Arvio: WWE Backlash 2004

Päivämäärä: 18.4.2004

Sijainti: Edmonton, Kanada (Rexall Palace)

Yleisömäärä: 13 000

WrestleManian lisätittelinä oli Where it all begins… Again, ja tällä teemalla todella jatkettiin myös WM:n jälkeen. Vince McMahon nimittäin saapui ilmoittamaan Raw’ssa, että WWE:ssä järjestetään draft, jossa sekoitetaan Raw’n ja Smackdownin rosterijakoa. Draftissa kaikki painijat, managerit ja muut työntekijät olivat vaarassa tulla draftatuiksi. Draft Lottery järjestettiin maaliskuun toiseksi viimeisessä Raw’ssa, ja sen aikana yhteensä 12 henkilöä vaihtoi rostereita. Sen jälkeen Raw’n ja Smackdownin General Managereilla oli vielä mahdollisuus tehdä lisävaihtoja vuorokauden loppuun saakka.

Raw’n aikana Raw’sta Smackdowniin siirtyivät Triple H, Rene Dupree, Mark Jindrak, Rob Van Dam, Theodore Long ja Spike Dudley. Smackdownista Raw’hon puolestaan siirtyivät Shelton Benjamin, Nidia, Rhyno, Tajiri, Edge ja Smackdownin GM Paul Heyman. Heti draftatuksi tulemisensa jälkeen Heyman ilmoitti irtisanoutuvansa WWE:stä (kayfabessa, todellisuudessa hän jäi firmaan backstage-rooliin), ja Vince McMahon ilmoitti nimittäneensä Smackdownille uuden GM:n, joka hoitaisi loput draftista Raw’n GM:n Eric Bischoffin kanssa. Raw’n jälkeisissä vaihdoissa Bischoff hankki Triple H:n takaisin Raw’hon, sillä HHH oli vaatinut Bischoffia tekemään kaikkensa, jotta Hunter ei päätyisi Smackdowniin. Vastapainoksi Bischoff joutui luovuttamaan Smackdownille Booker T:n ja Dudleyn veljekset. Tämän lisäksi A-Train ja Chuck Palumbo vaihdettiin Smackdownista Raw’hon ja Miss Jackie sekä Rico puolestaan Raw’sta Smackdowniin.

Draftin yhtenä seurauksena oli siis se, että Smackdownilla oli uusi GM. Siitä lisää Judgment Dayn kohdalla. Ennen Backlashia kuitenkin myös Raw’n authority-kuviot muuttuivat, sillä Steve Austin oli ajautunut taas sopimusongelmiin WWE:n kanssa. Juuri ennen Backlashia WWE ilmoitti nettisivuillaan, että Steve Austinin ja WWE:n tiet olivat erkaantuneet. Austin siirtyi joksikin aikaa lähinnä elokuvabisnekseen ja otti taukoa painipuolelta. Paluunsa Austin kuitenkin tekisi jo ensi vuonna, mutta siitä sitten taas myöhemmin. Austin oli lähtöönsä asti hoitanut on screen sheriffin (eli ikään kuin co-GM:n) roolia, mutta hänen lähtönsä jälkeen Raw’n päätösvalta jäi yksin Eric Bischoffin käsiin.

Singles Match

Shelton Benjamin vs. Ric Flair

Shelton Benjamin oli yksi merkittävimmistä nimistä, joka siirtyi Smackdownista Raw’hon draftissa. Tämä tarkoitti samalla World’s Greatest Tag Teamin loppua, ja Shelton Benjaminin singles-pushin alkua. Tämä oli siis nimenomaan se aika, kun Benjaminista alettiin rakennella kovan luokan nimeä Raw’hon ja kun villeimmät visiönäärit näkivät Benjaminissa seuraavan Main Event -nimen. Sinänsä tuollaiset ideat eivät olleet mitenkään utopistisia, sillä Sheltyn alku Raw’ssa oli todella kova: Steve Austin kehotti Benjaminia pyrkimään korkealle ottelemalla debyytissään Triple H:ta vastaan. Näin myös Benjamin teki, ja hän veti HHH:n kanssa lähes 20-minuuttisen ottelun, jota monet pitävät yhtenä vuoden merkittävimmistä tv-otteluista ja muutenkin tärkeimmistä hetkistä Benjaminin uralla. Benjamin nimittäin voitti tuon ottelun kovatasoisen kamppailun päätteeksi pienoisella Chris Benoit’n avulla. Seuraavalla viikolla Benjamin toisti temppunsa päihittämällä HHH:n uloslaskulla, mutta tuo oli liikaa Evolutionille, joka hyökkäsi Benjaminin kimppuun ottelun jälkeen ja pieksi tämän henkihieveriin. Viimeisessä Raw’ssa ennen Backlashia Ric Flair ilmoitti osoittavansa Backlashissa, että Benjamin Triple H -voittoja ei koskaan edes tapahtunut ja että Benjaminista ei ole singles-painijana yhtään mihinkään. Flairin itsetunto oli syystäkin kohdillaan, sillä hän oli Batistan kanssa noussut takaisin World Tag Team -mestareiksi, kun he päihittivät Rob Van Damin ja Booker T:n WM:n jälkeisessä Raw’ssa.

Vähän pettymykseksi jäi tämä ottelu loppujen lopuksi. Startti oli niin vauhdikasta ja toimivaa menoa, että ehdin odottaa tältä jo aika paljon. Sekä Flair että Benjamin olivat alussa tikissä, ja erityisesti Benjamin vaikutti olevan suorastaan elämänsä kunnossa. Tässä Raw’hon siirtymisen jälkeisessä vaiheessa Benjamin oli todellakin tulevaisuuden lupaus, jolta saattoi odottaa mitä tahansa. Tämän ottelun ensimmäisten minuuttien perusteella minäkin olisin ollut täysin valmis liputtamaan Benjaminin ME-pushin puolesta ja ihmetellyt todella suuresti, jos joku olisi väittänyt, että kaveri jää ikuiseksi midcarderiksi. Niin kuitenkin jäi, sillä Benjaminin uralle kävi vähän kuin tälle ottelulle. Aluksi todella paljon suuria lupauksia, joita ei sitten koskaan pystytä täysin täyttämään. Hienon alun jälkeen tämänkin ottelun meno tasaantui, ja jotenkin Flairin hallinan jakso tuntui aika haparoivalta ja täysin epäloogiselta. Sitten Benjamin yritti päästä takaisin vauhtiin, mutta meno oli kömpelömpää kuin aluksi, eikä asiaa parantanut sekään, että homma päätettiin lopettaa aika yhtäkkiä ja vieläpä vaisulla tavalla. Alkunsa ansiosta tämä oli kyllä kiva ottelu, mutta parempaan olisi ollut mahdollisuuksia – aivan kuin Sheltonin urallakin.

* * ½

Singles Match

Jonathan Coachman vs. Tajiri

Toinen Smackdownista Raw’hon siirtynyt painija heti seuraavassa ottelussa! Smackdownin cruiserweight-divisioonan tärkeisiin nimiin kuulunut Tajiri oli siis siirtynyt draftissa Raw’n puolella. Heti ensimmäiseksi hän oli joutunut ongelmiin Sunday Night Heatin selostajan ja Raw’n satunnaisen ilkeilijän Jonathan Coachmanin kanssa, sillä Garrison Cade ja uudelleen muodostunut La Resistance olivat yllyttäneet backstagella Tajiria puhaltamaan green mistin seuraavan pukuhuoneeseen saapuvan painijan kasvoille. No, Coachia ei voi hyvälläkään tahdolla kutsua painijaksi, mutta hänen kasvoilleen Tajiri joka tapauksessa puhalsi sumunsa. Coach tietenkin lähes tulkoon sokastui tästä mististä, ja alkoi saman tien hautoa kostoa Tajirille. Seuraavalla viikolla hän aiheutti Tajirille tappion ottelussa Christiania vastaan ja sitä seuraavalla hän pisti Tajirin ottelemaan mysteeristä ninjaa vastaan. Tajiri voitti tuon ottelun, ja ninja paljastui ottelun jälkeen Coachin Heat-selostajakaveriksi Al Snow’ksi. Niinpä Coachilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta itse kehään Tajiria vastaan, vaikka painilahjoilla häntä ei ollut siunattukaan. Todellista midcard-feudin juhlaa tässä.

En voi kuin hämmästellä WWE:n ratkaisua tämän ottelun buukkauksen osalta. Enkä nyt siis tarkoita sitä, että hämmästelen tämän ottelun buukkamisen tarpeellisuutta ylipäätänsä, sillä se on ihan oma lukunsa kokonaan. Sen sijaan puhun nyt siitä, että jos tällainen ottelu oli jostain syystä saatava ppv:hen, niin eikö olisi järkevä antaa sen ainoan kunnon painijan edes hallita suurinta osaa ottelusta? Varsinkin kun Tajiri on oikeasti pirun lahjakas painija, joka olisi luultavasti saanut Jonathan Coachmanistakin irti ihan ok:n ottelun näyttävillä potkuillaan, vauhdikkailla loikillaan ja vastaavilla. Sen sijaan tästä ottelusta vähintään 80 prosenttia meni Coachin hallinnassa, mikä tarkoitti sitten suurimmaksi osaksi rest holdeja, egoboostailua ja jotain painiliikkeiden yritelmiä. Tajiri teki toki tältäkin osin parhaansa myymällä Coachin otteita kuin kunnon offensivea ja käyttämällä kaiken omalle hallinnalleen suodun hallinnan väläyttämällä muutamia pirun näyttäviä liikkeitä. Tajirin työn ansiosta tämä ei siis vajoa onnettomien otteluiden puolelle, mutta aika heikoksi tämä silti jäi.

* ½

2 on 1 Handicap Match

Christian & Trish Stratus vs. Chris Jericho

WrestleManian Jericho vs. Christian sai post match -kuvioissa dramaattisen käänteen, kun Jerichon ihastus ja mielitietty Trish Stratus kääntyi heeliksi läimäyttämällä Jerichoa avokämmenellä kasvoihin ja auttamalla sitten Christiania Jerichon pieksemisessä. Kaiken päätteeksi Christian ja Stratus marssivat yhdessä pois paikalta ja aloittivat sisääntulorampilla kiihkeän suuteloinnin. Seuraavassa Raw’ssa Christian ja Stratus paljastivat, että he olivat jo pitkän aikaa juonineet yhdessä Jerichon selän takana ja että Trishin kääntymisen syynä oli se, ettei hän ollut koskaan todella antanut Jericholle anteeksi tämän tekoja viime vuoden lopulta. Lisäksi Trish julisti, että Jerichossa ei ollut tarpeeksi miestä hänelle – toisin kuin Christianissa. Jericho oli tietenkin kaikesta tästä ensin täysin musertunut, mutta lopulta hänen sisällään syttyi kostonhimo, joka ei sammuisi ennen kuin hän olisi päässyt kostamaan sekä Christianille että Trishille. Mahdollisuus siihen tarjoutui heti Backlashissa, koska Christian halusi otella Jerichoa vastaan 2 on 1 Handicap Matchissa, jossa Trish pääsisi nöyryyttämään Jerichoa vielä lisää selättämällä tämän sen jälkeen, kun Christian olisi tehnyt esityön.

Ei tällä ottelulla WrestleManian kohtaamisen tasolle päästä, mutta joka tapauksessa kyseessä oli taas viihdyttävä painiottelu, kuten sopii odottaa joka kerta, kun Chris Jericho ja Christian nousevat kehään yhtä aikaa. Ottelun suurin tarina pyöri tietenkin kolmannen pyörän Trish Stratuksen ympärillä, mutta se ei onneksi noussut häiritseväisyyteen asti ottelussa esille, vaikka toki Trishin mukanaolo vaikutti ottelun buukkaukseen juuri sillä tavalla, että klassikkoarvosanat saatiin hylätä saman tien. On sinänsä hieman harmi, että vieläkään Jericholta ja Christianilta ei siis nähty mitään ****-tasolle yltävää kohtaamista, vaikka sen pitäisi ehdottomasti olla näiden kahden tapauksessa mahdollista. Kokonaisuutena ottelu toimi oikein moitteettomasti, ja siinä nähtiin muutamia harvinaisiakin liikkeitä, kuten Christianin jännä Mid-Rope Inverted DDT Jericholle. Näytti tosi pahalta. Lopetus oli varsin tyylipuhdas, ja on mielenkiintoista nähdä, vieläkö tälle seuraa jotain jatkoa.

* * *

WWE Women’s Championship

Victoria (c) vs. Lita

Victoria oli tällä hetkellä WWE:n naisten divisioonan kiistaton nimi, joka oli onistunut WrestleManiassa päihittämään Molly Hollyn ja viemään tältä hiukset. Tuosta lähtien Holly (joka käytti peruukkia) oli kantanut kaunaa Victorialle ja yrittänyt yhdessä Gail Kimin kanssa tuhota tämän elämän. Toistaiseksi Holly ei ollut onnistunut siinä, eikä hän ollut saavuttanut enää edes ykköshaastajan paikkaa Women’s-mestaruuskuvioissa. Sen oli nimittäin vienyt toinen yleisönsuosikki Lita, joka voitti Raw’ssa käydyn Women’s Battle Royal -ottelun, jossa ratkaistiin uusi ykköshaastaja Victorialle.

Vähän itseään toistava nauha alkaa tämä arvosteluni olla tässä vaiheessa, mutta täytyy tästäkin ottelusta todeta, että hieman enemmän olisin odottanut tältä kohtaamiselta. Victoria ja Lita (yhdessä Trish Stratuksen kanssa) olivat kuitenkin tässä vaiheessa WWE:n naisten divisioonan kirkkaimmat tähdet, joten heidän väliseltä kohtaamiseltaan olisi pitänyt olla lupa odottaa mitä tahansa. Lita Women’s-mestaruusottelussa ppv:ssä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, ja Victoria taas täydessä iskussa. Sinänsä ottelu kulkikin oikein mukavasti, ja siinä nähtiin muutamia upeita hetkiä, kuten Victorian Moonsault yläköydeltä. Myös nopeat selätysväihtelyt ja näyttävät counteroinnit saivat ottelulle ihan jännittävän fiiliksen aikaan, mutta lopulta harmilliset haparoinnit ja pari kömpelöä botchia aiheuttivat sen, että missään vaiheessa tämä ei oikein lähtenyt ihan täysillä käyntiin. Lopputulos oli parhaimmillaankin vain ”ihan jees”, joten ei tällä yli kahden tähden päästä. Harmi, sillä aineksia enempään olisi kyllä.

* *

WWE Intercontinental Championship
No Holds Barred Match

Randy Orton (c) vs. Cactus Jack

Mick Foleyn ja Randy Ortonin pitkä ja raju feud ei ollut päättynyt suinkaan WrestleManiaan, jossa Randy Orton ja Evolution olivat ottaneet halpamaisen voiton Mick Foleysta ja The Rockista. WM:n jälkeisessä Raw’ssa Foley hyökkäsi Ortonin kimppuun, ja seuraavassa Raw’ssa Foley vihdoin haastoi Ortonin otteluun, jossa näiden kahden kaikki vihamielisyys tuotaisiin päätökseen ja jossa lopullisesti ratkaistaisiin kaksikon keskinäinen paremmuus. Foleyn ehdottomat stipulaatiot olivat selvät: 1) Intercontinental-mestaruus olisi pelissä, 2) Evolution olisi bannattu ringsideltä ja 3) ottelu käytäisiin No Holds Barred, Falls Count Anywhere -stipulaatioilla. Orton suostui näihin kaikkiin kolmeen, joten ottelu oli valmis käytäväksi. Viimeinen silaus tähän odottavaan klassikkoon saatiin, kun kovaa vauhtia treenannut ja painoa pudottanut Foley alkoi (kayfabessa) menettää henkisen tasapainonsa. Yhdessä Raw’ssa Foley istui pimessä huoneessa backstagella, jossa hän kaivoi lähellä olevasta pahvilaatikostaan vanhan kunnon barbien (pesäpallomailan käärittynä piikkilankaan) ja tuhosi sillä koko paikan, jossa hän oli. Seuraavalla viikolla hän ilmoitti promossaan, että Orton ei ottelisi Backlashissa Mick Foleyta vastaan, vaan sen sijaan paikalle saapuisi Cactus Jack. Ja todella, tähän otteluun saapui aivan entisaikojen Cactus Jackin näköinen Foley, joka oli valmiina uransa yhtään brutaaleimmista otteluista.

Jos joku on vielä samassa tilanteessa kuin minä olin tähän asti ja ei ole jostain käsittämättömästä syystä nähnyt tätä ottelua, nyt on ihan viimeistään aika korjata tilanne. Olen tiennyt, että tämä on ehdoton klassikko-ottelu suurin piirtein siitä lähtien, kun aloin katsoa painia vuonna 2004 ja liityin tänne WrestlingAlertiin. Muistan jo sillein lukeneeni hehkutuksia Cactus Jackin ja Randy Ortonin HC-ottelusta, mutta en kai silloin onnistunut lataamaan sitä. Itse asiassa muistelen, että olin jopa ladannut jonkun version, mutta se oli niin huonolaatuinen, etten jaksanut katsoa sitä kunnolla. Sittemmin olen monta kertaa ajatellut, että tämä pitäisi katsoa, mutta koskaan ei ole tullut sopivaa tilannetta. Nyt olen jo jonkun aikaa suosiolla odottanut vain sitä hetkeä, kun tämä ottelu vihdoin tulee vastaani tässä projektissa… Ja tässä se nyt oli. Upea HC-klassikko. Yksi WWE:n brutaaleimmista mutta samalla huikean viihdyttävistä otteluista. Randy Orton teki itsestään tässä tähden, ja Mick Foley auttoi siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Ottelu oli täynnä aivan mielettömiä bumppeja ja käsittämätöntä HC-menoa, mutta mikään ei ollut tarpeetonta tai tehty pelkästään väkivallan vuoksi. Jokainen bumppi oli tarkkaan harkittu ja jokainen antoi yhden tärkeän palasen tähän ainutlaatuiseen tarinaan. Tämä oli upea kokonaisuus ja malliesimerkki siitä, miten brutaali ottelu ei ole mauton, kun homma on hoidettu kunniakkaasti ensisekunnista viimeiseen.

* * * * ½

Tag Team Match

La Resistance vs. The Hurricane & Rosey

Tällä ottelulla ei ollut mitään mainittavaa storylineä, ja tämä buukattiin muutenkin vasta Sunday Night Heatissa, joten tätä voi hyvällä omallatunnolla kutsua filleriksi ja jopa curtain jerkiksi. Ainut taustatarinan tapainen oli se, että Hurricane oli voittanut Rob Conwayn ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, ja nyt nämä Raw’n joukkuedivarin midcarderit kävivät toisiaan vastaan ppv-ottelussa. Ottelun todellinen taustatarina liittyi henkilöön, joka ei virallisesti ollut edes osa tätä ottelua mutta joka oli oikeasti ottelun tärkein nimi. Puhun nyt muuan Eugenesta, joka oli tehnyt WWE-debyyttinsä pian WrestleManian jälkeen Eric Bischoffin ”spesiaalina” veljenpoikana. Bischoff ei voinut sietää tätä sympaattista mutta hieman vajaavaista veljenpoikaansa mutta joutui kuitenkin sukulaissuhteiden takia tekemään tämän kanssa sopimuksen. Heti sopimuksen teon jälkeen GM määräsi hieman ennen WM:ää comebackinsa tehneen William Regalin Eugenen valvojaksi. Tähän mennessä Eugene oli sekaantanut tahtomattaan muutamiin otteluihin ja aiheuttanut yleistä hämmennystä Raw’n rosterissa. Yleisöhän söi aivan täysin Eugenen kädestä tämän uran alkuaikoina, ja Nick Dinsmoren ura tällä ainutlaatuisella hahmolla oli vasta lähdössä nousuun. Mitenkö sitten Eugene liittyy tähän otteluun? Siten, että hän saapui pyörimään ringsidelle ottelun alkupuolella, ja sen jälkeen kyse olikin lähinnä Eugene-show’sta.

Koska yhdessä fillerissä (Coach vs. Tajiri) ei olut tarpeeksi tämän ppv:n osalta, tarvittiin vielä toinen täysin merkityksetön ottelu samaan korttiin. Mitäpä jos olisitte vaikka laittaneet tälle ottelulle edes jonkun panoksen, kuten ykköshaastajuuden joukkuemestaruusvöihin? Olisiko se ollut jotenkin huonoa buukkausta? No miten vain, tässä sitä nyt oltiin. Hurricane ja Rosey vastaan La Resistance. Sinänsä en tosin halua valittaa liikaa, koska (kuten jotkut ehkä muistavat) Hurricane on lähes tulkoon suosikkipainijani, joten hänen näkeminen ppv:ssä on aina suurta iloa. Harmi vain, että tällä kertaa tässä ottelussa ei ollut kyse Hurricanesta tai sen enempää Roseysta kuin La Resistancestakaan. Ottelun buukkauksen ainut syy tuntui olevan se, että tähän saatiin ovelasti tungettua Eugene pyörimään kehän laidalle ja keräämään kaikkien sympatiat. Samaan aikaan nämä neljä lahjakasta painijaa yrittivät järjestää ihan oikean painiottelun kehässä, ja kieltämättä he onnistuivat siinä kohtuullisesti. Conway täräytti Hurricanen maahan tosi rajulla Top Rope Neckbreakerilla, ja Hurricane puolestaan loikkasi näyttävällä Crossbodylla kehästä ulos La Resistancen päälle. Näistä parista hienosta hetkestä huolimatta ottelu jäi aika torsoksi, kun suurin osa huomiosta suunnattiin kehän ympärillä pyörivään Eugeneen.

* ½

Singles Match

Kane vs. Edge

Luultavasti Raw’n kovin hankinta (jos Triple H:n takaisinhankkimista ei lasketa) Smackdownilta oli Edgen siirtyminen punaisen rosterin puolelle. Edgehän oli loukkaantunut pahasti helmikuussa 2003, joten hän oli ollut noin 13 kuukautta sairaslomalla, kun hänet draftattiin loukkaantuneena Smackdownista Raw’hon. Kaikkien shokiksi Edge teki samana draft-iltana comebackinsa sairastuvalta, ja heti ensitöikseen Raw’ssa hän iski uuden pomonsa ja Raw’n General Managerin Eric Bischoffin maahan Spearilla. Bischoff ei arvatenkaan tykännyt Edgen tavasta tehdä comeback WWE:hen ja saapua Raw’n puolelle, ja niinpä hän buukkasi Edgelle Backlashiin ottelun Kanea vastaan. Edgellä oli varsinaista epäonnea, sillä heti paluunsa yhteydessä hän mursi kätensä, ja niinpä seuraavien viikkojen ajan hän joutui pitämään kipsiä kädessään. Neuvokas Edge ei kuitenkaan antanut tuon murskasta hänen paluutaan, vaan Edge käytti tuota kipsiä hyödykseen käydessään taisteluun Edgeä vastaan. Edge onnistui Raw’ssa kolkkaamaan Kanen tajuttomaksi kipsillään, mikä ei miellyttänyt Bischoffia ja tämän apuria Johnny Nitroa. Niinpä viimeisessä Raw’ssa ennen Backlashia Nitro määräsi, että Edge hyllytettäisiin välittömästi, jos tämä jäisi kiinni kipsin käyttämisestä ottelussa Kanea vastaan.

Vielä näköjään mahtui yksi pettymys tälle illalle. En tiedä, oliko Edge oikeasti vielä loukkaantunut vai oliko tässä kyse vain ring rustista, mutta ikävä kyllä Edge ei vielä tässä ottelussa ollut lähelläkään sitä tasoa, jolla hän oli ennen loukkaantumistaan. Paikoitellen Edge liikkui kyllä oikein hyvin ja sai aikaan kivan näköistä offensiiviä mutta osittain meno oli jotenkin yllättävän kömpelön ja vaisun näköistä. Asiaa ei auttanut sekään, että Edgen vastustajana oli Kane, joka ei varsinkaan tässä vaiheessa uraansa ollut mikään maailman vetrein painija, joka kantaisi toista huippusuorituksiin. Osakritiikki pitää antaa myös yleisölle, joka tuntui olevan yhä hieman pöllämystynyt Ortonin ja Cactus Jackin ottelusta ja istui lähes koko ottelun ajan yhtä hiljaa kuin hautajaisissa. Loppujen lopuksi ottelu oli vieläpä aika lyhyt, joten kokonaisuutena tästä jäi vain juuri ja juuri edes tv-ottelun tasolle yltäneen koitoksen fiilis. Odotan paljon enemmän Edgeltä tulevissa ppv:eissä.

* *

World Heavyweight Championship

Chris Benoit (c) vs. Triple H vs. Shawn Michaels

WrestleMania oli päättynyt ikimuistoisiin voitonjuhliin, kun Chris Benoit seisoi kehässä ensimmäistä (oikeasti toista) kertaa urallaan World Heavyweight -mestarina yhdessä parhaan ystävänsä Eddie Guerreron kanssa. WM:n jälkeisessä Raw’ssa yleisö sai nautiskella vielä lisää, kun Benoit tyrmäsi ex-mestari Triple H:n tajuttomaksi mestaruusvyöllä ja päihitti myöhemmin Shawn Michaelsin kanssa Randy Ortonin, Batistan ja Ric Flairin. Draft-jaksossa Michaels anoi Bischoffilta siirtoa Smackdownin puolelle, mutta Bischoff ei tähän suostunut vaan buukkasi sen sijaan Backlashiin mestaruusottelun hänen ja Benoit’n välille. Kun Bischoff sai draftattua Triple H:n takaisin Raw’hon, lisäsi hän myös ex-mestarin tuohon mestaruusotteluun, mikä tarkoitti WM-rematchia ja samalla Benoit’n ensimmäistä mestaruuspuolustusta. Ppv:tä edeltävinä viikkoina jatkettiin Benoit’n, HHH:n ja Michaelsin erimielisyyksien rakentelua, vaikka BL:ään tultaessa homma alkoikin keskittyä taas enemmän HBK:n ja HHH:n välisiin riitoihin. Tämä ppv muuten järjestettiin Benoit’n kotikaupungissa Edmontonissa, joten koko kanadalaisyleisö oli täysin sataprosenttisesti home town heronsa takana. Benoit oli koko viikon kiertänyt kotikaupunkiaan ja nauttinut suosiosta. Edmontonin kaupunki oli jopa julistanut tämän sunnuntain (18.4.) ’Chris Benoit’ Dayksi, joka näin 10 vuotta myöhemmin tuntuu hieman – noh – samalta kuin nähdä hymyilevä Nancy Benoit ringsidellä kannustamassa miestään tämän kävellessä kehään.

On aika vaikea eritellä, miksi tämä ottelu ei saavuta minun arvoasteikollani sitä samaa kunniakasta ja äärimmäisen harvinaista viiden tähden arvosanaa, jonka WrestleManian Main Event sai. Ehkä tärkein juttu on juuri se, että WM:n ottelu oli ensimmäinen laatuaan, sellaisenaan uniikki ja aivan huikean mieletön kokemus. Tämä oli kuitenkin ’vain’ uusintaottelu, ja vaikka panokset olikin ladattu pirun isoiksi ja vaikka nyt oltiinkin Benoit’n kotikaupungissa, silti se ensimmäisen kerran käsittämätön fiilis puuttui tästä. Silti en voi muuta kuin kehua tätä ottelua ja tämän buukkausta. Buukkauksessa oli selvästi yritetty tuoda tähän mukaan elementtejä, joita ei ollut mukana WM:n ottelussa. Niistä tärkeimmät olivat ensinnä Benoit’n kotikaupungin sankarin roolin hyödyntäminen ja toiseksi kanadalaisyleisön silmittömän Michaels- ja Earl Hebner-vihan käyttäminen hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla. Hetki, kun Michaels pitää Benoit’ta Sharpshooterissa, Earl Hebner juoksee paikkaamaan tajutonta tuomaria ja yleisö repeää buuaukseen, on kiistatta hinnaton. Tähän kun sitten lisätään se, että kaikki kolme tekivät taas kehässä aivan kaikkensa ja antoivat itsestään kaiken mahdollisen (Michaels ehkä kaikkein eniten), on kyseessä jälleen kiistaton klassikko-ottelu. Kovalle tasolle on Raw’n ME-meininki noussut viime vuoden alhosta.

* * * * ½

Ja taas listaa siitä, ketkä tässä ppv:ssä nähdyt painijat olivat mukana samassa kuussa järjestetyssä WWE:n ppv:ssä jo projektini ensimmäisenä vuotena (1995). Huhtikuussa 1995 järjestettiin historian ensimmäinen In Your House -ppv. Tässä show’ssa esiintyneistä henkilöistä tasan yksi oli mukana tuossa IYH:ssa:

– Jerry Lawler (Ottelussa Bret Hartia vastaan)

Aika selvästi kahden ottelun ppv:hän tämä oli, mutta kun ne kaksi ottelua olivat niin törkeän kovia, niin ei tätä tapahtumaa voi pahemmin kritisoida. Oikeastaan aika samanlainen rakenne kuin Royal Rumblessa. Lisäksi Chris Jericho ja Christian hoitivat oman tonttinsa alakortissa sen verran tyylikkäästi, että ppv:ssä nähtiin kolmaskin vähintään kolmen tähden ottelu, joten oli tässä palaset kohdillaan. Lisäplussaa pitää myös antaa uusien tähtien, erityisesti nyt Shelton Benjaminin mutta tavallaan myös Edgen, rakentelusta. Vielä kun saataisiin turhat fillerit pois ja niille tilalle kunnon taustatarinalla varustetut ottelut, olisi tosi kova paketti kasassa. On tämäkin silti juuri ja juuri Hyvä.

Wikipedia: WWE Backlash 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.5.2014

Lisää...

Arvio: WWE Backlash 2004