Minä olen oikeus

Mustaa valkoisella on Smarksiden juttusarja, jossa suomalainen showpainituomari Teemu Kytösaari kertoo lajiin liittyviä näkemyksiään tuomarin näkökulmasta.

Muistatko sen toimintaelokuvan missä sankari valmistautuu kostamaan perheensä murhaajille, mutta saakin puhelinsoiton poliisilta että murhaaja on saatu jo kiinni? En minäkään, koska sellaista elokuvaa ei ole. Siinä ei olisi narratiivisesti mitään järkeä ja katselukokemus olisi kovin epätyydyttävä maksavalle asiakkaalle.

Mitä tekemistä tällä on painituomarin kanssa, saatat nyt varmasti ihmetellä. Selitän kohta, mutta meidän on mentävä pidemmän kaavan mukaan jotta asiat selkenevät. Aikaisemmassa artikkelissa kirjoitin sääntöjen merkityksestä painille, ja tämän tekstin voi nähdä jonkinlaisena jatko-osana sille, sillä se keskittyy sääntöjen valvojaan eli tuomariin itse.

Kuten oikeuden jumalatar Justitia tasapainovaaka ja miekka kädessään, myös tuomarin pitää olla kolminaisuus: hänen tulee olla oikeudenmukainen, hänellä pitää olla auktoriteettia… ja hänen on oltava sokea.

Oikeudenmukaisuus tulee siitä kun tuomari täyttää kaksi narratiivista roolia kehässä: hän on niin sanottu yleisön sijainen, mutta myös vertauskuva oikeudelle ja oikeusjärjestelmälle. Reagoimalla siihen mitä tuomari näkee hän kertoo katsojille, että tapahtuuko kehässä jotain poikkeuksellista tai moraalisesti väärää.

Tuomarin inho rikkeitä vastaan on meidän sisäinen inho epäreilua kohtelua tai oikeusmurhaa vastaan, ja ilman reaktiota tuomari kertoo yleisölle, ettei mitään rikettä ole tapahtunut. Myös silloin, kun ottelija rikkoo reilun pelin henkeä vastaan (vaikka silloin kun joku ulkopuolinen sekaantuu hardcore-otteluun, jossa normaalit säännöt eivät päde) tuomarin on reagoitava, vaikka onkin puolueettomuutensa ja ottelun sääntöjen takia kyvytön muilla tavoin puuttumaan asiaan. Reaktioillaan tuomari ei vain toteuta rooliaan sääntöjen valvojana, vaan myös opettaa ottelun säännöt yleisölle.

Reagoiminen siihen mitä tuomari näkee on vain yksi osa hänen roolistaan: toinen ja entistä tärkeämpi rooli on sillä mitä tapahtuu kun hän ei näe. Tuomaria ajaa halu valvoa sääntöjä, että oikeus toteutuu, mutta kuten tuomari oikeussalissa, hän ei voi tuomita ilman todisteita, vaikka kansa vaatisi päitä vadille. Rikkeet hänen selänkänsä takana, tai heti kun silmä välttää, suututtaa yleisöä; he tietävät, että jos tuomari vain olisi nähnyt mitä äsken tapahtui, hän olisi rankaissut heel-painijaa välittömästi. Nyt ainoastaan face-painija pystyy ottamaan oikeuden omiin käsiinsä ja kostamaan heel-painijan vääryydet, ei vain tästä ottelusta vaan koko feudin läpi kulkeneesta kujanjuoksusta.

Tämä on se narratiivinen syy miksi heelin pitää huijata niin, että tuomari ei näe: joka kerta kun tuomari pystyy puuttumaan rikkeeseen, oikeus tapahtuu, ja face jonka pitäisi saada sympatiaa saa katsoa vierestä, kuinka ottelun todellinen sankari – tuomari – tekee työnsä ja pitää pelin reiluna. Tämä tilanne on kuin se yllämainittu toimintaelokuva missä sankari saa vain katsoa vierestä, kun poliisi ottaa kiinni hänen perheensä murhaajan.

Ottelun sankarin ei kuulu olla tuomari. Se rooli kuuluu face-painijalle. Se on hän, jonka me haluamme ottavan oikeuden omiin käsiinsä ja korjaavan vääryydet, joita hän on saanut kokea. Se on hänen kasvutarinansa altavastaajasta mestariksi, jonka vuoksi yleisö osti lippunsa ja tuli paikan päälle katsomaan painia, eikä reilua peliä valvovan tuomarin kykyä pitää heel-painija aisoissa.

Kaikki tämä ei tietenkään olisi mahdollista ilman Justitian miekkaa, eli tuomarin auktoriteettia. Ilman auktoriteettia sääntöjen rikkomisella ei ole merkitystä, koska niiden rikkomisella ei ole mitään seurauksia. Tuomarin auktoriteetti tulee osittain hänen omasta habituksestaan, mutta se vie vain niin pitkälle, mikäli painijat eivät ole halukkaita antamaan tuomarille kehässä hänelle kuuluvaa auktoriteettia. Showpainissa on loppujen lopuksi ainoastaan illuusio säännöistä ja niiden seurauksista, ja jos painijat eivät tahdo ylläpitää sitä illuusiota, ottelun sääntöjen todellisuus paljastuu yleisölle joka kerta ne joutuvat koetukselle.

Tuomari ei ole painijoiden vihollinen ja hänen uskottavuutensa ja auktoriteettinsa ei ota mitään pois painijoiden vetovoimasta, vaan se pikemminkin korostaa ottelijoiden villiä luonnetta kayfabessä; he uskaltavat leikkiä tulella, mutta vain, jos sillä riskinotolla on myös mahdollisia seurauksia kayfabessä.

Auktoriteetin ylläpitämiseen kuuluu myös tuomareiden koskemattomuus kehässä. Se että ottelija pystyy käymään käsiksi tuomariin ilman sanktioita kayfabessä vetää maton tuomareiden uskottavuuden alta. WWE:ssä Charlotte Flair joutui hyllytetyksi sekä maksamaan sakkoja tuomarin kimppuun käymisestä, ja se oli oikea päätös. Toki sitä seurannut anteeksipyytely tuomarilta teki pienen lommon uskottavuudelle, mutta oli narratiivisesti ymmärrettävä tapa saada heattiä Charlottelle. Pahempaa vahinkoa tuomareiden uskottavuudelle tapahtuu kehässä joka viikko niin WWEssä kuin AEWssä.

Auktoriteetin antaminen tuomarille on asia, joka mielestäni erottaa kokeneet painijat aloittelijoista, tai ainakin sellaisista painijoista jotka tuntuvat ymmärtävän pelin hengen parhaiten. En usko sen olevan sattumaa, että kohtaamistani painijoista ne kokeneimmat, kuten James Mason, ovat samalla olleet ne painijat jotka ovat minua osanneet hyödyntää kehässä parhaiten ja antaneet minulle sen auktoriteetin mikä tuomarille kehässä kuuluu.

Tuomarin rooli poikkeaa painijoiden roolista vahvasti, mutta yhtä lailla painijoiden pitää osata workata tuomareiden kanssa eikä heitä vastaan. Osaamalla hyödyntää tuomaria oikein ja antamalla hänelle sen auktoriteetin mikä kayfabessa kuuluu, painijat pääsisivät itsekin helpommalla ja saisivat enemmän irti siitä mitä he kehässä tekevät. Se ei kuitenkaan ole tuomari joka laittaa henkensä ja terveytensä likoon kehässä, joten se on kaikista eniten painijoiden oman edun mukaista huolehtia siitä, että jokainen bumppi merkitsee mahdollisimman paljon.

Teemu Kytösaari, showpainituomari