Arvio: WWE Bad Blood 2003

Päivämäärä: 15.6.2003

Sijainti: Houston, Teksas (Compaq Center)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Noniin. Kuten on tullut jo parissa edellisessä WWE-arvostelussa todettua, WWE oli siirtynyt Judgment Dayn jälkeen brand splitin syventämiseen. Tästä lähtien ainoastaan vuoden neljä suurinta ppv:tä (Royal Rumble, WrestleMania, SummerSlam ja Survivor Series) olisivat brändien yhteisiä. Kaikissa muissa ppv:eissä esiintyisi vain yhden brändin painijoita. Tähän mennessä WWE:ssä oli nähty kolme brändieksklusiivista tapahtumaa, jotka olivat kuitenkin kaikki olleet britti-ppv:eitä. Tämä Bad Blood oli ensimmäinen Jenkeissä järjestetty vain toisen brändin ppv, ja omien ppv-tapahtumien järjestämisen kunniakkaan aloitusvuoron sai Raw. Samalla tämä oli Bad Blood -nimisen tapahtuman paluu WWE:n tapahtumakalenteriin. Vuoteen 2002 asti WWE:n kesäkuiseksi vakio-ppv:ksi oli muodostunut King of the Ring, mutta tuon perinteikkään turnauksen historia oli tullut bränd splitin takia tiensä päähän, eikä tapahtuma saanut enää jatkoa. Sen sijaan kesäkuun ppv:n paikan otti Bad Blood, joka oli tuttu nimi In Your House -ajoilta. Tuolloin yhden vuonna 1997 järjestetyn IYH-ppv:n lisänimenä oli ollut Bad Bloodd. Kyseisen ppv:n ME:nä oli muuten WWE:n historian ensimmäinen Hell In A Cell -ottelu. Selostajinamme tässä paluunsa tehneessä Bad Bloodissa olivat JR ja King.

Tag Team Match

Dudley Boyz vs. Christopher Nowinski & Rodney Mack

Dudley Boyzien ongelmat Christopher Nowinskin ja Rodney Mackin kanssa tulikin selitettyä jo Insurrextionin kohdalla niin tarkasti kuin tämän minifeudin tapauksessa nyt voi ylipäänsä selittää. Parissa viikossa ei mikään ollut muuttunut ratkaisevasti. Dudleyt eivät edelleenkään tulleet toimeen Theodore Longin manageroiman Mackin ja Harvardista valmistuneen painijaneron Nowinskin kanssa. Rodney Mack oli edelleenkin voittamaton Singles-otteluissa. Ennen ppv:tä nähdyssä Heatissa Long oli pyrkinyt saamaan Dudleyiden välille erimielisyyksiä huomauttamalla D-Vonille, että Dudleyidenkin poppoossa vallitsi selvä rotujen eriarvoisuus, sillä Bubba Ray muun muassa aina käskee D-Vonia hakemaan pöydät ratkaisevalla hetkellä. D-Von näyttikin jäävän pohtimaan tätä asiaa tosissaan.

Pitää heti tähän alkuun todeta, että tälläiselle kaikkien ppv:eiden katsojalle (jota ei oikeasti ollut mainittavan paljon, koska vain murto-osa oli nähnyt Insurrextionin) tämä Bad Blood tuntuu monin paikoin vain Insurrextionin kertaukselta, koska ottelut ja feudit ovat edelleen lähes identtiset. Siinä mielessä on hieman ikävää, että tuo viimeinen britti-ppv järjestettiin juuri tässä välissä eikä esimerkiksi toukokuussa, kuten se viime vuonna nähtiin. No, tämä kertauksen maku tuli esille heti illan ensimmäisessä ottelussa, koska tämä oli monin paikoin tosi samanlaista menoa kuin Insurrextion 6-Man Tag Team Matchissa. Ihan kivaa joukkuepainia, mutta ei kuitenkaan millään tavalla erityistä. Koska suurin osa tästä oli jo nähty juuri edellisessä ppv:ssä, ei innostuksen tasonikaan ollut ihan samaa luokkaa. Kyllä tämän siis vaivattomasti katseli, mutta ppv-avauksena tämä ei ollut mitenkään kovin onnistunut. Tämä jäi muuten lupaavan mutta loukkaantumisherkän Nowinskin viimeiseksi ppv-otteluksi. Pian Bad Bloodin jälkeen Nowisnki kärsi pahan aivotärähdyksen, josta hän ei enää toipunut kunnolla painikuntoon. Sen sijaan älykäs (ja oikeasti Harvardista valmistunut) Nowinski siirtyi aikanaan lääketieteen puolelle. Nowinskin johtama joukkio sai kerättyä paljon uutta tietoa painijoille koituvista aivovammoista vuonna 2007 koittaneen Chris Benoit -tapauksen jälkeen.

* *

Raw’n co-GM -kaksikon Steve Austinin ja Eric Bischoffin välit eivät olleet viime aikoina erityisesti parantuneet, vaan kaksikko oli koko ajan ongelmissa toistensa kanssa. Niinpä he olivat lopulta päättäneet selvittää välejään Bad Bloodissa, muttei kuitenkaan perinteisen ottelun muodossa, sillä Austinilla ei ollut enää oikeutta astua kehään painijana. Niinpä Austin kehitteli heille Redneck Triathlonin, jossa Austin ja Bischoff kilpailisivat kolmessa punaniskahenkisessä mittelössä. Lajit arvottiin parinkymmenen eri punaniskaottelumuodon joukosta onnenpyörällä. Ensimmäiseksi ottelumuodoksi oli valikoitu klassinen röyhtäilykilpailu. Bischoffin ja Austinin erimielisyydet olivat toki ihan viihdyttävä lisänsä Raw’n tämän aikakauden kuvioihin, mutta ikävä kyllä tuon kuvion kokonaisviihdyttävyys ei tule kovin vahvasti esille näissä ppv:eihin päätyvissä angleissa. Nytkin yleisölle tarjoiltiin noin viiden minuutin ajan Bischoffin ja Austinin röyhtäilyä, joka ei varsinaisesti ollut kamalan hauskaa. Pahempaa on kuitenkin luvassa.

Singles Match

Test vs. Scott Steiner

Tämänkin ottelun taustatarina tuli selvitettyä aika yksityiskohtaisesti jo Insurrextionin kohdalla. Kaiken takan oli siis nainen, sillä Stacy Keibler oli virallisesti edelleen entisen poikaystävänsä Testin manageri, vaikkei hän enää halunnut olla missään tekemisissä tuon ylimielisen mulkun kanssa. Sen sijaan Stacy tahtoi päästä manageroimaan Scott Steineria, joka taas mielellään tahtoi moukuttaa Stacyn entistä poikaystävää. Testin ja Steinerin yhteistyö oli päättynyt hyvän aikaa sitten, ja nyt oli aika ratkaista kaikki 1 on 1 -ottelussa, jossa oli panoksena Stacyn manageripalvelut.

Aika samanlainen ottelu kuin Insurrextionissa. Steinerin Suplexit olivat hienoja, ja Test hoiti osuutensa oikein muikeasti. Itse asiassa tämä saattoi jopa olla pikkaisen parempi ottelu kuin Insurrextionissa. Ainakin tämä tuntui vähän vauhdikkaammalta. Toisaalta muutosta ei ollut kuitenkaan niin merkittävästi, että sama arvosana riittää hyvin. Miinusta tulee myös siitä, että ottelu lähti käyntiin todella tökeröllä botchilla, kun Steiner yritti hypätä apronilta Testin päälle mutta romahtikin maahan ennen aikojaan. Onneksi ottelussa ei kuitenkaan nähty muita botcheja tai typerryksiä, joten ei tuo hieman huvittavakaan alku lopulta haitannut niin paljoa.

* *

WWE Intercontinental Championship

Christian (c) vs. Booker T

Uudesta lookista ja IC-mestaruudestaan nautiskeleva Christian oli edelleenkin uransa huipulla. Halpamaisen mestaruusvoittonsa (katso Insurrextionin taustatarina jos oli vielä jäänyt epäselväksi) hän oli onnistunut nöyryyttäämään Bookeria useamman kerran. Sen lisäksi Christian oli pari viikkoa sitten paikannut Chris Jerichoa yhden illan ajan talk show -hostina pitämällä oman Peep Show’nsa. Vieraana Christianilla oli lyhyen comebackinsa tehnyt The Rock, joka oli ilmeisesti tehnyt face turnin siirryttyään aktiivipainijasta satunnaiseksi esiintyjäksi. Tuossa haastattelussa Rock (joka oli aikaisemmin nimittänyt Christianin suosikkipainijakseen) aukoi Christianille päätään, ja kaksikko ajautui tiukkaan sanasotaan. Lopulta Jericho saapui Christianin avuksi, ja yhdessä he pieksivät Rockin, kunnes Booker T saapui auttamaan People’s Championia. Booker ja Rock pieksivät yhdessä Christianin ja Jerichon. The Rockin esiintymisen lisäksi tässä feudissa oli nähty muun muassa spinarooni-kilpailu.

Tässä ottelussa jäätiin ikävä kyllä Insurrextionin Intercontinental-mestaruusottelun taakse. Insurrextionin ottelun kohdalla mietin vähän aikaa, olisinko voinut antaa ottelulle arvosanaksi peräti kolme ja puoli tähteä. Lopulta päädyin kuitenkiin kolmeen, koska se ei hyvyydestään huolimatta tuntunut niin erikoiselta. Tämän ottelun alku vaikutti vielä samanlaiselta hyvältä painilta kuin Insurrextionin ottelu, mutta sitten homma kustiin liian aikaisin typerillä count out- ja diskauskikkailuilla. Heikkouksistaan huolimatta on huomautettava, että ottelu oli viihdyttävä Christianin ja Bookerin hyvän työn ansiosta, mutta lopetuksen ja buukkauksen takia tästä jäi pahasti pettynyt fiilis.

* * ½

Koska ensimmäisen osan röyhtäily oli ollut niin hulvatonta, niin kakkoskilpailussa pistettiin vielä paremmaksi. Toisena osana Redneck Triathlonissa oli nimittäin piirakansyöntikilpailu, mutta syötävät piirakat eivät olleetkaan mitä tahansa… If you know what I Mean. Rock kutsuisi tätä kilpailua ”pootang pie eating” -kilpailuksi. Kyllä, vain WWE:ssä päästään tälle tasolle edelleen ppv:eissä. Paremmaksi tämä meni siinä vaiheessa, kun Austin hylkäsi Bischoffin valitsemat ”piirakat” eli neljä nuorta ja kaunista naista. Austin oli saanut oikeuden valita ”piirakan” annettuaan Bischoffille oikeuden aloittaa tämän kierroksen. Niinpä Austin esitteli Bischoffille tämän ”piirakan”, joka paljastui keneksipäs muuksi kuin iki-ihanaksi Mae Youngiksi. Young saapui paikalle järkyttävän hirveissä alusvaatteissa, ja erinäisten mukahauskojen ja lähinnä iljettävien vaiheiden jälkeen Young teki Bischoffille todella kuvottavan Bronco Busterin. Tämän jälkeen Austin luovutti kierroksen, ja näin ollen Bischoff voitti toisen erän. En nauranut kertaakaan tämän Young-episodin aikana. Joko olen tosikko tai sitten vitsi oli tosi kulunut ja lähinnä ärsyttävä.

World Tag Team Championship

Rob Van Dam & Kane (c) vs. La Résistance

Kuten jo Insurrextionin joukkuemestaruusottelun taustatarinassa tuli kirjoitettua, joukkuemestareista erityisesti Kanen ura oli ollut viime aikoina alamaissa. Steve Austin oli yrittänyt parisen viikkoa sitten (kirjaimellisesti) potkia Kaneen uutta energiaa, mutta teolla ei ole ollut kovin positiivisia vaikutuksia. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Van Dam joutui La Résistancen yhteishyökkäyksen kohteeksi, mutta jostain syystä Kane ei saapunut ollenkaan avuksi. Myöhemmin RVD vaati Kanelta selitystä poissaoloonsa, mutta Kane ei vastannut Van Damille yhtään mitään vaan poistui paikalta äkillisesti. Pystyisivätkö Kane ja RVD tällä kertaa yhteistyöhön, kun he joutuivat puolustamaan mestaruuksiaan ranskalaiskaksikko Duprée ja Grenieriä vastaan?

Harmillisesti jo illan kolmas ottelu, joka ei yltänyt Insurrextionin tasolla. Tätä vauhtia Bad Bloodista on kuoriutumassa todellinen pannukakku, sillä Insurrextionkaan ei ollut mainittavan erityinen tapahtuma. Toisaalta luvassa on vielä kolme Main Event -ottelua, jotka voivat pelastaa huomattavan paljon. Ainakaan tässä show’ssa alakortti ei selvästi ole se vahvin osuus, toivottavasti tämä ei ole enne tulevien tapahtumien tasosta. Tästä joukkuemestaruusottelusta on heti alkuun todettava, että tässä oli suuren joukkueottelun rakentamisen sijaan kyse enemmän RVD:n ja Kanen keskinäisten ongelmien ja Kanen henkilökohtaisten vaikeuksien rakentelusta. Tuossa tehtävässään ottelu onnistuikin oikein mainiosti, mutta samalla ottelu jäi kuitenkin painilliselta anniltaan perus tv-tasoisen joukkueottelun laatuiseksi. Ihan kiva muttei mitään erikoista.

* * 

Singles Match

Chris Jericho vs. Goldberg

Chris Jerichon ja Goldbergin feudin taustalla oli WCW-aikaisia erimielisyyksiä. Jos joku saattuu vanhoista arvosteluistani muistamaan, Chris Jericho oli vuonna 1998 WCW:ssä kovassa nosteessa ja yksi midcardin vihatuimmista heeleistä. Monet fanit olivat varmoja, että Jericho olisi vihdoin saamassa ansaitsemaansa ME-pushia, kun hän alkoi pilkata Goldbergiä tätä erinäisillä tempuilla ja promoilla viikko toisensa perään. Feud oli monin tavoin verrattavissa Mizin ja Cenan ensimmäiseen feudiin vuodelta 2009. Tuossakin Miz kantoi feudia viikkojen ajan yksin ilman Cenan minkäänlaista osallistumista. Ero oli vain siinä, että Cena lopulta kohtasi Mizin ottelussa, mutta Goldberg käytti backstage-politikointiaan eikä suostunut ottelemaan ollenkaan Jerichoa vastaan, koska ajatteli midcardilaisen kanssa ottelemisen syövän hänen overiuttaan. Niinpä Jericho kohtasi vuoden 1998 Fall Brawlissa feikki-Goldbergin, ja pian tuon jälkeen feud haudattiin. Jericho lähti vain puolta vuotta myöhemmin WCW:stä saatuaan firman politikoinnista tarpeekseen. Kun Goldberg teki WWE-debyyttinsä vuonna 2003, hän ajautui (ihan oikeasti) takahuoneväittelyyn Jerichon kanssa. Väittely eteni iskujenvaihdon asteelle, ja lopulta Jericho taltutti Goldbergin maahan Headlockilla. Monet pitivät tätä loistavana opetuksena Goldbergille.

WWE päätti hyödyntää näitä henkilökohtaisia ongelmia kayfabe-feudissa, joka alkoi siitä, kun Jericho yritti ajaa Goldbergin päältä limusiinillä. Selitykseksi Jericho antoi sen, että he olivat olleet Goldbergin kanssa hyviä ystäviä WCW:ssä ja että Goldberg oli lopulta vienyt sen kunnian, minkä Jericho olisi mielestään itselleen ansainnut. Goldberg yritti päästä kostamaan Jericholle, mutta Y2J pääsi usean kerran niskan päälle muun muassa suihkuttamalla pippurisumutetta Goldbergin silmiin ja lyömällä tätä terästuolilla päähän backstagella.

Noniin, nyt oli vuorossa illan ensimmäinen ottelu, joka ei ollut tuttu Insurrextionista. Samalla tämä oli tähän mennessä illan paras ottelu muttei silti mikään huippukoitos. Hattua pitää nostaa Goldbergille hurjasta bumpista, jossa hän meni todella rajusti Spearilla turvavallista läpi ja aukaisi samalla päänsä pahan näköisesti. Jericholle puolestaan pitää nostaa hattua siitä hyvästä ja varmasta painillisesta osaamisesta, jonka avulla hän hoiti oman hallintaosuutensa ottelussa mainiosti. Kokonaisuudessaan Jericho näytti tässä ottelussa yllättävänkin hyvältä, eli hänestä ei tehty tosiaankaan mitään Goldbergin pelleä. Siitä lisäplussaa ottelulle. Lopulta on kuitenkin muistettava, että kyseessä oli Goldbergin ottelu, joten paini (ja myyminen) jäävät osittain niin puutteellisiksi, että ei tämä hyvää paremmaksi nouse. Tosin oli tämä paljon parempaa toimintaa Goldbergiltä kuin monesti muulloin.

* * * 

Singles Match

Ric Flair vs. Shawn Michaels

Tämän feudin taustatarina alkoi jo oikeastaan ennen Judgment Daytä, kun Michaels ja Flair olivat ottaneet moneen kertaan rajusti yhteen tässä Triple H:n ja Kevin Nashin feudin ohella. Kuvio sai kuitenkin aivan uuden käänteen JD:n jälkeisessä Raw’ssa, jossa Michaels piti Flairille palopuheen, jossa hän käski Flairia olemaan ”the man” ja lopettamaan HHH:n perässä hännystelyn. Tuona iltana Flair haastoi HHH:n mestaruusotteluun, josta muodostui vuoden 2003 klassikkokohtaaminen. Flair oli todella lähellä voittaa mestaruuden, mutta lopulta HHH vei voiton rehdisti. Ottelun jälkeen koko Raw’n rosteri saapui osoittamaan Flairille kunnioitusta. Seuraavalla viikolla Michaels kertoi promossaan, että Flair oli ollut koko Michaelsin lapsuuden ajan HBK:n suurin idoli. Michaels tahtoi tulla samanlaiseksi tähdeksi kuin Flair. Samana iltana Michaels ja Flair ottelivat joukkueena, mutta tuohon otteluun päättyi HBK:n ja Flairin kuherruskuukausi. Flair nimittäin kääntyi pysyvästi Michaelsia vastaan täräyttämällä tätä Low blow’lla. Seuraavalla viikolla Randy Orton teki paluunsa WWE:hen ja palasi yhteen Evolution-kumppaneidensa Flairin ja HHH:n kanssa. Flair ja Orton pieksivät Michaelsin yhdessä, mutta seuraavalla viikolla he joutuivat puolestaan Michaelsin hyökkäyksen kohteeksi.

Ei tämä ihan sille tasolle noussut kuin olisi sopinut toivoa. Molemmat tekivät kyllä hyvää työtä, ja erityisesti alussa tässä oli oikeasti suuren ottelun tuntua, mutta lopulta joku viimeinen silaus tuntui kuitenkin puuttuvan. Ehkä se oli se, että keskivaiheilla nähtiin vähän vaisuja hetkiä ja pientä sekavuutta sekä myös botcheja liikkeissä. Samalla se suurin fiilis tuntui kieltämättä hiukan vaimenevan, vaikka se osittain palasikin, kun Michaels hyppäsi kehästä ulos pöydällä maanneen Flairin päälle. Kerrassaan upea bumppi, vaikka vähän oudolta tuntuikin, että tuomari ei diskannut Michaelsia sen takia. Kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti siis hieno ottelu, jossa kerrottiin legendan ja vielä suuremman legendan välinen tarina. Molemmat (erityisesti Flair) antoivat kaikkensa. Kaikesta näistä kehuista huolimatta joku viimeinen juttu tuntui vielä puuttuva, ja myös lopetus aiheutti hieman plääh-fiiliksen. Klassikko-ottelua saa siis vielä odotella näiltä kahdelta.

* * * ½

…Ja vielä yksi osa tätä hauskuutta. Nyt nähtiin ensin Bischoffin lip sync -laulua, kunnes Austin keskeytti tilanteen ja sanoi, että Bischoff laulaa yhtä huonosti kuin Austin. Niinpä Stone Cold päätti muuttaa ottelumuodon oman käden oikeudella Pig Pen Funiksi, jossa voittaja olisi se, joka ensin heittäisi vastustajansa sisääntulorampin vieressä odottavaan karsinaan. Yllättäen Austin voitti ottelun pieksemällä Bischoffin 6-0.

World Heavyweight Championship
Hell In A Cell Match
Special Referee: Mick Foley

Triple H (c) vs. Kevin Nash

Triple H:n ja Kevin Nashin feud sen kuin jatkui vain. HHH ja Nash olivat ottaneet yhteen rajusti useaan kertaan, ja Steve Austin oli luvannut Nashille vielä yhden mestaruusottelun Bad Bloodiin, koska Hunter oli säilyttänyt mestaruutensa Judgment Dayssä niin halpamaisesti. Austin oli lisännyt otteluun panoksia tekemällä siitä Hell In A Cellin, jottei Triple H pääsisi millään keinolla pakoon Nashia. Samalla tuo päätös toi kuitenkin mukanaan sen ongelman, että kukaan WWE:n tuomareista ei suostunut tuomaroimaan tätä ottelua, sillä Triple H oli päättänyt Tim Whiten tuomariuran edellisessä Hell In A Cellissä. Niinpä Austin joutui hankkimaan jonkun mielipuolisen ja kipua pelkäämättömän henkilön ottelun tuomariksi. Lopulta Austin oli löytänyt ottelulle täydellisen tuomarin, kun hän ilmoitti Mick Foleyn tekevän WWE-comebackinsa tämän ottelun tuomarina. Foleytä ei ollut nähty WWE:ssä vuoden 2001 lopun jälkeen. Tuolloin Foley ja Vince McMahon ajautuivat oikeasti erimielisyyksiin, ja Foley päätti jättäytyä painibisneksestä kokonaan pois. Foley olikin pysynyt poissa vuoteen 2003 asti, ja viime aikoina hän oli tehnyt joitakin indy-esiintymisiä muun muassa ROHissa. Paluunsa hän teki ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, jossa HHH yritti pelotella Foleytä pysymään poissa tästä ottelusta, mutta Foley ei niin vain alistunut, ja sen sijaan hän kävi rajun tappelun Hunterin kanssa teräshäkin sisällä.

Saatan olla mielipiteeni kanssa aivan yksin, mutta minusta tämä oli todella paljon mainettaan parempi ottelu. Olen vuosikausien ajan lukenut tästä mielipiteitä, ja suurimmassa osassa niistä tämä koitos mollataan täysin lyttyyn. Jotkut jopa väittävät tätä huonoimmaksi HIAC:ksi ikinä, mutta nuo kommentit kertovat kommentoijasta vain sen, että hän ei ole edes nähnyt esimerkiksi Bossman vs. Undertakeria, josta ei voi puhua samana päivänäkään tämän kanssa. Kokonaan toinen kysymys on se, onko tämä ottelu huono. Minusta tämä ei todellakaan ole huono vaan oikeasti hieno koitos. Ei tämä tietenkään ollut mikään kaunis, tekninen tai taidokas painiottelu, mutta ei kai kukaan herranen aika sellaista odottanutkaan? Sen sijaan tämä oli brutaali, intenssiivinen ja ennen kaikkea viihdyttävä hc-brawl, jossa Nash, HHH ja Foleykin antoivat kaikkensa. Verta, rajua aseiden käyttöä ja todellista omistautumista. Ottelun päätteeksi oikein näki, kuinka kaikki olivat poikki. Toki on totta, että tästä jäivät puuttumaan suuret bumpit ja muut ainutlaatuiset hienoudet, ja siksi tämä ei nousekaan huippuotteluksi. Sen sijaan tämä oli hieno ottelu, ja sellaisenaan paljon enemmän kuin olisin ikinä Nash vs. HHH:lta odottanut.

* * * ½

---

Alkukortti näytti vielä todella vaisulta, mutta loppujen lopuksi tästä kuoriutuikin ihan toimiva paketti. Siitä tosin pitää antaa suuri kiitos hienolle Michaels/Flairille, hyvälle Jericho/Goldbergille ja erityisesti suuresti yllättäneelle Nash/HHH:lle. Alakortinkaan otteluista yksikään ei ollut kahta tähteä huonompi, vaikka ottelut eivät mitään superkohtaamisia olleetkaan. Siinä mielessä siis laatu oli yllättävänkin vakaata, ja itse asiassa huonointa antia olivat Austinin ja Bischoffin laimeat kohtaamiset. Oikeista otteluista minulla ei kuitenkaan ole suuremmin moitittavaa, ja hyvien ME-otteluiden ansiosta tämä nousee Ok:n tasolle, vaikka ei tämä silti millään tavalla ikimuistoinen kohtaaminen ollut.

Wikipedia: Bad Blood 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.10.2013