta ja suuria tunteita mutta vastavuoroisesti enemmän high flying -meininkiä ja nopeaa painia. Niinpä lopputuloksena oli ehdottomasti huippuottelu, jollaisia katsoisi ainakin yhden mielellään jokaisessa show’ssa. Flyin’ Brian on pirun kovassa iskussa, ei voi mitään.

* * * * 

IWGP Tag Team Championship Title Shot

Takayuki Iizuka & Tatsumi Fujinami vs. Steiner Brothers

Steinerin veljekset olivat jälleen WCW:n joukkuedivisioonan huipulla! Vielä SuperBrawlissa Steinerit eivät olleet onnistuneet voittamaan WCW Tag Team -mestaruuksia Arn Andersonilta ja Bobby Eatonilta, mutta pian tuon jälkeen uusintaottelussa he nappasivat vyöt itselleen. Pelkkä WCW Tag Team -mestaruuksien hallussapito ei kuitenkaan riittänyt Rick ja Scott Steinerilla. Steiner-veljet olivat voittaneet vuonna 1991 Japan Supershow’ssa myös NJPW:n joukkuevyöt, IWGP Tag Team -mestaruudet, ja he olivat pitäneet niitä hallussaan niin kauan, kunnes Scott loukkaantui. Steinerit olivat siis sitä mieltä, etteivät he olleet hävinneet IWGP Tag Team -mestaruuksiaan koskaan rehdisti, ja siksi he halusivat mahdollisuuden voittaa nuo vyöt takaisin. WCW:n kanssa yhteistyötä tekevä NJPW suostui Steinereiden vaatimukseen siltä osin, että he pääsisivät painimaan mahdollisuudesta haastaa IWGP Tag Team -mestarit. Niinpä WrestleWariin buukattiin IWGP-joukkuemestaruuksien ykköshaastajuusottelu, jossa Steinerit kohtasivat entisen IWGP World Heavyweight -mestarin Tatsumi Fujinamin ja nuoren lupaavan japanilaistähden Takayuki Iizukan muodostaman joukkueen.

Sitten oli tarjolla todella intensiivinen joukkueottelu! Harvoin varsinkaan amerikkalaisten mainsteam-promootioiden puolella nähdään tällaista mäiskintää, joka tuntuu melkein muistuttavan jo oikeaa tappelua. Juuri Scott ja Rick Steiner olivat kuitenkin näihin aikoihin ne kaksi nimeä, joiden tyyli oli parhaimmillaan todella lähellä japanilaista strong style -painia, joten ei ole ihme, että heidät pistettiin usein painimaan japanilaisia huippupainijoita vastaan WCW:n tapahtumissa. Nyt tarjolla oli juuri tällaista hurjaa strong style -meininkiä, jossa oli yhdistetty perkeleellisen tiukkaa tappelua, upeaa tekniikkapainia ja muutamia hemmetin näyttäviä high flying -liikkeitä. Steinereiden Suplexit olivat mahtavia, Fujinamin tekniikkapaini oli hienoa ja Iizukan high flying -liikkeet upeita. Kokonaisuutena matsi oli ehdottomasti huippuluokkaa, mutta silti minun kirjoissani ihan se kirkkain kruunu jäi puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse kuitenkaan MOTYC-otteluiden joukkoon. En oikeastaan osaa edes sanoa, mikä se puuttuva silaus oli. Ehkä sitten parit pienet botchit häiritsivät. Ehkä sitten ottelun flow ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Yhtä kaikki, matsi oli ihan mahtava, ja juuri tällaista joukkuepainia katsoisi mielellään lisää.

* * * * 

WarGames Match

The Dangerous Alliance (Rude & Austin & Zbyszko & Anderson & Eaton) vs. Sting’s Squadron (Sting & Koloff & Windham & Rhodes & Steamboat)

No niin, ja sitten oli vuorossa illan ISO Main Event, jonka taustatarinaa tuskin tarvitsee selittää kovin yksityiskohtaisesti, koska pääpiirteet ovat käyneet jo viime kuukausina selväksi. Kaikki alkoi Halloween Havocista, jossa Paul E. Dangerously palasi WCW:hen ja toi mukanaan Rick Ruden sekä Madusan. Yhdessä tuo kolmikko lupasi viedä vallan WCW:stä, ja muutaman kuukauden sisällä Dangerouslyn Dangerous Alliance kasvoi Steve Austinilla, Arn Andersonilla, Bobby Eatonilla ja Larry Zbyszkolla. Vastaavasti WCW World Heavyweight -mestari Sting nousi Dangerouslyn porukan ykkösvastustajaksi ja alkoi koota Ricky Steamboatista, Barry Windhamista ja Dustin Rhodesista oma porukkaansa, jolla hän taistelu Dangerouslya vastaan. Kuluneen kevään aikana myös Stingin vanha vihamies Nikita Koloff oli tehnyt paluunsa ja liittynyt kaikkien yllätykseksi Stingin joukkoon taistelussa Dangerouslya vastaan. Tosin vielä tämän ottelun alkaessakin monet epäilivät, olisiko Koloff oikeasti Stingin porukan puolella. Muista muutoksista mainittakoon, että Barry Windham oli onnistunut voittamaan WCW Television -mestaruuden Steve Austinilta. US Heavyweight -mestaruus sen sijaan oli yhä Rudella ja päämestaruus Stingillä. Tämä 5 vs. 5 WarGames-ottelu oli siis nyt näiden porukoiden vihanpidon lopullisesti ratkaiseva ottelu. Stingille tämä ottelu oli siitäkin jännittävä, että viime kuukausina lähinnä Japanissa paininut Big Van Vader oli tuhonnut hänen kylkensä niin pahasti, että Sting oli joutunut olemaan viikkoja poissa kehästä, ja tämä oli hänen ensimmäinen ottelunsa tuon loukkaantumisen jälkeen.

Ohhoh. Aika harvassa ovat olleet koko tämän massiivisen projektini (puhun siis sekä vuosista 1995-2006 että vuosista 1983-1992) ottelut, joille olen päässyt antamaan viisi tähteä. Olen ottanut tietoisesti sen linjan, että annan viisi tähteä vain todella poikkeuksellisissa tapauksissa, koska se tarkoittaa oikeasti sitä, että ottelu on ollut mielestäni täydellinen ja että siinä ei ole ollut mitään parannettavaa. En muista edes, mikä viimeisin tällainen ottelu on projektissani ollut, luultavasti Ricky Steamboatin ja Ric Flairin ottelu vuodelta 1989. Nyt kuitenkin… Tässä se on. Viiden tähden ottelu. Tämä jos mikä on aivan täydellinen tietyn aikakauden HC-ottelu. Samalla tavalla kuin rakastan historian ensimmäistä Elimination Chamberia aivan älyttömästi, rakastuin tähän otteluun heti aivan yhtä palavasti. En ollut ikinä ennen nähnyt tätä, mutta onneksi nyt näin. Koska tässä on kaikkea: Upea tarina, aivan täydelliset painijat, mieletön tunnelma, jokainen kymmenestä painijasta antamassa kaikkensa tälle ottelulle, aivan mahtavia yksilösuorituksia, upeita liikkeitä, todella brutaalia menoa ja verenvuodatusta, kokonaisuutena rakenneltu täydellinen tarina, uskomattoman tyylikäs lopetus… Tässä on kaikkea. Tässä ei ollut yhtään hetkeä mistä en olisi tykännyt. Sen sijaan jos luettelisin kaikki mahtavat yksityiskohdat, joista pidin tässä ottelussa, en mitään muuta joutaisi enää tekemäänkään. Ja jotkut vielä väittävät, että monen hengen joukkotappeluista ei ole mahdollista rakentaa aivan loistavia otteluita. Tämä ottelu osoittaa tuon väitteen täysin vääräksi. Juuri tämä ottelu osoittaa sen, miksi WarGames on parhaimmillaan täydellinen ottelustipulaatio. Helvetti, tämä oli täydellinen ottelu. Ja ottelun suurin tähti oli nuori Steve Austin, joka otti ensimmäisistä minuuteista lähtien mielettömän brutaalia bumppia, vuoti verta hulluna ja taisteli loppuun asti ottelussa todella huimasti. Ei voi kuin hattua nostaa.

* * * * *


Tämä ppv on oikein malliesimerkki siitä, miten TBS:n näistä ppv:eistä lyhentämät kaksituntiset versiot toisinaan vääristävät käsitystä WCW:n ppv:eiden laadusta. Esimerkiksi tämä ppv on saanut huimaa suitsutusta niiltä, jotka ovat katsoneet ppv:stä vain kaksituntisen version, josta on leikattu neljä noista turhista väliotteluista pois. Ei ole mikään ihme, että silloin tämä vaikuttaa kokonaisuutena aika helvetin loistavalta ppv:ltä. Pelkästään timanttista kamaa ja yksi heikko väliottelu! Oikeasti noita heikkoja väliotteluita oli viisi, ja niiden osuus ppv:stä kesti turhauttavan kauan. Vaikka odotus sitten palkittiinkin peräti KOLMELLA vähintään neljän tähden ottelulla, joista yksi oli huikea viiden tähden matsi, ei se poista silti tuota väliturhauttavuutta. Niinpä tämä ppv jää juuri ja juuri Hienon alapuolella ja joutuu tyytymään olemaan Hyvä. Kova suoritus silti WCW:ltä, taas.

Wikipedia: WCW WrestleWar 1992

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.12.2017

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania VIII

Next post

Arvio: WCW Beach Blast 1992

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.