Arvio: WWF Royal Rumble 1991
Päivämäärä: 19.1.1991
Sijainti: Miami, Florida (Miami Arena)
Yleisömäärä: 16 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Uusi vuosi, ehkä myös uutta toivoa? Vuosi 1990 oli ollut sekä laadullisesti että bisneksen kannalta varsin synkkä vuosi amerikkalaisille showpainipromootioille. Viimeisetkin WCW:n ja WWF:n rinnalla sinnitelleet isot promootiot kaatuivat, WCW:llä ja WWF:lläkin alkoi mennä huonommin ja tuote oli epäkiinnostavampaa kuin pitkiin aikoihin. WWF:llä ei toki sinänsä mitään hätää ollut, koska tuote tuotti edelleen rahaa, vaikka tulot olivatkin laskeneet parhaista huippuvuosista. Niinpä mihinkään kriisipalavereihin tai suunnanmuutoksiin ei vielä ollut ryhdytty, vaikka yksi ongelma häämöttikin jo horisontissa: WrestleMania VII pitäisi järjestää 100 000 ihmistä vetävällä jättimäisellä ulkoilma-areenalla Los Angelesissa, ja WWF:llä ei ollut vieläkään kunnon vetonaulaa kyseiseen show’hun.
Ennen WrestleManiaa oli kuitenkin vuorossa perinteinen vuoden aloitus-ppv Royal Rumble, joka järjestettiin nyt jo neljättä kertaa. Selostajinamme toimivat parin viime tapahtuman tavoin Gorilla Monsoon ja Roddy Piper. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.
Tag Team Match
Orient Express vs. The Rockers
Kuten kuvasta näkyy, Orient Express oli kokenut pienoisen muutoksen sitten Survivor Seriesin. Pian Survivor Seriesin jälkeen joukkueen toinen osapuoli Sato (legendaarinen japanilaispainija, kokonimeltään Akio Sato) oli päättänyt jättäytyä kokonaan painimisesta ja siirtyä täysipäiväisesti WWF:n edustajaksi Japaniin. Sato olikin painimisen ohella toiminut WWF:n eräänlaisena ”lähettiläänä” Japanissa erilaisten yhteistyöneuvotteluiden merkeissä siitä lähtien, kun oli saapunut WWF:ään vuoden 1990 alussa. WWF ei kuitenkaan halunnut lakkauttaa hyvin toiminutta aasialaisjoukkuetta, joten he nostivat Pat Tanakan ”uudeksi” joukkuepariksi tämän pitkäaikaisen, AWA:sta tutun joukkueparin Paul Diamondin. AWA:ssa Tanaka ja Diamond olivat painineet nimellä Badd Company ja pitäneet hallussa myös firman joukkuemestaruuksia. AWA:n kaatumisen Diamond oli saapunut WWF:ään vuonna 1990, ja nyt hän sai ensimmäisen kunnollisen näytönpaikan. Ongelma oli kuitenkin se, että amerikkalainen Diamond ei näyttänyt pahemmin aasialaiselta, joten hänelle pistettiin maski päähän, jotta hän ja Tanaka voisivat jatkaa Orient Express -nimellä. Samalla Diamondista tuli painijanimeltään Kato. Orient Expressin vastustajana tässä ottelussa nähtiin The Rockers, jonka kanssa aasialaiset olivat on-off-feudanneet käytännössä WWF-debyytistään lähtien. Joukkueet kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran WrestleMania VI:ssä, ja tämä oli nyt ppv-revanssi.
Helkkari soikoon, mikä joukkueottelu! WWF:ssä ei nähty koko vuoden 1990 aikana yhtään näin hyvää joukkueottelua (tai myöskään yhtään näin hyvää painiottelua – Warrior vs. Hogan oli muista syistä hyvin ainutlaatuinen tapaus)! Ei siis ollenkaan huonompi avaus vuoden 1991 ppv-tarjonnalle, kun kyseessä oli tosiaan koko vuoden ensimmäinen ppv-ottelu ja se jo nyt päihitti vertailussa käytännössä kaiken, mitä WWF onnistui ppv:eissään tarjoamaan painillisesti vuoden 1990 aikana. Toki on näiden ylistyssanojen jälkeen todettava, että ei tämäkään nyt mikään lähellekään täydellinen ottelu ollut ja että toki tässäkin olisi vielä ollut parannettavaa (jos olisi mielinyt täydellisen ottelun tasolle), mutta tällaisenaankin tämä oli aivan perhanan kovaa joukkuepainimeininkiä. Erityisen ilahduttavaa tätä oli toki katsoa sen takia, että tällaista ei vain ollut totuttu näkemään varsinkaan WWF:ssä. Shawn Michaels väläytti tyylipuhtaan Moonsaultin (selostajat eivät edes tienneet, mikä se on), molemmat Rockersit tarjoilivat parikin kertaa helkkarin hienot Divet kehästä ulos ja Orient Express puolestaan vastasi pirun näyttävistä Martial Arts -potkuista ja lyönneistä. Ai hemmetti. Lisäksi tämä ottelu oli rakennettu ilahduttavasti: 20 minuutista suinkaan yli puolet ei kulunut heelien puuduttavaksi käyvään hallintaan, vaan facet pysyivät pitkän aikaa niskan päällä, vaikka ottelu näytti aina välillä olevan jo kääntymässä heeleille. Niinpä ottelun tempo pysyi koko ajan pirun kovana, ja lopulta kun heelien hallintaosuuskin tuli, sitä oli jo suorastaan odottanut. Ottelun lopetus oli ehkä matsin heikoin kohta, koska se olisi voitu hienoa paremmaksi. Silti sekin oli lähinnä kauneusvirhe, kyllä tälle ottelulle voi helposti neljä tähteä antaa.
* * * *
Tässä välissä nähtiin myöhemmin illalla koittavaa päämestaruusottelua pohjustava angle. ”Macho King” Randy Savage oli siis ottanut vuoden 1990 loppupuolella WWF-mestari Ultimate Warriorin silmätikukseen ja pyrkinyt tekemään kaikkensa, jotta hän pieksisi Warriorin lopullisesti ja nousisi WWF:n seuraavaksi päämestariksi. Savage ei kuitenkaan ollut toistaiseksi saanut mestaruusottelua, eikä sitä ollut hänelle tähänkään ppv:hen luvattu. Sen sijaan Warriorin haastajaksi ilmoitettiin Sgt. Slaughter – ja Slaughter oli puolestaan luvannut Savagelle, että tämä saisi mestaruusottelun, jos hän voittaisi Warriorin. Siitä lähtien Savage oli vaatinut Warriorilta vastaavaa lupausta, ja ennen tätä kehäalueella nähtyä anglea Savage promosikin backstagella, että hänestä tulee Rumblen jälkeen seuraava päämestari. Kehäalueelle Gene Okerlund sitten haastatteli Savagen manageria Queen Sherriä, joka aneli Ultimate Warrioria saapumaan paikalle. Kun Warrior ilmestyi (tyylikkäässä biker-takissa, täytyy mainita), Sherri yrittä ensin anelemalla ja sitten viettelemällä saada Warriorin lupaamaan, että Savage saisi mestaruusottelunsa Rumblen jälkeen. Warrior ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan karjui vastauksekseen ”NOOOOOOOOOO!” Tämä sitten tietenkin raivostutti backstagella tilannetta seuranneen Savagen, joka vannoi, että Warrior saisi maksaa päätöksestään.
Singles Match
The Barbarian vs. Big Bossman
Kuten Survivor Seriesin arvostelussa kirjoitin, Big Bossman oli vuoden 1990 syksyllä ajautunut hyvin henkilökohtaiseen feudiin Rick Ruden kanssa. Rude oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä kesken feudin, joten koko kuvio vähän kuihtui kasaan. Täysin WWF ei kuitenkaan feudista luopunut, vaan Bossman jatkoi kuviota Ruden managerin Bobby Heenanin ja kaikkien tämän edustamien painijoiden kanssa. Loppuvuodesta 1990 ja alkuvuodesta 1991 Bossman olikin tapellut erityisesti Hakun ja Barbarianin kanssa. Nyt Bossman ja Barbarian kohtaisivat toisensa sitten feudin huipentavassa ottelussa Royal Rumblessa. Rudesta pitää muuten sanoa vielä, että näihin aikoihin liikkui paljon huhuja siitä, että Rude olisi tulossa takaisin facena uuden managerin Percy Pringlen kanssa. Nuo huhut eivät koskaan käyneet toteen.
Huh huh, tätä en enää olisi uskonut. Kun näin openerin osanottajat, tiesin, että kyseessä saattaa hyvin olla ottelu, jolle tarjoilen ylistyssanoja. Sen sijaan tämän ottelun kohdalla en ollut varautunut minkäänlaisten kehujen kirjoittamiseen, mutta niin vain joudun nielemään ennakkoluuloni ja toteamaan, että tämä oli mielestäni aidosti hyvä ottelu. Ei siis toki mikään huippuottelu tai mestarillinen painikamppailu, mutta hyvä ja viihdyttävä entertainment brawl. Piru soikoon, tässä ottelussa niin Bossman kuin Barbariankin antoivat aivan kaikkensa ja tekivät todellakin niin paljon töitä kuin vain ikinä saattoivat. Erityisesti Bossmanin suoritukselle pitää pidemmässäkin mittakaavassa antaa nyt hatunnosto: Bossman on viime kuukausien aikana tiputtanut pirusti painoa ja petrannut sekä monipuolistanut samalla runsaasti kehäliikkeitään. Tässäkin ottelussa Bossmanilta nähtiin muun muassa Enzuigiri, jota häneltä ei olisi voinut kuvitella koskaan näkevänsä. Lisäksi Bossman otti vastaan näyttävän bumpin, kun hänen jalkansa jäi kiinni kehäköysiin ja hän käytännössä roikkui kehäköysistä kehän ulkopuolelle pää alaspäin pitkän aikaa. Toki myös Barbarian oli ottelussa hämmästyttävän kovassa iskussa: Barbarianilta nähtiin muun muassa pari näyttävää high flying -liikettä. Ja näiden muutamien erikoisten spottien lisäksi ottelussa nähtiin sitten todellakin pirun intensiivistä mäiskintää, jossa molemmat tekivät oikeasti kaikkensa piestäkseen vastustajansa. Ai että, tätä oli tosiaan ilo katsoa – erityisesti juuri sen takia, että otteluista oikein näki, kuinka kumpikin oli nyt päättänyt tehdä kaikkensa, jotta ottelusta tulisi mahdollisimman hyvä. Joidenkin muiden (taitavampien) painijoiden vetämänä vastaavat suoritukset eivät olisi samanlaista hämmästystä aiheuttaneet. Toki asiaa auttoi myös se, että ottelu oli buukattu hyvin. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että on aikamoinen suoritus, ettei näiden kahden yli 10-minuuttinen ottelu tuntunut yhtään tylsältä. Hieno suoritus tältä kaksikolta.
* * *
WWF Championship
Ultimate Warrior (c) vs. Sgt. Slaughter
Kyllä. Sitten oli vuorossa päämestaruusottelu (ensimmäistä kertaa Royal Rumblessa oteltiin WWF-mestaruudesta), eikä mikä tahansa sellainen. Kuten olen edellisissä arvioissa maininnut, Ultimate Warriorin päämestaruuskausi ei ollut osoittautunut sellaiseksi menestykseksi kuin WWF oli toivonut. Suurin ongelma oli se, että Warriorille ei ollut saatu koko hänen tähänastisen mestaruuskautensa aikana rakennettua yhtään mielenkiintoista tai toimivaa feudia mestaruudesta. Loppuvuodesta vireille pistetyssä Savage-feudissa tosin oli paljon potentiaalia, mutta WWF:ää ilmeisesti pelotti se, toimisiko välillä pahasti midcardiin jumittunut Savage vielä päämestaruusottelussa WrestleMania-kaudella. Niinpä WWF tekikin todellisen yllätysvedon ja ilmoitti vuoden 1990 lopussa, että Warrior puolustaisi mestaruuttaan Royal Rumblessa Sgt. Slaughteria vastaan! Slaughter oli paluustaan lähtien tähän asti ollut lähinnä midcardin heel-hahmo, mutta Slaughterin keräämä heel-heat ja katsojien aito viha oli noussut viime aikoina todella kovaa vauhtia, kun Slaughter haukkui Yhdysvaltoja koko ajan rajummin ja lyöttäytyi entistä vahvemmin Irakin puolustajaksi. Slaughter oli jopa alkanut saada lahjoja Saddam Husseinilta: viimeisimpänä uudet Iron Sheik -tyyliset painikengät, joissa oli terävät kärjet. Niinpä Slaughterista oli kuin vahingossa kuoriutunut päämestaruuden ykköshaastaja, ja nyt hän otteli tuosta mestaruudesta Warrioria vastaan, vaikka mitään varsinaista feudia näiden kahden välillä ei ollut.
Hoh, no nyt ei enää ottelussa ollut painillisesti enää kovin paljon kehuttavaa, mutta pakko on silti hieman tällekin ottelulle annettava yllättävää positiivista palautetta. Ultimate Warriorin ja Sgt. Slaughterin mestaruusottelu kuulostaa paperilla suurin piirtein niin kamalalta kuin WWF:n päämestaruusottelu vain voi vuonna 1991 kuulostaa, mutta niin vain WWF onnistui tässä tapahtumassa tämänkin kääntämään katastrofista mielenkiintoiseksi. Suurin tekijä siihen oli tietenkin onnistunut ja mielenkiintoinen buukkaus, joka jätti varmasti vuonna 1991 tätä ottelua katsoneet WWF-fanit aika lailla sokkiin. Kukaan nimittäin tuskin olisi odottanut, että tämä ottelu eteni sillä tavalla kuin tämä lopulta eteni, mutta WWF hoiti sokkiarvon kotiin ja teki sen vieläpä varsin tyylikkäästi. Ei siis mitään valittamista. Itse kehätoiminta oli aika perusbrawlausta: ei pahinta mahdollista muttei missään tapauksessa mitään sellaista, mistä riittäisi kerrottavaa eteenpäin. Perusbrawlaus riitti kuitenkin tässä kohtaa ihan ok:hon suoritukseen, kun ottelu oli muuten niin yllättävä ja poikkeuksellinen. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että tämä mestaruusottelukin hoiti tehtävänsä ihan hyvin, vaikka matsina tämä nyt nipin napin sellainen kahden tähden suoritus oli – ja tässäkin arvosanassa on jo paljon lisää buukkauksen erinomaisuuden ansiosta.
* *
Singles Match
Koko B. Ware vs. The Mountie
Sitten oli ”debyytin”, oikeasti comebackin aika. Keskikortin jobberina paikkansa vakiinnuttanut Koko B. Ware kohtasi nyt The Mountien, oikealta nimeltään Jacques Rougeaun. Kyseessä on siis Rougeau-veljesten toinen osapuoli, joka teki edellisen ppv-esiintymisen tasan vuosi sitten Royal Rumble 1990:ssä – tuolloin vielä veljensä Raymondin joukkueparina. Tuon Rumblen jälkeen Raymond päätti eläköityä, ja Jacques jätti WWF:n vuodeksi. Vuoden 1991 alussa Jacques teki kuitenkin paluunsa WWF:ään singles-painijana, ja edessä oli gimmickinvaihdossa. Rougeausta nimittäin tehtiin mountie – kanadalainen ratsupoliisi. Tämä poliisi ei kuitenkaan ollut ystävällinen lainvalvoja, vaan korruptoitunut ja ylimielinen kanadalaisöykkäri, joka kiusasi pienempiään. Mountien manageriksi nimitettiin Jimmy Hart – siis sama mies, joka oli manageroinut myös Rougeau Brothersejä suurimman osan heidän WWF-urastaan. Nyt sitten Mountie pääsi näyttämään osaamistaan ppv-tasolla.
Tämä ottelu oli ihan puhtaasti curtain jerkin roolissa: yleisön piti saada vielä toipua äskeisen ottelun järkytyksestä, joten kehään pistettiin kaksi keski/alakortin painijaa toisiaan vastaan 10 minuutin ajaksi. Sinänsä ottelussa ei ollut mitään vikaa: Ware ja Mountie tekivät ihan hyvää työtä ja painivat sellaisen perusvarman tv-ottelutasoisen koitoksen, mutta ei tästä mitään muuta jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Waresta pitää silti sanoa se, että hän on monesti näissä historiankirjoituksissa aika aliarvostettu painija. Tässäkin ottelussa Warelta nähtiin pari tosi näyttävää high flying -liikettä ja lisäksi illan kovimmista bumpeista, kun Mountie heitti hänet todella korkealla Back Body Dropilla suoraan ulos kehästä. Ware ei vain koskaan lopulta saavuttanut mitään niin merkittävää, että olisi jäänyt erityisemmin mieleen, harmi. Ottelu hoiti hommansa ja oli ihan kiva väliottelu, mutta se siitä.
* *
Tag Team Match
Dusty & Dustin Rhodes vs. Ted DiBiase & Virgil
No niin, tässä ottelussa oli sitten oikeasti ppv-kehädebyytin paikka – oikeastaan kahdenkin. Samalla tämä oli yhden painijan viimeinen WWF-ppv-ottelu yli vuosikymmeneen. Tuo viimeisen ottelun paininut mies oli tietenkin Dusty Rhodes, joka oli saapunut kesällä 1989 WWF:ään mutta jäänyt nopeasti lähinnä midcard-vitsin rooliin, koska Vince ei selvästikään pitänyt Dustysta eikä halunnut antaa tälle samanlaista asemaa kuin NWA:ssa. Nyt Dustyn ja WWF:n tiet olivat (ihan yhteisymmärryksessä) tulleet päätökseen, kun Dustyn sopimus oli umpeutumassa ja hän ei halunnut enää uusia sitä. Itse asiassa Dustylla oli tiedossa jo ihan uudet kuviot, mutta palataan niihin toisessa arvostelussa. Vaikka tämä siis jäi pitkäksi aikaa Dustyn viimeiseksi WWF-esiintymiseksi (käytännössä Dusty oli jo lopettanut WWF:ssä tässä vaiheessa, mutta Rumble-esiintymisen hän oli sitoutunut hoitamaan), hänen poikansa Dustin teki kuitenkin vielä tässä ppv:ssä ppv-debyyttinsä. Samoin Ted DiBiasen bodyguard Virgil nousi nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä painikehään.
Dustyn poika Dustin oli siis tässä vaiheessa 21-vuotias nuorukainen, joka oli aloittanut uransa vuonna ’88 ja paininut lyhyesti WCW:ssä sekä Japanissa ennen kuin oli tullut isänsä perässä WWF:ään. Hänen ensimmäinen (ja tällä runilla ainoaksi jäänyt) juonikuvionsa oli nimenomaan Ted DiBiasen kanssa. Kun DiBiase oli saanut savustettua Dustyn managerin Sapphiren ulos WWF:stä, alkoi hän seuraavaksi kiusata Dustyn poikaa, joka oli ilmestynyt katsomoon seuraamaan isänsä otteita. DiBiase nöyryytti Dustinia pahasti ja lopulta yritti loppuvuodesta 1990 ostaa Dustinin palvelukset. Veri oli kuitenkin rahaa sakeampaa, eikä Dustin suostunut puukottamaan isäänsä selkään vaan asettui tämän avuksi taistelussa Million Dollar Mania vastaan. Tämä ottelu siis huipensi lopulta kuukausia kestäneen Dustyn ja DiBiasen feudin. Samalla tämä oli kuitenkin kunnon startti toiselle feudille: DiBiase oli nimittäin ajautunut viime viikkojen aikana koko ajan pahempiin ongelmiin palkollisensa Virgilin kanssa. Virgil alkoi olla totaalisen kyllästynyt siihen, miten huonosti DiBiase häntä kohteli ja miten nöyryyttävästi DiBiase hänelle puhui. Toistaiseksi Virgil oli vielä aina niellyt ylpeytensä sekä muistanut saamansa rahat ja auttanut DiBiase. Viime aikoina Roddy Piper oli myös sekaantunut kuvioon ja yrittänyt saada Virgiliä kääntymään DiBiasea vastaan, mutta niin ei ollut käynyt – vielä. Viimeisenä sivuhuomiona on mainittava se, että on jollain tavalla hupaisaa, että Dusty Rhodesin viimeinen WWF-ottelu oli nimenomaan Virgiliä vastaan: Virgilin kehänimi oli nimittäin alun perin Vince McMahonin suora piikki Dustylle, jonka oikea nimi oli Virgil Runnels.
Tämän ottelun arvosanassa on luultavasti nyt puolikas lisää hyvän buukkauksen aiheuttamaa kivan fiiliksen lisää. Otteluna tämä isä & poika vs. omistaja & palvelija -ottelu ei sinänsä ollut mitenkään huippuluokan suoritus, vaan enemmänkin edellisen ottelun tapaan ihan kivaa tv-ottelutasoa. Matsi oli kuitenkin buukattu loistavasti. Ensinnäkin matsissa rakennettiin erittäin kiinnostavaa jännitettä DiBiasen ja Virgilin välille. Toiseksi siinä ei lähdetty squashaamaan Dustya, vaikka kaikki tiesivät, että kyseessä oli hänen viimeinen WWF-ottelunsa. Sen sijaan Dusty ja ennen kaikkea nuori Dustin saivat jättää kunniakkaat hyvästit (toistaiseksi) WWF:lle, ja erityisesti Dustin teki koko ottelun ajan pirun hyvää työtä. Alkupuolella Dustin näytti mukavan vahvalta, ja loppupuolella hän myi jalkavammaansa ihan ammattilaisen ottein. Ottelun hyvään buukkaukseen liittyy myös lopetuksen onnistuneet käänteet sekä ennen kaikkea erittäin hyvä post match -kuvio. Ilahduttavaa oli myös se, kuinka hyvin yleisö oli koko ottelun ajan mukana: tunnelma teki paljon lisää tälle ottelulle, joka oli toki muutenkin rakennettu kaikin puolin mukavasti. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että ottelu oli oikein mukava tapa jättää hyvästit Dusty Rhodesille WWF:ssä, vaikka mitään klassikkoa ei nähtykään (kuten ei kertaakaan Dustyn WWF-uralla).
* * ½
30 Man Royal Rumble Match 1991
Participants: Bret Hart, Dino Bravo, Greg Valentine, Paul Roma, Texas Tornado, Rick Martel, Saba Simba, Butch, Jake Roberts, Hercules, Tito Santana, The Undertaker, Jimmy Snuka, British Bulldog, Smash, Hawk, Shane Douglas, (Randy Savage), Animal, Crush, Jim Duggan, Earthquake, Mr. Perfect, Hulk Hogan, Haku, Jim Neidhart, Luke, Brian Knobbs, The Warlord, Tugboat
Oleellisimmat huomiot osanottajista: Aloitan oikeastaan André The Giantilla, jonka oli tarkoitus tehdä tässä ottelussa vielä yksi paluunsa siitä huolimatta, että hän oli käytännössä jo täysin liikuntakyvytön eikä millään tavalla pätevä ottelemaan mitään ottelua. André kuitenkin sai veritulpan muutamia viikkoja ennen Rumblea, eikä siksi pystynyt osallistumaan otteluun. Ottelun osallistujissa oli sen sijaan muutama comebackin/debyyttinsä tekevä, joista Saba Simba oli ensimmäinen. Kyseessä oli siis oikeasti 1970- ja 1980-lukujen WWF-konkari Tony Atlas, joka oli viime vuosina ajautunut huumeriippuvuuteen ja joutunut kodittomaksi. Vince kuitenkin palkkasi hänet vuonna 1990 takaisin, mikä pelasti hänen elämänsä. Atlas ei kuitenkaan palannut itsenään, vaan ”ugandalaisena heimopäällikkönä” Sama Simbana. Monet pitivät hahmoa rasistisena, eikä siitä koskaan tullut suosittua. British Bulldog eli Davey Boy Smith teki niin ikään kauan odotetun comebackinsa tässä ottelussa. Kun Smith ja Dynamite Kid olivat lähteneet WWF:stä vuonna 1988, olivat he painineet pari vuotta joukkueena Kanadassa ja Japanissa, mutta lopulta kaksikko päätti lopettaa vuosia kestäneen yhteistyönsä henkilökohtaisten erimielisyyksien takia. Kid jäi Japaniin, mutta Smith tarttui Vincen tarjoukseen ja palasi WWF:ään loppuvuodesta 1990. WWF:ssä Smith alkoi itsekseen käyttää British Bulldog -nimeä ja painia samalla gimmickillä. Samalla hän otti koko trademarkin itselleen käyttöön ja esti näin ollen Dynamite Kidiä käyttämästä tuota nimeä. Tämä Smithin temppu tuhosi hänen ja entisen joukkuekaverinsa välit, jotka eivät palautuneet enää ikinä. WWF-ppv-debyyttinsä tässä teki WCW:n ppv:eistä jo tuttu nuorukainen Shane Douglas. Douglas oli loikannut WCW:stä WWF:ään kesällä 1990 ja otellut toistaiseksi lähinnä alakortissa. Tähänkin otteluun hän pääsi vähän vahingossa parin viime hetken muutoksen vuoksi, mutta itse ottelussa Douglas vakuutti monet katsojat. Randy Savagen piti osallistua tähän otteluun ihan normaalisti, mutta hänen sisääntulonsa kohdalla kukaan ei saapunut paikalle. Syy oli storyline-pohjainen: selostajat kertoivat myöhemmin, että raivostunut Ultimate Warrior oli ajanut Savagen ulos areenalta ennen tätä ottelua. Illan viimeinen WWF-debytoija oli Brian Knobbs, joka oli joukkueparinsa Jerry Sagsin kanssa loikannut vuoden 1990 lopussa WWF:ään, kun WWF tarjosi WCW:tä parempaa sopimusta. Knobbs ja Sags jatkoivat samalla Nasty Boys -gimmickillä WWF:ssä, mutta Rumblessa heistä nähtiin vain Knobbs.
Tämä Rumble-ottelu oli siitä hieman harmillinen, että tällaisella osallistujalistalla WWF:llä olisi ollut mahdollisuuksia enempäänkin. Bret Hart, Kerry Von Erich, Rick Martel, Jake Roberts, Tito Santana, Undertaker, Davey Boy Smith, Shane Douglas, Mr. Perfect… Oikein buukattuna tästä olisi voitu saada jopa klassikkotason Rumble-ottelu, jossa nimenomaan nämä lahjakkaimmat painijat ottavat suurimman vastuun ja kantavat ottelun huipputasolle. Ikävä kyllä WWF ei vielä tänä vuonna saanut tällaista temppua aikaan, koska jostain syystä buukkauksessa piti antaa vielä ihan turhan suuri rooli näille itseään toistaville ja aivan liian kauan kehässä pyörineille brawlereille. Onneksi tästä vuodesta otettiin opiksi, ja ensi vuonna nähtäisiinkin sitten yksi historian parhaimmista Rumble-otteluista – monien mielestä se kaikkein paras. Tässäkin matsissa oli kyllä jo viitteitä tuohon suuntaan menemisestä, ja erityisesti Rick Martelin huima suoritus ja yli 50 minuutin ajan kehässä pysyminen oli kokonaisuudessaan upeaa katsottavaa. Myös lopputaistelut oli tällä kertaa buukattu hyvin, ja muutenkin matsi jätti ihan kivan fiiliksen. Kyllä tämä siis oli kokonaisuudessaan hyvä Rumble-ottelu, vaikka tämä kärsikin siitä perinteisestä ”Rumble-sairaudesta”, jossa ottelun puolivälissä matsi menee aikamoiseksi puuroksi ja kehä tungetaan liian täyteen.
* * *
Voi veljet! Olipa mahtavaa katsoa todella tunkkaisen vuoden 1990 jälkeen pitkästä aikaa virkistävä WWF:n ppv, jossa oli oikeasti vähän uuden ajan tuntua. Show’n avasi loistava joukkueottelu, joka oli painillisesti yksinään parempaa kuin mikään, mitä WWF tuotti vuoden 1990 aikana. Siihen päälle hämmästyttävän hyvä brawlaus Bossmanin ja Barbarianin välillä, mielenkiintoinen päämestaruusottelu, pari kivaa alakortin ottelua ja hyvin hoidettu Royal Rumble. Kyllä, minä tykkäsin tästä paljon ja nostan tämän peräti Hyväksi ppv:ksi, vaikka yli kolmen tähden otteluita tässä nähtiinkin vain yksi.
Wikipedia: WWF Royal Rumble 1991
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.8.2017
No Comment