Arvio: WCW Beach Blast 1992
Päivämäärä: 20.6.1992
Sijainti: Mobile, Alabama (Mobile Civic Center)
Yleisömäärä: 5 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa jälleen uuteen aikakauteen WCW:n historiassa. Uusi aikakausi sai alkunsa heti edellisen ppv:n WrestleWarin jälkeen, kun väliaikaisena toimitusjohtajana toiminut Kip Allen Frey siirrettiin ensin WCW:n markkinointipuolelle ja hyvin nopeasti kokonaan pois WCW:stä muihin hommiin Ted Turnerin palkkalistoilla. Freyn tilalle uudeksi WCW:n toimitusjohtajaksi sen sijaan saapui… Bill Watts. Nykypäivän painifaneille Wattsin nimi ei välttämättä ole yhtä tuttu, mutta erityisesti 1980-luvulla kaikki tiesivät Bill Wattsin. Watts oli Vince McMahonin ja Jim Crockettin ohella kolmas 1980-luvun iso promoottori: Wattsin promootio Mid-South Wrestling taisteli territorial-aikakauden loppuessa hetken aikaa suhteellisen tasaväkisesti WWF:n ja Jim Crockett Promotionsinsin kanssa, ja monet ’80/’90-luvun isoista tähdistä (kuten Ted DiBiase, Sting ja Magnum T.A.) aloittivat uransa siellä. Vuonna 1987 Watts muutti promootion nimen Universal Wrestling Federationiksi (UWF) ja yritti tehdä promootiosta WWF:n ja JCP:n kanssa kunnolla kilpailevan kansallisen promootion. UWF ajautui kuitenkin vararikkoon, ja JCP osti sen. Ja sitten JCP:stä tuli WCW.
UWF:n kaatumisen jälkeen Bill Watts ei ollut tehnyt käytännössä mitään painibisneksessä. Wattsin nimi oli pysynyt esillä lähinnä, koska sekopäinen Herb Abrams oli pöllinyt vuonna 1991 UWF-nimen ja aloittanut painitoiminnan vanhan promootion nimellä. Tiukkana ja aikakautensa hyvin perinteistä tyyliä edustavana bookkaajana tunnettu Watts oli saanut kyllä useita työtarjouksia (erityisesti WCW:ltä), mutta ne eivät olleet houkutellet häntä. Watts ei myöskään halunnut työskennellä Jim Herdin alaisuudessa, koska Herd ei tiennyt mitään painista ja Watts oli todella perinteiseen painityyliin uskova buukkaaja. Niinpä Watts sanoi hyväksyvänsä WCW:n tarjouksen, kun hänelle tarjottaisiin ”Herdin paikkaa”. Nyt sitä tarjottiin, ja Watts otti paikan vastaan. Hänestä tuli WCW:n uusi toimitusjohtaja. Muutosta kaivattiin, koska WCW:n house show -yleisömäärät, tv-ohjelmien katsojaluvut, ppv-ostoluvut ja samalla myös rahavirrat olivat yhä vain laskussa.
Muutosta Watts myös toi. Heti ensimmäisistä päivistään lähtien Watts toi WCW:hen niin tiukan linjan, ettei sellaista ollut nähty pitkään aikaan. Watts tahtoi muun muassa tehdä lopun kaikesta backstage-lepsuilusta: show’ista myöhästyviä painijoita rankaistaisiin sakoilla, ja show’iden missaaminen johtaisi potkuihin. Lievät loukkaantumisetkaan eivät kelvanneet enää syyksi kiertueelta pois jäämiseen, vaan painijan oli oltava mukana kiertueella, ellei olisi todella pahasti loukkaantunut. Samoin ystävien tuominen takahuoneisiin kiellettiin heti. Taloudellisesti WCW aloitti entistä tiukemman kulukuurin. House show -tapahtumia vähänkin epäolennaisimmilla alueilla peruttiin, ja house show’t keskitettiin vain vahvimmille alueille. K. Allen Freyn aikana WCW oli lisännyt ppv-tapahtumia kalenteriinsa (mistä esimerkkinä toimi juuri tämä Beach Blast), mutta Wattsin johdolla ppv-kalenteria jälleen harvennettiin. Painijoilta kiellettiin steroidien käyttäminen kokonaan.
Lisäksi Watts toi mukanaan myös katsojille näkyviä ”uudistuksia”: tai ennemminkin hän yritti palauttaa WCW:n takaisin 1980-luvulle. Low blow’iden käyttäminen otteluissa kiellettiin kokonaan, samoin kehätolppien ja kehäaitausten käyttäminen aseena. Kehän ulkopuolella painimista kehotettiin välttämään ylipäänsä. Bleidaaminen kiellettiin kokonaan. Top rope -liikkeet kiellettiin kokonaan (tämä on luultavasti Wattsin kaikista kielloista parhaiten tunnettu). Ringside-alueelta poistettiin kehämatot. Kaikkien muutoksien ideana oli se, että WCW yritti nyt jälleen todistaa olevansa ”OIKEAN ’RASSLINGIN” promootio verrattuna viihteelliseen WWF:ään. Osaa muutoksista (erityisesti painijoiden tiukempaa kuria) pidettiin ihan hyvinä, mutta esimerkiksi veren ja ennen kaikkea top rope -liikkeiden kieltäminen heti toimitusjohtajana aloittamisen jälkeen osoitti todella kirkkaasti sen, että Watts ei ollut ollut painibisneksessä viiteen vuoteen ja että hänellä ei ollut mitään hajua siitä, miten ala oli muuttunut sinä aikana. WCW:llä oli esimerkiksi kukoistava ja aikaansa edellä oleva light heavyweight -divisioona, joka ei Wattsin säädösten takia voinut enää käyttää suurta osaa näyttävistä liikkeistään. Samoin kehämattojen poistamista pidettiin täysin idioottimaisena ideana – varsinkin kun osassa osavaltioista matot jouduttiin pitämään yhä, koska LAKI VAATI SITÄ. Ehkä sen olisi pitänyt implikoida jotain kehämattojen oleellisuudesta Bill Wattsille.
Monilla painijoilla oli myös vaikeuksia sopeutua Wattsiin ja tämän äärimmäisen autoritääriseen johtamistapaan, ja ensimmäisten kuukausien aikana WCW menettikin osan painijoistaan. Samalla myös Bill Watts torppasi joidenkin painijoiden saapumisen WCW:hen. Esimerkiksi Jake Roberts oli jo käytännössä tehnyt sopimuksen WCW:hen saapumisesta K. Allen Freyn aikana, mutta Watts ehti saapua johtoon ennen sopimuksen virallistamista, ja Watts ilmoitti heti, että WCW ei halua Robertsia. Samoin WWF:stä lähtemään joutunut Sid Vicious olisi saattanut hyvin palata WCW:hen (jossa oli ollut yksi firman suosituimmista nimistä vuosi sitten), mutta Watts ei halunnut häntä.
WCW oli siis todellakin uuden ajan edessä – osittain uusi aika oli tuonut hyviä muutoksia, osittain huolestuttavia piirteitä – kun kesäkuinen Beach Blast koitti. Yksi K. Allen Freyn ideoista WCW:n johdossa oli lisätä WCW:n ppv:eiden määrää, ja niinpä toukokuisen WrestleWarin ja heinäkuisen The Great American Bashin väliin lisättiin vielä yksi ppv: Beach Blast. WCW:llä oli siis kolmen kuukauden sisällä kolme ppv:tä, mikä oli tähän aikaan todella tiuha tahti. Historian ensimmäinen Beach Blast järjestettiin Alabamassa, ja sen selostajina toimivat Jim Ross ja Jesse Ventura. Niin sanottuina ”hosteina” olivat puolestaan Eric Bischoff ja Tony Schiavone, backstage-haastatteluja ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan.
WCW Light Heavyweight Championship
Flyin’ Brian (c) vs. Scotty Flamingo
Nuori Scotty Flamingo oli debytoinut WCW:ssä vasta vuonna 1992, mutta hän oli debyytistään lähtien tehnyt vakuuttavaa tuhoa erityisesti light heavyweight -divisioonassa, jossa hän oli edelleen voittamaton. Niinpä Beach Blastiin tullessa ylimielisestä ja itseään äärimmäisen komeana pitävästä Flamingosta oli tullut light heavyweight -divisioonan ykköshaastaja. Kokenut Flyin’ Brian oli pitänyt mestaruutta hallussaan helmikuusta lähtien, ja monet pitivät häntä selvänä ennakkosuosikkina tähän otteluun tultaessa – Flamingon voittoputkesta huolimatta. Tilannetta saattaisi kuitenkin muuttaa se, että nyt top rope -liikkeet oli kielletty kokonaan, ja juuri ne olivat olleet Brianin valtti. Top rope -liikeiden kiellosta puheen ollen: koko typerä Wattsin kielto satutti kaikkein pahimmin tuoretta light heavyweight -divisioonaa, joka oli ollut alkuvuoden 1992 yksi WCW:n parhaista asioista. Niinpä pian tämä jäi viimeiseksi ppv:ksi, jossa mestaruutta puolustettiin. Brad Armstrong voitti mestaruuden tämän ottelun voittajalta loppukesästä ja loukkaantui syksyllä, minkä jälkeen mestaruus vakatoitiin. WCW ilmoitti ensin järjestävänsä vakantista mestaruudesta uuden turnauksen, mutta sitä ei käyty koskaan. End of story, cruiserweight-meininki palaisi WCW:hen seuraavan kerran vasta vuosien päästä.
Tämä oli todellinen yllätys. Nuori Flamingo ei ollut varsinaisesti vakuuttanut ensimmäisessä ppv-ottelussaan Marcus Alexander Bagwellia vastaan, minkä takia en ollut aivan varma, olisiko hän valmis oikeasti kovaan otteluun Brian Pillmanin kanssa. No, vastaus oli myönteinen. Piru vie, nämä vetivät oikeasti helkkarin kovan light heavyweight -ottelun eivätkä antaneet edes uuden typerän ”ei top rope -liikkeitä” häiritä lopussa nähtyä spottailua. Erityisesti Pillmanin Suicide Dive rampille oli murhaavan raju. Toki Pillman tässä matsissa tekikin kovimman työn ja hurjimmat suoritukset, mutta rehellisyyden nimissä myös Flamingo oli hämmästyttävän hyvin ja hoiti oman osuutensa kunniakkaasti. Matsilla oli myös pirun toimiva rakenne (ensin ketjupainia, sitten kovaa tappelua ringsidellä ja sitten spottailua), ja kun aikaakin oli lähes 20 minuuttia, kyllä tämä nousi huippuotteluiden joukkoon. Loistoalku illalle!
* * * *
Singles Match
Taylor Made Man vs. Ron Simmons
Taylor Made Manin ja Greg Valentinen kausi WCW US Tag Team -mestareina oli päättynyt lyhyeen, kun he hävisivät vyönsä Fabulous Freebirdseille. Nyt Taylor oli palannut jälleen keskikortin singles-painijaksi ja sai tällä kertaa vastaansa Ron Simmonsin. Ilmeisesti näiden kahden välillä ei ollut mitään kummempaa feudia: Taylor oli vain sopiva välivastustaja Simmonsille, joka jatkoi edelleen pyrkimyksiä nousta ylemmäs ja ylemmäs kortissa. Simmons ilmoitti ottelun jälkeen Jim Rossin haastattelussa, että hänellä oli vain yksi tavoite: nousta WCW World Heavyweight -mestariksi. Sitä kohti (tai ainakin uutta mestaruusottelua kohti) Simmons tuntui olevan menossa kovaa vauhtia.
Olen monissa arvioissani hehkuttanut Tayloria ja tämän kykyä saada heikoistakin vastustajista yllättävän paljon irti. Tällä kertaa Taylorille – tai sen puoleen Simmonsillekaan – ei voi antaa liikaa kehuja. Molemmat olivat tässä vaiheessa ihan kiinnostavia keskikortin nimiä: Simmons selvässä nousussa, Taylor puolestaan tasainen työmyyrä. Ehkä heidän varsin erilaiset tyylinsä eivät kuitenkaan sopineet lopulta yhteen, koska tämä kaksikon matsi oli lähinnä ihan kiva tv-ottelutasoinen koitos. Toki paljon huonompiakin otteluita on nähty, mutta tästä ei jäänyt paljoa käteen.
* *
Singles Match
Marcus Bagwell vs. Greg Valentine
Nuori tulokas Marcus (Alexander) Bagwell oli paininut kaikissa tämän vuoden ppv:eissä tähän mennessä tälläisissä keskikortin väliotteluissa, eikä Beach Blast tuonut tähän rutiiniin muutosta. SuperBrawlissa Bagwell oli onnistunut voittamaan Taylor Made Manin, mutta WrestleWarissa hän oli hävinnyt Scotty Flamingolle. Nyt Bagwell haki jälleen uutta nostetta kohtaamalla Taylor Made Manin joukkueparin, pitkän linjan konkarin Greg Valentinen. Sen kummempaa taustatarinaa ei tälläkään kohtaamisella ollut.
Äh, Bagwell on kyllä tällä hetkellä yksi turhin nimi koko WCW:n rosterista, vaikka on ollut kuvioissa vasta puoli vuotta. Ei minkäänlaista karismaa, ei minkäänlaista kykyä kiinnostavan ottelun rakenteluun ja ei minkäänlaisia erikoisia osaamisalueita painimisessa. Ja nyt Bagwell sitten vielä pistettiin painimaan kaikista maailman nimistä Greg Valentinea vastaan, vaikka Valentine on konkaripainijoista puolestaan yksi tylsimmmistä. No, Bagwellin kunniaksi täytyy sanoa, että hän myi jalkavammansa tässä ihan hyvin ja että lopetus oli siinä mielessä looginen, mutta paljon mitään muuta tässä ei ollutkaan.
* ½
Falls Count Anywhere Match
Cactus Jack vs. Sting
Sitten päästiin isojen otteluiden äärelle! Erikoista kyllä, WCW World Heavyweight -mestari Sting ei tällä kertaa paininut illan Main Eventissä: Sen sijaan hän kohtasi Cactus Jackin ottelussa, jossa toisiaan vastaan paini kaksi sellaista miestä, joista kummallakin oli WCW:ssä vihamiehiä enemmän kuin tarpeeksi. Cactus Jack oli viime kuukausien aikana ollut sodassa muun muassa Van Hammerin, Ron Simmonsin, Junkyard Dogin, Ricky Steamboatin ja (joukkueparinsa) Abdullah The Butcherin. Sting puolestaan oli taistellut yhdessä ystäviensä kanssa koko Paul E. Dangerouslyn Dangerous Alliancea vastaan, minkä lisäksi Japanista jälleen WCW:hen saapunut Big Van Vader oli ottanut Stingin kohteekseen ja tuhonnut keväällä jo Stingin kylkiluut. Tämän kaiken päälle Sting ja Cactus Jack olivat kuitenkin myös toistensa kimpussa: olivat olleet oikeastaan monen kuukauden ajan, ja erityisesti sekopäinen Cactus Jack oli käynyt aina Stingin kimppuun kun vain ehti. Niinpä kun Cactus Jack haastoi Stingin Beach Blastiin otteluun, jossa selätykset ja luovutukset laskettaisiin missä tahansa ja jossa ei olisi diskauksia ollenkaan, Sting suostui heti. Molemmat halusivat tehdä selvän tästä vihanpidosta. WCW World Heavyweight -mestaruutta ei kuitenkaan ottelussa ollut panoksena, koska tuosta vyöstä oli buukattu ottelu jo The Great American Bashiin. Ja kyllä vain, tämä oli tosiaan Falls Count Anywhere Match – ensimmäinen kerta kun kyseinen ottelumuoto nähtiin ppv:ssä. En ole ihan varma FCA-stipulaation historiasta, mutta voisin väittää, ettei se kovin yleinen muutenkaan ollut näihin aikoihin.
Vaikka tämä olikin pirun viihdyttävä ja intensiivinen matsi ja aikakaudelleen hyvin epätyyllinen HC-mäiskintä, täytyy silti todeta, että kokonaisuutena tämä jäi vähän pettymykseksi. Olen tämän mielipiteeni kanssa ilmeisesti häviävän pienessä vähemmistössä, koska monet pitävät tätä helposti neljän tähden tai neljän ja puolen tähden otteluna. Ehkä olen sitten saastuttanut mieleni kaikilla nykypäivän HC-otteluilla ja tätä matsia on siksi todella vaikeaa arvostella järkevästi, mutta minusta tässä ei vain ehtinyt tapahtua tarpeeksi. Cactus Jackin ja Stingin Falls Count Anywhere Match kuulosti kuitenkin (erityisesti nuoren Jackin indie-promootioissa 1990-luvun alussa painimien HC-otteluiden kulttimaineen ansiosta) sellaiselta ottelulta, jolla WCW:llä olisi mahdollisuus räjäyttää täysin pankki ja tarjota jotain täysin poikkeuksellista. Tähän viittasi vahvasti myös se, kuinka paljon selostajat hehkuttivat sitä, että tappelu saattaisi levitä minne tahansa ympäri kaupunkia. No, lopulta tappelu pysyi koko ajan ringsidellä ja sen lähettyvillä, ja muutenkin ottelu oli liian lyhyt (noin 10-minuuttinen), että se olisi ehtinyt millään nousta klassikkotasolle tai edes huippuotteluksi. Siitä huolimatta niin Sting kuin Cactus Jackin pistivät kroppansa todella rajusti likoon, vetivät kovan HC-rymistelyn ja tarjosivat ehdottomasti hienon matsin. Nautin siis täysin siemauksin siitä, mitä tässä ehti tapahtua, mutta jäin vain kaipaamaan selvästi enemmän. Siksi tämä ei ihan yllä huipputasolle, vaikka kova matsi olikin kyseessä.
* * * ½
30 Minute Iron Man Match
Rick Rude vs. Ricky Steamboat
US Heavyweight -mestari Rick Ruden ja Ricky Steamboatin välinen feud oli ollut yksi koko vuoden 1992 WCW:n kantavista tarinoista, joka ei ollut edelleenkään saanut huipennustaan. Nyt nämä vihamiehet olivat sopineet kohtaavansa toisensa historiallisessa ”Iron Man Challengessa”, jota ei ollut ainakaan merkittävissä amerikkalaispromootioissa käyty koskaan aiemmin. Kyseessä oli siis nykypäivänä meille kaikille tuttu Iron Man Match, jossa Steamboat ja Rude painisivat täyden 30-minuuttisen ottelun. Voittaja olisi se, joka olisi saanut useamman ratkaisusuorituksen tuossa ajassa. Jostain syystä Ruden mestaruusvyö ei ollut panoksena tässä ottelussa: ilmeisesti tässä oli puhtaasti kyse näiden kahden välisesta vihanpidosta ja siitä, kumpi todella oli parempi painija.
30-minuuttin Rick Ruden ja Ricky Steamboatin matsi kuulostaa paperilla ihan unelmaottelulta, mutta on pakko todeta, että SuperBrawlin ottelun tavoin tämä ei yltänyt ihan sellaiselle täydelliselle tasolle kuin olisi parhaimmillaan voinut toivoa. Ehkä se on sitten se, että molemmat edustavat kuitenkin aika sellaista 1980-luvun henkeä (Steamboat toki aika lentävää sellaista) ja heidän teknistyyliset paininsa ovat sitten aika perinteistä painia. Joku ilkeämpi voisi sanoa tylsää, mutta itse en sellaiseksi sentään tätä leimaisi. Minusta tämä oli nimittäin aivan loistavaa, ennen kaikkea pirun taidokasta painia, jonka erityisesti lopetus ja muutenkin nuo fallit oli buukattu erittäin hyvin. Alkupuoli olisi voinut olla vähän räjähtävämpää, nopeampaa ja näyttävämpää, niin olisi oikeasti noustu ihan MOTYC-tasolle. Tällaisenaankin tämä oli silti helposti huippuottelu, ei näiltä vähempää voi toki vaatiakaan. Hauskaa kyllä, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli nimenomaan MOTYC-tasoinen ottelu, vaikka monet samoista arvostelijoista olivat pitäneet puolestaan SuperBrawlin ottelua jopa floppina. Minusta nämä ottelut olivat taas aika lailla yhtä hyviä, tämä ehkä vähän parempi. Tuntuu vähän siltä, että jotenkin tämä ottelumuoto ja 30 minuutin kesto tekivät tästä ottelusta joidenkin silmissä automaattisen klassikon, vaikka minusta taas molemmissa matseissa oli samat vahvuudet mutta myös samat heikkoudet. No, yhtä kaikki, kyseessä oli huippuottelu, ja Steamboat on aivan mahtava.
* * * *
Special Referee: Ole Anderson
The Dangerous Alliance vs. Dustin Rhodes & Barry Windham & Nikita Koloff
Paul E. Dangerouslyn johtama Dangerous Alliance jatkoi entiseen malliin vihanpitoaan WCW:n faceporukan kanssa WrestleWarissa käydyn hurjan WarGames-ottelun jälkeen, mutta pieniä muutoksia tilanteeseen oli tullut. WarGamesissa porukan konkari Larry Zbyszko aiheutti joukkueelle tappion vahingossa, ja Zbyszkon asema Dangerous Alliancessa oli ollut heikko jo pidemmän aikaa. Niinpä pian WrestleWarin jälkeen Dangerous Alliance kääntyi Zbyszkoa vastaan, ja Zbyszkosta tuli face. Turnin hyötyi jäi tosin varsin minimaaliseksi, koska Zbyszko eläköityi aktiivipainijan roolista heti kesän alussa. Zbyszkon tilalle Dangerous Alliancen uudeksi jäseneksi oli suunniteltu Diamond Studdia, mutta tämän sopimus WCW:n kanssa päättyi toukokuussa 1992, eikä sitä jatkettu. Niinpä Dangerous Alliance oli nyt yhden jäsenen verran ohuempi, mutta se ei porukkaa haitannut. Steve Austin onnistui loppukeväästä voittamaan WCW Television -mestaruuden takaisin Barry Windhamilta. Nyt Austin, Eaton ja Anderson kohtasivat sitten Rhodesin, Windhamin ja Koloffin. Ottelun erikoistuomarina toimi Ole Anderson, josta oli Bill Wattsin aikakaudella tehty WCW:n ”päätuomari” tai jotain vastaavaa.
Nyt alkaa olla vähän se tilanne, että tämä feud ei enää tarjoa kovin paljon mitään uutta, minkä takia myöskään näissä otteluissa ei ole enää samaa tunnelmaa. Kun vertaa tämän matsin tunnelmaa esimerkiksi SuperBrawlissa käydyn Windham & Rhodes vs. Zbyszko & Austin -ottelun tunnelmaan, ei tässä ole lähimaillekaan samanlainen meininki. Toivottavasti WCW siis keksii vähitellen jotain uutta, mihin edetä, koska muuten tämä saman toistaminen alkaa maistua vähän turhan pahasti puulta. Tässä vaiheessa vielä kovin suurta hätää ei onneksi ollut, koska kehässä oli kuitenkin monta taitavaa painijaa. Erityisesti nuori Steve Austin paransi otteitaan koko ajan ja oli koko ajan muuttumassa kiinnostavammaksi painijaksi. Tässäkin ottelussa hän jäi parhaiten mieleen. Kokonaisuutena tämä ottelu oli takuuvarmaa ja hyvää joukkuepainia: ei mitään erikoista tai tajunnanräjäyttävää mutta alusta loppuun hyvää painia. Lopetus oli ehkä vähän laimea, mutta sekin sopi oikeastaan siihen, että ottelun erikoistuomarina oli Arn Andersonin ”sukulainen” Ole Anderson.
* * *
Jostain syystä tässä show’ssa nähtiin myös täysin yhdentekevä ja turha ”Bikini Contest”, joka NIMESTÄÄN HUOLIMATTA koostui kolmesta osasta: iltapukukierroksesta, uimapukukierrokesta ja bikinikierroksesta. Jos ette tiedä kahden viimeisen eroa, suosittelen vierailua vaatekaupoilla. Vastakkain tässä todella jännittävässä kilpailussa olivat sitten ainoat WCW:n palkkalistoilla olevat naiset: Madusa ja Missy Hyatt. Kilpailua juonsi Johnny B. Badd (paitsi että Jesse Ventura tunki itsensä mukaan tähän loppuhuipennukseen), ja katsojat pystyivät äänestämään suosikkiaan puhelinäänillä. WCW vieläpä röyhkeästi kusetti yhdessä vaiheessa iltaa, että puhelinäänissä Madusa johtaisi Missy Hyattia erolla 51%-49%, mikä on ihan silkka mahdottomuus, koska Madusa oli heel ja Missy Hyatt puolestaan face, ja tyhmät jenkkikatsojat eivät taatusti äänestäneet Madusaa voittoon. Mutta ilmeisesti lisä-äänien (joista ihmiset siis maksoivat puhelinsoitoillaan) kerääminen kusettamalla väliaikatilanteen ilmoittamisessa oli ihan ok näihin aikoihin? No, koko Bikini Contest oli täyttä kuraa, ja onneksi se saatiin päätökseensä.
WCW Tag Team Championship
Steiner Brothers (c) vs. Terry Gordy & Steve Williams
Kyllä vain, hieman yllättäen tämä oli sitten illan Main Event Rude/Steamboatin tai Jack/Stingin sijaan. Toki logiikka oli siinä mielessä ihan toimiva, että Steinerit olivat tässä vaiheessa suosituimpia kuin koskaan aiemmin, ja koko WCW-fanikunta söi heidän käsistään. Steinerit olivat hallitsevat WCW Tag Team -mestarit, ja lisäksi he olivat IWGP Tag Team -mestaruuksien ykköshaastajia. Mutta nyt he saivat vastaansa WCW:hen saapuneen joukkueen, jota WCW oli monen viikon ajan hypettänyt niin kovaa, että he luultavasti olettivat kaikkien fanien olevan jo aivan mehuissaan Terry Gordysta ja Steve Williamsista. Myös Amerikassa hyvin tunnetut Gordy ja Williams olivat painineet viime vuosina aktiivisesti All Japan Pro Wrestlingissa, ja he olivat muodostaneet siellä tuhoisan joukkueen. Gordy ja Williams olivat voittaneet AJPW Tag Team -mestaruudet siellä neljästi. Nyt WCW oli kuitenkin onnistunut kaappaamaan heidät riveihinsä ja tuonut Gordyn ja Williamsin eräänlaisena ”Japania edustavana” kaksikkona, joka pukeutui japanilaisiin asuihin ja kuulutettiin edustavan Japania. Alusta lähtien Gordy ja Williams olivat ottaneet kohteekseen nimenomaan Steiner Brothersit, koska he halusivat osoittaa olevansa vielä Steinereitakin tuhoisampi joukkue. Suurelle amerikkalaisyleisölle Gordyn ja Williamsin joukkue ei kuitenkaan ollut läheskään niin over kuin WCW (ja Bill Watts) oli toivonut: heille kaksikon Japani-saavutuksilla ei ollut mitään väliä. Gordy oli tuttu erityisesti Fabulous Freebirdseistä (joiden kanssa Gordy ei tehnyt nyt mitään yhteistyötä) ja Williams muuten vain Dr. Death -ajoiltaan.
Tämä ottelu haisi alusta lähtien siltä, että WCW halusi rakentaa tästä ottelun, joka saisi huippuarvosanan – ehkä jopa täydet viisi tähteä. Itse en kyllä kuitenkaan ihan tuohon samaan ylistykseen pysty lähtemään, koska jotenkin tämä ottelu ei vain ollut niin… täydellinen. Ehdottomasti tämä oli loistava, intensiivinen ja fyysinen joukkuebrawl ja laadultaan kiistattomasti huippuottelu. En voi siis väittää mitään muuta kuin nauttineeni tämän katsomisesta. Silti erityisesti ottelun alkupuolisko lähti liikkeelle jotenkin turhan hitaasti ja mitäänsanomattomasti, että minulla kesti aika kauan lämmetä kunnolla tälle ottelulle ja päästä mukaan. En ollut myöskään ottelun lopetuksen suuri fani, se vei vähän fiilistä tältä pois. Silti kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti huippuottelu… Mutta ei sen enempää. Tässä (kuten koko Gordyn ja Williamsin joukkueessa ehkä) oli vähän liian paljon yritystä.
* * * *
Beach Blastia on kehuttu yhdeksi WCW:n parhaista ppv:eistä, ja osittain tuohon näkemykseen on helppo yhtyä. Tässä oli loistava opener, mahtava Main Event, kova 30 Minute Iron Man Match ja vieläpä aikakaudelle hyvin epätyypillinen Falls Count Anywhere Match. Kun tähän vielä lisätään se, että mikään show’ssa (Bikini Contestia lukuun ottamatta) ei ollut täyttä kuraa ja että suurin osa väliotteluistakin oli aivan jees, niin kyllä tämä kiistatta Hieno show oli. Silti sellaiset ihan kiistattomat huippuhetket ja todelliset ikimuistoiset kohdat jäivät puuttumaan, minkä takia tämä ei omissa kirjoissani nouse kyllä aivan parhaiden ppv:eiden joukkoon.
Wikipedia: WCW Beach Blast 1992
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.1.2018
No Comment