Kolumni: Vanhan jermun muistelmat

Disclaimer: Tapahtumat ja päivämäärät oman painifaniuteni ensihetkistä voivat olla hieman sekaisin, koska tästä on yli 20 vuotta aikaa ja olen jälkeenpäin katsonut paljon vanhoja WCW-jaksoja, ennen kaikkea näitä huippuhetkiä, joten varmasti aikajana hieman heittää.

That being said…

Oli vuosi 1996. Tai ehkä 1997, mutta sinnepäin. Taloyhtiössämme oli muutama vuosi aiemmin tullut näkyviin iso kasa satelliittikanavia, ja yksi näistä oli suosikkini Cartoon Network. Kyseinen kanava muuten opetti minut oppimaan englannin kieltä paremmin kuin kukaan opettaja koulussa ikinä!

Cartoon Network oli kovassa katselussa, ja kun itsellä tuli hieman ikää lisää, niin sitä uskalsi jopa valvoa vähän pidempään rakastettujen piirrettyjen parissa. Näin tapahtui myös eräänä kohtalokkaana perjantai-iltana, jolloin SE tapahtui.

Näin ensimmäistä kertaa showpainia.

Perjantai-ilta, kello 22 ja jokin mahtava piirretty – Johnny Bravo ehkä? – oli juuri loppunut. Normaalisti tässä vaiheessa olisi aika mennä iltapesulle ja nukkumaan, koska Cartoon Networkin lähetykset loppuivat siihen aikaan ja tilalla alkoi TNT-niminen kanava. Sieltä tuli yleensä joitain ihmeen vanhoja jenkkileffoja, joista 10-vuotias Joonas ei juurikaan ollut kiinnostunut. Mutta tällä kertaa ihan sattumalta jäin tapittamaan telkkarin ääreen, ja ruutuun iski täysin takavasemmalta räjähdyksiä, tulta ja pelottavia isoja muskelimiehiä.

”MIKÄ TÄMÄ ON!?!?!” taisi pyöriä ensimmäisenä mielessäni. Iso areena täynnä ihmisiä, tiukka kitarariffi alkoi pauhaa ja miehiä mustissa alkoi vyörymään kehään. Kyseessä tietenkin nWo:n edustus, etunenässä koko lajin suurin legenda Hulk Hogan, joka vielä tällöin oli itselle tuntematon yksilö. Mutta 24 tuuman pyytonit tekivät kyllä heti lähtemättömän vaikutuksen. Mutta jos Hogan sai pikku Joonaksen pysymään ruudun ääressä, niin hetkeä myöhemmin katosta laskeutuva mysteerimies naamamaaliensa ja pesäpallomailansa kanssa sai minut aivan sekaisin. Kyseessä oli tietenkin STING! Ja hetkeä myöhemmin koko nWo oli kanveesissa, Hogan pelonsekaisin tuntein peruuttamassa takaisin backstage-alueelle Eric Bischoffin kanssa ja Joonas huusi äitiä.

Painifani oli syntynyt!

En malttanut odottaa seuraavaa perjantaita. Lisää värikkäitä ja lihaksikkaita hahmoja. Slameja, voltteja, mikkiin lesoamista, pyroja ja yleisön ulvontaa. HUHHUH, tämä on ehkä hienoin asia elämässäni!

Kaljupäinen monsteri nimeltä GOLDBERG voittaa kaikki. Spear + Jackhammer = game over. Tässä on minun suosikkini. Eikä tätä hurmiota estänyt edes kamala viisi vuotta vanhempi isosiskoni, joka KEHTASI väittää, että ei niitä oikeasti satu! Blasphemy!!! Tämä on sitä saatana totisinta totta.

Metsolan ala-aste, minä ja kaverini Joakim, joka myös löytänyt painin. Viides luokka ja heitellään toisiamme lumihankeen. Spear, powerbomb ja tietenkin kaikki mahdolliset submission-liikkeet olivat kovaa valuuttaa. Monet perjantait tuli vietettyä kaverin luona yökylässä ja pidettiin mekkalaa WCW Nitron parissa. Suurin mekkala todennäköisesti tapahtui, kun Goldberg vs. Hogan vihdoin tapahtui WCW Nitrossa, ja Goldberg voitti vyön. Taisin ehkä jopa itkeä onnesta.

Suuri suru kohtasi joskus 1999 tienoilla, kun satelliittikanavat menetettiin. Onneksi pientä lohtua antoi Joakimin hankkima WCW Nitro -peli PS1:lle sekä oma, joskin hieman outo WWF Attitude (ketä nämä painijat oikein ovat???). Nämä pelit kulutettiin aivan puhki. Joskus 2000-luvulla se kuitenkin tapahtui: vapaapaini saapui takaisin telkkariin!

Mutta PERKELE, TVTV ja myöhemmin SubTV eivät näkyneet minun kotonani!

Joakim kaiken lisäksi ala-asteen päätteeksi muutti USA:han asumaan, joten painifaniuteni oli pohjamudissa. Mutta kiitos rakkaan isosiskoni, jota laji ei voinut vähempää kiinnostaa, sain kuin sainkin jatkettua painin katselua! Nimittäin hän muutti omaan kämppään, ja siellähän ne kaapelikanavat näkyivät! Joten ei muuta kun kerran viikossa 45 minuuttia julkisilla tyhjän VHS-kasetin kanssa siskolle hakemaan tuore SmackDown-nauhoitus, ja tätä jatkui toista vuotta.

WWF SmackDown. Tämä ohjelma kyllä vaati totuttelua paljon ”rosoisemman” Nitron jälkeen. Jonkin verran kuitenkin tuttuja naamoja, koska WWF-pelejä oli tullut pelattua.

Ensimmäiset muistot WWF:n tuotteesta ovat hieman hataria, mutta Kurt Angle vakuutti heti alkuun kovasti, sekä hetkeä myöhemmin uskomattoman suosittu Alliance-kuvio. Vanhoja tuttuja WCW-ajoilta saapui WWF:ään, ja homma alkoi maistumaan paremmin kuin koskaan. Ikääkin oli tullut sen verran lisää, että aloin tajuamaan vähän hommasta, ja kirjastossa vierailut alkoivat lisääntymään internetin takia – meillähän ei semmosta hienoutta vielä ollut.

Internetistä löytyi helvetisti lisää tietoa lajista ja historiasta, jota imin itseeni kuin sieni. Kuviot alkoivat avautua paremmin, ja missattujen PPV-tapahtumien tulokset auttoivat pysymään kärryillä. Rajahwwf.com oli minun go-to-sivustoni kaikkeen painissa.

Sitten se painifanius vasta räjähtikin. Vuoden 2001 aikoihin saatiin vihdoin kotiin tietokone ja internet. Tähän aikaan olin jo kavereilta oppinut waretuksen salaiset taidot, eikä mennyt kauaa kun täysin seurauksista piittaamatta aloin löytämään erilaisia lähteitä painille. Ja vielä vähemmän aikaa meni, kun löysin indypainin ja puroresun salat…. Huhhuh.

En tarkkaan muista, miten löysin painin WWE:n ulkopuolelta, mutta kun se tapahtui, niin takaisin ei ollut menemistä. WWE:tä kyllä seurailin vielä, mutta minusta tuli aivan uskomaton ROH- ja puroresu-fani. ROH:n rosoisuus ja uskomaton painin laatu iskivät minuun vahvasti. NOAH tuohon aikaan oli puroresun kuumin juttu, ja Kenta Kobashista tuli minun uusi suosikkini (kuka Goldberg?). WWE tuntui siltä ala-asteen poikien höpötykseltä, kun katselin Kobashin, American Dragonin, Samoa Joen, Christopher Danielsin ja muiden kaltaisten mittelöitä. Voi hyvä luoja!!! Olin niin kova fani, että muistan koulussa lukeneeni Shinya Hashimoton kuolemasta ja itkin. Näin vahva tunneside oli tällä hetkellä lajiin ja ennen kaikkea Japanin touhuun.

Seuraamista myös helpotti kovasti Vapaapaini.com ja mIRC, josta löysin todella paljon painifaneja ja koko homma vaan kasvoi. Ei enää tullut iltaisin hengailtua pihoilla, vaan koneen ääressä pimeässä huoneessa yön pikkutunneille kikattaen mIRC:n hauskoille keskusteluille ja pohtimaan vakavia asioita, kuten kenen varvaslukko on tehokkain ja kuka on stiffein äijä. Bryan Danielson, CM Punk ja edelleen Kenta Kobashi olivat ykkösiä. Oli upea tunne, kun sai ystäviä (netti-sellaisia, mutta kuitenkin), joiden kanssa puhua tästä ihmeen underground-ilmiöstä nimeltä vapaapaini.

Indy-huuma johti siihen, että Suomeen alettiin kyhäämään omaa painipromootiota. Nettiin ilmestyi mystinen Battleground Valhalla -sivusto joskus 2003, ja hype alkoi kasvamaan. Itse vielä olin liian nuori virallisen crew’n jäseneksi, mutta ei kauaa mennyt, kun olin ”inside”, sillä ensimmäisen Culture Shockin jälkeen vajaa 17-vuotias Joonas lähti crew’n kanssa jatkoille stadin yöelämään (Grand Star, lolling dragon, ftw!), ja pitkät ystävyyssuhteet alkoivat. Oli mahtavaa saada kasvot näille IRC:n nimille ja oikeasti PUHUA jonkun kanssa painista ilman, että tunsit ittesi ihan idiootiksi!

VPW kaatui, tuhkista nousi PWF. Eka tapahtuma ja sama juttu tapahtui: jäin tuttujen kanssa juttelemaan ja jatkamaan ja sitten toisessa tapahtumassa olinkin jo kantamassa kevyitä kehätolppia ja siitähän se sitten lähti. Olin mukana bisneksessä! Ja aikani PWF:n parissa kyllä ansaitsisivat oman artikkelinsa, mutta sanonpahan vaan, että elämäni parhaita iltoja tuli vietettyä painityyppien parissa. Unohtumattomia hetkiä tullut vietettyä treeniksellä erinäisten painijoiden kanssa ja tietenkin tämä indyhomo oli kusta housuunsa, kun pääsi juttelemaan Steve ”THE FUCKING GOD OF PRO WRESTLING” Corinon kanssa useampaan otteeseen! Herra tähän aikaan seurusteli suomalaisen naisen kanssa ja oli jopa vakavissaan harkitsemassa muuttoa Suomeen! Tämä olisi ollut jotain aivan käsittämätöntä, mutta yllättäen ei sitten tapahtunutkaan…. Eniveis, hienoja aikoja.

Taustalla oma painin katselu alkoi hieman vähentymään, varsinkin WWE jäi todella vähälle huomiolle. Sitten tuli armeija, jonka aikana kaikki muuttui. Suomipainin skene alkoi menemään hieman erilaiseen suuntaan eikä enää vallinnut samanlainen vapaamielinen fiilis takahuoneessa, vaan alettiin työntämään hommaa ammattimaisempaan suuntaan. Ja näin yli 10 vuotta myöhemmin kun ajattelee, niin oikeaan suuntaahan se lähti, mutta ei enää itseeni iskenyt. Nosturiin johonkin tapahtumaan se päättyi ja jotenkin vaan lopahti kiinnostus koko lajiin. Ei WWE, ei ROH, ei puroresu, ei mikään. Toki tähän vaikuttivat uudet parisuhdekuviot, omilleen muutto ja yleinen ”aikuistuminen”. En tarkoita sitä, että olin liian aikuinen painille, painilla oli aina paikka sydämessäni. Mutta tuli vaan kaikkea muuta, joten paini sai jäädä… Hetkeksi.

Veikkaan, että meni muutama vuosi, kun en katsonut yhden yhtä jaksoa mitään painia. Ehkä yksittäinen matsi sieltä täältä, koska uutisia kyllä seurailin aika ajoin. Hoganin TNA-debyytti ja Bret Hartin paluu WWE:hen saivat minut hetkeksi kiinnostumaan tuotteesta, mutta sekin sitten jäi… Kunnes ajattelin repäistä ja katsastaa pitkästä aikaa kokonaisen WWE PPV:n. Ja mikäs siihen sopivampi kuin WrestleMania.

WrestleMania XXVIII, vuosi oli 2012. The Rock vs. John Cena. Kyllä kiinnosti! Katsoin jopa livenä. Mutta eihän se mennyt niin kuin voisi luulla… Sillä jaksoin katsoa ME:n alkuun asti…. ja sitten nukahdin, kun Rock juhli voittoaan. Perhana, meni tärkein matsi sivu suun! Mutta kipinä oli herännyt ja seuraavan vuoden aikana aloin aktivoitumaan taas.

Jokunen show sieltä täältä, uutisten seuraaminen lisääntyi ja itselle uusien painijoiden tutustuminen alkoi. Pari vuotta meni kivasti uutta painifaniminääni löytäen. Aktivoiduin jopa WrestlingAlert-foorumilla, missä en ollut juuri ollenkaan kirjoitellut (itsehän olin aina vapaapaini.comin miehiä!). Sitten jotain kummallista tapahtui, mikä sytytti painifaniuteni uusiin sfääreihin, missä se ei ikinä ennen ollut aikaisemmin… The Miitti.

Vuoedn 2014 lopussa tästä alkoi olla puhetta. Nyt pistetään painifanien kanssa miitti pystyyn! Minulla alkoivat paikat kihelmöidä kuin aikanaan VPW/PWF-aikoina, kun painifanien kanssa tuli hengattua livenä. Nämä olivat minulle olleet aina parasta aikaa, kun pystyi livenä puhumaan painista samanmielisten ihmisten kanssa. Ja kun vihdoin Royal Rumble 2015 saapui, niin oli ensimmäisen miitin aika… Eikä takaisin ole menemistä.

Vuoden 2015 tammikuusta nykypäivään en viitsi turhaan höpötellä, koska suuri osa tietää pitkälti mitä tapahtunut. Painifaniuteni on hieman hoiperrellut tässä viimeisen parin vuoden aikana pääasiassa perheenlisäyksen takia, joka on vaikuttanut omaan aikaani seurata painia. Mutta ajattelen asian pikemminkin näin, että olen päässyt tässä painifaniudessa aivan toiselle tasolle.

Paini on ja pysyy sydämmessäni, mutta se itse PAINI ei enää ole se pääsyy. Suurin syy tähän on ne ihmiset, jotka ovat nykyään iso osa elämääni painin takia. Tämä ihmeellinen laji yhdistää meitä niin erilaisia ihmisiä ympäri Suomea. Ainakin kolmea eri vuosikymmenkertaa, on opiskelijaa, työtöntä, duunaria, porvaria, anarkistia, hippiä ja kaikkea siltä väliltä! Ihmisiä, joita en todennäköisesti ikimaailmassa tapaisi, tai en ainakaan haluaisi tutustua. Mutta tämä PAINI meitä yhdistää, niin se luo semmoisen siteen erilaisten ihmisten välille, mitä on vaikea rikkoa.

Painimiitit ovat olleet parhaita iltoja viime vuosina elämässäni juuri sen erilaisuuden takia. Saunotaan, juodaan, pelataan, nauretaan ja tietenkin aina katsotaan PAINIA! Nämä tapaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat muuttaneet minuakin ihmisenä, näin olen päätellyt. Minusta on tullut paljon avarakatseisempi ja hyväksyväisempi erilaisuutta kohtaan. Ihan oikeasti, tässäkin on epäsuorasti kiittäminen showpainia!

Vaikka en päivittäin (tai edes viikoittain) painia seuraakaan, niin paini tulee aina olemaan osa elämääni, tai ainakin niin kauan, kun elämässäni on ihmisiä, jotka painista ovat kiinnostuneita. Ja tällä hetkellä niitä ihmisiä on paljon, liian monta mainitakseni! Kyllä te tiedätte keitä te olette. Teidän ansiosta olen vielä kiinnostunut painista, eikä se paini enää ole mikään pieni marginaalilaji elämässäni, vaan se on vaan sulautunut sinne kaiken muun sekametelisopan joukkoon, mitä myös Borgan elämäksi kutsutaan.

Kiitos!