Arvio: WWE WrestleMania 21
Päivämäärä: 3.4.2005
Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Staples Center)
Yleisömäärä: 20 193
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Suurin. Kaunein. Isoin. Hienoin. Ja tietenkin paras. Sitä oli jälleen kerran WWE:n ja koko amerikkalaisen painimaailman kohokohta WrestleMania, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli eteläisen Kalifornian suurkaupunki Los Angeles, minkä kunniaksi WM:n teemana oli WrestleMania goes Hollywood. Teema näkyi vahvasti muun muassa areenan ulkoasussa. Sisääntuloramppia pitkin kulki punainen matto, ja Hollywood-teemaa hyödynnettiin muutenkin näkyvästi. Kaikkein parhaiten Hollywood-teema oli ollut esillä WM:n mahtavissa promovideoissa, joita WWE oli julkaissut yksi kerrallaan koko alkuvuoden ajan. Tapahtumaa ennen fanit saivat myös äänestää suosikkivideotaan, ja äänestyksen voitti tuosta linkittämästäni soittolistastakin löytyvä Taxi Driver -parodia. Omasta mielestäni nämä kaikki promovideot ovat yksiä parhaita taidonnäytteitä WWE:n tiimin kyvystä, ja toivoisin jotain vastaavaa kikkailua useammankin. Selostajinamme tässä suurtapahtumassa Raw’n puolelta JR ja King, Smackdownin puolelta Cole ja Tazz. Tapahtuma alkoi Lilian Garcianin laulamalla America The Beautifulilla.
Singles Match
Eddie Guerrero vs. Rey Mysterio
Kuten NWO:n arvostelussa sanoin, ystävykset Eddie ja Rey olivat kilvoitelleet keskinäisestä paremmuudesta koko alkuvuoden ajan Smackdownissa. Kilvoittelu ei päättynyt edes siihen, kun miehet voittivat yhdessä WWE:n joukkuemestaruudet Bashamin veljeksiltä. Pian NWO:n jälkeen Eddien veljenpoika Chavo nimittäin tuli hieman hämmentämään soppaa puhumalla ensin Reylle backstagelle siitä, kuinka tämän ei koskaan kuuluisi luottaa Guerreroon ja kuinka Eddie jossain vaiheessa puukottaa Reytä selkään saadakseen tästä voiton. Hieman myöhemmin Chavo meni puolestaan puhumaan sedälleen siitä, kuinka tämä asettaa koko Guerreron suvun häpeään häviämällä Reylle kerta toisensa jälkeen. Eddie jäi miettimään Chavon sanoja ja ehdotti viikkoa myöhemmin Reylle, että he tekisivät historiaa ja tekisivät jotain, mitä ketkään WWE:n joukkuemestarit eivät olleet aikaisemmin tehneet – painisivat toisiaan vastaan WrestleManiassa. Rey ei ensin meinannut suostua ystävänsä ja joukkueparinsa ehdotukseen, mutta lopulta hän hyväksyi Eddien haasteen, ja kaverukset sopivat räjäyttävänsä areenan ottelullaan. Vielä ennen WM:ää Reyn ja Eddien välille ehti syntyä pientä kitkaa, kun molemmat aiheuttivat toisilleen vahingossa tappiot singles-otteluissa.
Olen nähnyt useita keskusteluita, missä on mietitty WWE:n historian parhaita ppv-openereita, ja niissä keskusteluissa on unohdettu (RR:n Edge vs. Michaelsin lisäksi) tämä klassikko yllättävän usein. On totta, että ajanpuutteen takia tämä koitos ei nouse aivan huippuarvosanoihin, mutta eipä mieleeni tule tämän projektin ajalta montaa openeria, joille olisin oikeasti antanut ****-arvosanan tai paremman. Tämä on yksi niistä harvoista, jotka ovat todella lähellä sitä, ja tämä varmasti olisi sen saanutkin, jos vain aikaa olisi ollut edes vähän enemmän. Muuten tässä ottelussa oli nimittäin kaikki kunnossa. Tarina oli hieno, tunnelma oli katossa ja kumpikin äijistä todella pisti parastaan. Mysterio muun muassa väläytti räjäyttävän Corkscrew Sentonin ulos kehästä, ja Eddieltä nähtiin hemmetin hienoja power-liikkeitä. Mysterio liikkui nopeammin kuin pitkään aikaan missään ottelussa. Ei kai tässä voi sanoa muuta kuin, että näiden kahden kemiat pelaavat niin perhanan hyvin yhteen, että he tekevät toistensa otteista vielä tavallista parempia. Erityisen mielenkiintoisen tästä ottelusta tekee se, että tämä oli tosiaan täysin ystävyyspohjalla vedetty paremmuuden mittelö. Vuoden 2005 aikana nähtäisiin kyllä aivan riittämiin Eddie vs. Mysterioita, mutta muissa olisi hyvin toisenlainen tunnelma.
* * * ½
Tässä välissä nähtiin hieno, pieni backstage-angle, jossa Evolutionista enää jäljellä olevat Triple H ja Ric Flair törmäsivät backstagella JBL:ään ja tämän Cabinetiin. World Heavyweight -mestari HHH ja WWE-mestari JBL soittivat toisilleen suutaan hetken aikaa, kunnes Triple H sanoi, että heidän keskinäinen paremmuus selviäisi katsomalla, kuka olisi illan päätteeksi yhä mestari. Hieno, pieni ja juuri WM:ään sopiva angle.
Money In The Bank Ladder Match
Chris Jericho vs. Chris Benoit vs. Christian vs. Shelton Benjamin vs. Edge vs. Kane
WrestleManian lähestyessä Chris Jericho piti promon Raw’ssa ja ilmoitti, että hänellä oli suuria suunnitelmia WM:ää varten. Jerichon mukaan hänen ideansa sisältäisi hänen lisäkseen viisi muuta painijaa ja rutkasti tikkaita. Seuraavalla viikolla paljastui, että tuo idea oli historiallinen uusi konsepti Money In The Bank Ladder Match, jossa kuusi Raw’n painijaa kamppailisi toisiaan vastaan Ladder Matchissa voittaakseen MITB-salkun. Se, joka saisi katosta ensimmäisenä poimittua mustan salkun, voittaisi itselleen mahdollisuuden haastaa Raw’n päämestarin koska tahansa seuraavan vuoden aikana. Eric Bischoff paljasti, että Jerichon lisäksi otteluun osallistuisivat Chris Benoit, Christian, Edge ja IC-mestari Shelton Benjamin. Kun yhden osanottajan paikka oli vielä avoinna, liikkui netissä paljon huhuja siitä, että tuo paikka olisi pedattu rosteriin palaavalle Matt Hardylle. Toisin kuitenkin kävi: Hardy ei palannnut rosteriin ollenkaan, vaan sen sijaan hän postasi maaliskuun puolivälissä blogiinsa, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Adam Copeland (Edge) oli puukottanut häntä pahimmalla mahdollisella tavalla selkään menemällä sänkyyn hänen tyttöystävänsä Amy Dumaksen (Lita) kanssa. WWE ei tässä vaiheessa huomioinut tilannetta mitenkään. Edge jatkoi esiintymisiään normaalisti, ja Hardy pysyi ruudusta pois, kunnes hän sai kenkää huhtikuun alkupuolella. Ottelun kuudenneksi osanottajaksi lisättiin Kane. Hardyn ja Edgen tarina ei kuitenkaan olisi ohi, kuten me kaikki tiedämme.
Huh, jotain tässä historian ensimmäisessä MITBissä on sellaista, mitä oikeastaan mikään vuosien saatossa nähdyistä Money In The Bank -matseista ei ole pystynyt enää saavuttamaan. Tosi vaikea selittää, mitä se ”jotain” on, mutta juuri sen jonkin takia tämä on silmissäni niin pirun kova ottelu ja todellinen WM-klassikko. Osittain ottelun hienous selittyy tunnelmalla: kyseessä oli todellakin jotain ainutlaatuista, ja myös yleisö aisti sen olemalla aivan järisyttävän hyvin mukana koko ottelun ajan. Osittain ottelun mahtavuus selittyy yksittäisillä upeilla spoteilla, jotka ovat jääneet WM-historiaan: Benjamin juoksemassa kallellaan olevat tikkaat ylös ja tempaisemassa Jerichon alas Clotheslinellä, Benoit’n Diving Headbutt tikkaiden päältä Kanelle, Benjaminin T-Bone Suplex tikkaiden päältä Edgelle ja monet muut upeat hetket. Ennen kaikkea tämän mahtavuus johtui kuitenkin siitä, että jokainen kehässä olleesta kuudesta kaverista (+ Tomko) pistivät kroppansa täysillä likoon, ottivat vastaan hurjaa bumppia, tarjosivat aivan parasta osaamistaan ja kertoivat vieläpä oikean tarinan, mikä ei MITB-otteluissa ole yleistä. Upeaa oli myös se, ettei tässä nähty oikeastaan yhtään mainittavaa botchia. Kaikki hoidettiin viimeisen päälle. Myös ottelun lopetus toimi upeasti. Tämä on minun kirjoissani yksi parhaista Ladder-otteluista.
* * * * ½
Seuraavaksi oli vuorossa illan ensimmäinen merkittävä ja hieno in ring -angle. Ensimmäisenä kehään käveli kaikkien yllätykseksi Eugene, jota ei ollut nähty ruudussa sen jälkeen, kun hän loukkasi jalkansa pahasti New Year’s Revolutionissa ja joutui monen kuukauden sairaslomalle. Eugene puhui kehässä, kuinka hän oli aina halunnut olla WM:ssä ja kuinka hänen kaikkien aikojen suosikkihetkensä oli WM III:n Body Slam -hetki… Ei siis Hulk Hoganin Body Slam Andre The Giantille, vaan King Kong Bundyn Body Slamit kaikille häntä vastaan painineille kääpiöille. Tämän jälkeen Eugene jatkoi kääpiöistä puhumista, kunnes ikisuosikkini Muhammad Hassan ja Khosrow Daivari saapuivat pilkkaamaan Eugenea ja lopulta pieksemään hänet. Lopulta kun homma meni turhan väkivaltaiseksi, yleisön räjäytti Hulk Hoganin klassikkosisääntulomusiikki. Hogan oli nähty tätä ennen edellisen kerran WWE:ssä kesällä 2003, mutta nyt hän oli tehnyt jälleen sovun Vince McMahonin kanssa ja hänet oli edellisenä iltana liitetty WWE:n Hall of Fameen. Niinpä Hogan oli valmis palaamaan myös WWE:n livelähetyksiin, ja paluunsa hän teki pieksemällä sekä Hassanin että Daivarin. Hassanin ja Daivarin persraiskauskaan ei vähentänyt tässä tapauksessa sitä hyvää fiilistä, minkä tämä suuren luokan angle onnistui aiheuttamaan. Kokonaisuudessaan hieno lisä show’hun.
Singles Match
The Undertaker vs. Randy Orton
Randy Orton oli jo usean kuukauden ajan kerännyt heattia yleisöltä, vaikka hänen oli tarkoitus olla yleisön suursuosikki. Joku face-Ortonissa ei vain toiminut, joten WWE päätti reagoida asiaan ja kääntää hänet takaisin heeliksi. Vielä vuonna 2005 homma toimi tosiaan näin. Kyllä, katson sinua John Cena. Pian Royal Rumblen jälkeen Orton alkoi käyttäytyä koko ajan heelmäisemmin, ja selvin merkki heel-turnia kohti oli se, kun Randy Orton julisti haastavansa WrestleManiassa voittamattoman Undertakerin Singles Matchiin WM:ssä. Orton kertoi, että Legend Killerille paras tapa nousta entistä merkittävämmäksi oli tappaa vielä yksi legenda, ja mikä olisikaan isompi legenda kuin Undertaker WM:ssä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Takerin voittamaton putki huomioitiin selvästi WM-storylinessä. Undertaker hyväksyi Ortonin haasteen Smackdownissa, minkä jälkeen Orton jatkoi hidasta heel-turniaan. Ensin Orton pieksi Raw’ssa Jake Robertsin, joka teki yhden illan paluunsa antaakseen tälle neuvoja Undertakeria vastaan ottelemiseen. Saman viikon Smackdownin sopimuksenkirjoitustilaisuudessa Orton läimäisiä Takeria kasvoihin, ja seuraavassa Raw’ssa Orton viimeisteli turninsa jysäyttämällä tyttöystävänsä Stacy Keiblerin RKO:lla kanveesiin. Tämän jälkeen Ortonin ja UT:n feud alkoikin olla tulikuumaa kamaa, ja viimeinen silaus saatiin siihen, kun Ortonin isä Bob Orton saapui Smackdowniin ja hämäsi Undertakeria niin, että Randy sai hiivittyä kehään ja iskettyä UT:lle RKO:n.
Tämä oli Undertakerin paras 1 on 1 -ottelu ppv:ssä sen jälkeen, kun mies oli tullut tasan vuosi sitten takaisin Dead Man -gimmickillään. Okei, se No Mercyn Last Ride Match JBL:n kanssa oli myös oikein viihdyttävä ja toimiva paketti, mutta se oli sitä ennen kaikkea stipulaation takia eikä niinkään painillisen annin ansiosta. Toisaalta, kuten jo No Way Outin arvostelussa sanoin, Undertakerin vastustajat eivät ole kuluneen vuoden aikana olleet helpoimmasta päästä. Eivätkä tämänkään ottelun lähtökohdat tosiaan olleet parhaat, kun ottaa huomioon, että Orton oli loukkaantunut juuri ennen tätä ottelua niin pahasti, että häntä odottaisi sairasloma WM:n jälkeen. Mutta niin vain Undertaker ja Ortonkin olivat vetäneet jalkaansa ne samat ykkösluokan työkengät kuin kaikki muutkin tähän mennessä nähdyt painijat, ja lopputuloksena oli tosiaan hieno ottelu. Ei sentään huippuluokan koitos, vaikka aikaa olikin lähes 15 minuuttia, mutta hieno, puhdas ja juuri sopivan yksinkertainen Singles-kohtaaminen. Tasan yksi sekaantuminen oli juuri sopiva määrä. Ottakaa tästä oppia, TNA. Sekä Orton että UT väläyttivät tosi näyttäviä liikkeitä tässä, ja esimerkiksi Old School näytti kerrankin oikeasti tuhoisalta. Muutenkin tykkäsin ottelun rakenteessa siitä, että kummallakaan ei ollut pitkiä hallintajaksoja, vaan voimasuhteet vaihtelivat nopeasti, minkä ansiosta nähtiin tosi näyttäviä counterointeja. Kyllä, tämä oli hieno semi-ME-tyylinen ottelu.
* * * ½
WWE Women’s Championship
Trish Stratus (c) vs. Christy Hemme
Illan ensimmäinen mestaruusottelu käytiin naisten vyöstä. Trish Stratus oli voittanut mestaruuden NYRissä loukkaantuneelta Litalta, eikä hänellä sen jälkeen ollut paljoakaan merkittäviä haastajia. Oikeastaan Stratus aiheutti ongelmansa Hemmenkin kanssa aivan itse alkamalla soittaa suutaan Hemmelle sen jälkeen, kun hän oli poseeraanut Playboyssa kansikuvatyttönä. Hemme saapui paljastamaan kehään kansikuvansa, jolloin Stratus keskeytti tilaisuuden ja sanoi, että kannessa oli selvä virhe, koska kansi väitti Hemmeä mestariksi (Diva Searchin voiton vuoksi), vaikka todellisuudessa Hemme ei ollut edes pitänyt ikinä mestaruusvyötä kädessään. Tämän jälkeen Trish pieksi Christyn ja sprayasi tämän selkään sanan ”Slut”. Seuraavalla viikolla Hemme haastoi Stratuksen mestaruusotteluun WrestleManiaan, ja Trish suostui nauraen, koska hän tiesi, että Christy ei ollut koulutettu painija. Trishin hymy hyytyi kuitenkin, kun Christy paljasti treenanneensa viime kuukausien aikana tiivisti – Trishin arkkivihollisen Litan valmentamana. Hemme onnistui yllättämään Stratuksen vielä ennen WM:ää iskemällä hänelle oman versionsa Twist of Fatesta.
Olen viime aikoina tykännyt kritisoida WWE:n nykyistä naisten divaria taas varsin äänekkäästi, mutta ei se ruoho aina ollut erityisen vihreää täällä aidan historiallisellakaan puolella. Oikeastaan (jos muistini ei petä minua) juuri vuosi 2005 oli pahinta alennustilaa naisten painille WWE:ssä. Vaikka mestarina oli Trish Stratusin kaltainen loistava painija, sopivia vastustajia ei oikeastaan ollut nimeksikään – varsinkaan sen jälkeen, kun Lita ensin loukkaantui ja sitten kääntyi heeliksi. Niinpä WrestleManiassa Stratus sai vastustajakseen Christy Hemmen, joka oli ansainnut paikkansa vain ja ainoastaan poseeraamalla Playboyssa. Täytyy kuitenkin antaa sen verran tunnustusta Hemmelle, että hän oli ihan oikeasti päättänyt ottaa kaiken irti tästä suuren ottelun mahdollisuudestaan. Hemme oli selvästi valmistautunut ja treenannut hyvin, ja hän hoiti roolinsa tässä ottelussa yllättävänkin moitteetta. Hemmeltä jopa nähtiin pari ihan nättiä liikettä, mutta myyminen oli sitten Hemmellä hetkittäin varsin kömpelöä. Stratus hoiti toki oman hommansa rutiinilla, joten lopputuloksena oli ennakko-odotuksiin nähden yllättävän ok mutta silti aika heikko kamppailu naisten mestaruudesta.
* ½
Singles Match
Shawn Michaels vs. Kurt Angle
Omassa arvostelussaan What oli aika voimakkaasti kritisoinut tämän klassikko-ottelun storylineä, mutta itse en kyllä allekirjoita tai ymmärrä tuota kritiikkiä. Ei tämä kuvio mikään maailman innovatiivisin ollut, mutta siinä ei ollut yhtään mitään vikaa ja sen sijaan siinä nähtiin monta hienoa nostalgiahetkeä (Jannettyn ja Sherrin paluut), joista muistan nauttineeni monien muiden fanien kanssa näihin aikoihin. Ottelulla kiusoittelu oli alkanut jo Survivor Seriesissä, mutta kunnolla homma alkoi Royal Rumblesta, jossa Michaels ensin eliminoi Anglen ja sitten raivostunut Angle eliminoi HBK:n ja yritti vieläpä tuhota tämän jalan Ankle Lockilla. RR:n jälkeen Michaels haastoi Anglen otteluun WrestleManiassa, ja Angle vihdoin otti haasteen vastaan helmikuun lopussa saapumalla Raw’hon ja pieksemällä Michaelsin. Pian tämän jälkeen Angle kertoi, ettei tässä ollut kyse vain mistään Rumblen eliminoinnista, vaan hänen vihansa Michaelsia kohtaan oli peräisin vuodelta 1996. Juuri kun Angle oli voittanut Yhdysvalloille olympiakultaa, kaikki painikeskustelu tiivistyi Shawn Michaelsiin, josta oli tullut juuri ensimmäistä kertaa WWF:n mestari. Niinpä Angle ilmoitti tekevänsä seuraavan kuukauden aikana kaiken, minkä Michaels oli tehnyt viimeisen 16 vuoden aikana. Ensin Angle voitti jobberin Ladder Matchissa. Seuraavalla viikolla hän otteli hienon ottelun Shawn Michaelsin entistä joukkueparia ja lyhyen comebackin tehnyttä Marty Janettya vastaan ja pisti hänet lopulta luovuttamaan. Tämän jälkeen vuorossa oli Michaelsin pilkkaus, kun Angle saapui kehään HBK:n entisen managerin Sensational Sherrin kanssa ja lauloi alkuperäisen version Michaelsin Sexy Boy -tunnarista. Angle laittoi lopulta myös Sherrin taputtamaan Ankle Lockissa. Tämän jälkeen vuorossa olikin enää perinteistä suunsoittoa, ja tunnelma oli katossa näiden kahden legendan kohtaamista varten.
Mitä tähän oikeastaan voi sanoa? Tämä on puhtaita 1 vs. 1 -painiotteluita miettiessäni yksi aivan kiistattomasti kaikkien aikojen parhaista otteluista. Tässä on yksinkertaisesti kaikki, mitä täydelliseltä painiottelulta voi vaatia. Juuri siksi tästä on myös niin vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Vaikka Hart vs. Austin onkin ehkä oma kaikkien aikojen suosikkiotteluni, täytyy silti myöntää, että tuo ottelu hyötyi paljon Submission-stipulaatiostaan ja siitä hyödynnetystä No DQ -osuudesta. Tällä ottelulla ei ollut mitään stipulaatiota etunaan, vaan tämä oli aivan raaka Singles Match, ja Kurt Angle sekä Shawn Michaels osoittivat tässä ottelussa, kuinka täydellisesti tuollaisen Singles Matchin voi keskenään hoitaa. Tällä ei myöskään ollut esimerkiksi WM XII:n Michaels vs. Hartin kaltaista 60 minuutin rasitetta, mikä mielestäni aikanaan esti tuon ottelun nousemisen *****-otteluiden harvinaiseen sarjaan: hetkittäin Michaelsin ja Hartin ottelu tuntui väkisin venytetyltä ja pitkitetyltä. Tässä ottelussa jokainen minuutti oli täyttä toimintaa, ja mitään ylimääräistä ei ollut. Myös ottelun tarina ja siirtymät alun tekniikkapainista vähitellen kohti huikeita lopputaisteluja olivat hoidettu aivan upeasti. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa tästä. Tämä on yksi parhaista näkemistäni otteluista.
* * * * *
Lisää legendojen comebackeja! Tämä show oli todellakin buukattu täyteen niin ikimuistoisia hetkiä, että näin 10 vuotta myöhemmin on nostettava vielä enemmän hattua WWE:lle siitä, kuinka he olivat saaneet kaikki kovat jutut puserrettua samaan tapahtumaan. Tässä tosiaan nähtiin myös Roddy Piperin comeback WWE:hen. Piper oli saanut kenkää keväällä 2003, ja sen jälkeen hän oli esiintynyt satunnaisesti TNA:ssa, viimeisen kerran vasta tämän vuoden tammikuussa. Nyt myös Piper oli tehnyt sovinnon Vincen kanssa ja päässyt Hoganin tavoin HOFiin. Samalla Piper julisti tuovansa klassisen talk show -segmenttinsä takaisin WM:ään ja kutsumalla vieraakseen itsensä Steve Austinin, jota ei myöskään ollut nähty WWE:ssä pitkään aikaan. Austin ja Piper heittivät keskenään upeaa läppää, kunnes kovassa nosteessa ollut (ja vähitellen loukkaantumisestaan toipunut) Carlito saapui keskeyttämään heidät. Carlito sai toki turpaansa, ja sitten Piper ja Austin keskittyivät juhlimaan keskenään. Myöskin varsin upea angle.
Sumo Match
Akebono vs. Big Show
Havaijilaissyntyisestä ja sittemin Japanin kansallisuuden itselleen saaneesta Akebonosta on tullut myöhemmin urallaan varsin suosittu showpainija Japanissa, mutta siitä minä en osaa sanoa oikeastaan mitään, ja tarvitsisimme ennemmin Gonerin kertomaan Akebonon painihistoriasta. Tässä vaiheessa Akebono oli kuitenkin vielä jättiläismäisessä kunnossa, sillä moninkertainen sumomestari oli vasta hiljattain lopettanut sumopainiuransa ja haki nyt uutta suuntaa elämälleen. Niinpä Akebono oli tehnyt lyhyen sopimuksen WWE:n kanssa, jossa hän haastoi WWE:n suurimman painijan Big Show’n WWE:n historian ensimmäiseen Sumo Matchiin. Big Show tietenkin suostui tällaiseen ainutkertaiseen tilaisuuteen, ja niinpä heidän välille järjestettiin ystävällismielinen sumo-ottelu. Olen varmaan ainut, joka oli jotenkin innoissaan nähdessään, kuinka kehäkin oli tätä varten järjestelty oikeaksi sumokehäksi: kaikki kehäköydet oli poistettu, ja kehään oli piirretty iso ympyrä, jonka sisälle molemmat miehet astuisivat. Ottelun voittaisi se, kumpi saisi ensin työnnettyä vastustajansa kokonaan ulos ympyrän sisältä. Ja kyllä, miehet tosiaan olivat aivan oikeissa sumoasuissa (käytännössä vaipoissa), joten saimme nähdä Big Show’sta tässä vähän turhan paljon.
Tämä on taas niitä otteluita, joita on lähes mahdotonta arvioida mitenkään järkevästi. Painillinen anti oli aivan pyöreä nolla, mutta ei tätä sen takia missään tapauksessa ollutkaan buukattu WM:ään. Oikeastaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tästä 500-paunaisen havaijilaisen sumopainijan ja puolialastoman Big Show’n mittelöstä. Äskeisen ottelun (ja sen perään nähdyn superanglen) jälkeen tarvittiin oikeasti kunnon hengähdystauko, ja tämä toimi siinä roolissa aivan täydellisesti. Tämä ei ollut yhtään liian pitkä vaan juuri sopiva pieni pyörähdys, jolla tehtiin tietynlaista WM-historiaa, koska eipä tällaista ottelua ollut koskaan aikaisemmin nähty WWE:n historiassa. Otteluarvosana olisi toki muuten DUD, mutta pitää antaa puolikas tälle ihan siitä ilosta, että ottelun lopetus oli oikeasti näyttävä. En ymmärrä, miksi What nosti tästä esille vain sen ”Big Show nosti Akebonoa maasta kolme senttä” -hetken, kun sitä seurannut lopetus oli oikeasti nätti. Toisin kuin lähes kaikki WWE:n ”nyrkkeilyottelut”, jotka ovat päättyneet johonkin typerään pisteratkaisuun, tälle saatiin ihan kunnon lopetus. Mutta eipä tässä muuta, painiotteluna onneton mutta roolissaan moitteeton.
½
WWE Championship
JBL (c) vs. John Cena
Sitten oli jäljellä enää kaksi illan suurta mestaruusottelua. John Cena oli noussut WWE-mestaruuden ykköshaastajaksi voittamalla ykköshaastajuusturnauksen Smackdownissa. Kun Batista ilmoitti jäävänsä Raw’n puolelle, oli SD:n Main Event selvä: JBL puolustaisi vyötään Cenaa vastaan. JBL ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, koska hänen mukaansa Cena ei ollut sopiva painija edustamaan Smackdownia tai edes haastamaan WWE:n päämestaria. JBL:n mukaan Cena oli pelkkä alaluokkainen katukasvatti, kun taas hän oli varakkaana bisnesmiehenä paras vaihtoehto koko WWE:n keulakuvaksi. Ensimmäinen suuri käänne nähtiin pian NWO:n jälkeen, kun Cena puolusti US-mestaruuttaan JBL:n Chief of Staffia Orlando Jordania vastaan. Jordan onnistui voittamaan ottelun ja mestaruuden, kun JBL sekaantui kamppailuun. Seuraavalla viikolla The Cabinet saapui kehään räjäyttääkseen Cenan muokkaaman spinner-beltin ja tuomaan takaisin alkuperäisen US-mestaruusvyön. Tämä raivostutti Cenan niin pahasti, että hän saapui myöhemmin illalla kehään vaatimaan JBL:ää paikalle. Sen sijaan kehään saapui GM Teddy Long, joka sanoi Cenalle, ettei hän vaarantaisi WM:n Main Eventiään antamalla Cenan ja JBL:n mäiskiä toisiaan etukäteen. Cena ei hyväksynyt tätä, vaan hän iski Longin maahan FU:lla. Vastineeksi tästä Long ilmoitti Cenalle seuraavalla viikolla, ettei tämä saisi painiottelun ulkopuolella koskeakaan JBL:ään, ellei tämä hyökkäisi ensin. Muuten koko WM:n ottelu peruttaisiin. Seuraavina viikkoina Cena yritti saada provosoida JBL:ää käymään hänen kimppuunsa muun muassa tuhoamalla JBL:n limusiinin, mutta Bradshaw ei sortunut. Sen sijaan WM:ää edeltävässä Smackdownissa hän toi mukanaan poliisit, jotka pidättivät Cenan, koska tämä oli tuhonnut JBL:n omaisuutta. Kun Cena oli tiukasti poliisien huostassa, Layfield halpamaisesti potkaisi Cenaa vyön alle ottaakseen vielä viimeisen silauksen henkiseen yliotteeseensa.
Tämä oli varmaankin sitten illan ainut selvä pettymys, ja oikeastaan tässäkin suurin pettymys oli ottelun ja ennen kaikkea sen viimeisen minuutin buukkaus. Ei tämä toki painilliselta anniltaankaan ollut edes lähellä tapahtuman parhaimmistoa, mutta tämä olisi silti tällä ajalla voinut järkevämmin buukattuna olla ihan mukava semi-ME. Tosin on silti kysyttävä, oliko tämän ottelun ja tämän lopputuloksen paikka välttämättä juuri tässä tapahtumassa, koska kaiken muun keskellä tälle ei yksinkertaisesti vain riittänyt aikaa ja huomiota ollenkaan niin paljon kuin tämä käänne olisi tarvinnut. Näiltä miehiltä nähdään nimittäin Judgment Dayssa hyvin paljon onnistuneempi ottelu, joka on oikeastaan yksi JBL:n parhaista otteluista, joten harmittaa suuresti, että vuoden suurimmassa tapahtumassa toisen päämestaruusottelun jättämä fiilis oli lähinnä valjuus. Pitää silti nostaa hattua JBL:lle siitä, että hän hoiti pitkän, lähes 10 minuuttia kestäneen, hallintaosuutensa yllättävänkin hyvin, ja sen ansiosta tämä oli sentään ok ottelu. Ikävä kyllä lopetus oli siten suorastaan oppikirjamainen malliesimerkki lolcenawins-erasta, joka myös aiheutti sen, että vielä tässä ppv:ssä kuullut kovat Cena-hurraukset kääntyisivät vähitellen buuauksiksi.
* *
Vielä ennen illan Main Eventiä Gene Okerlund saapui esittelemään vuoden 2005 HOFiin lisätyt kaverit. HOF-seremonia oli järjestetty nyt toista vuotta peräkkäin WM:ää edeltävänä iltana, ja tämä vuonna 2004 aloitettu perinne jatkuu yhä edelleenkin samanlaisena. Tänä vuonna HOFiin lisättiin seuraavat kaverit: Nikolai Volkoff, Iron Sheik, Paul Orndorff, Bob Orton, Jimmy Hart, Roddy Piper ja Hulk Hogan. Varmaan yksi ainoista kerroista, kun jokainen HOFiin lisätty oli muuten hengissä. Koko porukka saapui siis sisääntulorampille keräämään fanien suosionosoitukset. Sheikin promo HOF-seremoniassa on ilmeisesti aikamoinen klassikko.
World Heavyweight Championship
Triple H (c) vs. Batista
Ja sitten oli vuorossa se hetki, jota oli odotettu Batistan Royal Rumble -voitosta lähtien. Evolutioonin Elukasta oli tullut kuin vahingossa suuri yleisönsuosikki, jonka nousu ME-kuvioihin oli selviö viimeistään New Year’s Revolutionin jälkeen. Samalla Batista alkoi koko ajan käyttäytyä facemaisemmin, vaikka hän yhä Evolutioniin kuului. RR-voiton jälkeen seuraavan kuukauden ajan arvuuteltiin sitä, siirtyisikö Batista Smackdowniin haastamaan JBL:n vai jäisikö hän Raw’hon kohtaamaan stablensa johtajan Triple H:n. HHH ja Flair yrittivät saada Batistaa siirtymään SD:hen, koska HHH ei tahtonut kohdata Batistaa WM:n ME:ssä. NWO:n aikoihin Batista oli jäädä JBL:n limusiinin alle, minkä vuoksi Batista meinasi jo siirtyä SD:hen ja haastaa JBL:n. Viime hetkellä hänelle kuitenkin paljastui, että tuon limusiinihyökkäyksen olikin järjestänyt HHH, joka vain yritti saada manipuloitua Batistan pois Raw’sta. Niinpä virallisessa sopimuksenkirjoitustilaisuudessa nähtiin klassinen hetki, kun Batista käänsi peukalonsa alaspäin HHH:lle ja Flairille, vahvisti haastavansa HHH:n WM:ssä ja viimeisteli face-turninsa iskemällä Triple H:n pöydästä läpi. Tämän jälkeen seuraavat viikot olivatkin todella intenssiivistä fyysistä ja henkistä sodankäyntiä, jossa HHH julisti, ettei Batista olisi ilman mitään ilman häntä ja että Batistalle kävisi yhtä huonosti kuin Ortonille. Batista puolestaan oli varma, että nyt olisi hänen aikansa loistaa.
Monien arvostelijoiden mielestä myös illan Main Event jäi Cena/JBL:n tavoin pettymykseksi, mutta itse olen aika lailla eri mieltä. Jos Cena ja JBL eivät saaneet toisistaan läheskään kaikkea irti, niin Batista ja HHH tekivät niin pirusti töitä kuin vain mahdollista ja repivät kyllä kaiken mahdollisen, mikä vain näiden kahden keskinäisestä Singles-ottelusta on mahdollista saada. Tosiasia vain on se, että sekä HHH että Batista ovat lähtökohtaisesti painijoita, jotka tarvitsevat huippupainijan vastaansa huippuotteluita varten, joten heidän keskinäinen ottelunsa ei vain ilman mitään erikoisstipulaatioita (palataan tähän myöhemmissä arvosteluissa) nouse huippuluokan otteluksi. Batista ja HHH tekivät kuitenkin kaikkensa, jotta ottelusta tulisi mahdollisimman viihdyttävä entertainment-brawl, ja siinä he mielestäni onnistuivat. HHH:n heel-hallinta ottelun alkupuolella oli ehkä hetkittäin hieman tylsää, mutta muuten tämä oli varsin tykkiä meininkiä. HHH bleidasi, Batista otti aika kovaa bumppia ja myi iskujaan hienosti, ja ennen kaikkea ottelussa oli huikea tunnelma sekä onnistunut tarina. Se on kaikkein tärkein asia WM:n ME:ltä, joten minun kirjoissani tämä on hieno mestaruuskamppailu ja onnistunut päätös upealle illalle. Eikä yhtään ylibuukkausta tarvittu, TNA.
* * * ½
Jos muistikuvani pitävät yhtään paikkansa, tämänkään foorumin kirjoittelijat eivät olleet jotenkin älyttömän innoissaan WM 21:stä, kun se ilmestyi. En tiedä, oliko meneillään silloin ehkä joku pahimman luokan smarkkistumisbuumi, koska itsellenikään ei tuolloin tuoreeltaan katsottuna jäänyt mitenkään erityisen hieno fiilis tästä tapahtumasta. En oikeastaan edes tiedä, mitä tältä tapahtumalta siten oikein vaadittiin, kun tämä tarjonta ei mukamas riittänyt. Vasta myöhempinä vuosina olen tajunnut, että WM 21 on aivan heittämällä yksi 2000-luvun kovimmista WrestleManioista, jota ei ole jostain syystä koskaan arvostettu tarpeeksi. Hemmetti soikoon, tässä on yksi viiden tähden ottelu, ehkäpä historian paras MITB-ottelu, hieno opener, kova UT:n ottelu ja erittäin toimiva ME. Lisäksi meitä hemmoteltiin parilla poikkeuksellisella anglella, ja oikeastaan vain JBL:n ja Cenan flopannut ottelu latisti tunnelmaa vähäksi aikaa. Ei siis JBL/Cenan, yhdentekevän naisten ottelun ja Show/Akebonon takia sentään täydellinen tapahtuma, mutta Hieno paketti ehdottomasti.
Wikipedia: WWE WrestleMania 21
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.2.2015
No Comment