Kolumnit

Kolumni: Kymmenen vuotta

Alkukesästä 2008 alkuillan kanavasurffaus päätyi vanhalle Urheilukanavalle. Ehkäpä sieltä tulisi jokin jalkapallopeli, ajattelin. Sen sijaan verkkokarvoilleni iskeytyi aivan toisenlainen näytös. Triple H nostamassa mestaruusvyötä lihakset pullottaen. Great Khalin massiivinen leuka. Maaninen Edge, joka puhui mystisestä kuolleesta miehestä. Matt Hardy taistelemassa Shelton Benjaminia vastaan. Kaivoin esiin ohjelmaoppaan ja tihrustin Urheilukanavan ohjelmatarjontaa. Smackdown? Se tappeluohjelma, jossa toisia hakataan tuolilla päähän? Näin kaverini oli maininnut joitain vuosia aiemmin. Katsahdin takaisin ruutuun.

”Kai tätä voi hetken katsoa.”

Alkukesästä 2018 istun tuijottamassa tyhjää tekstiruutua. Miten voin tiivistää kymmenen vuotta showpainin seuraamista yhteen kolumniin?

En tiedä. Niinpä jatkan matkaa muistoihini.

Nuori mies odottaa innokkaana Undertakerin ja Edgen tulevaa Hell in a Cell –kohtaamista, vain huomatakseen ettei Suomessa moisia maksutapahtumia näytetä. Oli siis aika sukeltaa internetin syövereihin. Mutta mitä ihmettä, täältähän löytyi suomalainen keskustelufoorumi! Vanha WrestlingAlert tarjosi uteliaalle tutkijalle paljon tietoa pääsivun painijaesittelyistä ja viikkoraporteista aina foorumin asiantuntevin oloisiin keskusteluihin asti. Painikärpänen ei ollut kuitenkaan vielä upottanut hampaitaan täysin niskaani.

Sitten näin Undertakerin ja Shawn Michaelsin ottelun WrestleMania 25 -tapahtumassa. Tuo yksi ainoa ottelu teki minusta showpainifanin. Ahmin tietoa sisääni historiasta ja seuraan tuotetta silmä kovana. Evan Bourne nappaa suosikin viitan itselleen. Daniel Bryan debytoi WWE:ssä ja kaappaa välittömästi huomioni.

Bourne häviää viikosta toiseen. Shawn Michaels eläköityy. Nexus nousee ja kuolee. Bryan häviää maailmanmestaruuden kahdeksassatoista sekunnissa. Miksi alan kyynistyä?

Hypätään vuoteen 2014. Aikuisuuden kynnyksellä fani on avartanut näköpiiriään WWE:n ulkopuolelle. Pro Wrestling Guerillan täysi sekopäisyys. Ring of Honorin tummanpuhuva miljöö. New Japanin nousu orastava nousu koko maailman huulille. Mutta mikään ei voi päihittää suurinta ja kauneinta, WrestleManiaa. Ja aion katsoa sen ensimmäistä kertaa suorana.

Cesaro nostaa jättiläisen ilmaan. Streak katkeaa. Daniel Bryan voittaa. Romahdan sänkyyn ja yritän saada nukuttua edes tunnin.

”Jag Thindh”

WrestleMania 30 oli loppu. Season finale. Sankari ratsastaa auringonlaskuun. Lopputekstit rullaavat.

Mutta showpainilla ei ole päätöspistettä.

Cesaro jää statistiksi. Daniel Bryan loukkaantuu. Minä lähden armeijaan. Liekki alkaa hiipua.

AJ Styles taistelee Minoru Suzukia vastaan Korakuen Hallissa. Katsuyori Shibata selättää Hiroshi Tanahashin. Dolph Ziggler kaataa Authorityn. Roderick Strong voittaa PWG:n mestaruuden.

Daniel Bryan palaa.

Roman Reigns voittaa Royal Rumblen.

Minä luovutan.

”At the end of the day, I’m the one getting rich.”


Kävelen Sörnäisten Rantatiellä väärään suuntaan.

”Ei perkele, se Snacky taitaa olla toisessa suunnassa.”

Loppukesästä 2015 kerään vihdoin tarpeeksi rohkeutta ja ilmoittaudun Alertin SummerSlam-saunailtaan. Etkoiksi on sovittu FCF Wrestlingin ilmainen Snacky Slam –tapahtuma pikaruokalan parkkipaikalla. Saavun paikalle yksin. Teuvo juo kaljaa pukukoppina toimivan teltan takana. Kehää ympäröi kohtuullinen ihmismassa. Asettaudun takariviin katsomaan ensimmäistä liveshow’tani. Nuori, pitkä kaveri pyörii yleisössä jakaen esitteitä. Yksi esitteistä eksyy myös käsiini.

Smarkside? Se Enskan ja Stopperin uusi showpainisivu?

Show päättyy, yleisö hajaantuu ja yksi mahdollisesti alkoholin vaikutuksen alaisuudessa oleva mies kysyy kehäkuuluttajana toimineelta Leolta pääseekö kehään painimaan. Pieni ihmisporukka lähtee yhdessä poistumaan paikalta ja kysyn ujosti perää pitävältä kaksikolta:

”Sori, olitteko te, tuota, Alertin porukkaa?”

Tutut nimimerkit saavat kasvot ja oikeat nimet. Porukassa matka jatkuu saunalle. Lisää porukkaa on jo paikalla valmiiksi. Ensin saunaan ja sitten show pyörimään. Tiukka keskustelu käy kuumana jatkuvasti. Välillä saa nauraa ja välillä saa ihmetellä, mitä kummaa WWE on taas ajatellut.

New Day räjäyttää kisakatsomon. Seth Rollins on saanut jalkaansa Tanahashin housut. Brock Lesnarin ja Undertakerin välinen ottelu päättyy täydelliseen pannukakkuun. Mutta kaikilla on hauskaa. Horjun aamuyöstä Oulunkylän asemalle aloittamaan kotimatkan.

”We’re cleared to wrestle.”


WrestlingAlert kuihtuu ja valtaosa jäljelle jääneistä showpainin seuraajista loikkaa Smarksiden puolelle. Pystyyn laitetaan Discord-serveri sekä foorumi Facebook-keskustelun rinnalle. Minä jatkan matkaani showpainin parissa. Dragon Gaten puhdas nopeus jättää pään pyörälle. Progress Wrestling nappaa huomioni peruuttamattomasti. WWE alkaa jäädä yhä enemmän taustalle. Daniel Bryan eläköityy. Miksi minua itkettää?

Pakilan Royal Rumble -miitissä tapahtuma katsotaan läppäriltä. Talvisodassa me huudamme äänemme käheiksi King Kong Karhulan ja Valentinen taistellessa FCF:n mestaruudesta. Tampereen Mania-miitissä saunatilaan johtava hissi jää jumiin. Kahdesti. Valentine haistattaa pitkät Pressan yleisölle. BOLA 2016 -artikkeli jää yhdeksän kuukauden julkaisulimboon. Rami aloittaa WWE 2K -mestaruuskauden Turun illassa.

Alan osallistumaan Smarksiden sisällöntuotantoon, ensin hätävaramiehenä FCF:n vuosikatsauksessa ja sitten myös kirjoittajana. Lisää miittejä. Lisää podcasteja. Lisää tekstiä. Lisää painia. Joskus myös palautetta.

Luupäät hakkaavat toisensa verille. Mania-miitti päättyy ”Thank you Taker” -huutoihin. Turussa taksikuski tunnistaa Rybackin tunnusmusiikin. Ramin mestaruuskausi ei pääty. Mutta Karhulan ura päättyy. Miksi olen shokissa? Osa podcasteista pyörii sadan kuuntelukerran tienoilla. Daniel Bryan palaa.

Muistot sekoittuvat toisiinsa.

”Don’t cry because it’s over. Smile because it happened.”


Alkukesästä 2018 tuijotan täydentynyttä tekstiliuskaa. Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Kymmenen vuotta tiivistettynä muutamaan A4-kokoiseen paperiin.

Showpaini on saanut minut huutamaan, nauramaan, jännittämään, itkemään, hiljentymään ja keskustelemaan. Showpainin kautta olen keskustellut samanhenkisten ihmisten kanssa niin Suomessa kuin maailmalla internetin välityksellä.

Halusin tai en, showpaini on ollut iso osa elämääni viimeiset kymmenen vuotta.

Muistan kuulleeni tai lukeneeni seuraavan lainauksen aikanaan jostain, mikä tiivistää homman melko hyvin:

”Professional wrestling can be really stupid. Like, really dumb. Stuff that doesn’t make any sense happens all the time. But when wrestling gets it right, there’s nothing better than it in the entire world.”

Kai tätä voi vielä hetken katsoa.

”Wrestling is supposed to be fun.”

Lisää...
Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja. Ähisee myös Smarksiden Soundcloud-kanavalla. Viettää myös aivan liikaa aikaa painimaailman päättymättömän uutisvirran parissa. Valmiina avautumaan brittipainin tilasta kaikille kiinnostuneille.

Previous post

Jälkipyykkinaru #7: FCF Wrestling Sideshow 2 - Electric Boogaloo

Next post

Kolumni: Vanhan jermun muistelmat

1 Comment

  1. Pablo
    19.06.18 at 21:30 — Vastaa

    UUUUUAAAAAAA!

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.