Arvio: WWE Vengeance – Night of Champions 2007

Päivämäärä: 24.6.2007

Sijainti: Houston, Teksas (Toyota Center)

Yleisömäärä: 15 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Vengeance-nimeä kantava ppv oli järjestetty WWE:ssä vuodesta 2001 lähtien, ja vuodesta 2002 lähtien se oli vakiinnuttanut ppv-kalenterissa paikkansa yhtenä kesän väli-ppv:eistä ennen SummerSlamia. Parina viime vuonna Vengeance oli ollut Raw’n järjestämä ppv, mutta koska WWE oli suuressa viisaudessaan päättänyt luopua brand split -ppv:eistä keväällä 2007, oli Vengeance kaikkien muiden tapahtumien tavoin nyt avoin kaikille brändeille. Se ei kuitenkaan ollut isoin muutos tässä tapahtumassa, sillä vuonna 2007 WWE otti selvästi ensiaskelia uudenlaisten ”teema-ppv:eiden” luomiseen. Ilmeisesti Vincent Kennedy McMahon oli päätellyt, että perinteiset vaniljanmakuiset ppv:t eivät enää hoitaneet tehtäväänsä niin hyvin – varsinkin kun niitä ei erottanut toisistaan enää brändijako. Niinpä One Night Standissa oli kokeiltu ideaa, että kaikki matsit oli käyty No DQ -säännöillä ja erikoisstipulaatioilla. Se oli osoittautunut ilmeisen menestyksekkääksi kikaksi, koska nyt tämä Vengeance oli ”Night of Champions”. Toisinsanoen illan aikana puolustettiin kaikkia yhdeksää WWE:n aktiivista mestaruutta. Jippii!

Vengeancen alla suurin puheenaihe WWE:n ympärillä ei ollut kuitenkaan yksikään illan otteluista – vaan Vince McMahon. Mikäs sen parempaa. Pari viikkoa ennen tätä ppv:tä oli järjestetty perinteinen draft, eli osa painijoista vaihtoi paikkaa brändistä toiseen. Iltaa ei kuitenkaan huipentanut yksikään draft-siirto, vaan Vince McMahonin kuolema. Kyllä vain: illan päätteeksi Vince McMahon asteli ylimielisenä limusiiniinsa – ja aivan yhtäkkiä limusiini räjähti käsiin. Lähetys päättyi kuvaan Vincen savuavasta limusiinista. Seuraavassa jaksossa kerrottiin, että Vince oli todellakin kuollut ja että WWE:n omistajan kuolemaa alettaisiin tutkia murhana. Oli selvää, että Vincen limusiini ei ollut räjähtynyt sattumalta – ei varsinkaan, kun käytännössä koko WWE:n pukuhuone vihasi pomoaan. WWE:hen tuotiin FBI:n tutkija selvittämään Vincen kuolemaa. Useita painijoita epäiltiin. Tämän ppv:n jälkeiseen Raw’hon oli luvattu lisätietoa Vincen kuolemasta. Kuulema Vince ei ollut limusiinissa yksin sen räjähdyksen hetkellä. Lisäksi seuraava Raw oli julistettu 3-tuntiseksi spesiaaliksi, joka olisi Vince McMahonin muistelujakso. Tämän ppv:n aikana nähtiin useita angleja, jotka pohjustivat tulevaa.

No, tämä kaikki oli tietenkin vain kayfabea. Vince McMahon ei ollut kuollut. Sen sijaan Vince oli saanut idean erinomaisen edgystä anglesta, jossa leikittäisiin hänen kuolemallaan. Voi olla montaa mieltä siitä, oliko idea, mutta suurin osa WWE:n faneista tuntui vihaavan tätä anglea, koska se osoitti todella huonoa makua. Entistä enemmän pahennusta tämä angle sai osakseen, kun Sherri Martel sattui kuolemaan hieman tuon anglen aloittamisen jälkeen, mutta WWE ei välittänyt tästä oikeasta kuolintapauksesta vaan jatkoi juonikuviota. Itse olen sitä mieltä, että olisi ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mihin tässä anglessa olisi lopulta päädytty ja kuka (Vincen lisäksi) tästä olisi lopulta hyötynyt. Tätä huipennusta ei kuitenkaan koskaan päästy näkemään, koska vain pari viikkoa limusiinin räjähdyksen jälkeen tämän ppv:n jälkeisessä Raw’ssa Vince McMahon ilmestyi lihassa ja veressä seisomaan keskelle kehää – vaikka jakson piti olla hänen kuolemansa kunnioittava jakso.

Häkellyttävä suunnanmuutos johtui tietenkin tosielämän dramaattisista tapahtumista. Chris Benoit’n piti osallistua tähän Vengeanceen ja painia ottelussa CM Punkia vastaan. Benoit ei kuitenkaan ilmestynyt tapahtumaan, ja hän oli ollut poissa WWE:n kiertueelta myös pari ppv:tä edeltävää päivää. Vengeancen aikaan kukaan ei kuitenkaan vielä osannut odottaa, mitä poliisit löysivät maanantaipäivän aikana, kun menivät tekemään tarkastuskäynnin Benoit’n kotoa. Tarkastuskäynti päätettiin tehdä, koska Benoit’han ei ollut saatu yhteyttä pariin päivään. Kuten kaikki hyvin tiedämme, poliisit löysivät Benoit’n kotoa kolme ruumista: Chris Benoit’n, tämän vaimon Nancy Benoit’n ja heidän poikansa Daniel Benoit’n. Maanantain aikana näytti siltä, että Benoit’n oli murhattu kotoaan. Syyllistä ei tiedetty. Painifanit olivat järkyttyneitä. WWE:n työntekijät olivat shokissa. Oli päivänselvää, että tässä tilanteessa WWE ei voisi jatkaa juonikuviota, jossa leikitään omistajan kuolemalla. Niinpä WWE teki ainoan teon, jonka saattoi tehdä: Raw päätettiin järjestää ilman yleisöä, ja Vince McMahon avasi show’n tehdäkseen selväksi, että hän ei ollut oikeasti kuollut. Sen jälkeen Vince kertoi, että suuresti kunnioitettu Chris Benoit oli sen sijaan kuollut edellisenä yönä. Kolmetuntinen Raw omistettiin Chris Benoit’n muistolle… Harmi vain, että Raw’n jälkeisenä päivänä paljastui käänne, joka sai viimeistään kaikki shokkiin. Selvisi, että Chris Benoit ei suinkaan ollut murhan uhri. Ei, Benoit oli itse murhannut vaimonsa ja poikansa ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan. Samana iltana esitetyssä ECW on SyFy -jaksossa Vince McMahon saapui kertomaan tämän käänteen ja ilmoitti, että tämän jälkeen Benoit’ta ei mainittaisi enää lähetyksessä. Ja tuosta päivästä lähtien Benoit on ollut yli kymmenen vuoden ajan WWE:n lähetyksissä henkilö, johon ei ole viitattu lähes koskaan.

Chris Benoit’n murhasta on kirjoitettu painihistoriassa niin paljon, etten nyt oikeastaan tiedä, mitä enempää aiheesta voisi sanoa. Se on varmasti yksi painifaneja eniten ravisuttaneista tapahtumista – ellei se kaikkein ravisuttavin. Kukaan ei ollut aavistanut, että Chris Benoit saattaisi tehdä mitään tällaista. Hän oli paininut WWE:n kehässä aivan normaalin oloisesti alle viikko ennen kuin oli murhannut vaimonsa ja poikansa. Miten tällainen saattaisi olla mahdollista? Asiaa oli täysin mahdotonta käsittää. Jos jotain hyvää tästä kaikesta haluaa hakea, ainakin Benoit’n traaginen tapaus käynnisti keskustelun painijoiden päähän kohdistuneista vammoista. Kun Benoit’n ruumista tutkittiin, selvisi, että hänen aivonsa olivat vammautuneet niin pahasti, että ne vastasivat 85-vuotiaan alzheimer-potilaan aivoja. Tämä johtui siitä, millaisia iskuja Benoit oli ottanut päähänsä koko uransa ajan. Käytännössä Benoit’n kohtalo johti esimerkiksi WWE:ssä päähän kohdistuneiden tuoliniskujen päättymiseen.

Vielä ennen kuin siirryn itse tapahtumaan ja jätän Benoit’n kohtalon käsittelyn tähän, pitää muistella ihan lyhyesti sitä, miten itse sain kuulla tapahtumista. Olin näihin aikoihin painifanina juuri lopettanut WWE:n aktiivisen katsomisen ensimmäisen kerran, koska olin niin kyllästynyt tuotteeseen. Pyörin kuitenkin aktiivisesti IRC:ssä painikanavilla, muun muassa DiaryLand-foorumin kanavalla. Juuri tuolla kanavalla myöhään Suomen aikaan illalla (tai yöllä?) tuli tieto, että Chris Benoit on kuollut. Se oli ihan käsittämätön tieto, ja muistan, kun aktiivisesti kanavalla spekuloimme sitä, kuka olisi saattanut murtautua Benoit’n taloon ja murhata koko perheen. Emme voineet uskoa, että tällaista tapahtuisi. Sen sijaan vielä monta kertaa järkyttävämpää oli se, kun Raw’ssa nähdyn näyttävän Benoit-muistelun ja kolmetuntisen Benoit-hehkutuksen jälkeen kävi ilmi, että Benoit ei ollutkaan uhri, vaan murhaaja. Sitä oli ihan mahdoton tajuta, enkä oikein edes muista, miten reagoin uutiseen ensin. Vähitellen asia oli vain hyväksyttävä.

Sitten itse Vengeanceen. Selostajina Raw’sta JR ja King, Smackdownista JBL ja Cole ja ECW:stä Joey Styles ja Tazz. Haastattelijana Todd Grisham. Ja koska illan teema oli tosiaan ”Night of Champions”, oli tähän tapahtumaan tuotu yleisöön ja backstagelle iso kasa vanhoja mestareita. Illan aikana lyhyen esiintymisen tekivät muun muassa Mike Rotunda, Barry Windham, Ricky Steamboat, Dean Malenko, Magnum T.A., Tony Garea, Rick Martel ja Harley Race.

World Tag Team Championship

Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. The Hardys

Hardyjen ja Cade & Murdochin juonikuvio oli siis jatkunut edelleenkin, mutta One Night Standin jälkeen se oli saanut yllättävän käänteen. ONS:n jälkeisessä Raw’ssa Cade ja Murdoch nimittäin esittivät Hardyille haasteen mestaruuksista, ja Hardyt suostuivat siihen. Mr. McMahonin määräyksestä Hardyt joutuivat kuitenkin puolustamaan vöitään saman tien samana iltana, ja Hardyt kaikkien hämmästykseksi väsyneenä edellisen illan Ladder-ottelusta hävisivät mestaruutensa Cadelle ja Murdochille. Eikä tässä suinkaan kaikki: Cade ja Murdochan olivat esittäneet kevään aikaan rehellisiä painijoita, jotka halusivat kamppailla rehdisti mestareita vastaan, mutta nyt mestaruusvoittonsa jälkeen he osoittivat todellisen värinsä pieksemällä Hardyt brutaaisti keskellä kehää. Tämän seurauksena Hardyt tietenkin janosivat kostoa, ja nyt heille oli sellainen tarjolla.

No, eipä näihin otteluihin ole enää paljon uutta sanottavaa. Hardyjen ottelut Caden ja Murdochin kanssa ovat sellaista takuuvarmaa hyvää joukkuepainia, mutta kieltämättä näin kolmannessa ottelussa ei enää oikeastaan mitään uutta ollut tarjolla. En silti voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt taas hyvin tätäkin katsoessani. Jeff ja Matt Hardy olivat urhoollisesti ottaneet tässä kohtaa tehtäväkseen WWE:n muuten yksipuolisen joukkuedivarin pelastamisen, ja Cade/Murdoch olivat hetkellisen hiljaiselon jälkeen nousseet vuonna 2007 taas uskottavaksi joukkueeksi. Siinäpä ne oleellisimmat sitten oikeastaan olivatkin. Matsi oli jonkun verran lyhyempi kuin kaksi edellisten joukkueiden ppv-ottelua, mutta se ei haitannut, koska kokonaisuutena tämä ajoi asiansa mallikkaasti. Hyvä opener, mennään eteenpäin.

* * *

WWE Cruiserweight Championship

Chavo Guerrero (c) vs. Jimmy Wang Yang

Chavo Guerrero oli voittanut Cruiserweight-mestaruuden helmikuussa No Way Outissa ja päättänyt Gregory Helmsin yli vuoden mittaisen mestaruuskauden, minkä jälkeen CW-mestaruudesta ei ollut puhuttu oikeastaan mitään WWE:n ppv:eissä. Se kertookin pitkälti kaiken oleellisen siitä ”arvostuksesta”, mikä Cruiserweight-mestaruudella oli jäljellä WWE:ssä. Chavo oli sinänsä oikein uskottava nimi CW-mestariksi, ja olisi tällaisella konkarikaudella voinut tehdä mestaruudelle vaikka mitä, mutta ikävä kyllä hänelle ei annettu siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan pari kuukautta tämän ppv:n jälkeen CW-mestaruus haudattaisiin lopullisesti WWE:ssä (kunnes se palaisi aikanaan 2010-luvulla), mutta palataan siihen tulevassa arvostelussa. Nyt CW-divarin ikiaikainen haastaja, cowboy Jimmy Wang Yang oli onnistunut jälleen nousemaan ykköshaastajaksi voittamalla Daivarin, Shannon Mooren ja Jamie Noblen. Sen kummempaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut.

WWE:llä ei vuonna 2007 ollut todellakaan enää minkäänlaista kiinnostusta panostaa cruiserweight-divisioonaansa, mutta on toki hienoa, että vielä tässä Night of Championsissa myös CW-mestaruudesta käytiin oikea ottelu. Chavo ja Wang Yang ovat todella taidokkaita painijoita, ja kun heille annetaan aikaa noin 10 minuuttia painia kunnon ottelu, kyllä he sen myös tekevät. Ei tässä mitään ihan tavattoman erikoista tai tajunnanräjäyttävää nähty, mutta Chavo veti taidokasta tekniikkapainia ja Wang Yang tarjosi pari kivaa spottia. Tuli hyvä mieli tätä katsoessa, ja yleisökin oli kivasti mukana. Ei mielestäni hävinnyt esimerkiksi Slammiversaryn X-Divarin mestaruusottelulle mainittavasti. Harmi, että WWE:tä ei kiinnostanut.

* * *

ECW World Championship

CM Punk vs. Johnny Nitro

Sitten tämä ottelu, johon liittyvät historiallisen murheelliset tapahtumat kävinkin jo läpi arvostelun alussa. One Night Standin jälkeen järjestetyssä draftissa ECW World -mestaruuden juuri takaisin itselleen voittanut Bobby Lashley oli siis draftattu Raw’hon, minkä seurauksena Raw’n virkaatekevä General Manager Jonathan Coachman ilmoitti riisuvansa Lashleylta tämän mestaruuden, koska hän ei ollut enää osa ECW:n rosteria. Lashleyn toinen ECW-mestaruuskausi jäi vain päivän mittaiseksi, ja nyt ECW:lle tarvittiin uusi mestari. Mestaruudesta päätettiin järjestää neljän miehen miniturnaus, johon osallistuivat CM Punk, Marcus Cor Von, Elijah Burke ja juuri ECW:hen draftattu Chris Benoit. Benoit voitti Burken ja Punk Cor Vonin, joten mestaruusturnauksen finaali oli tarkoitus käydä tässä ppv:ssä. Dirt sheetien mukaan Benoit’ta oli kaavailtu ottelun voittajaksi, ja hänen oli tarkoitus aloittaa ECW:ssä veteraanityylinen mestaruuskausi. Koska Benoit ei saapunut paikalle ollenkaan, WWE tarvitsi kuitenkin äkillisesti kakkossuunnitelman, ja Punkin vastustajaksi päätettiin nostaa Raw’sta ECW:hen drafattu Johnny Nitro. Nitro oli ollut aika lailla tuuliajolla sen jälkeen, kun MNM:n ja Hardyjen ikuisuusfeudi oli päättynyt, mutta nyt ECW-siirron toivottiin tuovan hänen uralleen uutta nostetta (ja voi pojat, sitä se todella teki). Mestaruusturnaukseen häntä ei ollut kuitenkaan alun perin suunniteltu, mutta tilanteet muuttuivat äkillisesti, ja nyt hän pääsi noin vain painimaan CM Punkia vastaan vakantista ECW:n mestaruudesta.

Tämä ottelu kärsi aika pahasti olosuhteista. Lähtökohtaisesti Punkin ja Nitron välisen ottelun pitäisi olla ihan huippuottelukamaa, parhaimmillaan jopa MOTYC-menoa. Nyt sellaista ei saatu, mihin iso vaikutus oli toki taatusti sillä, että tämä oli aidosti impromptu-ottelu. Vielä tapahtumapäivänä oletettiin, että Punkia vastaan painisi Chris Benoit, mutta niin ei sitten tapahtunutkaan. Niinpä suunnitelmat jouduttiin muuttamaan lennosta, ja samalla lennosta piti rakentaa kokonainen mestaruusottelu. Tilannetta ei parantanut myöskään se, että yleisö paskoi tämän ottelun päälle chanttaamalla ”We want Benoit” ja jopa ”Boring”. No, boring tämä ottelu ei todellakaan ollut, mutta ei tässä päästy lähellekään sitä, mitä Punk ja Nitro parhaimmillaan pystyisivät. Silti heikompanakin päivänä nämä kaksi taituria painivat kyllä ehdottomasti hyvän ottelun, jota oli ilo katsoa. Toivoin vain enemmän ja pidempää ottelua. Tähän matsiin päättyisi myös Johnny Nitron aikakausi, mutta siitä lisää tulevissa arvioissa.

* * *

WWE Intercontinental Championship

Santino Marella (c) vs. Umaga

Voi pojat! Vihdoin Santino Marellan ensimmäinen ppv-ottelu. Santino Marella oli siis oikealta nimeltään Anthony Carelli, vuonna 2003 uransa aloittanut painija, joka tunnettiin ennen WWE:n päärosteriin nousua parhaiten siitä, että OVW:ssä (WWE:n silloisessa farmiliigassa) ollessaan hän oli nauranut Boogeymanille kehässä, mikä oli raivostuttanut pääbuukkaja Jim Cornetten niin pahasti, että hän oli läimäissyt Carellia kasvoihin. Tämän selkkauksen seurauksena Cornette oli saanut WWE:stä lähtöpassit, eikä häntä nähty WWE:ssä tuon jälkeen yli vuosikymmeneen. Anthony Carellista tuli Santino Marella huhtikuussa 2007, kun WWE järjesti historian ensimmäistä kertaa Raw’n Italiassa. Tuossa jaksossa Vince McMahon ilmoitti, että Umaga puolustaisi Intercontinental-mestaruuttaan ketä tahansa katsomossa olevaa fania vastaan. McMahon valitsi katsomosta vaarattoman ja pienikokoisen näköisen miehen, joka nousi kehään ja kertoi olevansa milanolainen Santino Marella. Piti olla päivänselvää, että Umaga tietenkin tuhoaisi tämän ”fanin”, ja italialaisia nöyryytettäisiin, kun heidän oman kylän poikansa (oikeasti Carelli oli kanadalainen) häviäisi Umagalle. Toisin kuitenkin kävi, kun Bobby Lashley sekaantui otteluun, iski Umagalle Spearin ja auttoi Marellan selättämään Umagan. Selostajat huusivat hämmästyksestä, kun katsomosta nostetusta italialaisfanista oli kehädebyytissään juuri tullut Intercontinental-mestari ja samalla siis WWE:n painija.

Toistaiseksi Marellan hahmo olikin WWE:ssä ollut siis lähinnä olla ultimaattinen underdog: tyhjästä WWE:hen päätynyt italialainen, sympaattinen nuori mies, joka kantoi edelleen harteillaan IC-mestaruutta. Nyt hän oli uransa kovimman haasteen edessä, kun entinen IC-mestari Umaga pääsisi ottelemaan häntä vastaan mestaruudesta 1 on 1 -ottelussa. Umaga ei ollut viime aikoina ehtinyt paljoa keskittyä IC-mestaruuteen, koska hänen oli pitänyt toimia Vince ja Shane McMahonin apuna Bobby Lashleyta vastaan. Nyt Vince oli kuollut, Shane järkyttynyt ja Umagan alkuperäinen manageri Armando Alejandro Estrada oli alkukeväästä piesty lasarettiin, minkä jälkeen häntä ei ollut nähty ollenkaan. Sekopäinen samoalainen puskutraktori hortoili nyt siis Raw’n rosterissa aivan yksin ja kontrolloimattomana, ja kun Jonathan Coachman vieläpä meni myöntämään hänelle IC-mestaruusottelun Vengeancessa, olisi selvää, että Santino Marellan kannalta tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä. Ai niin, Marellan hahmosta vielä sivumainintana pitää todeta, että hänen nimensä oli kunnianosoitus legendaariselle WWE-selostajalle Gorilla Monsoonille, jonka oikea nimi oli Robert Marella.

Tämän ottelun tärkein anti oli se, että ainakaan Houstonin yleisö ei ollut millään tavalla kiinnostunut WWE:n maalailemasta ”sympaattinen underdog-babyface” -tarinasta Marellan kohdalla, koska yleisö käytännössö buuasi Santinolle ja hurrasi villisti, kun Umaga yritti tuhota Marellan. Umaga sai myös kunnon ”Umaga”-chantit (ei vielä ”U-U-Umaga”-chanttia) yleisöltä. No, ottelu oli varsin kelpo squash, joten tällaisenaan tämä hoiti tonttinsa ihan moitteetta. Isompi kysymys on ehkäpä se, pitäisikö IC-mestaruudesta käydä tällaisia squash-otteluita, jotka eivät oikeastaan tee kummankaan painijan tai mestaruuden uskottavuudelle hyvää. Kenen ylipäänsä pitäisi olla kiinnostunut IC-mestaruudesta tämän ottelun jälkeen

*

WWE United States Championship

MVP (c) vs. Ric Flair

Koko WWE-uransa ajan Raw’ssa paininut Ric Flair oli monen yllätykseksi draftattu kesäkuussa Smackdowniin, jossa konkaripainija haki nyt uutta suuntaa uralleen. Viime kuukausina Flair oli feudannut ylimielisen nuorukaisen Carliton kanssa, ja nyt hän ajautui feudiin heti uuden ylimielisen nuorukaisen kanssa, kun Flairista tehtiin US-mestaruuden ykköshaastaja. MVP oli voittanut US-mestaruuden Chris Benoit’lta toukokuussa, ja siitä lähtien hän oli ollut sitä mieltä, että oli ylivoimaisesti Smackdownin paras painija. Nyt hänellä oli mahdollisuus ansaita taas uusi sulka hattuunsa, kun edessä oli ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus ja vieläpä itseään Ric Flairia vastaan.

Ric Flair on tämän vuoden aikana paininut monia nuoria nousevia tähtiä vastaan ppv-otteluissa. Erityisesti Judgment Dayn opener Carliton kanssa oli erityisen ilahduttava matsi, mutta ikävä kyllä tämä ottelu MVP:n kanssa ei yltänyt samalle tasolle, vaan oli enemminkin samaa luokkaa kuin New Year’s Revolutionissa nähty Flairin ja Kenny Dykstran välinen kohtaaminen. Tämä MVP:n ja Flairin matsi oli kaikin puolin perushyvää painia, johon toki oman lisänsä toi se, että Flair osasi aina kertoa simppeleissäkin otteluissa hyvin toimivan tarinan. Ikävä kyllä ottelu ei kuitenkaan noussut missään vaiheessa tätä perushyvää tasoa ylemmäs, ehkä sitten sen takia, että sen enempää MVP:llä kuin Flairillakaan ei ollut edes pyrkimystä saada tästä enempää irti. Kokonaisuudesta huokui sellainen välipuolustuksen fiilis, ja sellaiseksi tämä hoiti kyllä roolinsa ihan mallikkaasti.

* * ½

WWE Tag Team Championship

Deuce ’n’ Domino (c) vs. Sgt. Slaughter & Jimmy Snuka

Deuce ja Domino olivat voittaneet WWE Tag Team -mestaruudet niitä lähes vuoden ajan hallussaan pitäneiltä Paul Londonilta ja Brian Kendrickiltä jo huhtikuussa, mutta sen jälkeen Smackdownin joukkuemestaruudet eivät olleet päässeet lainkaan esille ppv:ssä. Se on sääli, koska Londonin ja Kendrickin mestaruuskausi oli aivan loistava, ja kun se sitten vihdoin päättyi, WWE ei osannut ottaa mitään siitä irti. Deucen ja Dominon uskottavuutta ei ollut onnistuttu nostamaan toivotulla tavalla mestaruusvoitolla, ja nyt he vain lähinnä hortoilivat Smackdownin keskikortissa mestaruuksiensa kanssa. Koska tässä ppv:ssä oli tarkoitus puolustaa kaikkia WWE:n mestaruuksia, myös Smackdownin joukkuemestaruudet olivat nyt pelissä, vaikka mestaruudesta ei ollut käynnissä minkäänlaista feudia. Niinpä Deuce ja Domino saapuivat managerinsa Cherryn kanssa kehään ja julistivat avoimen haasteen mille tahansa joukkueelle. Koska ennen tätä Deuce ja Domino olivat aukoneet päätään katsomossa istuville Tony Garelle ja Rick Martelille, oli WWE:n näkökulmasta vain sopivaa, että mestareiden haastajaksi ilmestyi kaksi WWE-legendaa: Sgt. Slauhter ja Jimmy Snuka. Kyllä vain, Deuce ja Domino päätyivät puolustamaan joukkuemestaruuksiaan kahta eläkeläistä vastaan, koska… Miksipä ei.

Tämän ottelun ehdottomasti kiinnostavin asia oli se, että matsissa vastakkain olivat isä (Jimmy Snuka) ja poika (Deuce). WWE ei toki tätä millään tavalla huomioinut, koska kayfabessa Deucen sukulaissuhdetta legendaariseen isääsä ei ollut ikinä mainittu. Samalla oli kuitenkin päivänselvää, että WWE oli buukannut tämän ”legendojen joukkuemestaruusottelun” juuri siksi, että he saivat yhden kerran isä-Snukan painimaan poika-Snukaa vastaan. No, koska sekä isä-Snuka että Sgt. Slaughter olivat vuonna 2007 jo aivan eläkekunnossa, ei matsissa muuten ollut mitään tajuttoman kiinnostavaa. Deuce ja Domino olivat kyllä yllättävänkin hyvä heel-joukkue, ja he pystyivät kantamaan taidokkaalla heel-työskentelyllään veteraanikaksikon ihan siedettävään otteluun. Vanhuksista varsinkin Slaughter tuntui myös yrittävän parhaansa, ja pystyi Jimmy Snukakin vielä tempaisemaan Crossbodyn, mikä oli jo aikamoinen ylläri. No, kokonaisuutena siis siedettävä ottelu, mutta TNA voittaa kyllä Slammiversaryn 3D vs. Rick Steiner & Animal -ottelullaan tämän kilpailun joukkuemestaruusotteluista, joissa haastajina on kaksi parhaat päivänsä nähnyttä painijaa.

* ½

World Heavyweight Championship

Edge (c) vs. Batista

Smackdownin päämestaruuskuvioissa ei ollut tapahtunut pariin kuukauteen yhtään mitään. Edge piti edelleen hallussaan World Heavyweight -mestarutta, ja hän oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa sekä Judgment Dayssa että One Night Standissa käydyissä otteluissa Batistaa vastaan. Molemmissa voitoissa oli toki Edgelle ominaisesti mukana halpamaista huijausta ja tuuria, mutta yhtä kaikki, Edge oli yhä mestari. Tämä tietenkin raivostutti Batistaa, joka oli edelleen sitä mieltä, että World Heavyweight -mestaruus kuului hänelle. Ja koska ilmeisesti näin kesäkaudella WWE ei vielä halunnut aloittaa mitään uutta feudia WHW-mestaruudesta, Batistalle päätettiin antaa vielä kolmas mahdollisuus voittaa mestaruus Edgeltä Vengeancessa. Tällä kertaa ilmoitettiin kuitenkin, että tämä ottelu oli ”Last Chance Match”. Jos Batista ei nyt onnistuisi voittamaan mestaruutta Edgeltä, hän ei saisi enää koskaan Edgen mestaruuskauden aikana mestaruusottelua.

Öäh, olipa ankea päätös tälle feudille. Judgment Dayssa Edge selätti Batistan halvalla Roll upilla ja One Night Standissa onnistui säkällä pääsemään häkistä pois ennen Batistaa. Nyt oli siis Batistan ”viimeinen mahdollisuus”, eikä WWE:llä ollut halua päättää tätä tarinaa minkäänlaiseen järkevään lopetukseen. Itse asiassa ONS:n ottelun päätös oli ihan hyvä, eikä JD:nkään matsin lopetus ollut kamala. Sen sijaan tämän viimeisen kohtaamisen lopetus oli kyllä totaalista idiotismia: varsinkin kun ottelu päättyi jo yhden kerran tyhmästi, minkä jälkeen Teddy Long tuli käynnistämään ottelun uudestaan – vain jotta ottelu voisi päättyä UUDESTAAN idioottimaisesti. Huoh, nauttiiko WWE faneille vittuilustaan? Muuten olen pitänyt tästä Batistan ja Edgen ottelusarjasta selvästi enemmän kuin monet muut arvioitsijat, ja olisin voinut antaa tällekin ottelulle kolme tähteä, koska painillisesti tämä oli mielestäni hyvä matsi, mutta lopetussekoilu oli kyllä niin täyttä paskaa, että vähennän puolikkaan.

* * ½

WWE Women’s Championship

Melina (c) vs. Candice Michelle

Voi veljet. Jos aikaisemmin tässä arvostelussa arvostelin Cruiserweight-mestaruuden tilaa, ei Women’s-mestaruudella mennyt paljoa sen paremmin, vaikka mestari-Melina on viime kuukausina sentään esiintynyt ppv:ssä. Ongelma vain oli se, että näihin aikoihin WWE:ssä ei oikein ollut kunnollisia naistenpainijoita (tai heitä oli hyvin vähän ja kaikki kiinnostavat otteluparit oli jo nähty lukemattomia kertoja), joten Melinan haastajaksi oli nostettu Candice Michelle, jonka edellytykset kunnollisiin painiotteluihin olivat aika lailla nollissa. Michelle oli pitkään ollut lähinnä Playboy-diiva ja Bra & Panties -henkinen painija, mutta loppukeväästä hänelle oli alettu rakentaa ”sympaattista kasvutarinaa”, jossa hän pyrkii nousemaan aidosti uskottavaksi naispainijaksi ja jopa naisten mestariksi. Tähän asti Melina oli suhtautunut Michelleen koko ajan halveksien, eikä ollut ottanut häntä tosissaan, minkä takia Michelle oli onnistunut yllättämään Melinan jo pari kertaa non title- ja joukkueotteluissa. Nyt Michelle sittene pääsi ensimmäistä kertaa haastamaan Melinan mestaruudesta.

Huh huh, ei voi kyllä sanoa, että tätä WWE:n naisten divisioonan tilaa vuonna 2007 olisi jotenkin ilo katsoa. On tavallaan sympaattista, että Candice Michellestä yritettiin oikeasti rakentaa tällaisen tuhkimotarinan tähteä, mutta kun ongelma on vain se, että Candicella ei ollut minkäänlaista kykyä hoitaa tuon tuhkimotarinan tähden roolia. Mutta koska ilmeisesti mitään parempaakaan ideakaan ei Melinan haastajaksi ilmeisesti ollut, niin Candice sai kunnian, jollaista hän ei olisi koskaan oikeastaan ansainnut. Melina yritti kyllä parhaansa mukaan kantaa Candicea siedettävään otteluun, ja toki Candice selvästi yritti kehässä kaiken, minkä vain ikinä oli oppinut. Sen verran paljon arvostan tätä yrittämistä, että annan tälle juuri ja juuri yhden tähden, mutta paljoa kehuttavaa tässä ottelussa ei ole.

*

WWE Championship

John Cena (c) vs. Bobby Lashley vs. Mick Foley vs. King Booker vs. Randy Orton

Illan Main Eventinä oli tälläkin kertaa vuorossa John Cenan mestaruuspuolustus, kuten oli ollut lähes jokaisessa vuoden 2007 ppv:ssä. Nyt vastassa ei kuitenkaan enää ollut The Great Khali, vaan aivan uudenlainen haaste: neljä entistä mestaria, joista kolme oli aivan uusia haastajia Cenalle. Ensinnäkin kaksi haastajista oli uusia Raw’n rosterissa. Kun ONS:n jälkeisessä Raw’ssa oli nähty draft, oli Raw’hon saapunut sekä ECW:n Bobby Lashley että Smackdownin King Booker. Lashley joutui siis luopumaan samalla ECW:n mestaruudestaan, Booker puolestaan teki paluunsa kehään parin kuukauden poissaolon jälkeen. Bookerilla oli ollut polvivaivoja, minkä takia hän oli jäänyt WrestleManian jälkeen pariksi kuukaudeksi pois kehästä parantelemaan vammojaan. Ja sitten yksi haastajista oli paluunsa tehnyt legenda! Mick Foley oli paininut viimeksi vuosi sitten SummerSlamissa, minkä jälkeen hän oli vetäytynyt pois taas kehistä (koska oli kayfabessa saanut potkut). Nyt hän sitten ONS:n jälkeen teki yllätyspaluun painikehiin, mikä johtui tämän ottelun tarinasta…

…Tai tarinan puutteesta. ONS:n jälkeen Raw’ssa Jonathan Coachman nimittäin ilmoitti, että Vengeancessa John Cenan saisivat haastaa mestaruudesta kaikki halukkaat entiset maailmanmestarit. Niinpä haastajiksi ilmoittautuivat tietenkin Cenan pitkäaikainen vihamies Randy Orton, juuri SD:stä siirtynyt entinen World Heavyweight -mestari King Booker, juuri mestaruudestaan luopumaan joutunut Bobby Lashley… Ja Mick Foley. Foley ei toki ollut pitänyt maailmanmestaruutta hallussaan vuoden 1999 jälkeen, mutta se ei haitannut: hän oli silti entinen maailmanmestari ja halusi mukaan otteluun, eikä Coachman voinut estää häntä, koska WrestleMania-kaudella Foley oli onnistunut huijaamaan Vince McMahonia antamaan hänelle työpaikkansa takaisin. Mitään sen suurempaa kuvioita ei näiden neljän haastajan ja Cenan välille sitten yritettykään rakentaa. Kaikki vain halusivat mestariksi.

Tämän ottelun suurin ongelma oli, että tässä ei oikein ollut mitään rakennetta. Aikaa oli 10 minuuttia, ja kehässä oli viisi Main Event -nimeä (tai no: neljä Main Event -nimeä ja yksi puolieläköitynyt legenda) mäiskimässä toisiaan päättömästi. Koska ottelulle itselleen ei ollut keksitty mitään taustatarinaa, ei ilmeisesti sitten myöskään ottelun kulkuunkaan ollut viitsitty rakentaa mitään tarinaa. Sinänsä tätä oli ihan viihdyttävä katsoa. Varsinin Bobby Lashley teki tässä kovaa duunia ottamalla vastaan pari kovaa bumppia (kuten FU kehän ulkopuolella selostuspöydästä läpi). Silti kun matsilta puuttui punainen lanka, siitä puuttui myös jännitys ja siksi se ei ollut kovin kummoinen ottelukaan. Kokonaisuutena viihdyttävyytensä ansiosta ihan hyvä, mutta enemmän voisi odottaa päämestaruusmatseilta.

* * ½

---

Nyt alettiin päästä sitten sinne varsinaisesti paskemman WWE:n puolelle. Tässä show’ssa ei ollut yhtään yli kolmen tähden ottelua, eli oltiin hyvin lähellä jo puhtaasti surkeaa ppv:tä. Toisaalta tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihan totaalista paskaa, vaan suurin osa oli vähän sellaista kädenlämpöistä kamaa, joten päädyin nostamaan tämän juuri ja juuri Kehnon puolelle vielä. Paljon hyvää tästä on kuitenkin paha keksiä, ja pahoin pelkään, että parempaa ei ole luvassa.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.3.2020